Riisa no Nippon – Ajatukset Japanissa

Shinbashilta Ginzalle - uusilla kulmilla nostalgisissa fiiliksissä

2012-01-21T21:04:00.011+02:00

Ensimmäinen yö Japanissa tuli nukuttua tukevasti, sillä jetlag painoi kyllä silmät aika hyvin kiinni. Seuraavana aamuna, uuden vuoden aattona, lähdimme kohti Tokion Shinbashia, jossa meidän oli aikomus tavata ystäväni Sari.

Taas Yamanotella! Taas Japanissa! Syytä hymyillä.

Yamanote-linjan junaan astuessa fiilikset olivat yhdellä sanalla sanottuna oudot. Oli niin kummallista olla taas täällä, kaikkien ihmisten ja kaiken keskellä. Oli niin kotoisaa ja tuttua, mutta toisaalta kaikki tuntui samalla jännittävältä ja vatsan pohjaa kutkutti. Oli hauskaa lukea jälleen metrojen ja junien mainoksia, tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään, tuijotella ulos ikkunasta nähdäkseen loputtoman, loputtoman kaupungin ja asemalaitureilla odottavat ihmismassat.. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tuntui, kuin välissä ei olisikaan ollut kahta vuotta. Ihan kuin en olisi lähtenytkään..

Miten pelkkään junassa istumiseenkin voi liittyä niin vahvoja muistoja ja assosiaatioita eletystä elämästä, vaikkei siellä itse junassa varsinaisesti paljon mitään ikinä tapahtunut?

Ja samalla, kaiken ihastelun ja nostalgianpuuskien keskellä tiedostin liiankin hyvin, että tällä kertaa olen vain turisti. Se tuntui jotenkin niin väärältä... pitkästä aikaa muistin jälleen, miksi Japanista lähteminen oli ollut niin rankkaa. Tuntui, kuin olisin taas kotona.

Tapaamispaikkamme Sarin kanssa löytyi helposti – Shinbashin aseman edessä oleva Space Trainiksi nimetty höyryveturi tervehti huvittuneita turisteja. Siitä meidän oli määrä lähteä kiertelemään Shinbashin ja Shiodomen aluetta, joka oli sekä minulle että Eerolle vielä aika kartoittamaton.

Space Train vei meidät tulevaisuuteen, uuteen vuoteen 2012 7 tuntia Suomea edellä. ;)

Shiodomen puoli oli matalampaa, hieman vanhempaa rakennuskantaa kuin Shiodome, jonka maamerkkeinä kohoavat modernit pilvenpiirtäjät. Oli hauskaa vain käveleskellä ja katsella ympärilleen nauttien pitkästä, pitkästä aikaa lämmittävästä auringonpaisteesta, jota jatkui koko sen ajan, kun oli valoisaa. Kuten aiemmin olenkin sanonut, tammikuu on yksi parhaimmista hetkistä suunnata Japaniin (maalis-huhtikuun vaihteen hanamin, toukokuun vehreän loppukevään ja loppusyksyn ruska-ajan lisäksi), sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta lähes kaiken aikaa.

Shiodomen aseman lähellä, junaradan tukirakenteissa sijaitsi lukuisia pieniä liiketiloja. Ne olivat jotenkin hullunkurisia: kuin siihen unohdettuja, etenkin kun uudenvuoden aattona ei ihmisiä näkynyt oikein missään.

Shiodomen puoli Shinbashin aseman itäpuolella on kuin pilvenpiirtäjien ja autoteiden luoma sokkelo.

Lounaspaikka osui Shinbashin asemalla oikeastaan suoraa silmiini kun astuimme ulos asemalta, joten suuntasimme ensitöiksemme lounaalle Tonkatsu-ravintolaan. Oli hauskaa huomata, että vaikka olin ollut poissa, minusta tuntui, että osaan lukea japania hiukan paremmin kuin aiemmin. Niinpä ravintolan lipuke-automaatilla ei tarvinut arpoa kovin kauaa, sillä tiesin heti mitä haluaisin. Painoin karee-tonkatsu-donburin nappia ja istuuduin tiskin ääreen odottamaan höyryävän herkullista annostani. Erityisesti Eero on kunnostautunut viime aikoina kanjien saralla, joten olimmekin reissussa loistava combo: minä puhuin, Eero luki. ;)

Tyypillisen Tonkatsuravintolan tarjoilut. Simppeliä, mutta hyvää!

Olin kaivannut japanilaista ruokaa aivan tajuttomasti. Varsinkin niitä kaikkia annoksia, joita ei Suomessa tunnu saavan melkein mistään. Tonkatsu-donburia tosin olen kyllä syönyt erityisesti Ellen aikoinani Pursimiehenkadulla Helsingin Punavuoressa, jossa Len's Keishoku Bar tarjoaa ihanaa japanilaista arkiruokaa lounasaikaan. Siitä huolimatta kunnon possukotletti tujulla curry-kastikkeella tuntui niin nostalgiselta ja oli niiiiiiin hyvää. Jaksoimmekin tuhdilla annoksella helposti myöhäiseen iltaan saakka, mitä nyt tietenkin vähän kahvittelimme välissä Sarin kanssa.

Kyltti johtaa mm. National Center Centeriin... Luin tämän kyltin väärin sekä paikanpäällä, että vielä useampaan otteeseen valokuvasta, ja jopa Eerokin kuvitteli siinä lukevan Center Center, kun minä sen sille ensin kyltistä naureskellen tavasin. Mietin, että jaahas, taas hauskat japanilaiset asialla nimeämässä paikkoja, kunnes joku tässä blogin kommenteissa huomautti, että eikös siinä lue "cancer center". Uhh... Lukihäiriö, uudet silmälasit vai tyhjä pää?

Matkalla Ginzaa kohti näimme hullunkurisen rakennuksen, jonka ulkoseinämä koostui hassuista palikpoista, joiden lyhyemmälle sivulle oli sijoitettu pyöreä ikkuna. Talo vaikutti ihan asuinrakennukselta, sillä ikkunoissa oli verhoja, jollakulla pyykit kuivumassa ja muutaman kukankin bongasin, kun zoomailin kameralla hiukan lähemmäksi. Toivon vain, ettei kukin asunto muodostunut ainoastaan tuon yhden kuution tilasta... ei olisi tosin mitenkään yllättävää, jos näin olisi.

Shiodomen pilvenpiirtäjien katveesta jarkoimme kohti Ginzaa, jossa olen kyllä harhaillut ennenkin, mutta joka sekin on jäänyt itselleni vähän vähiäselle huomiolle. Ginza on alueena näyttävä, mutta jostain syystä sen hohto ei ole kuitenkaan koskaan saanut minua erityisemmin innostumaan. Niinpä olikin ihan hauska ottaa Ginzaan vähän uutta kosketusta kiertelemällä siellä Sarin kanssa.

Sari näytti meille osa-aikatyöpaikkansa, suhteellisen suuren japanilaisen aikakauslehtitalon. Lehtitalossa itsekin työskentelevänä oli kiinnostavaa tarkastella, millaisia ihmisiä talosta tuli ulos tai missä se sijaitsi - no Ginzallapa tietysti. Hmmm... sinne töihin tulevaisuudessa? ;) Kelpaisi.

Kukkakaupan edusta oli täynnä uudenvuoden asetelmia ja koristeita, joita näkyikin runsaasti myös kotien, hotellien, ravintoloiden ja liiketilojen ulko-ovilla ja auloissa.

Ginza on näyttävimmillään illan pimetessä.

Longchamp, Dior, Giorgio Armani... tasoa löytyy.

Ostoksia varten Ginza on tietenkin mitä mainioin, etenkin jos lompakon nyörit ovat löysällä, sillä alueella sijaitsee merkkiputiikkien lisäksi Japanin merkittävimpien tavaratalojen hulppeat rakennukset, joiden kerrokset tarjoavat kaikenmoista nähtävää ja tietenkin täytettä matkalaukuille. Päätimmekin kivuta kurkistamaan Mitsukoshin kimono-osastoa, keittiövälineiden osastoa sekä yläkerroksissa sijaitsevaa kattotasannetta, josta löytyi kahvilan ulkoterassin lisäksi kummallinen tyhjä ruohokenttä ja pienet buddha- ja shinto-alttarit.

Miksi Stockmannissa ei ole kirkkoa? Mitä jos joku haluaisi rukoilla kesken ostosreissun? Pitääkö lähteä Senaatintorille asti? Huomatkaa uuden vuoden symbolit ja koristeet: pikkuiset mandariinit.

Tämä Jizo-patsas on ollut Ginzan suojelijapatsas jo 1800-luvun lopulla. Kun tavaratalo 60-luvun lopulla koki remontin, Jizo-patsas sijoitettiin kattoterassille symbolisoimaan hyvää onnea, pitkää ikää ja onnistumisia bisneksissä.

Sari ottaa rennosti tavaratalon loungessa.

Uusi vuosi todellakin saa Japanin hiljentymään. Ihmisiä oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tosin yksi paikka, joisa taas oli ruuhkaa, oli tavaratalon ruokaosasto. Kaikki halusivat ostaa herkkuja tai tiettyjä ruoka-aineita uutta vuotta varten, ja jonot olivatkin huimia.

Tavaratalon alakerran ruoka-osasto oli niin täynnä ihmisiä, että hyvä kun juuri ja juuri sekaan mahtui. Tässä kohdassa oli hiukan väljempää, joten kehtasin lopulta pysähtyä ja kaivaa kameran laukusta.

Kun päivä alkoi kääntyä iltaan menimme notkumaan hetkeksi Starbucksiin, joka kaikesta epäjapanilaisuudestaan huolimatta edustaa minulle ja Eerolle aika vahvasti japanilaista kahvilakulttuuria. Ja tokihan Staban valikoima on erilainen joka maassa. Niinpä pienten minikakkujen kaveriksi valitsin tietenkin maccha latten, eli vähän kuin caffe latte, mutta kahvin sijaan juomassa käytetään maidon ohella vihreää teetä.

Kahvilassa odottelimme, että ystävämme Megu pääsisi töistä ja palaverista opettajansa kanssa (Uudenvuodenaattona, kyllä..) ja liittyisi seuraamme Asakusassa, jonne olimme menossa loppuillasta juhlistamaan uutta vuotta ja ostamaan daruma-nukkeja tulevaa vuotta varten. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. Nyt minun on ehkä ihan pakko mennä tekemään itselleni maccha latte...

Comiket VS. Desucon!

2012-01-15T21:38:00.009+02:00

Takana on paitsi pariviikkoinen Japanissa, myös tämän viikonlopun Desucon Frostbite -tapahtuma Lahdessa. Viime viikko paluun jälkeen meni töissä ja Desuconin ohjelmiani valmistellessa, joten ajattelinkin tänään, että miksipä en suorittaisi ensimmäisessä matkablogauksessa suurta (ainakin postauksen pituudessa, kun sitä rullaa sivulla alaspäin...) vertailua suomalaisen ja japanilaisen conin välillä, sillä olihan ihka ensimmäinen retkikohteemme, jonne Tokioon saavuttuamme suuntasimme, Comiket, doujinshin ja cosplayn jättimäinen tapahtuma Odaiban Big Sightilla.

Comiket 81., 29.-31.12.2011
VS. Desucon Frostbite, 14.-15.1.2012

Valaistakseni hieman taustoja, Comiket, jonne suuntasimme heti viskattuamme matkalaukut hotellille Shibuyaan, on viime uuden vuoden aikaan jo 81. kertaa järjestettävä maailman suurin omakustanne-sarjakuvien messumainen tapahtuma, jossa päävetonaulana ovat suurissa halleissa Odaiban Big Sight -messualueella myytävät doujinshi-sarjakuvat. Doujinshit, julkaistuihin manga-sarjoihin perustuvat fanisarjakuvat ovat joissakin tapauksissa nousseet jopa vähintään yhtä suosituiksi kuin esikuvansa. Niinpä suosituimpia doujinshi-sarjoja ostaakseen japanilaiset sarjakuvan ystävät jonottavat jokaisena, ja erityisesti tapahtuman ensimmäistä päivää ennen jopa päivä tolkulla päästäkseen ostamaan juuri sen haluamansa fanisarjiksen. Itsehän menimme viisaasti turisteilemaan paikalle toisen päivän iltapäivästä, jolloin sisään pystyi ihan mukavasti kävelemään erityisesti jonottamatta ja silti nähtävää oli ainakin turistin silmin paljon, ja jollei nyt aivan hirveän kranttu ole, ostettavaakin oli vielä kyllä jäljellä laareittain. Doujinshien lisäksi tapahtumassa on tarjolla myös cosplayta, joka oli itselleni tärkein syy yleisen fiilistelyn lisäksi mennä paikalle, sillä halusin ottaa valokuvia upeasti toteutetuista hahmoista.

Comiketissä pukuihin pukeudutaan maksullisissa pukkareissa, jonka jälkeen siirrytään ulos varatulle alueelle poseeraamaan valokuvaajien, ihmettelijöiden ja ihastelijoiden iloksi.

Desucon Frostbite taas on tänä vuonna ensimmäistä kertaa järjestettävä suomalainen japanilaisen populaarikulttuurin tapahtuma, joka isoveljensä, kesäisin järjestettävän Desuconin tapaan kerää suomalaiset mangan, animen, japanilaisten pelien, musiikin ja cosplayn (ja paljon muun) ystävät viikonlopuksi kuuntelemaan erilaisia luentoja, ohjelmanumeroita ja paneelikeskusteluja, sekä osallistumaan työpajoihin, cosplay-mittelöihin ja monenlaiseen muuhun pienimuotoisempaan ohjelmaan kuten pelailuun ja karaokeen.

Desuconissa pukeutuneiden osuus oli itse asiassa yllättävän suuri. Itsehän olin normikuteisiin sonnustautuneena ehdotonta vähemmistöryhmää, joka suorastaan pisti silmään - mutta minä olenkin menneisyydeltäni enemmän Ropecon-ihmisiä, ja niissä coneissa istuttiin mustat hupparit päällä figupöytien ympärillä tai korkeintaan vedettiin joku haltiaviitta korviin larpin ajaksi... kunnes anime valtasi Dipolinkin. ;)

Sangatsu Mangan ja Punaisen jättiläisen myyntipisteen edustalla Desuconissa oli hyvä seurailla myyntihallin meininkiä. Mangat jo laukussa kenties?

Vetämässäni maskottityöpajassa väsäiltiin kännykkäkoruja ja korviksia.

Comiket kesti kolme päivää, mutta kaksipäiväinen Desucon oli auki yölläkin. Ja illalla vuorossa oli tanssia ja musiikkia DJ:iden johdolla. Kumpi tapahtuma vetää aukioloajan pojot, vaikeaa sanoa...

Mitä tuleekin ohjelman monipuolisuuteen, siinä Desucon pieksee Comiketin mennen tullen. Comiketissa kun kuitenkaan eri varsinaisesti ole erityisesti muuta tehtävää kuin ostaa sarjakuvia – Desuconissa (ja muissa suomalaisissa anime&manga-tapahtumissa) voi tehdä sitä ja paljon muuta.

Suuri osa myytävistä tuotteista Comiketissä oli enemmän tai vähemmän... yaoita. Olen aina miettinyt, miksi sen pitää olla niin? Eikö muka olisi muunlaisia vaihtoehtoisia loppuja? XP Vähän ankean näköiset myyntitilat muuten sekä Suomessa että Tokiossa.

Desuconin myyntihallissa oli ihan mukavasti kaikenlaista mangasta herkkuihin, kengännauhoihin, koruihin, asusteisiin ja pehmoleluihin, mutta kyllähän tuo nyt tietty aikamoiseksi altavastaajaksi jää niille aakkostetuille Comiketin halleille. Etenkin kun oikeastaan pitäisi vertailla Comiketin halleja ja Desuconin taidekuja omakustanteita, joita on kourallinen.. ;)

Tunnelmaa näiden kahden tapahtuman välillä on melko vaikeaa arvioida, sillä Comiketissä on kolmen päivän aikana kävijöitä 550 000 -600 000, eli aivan käsittämättömän järkyttävästi, kun taas Lahden Sibeliustalolle lippuja myytiin tiettävästi jotain päälle 3000 (ainakin mikäli kävijöitä oli edellisen conin mukaisesti). Tunnelman tiiviyden kisan voittaa siis ehdottomasti Comiket, mutta Desuconissa taas on varsin lämminhenkinen, omallaan tavalla tiivis tunnelma, sillä vaikka väkeä tapahtumassa onkin Suomen mittakaavassa ihan mukavasti, on koko poppoo kuin yhtä suurta kaveriporukkaa.

Comiketiin oli menijöitä - joskin siinä vaiheessa iltapäivää kun me menimme vasta sisään, suurin väkimäärä valui jo asemaa ja kotia kohti. Ei haitannut yhtään, sillä väkeä oli silti sisällä tungokseksi asti.

Itse tapahtumapaikkana väärinpäin tekosaari Odaiballe taivaasta pudonnut hurjan kokoinen pyramidi-kompleksi voittaa kyllä omassa arkkitehtuurikategoriassani Sibeliustalon, joka ei kyllä sekään ole mitenkään hassumpi. Molemmissa tilaa riittää, joskin Comiketin yleisömäärään nähden varmaan melkein mikään tila ei ole tarpeeksi iso.. Lahden Sibeliustalossa hyvää conipaikaksi on se, että erilaisille ohjelmille on tiloja paljon ja tarvittaessa tiettyyn ohjelmanumeroon keskittyvä porukka saa olla rauhassakin. Miinusta rakennus saa sokkeloisuudestaan. Esimerkiksi myyntihalli on vähän oudosti irrallaan kaikesta muusta, mutta kyllähän sinnekin aina kylttien ja kokemuksen kanssa oppii löytämään.

Sibeliustalo on ihan kaunis, mutta no.. onhan se nyt aika vaatimaton Comiketin puitteisiin verrattuna.

Sää suosi molempia tapahtumia. Tokiossa paistoi aurinko... ja Lahtea peitti kaunis lumipeite. Voiton taitaa silti viedä Japani, sillä onhan 10 astetta ja aurinkoa kuitenkin kivempi kuin lauantain lumisumu Suomessa ainakin cossaajien kannalta?

Odaiballe matkataan joko maanalaisella meren ali tai Yurikamomen monorail-junalla. Asema on melkein messupaikan edessä, joten lokaatio on erityisen helppo saavuttaa julkisilla kulkuvälineillä, omalla autolla en lähtisi liikenteeseen. Desucon Frostbiteen sen sijaan helppo mennä autolla, mutta juna-asemalta tapahtumapaikalle on kyllä ihan hyvän mittainen matka, jonka itse ohjelmaa pitämään taitoin taksilla (Toim. huom. En ikinä käytä tavallisesti taksia, tämä oli ehkä eka kerta ikinä, kun suostuin maksamaan taksikyydistä itse), kun oikein muutakaan vaihtoehtoa kiireessä ei ollut. Palatessani tänään sunnuntaina kotiin menin kyllä sitten ihan kiltisti kävellen asemalle - pari kilometriä nyt ei todellakaan mikään mahdottomuus, mutta voin kuvitella, että kirpakassa pakkasessa proppeja ja kaikenmaailman asukokonaisuuksia ja matkatavaroita kantaessa aseman toivoisi olevan vähän lähempänä. ;P

Kolme söpöä tyttöä Comiketista...

Ja kolme söpöä tyttöä Desuconista. Aivan mieletön joukkio. Asut menevät kolmikolla yhteen aivan nappiin, värejä on käytetty hauskasti sekaisin ja nuket ovat piste iin päälle. Yksi piristävimpiä ilmestyksiä conissa. :)

Cosplayn suhteen oli hienoa huomata, että vaikka japanilaiset tietenkin olivat panostaneet asuihinsa aivan mielettömissä määrin ja joukossa oli todella upeita ilmestyksiä, ei Desuconissakaan mitenkään kotikutoiselta näyttänyt. Huvittavinta oli ehkä se, että vaikka maa ja tapahtuma vaihtui, silmiin pisti molemmissa coneissa paljon samoja hahmoja. Full Metal Alchemist, Pokémon, Hetalia, Vocaloidit (esim. yllä nähty Hatsune Miku), Rozen maiden, Death Note ja siihen päälle tavalliset lolitat ja koulutytöt tuntuvat olevan ikisuosikkeja niin nousevan auringon maassa kuin täällä kaamoksenkin keskellä.

Japanin versio Edwardista.

Ja Suomen Edo. Minusta oli hämmentävän hauskaa, että molemmat Fullmetallit seisoivat aivan sattuman varaisesti roskapöntön edessä...

Tiger&Bunnyn Bunny (ja pinkki pupu) Comiketin malliin.

Tiger sekä Bunny Frostbitessa. Täytyy kyllä sanoa, että kuvausolosuhteiden suhteen pisteet menivät ehdottomasti Comiketille. Sibeliustalon valo oli tajuttoman vaikea - sielläkin missä oli ikkunoita, oli melkein joka suuntaan vastavalo!!

Ruusuneidit Tokiosta.

Rozen Maidenin puvut lumosivat myös Lahdessa. Ja katsokaa noita proppeja!?

Lillipup, valitsen sinut!

I see pokéballs...

Japani veti, yllätys yllätys, voittokortin hahmojen määrässä ja monipuolisuudessa. Suomessa tuntuu näkyvän aina paljon tiettyjen sarjojen hahmoja, eivätkä menneiden vuosien vetonaulat Bleachit ja Narutot ole hävinneet coneista vieläkään. No, eipä sillä, löytyihän niitä Naruto-hahmoja Comiketistäkin. ;)

Yksi erityisen onnistunut hahmo-valinta Desucon Frostbitessä, sillä tämä tyyppi on kasvojen piirteitä ja pituutta myöten ihan ilmetty Link!

Tässä tapauksessa hahmovalinta ei ehkä ole samaa tasoa kuin Linkin, jos mietitään alkuperäisen Marion ja tämän tytön yhdennäköisyyttä, mutta persoonaa ja eläytymistä kyllä löytyi! :D

Comiket on ilmainen tapahtuma, joka ehkä myös osaltaan innostaa suuren määrän kävijöitä paikalle. Lippujen hintaystävällisyydessä Japani siis peittoaa tässä tapauksessa Suomen. Comiketiä ei kuitenkaan varmaan koskaan voi sanoa loppuunmyyneeksi tapahtumaksi, toisinpa on Sibeliustalolla, jossa rajat tulevat vastaan jossain vaiheessa. Pisteet Desuconille, loppuun myyty con!

Eväät olivat omassa tapauksessani aika samanlaiset molemmissa coneissa, joskaan en voi kyllä sanoa tutustuneeni ihan hirveän läheisesti Comiketin ruokatarjontaan väentungoksesta johtuen. (Muutama tuhat ihmistä itseni lisäksi halusi nimittäin myös syödä...) Niinpä onigireillä (jopa samalla täytteellä, eli shiichkinmayolla, eli tonnikala-majoneesilla) mentiin niin Desucon kuin Comiketkin. Desuconissa tosin tein itse oman onigirini, joten ehkä siitä saisi pari pistettä? Toisaalta pakko myöntää, että konbinin onigiri oli ehkä paremman makuinen, sillä joku oli hankkinut työpajaan ehkä hiukan vääränlaista riisiä... X) No, yhtä kaikki, kolmionmuotoista riisiä ja tonnikalaa = herkkua! :)

Tonnikala-majoneesi-onigiri mallia konbini! Näitä tuli popsittua reissussa..

Joku innostui tekemään onigirityöpajassa kissa-onigirin!

Lopuksi kunnon kuvakavalkadin jälkeen on sanottava, että molemmilla tapahtumilla on sekä heikkoutensa että viehätysvoimansa. Japanissa kaikki on niin massiivista ja se tekee tapahtumasta runsaan ja mielenkiintoisen käyntikohteen, mutta Desuconin pienuudessa taas on jotain kotoisaa, sympaattista ja kauhean mukavaa siinä mielessä, että siinä tapahtumassa mahtuu oikeasti olemaan mukana, osallistumaan ja vaikuttamaan. Comiket muistuttaa ehkä enemmän kirjamessujen kaltaista massatapahtumaa kuin kaveriporukan kokoontumista. Mutta onhan se siitä huolimatta tilaisuus, jossa on ehdottomasti käytävä, jos sattuu Japaniin uuden vuoden kynnyksellä.

Järjestelyistä on vaikea sanoa oikein kummankaan tapahtuman osalta yhtään mitään, sillä Desuconissa olin niin syventynyt viemään läpi omat ohjelmani, ettei paljon muiden ohjelmien tai järjestelyjen sujuvuuden analysoimiseen jäänyt aikaa. Comiketissa liikkuessa ihmismassat veivät mennessään, joten sinänsä liikkuminen sujui japanilaiseen tapaan tyypillisen kaaoksenomaisen järjestelmällisyyden vallitessa. Viittoja olisi voinut Comiketissa ehkä olla hieman enemmän (kuten myös Desuconissa), mutta onneksi Eero muisti vanhastaan, mistä löydämme cosplay-alueen, niin ei tarvinut etsiskellä turhaan, vaan marssimme melkein suoraa kuvauspaikalle.

Kaikki halusivat selvästi lähteä meidän kanssa samalla junalla....

Kaiken kaikkiaan omalta osaltani oikein onnistuneet ja hauskat tapahtumat niin Suomessa kuin Japanissakin. Desuconista jatkoin kotiin Helsinkiin junalla, jonne mahtui juuri ja juuri istumaan, kun meni ajoissa (tosin vain muutama tuntui seisovan loppujen lopuksi junan käytävillä). Comiketin jälkeen taas meidät tungettiin junaan satojen muiden kanssa, ja jatkoimme Yurikamomen sillipurkkitunnelman inspiroimana Shibuyaan sushille.

Lisää Cosplay-kuvia latailen vielä myöhemmin Riisa no Nipponin Facebook-gallerioihin, joten liityppä joukkoihin, jos kiinnostaa! :)

P.S. Olen pyytänyt kuvattavilta luvan kuvaamiseen, tai ottanut kuvan tilaisuudesta yleisesti varsinaisesti tarkoittamatta kuvata tiettyjä henkiklöitä. Jos löydät joukosta oman kuvasi, etkä jostain syystä halua, että se on sivuilla, ota minuun yhteyttä, niin poistan kuvan. Tai mikäli löydät kuvasi, ja haluat myös itsellesi kopion, lähetä mailia riisa.ni ät gmail.com, niin lähetän kuvasi myös sinulle! :) All the photos: Copyright Liisa Stenberg.

Uusivuosi Japanissa häämöttää...

2011-12-04T15:50:00.001+02:00

Aika menee ihan käsittämätöntä vauhtia, kun on paljon tekemistä. En tiedä missä vaiheessa ehdimme suunnittelemaan kunnolla Japanin reissua, johon on enää vajaa kuukausi, mutta toisaalta onneksi paluu Tokioon on vähän niinkuin menisi lomalle vanhaan kotikaupunkiin (tai no sitähän se juuri on). Kyllä siellä tiensä löytää paikasta toiseen ilman sen suurempia suunnitelmia ja iso osa käyntikohteista on vanhoja tuttuja – niitä, joihin on pakko palata ja joita on ikävä. Ja loppujen lopuksi suurin osa ajasta taitaa kulua varmaankin izakayoissa istumiseen tai muuhun kavereiden kanssa hengailuun.

Mitä luultavammin suuntaamme Megun ja Sarin kanssa jälleen Shimokitazawan kuppiloihin ja pikkuputiikkeihin.

Kuitenkin jonkinlaisia suunnitelmiakin on tehty. Viimekertainen uusivuosi meni minulta oikeastaan vähän ohi, sillä istuin suuren osan päivästä silloin junassa matkalla Takayamasta takaisin Tokioon. Illaksi ehdimme kantapaikkaani syömään ja juhlimaan, mutta suosittu temppelivierailu jäi tekemättä.

Perinteikäs uudenvuoden koriste Japanissa on oksa, johon on kiinnitetty pieniä mochi-palloja, eli riisistä valmistettuja palleroita. Kenelle muulle kuin minulle tulee mieleen pajunkissat?

Niinpä tällä kertaa tarkoitus olisi viettää kunnon uusivuosi kaikkine riitteineen osallistuen juhlahumuun kaupungilla, käyden temppelillä ja syöden ainakin sobaa, mochia, mandariineja ja muita japanilaisen uuden vuoden perinneruokia. Sarin, Megun ja muiden läheisimpien koulukavereideni kanssa olemme suuntaamassa vuoden ensimmäiselle pyhättökäynnille heti tammikuun alussa – eli varsin perinteikästä menoa tiedossa.

Olen vähän miettinyt, että olisi hauskaa hankkia temppeliltä kotiin daruma. Daruma on buddhalaiseen traditioon kuuluva nukke, jonka aluksi tyhjiin silmiin piirretään yksi musta pupilli silloin, kun ihminen asettaa itselleen jonkin tärkeän tavoitteen saavutettavaksi. Ajatuksena on, että daruman yhden silmän nähdessään ihminen muistaa aina tavoitteensa ja keskittyy pyrkimään sitä kohti. Kun tavoite on vihdoin täytetty, piirretään darumalle toinenkin silmä. Tämän jälkeen daruma-nukke viedään yleensä temppelille poltettavaksi kiitokseksi tavoitteiden toteutumisesta. Tämä riitti tapahtuu yleensä uudenvuoden aikaan, jolloin samalla hankitaan usein uusi darumanukke seuraavan vuoden tavoitteita varten, sillä uusivuosihan on luonnollinen ajankohta tulevaisuudensuunnitelmien miettimiselle. Itse en ole vielä ihan tarkalleen päättänyt, mikä oma suurin tavoitteeni daruma-nukelleni olisi. Katsotaan sitten tammikuussa, mihin päädyn, mutta ainakin yksi uusi kirjaprojekti on muhinut mielessä jo pitkään, joten siinä olisi ehkä yllin kyllin saavutettavaa...

Tällä darumalla on jo molemmat silmät. Tavoitteet on täytetty.

Vaikka mitään minuuttiaikataulua emme ole tämänkertaiselle reissullemme tekemässä, joitain erityisiä käyntikohteita meillä on Eeron kanssa ollut mielessämme. Haluamme ehdottomasti käydä Odaibassa, joka on yksi suosikkipaikoistamme Tokiossa. Alueen arkkitehtuurin futuristisuus yhdistettynä auringon paisteessa kimaltelevaan Tokion lahteen ja kalastajien leppoisaan rantakivillä istuskeluun luovat mainion miljöön päiväkävelylle. Aiomme käydä myös Ooedo Onsen Monogatarin kuumissa lähteessä polskimassa, sillä onseniin on jokaisella Japanin reissulla pakko päästä! Pitää toivoa myös, että hotellihuoneessa on kunnon ofuro-amme, jonka lämpöön voi upottautua jokaisen päivän päätteeksi rentoutumaan.

Odaiba on merta ja futuristista arkkitehtuuria.

Toinen paikka, joka meitä kiinnostaa on Tsukijin kalamarkkina-alue, sillä kumpikaan meistä ei ole sattunut käymään siellä aiemmin. Vaihtovuoden aikana olisi ollut sata mahdollisuutta poiketa huutokauppa-alueelle sushille tai ylipäätään kiertelemään kalatoreille, mutta aian on niitä asioita, joita ei vain tule tehneeksi. No, huutokauppa-aluehan on tietenkin joulun ja uudenvuoden kiireiden aikaan suljettu turisteilta, eli tonnikalakauppaa emme pääse seuraamaan, mutta minua kiinnostaakin lähinnä alueen yleinen fiilis ja eri kalalajien hämmästely kameran kera.

Kouyou eli ruska alkaa olla Japanissa tammikuun alussa jo pääasiassa ohi, mutta Tokion seudun tämän vuoden raportit ovat antaneet kuitenkin ymmärtää, että ruska olisi alueella hieman myöhässä tavallisesta ajankohdasta – jää siis nähtäväksi, ehdimmekö näkemään vilauksen punaisena hohtavista japaninvaahteroista, jotka ovat ehdottomasti lempipuitani koko maailmassa. Pikkuruiset, suloiset tähdemuotoiset lehdet saavat minut kaivamaan kameran laukusta joka kerta kun satun tarpeeksi punaisen puun kohdalle. Ruskaa tai ei, muutamaan puistoonkin olisi tarkoitus tehdä pieni kierros. Pitää katsoa, löytyisikö vielä jotain sellaisia kiinnostavia puistoja, joissa en ole käynyt, sillä yritin kyllä vaihtovuoden aikana koluta suunnilleen kaikki Tokion erityisimmät puutarhat ja puistot läpi. Rakastan puistoja Suomessakin, puhumattakaan japanilaisista puutarhoissa, joiden suunnittelu on välillä täydellisyyttä hipovaa.

Shinjuku gyoen on monipuolinen, suuri puutarha Tokion sydämessä pilvenpiirtäjien katveessa.

Koska hotellimme sijaitsee kivasti Shibuyassa, luvassa on myös shoppailua. Olen yrittänyt kirjoittaa muistiin mitä kaikkea pitäisi ja haluaisin hankkia. Ja tietenkin on ihan pakko päästä keikalle, mieluiten katsomaan tuttua bändiä jonnekin Shimokitazawan kellareihin. Mutta niistä lisää toisella kerralla, sillä nyt täytyy yrittää edistää hieman suunnitelmia tammikuun Desucon Frostbite -tapahtumaa varten (josta tästäkin lisää sitten myöhemmin kun aika on kypsä). Tajusin nimittäin vähän aikaa sitten, että periaatteessa ohjelmasuunnitelmienihan täytyy olla valmiita jo ennen joulua, sillä joulunpyhinä en tee kyllä mitään muuta kuin syön, nukun ja ehkä vähän pelaan. Ja sen jälkeen taas olemmekin juuri Desucon-viikonloppua edeltävät kaksi viikkoa Japanissa. Eli ei kun hommiin taas. :)

Jälleen Japaniin!!

2011-11-18T21:19:00.000+02:00

Olen ihan fiiliksissä. Tajusin jotenkin ihan puskan takaa, että minunhan on mahdollista viettää hieman talvilomaa tänä vuonna kun olen ensimmäistä kertaa pidemmässä työsuhteessa. Niinpä ryhdyin tuumasta toimeen: viime kevään kariutuneet suunnitelmat uudelleen vireille, juttelua esimiesten kanssa ja yhtäkkiä huomaan klikkaavani tilausvahvistusta lentoyhtiön verkkokaupassa. Uudeksi vuodeksi Japaniin!!

Niin tuttuja Shibuyan kulmia.. ikävä!

Siitä hetkestä, kun jalkani viimeksi olivat Japanin kamaralla on aivan liian kauan, jo melkein kaksi vuotta. Aika on mennyt hämmentävän nopeasti – vaikea jotenkin hahmottaa, mitä muka olen tehnyt siinä välissä, vaikka olen tehnytkin yhtä ja toista. Elän yhä kummasti jossain vaihdon jälkeisessä ajassa: aivoni eivät ole sisäistäneet ajankulua lainkaan.

Japanin reissu tulee niin hyvään saumaan, sillä en ole pitkään aikaan ehtinyt olemaan ihan kunnon lomalla. Japanissa on turha ajatella työjuttuja, koska ne ovat tuhansien kilometrien päässä. Olen juuri tällä viikolla saanut vihdoin valmiiksi ja esiteltyä opinnäytetyöni, joten koulukin alkaa olla aivan viimeisiä suoritusten merkkailuja vaille valmis.

Ostimme liput poikaystäväni kanssa Blue1:lta, eli käytännössä SASilta ihan ok tarjoushintaan, noin 700 eruolla meno-paluu per naama. Onhan niitä halvempiakin nähty – itse asiassa melkein sata euroa halvempi lippu samalta lafkalta meni lähes tulkoon parilla minuutilla ohi suun – mutta samaa aikaa esimerkiksi Finnair kiskoi lähes tonnin luokkaa lipuistaan. Tietenkin vähän otti päähän, ettei oltu aikaisemmin liikkeellä, jolloin olisi voinut saada lennot halvemmalla, mutta pääasia oli, että pääsemme lopultakin lähtemään!

Pelkäsin myös pahoin, että olemme myöhässä hotellivarausten suhteen, sillä japanilaisethan tunnetusti valtaavat kaikki hotellit Uuden Vuoden aikaan, kun ovat (kerrankin) itse lomalla. Pelkoni ei ollut aiheeton: katselin esimerkiksi japanilaisen hyväksi havaitun matkatoimisto Rakutenin hotellinvarauspalvelua, joka näytti ei-oo:ta melkein jokaisessa sijainniltaan tai hintatasoltaan sopivassa hotellissa. Samoin yksityisten hotellien sivujen varaustilanne enteili huonoa.

Onneksi satuin kuitenkin lentolippuja etsiessäni kurkistamaan Blue1:n hotellitarjontaa ja huomasin, että sitä kauttahan onkin saatavissa vielä hyvin huoneita eri hotelleista: ulkomaalainen firma on varmaan varannut tietyn kiintiön japanilaisten hotellien huoneista, joten vaikka japanilainen matkatoimisto luonnollisesti tarjoaa vain lämmintä kättä, ulkomaalaisilla matkatoimistoilla on vielä kenties jonkin verran vapaita huoneita. En silti viitsinyt alkaa leikkimään onnellani enää toistamiseen, joten valkkasimme yhden illan perusteellisen hotellivertailun jälkeen sijainniltaan ja hinta-laatusuhteeltaan parhaimman oloisenhotellin ja ostimme majoituksen ja lennot samalla kertaa. Tuntui, että säästö oli ihan oikeastikin huomattava tuota kautta varattuna, sillä sama hotelli maksoi japanilaisten matkafirmojen tai ulkomaalaisten hotellisivustojen kautta enemmän. Tämä oli itselleni yllätys, sillä olen aina jotenkin kuvitellut, että matkatoimistojen tai lentoyhtiöiden kautta ostettavat hotellityö olisivat hintavampia kuin esimerkiksi suoraa hotellin kanssa asioiminen. Ilmeisestikään näin ei aina ole, vaikkakin tietenkin varausajankohta ja random tarjoukset vaikuttavat tilanteeseen.

Se maailman vilkkain risteys. Tästä vähän oikealle, siellä me nukutaan.

Yhtä kaikki, nyt meillä on liput ja laput valmiina ja majoitus koko kymmenen päivän retkellemme niin keskellä metropolin keskustaa kuin voi olla: käytännössä lähestulkoon Shibuyan asemalla sijaitsevassa Tokyu-Inn -hotellissa. Toivotaan, että paikka on odotusten mukainen. Ainakaan sijainti ei voisi olla parempi.

View Larger Map

Ja sitten vain tarkempia matkasuunnitelmia laatimaan... ^o^

Japani kirjamessuilla

2011-10-28T21:48:00.005+03:00

Helsingin kirjamessut ovat tapahtuma, joka on kuulunut jo hyvän aikaa joka vuotiseen ohjelmaani, ja olen suuntaamaan messuja kiertämään myös huomenna.

Muutamat ensimmäiset vuoden pääkaupunkiseudulla asuessani vietin tosin tiskin takana – olin myyjänä ensimmäisenä vuonna Tammen osastolla ja seuraavana vuonna Sangatsu Mangan puolella Sangatsun ja Anime-lehden yhteisellä myyntipisteellä.

Mangan myyminen oli mukavaa, sillä asiakkaat olivat suhteellisen helppoja. Karkeasti yleistettynä lasten vanhemmat tulivat manga-osastolle ja pyysivät suosittelemaan "jotain kivaa 12-vuotiaalle tytölle" ja loput asiakkaat olivatkin sitten niitä 12-vuotiaita tyttöjä, jotka jo tiesivät, mitä haluavat. Silloinen tarjonta oli aika rajattua, ja koko myytävien tuotteiden kirjo helppo sisältää: osa oli entuudestaan tuttuja sarjoja, ja kaikkiin loppuihinkin oli helppo tutustua myyntityön ohessa tarkemmin. Myyntityö on mielestäni aina kivaa juurikin silloin, kun tuntee aihealueen: kun voi oikeasti auttaa asiakasta, myyntitilanteesta nauttivat molemmat osapuolet.

Helsingin kirjamessut 2010, Kuva: Suomen Messut / Satu Kaarnakangas

Sangatsu Manga ja Anime-lehti ovat jälleen pystyttäneet messuosastonsa rintarinnan, ja luvassa on jokavuotinen manga-piirustuspaja innokkaille. Tietenkin myös muut mangakustantajat ovat toivon mukaan hyvine tarjouksineen mukana menossa. Manga-intoilijan kannattaa muistaa tsekata myös messuilla olevien divariosastojen tarjonta, sillä niistä löytyy usein kirjoja helmihintaan!

Mutta muutakin Japaniin liittyvää messuilla on luvassa, vaikka tämän vuoden teemamaa onkin naapurimme Viro. Japani-aiheista kokkailua harrastavat näytöskeittiön puolella lauantaina klo 16:30 uuden Sushikirjan kirjoittaneet Miika Pölkki ja Heikki Valkama. Uutuuskirja lupaa esitellä sushin maailman perijapanilaisesta aina supisuomalaiseen saakka. Kuulostaa tutustumisen arvoiselta opukselta.

Itse olen tavattavissa Finn Lecturan osastolla lauantaina klo 12-14. Juttelemaan saa tulla mieluusti, ja kerron mielelläni "Vuosi Japanissa" -kirjani kirjoittamisesta tai vaihtovuodestani kiinnostuneille. Mikäli jokin on siis jäänyt kaihertamaan, tai kirja on ollut hankintalistalla, kannattaa saapua paikalle, sillä kirja on messutarjouksessa vain 20 euroa. Sitä halvemmalla sitä ei kyllä taida saada pitkään aikaan mistään, sillä normaalihinta liikkuu 27 euron kieppeillä. Vasta ilmestynyttä Animen aika -opusta myydään myös samalla osastolla, mikäli japanilaiset animaatiot kiinnostavat enemmänkin, eli tervetuloa osastolle 6A69.

Helsingin kirjamessut 2010, Kuva: Suomen Messut / Satu Kaarnakangas

Tapaamisiin siis kirjamessuilla huomenna lauantaina!

Arvonta on suoritettu, mutta uutta arvontaa pukkaa!

2011-10-19T12:03:00.004+03:00

Riisa no Nipponin kirjajulkkari-arvonta on viimein tullut päätökseensä.
Arvonta on suoritettu ja olen ottanut juuri yhteyttä onnellisiin (?) voittajiin!

Messulippujen arvonnassa onni suosi seuraavia:
Tomomi, Carita, Pete, Saana88 ja Nina.
Nina, en saa sinuun yhteyttä, koska viestissäsi ei ole sähköpostia, joten laitatko sähköpostiosoitteesi viimeistään 20.10. tähän postaukseen samalla googleprofiililla (yllä linkki), jolla olet lähettänyt myös voittajakommenttisi, niin voin ottaa yhteyttä lähettääkseni sinulle messulipun. Mikäli en saa sinuun yhteyttä ajoissa, lippu arvotaan uudestaan.

Ja sitten siihen pääpalkintoon. Perustelut olivat todella hyviä ja joukossa on selvästi monta sellaista, jolle kirjasta varmasti olisi iloa ja hyötyä. Valitettavasti voittajia on kuitenkin tässä kisassa vain yksi, ja tälläkertaa kirjapalkinnon voittajaksi valitsin lopulta Paken pitkän ja perusteellistakin perusteellisemman perustelun:

Hei~

Törmäsin tässä vasta viime viikolla tähän sinun blogiisi ja luinkin sen sitten melkein samalta istumalta kokonaan läpi :'D Palasin tänne nyt uudestaan etsimään tuon kirjasi tarkkaa nimeä että voin metsästää sen käsiini kirjakaupasta, ja samalla löysin tämän kilpailun - enkä voi olla osallistumatta!

Olen lähdössä Japaniin vaihtoon jo ihan parin vuoden sisällä, kunhan ensin saan suoritettua Japanin kielen ja kulttuurin sivuaineopintoni yliopistossani: tarkoituksena olisi saada kielitaito sellaiselle tasolle, että pystyisin osallistumaan myös muutamille oman pääaineeni kursseille. Vaikka vaihtoon lähteminen on ollut selvillä jo jonkun aikaa ja olen opiskellut japania jo pari vuotta, kaihertaa silti sisimmässäni tietty epävarmuus: mitä kaikkea minun pitäisi tietää, miten minun tulisi valmistautua? Juuri tämä epätietoisuus ajoi minut etsimään muiden vaihtareiden kokemuksia netistä ja tutustutti minut sinunkin blogiisi. Olen varma, että kirjasi toisi (blogisi tavoin) vastauksia moniin kysymyksiini vaihto-oppilasvuodesta Japanissa, etenkin niihin pieniin käytännön asioihin joihin muualta ei vastauksia oikein löydy! Vaihtokokemuksiesi ja niiden pienten tärkeiden yksityiskohtien lisäksi odotan erityisen innolla myös kuvitustasi, joka varmasti pääsee oikeuksiinsa painetussa muodossa.

Kirjasi tulisi siis kovaan tarpeeseen, ja voin vakuuttaa että se saisi hyvän kodin tällaisen kirjoja rakastavan ja niitä hellästi puhki lukevan 20-vuotiaan yliopisto-opiskelijattaren luota~ Kirjan voittaminen tässä kilpailussa säästäisi myös muutaman kympin lisää vaihtokassaani :'D Toivottavasti onni suosisi siis kerrankin~

Onneksi olkoon vielä kirjan julkaisusta, se on hieno saavutus! Itse asiassa minulla oli jo hieman samansuuntaista ajatusta käynyt mielessä tuota vaihto-oppilasvuottani miettiessä, ja olisi myös ihan siitä syystä mahtavaa päästä tutustumaan tuohon sinun kirjaasi~ Tieto siitä että en ole ainoa joka aikoo yrittää dokumentoida vaihto-oppilasvuotensa mahdollisimman tarkkaan (kenties jopa painettuun muotoon) inspiroi minua valtavasti!

- Pake

Koska vastauksia tuli kuitenkin niin ihanan runsaasti, ja joukossa oli paljon teitä, joille mielelläni palkinnon luovuttaisin, päätin, että arvotaanpas vielä pika-arvontana kolme lisälippua Helsingin kirjamessuille kaikkien Riisa no Nipponin Facebook-sivun tykkääjien kesken. Lisäksi kaikki edelliseen kirja-kisaan osallistuneet ovat automaattisesti mukana arvonnassa. Arvonta suoritetaan huomenna 20.10. klo 21.

Eli ei kun Riisa no Nipponin Facebook-sivulle!
Huom, mikäli et ole Facebookissa, voit osallistua kisaan lähettämällä nimelläsi ja sähköpostiosoitteellasi varustetun viestin 20.10. klo 21 mennessä osoitteeseen riisa.ni (ät) gmail.com, niin olet mukana arvonnassa.

Voita Vuosi Japanissa -kirja tai liput kirjamessuille

2011-10-09T13:30:00.008+03:00

Kirjani julkaisemisen kunniaksi blogissa starttaa nyt hurja arvonta!

Iso osa inspiraatiostani kirjan tekoon on tullut tämän blogin kautta: ihmiset ovat kyselleet paljon elämästä Japanissa, mistä lentoliput kannattaa ostaa, milloin Japaniin kannattaa matkustaa, mitä viedä tuliaisiksi, minkä verran japania pitäisi osata, mitä kautta vaihtoon pääsee, missä Tokiossa kannattaisi käydä...? Yllätys yllätys siis, että mm. kaikkiin näihin kysymyksiin löytyy vastaus uudesta Japani-oppaastani.

Olen ollut kamalan iloinen kuulleesani, että kirjani tuntuu saaneen mukavan vastaanoton. Haluaisinkin nyt kuulla perusteluja, miksi Vuosi Japanissa saattaisi kiinnostaa juuri teitä lukijoita.

Lähetä kommentti nimimerkillä tai nimellä varustettuna tähän blogitekstiin ja kerro, miksi juuri sinun pitäisi voittaa Vuosi Japanissa -opas omaksesi. Kerro, mikä kirjassa kiinnostaa ja millaista hyötyä uskoisit siitä itsellesi olevan.

Paras vastaus palkitaan Vuosi Japanissa -kirjalla (arvo 27 euroa). Lisäksi kaikkien vastaajien kesken arvotaan 5 lippua Helsingin Kirjamessuille, jotka järjestetään 27.–30.10. Helsingin Messukeskuksessa. (Yhden lipun arvo 14 euroa).

Jos et ole tutustunut kirjaan vielä aiemmin, voit lukea siitä edellisestä blogitekstistäni tai klikata itsesi esimerkiksi kustantajan sivuille kirjan esittelyyn.

Arvonta päättyy tiistaina 18.10.2011 klo 21:00.
Arvonnan voittajat julkaistaan samana tai seuraavana päivänä arvonnan päättymisestä ja palkinnot lähetetään ilmoitettuihin osoitteisiin mahdollisimman pian.

Onnea arvontaan!

Vuosi Japanissa...

2011-09-28T19:48:00.010+03:00

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Onigirejä kerrakseen

2011-09-17T21:36:00.000+03:00

Kesä hujahti ohi kiireessä, ja lopulta loppuivat myös työt. Olin taittajana tuuraamassa kesälomia Elle-lehdessä, ja kun syyskuun ensimmäisellä viikolla vihdoin sitten jäin ns. kesälomalle ja jätin muotilehden hauskan hulinan taakseni, halusin viimeisenä päivänä tavan mukaan viedä jotakin läksijäissyömistä toimituksen väelle.

Koska vaihto-opiskeluni ja kiinnostukseni Japaniin on kyllä töissäkin tiedossa, päätin, että mikäpä olisikaan sopivampi tapa muistaa työkavereita kuin viedä lounastauolle jotakin japanilaista. Ehkäpä helpoin japanilainen ruoka niin syömisen, maun kuin valmistamisenkin kannalta on onigiri, joten päätin, että teen ihan tavallisia, kylmäsavulohella täytettynä onigirejä. Ja niitähän tuli tehtyä. Pari tuntia siinä vierähti telkkaria katsellen ja riisipalleroita pyöritellen (ilman televisiota olisin kenties onnistunut nopeammin, sillä YLEn mielenkiintoinen Japanilaisista metsistä kertova dokumentti sai minut välillä pysähtymään vain tuijottamaan upeita maisemia ja hämmästelemään maaseudulla asuvien sientenkasvattajien työtä). Osan onigireistä kierittelin mustissa, ja osan mustissa ja vaaleissa, paahdetuissa seesaminsiemenissä. Lisäksi muutamat jätin perinteisiksi valkoisiksi ja kietaisin norilevään.

Onigirit piti tietenkin asetella tarjottavaksi kivasti, joten laitoin ne riviin suureen muovirasiaan, erotin toisistaan obento-annoksiin tehdyillä muovisilla ruohokaistaleilla ja kietaisin koko setin Marimekon kankaasta tehtyyn furoshikiin, eli liinaan, joita japanissa käytetään tavaroiden pakkaamiseen ja kuljettamiseen. Kätevää, kaunista – ja kyllähän ne onigiritkin maistuivat.

Muistelot 1: Takoyaki Party

2011-08-22T09:42:00.009+03:00

Arkistojeni syövereistä löytyy aina välillä helmiä - Japanin ajoilta jääneitä juttuja ja tarinoita, joita en ole muistanut tai pääasiassa ehtinyt jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Niinpä päätin aloittaa syksyn kunniaksi pienen muistelot-sarjan, sillä täytyyhän nämä hauskat sattumukset saada kirjattua muistiin ihan itsenikin takia. Kuvitelmanani kun on, että ehkä syksyllä olisi taas enemmän aikaa myös tälle blogille. Ja kyllä sitä pitäisi olla - teitä seuraajia on Riisa no Nipponin facebooksivullakin hurjat 240 henkilöä, joten onhan siitä nyt palkittava lukijoita vähintäänkin päivityksillä! Kenties jotain vielä hauskempaa luvassa parin kuukauden sisällä.. ;)

Takoyakia matsurikojussa

Hieman ennen lähtöäni läheisimmät ystäväni Japanissa kutsuivat kokoon kaveriporukkamme ja pidimme takoyaki-juhlat. Aluksi ajatus takon, eli mustekalan ympärille rakentuvista pippaloista kuulostihieman pelottavalta - en ole oikein missään vaiheessa oppinut rakastamaan noiden kumisten lonkeroiden popsimista. Se, että joutuisin syömään niitä koko illan ystävieni edessä kuulosti aikamoiselta haasteelta.

Suurin suosikkini..

Takoyaki on kuitenkin mustekalaruokien helpoimmasta päästä noin niinkuin syömisen kannalta, sillä lonkeron palaset on pilkottu pieniksi suupaloiksi ja paistettu erityisessä tarkoitukseen valmistetussa pannussa yhdessä taikinan kanssa, joka mukavalla tavalla piilottaa taakseen mustekalan kumisen tekstuurin. Toista ovat esimerkiksi kokonaisena syötävät minimustekalat, sillä pelkkä ajatus siitä, että tässä sitä nyt haukataan mustekalalta sen koko pää irti yhdellä puraisulla tuntuu aika etovalta. Toisaalta, täytyy toki muistaa, että joskus takoyakiinkin käytetään kokonaisia minimustekaloja... Että se siitä sitten. ;P

Ensin taikina ja täytteet takoyaki-pannuun... aika sotkuisen näköistä touhua.

Takoyakin valmistus ei kyllä kuulu ihan aloitteliljareseptien kastiin, sillä vaikka prosessi on suhteellisen yksinkertainen, se vaatii pientä mentorointia. Taikinan tekeminen on helpoin osuus: sekoitetaan lähinnä jauhot, vesi, kananmunat ja loraus dashia, eli kalapohjaista kastiketta tai lientä. Takoyakissa suupaloiksi leikatut mustekalan lonkerot paistetaan pyöreiksi, kauniiksi palloiksi hassussa pannussa, jossa on pieniä puolipallonmuotoisia koloja. Öljyttyihin koloihin kaadetaan taikina, ja jokaiseen koloon laitetaan hieman pieneksi silputtua kevätsipulia ja pala sitä ihanaista mustekalaa. Kun taikina on ruskistunut paistopinnaltaan, se pyöräytetään ympäri pientä tikkua käyttäen siten, että vielä kypsymätön taikinapuoli pääsee paistumaan ja koko komeus muodostuu ihanan pyöreäksi palloksi. Tämä onkin se haastava osuus, sillä kestää hetki, ennen kuin taikinamöhkäleistä osaa tehdä täydellisiä palloja. Hyvällä pannulla se ei kuitenkaan ole selvästikään aivan mahdotonta, sillä juhliemme loppuvaiheessa omat takoyakinikin alkoivat muistuttaa jo ihan niitä festivaalikojujen ammattilaisten palleroita.

Heei, ne alkaa näyttää palloilta?! Haluan tällaisen pallopannun - miettikääpäs, mitä kaikkea hauskaa sillä voisi paistaa! Esim. suklaatäytteisiä taikinapalloja? Mmmm....

Yllättävää oli, että majoneesin ja herkullisen kastikkeen kanssa sekä ystävien hauskassa seurassa jopa mustekalapallerot olivat loppujen lopuksi aika miellyttävä makuelämys. Kai se vain on niin, että itse tehty maistuu aina paremmalta. Ja ainakin tietää, että pallon sisällä odottaa vain yksi pala mustekalaa, eikä kokonainen pää - joskin muutamat ystävistäni olisivat kauheasti halunneet tunkea jokaiseen palloon useammankin mustekalan palasen. Pidin visusti silmällä, mitkä palloista olivat niitä "kevyimpiä" yksilöitä, mutta en onnistunut laskuissa ihan loppuun saakka. Toisaalta täytyy sanoa, että tuossa vaiheessa vaihtovuotta, eli aivan vaihtoni viime hetkillä aloin olla kuitenkin jo aika tottunut siihen, että suuhun menee välillä vähän mitä sattuu, enkä aina edes tiedä mitä, joten muutama ylimääräinen tako ei loppujen lopuksi ollut niin kamala juttu.

Valmiita palleroita – kuin Iron chefien keittiöstä. ;P

Painotan toki tähän loppuun, että vaikka minä en olekaan takon ylin ystävä, niin se ei todellakaan tarkoita, että mustekala olisi universaalisti kauhea ruokailukokemus - päinvastoin, joillekin se on suurinta herkkua. Eräs ystäväni tilasi minulta Japanista kuivattuja kalmarin lonkeroita, jotka lukeutuvat omassa kauhukategoriassani aika lailla samaan päähän takon kanssa. Joten ei kannata koskaan olla liian ennakkoluuloinen ennen kuin kerran kokeilee, tykkääkö kumilonkeroista vai ei. Ja sitten voi tietenkin tehdä senkin jälkeen niin kuin minä, eli syödä niitä aina kun on pakko, ja huomata vähitellen, että eivät ne niin hirveitä nyt sitten olekaan. ;)

Suu-chan, Matsuri-chan, Megu, ja Rachel, また会いたいな〜！！

Ai niin, söimme tosiaan myös okonomiyakia – jonka täytteenä oli toista lempiherkkuani, kalmarin lonkeroa. :D Paistettuna ja okonomiyakikastikkeen kanssa se oli kuitenkin aika jees.

ピュールも会いたい！Megun suloista kissaa, puhtaan kultaista Pyuuruakin on ikävä.

Ja ne juhlat. Miten hauskaa onkaan valmistaa ruokaa porukalla, jutella syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, katsella elokuvaa ja nauraa puolet päivästä. Ruoanlaitto ja syöminen ovat kyllä yksi helpoimmista tavoista tutustua ihmisiin. Kenties siksi ruokaan liittyvät juhlat ovat niin tavallisia Japanissa ja myös vaihto-oppilaiden tai koulujen asuntoloiden asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset grillailukestit tai ruoanlaittotempaukset ovat suosittuja.

Riisa no Nipponin Facebooksivua seuraa tällä hetkellä 240 käyttäjää, mutta mahtuuhan sinne toki lisääkin. Tervetuloa, uudet ja vanhat tuttavuudet! ^o^

Riisa no Nipponin virallinen Spotify-lista

2011-07-11T11:30:00.002+03:00

Olen keräillyt pikkuhiljaa Spotifyssa listallisen palvelusta löytyviä japanilaisia kappaleita tai muuten jollain tavoin Japaniin liittyviä bändejä. Lista kasvaa toki edelleen, mutta sisältää jo nyt muutaman tovin kuunneltavaa. Olen yrittänyt karsia listalta pois mielestäni laadullisesti huonot biisit, mutta pyrkinyt pitämään listan monipuolisena. Niinpä genrejä on ihan laidasta laitaan visual keistä japan poppiin ja rockiin, anime-tunnareihin, klassiseen musiikkiin, pelimusiikkiin, raskaanpaan settiin ja japanilaiseen kansanmusiikkiin. Enkaa ei taida oikein löytyä. Vielä. ;)

Riisa no Nippon Spotify-lista

Kuvassa tokiolaisbändi Platonin vokalisti-kitaristi Higashi-san.

Ansaitsisiko jokin Spotifysta löytyvä, mutta vielä listalta uupuva biisi päästä listalle? Mikä on tämän hetkisistä kappaleista suosikkisi?

Tokiossa... ei kun siis Lontoossa!

2011-07-03T19:56:00.003+03:00

Käväisimme poikaystäväni Eeron kanssa tuokokuun lopussa Lontoossa, eikä siitäkään reissusta päästy ilman Japani-viboja.

Ostospäivämme alkoi himmeän kokoisesta animea, mangaa ja kaikenmaailman oheiskrääsää myyvästä Forbidden Planet -liikkeestä, joka sijaitsi aivan Lontoon keskustassa suunnilleen Covent Gardenin ja Tottenham Court Roadin metroasemien puolivälissä. Liikkeessä oli suomalaisesta näkökulmasta oiva valikoima anime-dvd:itä, sillä Suomestahan niitä nyt ei käytännössä liiemmin löydy mistään. Mangaa sen sijaan oli suhteellisen niukasti, sillä mielestäni Helsingin Fantasiapeleissäkin on parempi valikoima. Tarjolla oli myös aika yksipuolinen lajitelma genrejen suhteen; tuntui, että hyllyssä oli lähinnä shojo- ja shonen-mangaa varsin nuorelle ikäpolvelle sekä sitten oma hyllynsä K18-nimikkeille. Asiakaskunta siitä välimaastosta tuntui jäävän vähän paitsioon. Ei Forbidden Planetin mangahyllyä voi kuitenkaan aivan täysin teilata, sillä yksi helmi sieltä löytyi. Ostimme kolme ensimmäistä kirjaa "20th Century Boys" -mangaa, ja matkan jälkeen kokoelmaa on täytynyt täydentää aika kovaa tahtia, sillä sarja on jännä kuin mikä. Eikä ihmekään, sillä hölmösti vasta myöhemmin tajusin, että tuttu kädenjälki ja mieletön tarinankerronta ei ole toki sattumaa. Kyseessä kun on yhden kaikkien aikojen suosikkisarjani Monsterin tekijän Naoki Urazawan uusi salaperäinen tarina. Miksi en ollut törmännyt tähän aiemmin?

Rakas vanha ystäväni Muji!

Forbidden Planetin olimme merkanneet karttaamme, mutta sattumalta törmäsimme myös toiseen Japanilaista laatua tarjoilevaan liikkeeseen. Brittiläisten ja eurooppalaisten sisustuspuotien seassa kun kohosi ylpeänä tuttu, turvallinen ja aina niin kätevä Muji! Tokiossa asuessani Muji oli suuri suosikkini, josta löytyi yhtä ja toista kivaa ja kätevää. Ostin tällä kerralla muutaman sketchbookin, sillä tykkään Mujin brändittömästä linjasta: laadukkaan vihkon kannet ovat pahvinväriset ja simppelit mahdollistaen sen, että vihkon voi koristella helposti juuri sellaiseksi kuin haluaa. Lisäksi Mujirushi Ryouhinin alakerrasta löytyi myös se, mitä olimme kaavailleet jo pitkään ostavamme Helsingin Tokyokanin liikkeestä –nimittäin tamagoyaki-pannu! Tamagoyakihan on siis makea japanilainen rullamunakas, ja minä ja Eero olemme molemmat kyseisen ruokalajin suuria suosijoita. Niinpä matkan jälkeen tuo Mujin suorakaiteen muotoinen pannu on päässyt kokeiluun jo useampaan otteeseen.

Tamagoyaki on herkullista ja helppoa valmistaa.

Kylmä zarusoba sopii kesäpäivän viilentäjäksi.

Kävimme tietenkin syömässä japanilaisessa ravintolassa, sillä brittilässähän tunnetusti kannattaa kokeilla ennemminkin eksoottisempia ravintoloita kuin kotimaan kuppiloita. ;) Söin pitkästä aikaa zarusobaa, eli lämpimään kesäpäivään sopivan annoksen kylmiä nuudeleita merilevällä ja soijapohjaisella liemellä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja ehkä vähän karultakin, mitä se periaatteessa onkin – mutta silti niiiiin hyvää! Pitäisi tehdä joku päivä evääksi töihin, sillä olen kesällä kunnostautunut obentoo-saralla. Obentoo-boksieni sisältöjä voitte muuten ihmetellä uudessa ruoka- ja sisustuspainotteisessa blogissani Riisa.netissä, josta löytyy myös aimoannos japanilaisia reseptejä.

Obentoubakoni sisältä paljastuu japanilaisittain maustettua jauhelihaa, nikusoboroa, maissia, riisiä, paprikaa sekä tietysti tamagoyakia. Töissä pitää syödä hyvin, että jaksaa! :)

Lontoon reissu oli mainio, mutta muutamat hetkelliset Japani-fiilikset vahvistivat sen, minkä olen tiennyt jo pitkään. Alkaa olla aivan liian pitkä aika siitä kerrasta, kun jalkani astelivat viimeksi Japanin kamaralla. Sinne on pakko päästä. Ja pian!

Video: Riisan koulumatka Japanissa

2011-05-09T13:39:00.002+03:00

Jos joku on viimeisten parin kuluneen kuukauden aikana ihmetellyt, ettei täällä tapahdu mitään, niin pahoittelen asiaa. Japani-aiheinen opinnäytetyöni on vienyt mehut aika lailla kaikesta aihepiiriin liittyvästä kirjoittamisesta – kun ensin koko päivän tekee töitä tuon kyselylomakkeen yhteydessäkin mainitun Japani-kirjaprojektin parissa, ei jotenkin illalla vähäisellä vapaa-ajallakin enää jaksa miettiä samoja asioita.

Kuitenkin kun törmäsin kuva-arkistojani selaillessani pariin hauskaan videonpätkään, jotka minun on pitkään pitänyt laittaa tänne näytille jo silloin kun ne 2009 lokakuussa kuvasin, ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Muuten ne unohtuvat taas jonnekkin kansion pohjalle. Niinpä heitin videon pätkät iMovie-ohjelmaan, säädin ja leikkasin niitä hiukan, lisäsin mukaan musiikkia, jota tuolloin pyöräillessä usein kuuntelinkin ja voilà! Luvassa muutaman minuutin video siitä, miten minä pääsin koululta kanaloiden, puutarhoiden, maissipeltojen, komeiden omakotitalojen ja junaraiteiden viitoittamaa tietä kotiin. Valitan, että video on kyllä kuvanlaadultaan aika karmaiseva, sillä se on kuvattu pyörän selästä vapaalla kädellä vanhalla pokkarikamerallani. :D Täytyisi varmaan hankkia jossain vaiheessa, ainakin ennen seuraavaa Japanin matkaa kamera, jolla voisi kuvata myös vähän parempaa videomatskua. Näiden editointi kun on niin hauskaa, ja jos kuvat kertovatkin tuhat sanaa, niin video kertoo ainakin kymmenen tuhatta! :)

Pitemmittä puheitta, Riisan koulumatka, olkaa hyvät! :D

Video lähtee pyörimään uudella sivulla kun klikkaat oheista linkkiä:

Kysely on tullut päätökseensä ja voittaja on arvottu!

2011-04-01T13:27:00.005+03:00

Opinnäytetyötäni varten tekemäni Japani-aiheinen kysely on tullut vihdoin päätökseen ja vastaajaluku nousi lopulta huimaan 509 henkilöön. Suuret, nöyrät kiitokset kaikille niille, jotka uhrasivat hetken ajastaan ja vastasivat kyselyyn.

Kyselyn yhteydessä järjestetty arvonta on nyt myös suoritettu, voittajaan on otettu yhteyttä ja Japani-aiheinen tavarapalkinto lähtee ensi viikolla postissa Arnolle Tampereelle. Onneksi olkoon!

Kunnon otanta mahdollistaa sen, että kyselystä saa luotettavampia tuloksia. Olen ehtinyt jo perehtyä aineistoon mukavasti ja vastausten perusteella piirretyt graafit kertovat yhtä ja toista mielenkiintoista Japanista kiinnostuneista ihmisistä. Mm. sen, että todella suuri osa on kovia lukemaan kirjoja (n. 70% lukee erilaisia kirjoja, oppaita tai lehtiä vähintään kerran kuussa, ja jopa lähes 45% lukee esimerkiksi kaunokirjallisuutta viikottain). Jopa liki 85% on joskus lukenut mangaa. Suurimman osan mielestä geishat ja samurait ovat kliseitä, ja sen sijaan Japani on ennen kaikkea teknologian, riisin, pyhättöjen ja temppelien sekä ahkerien ihmisten maa. Iso osa teistä ei esimerkiksi pidä Japania minään uimarantojen mekkana, mutta enpä pitänyt minäkään, ennen kuin eksyin Japanin hiekkarannoille toissavuonna.

Suuri osa tutkimuksen perusteella vedettävistä johtopäätöksistä on tietenkin melko yllätyksettömiä. Kyselyn tarkoituksena oli kuitenkin ennen kaikkea tarkastaa, ovatko omat tai yleiset ennakkokäsitykset japanista kiinnostuneista ihmisistä oikeassa ja voiko stereotypioihin luottaa. Toisaalta vastausten joukosta löytyi myös muutamia yllätyksiä, ja erityisen hyödylliseksi opinnäytetyötä tehdessäni tulee varmasti osoittautumaan Japanista kiinnostuneiden ihmisten lukutottumusten selvittäminen.

Tarkempia tutkimustuloksia julkaisen myöhemmin keväällä tai kesällä, kun opinnäytetyöni julkaistaan.

Kiitos vielä kerran kaikille vastaajille! :)

(Huom, tässä tekstissä ei ole Aprilli-piloja. :D )

Median uutisointi vs. Japanin todellisuus

2011-03-21T16:00:00.003+02:00

Viimeisen viikon aikana maamme uutisotsikoissa on vilahdellut mm. yhä Tshernobylin jäljiltä säteilevät sienet, apteekkien tilapäisesti tyhjentyneet joditablettivarastot ja jos jonkinlaiset kauhuskenaariot Tokion "pimentyneiltä ja aavemaisilta" kaduilta puhumattakaan Miyagin alueen uutisoinnista.

Mediassa ei ole paljon näkynyt tämänkaltaista aurinkoista Tokiota viime aikoina. Asakusakin on kirsikkakoristeineen kuin toissa vuoden keväältä, omalta ensimmäiseltä Tokio-kierrokseltani. Väkeä tosin näyttää kojujen reunustavalla turistikujalla olevan vähemmän kuin yleensä. Kuvat 18.3.: Ari Helminen

Muutamat ensimmäiset päivät järistyksen ja tsunamin jälkeen olivat tietenkin Japanissa sekasortoisia ja ilmassa oli pelkoa ja epätoivoa - syystäkin. Aluksi osa kauppojen hyllyistä oli tosiaankin välillä tyhjinä ja kodit olivat sekaisin. Ihmiset eivät päässeet matkustamaan koteihinsa tai saaneet tavoitettua ystäviään tuhoalueilla. Suuri osa katastrofaalisista uutisotsikoista on käsitellyt kuitenkin vain Miyagin aluetta, joka kärsi pahimmat tuhot tsunamin vuoksi.

Mutta missä ovat median kuvat siitä, miltä näyttää vaikkapa Tokiossa nyt ihan normaalina arkipäivänä? Entä muualla Japanissa? Mihin on unohtunut 80% muusta saarivaltiosta? Kaikki uutiset käsittelevät ainoastaan rannikoiden tuhoa ja ydinvoimaloita, eikä missään tunnu näkyvän pihaustakaan siitä, mitä Japanissa todella nyt tapahtuu tavallisten ihmisten keskuudessa. Osa netin uutissivustoista päivittelee omia uutisiaan lisäten oheen vain uuden päivämäärän, jolloin lukija on aivan ulalla, että onko tämä Fukushimassa tapahtunut räjähdys nyt siis se ensimmäinen vai toinen, onko tämä eri reaktori, vai siis onko siellä tänäänkin räjähtänyt, vai onko tämä jo aiemmin alkuviikosta lukemani uutinen. Ne harvat uutiset, jotka käsittelevät muita alueilta kuin Miyagia, kertovat vaikkapa Tokion kohonneista säteilyarvoista. Lukijalle tulee tunne, että siellä ihmiset ympäri Japanin istuvat nyt sisällä ja syövät vain tuontiruokaa ja joditabletteja, jotta välttyisivät säteilyn vaikutuksilta. Aina uutisissa ei jakseta painottaa, että Tokiossakin säteilyarvot ovat kuitenkin pysyneet kohottuaankin luvuissa, jotka lähentelevät normaalin taustasäteilyn ylärajoja (Normaali taustasäteily on n. 0.07-0.3 mikrosievertiä tunnissa, Tokiossa on mitattu korkeimmillaankin 15. ja 16.3 aikaan 0.5 mikrosievertiä tunnissa.). Näiden uutisten valossa median kannattaisi muistuttaa, että nyt kannattaa Suomessa olla varuillaan liukkauden vuoksi ettei katko luitaan, sillä röntgenkuvauksessa saatava säteilymäärä voi olla jopa tuhansia mikrosieverttejä kerta-annoksena!

Uutiset pohjautuvat toki useissa tapauksissa faktoihin, mutta miksi esimerkiksi suomalaisista sienistä pitää uutisoida heti Fukushiman ydinvoimaloiden kuvien ohessa? Miksi ihmisten mieliin jätetään vääränlainen kuva tapahtumien todellisesta luonteesta? Jotain median markkinointijohteisesta ja suuriin myyntilukuihin tähtäävästä uutisoinnista kertoo sekin, että vaikka Japanin tilanne ei ole muutamaan päivään olellisesti muuttunut, uutisointi siltä suunnalta vähenee heti, kun Libyassa on saatu tilanne päälle. :P Kaikki eivät jaksa enää seurata paniikkia lietsovia lööppejä ja uutisia, enkä jaksa minäkään.

Jotkut ihmiset ovat ihmetelleet, miksi Tokiossa oleskelevat suomalaiset eivät palaa ensimmäisellä lennolla Suomeen. Turistit ovat toki asia erikseen, eikä kenenkään nyt kannata Japaniin varta vasten tietenkään lähteä ihan lähiaikoina, mutta mikä ihme siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että vaikka kansalaisuus olisi suomalainen, ei se tarkoita, että kotikin olisi välttämättä Suomessa, ja että tilanne Japanin eri osissa on täysin erilainen? Koti on siellä, missä on työ, asunto ja kenties perhekin, eli joidenkin kohdalla vaikka Tokiossa. Jotain Japanin eri osien tilanneeroista kertoo vaikkapa se, että vesipula ja kaasun toimituksen katkokset jatkuvat yhä ystävieni mukaan Sendaissa, mutta muutamat tokiolaiset ystäväni juhlivat juuri valmistumistaan yliopistosta - tukat laitettuna ja yllä upeat kimonot ja kaikki! Suomalaisbloggaajan videot tokiolaisesta ruokakaupasta ja asemien arkisesta vilkkaudesta kertovat nekin omaa tarinaansa.

Tältä erää toivottelenkin siis jaksamista Sendaihin, jossa ihmiset eivät ole päässeet välttämättä viikkoon suihkuun ja samaan hengenvetoon onnittelen tokiolaisystäviäni yliopistouran loppumisesta ja uuden elämän alusta. Kohta puoliin minäkin liittynen jälkimmäisten joukkoihin, sillä torstaina on viimeinen varsinainen luento!! Sen jälkeen edessä on kokopäiväistä opinnäytetyön tekemistä. :)

Japanilaiset kaaoksen keskellä

2011-03-13T16:03:00.002+02:00

Tsunamivideot Miyagin prefektuurin alueelta tuntuivat epätodellisilta. Nyt parin seuraavan päivän aikana julkaistut kuvat pelastustyöntekijöistä, tuhoutuneista kodeista ja pitkin sairaalojen, koulujen, asemien, kauppakeskusten ja virastotalojen lattioita nukkuvista ihmisistä vailla kotia tai pääsyä kotiinsa ovat ahdistavan konkreettisia ja liiankin todellisia. Tuntuu hullulta katsella kuvia tutuista paikoista, joissa ihmiset nyt nukkuvat lattioilla tai itkevät puhelimessa.

Kuva: Bacon radio/STR/AFP/Getty Images

Kuva: Bacon radio/STR/AFP/Getty Images

Touhokun rannikkoalueella kaikki on sekaisin. Kauempana vaikkapa Tokiossa näytettiin selviävän onneksi lähinnä säikähdyksellä. Siitä huolimatta elämä ei palaa kuitenkaan raiteilleen hetkessä niilläkään alueilla, joilla talot yhä seisovat ja junat alkavat jo pikkuhiljaa liikkua. Paitsi että pahimmilla tuhoalueilla tarvitaan humanitaarista apua konkreettisten hyödykkeiden ja suojan muodossa, ei helppoa toki ole muuallakaan Japanissa.

Ihmiset ovat joutuneet yöpymään kuka missäkin, kun kotiin ei pääse. Kuva: kosmosxipo

Tokiossa Shinjukun asema näyttää muuttuneen tuhansine ihmisineen pakolaisleiriksi, kun ihmiset eivät ole päässeet kotiin liikenteen takkuillessa. Tuntuu hullulta, että reilu vuosi sitten shoppailin juuri näissä käytävissä Luminen kauppakeskuksessa..
Kuva: Ryuugakusei

Ihmiset jonottavat kolikkopuhelimiin soittaakseen omaisilleen ja läheisilleen. Kännykkäverkot olivat maanjäristyksen jälkeen kovilla, mutta alkavat kuulemma pikkuhiljaa taas toimia. Kuva: Ryuugakusei

Ihan yksinkertaista ei ole elämä niisäkään paikoissa, joissa kaupat ovat jo auki ja junat liikennöivät. Tokiossakin kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Supermarketit kuulemma säännöstelevät asiakkaiden ostoksia, jotta kaikille riittäisi jotain. Ystäväni kertoivat, että myös sähkönkulutusta pyritään vähentämään radikaalisti. Uutisissa hallituksen kerrotaan pyytäneen myös yrityksiä säästämään sähköä ja ilmeisesti myös säännösteltyjä sähkökatkoksia on luvassa (NHK World News).

Ihmiset jonottamassa ruokaa supermarketista Moriokassa. Kuva: kosmosxipo

Ystäväni Mari raportoi Tokiosta, että konbineissa ei ole tänään ollut paljon eväitä hyllyssä - eikä mitään muutakaan. Osta siinä sitten ruokaa..
Kuva: Mari Itaya

Kuvat: urbaning

Opettajainhuone Iwaten prefektuurissa. Kuva: kosmosxipo

Vaikka seinät olisivat yhä ympärillä, ei järistyksen jälkien siivoaminen ja kodin tai työpaikan rakenteiden kunnon tarkastaminenkaan liene pieni urakka. Voisi kuvitella, että vaikka jälkijäristykset lienevät jo nyt hieman hiljenneen, suurten jälkijäristysten pelossa ei hirveästi huvittaisi siivota, mikäli kohta kirjahyllyn sisältö olisi taas lattialla. NHK Worldin uutisissa kerrottiin, että yli 5-6 ja jopa 7 magnitudinkin suuruisia jälkijäristyksiä voi seurata lähialueella 70% todennäköisyydellä.

Kuva: Bacon radio/TORU YAMANAKA/AFP/Getty Images

Japanilaisilta vaaditaan nyt pitkää pinnaa, jaksamista ja rohkeutta – ja pitkään, sillä jälleenrakennustyö etenkin rannikkoalueilla ei ole ihan pienen hetken urakka.

Japanin maanjäristys ja tsunami nostavat ahdistuksen pintaan

2011-03-11T17:13:00.006+02:00

Päivä alkoi karmivalla tavalla. Heräsin unenpöpperössä aamulla äitini lähettämään tekstiviestiin, jossa hän kertoi, että Japanissaon sattunut yli 8 magnitudin maanjäristys. Äiti kirjoitti, että Yukiko, hänen luokseen vuodeksi muuttava japanilainen tyttö on ollut huolissaan, kun ei ole saanut yhteyttä kaikkiin ystäviinsä Tokion suunnalla.

Avasin tietokoneen ja BBC ja CNN uutisoivat hirveiden live-lähetysten ja videoiden kera tuhoista. Aluksi videoissa näkyi lähinnä hyllyistä tippuneita kirjoja, sotkua ja pelokkaita ihmisiä. Sitten tsunamikuvat vyöryvine aaltoineen tulivat mukaan kuvioihin. Nähdessäni vesimassojen vyöryvän Sendain lentokentän yli, tuhoten pellot, riepotellen autoja mukanaan ja heitellen laivoja ja veneitä pitkin kaupunkien katuja alkoi olla selvää, että tämä lienee ollut juurkin "se suuri", jota Tokion seudulla on lähes vuosisadan verran peläten odotettu.

Uutiskuvat eivät kuitenkaan ole mitään verrattuina omien ystävien viesteihin, pelkoon ja kuviin heidän kotiseudullaan vallitsevasta kaaoksesta, koska ne koskettavat niin läheltä. Heti alkutekijöiksi aamulla yritin tietenkin selvittää, että ystäväni ovat kunnossa. Tokiolaiset tuntuivat lähinnä olevan shokissa, peloissaan ja harmissaan kun liikenne ja sähköt ovat poikki. Iso osa tokiolaisista on joutunut kävelemään koteihinsa, pitkiäkin matkoja, kun muuta vaihtoehtoa ei ole. Perheenjäseniä joudutaan hakemaan autolla täysin ruuhkautuneita ja osin kenties vaurioituneita moottoriteitä pitkin, kun mitkään julkiset kulkuneuvot eivät toimi. Erään läheisen ystäväni isä ja sisko lähtivät hakemaan perheen äitiä keskustasta, jotta tämä pääsisi kotiin. Toivottavasti he pääsevät turvassa perille... Vielä ei ole heistä kuulunut... :( Toinen ystäväni oli työvuorossa kassalla, kun maanjäristys alkoi. Hän oli kuulemma vain juossut kauhuissaan ulos, liiemmin ajattelematta mitään muuta kuin että pääsisi pois.

Erityisen huolissani olin Sendaissa asuvista ystävistäni, sillä he olivat lähes järistyksen keskuksessa kaupungissa, jota tämänpäiväiset tsunamit ja järistykset ovat kohdelleet pahasti. Kaikki ystäväni tuntuvat Twitterin, Facebookin ja Mixin mukaan olevan kunnossa, mutta esimerkiksi heidän koulurakennuksensa on kokenut kovia tuhoja ja kodit ovat aivan sekaisin.

En ole pystynyt tekemään koko päivänä oikeastaan mitään muuta kuin ahdistumaan itsekseni tietokoneen edessä seuratessani yhä uusien jälkijäristysten aiheuttamaa pelkoa siitä, että jollekin vielä käy jotakin, vaikka järistykset lienevät jo vaimenemaan päin. Useiden tutkijoiden mukaan tulevat päivät ja jopa useammat viikot ovat kuitenkin vielä tarkkaavaisuutta vaativaa aikaa, sillä jälkijäristyksiä saattaa jatkua pitkäänkin näin suuren järistyksen jälkeen. Eräs ystäväni kirjoitti, että jälkijäristyksiä on ollut lähes kerran tunnissa. Kuolinuhreja on jo nyt varmistettu n. 300 erityisesti Sendain alueelta ja rannikolta. Uhrilukujen uskotaan nousevan lopulta yli tuhanteen henkeen.

Loppuun sanottakoon kuitenkin, että luojan kiitos kaiken maailman sosiaalisesta mediasta. Puhelinlinjat kun ei aina laula, niin on ihanaa pystyä saamaan yhteys kaikkiin tärkeisiin ihmisiin ennen kuin tarvii pelätä, että heille on käynyt jotain. Tärkeintä tämä on tietenkin japanilaisille itselleen. Moni ystäväni on sanonut, että puhelinlinjat eivät toimi, mutta koska netti toimii, se on ollut monille ainut tapa saada perheelle tieto, että he ovat kunnossa. Toivottavasti kaikki pääsevät pian kotiin.. ja ne joiden koteja ei enää ole, pääsevät turvaan.

みんな、気を付けてね！！ ; _____ ;

*12.3.11 Edit. Ei, ei se sitten ollut pelätty Toukain maanjäristys. Väärien mannerlaattojen risteys ja sitä rataa. Shizuokan rannikon alla lepäävien laattojen jyrinää vieläkin siis odotellessa, jossain tulevaisuudessa vai huomenna, kuka tietää... -_______-

*12.3.11 Edit2, Ystäväni perhekin oli päässyt onnellisesti kotiin, ja muutkin ystävät tuntuvat olevan kunnossa, joskin osa ei vieläkään ole päässyt koteihinsa. Ystäväni Junkon velikin sattui onneksi olemaan Kagoshimassa eikä Tokiossa.

Kyselyyn vastaavien kesken arvottava palkinto

2011-03-09T14:34:00.006+02:00

Tähänastisen elämäni kiireisimmän kevään ansiosta saan raotettua kyselyyn vastaavien kesken arvottavan pienen Japani-aiheisen palkinnon ympärillä häilynyttä salaisuuden verhoa vasta nyt. ;)

Heti alkuun haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat jo ehtineet antaa hetken ajastaan kyselyn parissa. Vastaajien määrä on ylittänyt kaikki odotukseni, ja pian pääsenkin analysoimaan vastausdataa opinnäytetyötäni varten. Analyysiä Japanin herättämistä mielikuvista on luvassa myös täällä blogissa myöhemmin keväällä.

Ne, jotka kyselyyn eivät vielä ole vastanneet, ehtivät vielä hyvin, sillä aikaa on tämän kuun loppuun saakka. Tarkempia tietoja kyselystä voi lukea aiemmasta blogipostauksestani, ja arvontaan voi osallistua vastaamalla kyselyyn siis täällä: www.tinyurl.com/riisanonippon .

Ja sitten siihen palkintoon. Arpaonnettaren suosikille lähtee postin mukana pieni, matkojeni varrelta Japanista keräämäni kokoelmapaketti kaikenlaista pientä hauskaa.

Suloisia eläinaiheisia tarroja.

Candy Candy -soodakarkkeja ja Sanrion My Melody -nenäliina.

Mainio silmälasien tai vaikkapa kännykän tai kameran näytön puhdistukseen sopiva söpö Norsu-kännykkäkoru, jonka toinen puoli on pehmeää mikrokuitua, sekä piskuinen ja söpö Hello Kitty -kännykkäkoru kulkusella.

Kokoelma erilaisia origamipapereita, jotka ovat käteviä paitsi paperintaittelussa, myös kaikenlaisessa muussa askartelussa. (Huomautettakoon, että origami-pakkauksesta voi puuttua pari paperia pakkauksessa ilmoitetusta täydestä lukumäärästä, sillä testailin pakkausten taitto-ohjeita joskus käytännössä, kun nuo ostin, enkä muista mistä pakkauksesta olen muutaman paperin ottanut. Pahoittelen tätä. Muuten kaikki tuotteet ovat kyllä uusia ja käyttämättömiä. :'D )

Hauska ruoka-aiheinen pyyhekumisetti, klaanisymbolilla koristeltu kolikkopussukka sekä geisha-aiheiset syömäpuikot.

Pakettiin kuuluu siis lajitelma origamipapereita, tarroja, kaksi kännykkäkorua, kolikkopussukka, syömäpuikot, Candy Candy -karkkeja, pyyhekumipakkaus sekä Sanrion My Melody -pupuaiheinen ハンケチ, eli pieni kankainen nenäliina esimerkiksi käsien kuivaukseen (kokonsa ansiosta erittäin kätevä Japanin matkaajalle). Palkinto on kenties hieman tyttömäinen ainakin muutamien tavaroiden osalta, mutta toisaalta mikäli voittaja sattuu olemaan joku lukijakuntani miespuolisista edustajista, kenties hän saa palkinnon tavaroiden joukosta oivan lahjan vaikkapa kummitytölle, pikkusiskolle tai tyttöystävälle? ^_^''

Vastausaika kyselyyn päättyy 31.3. ja arvonta suoritetaan siis 1.4., jolloin ilmoitan voittajalle tämän ilmoittamaan sähköpostiosoitteeseen. Ilmoitan tuolloin arvonnan päättymisestä myös täällä blogissa. Onnea arvontaan! ^_^

//EDIT 1.4. Kyselyyn vastaaminen on päättynyt ja arvonta on suoritettu. Arvonnan voittajaan on otettu yhteyttä sähköpostitse! //

Japanilaisia ei Facebookki kiinnosta...

2011-02-10T10:02:00.004+02:00

... Mutta Riisa no Nipponin lukijoita selvästikin kiinnostaa. Blogin Facebook-sivulla on jo 200 fania! O_O Suuri kiitos kaikille liittyneille! Toivon, että sivulle postitetut linkit ja muut kommenttini jaksavat kiinnostaa jatkossakin.

Pahoittelen piirroksen järkyttävää laatua. Olisin mielelläni käyttänyt tähän vähän useamman minuutin...

Mutta koska aihe on ajankohtainen, jatketaan niistä japanilaisista. New York Times kirjoitti tammikuun alussa Facebookin kivisestä taipaleesta Japanissa. USA:ssa 60% netin käyttäjistä on Facebookissa, suomalaisistakin jopa kolmannes ja maailmalla yhteensä yli 583 miljoonaa ihmistä päivittelee asioitaan Naamakirjaan. Japanissa kuitenkin vain vajaa 2% on joutunut Facebookin pauloihin. Mistä kiikastaa?

New York Timesin mukaan tärkeimpiä syitä on kaksi, ja myös omien kokemusteni mukaa ne vaikuttavat relevanteilta näkökulmilta. Ensinnäkin Japanissa on jo kasoittain erilaisia sosiaalisen median palveluita niin yhteisöllisistä blogipalveluista aina lukemattomiin erilaisiin onlinepelipalveluihin ja Facebookin kaltaisiin yhteisösivustoihin. Japanilaisilla on siis pelkästään kotimaisissa palveluntarjoajissa jo pitkä lista, josta valita. Esimerkiksi erityisesti mobiiliyhteisön iloja tarjoilee 22,5 miljoonaalle käyttäjälleen Gree, ja Mixillä, Japanin "Facebookilla", on silläkin huimat 21,6 miljoonaa käyttäjää. Blogi- ja yhteisösivusto Ameballa on kymmeniä miljoonia rekisteröityneitä käyttäjiä, ja kyseisen palveluntarjoajan eri mobiili- ja twittertyyppisillä palveluilla muutama miljoona lisää. Onpa Ameba rantautunut viime vuonna USA:hankin, jossa sen Facebookissa toimiva sovellus Ameba Pico keräsi ensimmäisten kolmen kuukauden aikana huimat miljoona pelaajaa.

Maailman sosiaalisen median yhteisöt. Japanissa Mixi pitää Google Trendsin ja Alexa-palvelun webtrenditietojen mukaan ykköspaikkaa. Kartta: Vincos.

Facebook, kuten me kaikki kenties tiedämme, vaatii käyttäjää rekisteröitymään omalla koko nimellään. Seuraavaksi meitä pyydetään lataamaan itsestä profiilikuva, jotta ystävien olisi helpompaa löytää meidät. Profiilisivulle tallennetaan – kukin halunsa ja avoimuutensa mukaan – erilaisia tietoja omasta uskonnollisesta suuntauksestaan, poliittisista arvoistaan, harrastuksista, koulutuksesta, työpaikasta, lempileffoista jne. Laittavatpa jotkut kotiosoitteensakin Facebook-kaveriensa nähtäville. Toinen ja kenties kaikkein tärkein syy juuri Facebookin puuttumiselle japanilaisesta sosiaalisen median kentästä lieneekin japanilaisten varsin anonyymi nettikäyttäytyminen.

Suuri osa japanilaisista palveluista ei vaadi mitään edellä lueteltuja henkilökohtaisia tietoja. Palveluita käytetään nimimerkkien turvin, ja oikeita kasvokuvia itsetään ei jaeta lainkaan samaan malliin kuin naamakirjassa, josta näyttää valokuva-albumien perusteella tulleen Suomen uusi irc-galleria. Japanilaisten avatareja koristavat suosikkinäyttelijät, animaatiohahmot tai muut välttämättä mitenkään henkilöön liittymättömät kuvat. Oma identiteetti pidetään piilossa niiltä, joille sitä ei haluta paljastaa. Myös kavereiden hakeminen satunnaisesti nimen tai edes koulutietojen perusteella on tehty lähes mahdottomaksi, jollei tiedä ystävänsä nimimerkkiä, sillä ihmisillä voi käytännössä olla samojakin nimimerkkejä, ja tietyllä koululla hakiessa saa satoja tai tuhansia profiileja läpikahlattavaksi. Kaikista profiileista ei edes näe mitään tietoja, joten hakuammunta on melko mahdotonta. Anonymiteetin suoja säilyy siis käytänössä niin kauan, kuin henkilö haluaa sen säilyttää. Tämän turvin esimerkiksi Mixissä osallistutaankin aktiivisesti erilaisten ryhmien keskuteluun, vähän niinkuin foorumeilla.

Jotkut sosiaalisten julkaisupalveluiden, kuten Ameban, käyttäjistä saattavat olla suosittuja bloggareita, jonka kaikki "tietävät", mutta moni tällainen japanilaisbloggaaja ei koskaan haluaisi tulla haastatelluiksi nimellään tai kasvoillaan. Suomessa iso osa bloggaajista ei pelkää näyttää kasvojaan kuvissa. Täällä blogeilla saateaan jopa nimenomaan hakea julkisuutta. Japanissa löytyy tietenkin myös julkisuushakuisia bloggaajia, mutta toisaalta anonyymi bloggailu mahdollistaa kerrankin vapaan mielipiteiden esittämisen. Omalla nimellä blogatessa kun on kuitenkin kyseessä sekä oma, perheen että työpaikan kunnia. Osa todellisista mielipiteistä jäänee silloin taustalle.

Mixissä olen kaverilistallani yksi harvoista, joiden profiilikuvassa möllöttää oma naama.

Vaihtoni alkaessa ainoastaan pari japanilaista ystävääni käytti Facebookia, ja hekin olivat niitä, joilla oli ulkomaalaisia kontakteja tai ystäviä. Kukaan yliopistossa tapaamistani kavereistani ei ollut tuolloin kuullutkaan Facebookista. Tälläkin hetkellä Facebookissa olevista reilusta 40 japanilaisista ystävistäni suurin osa on jollain tapaa "kansainväliseksi" japanilaiseksi luokiteltavia ihmisiä. Yksi palasi vuosi sitten maailmanympärysmatkalta, toinen on juuri vaihdossa ja kolmas suunnittelee työskentelyä ulkomailla. Yksi fb-kavereistani on tekemässä partiotyötä Euroopassa, yksi käy tuon tuosta Jenkeissä työmatkoilla ja kaksi on parhaillaan Suomessa.

Loput japanilaisista tuttavistani eivät käytä Facebookia, mutta löydän suuren osan heistä japanilaisesta sosiaalisen median palvelusta Mixistä... jos löydän. Mixissä, kuten useimmissa japanilaisissa nettiyhteisöissä kun käytetään nimimerkkiä, ja sitä voi vaihtaa lennossa milloin vain. Se yhdistettynä vaihtuviin profiilikuviin tekee minun mixin käyttämisestäni välillä melko tuskaista, sillä lukutaitoni ollessa mitä on, kestää aina heti selvittää, kuka uuden nimimerkin takana lymyää.

Mixi, kuten myös esimerkiksi edellä mainittu Gree, ovat suljettuja palveluita. Tällä tarkoitan sitä, että rekisteröityäkseen niihin täytyy saada ensin kutsu joltakin palvelun käyttäjältä. Lisäksi esimerkiksi Mixiin voi rekisteröityä vain, jos omistaa japanilaisen kännykkäliittymän – tai on rekisteröitymishetkellä omistanut, kuten minä taannoin.

Mixin ja muiden tarjoamat palvelut ovat lähes samoja kuin Facebookissa, ja esimerkiksi Mixi on viimeisen vuoden aikana lähestynyt Facebookkia lukuisilla uusilla ominaisuuksillaan, esimerkiksi tykkäämis-napeilla ja omalla etusivulla juoksevilla kaverien statuspäivityksillä. Mixi on myös täynnä erilaisia pelejä ja applicationeita, kuten Facebookkikin, joten erot palveluiden välillä eivät ole huimat. Kielirikkona en voi toki kommentoida Mixin käytettävyyttä aivan objektiivisesti, mutta monissa interaktiivisuuteen tukevissa toiminnoissa Mixillä on Facebookiin verrattuna vielä paljon kehittämisen varaa. Esimerkiksi kaverin statusten tai päiväkirjojen kommentointi kyllä onnistuu, mutta palvelu ei ilmoita viestiisi tulleista uusista vastauksista kuin parin päivän ajan. Satunnaiskäyttäjälle tämä on ärsyttävää, ja osa viesteistä saattaa mennä tästä syystä aivan ohitse.

Facebookilla voisi tietyssä mielessä olla kilpailuvaltteja myös Japanissa, sillä sen käyttöliittymä on jo pitkälle hioutunut ja melko toimiva, jos turvallisuuspuolta ja yksityisyyden suojaa ei oteta lukuun. Myös kontaktiverkosto ympäri maailman on huikea. Tähän asti japanilaiset, jotka kuluttavat älyttömät määrät yenejä surffaillessaan nettipalveluissa niin koneellaan kuin kännykälläänkin, ovat kuitenkin kukkaroinen Facebookin tavoittamattomissa. Odotankin mielenkiinnolla, milloin Zuckerberg ja kumppanit uskaltautuvat yrittämään parempaa jalansijaa myös Nipponissa. Työtä se ainakin vaatii, ja kenties jotain rajoitusten poistoa, sillä jo nyt osa japanilaisista kirjautuu Facebookiin feikkinimellä, vastoin sääntöjä. Yksi lisäys japanilaisten Facebook-sivustolla kuulemma on meidän länkkäreiden sivustoon: he voivat kirjata tietoihinsa myös rakastamansa, henkilön persoonaa valoittavat veriryhmätiedot!

Japanilaisten anonymiteetin rinnalla voi myös pohtia, miksi vaikkapa me suomalaiset olemme niin aktiivisesti ja mielellämme ilmoittamassa milloin pyykeistämme, lenkkeilyistämme, kauppareissuistamme, opiskelujemme etenemisestä tai muista pienistä päivittäisistä saavutuksistamme ja vastoinkäymisistämme. Tarvitseeko kaikkea jakaa, ja miksi se on isosta ostasta ihmisiä niin mukavaa? Ja miksi japanilaisista se ei tunnu olevan? Jakavatko he asiansa kohdennetummin, e-maileissa tai kasvotusten? Entä emmekö me malta odottaa, että näemme näitä ystäviä, joita asiamme kiinnostavat, vai onko helpompi jättää ihmissuhteet verkkoon?

Jaa... pitääkin varmaan käydä laittamaan nuo vasta paistamani keksit rasiaan, etteivät kuivu tuonne pellille. Niin, ja tiskitkin.... ;P

Vastaa kyselyyn ja osallistu arvontaan!

2011-01-15T20:50:00.010+02:00

Millaisia mielikuvia Japani herättää?
Millaisena juuri sinä näet Japanin?

Kerään tällä hetkellä tutkimusaineistoa viestinnän opintojeni opinnäytetyönä työstämääni Japani-aiheista kirjaani varten ja toivon vastauksia kyselyyn niin vannoutuneilta Japanin ystäviltä kuin tavallisilta Japanin matkaajiltakin. Kyselyn täyttämiseen menee aikaa n. 5-10 minuuttia.

Tutkimusaineisto kerätään nimettömästi, mutta jos haluat osallistua arvontaan, jätä lomakkeen lopussa olevaan kenttään sähköpostiosoitteesi. Kaikkien yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan maaliskuun lopulla pieni Japani-aiheinen palkinto, josta infoan täällä blogissa myöhemmin lisää. Sähköpostiosoitteita ei käytetä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin arvonnan voittajaan yhteydenottamiseen.

Mitä suurempi määrä teitä Japanista kiinnostuneita vastaajia on, sitä luotettavampia tuloksia saan opinnäytetyötäni varten, joten iiiiso kiitos kaikille kyselyyn vastaajille jo etukäteen!

Kyselyyn vastaaminen ja arvonta on päättynyt!
Voittajaan on otettu yhteyttä sähköpostitse.

P.S. Mikäli sinulla on Japanista kiinnostuneita ystäviä, olisi mainiota, jos vinkkaisit heillekin kyselystä vaikkapa Facebookissa tai blogissasi käyttämällä seuraavaa osoitetta: www.tinyurl.com/riisanonippon
Suuret kiitokset!

Ripaus Japania sisustuksessa

2011-01-14T16:30:00.001+02:00

Olen aina ihastellut japanilaista sisustusta ja sen sopivuutta yhteen skandinaavisen modernismin kanssa. Haaveilen asunnosta, jossa olisi madallettu eteinen, genkan, aulassa odottamassa vieraita ja kodin asukkaita lajitelma pehmoisia tohveleita, avaran tupakeittiön tilat jakaantuisivat kenties hieman eri tasoihin ja tilanjakajina olisi mielenkiintoisia puisia yksityiskohtia. Unelma-asunnossani olisi harmoninen sisäpuutarha ja kylpyhuoneessa solisisi pieni vesiasetelma. Lista jatkuu, ja unelmoidahan toki saa, mutta niin kauan kun sisustuskohteenani on HOASin pikkukaksio, unelmien toteutuminen on aika kaukana.

Ihastuin joskus muinoin tummaan puuhun ja porrashyllyköihin, jollaisia näin vanhojen japanilaisten, puisten tansujen muodossa. Ikean pinottavat hyllyt ovat ajaneet asian, vaikka ovatkin mittasuhteiltaan aika lailla sinnepäin, eivätkä puuta nähneetkään. Seinälläni roikkuu Japanista ostamani kaunis kangas, joka kyllä selvästi kaipaisi vielä toista silityskierrosta ja vähän parempaa paikkaa. Mutta kun näihin himputin opiskelija-asunnon seiniin ei saisi tehdä edes naulan reikiä...

Innostumiseni Japaniin harvemmin näkyy selvästi päällepäin. En esimerkiksi koe pukeutuvani siten, että joku voisi arvata harrastuksikseni japanilaiset animaatiot tai vaikkapa kiinnostukseni japanilaiseen katumuotiin. Japani on kuitenkin tärkeä osa elämääni ja haluan kaikkien vaihtoni aikaisten muistojen pysyvän pinnalla vaikka pian on kulunut vuosi siitä, kun tulin takaisin Suomeen. En halua, että asuntoni suoranaisesti huutaa "Japani", mutta olen yrittänyt tuoda kotini sisustukseen sellaisia elementtejä, jotka tuovat silti minun mieleeni Japanin sekä esimerkiksi tietyt ihmiset, tapahtumat, matkat ja sattumukset vaihtoni ajalta. Esimerkiksi tumma puu (tai "puu" Ikea-kalusteiden tapauksessa), suorat linjat, paperivalaisimet, geometriset kuviot verhoissa sekä lukuisat sisustusesineet ja astiat ovat niitä pieniä yksityiskohtia kodissani, jotka minulle ovat jollain tapaa "japania".

Olohuoneen seinää koristaa A4- ja A3-koossa tulostettujen Japanin valokuvieni kollaasi. Raukat kaipaisivat yhä kehyksiä, vaikka ne ovat olleet seinällä jo kohta vuoden..

Makuuhuoneeni ovessa on kokoelma Fuji-aiheisia postikortteja, sekä yksi orpo, mutta kaunis Keisarin palatsin postikortti.

Barbapapa muistuttaa paitsi ystävästäni Eijasta, jolta sain pehmolelun syntymäpäivälahjaksi, myös ystäväperheeni Morien isästä Daisukesta, joka kertoi joskus haluavansa kerätä kotiinsa kaikki barbapapat. Kenties, koska Barbapapa-animaatio on ainakin osittain japanilaisten käsialaa, ja hahmot ylipäätään japanilaiseen visuaaliseen kulttuuriin hyvin istuvia, Barbapapat ovat Japanissa kansoittaneet kuvillaan kirjepaperit, lelut, mukit, pyyhkeet ja monet muut tavarat.

Viime vuonna maailman myydyimmäksi kalenteriksi noussut McDonalnd'sin Pokemon-kalenteri koristi makuu- ja työhuoneeni seinää. Kalenterin hauskinta antia olivat hienojen kuvien lisäksi huvittavat englanninopetus-osiot kalenterin alareunassa. Niistä japanilaiset lapset voivat opetella esimerkiksi fraasin: "When I'm done with you, you'll be sparkling clean!" Kätevää.

Työpöytäni taustalla on joukko A5-kokoisia valokuvatulosteita Japanista. Kuvat jäivät yli, kun tein koetulostuksia Joshibin valokuvauskurssin lopputyönäni tekemääni kirjaa varten. Myös tietokoneeni taustakuvana on ollut usein valokuvia Japanista, kuten tälläkin kertaa - kukkia ilta-auringossa Sagami-Oonossa.

Työpöydälläni on ystävältäni Satou-sanilta syntymäpäivälahjaksi saama valokuvakehys, jonka pinta on tarttuvaa muovia, ja siihen voi käteävsti laittaa talteen esimerkiksi USB-tikkuja, jotka muuten lojuisivat ympäri työpöytää. Kuvaksi valitsin Tokyo Towerin Roppongilta kuvattuna, koska kävimme yhdessä ystäväni kanssa sitä Roppongi Hillsin ostoskeskuksen näköalatasanteelta ihailemassa.

Muitakin valokuvakehyksiä löytyy. Ystäviltäni saamassa japanilaisesta kimonokankaasta tehdyssä valokuvakehyksessä on kuva Megusta ja Sarista shoppailukierrokseltamme Tokiosta, ja puinen kokeshi-nukke, jonka sain Megulta viime vuonna syntymäpäivälahjaksi koristaa myös kirjahyllyäni. Pienestä ja kätevästä, Shiniltä saamastani kolikkopussukasta on myös muodostunut tärkeä esine.

Sain Totoro-kehyksen pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi Sendain kavereiltani, kun he olivat vaihdossa Suomessa. Niinpä kehykseen onkin päätynyt kuva minusta ystävieni kanssa Sendain Matsushiman edustalla.

Keittiöstäni löytyvät ehkä selkeimmit japanilaiset esineeni, astiat. Avohyllyssä on esimerkiksi puisia Takayamasta hankkimiani misokeitto-kulhoja ja lasinalusia, hyakuenshopin soijakippoja, Joshibin keramiikan opiskelijan Hitomin tekemiä viisikulmion muotoisia, tumman ruskeita keaamisia kulhoja, okayamalainen soijakaadin, Junkon mummon vanha, pieni teepannu sekä kauniilla kuoseilla koristettuja teepurkkeja. Lisäksi keittiön laatikot pursuilevat syömäpuikkoja, joita on hankittuna isolle seurueelle asti.

Jälkiruoka- ja sushilautasina tai lasinalusina toimivat, oikeista lehdistä ja paperista valmistetut upeat alustat ovat takayamalaista käsityötä.

Myös Morin perheeltä saamani tatamia jäljittelevät lasinalustat ovat kovassa käytössä.

Seuraavalla japaninmatkallani ostoslistalla ovat ainakin sohvatyynyihin kelpaavat vanhat kimonokankaat, lisää astioita ja varsinkin ehkä joku ihana Hokusanin keraaminen kaadin. (+ Tietenkin uusi objektiivi kameraani).

Jouluaatto Yamanotella

2010-12-29T12:16:00.007+02:00

Tämän vuoden jouluaatto meni hyvin perinteisissä merkeissä. Laatikoita (hyi), kinkkua, savukalaa, salaatteja, juustosarvia, pipareita, ässiä, suklaata... Viime vuosi taas oli aivan erilainen. Hyppäsimme silloin Tokion keskustaa kiertävän ympyrän muotoisen Yamanote-linjan junan kyytiin ihastelemaan sujuvaa liikennettä, aurinkoisen urbaaneja maisemia ja asemilla ja junissa hyöriviä ihmisiä. Joulufiilistä ei ollut nimeksikään, mutta junailu oli hauskaa. Ja lisäksi ilmaista!

Lipun rahastus tapahtuu aina aseman porteilla, vasta poistuttaessa asemalta määränpäässä. Kun on kerran astunut aseman porteista sisään, voi siis junailla niin paljon kuin sielu sietää edes takaisin, mutta matka maksaa aina lähtöaseman ja määränpääaseman lipun verran. Ja koska Yamanote on ympyrän muotoinen linja, ei tarvitse edes tyytyä sahaamiseen, vaan voi kiertää junan kyydissä samalla lipulla halutessaan vaikka koko päivän ympäri Tokiota - kunhan ei poistu ulos miltään asemalta. Junan kyydistä voi kyllä hypätä ja kierrellä asemalla porttien sisäpuolella.

Tosin, jos haluaa käydä myös ulkona asemalta Yamanotekierroksensa aikana, lippuportti rahastaa lyhimmän reitin lähtöaseman ja määränpään välillä, eikä sekään nyt niin kauhean kallista ole. Viisainta oikeastaan onkin päättää junamatka vaikka yhden aseman päähän lähtöasemasta, sillä muutoin saa lähtöasemallaan selitellä asemahenkilökunnalle, miksi lippu on leimattu kyseisellä asemalla aamulla, mutta sillä ei ole menty missään vaiheessa pois asemalta eikä matkustettu näennäisesti minnekään. Tällöin junamatka maksaa vain yhden aseman välin, vaikka olisi kiertänyt junan kyydissä koko päivän. Hassu systeemi.

JR Yamanoten linjan tunnistaa metro- ja junakartassa vihreästä väristä, joka toistuu myös junien kyljessä ja kaikissa linjan tunnisteissa kuten asemien nimikylteissä.

Kaikilla asemilla ei junaan tarvitse jonottaa yhtä pitkissä jonoissa kuin vaikka Shinjukussa.

Yamanoten linja tekee suunnilleen ympyrän muotoisen ringin Tokion ympäri yhdistäen toisiinsa kaikki suuremmat vaihtoasemat kuten Ikebukuron, Tokyon, Shinjukun ja Shibuyan. Junavaunun ovien yläpuolelta löytyvästä ohjetaulusta voi katsoa, kuinka monta minuuttia matka seuraaville asemille vielä kestää.

Kuskilla on valkoiset hanskat - ihan niin kuin taksteissa, busseissa ja lentoasemillakin.

Junassa voi viettää aikaa esimerkiksi lukien sanomalehtiä, aikakauslehtieä, kirjoja, mangaa, työpapereita, pokkareita, mainoksia tai vaikka pornolehtiä, jos siltä tuntuu. Ketään ei kiinnosta mitä luet. Toisaalta matkustaja voi viihtyä myös vaikkapa pelaten, surffaillen netissä tai räpläten muuten vain kännykkäänsä.

Kuulaan aurinkoinen päivä ei tuntunut jouluaatolta, eikä kai sen Japanissa tarvikaan tuntua, kun kaikki käyvät aivan normaalisti töissä.

Kun ilta-aurinko alkoi heijastua pilvenpiirtäjien lasiseinistä ratapihan takana me päätimme junakierroksemme ja suuntasimme illaksi kohti Nakanon joulukirkkoa.

Muistot mukana joka päivä - purikuratumblerissa!

2010-12-05T21:20:00.006+02:00

Japani ei hevillä lähde mielestä. Niinpä päätin antaa (taas jälleen) fiilistelylle periksi, ja askartelin tässä yksi viikonloppu hauskat muistot mukaan otettavaan muotoon. Ostin Japanista itse koristeltavan, Starbucksin myymän matkatermosmukin, tumblerin, eli tanburaan (タンブラー ).

Tumblerista löytyvät niin molemmat host-perheeni, Joshibin ystäväni, partiokaverini, suomalaiset vaihtarikaverini, Suomesta Japaniin kyläilemään tulleet ystäväni ja perheenjäseneni kuin Suomessa tapaamani japanilaiset vaihtariystävänikin. Kaikkia on ikävä.

Aluksi tumbleriani koristi origamipapereista leikelty kuosi, mutta se tuntui vähän persoonattomalta. Jossain vaiheessa jo Tokiossa pohdiskelin, mitä kaikkea teksisin kymmenillä purikura-kuvaliuskoillani, ja lopulta sain idean liimata ne kollaasiksi paperille ja rullata tumbleriani koristamaan. Niinpä lähdin valitsemaan parhaat ja monipuolisimmin kaikkia kavereitani, host-perheitäni ja muita tärkeitä ihmisiä esittävät purikura-otokset vuosien varrelta ja liimasin ne mustalle paperille. Tumblerini sai todellakin persoonallisen ilmeen, ja aika paha on kenenkään ainakaan sekoittaa sitä omaan mukiinsa, kun jokaisessa kuvassa on minun naamani – osaltaan kyllä vähän noloa moinen. X)

Aiemmin tumbleriani koristi vihreä origamipaperi.

Töissä Ellen ja Fit-lehden toimituksien väen kanssa naureskelimmekin lounaalla laukustani kaivamalleni purikura-kahvimukille, ja ihmiset ihastelivat, mitä kaikkea Japanissa onkaan saatavilla. Siihen minun oli kuitenkin huomautettava, että purikura-kuviahan voi toki ottaa nykyään myös Helsingissä, ja samalla tajusin, että en olekaan maininnut tästä aiemmin blogissa! Purikurashop -niminen liikehän tosiaan avasi ovensa Helsingin Kaisaniemen metroaseman kupeessa kaikille hauskoja pikkukuvia halajaville tämän vuoden kesällä. Liikkeen automaatit olivat alussa japanilaisiin verrokkeihinsa nähden ryöstöhintaisia, mutta nyttemmin osa yksinkertaisimmista laitteista tarjoaa purikuraelämyksen vain parilla eurolla, mikä on jo hyvinkin kohtuullista. Toisaalta hulppeampia kuvia tahtovat joutuvat yhä pulittaa erikoisominaisuuksilla varustettujen kuvakoppien kuvista 6-8 euroa, mikä itsestä tuntuu Tokion 400 yenin rinnalla hieman liialta. Toisaalta, jos kuvaustahti on hieman toista kuin itselläni Japanissa, ei 8 euroa kerran, pari vuodessa nyt niin paha hinta ole vaikkapa syntymäpäivän tai muun juhlinnan ikuistamiseen.

Blogi sai uuden ulkoasun!

2010-11-24T11:26:00.003+02:00

Vihdoin, viikkojen työstämisen jälkeen multimediakurssini koulutyönä tekemäni Riisa no Nipponin uusi ulkoasu on valmis. Tai ainakin jokseenkin valmis, pientä hiontaa on kyllä vielä luvassa, mutta sen ei pitäisi enää aiheuttaa katkoja blogin lukijoille.

Olen nähnyt hienoja sivuja, joille animoitu flash tuo hauskan, interaktiivisen sisällön ulkoasun muodossa. Niinpä halusin tehdä Riisa no Nipponiinkin jotain vähän erilaista, kun kerran koulutuntien puitteissa siihen oli mahdollisuus.

Aiemmin pohdin käyttäväni ulkoasussa valokuvia, mutta jotenkin animoinnin tullessa kuvioihin monipuolinen ja kätevä vektorigrafiikka tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Halusin tuoda bannerin kuvitukseen niitä tunnelmia, jotka Japani on minulle jättänyt päälimmäisenä mieleeni - korkeat pilvenpiirtäjät, toriiportit, pyhätöt ja temppelit, kirsikankukat ja matsurit sekä ennen kaikkea yöhönkin jatkuva välke ja vilske. Joku saattaa bongata kuvituksesta myös muutamia tunnistettavia elementtejä.

Tämän postauksen kommenteissa kuulisin mielelläni mielipiteitänne sivuston uudesta ulkoasusta ja siitä, miten esimerkiksi sivuston yläosassa oleva animoitu flashesitys toimii omalla internetselaimellasi - kestääkö lataus, häiritseekö jokin, mikä oli mahdollisesti huonoa, mikä hyvää, mikä hauskaa? Kiitos kaikille kovasti kommenteista!

Syksy ja suuret suunnitelmat

2010-11-15T18:56:00.007+02:00

Elämä on hektistä. Opiskelutahtia hieman hidastaneesta vuoden vaihto-opiskelusta huolimatta olen päättänyt vakaasti yrittää valmistua ensi keväällä, ajallaan. Se tietää muutamien ylimääräisten iltakurssien ja itsenäisen työsktentelyn huhkimista tavallisten päiväopintojen ohessa, mutta koska vaihtovuoden aikana suorittamatta jääneitä kursseja on jäljellä enää muutama pahanen, olisi jotenkin tylsää jättää niiden suorittaminen vasta ensi syksyyn. Koetan olla itselleni armollinen ja antaa periksi, jos burn out uhkaa, mutta nyt ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Minä haluan hakea ensi keväänä jo töitä, hitsivie.

Koska keväällä on edessä kova puristus, pitää itselle antaa vähän porkkanoitakin - ei sillä etteikö koulun loppuminenkin tavallaan olisi yhdenlainen kannustin tämän kaiken stressin ja härdellin keskellä. Niinpä mielessä on muhinut taas itä. Mikä muu olisi parempi tapa juhlistaa valmistumista kuin karata hetkeksi pois Suomesta, ennen (toivottavan) työelämän alkamista. Nyt pitääkin sitten löytää mukavan hintaiset lentoliput toukokuiseen Tokioon ja alkaa pikkuhiljaa haaveilla, mitä kaikkea siellä tekeekään. Selvää on, että Omamoriin on päästävä viettämään iltaa, ex-luokkakaverit tavattava, kavereiden kanssa fiilisteltävä kaupungilla, laulettava paljon karaokea, syötävä maha täyteen japanilaista ruokaa ja nautittava Japanin parhaasta vuodenajasta ihastuttavissa puistoissa.

Sneak peek! Riisa no Nipponin uudessa ulkoasussa tulee olemaan tunnelmaa tästä kuvasta...

...ja ripaus näistä maisemista viime talvelta.

Nyt luulisikin olevan intoa uppoutua vatsanpohjassa kutkuttavien keväthaaveiden energisoimana viimeistelemään multimediakurssia, jonka lopputyönä olen väsännyt Riisa no Nipponille uutta ulkoasua. Älkää siis hämmentykö, jos lähiviikkoina blogi näyttää välillä vähän oudolta tai on hetkittäin pois käytöstä. Testailen vaan!

Amijima - pala 1700-luvun Japania Helsingissä

2010-11-03T15:40:00.001+02:00

Japanilaisen bunrakuteatterin ylistetyimpiin draamoihin kuuluva Chikamatsu Monzaemonin 1700-luvun alkupuolelta peräisin oleva 'Shinjuu ten no amijima' sai Suomen kantaesityksensä Kansallisteatterissa viime vuoden lopulla. Ajoissa paikkansa varanneita hemmoteltiin omintakeisella japanilaisella teatteritaiteella jälleen tänä vuonna, kun näytelmä pääsi ohjelmistoon toista kertaa. Itselläni kävi onni, että äitini oli bongannut loppukesästä myyntiin tulleet liput ajoissa, sillä näytösten liput menivät kuumille kiville.

Leena Pöysti esitti sekä Paperikauppias Jihein vaimoa, että Jihein rakastajatarta geisha Pikku Kevättä, Koharua. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Bunrakuteatteri yhdistää butou-tanssia, nukketeatteria, musiikkia ja tarinankerrontaa ja se on rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin erilaista kuin perinteinen suomalainen teatteri. Eleet ja ilmeet ovat japanilaiselle taiteelle tyypillisen korostettuja ja pääosassa on oikeastan varsinaisen tarinan johtohahmojen sijaan tarinankertoja, joka johdattaa näytelmää eteenpäin selittäen, pohdiskellen ja esittäen kysymyksiä - ja aika-ajoin jopa osallistuen näytelmän kulkuun.

Melodramaattinen, välillä melko hirvittävä juoni epätoivoisten rakastavaisten kohtaloista on koskettava ja ahdistava, mutta samalla kuplivan hauska ja huvittava. Paperikauppias, ukkomies Jihei on hullaantunut geisha Pikku Kevääseen, mutta kuten olettaa saattaa, Jihein vaimon suku ei ole kovin mielissään perheenisän aikeista ostaa geishatyttö vapaaksi ja karata tämän kanssa. Kahakoita aiheuttavat myös Pikku Kevääseen mieltyneet kilpakosijat. Alusta asti tuhoon tuomitun, intohimoisen rakkaustarinan kerrottiin olleen aikoinaan 1700-luvulla niin suosittu, että kaksi vuotta Amijiman kantaesityksen jälkeen shogunaatti kielsi rakastavaisten kuolemista kertoneet näytelmät.

Amijiman Kansallisteatterin versiossa näyttelijät muutamaa lukuunottamatta olivat tietenkin suomalaisia, mutta vaikka välillä suomalaisuus saattaakin pistää hieman silmään, puvustus ja makseeraus lavastuksesta puhumattakaan on varsin ensiluokkaista. Useaan tasoon teehuoneineen, siltoineen ja jokineen rakennettu lavastus tukee mainiosti näytelmän kulkua ja tarinaa. Lisäksi japanilaisen, maailmallakin mainetta niittäneen tanssijattaren ja näyttelijän Aki Suzukin liikkeiden pehmeys ja viimeistelty olemus toivat Kansallisteatterin Omapohjan lavan vielä hieman lähemmäksi Edo-kauden Kiotoa.

Aki Suzukin esittämät tanssilliset sivuroolit geishana ja demonina toivat näytelmään hienostunutta japanilaista otetta. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Näytelmässä on tavoitettu japanilainen tunnelma ja näyttämötaide onnistuneesti, joskin on sanottava, että muutamat "muka japaninkieliset" laulelot aivan näytelmän alkumetreillä saivat minut hieman skeptiseksi koko näytännön suhteen. Onneksi japanin kieli jäi pääasiassa näyttelijätär Aki Suzukin harteille, ja suomalaiset kollegat tyytyivät parin sanan toistelemiseen.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että teos oli helposti lähestyttävä, vaikka välillä tarinassa kunnian arvostus, kasvojen säilyttäminen ja vaimon ymmärrys hairahtanutta miestään kohtaan saattoikin koetella ymmärryskykyä - niin japanilaista! Kun kuitenkin antautuu 1700-luvun maailmaan ja , voi viettää hetken Japanissa siitä huolimatta, että teatterin ovien takana sataisikin tuttuun suomalaiseen tyyliin räntää pikkupakkasessa. Mikäli Amijima pääsee ohjelmistoon vielä kertaalleen, kannattaakin siis hyökätä lippuluukulle pikimmiten.

Ihanat japanilaiset kalenterit!

2010-10-22T10:15:00.002+03:00

Syksy on sitä aikaa, kun täytyy hankkia uusi kalenteri vanhan, jo täyttyneen ja nuhjuuntuneen tilalle. Kun japanilainen ostaa päivyriä, hänen ei tarvitse tyytyä Suomessa tuttuun, pieneen kirjakaupan keskelle kasattuun hyllyyn, jossa on muutamia yksivärisiä kalentereita, pari nuorisolle ja muille lapsenmielisille tarkoitettua värikkäämmin kuvitettua versiota, ekoihmisen kartonkikantinen versio ja ehkä vielä pari vähän erikoisempaa vaihtoehtoa vaikkapa itse tuunattavilla läpinäkyvillä vaitokansilla tai jollain tutulla hahmolla varustettuna. Ja siinä se koko Suomen valikoima onkin. Kauheinta on se, että kalenterien sisäsivuihin ei juuri koskaan panosteta.

Japanissa on lukemattomia erilaisia kalentereja. Uuden My Melody-kalenterini kansi on valmistettu kauniista teksturoiusta paperista, jossa suloisen kuvituksen ääriviivat on painettu kultafolioinnilla kauniin kiilteleviksi.

Mutta Japanissa – Japanissa kalentereita on tarjolla kymmeniä, ellei lähemmäs satoja erilaisia vaihtoehtoja. Jokainen firma tekee kalenterit omista maskoteistaan - jo pelkästään Sanrio tarjoaa omista hahmoistaan kymmeniä eri vaihtoehtoja. Jos pinkki Hello Kitty ei pure, voi ottaa valkoisen aikuisemman version - tai valita retromman punapilkkuisen version. Jopa Muumi-kalentereita on useammanlaisia kuin olen ikinä nähnyt Suomessa. Kansien kuvitusvaihtoehtoja on loputtomasti ja tarjolla on myös hillitympiä, mutta kauniita grafiikoita hieman varttuneempaankin makuun. Toki seassa on myös hyvin simppeleitä yksivärisiä malleja, mutta yhtä lailla hyllystä löytyy kohokuvioin, muotoonleikatuin kansin ja pehmoisin kangaskansin varustettuja erikoisyksilöitä.

2011-vuoden My Melody -kalenterissani on jokaisen viikon aukeamalla erilainen vuodenaikaan tai kyseiseen kuukauteen liittyvä kuva. Jokaisella kuulla on myös oma teemavärinsä. Lisäksi kalenterista löytyy söpöjä muistilappuja, osoitekirjaosuus, muistikirjaosuus, kuukausinäkymät, vuosinäkymä ja kätevät markkeerausnauhat, sekä sisäkannesta taskut muistilapuille.

Ja oi ne sisäsivut! Niissä ei säästellä värejä tai kuvitusaiheita. Toki joukossa on valikoima myös niille, jotka kaipaavat simppeliä yksinkertaisuutta, mutta yhtälailla on kalentereita, joiden jokainen aukeama on oma taideteoksensa tai päivänpiristeensä. Lisäarvoa ainakin omaan kalenteriini tuovat hauskat tarrat, joilla voidaan merkkailla kalenteriin erilaisia tapahtumia, kuten vaikkapa soittotunnit tai lääkäriaika.

Pitäähän sitä nyt olla tarrat, jos vaikka pitää merkata kalenteriin treffit, shoppailut, matkat, tapaamiset, synttärit tai vaikka nomikait.

Vaikka tärkein ominaisuus omalle kalenterilleni on se, että sinne mahtuu kirjoittamaan paljon, heti perässä tulee kalenterin ulkoasun merkitys. Pidän yksinkertaisuudesta, mutta kalenteri voi myös olla vähän leikkisämpi ja hauskasti kuvitettu.

Viime vuonna valitsin Omena Kitty-chanin. Ääriviivat olivat kivan näköistä hopeafoliointia, ja päälys kestävää muovia. Pahoittelen huonoa skannausjälkeä - kalenteri oli niin täynnä paperia ja tavaraa, että selkäpuoli vähän blurraantui kun ei mennyt tasaisesti skannerin pintaa vasten.

Kun viime vuoden syksyllä ostin uutta kalenteria Tokiossa, kärsin runsaudenpulasta. Valinta oli vaikea, ja olisin halunnut ostaa useamman kalenterin. Valitettavasti oli päädyttävä yhteen. Tärkeää oli, että paitsi että kalenteri on söpö tai hauska, sen tulee muistuttaa minua jollain tavalla Japanista. Kokonsa puolesta parhaat kandidaatit olivat Sanrion kalentereiden A5-puolella, sillä niissä oli hyvin runsaasti kirjoitustilaa. Pitkän, päiväkausien pohdinnan ja kiertelyn jälkeen päädyin Kitty-chan kalenteriin. Vaikka Hello Kitty siinä mielessä on vähän tylsä vaihtoehto, että niitähän nyt saa toki varmaan joka puolelta maailmaa, jopa Suomesta, niin kyseinen kalenteri oli omaan makuuni kuitenkin sopivan neutraali. Ei liian vaaleanpunainen tai karkki, vaan kauniilla hopeafolioinnilla varustettu pehmeäkantinen vihkonen, jonka sisus oli äärimmäisen monipuolinen erilaisine kalenterinäkymineen, osoiteosioineen, Tokion metrokarttoineen, tarroineen ja muistilappuineen päivineen. Myös kynänpidike kalenterin sivussa on tullut tarpeeseen monet kerrat.

Ostin Kitty-chan kalenterini lopulta ollessani kerran ystäväni Megumin kanssa shoppailemassa Yokohaman puolella. Niinpä kun nyt syksynä postiluukustani kolahti paketti, jossa oli 2011-vuoden Sanrion My Melody -kalenteri, minua hymyilytti kovasti, miten tarkasti Megu muisti edellisen vuoden mieltymykseni. Kiitos ihanasta kalenterista, Megu! Tämä tulee tarpeeseen.
めぐちゃん、手帳送ってくれてありがとう！^__^

Scifisaari Odaiba

2010-10-19T10:01:00.000+03:00

Odaiba on noussut yhdeksi Tokion suosikkikohteistani. Tämän täysin vasta 1990-luvulla valmistuneen Tokion eteläpuolella sijaitsevan tekosaaren futuristinen arkkitehtuuri, upeat kaupunkinäkymät Tokion lahden yli ja kauniit rannat ovat jättäneet mieleeni pysyvän jäljen.

Pilvenpiirtäjiä Yurikamome-monorailin varrella. Päätepysäkkimme oli aivan Fuji TV:n päärakennuksen vieressä.

Odaiban saari on tärkeä liike-elämän keskittymä teollisuus- ja satama-alueineen sekä ostoskeskuksineen. Ensimmäisellä käyntikerrallani menin saarelle metrolla meren ali. Tutustuin silloin kaverini Tuukan kanssa Odaiban innovaatiomuseoon ja suureen osotoskeskuskompleksiin Palette Towniin, jonka yhteydessä on mm. Venus Fortin 1700-luvun tyylinen ostospalatsi ja Toyotan Mega Web -showroom. Ehdimme käymään Tuukan kanssa myös ostoskeskuksen yhteydessä olevassa Hello Kitty -maailmanpyörässä, josta näkymät Tokion lahden ylle olivat satumaiset. Sanottakoon kuitenkin, että Kitty-chan aiheinen maailmanpyörä kirkkaan värisine kondoleineen ja koko ajon ajan soivine ylipirteine musiikkeineen oli kuitenkin ehkä vähän liikaa jopa ihmiselle, joka omistaa ylpeydellä Hello Kitty -kalenterin ja läjän Sanrio-aiheisia tarroja ja kirjepapereita.

Venus Fortin ostoskeskusta

Tulevaisuus ja innovaatiomuseo Miraikan oli erittäin mielenkiintoinen vierailukohde. Sen useisiin kerroksiin jaetut eri aihepiirejä käsittelevät näyttelyt esittelivät innovaatioita aina historian havinasta nykypäivään ja tulevaisuuteen saakka. Itseäni kiinnostivat erityisesti esimerkiksi bioteknologiaan, geenimanipulaatioon ja tulevaisuuden materiaaleihin liittyvät osastot.

Miraikenissa riittää tieteen ihmeitä useammassa kerroksessa.

Valoa käsittelevän tilan tietotekstit oli upotettu jännittäviin palloständeihin.

Jos on käynyt Heurekassa Vantaalla tai Tietomaassa Oulussa, tietää suunnilleen, mikä on innovaatiomuseon idea - mutta Odaiban Miraikanissa kaikki on esitelty huomattavasti laajemmin, näyttelyiden aiheet ovat monipuolisemmat ja voisin veikata, että vaikka lapsille suunnattuja pelejä ja elämyksellistä viihdykettä vaikkapa avaruussukkulan tutkimisen muodossa on Miraikanissa tarjolla runsaasti, siellä viihtyy loppujen lopuksi melkein paremmin kuitenkin isä kuin poika. Luettavaa ja opittavaa on niin paljon, ettei aikuinenkaan kykene sulattamaan kaikkea jännittävää uutta tietoa kerralla, ja niinpä Miraikanin tutkimusretkeä ei kannatakaan tehdä kiireessä vaan kunnolla aivojumpasta nautiskellen.

Oli hauska muistella geenibiologian tunteja 9. luokalta näiden kukkien avulla.

Miraikenin avaruusaluksen mallissa saattoi ihmetellä vaikka sitä, miten astronautit kestävät kuukausia tällaisen huussin kanssa.

Aivan Miraikanin kulmilla kohosi vielä kesän Odaiban reissumme aikaan myös jättimäinen Gundam-robotti, joka viimeistään sai paikan tuntumaan scifileffan näyttämöltä. Tuolloin horisontissa kohoilivat tornitalot, puiston yläpuolella kulki kaarteleva monorail-junarata, Fuji Terebin futuristinen pääkonttori kiilteli selän takana ja julmetun korkuinen robotti vartioi rantaviivaa. Ihmettelenkin, miksei Gundam saanut jäädä Odaibaa vahtimaan, kun se sinne niin hyvin sopi.

Täällä vartioin minä!

Toisella Odaiban reissullamme viime joulun aikaan en ollutkaan uskoa, kun robotin paikalla oli vain kellastunut ruohokenttä. Tuolloin ehdimme äidin ja Rossin kanssa kuitenkin kierrellä rauhassa aivan saaren rantaa puistikkoineen ja biitseineen. Olisin voinut istuskella kuulaan talvipäivän auringossa rantakivillä katsellen vedessä uivia meduusoja, kimaltelevia simpukoita ja lahden toisella puolella kohoavaa Roppongia vaikka iäisyyden - enkä ollut ainoa. Puistojen penkeillä ja laitureiden kupeissa istuskeli paljon nuoria. Odaiba on suosittu nuorten parien treffikohde, eikä syyttä, sillä siellä on suhteellisen rauhallista ja paljon mukavia syrjäisiä puistonpenkkejä, joiden huomassa voi rauhassa istuskella ja ehkä vaikka pitää vähän kädestä kiinni kenenkään häiritsemättä. ;)

Sillan toisessa tasossa, autojen alla kulkee Yurikamomen yksikiskoinen rata.

Matkasimme saarelle ja sieltä pois toisella käyntikerralla Yurikamomen monorail-junalla, joka on hieman kalliimpi, mutta huomattavasti jännittävämpi tapa matkustaa kuin metro. Korkealta meren ylittävältä sillalta monorailin ikkunoista, erityisesti junan etu- tai takapään suurista laseista, on upeat näkymät Tokion lahdelle, merelle ja Odaiban saarelle.

Kyllä tokiolaisenkin harrastus voi olla kalastaminen!

Seuraavan Tokion reissuni aikana pakkaankin eväät obentoulaatikkoon, teen pienen ostoskierroksen konbinin virvokehyllylle ja suuntaan istuskelemaan Odaiban rantapuistoon katselemaan ohi uivia laivoja, korkeuksissa kiitäviä junia ja kaukana auringossa kiilteleviä pilvenpiirtäjiä. Voi, olisipa jo ensi kesä ja seuraava Japanin matka! ^o^

Talven reilireissun päätös: Tuiskujen Takayama

2010-10-06T16:30:00.002+03:00

Kyotosta junareissumme jatkui kohti Takayamaa, pientä kaupunkia Hidan alueella, Gifun prefektuurissa Länsi-Japanissa. Pikajunan kolistellessa vuorien ja laaksojen läpi kohti länttä, maisema alkoi muuttua yhä sumuisemmaksi ja vuorien laella ja puiden oksilla oli lunta! Keli oli hennosti pakkasen puolella ja kylmeni iltaa kohti. Jossain vaiheessa Takayamaa lähestyessämme junan ikkunoiden takana alkoi sataa räntää. Tarpoessamme loskassa kohti hostellia ei ollut yhtään ikävä Suomea.

Hida no Saton perinnekylä

Saavuimme Takayamaan melko myöhään, mutta ehdimme juuri sopivasti ennen illan pimentymistä käymään Hida no Saton upeassa ulkoilmamuseossa, joka esittelee alueelle tyypillisiä vanhoja maalaistaloja ja maalaismiljöötä riisipeltoineen, myllyineen ja aittoineen. Lumisadekin taukosi mukavasti vierailumme ajaksi, joten ehdimme kiertää kaikessa rauhassa kauniin maalaiskyläidyllin kaikkine taloineen ja rakennuksineen, soittamaan rukouskelloa ja ihastelemaan pikkupakkasessa jäätynyttä uskomattoman sinisen kylän keskuslammen pintaa.

Upeisiin, vanhoihin maalaistaloihin ja muihin rakennuksiin pääsi kurkistelemaan sisällekin. Niissä riitti liukuovia, shoji-paperia ja tatamilattioita kerrakseen.

Hida no Sato on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, ja mikäli innostuu vanhoista japanilaisista maalaismaisemista ja arkkitehtuurista enemmänkin, voi matkustaa bussilla lähistöllä sijaitsevaan suurempaan olkikattoisten talojen kylään vuorten keskelle Shirakawagohon.

Perinteisissä izakayoissa istutaan usein tatamilla. Äiti taisi nauttia tonkatsua, kun taas itse valitsin listalta ikisuosikkini yakisoban.

Illalla murkinoimme mukavan tunnelmallisessa izakayassa, josta käveleskelimme Takayaman vanhan kaupungin autioiden kujien läpi takaisin hostellille. Hostellimme oli J-hoppersin hostelli, jota voi lämpimästi suositella kenelle tahansa matkailijalle. Yövyimme omassa huoneessamme, jossa oli tatamilattiat, shoji-paperit ikkunoissa ja kerrossängyt nukkumista varten. Varsin perinteinen ja japanilainen majoitusvaihtoehto siis, vaikka kyseessä olikin erittäin halpa majoituspaikka. Koska hostellilta oli tarjolla myös ilmainen kyyditys läheiselle onsenille, päätimme kylmän päivän palelluttamina käydä vielä rentoutumassa kuumassa lähteessä. Onsenissa, vastasataneen lumen ympäröimässä ulkoaltaassa makoillessa oli jälleen kerran olo kuin kuninkaallisella.

J-Hoppers Takayaman hostelli oli hintaansa nähden erittäin viihtyisä ja kolmen hengen huoneemme mukavan tilava.

Seuraavana aamuna herätessäni vedin paperiset luukut ikkunoiden edestä ja hämmästyin. Eilisiltaisen räntäsateen sijaan ulkona paistoi aurinko. Lähdimme äidin kanssa kiertelemään Takayaman vanhankaupungin katuja.

Yhtäkkiä taivas alkoi kuitenkin pilvetä ja hetkessä alkoi sataa lunta! Tämä oli minulle todella outoa Japanissa, sillä Tokiossa harvemmin sataa kunnolla lunta ja minun siellä ollessani ei koskaan tullut taivaalta mitään muuta kuin vettä. Lumipyrystä huolimatta vielä viime iltana hiljaiset Takayaman vanhankaupungin kaduilla käyskenteli nyt paljon turisteja. Vanhoissa, tummapuisissa rakennuksissa on useita aivan ihastuttavia liikkeitä, jotka myyvät monenlaisia japanilaisia käsitöitä, kankaita ja ihastuttavia astioita.

Lumipyry sakeni ja tuuli kävi kylmäksi, joten menimme lämmittelemään nuudelikupposten äärelle. Kylmänä päivänä raamen ja udon maistui ehkä paremmalle kuin koskaan, ja äitikin muisteli ihanaa nuudelikeittoaan vielä useaan otteeseen kuukausia myöhemminkin.

Kareeudon oli mausteisuudessaan omiaan jäätävässä kelissä.

Mahat täynnä jatkoimme vielä pyrystä huolimatta hieman ostoskierrostamme, jonka jälkeen oli jo aika palata takaisin hostellille keräämään kamat kasaan ja hyppäämään junaan. Lumi alkoi kasautua jalkakäytävillekin, joten laukkujen raijaaminen asemalle oli kova ponnistus.

Kun lopulta istuimme junassa, ilma oli aika masentava. Jossain vaiheessa kuulin suureksi ihmeekseni junan kuuluttajan kertovan, että juna on hieman myöhässä lumipyryn takia. Jos lumipyry olikin uutta, niin tämä se vasta tavatonta olikin - japanissa junat myöhästelevät harvoin niin paljon, että suomalainen siihen kiinnittäisi erityisesti huomiota.

Takayamaa ympäröivä vuoristoinen maaseutu sai joulukuun viimeisenä päivänä ihan oikean talven..

... joka vuorilta laskeuduttaessa alkoi muuttua pikkuhiljaa hennoksi veden ja lumensekaiseksi sateeksi...

Mutta Tokiota lähestyttäessä lumipyryt olivat muisto vain. ♥

Loppujen lopuksi ehdimme kuitenkin vaihtamaan aiottuun junayhteyteen ja kelikin alkoi pikkuhiljaa muuttua junan ikkunan takana selkeämmäksi. Tokiota lähestyessämme aurinko pilkisteli tuttuu tokiolaiseen tyyliinsä taivaan rannasta värjäten pellot kullan keltaisiksi sinistä taivasta vasten. Oli ihana taas saapua kotiin, omaan ihanaan Sagami-Oonoon.

Talven reilireissu 3: Kyoto illan hämyssä

2010-09-19T10:30:00.003+03:00

Kyoto on niitä kaupunkeja, joihin turistit tulevat nähdäkseen palan feodaaliajan samurai-Japania – sitä myyttien, paperisten liukuovien, sankarisotureiden ja geishojen maata. Ja onneksi, meidän kaikkien iloksi, Kyoto harvemmin pettää odotuksia. Hyvällä tuurilla Gionin vanhankaupungin kujalla voi nähdä aidon geishakokelaan, maikon, ja paperiovista ja samuraihaarniskoista pääsee nauttimaan kaupungin lukemattomissa temppeleissä, pyhätöissä ja museoissa.

Kyoton asemalle toivon saapuvani vielä monta kertaa.

Kyoton asutusalueiden kadut ovat soman kapoisia ja kotoisia.

Toinen kerta Kyotossa jätti edelleen tilaa tuleville, useille matkoille tuohon kauniiseen kaupunkiin. Inarin kettupyhätön jälkeen jatkoin äidin kanssa Sanjuusangendoulle, temppelille, joka majoittaa 1001 ihmisen kokoista armon jumalan, Kannonin, patsasta. Patsasrivistöt ovat mahtipontinen näky, mutta muutoin temppeli ei tarjoa mitään äärimmäisen ihmeellistä. Toki suuri, yli sata metriä pitkä päähalli on pisin puurakennelma Japanissa, mutta kokonaisuutena paikka ei ole ainakaan kymmeniä temppeleitä kolunneelle mikään must see -kohde. Voihan toki olla, että paikan täysi valokuvauskielto latisti innokkaan järkkärin kanssa heilujan kokemusta. ;)

Sanjuusangendoun yli 800 vuotta vanha temppeli kätkee sisäänsä 1001 ihmisenkokoista jumalpatsasta.

Kinkakuji heijastui upeasti täysin peilityynestä lammesta.

Vaikka temppeleitä onkin tullut jo kierrettyä Japanin maalla aikamisesti, en vieläkään ehättänyt käymään kaikissa pyhätöissä ja temppeleissä, joissa haluaisin Kyotossa joka tapauksessa käydä. Lisäksi monta taidemuseota olisi kaluamatta ja Kyoton ympärillä kohoavat vuoret, esimerkiksi Arashiyaman alue, vaativat nekin aivan oman retkensä. Siinä mielessä onkin ehkä hieman outoa, että päädyin käymään jo toista kertaa Kinkakujilla, kultaisella paviljongilla, jolla oli vieraillut aiemman Lions Club -vaihtojaksoni aikana lukioikäisenä. Olin silti iloinen, että vein äitini katsomaan kultaisena ilta-auringossa hohtavaa arkkitehtuurin ylistystä, sillä paviljonki oli aivan yhtä henkeä salpaavan upea kuin ennenkin.

Nuori nainen katseli upeana välkehtivää, aidolla lehtikullalla päälystettyä Kinkakujia kauniissa kimonossaan.

Kinkakujilta jatkoimme illan hämärtyessä kohti Gionia, geishojen korttelia, jossa Kyotolle tyypilliset, puiset, machiya-tyyliä edustavat rakennukset vierustavat kapeita, kivettyjä katuja. En ole nähnyt Gionia itse lainkaan päivällä, mutta valokuvien perusteella väittäisin, että Gion on parhaimmillaan juuri iltahämärässä ja jo pimeän tultua. Sokkeloiset kujat, upeasti valaistujen ravintoloien oviaukot ja kauniisti valoja heijasteleva Kamo-joki tai Shirakawa-kanaali luovat käsin kosketeltavan tunnelman.

Kuuluisimpia katuja Gionilla lienee Hanami-koji, jonka varrella sijaitsee lukuisia teehuoneita, ravintoloita ja teattereita. Iltaisin geishat ja maikot viihdyttävät teehuoneiden vierailijoita erilaisilla perinteisillä laulua, soittoa ja tanssia yhdistelevillä taide-esityksillä ja hienostuneella, pitkän kaavan mallisella teetarjoilulla eli teeseremonialla. Näissä maisemissa onkin kuvattu useita kohtauksia historiallisiin elokuviin, joista kuuluisimpia Suomessa lienee esimerkiksi Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin pohjautuva 'Geishan muistelmat' -elokuva.

Ilta alkaa pimetä Gionilla.

Kaikilla alkoi olla nälkä, joten meidät käännytettiin pois useasta täyteen bookatusta ravintolasta. Välillä ovelta piti kääntyä aivan omin neuvoin hieman menun hintoja tarkasteltuaan. Gionin keskeisimmillä alueilla ruokapaikat ovat usein melko hintavia.

Harmiksemme kaikki maikot olivat tietenkin lähteneet perheidensä luokse Uuden vuoden lomaa viettämään, joten aidot geisha-oppilaat jäivät näkemättä. Samalla kun tunnelmoimme Gionin kaduilla, koetimme etsiä ruokapaikkaa illaksi. Ystäväni Ayumi oli kertonut, että hintalaatusuhteeltaan hyvän ravintolan löytäminen voi olla Gionin tuntumasa joskus vaikeaa, sillä suuri osa paikoista on tavattoman kalliita. Olin kuitekin saanut Ayumilta hyvän ravintolan nimen ja osoitteen avuksi ruokapaikan metsästykseen. Kiersimme ympäri kortteleita, ja jossain vaiheessa vanha nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Tämä tofukauppiaaksi esittäytynyt nainen lopulta viekin miedät ravintolan ovelle saakka, kertoen samalla kaupastaan, geishoista sekä tuttavastaan, jolla oli teehuone, ja antoi vielä muistoksi kuvan eräästä uudesta, ilmeisesti tuttavansa huomassa olevasta geishakokelaasta, josta piirit kuulemma kohisevat. Nainen antoi myös käyntikorttinsa - jos vaikka tarvitsisimme tofua. Seisoessamme Ayumin suositteleman ravintolan ovella, ei voinut taas kuin ihmetellä tuota ihmisten avuliaisuutta. Ehkä minäkin alan eläkepäivinäni (kun minulla on pieni (tofu?)putiikki sivutoimenani) neuvomaan eksyneitä turisteja Helsingissä... Tai vielä parempaa, auttamaan Suomalaisturisteja Tokiossa. =^__^=

Onneksi hieman syrjempää, pienemmiltä kaduilta löytyi vielä mukavia ruokapaikkoja. Oishinbossa saimme mahat täyteen, eikä ruoka ollut muutenkaan hullumpaa.

Valitettavasti Ayuminkin neuvoma ravintola oli hieman etäisestä sijainnistaan huolimatta aivan täynnä, joten etsintämme jatkuivat vielä tovin. Muutaman kyselyn jälkeen kuitenkin tärppäsi, ja Oishinbo tarjoili meille mm. herkullista sushia. Mahat täynnä, pimeyden Kyotossa yhä syvetessä ja keskustan menon kiihtyessä jätimme Gionin taaksemme ja nousimme junaan, joka vei meidät yöpaikkaamme Morien huvilalle. Seuraavana päivänä matkamme jatkui suurkaupungin sykkeestä kohti lumisempia vuoristoseutuja.

Talven reilireissu 2: Kyoto - Fushimi Inari taisha

2010-08-15T17:19:00.001+03:00

Meillä oli tällä kertaa aikaa Kyoton kiertämiselle vain naurettava yksi päivä. Sanoisin, että jos Kyotosta haluaisi saada kunnolla jotain irti, pitäisi sille pyhittää ainakin kolme, neljä päivää, mieluummin tietenkin varmaan puoli vuotta. Niinpä valikoimme parhaat päältä ja päätimme olla asettamatta liian kovia tavoitteita päivälle nähtävyyksien suhteen. Olin itse käynyt Kyotossa jo aiemmin viitisen vuotta sitten, mutten muistanut kaupungista oikeastaan paljoakaan, lähinnä kesäkuumalla liki 45-asteen helteessä ruuhkabussissa ajelun ja Kinkakujin upean temppelin. Aiemmalla kerralla olin liikkeellä Erikon kanssa, joten en joutunut suunnistamaan tai ylipäätään käyttämään aivosolujani reittivalintoihin. Nyt opas olinkin yhtäkkiä minä, vaikken tuntenut koko kaupunkia lähes ollenkaan.

Tiesin kutienkin paikan, jossa olin halunnut käydä jo pitkään. Fushimi inari taishan kettupyhättö oli houkutellut minua kuvineen jo useamman vuoden, joten ei ollut epäilystäkään siitä, mihin Kyotossa halusin ehdottomasti päästä käymään. Aamuvarhaisella otimmekin junan Inarin asemalle, jossa ei ollut talvisäästä huolimatta kylmä laisinkaan. ;)

Pyhättörakennus, kettupatsaita ja pesupaikka - tavallinen inarijinjan varustelu siis.

Inari on shintouskonnossa sadonkorjuun Jumala, mutta sana tarkoittaa myös kettua, sillä kettujen uskotaan olevan Inarin lähettiläitä. Kettu onkin shintouskonnossa tärkeä uskonnollinen hahmo, joita näkee inari-jinjoilla patsaan muodossa, istumassa mm. pyhätön sisäänkäynnillä kuin vahtikoirat ikään. Huvittavana faktana mainittakoon, että koska kettujen lempiruoan uskotaan jostain kumman syystä olevan tofu, kutsutaan paistettua tofua inariksi, ja siitä valmistettua sushia, eli makeaan, paistettuun tofuun kääräistyä riisipalleroa inari-sushiksi.

Fushimi Inari taisha on tyypillinen inari-pyhättö kettupatsaineen ja palvontarakennuksineen. Se mikä minua kuitenkin kyseisessä pyhätössä niin kovasti kiinnosti, on varsinaisen pyhättörakennuksen takana kohoava pieni metsäinen Inari-vuori, jonka rinteiden polkuja viitoittaa tuhansia punaisia torii-portteja. Puiset, punaisiksi lakatut portit ovat kaikki eri yritysten lahjoituksia – kai he toivovat toriilla varmistavansa hyvän sadon – sellaisen rahallisen tietenkin. Inari-jumala kun hoitelee riisin ohella myös vähän materialistisempiakin satoja. ;)

Kettu välittää terveiset jumalalle. Kukin pyhätöllä vieraileva voi piirtää ketulle sellaisen naaman, kuin asiaan kuuluu ja kirjoittaa puupalan taakse rukouksensa.

Metsä oli torii-porttien lisäksi täynnä pikkuisia kettupatsaita ja erillisiä minipyhättöjä joiden luona olisi voinut tahotessaan rukoilla. Metsän tunnelma oli satumainen – aurinkoisena päivänä valo siivilöityi lehvästöjen läpi upeasti ja toriiporttien varjot viivoittivat kivipolkuja.

Vietimme Inari-vuoren metsässä oikeastaan koko aamupäivän. Kiipesimme loputtomien torii-porttikujien läpi aina pienen vuoren huipulle saakka, ja nautimme takaisin tullessamme kupilliset kuumana höyryävää vihreää teetä ja herkullisen makeat dangot pienellä somalla tee-huoneella.

Palatessamme varsinaisen pyhätön alueelle, törmäsin matkan varrella vanhoja, käytettyjä kimonoja myyvään kojuun. Koska hinta oli naurettavat 1000 yeniä, päätin vihdoin toteuttaa suunnitelmani ja ostaa tarpeita japanilaisesta tekstiilistä valmistettuihin sohvatyynyihin. Jonkun mielestä ehkä hirveää saksia kaunis kimono paloiksi, mutta enhän minä sitä päälläni kuitenkaan pitäisi, joten tyynynpäälisinä kangas palvelee paljon paremmin ja muistuttaa minua päivittäin Japanissa viettämästäni ajasta. Käyttäväthän japanilaiset itsekin vanhoja kimonokankaita hyödyksi. Hyvä ostos siis! :)

P.S. Tiedäthän, että Riisa no Nipponin Facebooksivun sisältöä voi selailla, vaikkei olisi liittynytkään Naamakirjaan! Olen kerännyt sivulle jo mukavan läjän linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisille japaninkielen opiskelua käsitteleville sivustoille, Suomen kansallisteatterin tämän syksyiseen japanilaiseen ohjelmistoon ja hauskoihin musiikkivideoihin, joten mikäli blogin aihepiiri kiinnostaa, kannattaa Facebooksivuani käydä välillä vilkuilemassa. :)

Kaipaan, kaipaan..

2010-07-27T01:49:00.004+03:00

Juuri silloin kun työt hetkeksi helpottavat ja ehtii taas ajatella, huomaan, että elämässäni on juuri nyt kaikki, mutta silti rinnassa on pienen pieni kolo, joka huutaa tyhjyyttään. Kaipaan niin kovasti takaisin Japaniin. Kaipaan Japanin tuoksua, ihmisvilinää, sinisessä horisontissa siintäviä vuoria, koulun kellon soittoa, kaskaiden siritystä, ystävieni hymyjä, juna-asemien tunnelmaa, suussa sulavaa sushia, hiuksissa tuntuvaa taifuunin tuulta ja jalkojen alla vierivää Fujin tuhkaa.

Jos haluatte eläytyä tunnelmiini, voitta katsoa seuraavan HD-laatuisen, tavattoman kauniin valokuvasarjasta koostetun 'Time lapse' -videon, jota katsellessa saan nostalgian puuskasta itse melkein kyyneleet silmiini.

Japani sellaisena, kuin minä sen muistan:

Talven reilireissu 1: Kimuroiden vuoristohuvilalla Kobessa

2010-07-07T13:51:00.000+03:00

Äitini ja Rossin ollessa vierailemassa Japanissa viime joulun tienoolla teimme yhdessä junamatkan Kansain ja Chubun alueelle. Ensimmäisenä matkakohteenamme oli Kyoto, joka on Tokion ohella Japanin kuuluisimpia kaupunkeja.

Onneksi shinkansenit pysähtyvät aina tismalleen oikealle paikalle, niin sai tämä perheenisä lapsikatraineenkin odotella vaunua numero 13 aivan rauhassa.

Koska äiti ja Ross olivat ennen Kyoton matkaa reissaamassa Hiroshiman suunnalla, otin itsekseni Yokohamasta shinkansenin kohti Kansaita. Shinkansen tarjosi kieltämättä mukavan tasaista ja vauhdikasta kyytiä – juna lähti sekunnilleen oikeaan aikaan asemalta, tismalleen oikeasta kohdasta, eikä ollut jäljessä ajasta saapuessaan määränpäähäni Kobeen. Shinkansenin ikkunan takana vilisevät maisemat olivat upeita, ja Fuji-vuorikin näyttäytyi lumihuippuineen. Tuijottaessa vuoren vitivalkoista lakea, ei meinannut itsekään uskoa, että on oikeasti kiivennyt aivan omin jaloin sinne ylös saakka. Kesällä tosin lunta ei tietenkään ollut kuin pieni pläntti kraaterin pohjalla.

Fuji on tullut nähtyä kaukaa ja läheltä, rinteiltä ja huipulta, kävellen ja junasta, vuoristoradasta ja pilvenpiirtäjästä, talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä. Nähty on, mutta ei siitä silti saa ikinä tarpeekseen.

Koska Kobesta on vain noin puolen tunnin junamatka Kyotoon, yövyimme tosiaan kaksi yötä entisen isäntäperheeni Morien isovanhempien, Kimuroiden vuoristomökillä.Mökki ei ollut mikään pikkuinen tönö kuusien keskellä, vaan oikeastaan Kimuroiden mökistä pitäisikin ehkä käyttää sanaa huvila. Rakennus oli kaksikerroksinen, uutuuttaan kohtava ja suurilla ikkunoilla ja korkeilla huoneilla varustettu tyypillinen, moderni japanilaistalo. Bonuksena ja hieman sitä ”mökkitunnelmaa” luomassa olivat iso metsään ja vuoristoon päin aukeava terassi sekä takka.

Ei se mikään varaava takka ollut, mutta kyllä siihen kivat tulet saatiin illalla luomaan tunnelmaa.

Kimuroiden lisäksi meitä keskitti huvilalla myös Morien perhe töissä puurtanutta Daisukea lukuun ottamatta. Oli ihanaa taas nähdä pikkupojat, jotka olivat puolessa vuodessa tuntuneet taas kasvaneen kauheasti. Kasvua oli luvassa myös perhekokoon – kuulimme iloiset uutiset Erikon ja Daisuken loppukeväästä syntyvästä vauvasta.

Kake-chan oli oma hurmaavan suloinen itsensä.

Japanilaisten lastenkasvatusmetodit tuntuvat hieman välillä eroavan suomalaisista vastaavista. Erityisesti esikoisen asema korostuu Japanissa selvästi, ja sen huomasi myös entisessä isäntäperheessäni. Hayatolle povataan varmasti jo työpaikkaa kirurgina, kuten isänsä, kun taas Kakeru päässee ehkä hieman helpommalla vanhempien kasvatuspaineiden kohdistuessa isoveljeen.

Pikkulasten vanhemmat eivät esimerkiksi aina käske tai läksytä liiemmin esikoista, sillä japanilaiseen kulttuuriin tuntuu iskostuneen ajatus siitä, että esikoinen kasvaa itsenäiseksi ja vastuulliseksi asettamalla itse omat rajansa ja kestämällä "kuin mies". Pikkusisarukset saattavat saada isompien sisarustensa höykytystä osakseen, mutta se on heidän koulunsa oppia selviämään ja pärjäämään itsekseen isompien lasten varjossa. Julkisilla paikoilla eivät tunteita näytä sen kummemmin aikuiset kuin lapsetkaan. En ole nähnyt kovinkaan monta japanilaislasta ylipäätäänkään itkemässä esimerkiksi saatuaan naarmun polveensa kaaduttuaan, ja esimerkiksi Kakeru tuntuu olevan rautaista tekoa, eikä ihan vähästä hätkähdä, vaikka isoveli näyttäisi kuka on pomo. Kunnon pikkuveliainesta.

Japanissa sanonta "Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä" näyttää yhä olevan täysin ajanmukainen, mitä tulee pikkulapsiin, ja osittain aika-ajoin myös vanhempiin ihmisiin. ;) Pikkutytöt tekevät "tyttöjen juttuja", katsovat tyttöjen piirrettyjä telkkarista, pukeutuvat tyttöjen vaatteisiin, puhuvat tyttömäisen korkealla äänellä ja hihittelevät värikkäiden sateenvarjojensa alla kävellessään kouluun söpöissä hamosissaan ja polvisukissaan. Pienet pojat rellestävät polvihousuissa, kailottavat supersankarisarjan tunnusmusiikkia ja heittelevät tiellä palloa. Ja näinpä olivat illan leikitkin sen mukaisia - taskulamput ja robottifiguurit saivat kyytiä. :)

Hayatolla oli vauhti päällä kuten yleensäkin. Illan päätteeksi ainakin tämä leikkitäti oli ihan uuvuksissa, ja siirryinkin mielelläni ofuron lämpimään veteen rentoutumaan ennen seuraavan päivän Kyoto-kierrosta.

Riisa no Nippon Facebookissa!

2010-06-23T19:52:00.002+03:00

Riisa no Nippon löytyy nyt myös Facebookista. Liittymällä faniksi voit seurata esimerkiksi blogin päivityksiä kätevästi ollessasi loggautuneena sisään Facebookkiin. Koska blogin päivitystahti on vaihtovuoden ajoista hieman rauhoittunut työkiireideni myötä, koetan myös päivitellä Riisa no Nipponin Facebook -seinälle pieniä statuspäivityksiä ja infota muusta mielenkiintoisesta esimerkiksi jakamalla hyödyllisiä Japani-aiheisia linkkejä ja uutisia kanssanne.

Tykkään! ^__^

Final Fantasy Distant Worlds vie tukholmankävijänkin pienelle matkalle Japaniin

2010-06-13T23:35:00.003+03:00

Kun Japani alkaa olla vähän liian iso osa elämää, voi huomata, että Tukholman reissustakin saa kummallisen herkullisten sushipaikkojen ja nostalgiapuuskia aiheuttavien konbinien bongailureissun. Kun ilta vierähtää kuunnellen yhden maailman kuuluisimman japanilaisen pelimusiikin säveltäjän hengentuotteita, on uusi pakettimatka konsepti taattu: Tukholma, epätoivoisen suomalaisen korvike Tokiolle.

Åhlensin Mujin valikoima oli harmittavan pieni, mutta onneksi kaipaamani, kätevät säilytyspullot hajuvesille ja muille kosmetiikkanesteille löytyivät.

Olin viikonloppureissulla naapurimaan pääkaupungissa. Matkan päätarkoitus ei toki ollut lähteä bongailemaan erästä suosikkiani japanilaisista kodinsisustustarvikkeiden ketjuista, Mujirushi Ryouhinia, joka löytyi Åhlensin tavaratalon alakerrasta, vaan mennä kuuntelemaan huimaa konserttielämystä.

Yhden maailman tunnetuimman videopelisarjan, Final Fantasy -pelien upeasta musiikista vastanneen säveltäjän Nobuo Uematsun kappaleita esitetään maailman johtavien sinfoniaorkesterien toimesta Final Fantasy Distant Worlds konserttikiertueella, joka alkaa tänä vuonna Tukholmasta. Tämän vuotinen konserttisarja on toinen laatuaan, ja luulenpa, että jos ja kun jatkoa seuraa, en jätä mistään hinnasta seuraavia spektaakkeleja väliin. En ole koskaan ollut yhtä upeassa konsertissa - taitavan sinfoniaorkesterin kuunteleminen on aina jo kokemus sinänsä, mutta kun jokainen kappale aiheuttaa selkäpiissä tuntuvan, karvat pystyyn nostattavan nostalgian, ilon ja jännityksen luoman virtauksen, ollaan sanoin kuvaamattoman elämyksen äärellä.

Kiitosten ja raikuvien aplodien saattelemat kukkaset maailman johtavalle pelisäveltäjälle, Nobuo Uematsulle, sekä upeasti konsertin läpi vieneelle kapellimestarille Arnie Rothille.

Final Fantasy Distant Worlds II -konsertti oli paitsi upea musiikillisesti, myös kapellimestarin osalta hauska show, jota tahdittivat tavanomaiselle konsertille uutena konseptina pelien videomateriiaalin yhdistäminen musiikkielämykseen. Konserttialin etuseinällä oli kolme screeniä, joilla Square Enixin upeat grafiikat pääsivät oikeuksiinsa.

Sushiyaman gyozat eivät ehkä olleet sieltä autenttisimmasta päästä, mutta sushi oli kelpotavaraa.

Kun kerran konsertti tavallaan viritti mielen japanilaiseen tunnelmaan, piti sitten tietenkin ottaa irti kaikesta muusta vähääkään japanilaista tunnelmaa luovista asioista, joita Tukholmalla oli tarjottavanaan. Sushia tuli syötyä useampaankin otteeseen, ja gyozoitakin löytyi lautasilta. NK-tavaratalon alakerrassa sijaitseva Sushiyama oli nigirien ja makirullien osalta ihan mukava ruokapaikka, mutta gyozat eivät tuoneet ihan autenttista makuelämystä kielen päälle. Hyvää silti, ja hintatasoltaan kohtalaista.

Bernsissä saa paitsi tavattoman hyvää sushia, myös mahan täydeltä kakkuja. Eikä suuressa, kattokruunujen valaisemassa ruokasalissa ole puitteiden osaltakaan valittamista.

Kuten ehkä muistatte, olen perso makealle, ja kakkubuffetit Japanissa olivat yksi heikko kohtani. Niinpä lauantaibrunssille oli mentävä Berns Salongerin Berns Asiatiska -ravintolaan, jossa on paitsi herkullinen itä-aasialaisista herkuista koostuva lounasmenu, myös ravintolan puitteisiin nähden huokean hintainen kakkubuffetti. Ja nyt kyllä täytyy sanoa, että jää jokainen japanissa nauttimani kakkulinjasto kalpeaksi, sillä Bernsin jälkiruokapöytä notkuu monenlaisia kakkuja, joista yksikään ei maistu tehdasvalmisteiselta.

Ruotsin Coop ei ole ihan 24/7 konbini, mutta onneksi Seven-Elevenin myyjä palveli uskollisesti aamusta aamuun saakka, kuten japanilaiset kollegansakin.

Palattuani sunnuntai-iltana lentokentältä kotiin kuuden jälkeen, kauppojen ollessa jo kiinni, kirosin, että jo Ruotsiin asti rantautuneet, Japania täplittävät konbinit eivät ole vielä ottaneet paikkaansa Suomen katukuvassa. Missä ovat Helsingin 7/11 ja Coop?

Onneksi akuuttiin konbinipuutteeseen löytyi kodin jääkaapista hieman jugurttia, ja ilta saattoi jatkua edellisen päivän konserttielämystä fiilistellen ostamieni Final Fantasy Distant Worlds -cd-levyjen upeasta orkesterimusiikista nauttien. Tällaisen Tukholma-reissun voisin ottaa ohjelmaani uudestaankin. Kiitos Eerolle lippujen bongauksesta ja parhaasta matkaseurasta! :)

Reilireissu 16: Kotiinpaluu Tokioon

2010-06-09T19:51:00.004+03:00

On jo aikakin saada viime vuoden kesäreilireissun viimeinen postaus kirjoitettua, sillä silloisesta kotiinpaluustani takaisin Tokioon on jo melkein vuosi.

Viime elokuun loppu meni siivillä. Ehdimme Junkon kanssa kiertää Kagoshimassa viettämäni vajaan viikon aikana ympäri Kyuushun eteläkärkeä ja nähdä aikaan nähden tavattoman paljon. Kagoshimasta jäivät päälimmäisinä mieleen savuava Sakurajiman tulivuori, metsien vehreys, sekä ihana Fukumotojen perhe, jonka luona sain majoittua ja oppia taas lisää japanilaisten arjesta.

Fukumotot ja minä

Olin Junkon perheen luona tietenkin vieras, mutta toisaalta minusta ei tuntunut siltä - hyvällä tavalla. Olin kuin perheen jäsen. Junkon perhe oli lämmin ja mukavan tuttavallinen. Usein japanilaiset, etenkin ystävien vanhemmat, saattavat aluksi olla hieman etäisiä, mutta Junkon vanhempien kanssa ei tätä ongelmaa ollut. Lisäksi tapasin Junkon isovanhemmat. Mummo syötti minulle lisäksi varmasti yhden tapaamisen aikana kaikkia mahdollisia kagoshimalaisia perinneruokia, mitä saattoi keksiä. Pöydässä oli niin mielenkiintoiset, hieman fariinisokerin makua muistuttavat kakut, tonkotsu, dragonfruit-hedelmät kuin jättimäiset kagoshiman daikon-retiisitkin. Pikkuruiset mummo ja vaari olivat aivan ihastuttava vanha pariskunta, ja he lähettivät minulle vielä jälkikäteen ihanan japanilaisen, vanhan teepannun muistuttamaan Kagoshimassa viettämästäni ajasta.

Lippu täynnä! JR:n Seishun-18 -kippu oli ehdottomasti 11500 yenin hintansa väärti.

Reilireissuni päättyi itse asiassa rautateiden sijaan lentäen, sillä olin suunnitellut junapassini käytön tarkasti siten, että viimeinen leima painettaisiin lippuun lähtiessäni Fukuokasta kohti Kagoshimaa, ja voisin palata Tokioon kätevän sukkelasti lentokoneella. Löysin Junkon avustuksella suhteellisen halvan lipun JALilta, jonka maksoin netissä, kuten oikeastaan kaikki muutkin Japanissa tekemäni lippu- ja hotellivaraukset.

Viimeinen ateria Kagoshiman lentokentällä: kurobutaraamen, eli Kagoshiman kuuluisaa mustalla possulla höystettyjä raamen-noodeleita.

Ennen kuin lähdimme viimeisenä aamuna kohti kenttää, viipyilin ja fiilistellen loppuunsa tullutta kesälomamatkaani vielä Junkon huoneen ikkunassa tähyillen yli Kagoshiman kaupungin. Värikkäät, japanilaistyyppiset tiilikatot, vehreät jyrkkinä kohoavat vuorennyppylät, anime-sarjojen kanssa identtiset koulurakennukset urheilukenttineen, sekä kiemurtelevat, kapeat tiet tuovat mieleen Japanin ajat niin tehokkaasti, että nyt vuoden kuluttuakin voin melkein tuntea ikkunan ohi puhaltaneen tuulen (ja sen tuoman tulivuoren tuhkan) kasvoillani.

Tyypillistä japanilaista kattomerta Junkon ikkunasta

Kagoshimasta palattuani tuntuikin, että jokainen vaatekappale oli pestävä, koska ne olivat tuhkasta kummalliset pölyisiä, ja olo tuntui muutenkin hieman freeshimmältä kun hiuspohjakaan ei tulivuoren puuttuessa tuntunut enää hiekkaerämaalta.

Tuhkasta huolimatta Kagoshimaan ja muihin matkan varrella kiertämiini kaupunkeihin jäi kalvava kaipuu palata, joskin muistan kuitenkin hyvin, että ihanan kolmiviikkoisen reissun päätteeksi oli tavattoman helpottavaa palata kotiin Sagami-Oonoon. Tuolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani todella kotona Sagamiharassa. Kadut olivat tutut, tavat olivat tutut ja omassa kämpässä oli omat tavarat. Vakiravintolaan oli hauskaa palata pitkästä aikaa, ja kavereita oli hauskaa nähdä pitkästä aikaa.

Kyllä ihminen vain tottuu kaikenlaiseen - tällä hetkellä, kohta taas puoli vuotta Suomessa asuneena olen sopetunut Helsinkiin jälleen hyvin, mutta alati takaraivossa muistuttavat itsestään tavaton ikävä Sagami-Oonoon. Olen varma, että milloin tahana menen Japaniin, minun on joka kerta palattava Tokioon ja Sagami-Oonoon, joihin liittyy iso osa elämäni parhaista hetkistä. Niinhän se vähän on, että täytyy lähteä, jotta tietää mitä kaivata. Japani. ♥

Japani tunkeutuu töihin asti

2010-05-20T21:26:00.005+03:00

Pahoittelen hidasta päivitystahtiani. Vielä on rutkasti kaikenlaisia jutunaiheita ja muistiin kirjoitettavaa hihassa, mutta tänä keväänä työt vain yksinkertaisesti vievät mennessään.

Työharjoitteluni ELLEssä on poikinut jännittäviä pestejä, joissa olen suureksi yllätyksekseni päässyt käyttämään Japanissa hankkimaani kielitaitoa ja muuta osaamistani. Olen ollut esimerkiksi yhteyksissä sähköpostitse ja puhelimitse japanilaisten muotiliikkeiden ja tavaratalojen pr-toimistoihin. Sähköpostittelu japaniksi on vielä suhteellisen helppo homma, sillä saan miettiä käännöksiä aivan rauhassa ja tarvittaessa turvautua netin sanakirjoihin. Puhelinkeskustelu onkin sitten ihan toinen juttu. Osaan kyllä mielestäni itse esittää asiani suhteellisen sujuvasti, mutta ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun pitäisi saada selvää, mitä langan toisessa päässä minulle vastataan. Se onkin sitten yhtä "eeetouuta" ("Öööhmmm...") sitten loppupuhelu. ;)

Jutellessani ystäväni Megumin kanssa skypessä, huomaan jälleen keskustelutaitojeni olevan hyvin riippuvaisia siitä, kenen kanssa puhun. Kun minulla on mahdollisuus tarkistaa, että olen ymmärtänyt oikein ja kysyä mitä jokin tuntematon sana tarkoittaa, ei suurempia ongelmia synny. Kaverien kanssa keskustelu sujuu varsin luontevasti, vaikka harmikseni huomaankin, kuinka liian vähälle käytölle jäävä japanin kieleni tuntuu rappioituvan päivä päivältä. Puhelinkeskustelu vieraan ihmisen kanssa sen sijaan osoittaa kielitaitoni rajat hyvin selvästi - sanavarasto on yhä kapea, ja äärimmäisiin kohteliaisuuksiin viety asiakaspalvelujapani on minulle kaikista ponnisteluista huolimatta vaikeaa ymmärtää.

Japanin kurssi, jolla olen käynyt koko kevään kansalaisopistossa, on osoittautunut äärimmäisen hyväksi sijoitukseksi. Kurssi ei sinänsä teetä töitä, sillä kurssin painopiste on keskustelussa, mutta se pitää hyvin yllä muutoin uinuvia kielitaitoja. Onneksi myös japanilaiset ystäväni pitävätä minuun yhä tiiviisti yhteyttä netin välityksellä - joskin tässä välissä ehkä pitääkin mainita kaukorakkaussuhteeni jo kuihtuneen.

Olen vihdoin saanut myös kasaan vaihtoraportin, joka kaikkien kouluni vaihto-opiskelijoiden on laadittava vaihtojakson päätteeksi. Kirjoittamalla raportin englanniksi, saa kätevästi suoritettua pakolliset englanninopinnot, joten en missään vaiheessa edes harkinnut kirjoittelevani raporttia suomeksi. Kiinnostuneet voivat tarkastella linkin takaa löytyvää pdf-muotoista raporttiani.

Nyt jäljellä onkin enään Joshibin kurssien hyväksiluvut. Pari kurssipaperia on jo opettajilla allekirjoitettavina, ja loput esittelen opettajakunnalle ensi maanantaina. Ennen varsin kovasti jännityksen tunteita aiheuttaneet presentaatiot ovat kuitenkin kummasti Joshibin vuoden jälkeen menettäneet pelottavuuttaan, joten hermoilun sijaan keskityn lähinnä iloitsemaan siitä, että ensi viikolla saan kaikki vaihtoon liittyvät proseduurit päätökseen. Tällaisilla säillä ei tosin tekisi yhtään mieli kykkiä sisätiloissa tekemässä kouluhommia. Kunhan saan hankittua pitkään ja hartaasti harkitsemani miniläppärin, ulkoistan työni kirjaimellisesti puiston penkille. ;)

Tiesittekö muuten, että Helsingin Roihuvuoren kirsikkapuistossa on kirsikankukkajuhla tänä viikonloppuna, lauantaina 22.5 klo 12-16. Aiempiin vuosiin verrattuna luvassa taitaa olla aika täydellinen ajoitus, sillä kirsikkapuut ovat jo täydessä kukassa ja sääkin mitä mainioin. Itse en valitettavasti pääse heilumaan paikalle kameroineni, mikä on harmi, sillä paitsi että ohjelmassa on kuulemma kaikenlaista mielenkiintoista, lisäksi yatait, eli myyntikojut tarjoavat nälkäisille japanilaista ruokaa kuten yakitoria ja sushia!

Nyt voisinkin itse taas uppoutua työn tekoon ja siinä sivussa hieman haaveilemaan seuraavasta Japanin matkasta. En tiedä tarkalleen milloin se on edessä, mutta ensi kevät on alkanut näyttää varsin potentiaaliselta vaihtoehdolta. Sen verran pahan hanami-kuumeen ystävieni kirsikankukkakuvia pursuavat facebookprofiilit ja blogipäivitykset ovat nimittäin aiheuttaneet.

Reilireissu 15: Paratiisirannalla tyttöjen kesken

2010-04-13T09:33:00.001+03:00

Olen matkustellut aikoinaan perheeni kanssa välimerellä. Sielläkin on upeita maisemia ja kivoja rantoja, mutta kyllä Etelä-Japanin biitseistä saa silti aivan erilailla sellaisen paratiisiranta-fiiliksen, kuin jostain Rhodoksen täyteen ahdetusta aurinkovarjojen sokkelosta.

Kagoshiman eteläkärki

Niinpä kuullessani, että Junko oli suunnitellut meille rantaretkeä Japanin eteläisimmän pääsaaren, Kyuushun kärkeen, olin pakahtua innosta. Lähdimme kahden päivän onsen- ja rantakiertueellemme Junkon ystävien kanssa. Junko oli kuskina ja me muut istuimme tyytyväisinä nauttien ohitse vilistävistä teepelloista, lahdenpoukamista ja kallionkielekkeistä japanilaisen popin tahdittaessa menoa.

Navigaattori ajatti meidät keskelle teepeltoja. Muiden kysyessä suuntaa tien poskessa maleksineilta työmiehiltä, minä nappailinkuvia teepensaista.

Ensimmäisenä suunnistimme (pienen teepeltojen keskellä harhailun jälkeen) syömään soumenia kuuluisaan kagoshimalaiseen ravintolaan. Soumen on ohutta, pitkää, valkoista nuudelia, jota parhaimmillaan syödään siten, että se laitetaan virtaavaan veteen ja noukitaan sieltä sitten syömäpuikoilla. Näin nuudeli ei mene sotkuun ja se on joka suupalalla herkullisen raikasta. Soumen on etenkin kesän ruoka, mutta kyseinen ulkoilmaravintola, jossa nuudelimme nautimme, on auki myös talvella. Palanpainikkeeksi oli tietenkin lisäksi onigirejä, paistettua kalaa ja vihanneksia. Kun maha alkoi täyttymään liiaksi, saattoi ruoantähteet käydä syöttämässä vieressä, isossa altaassa uiskenteleville kaloille. Nuudeleiden syöttäminen kaloille kädestä oli vielä ihan hauskaa, mutta minua ei liiemmin huvittanut usuttaa kalaparkoja kannibalismiin.

Ruokailun jälkeen suuntasimme Kyuushun eteläisimpään kärkeen haistelemaan meri-ilmaa ja huvittumaan hassuista taskuravuista ja tuhansista minisimpukoista, jotka olivat piiloutuneet rantakallioiden koloihin. Japanin eteläkärjessä seisoessa oli epätodellinen olo, jonka muistaa selvästi vielä jälkeenkin päin. Niin kauas oli tultu, ja niin paljon vielä edessä. Pysähdyttävä niemen kärki, etten sanoisi.

Niemen nokasta ajelimme ihastuttavalle onsenille, joka oli ehdottomasti Japanissa kokeilemistani onseneista (ja niitähän tuli kokeiltua) mahtavin. Rotenburosta oli estoton näkymä edessä aukeavalle valtamerelle. Siinä sitä sitten istui kivellä, huljutteli itseään luonnon kuumissa vesissä ja katsoi kun jossain julmetun kaukana horisontissa lensi joku tunnistamaton lintu. Tavallisen onsen-altaiden lisäksi ulkoa löytyi mizuburo, joka toi hieman suomalaisen Juhannus saunan jälkitunnelmat mieleen vilpoisan vetensä ansiosta.

Onsenissa rentouduttuamme ajelimme mökille, jonka Junko oli meille vuokrannut etukäteen. Kävimme kaupassa ostamassa ruokatarpeita illallista varten ja menimme hakemaan mökkimme avaimet juuri ennen vastaanottokeskuksen sulkemisaikaa illan hämärtyessä. En ollut aiemmin mökkeillyt Japanissa, joten oli hauska päästä maistamaan hieman camping-elämää.

Näkymä mökin terassilta illan hämärtyessä

Mökkiruoka maistui

Mökki oli pieni ja vähän kulunut, mutta varsin suloinen ja juuri sopiva tyttöporukan illanviettoon minikeittiöineen ja kerrossänkyineen. Minä tein joukkiollemme pastaa savulohi-kermakastikkessa, ja muut valmistivat lisukkeeksi salaattia ja paistettua vihanneksia, sekä hieman barbequelihaa.

Suloinen pikku mökkimme aamuauringossa

Seuraavana aamuna suuntasimme rannalle aikeissamme uida. Ajelimme jyrkänteiden reunoilla kiemurtelevaa rantatietä kohti pientä lahdenpoukamaa joka oli niin kekellä ei mitään, että en tiedä mistä Junko kyseisen paikan oli bongannut. Saapuessamme rannalle silmien eteen avautui ihana kallioiden suojassa, rehevän kasvuston keskellä sijaitseva täydellinen ja ennen kaikeka täysin autio hiekkaranta! En ole varmasti ikinä uinut yhtä upealla rannalla tai yhtä lämpimässä vedessä. Vedenpinta hohti turkoosina ja pohjaan näki helposti vaikka varpaat eivät olisi olleet lähelläkään sileää hiekkaa. Kirkkaassa vedessä oli jännittävää snorkkeloida - saattoi nähdä ties kuinka kauas veden alla. Toisaalta, ei siellä kyllä erityisesti mitään nähtävää ollut, mutta se ei kyllä erityisemmin haitannut, sillä liian eläväiset vedet eivät ehkä ole minua varten. Rannalla sen sijaan elämää riitti - pikkuruiset taskuravut pitivät huolen että hiekalla istujakin viihtyi rapujen touhuja seuraten.

Alhaalla siintää yksityinen hiekkarantamme

Ei ketään!

Yritin rasvata itseni kunnon aurinkorasvakerroksella, mutta puolen päivän aurinko porotti sen verran pahasti, että jo aiemmin hankkimani auringonpolttamat vain lisääntyivät. Jossain vaiheessa rannalle eksyi yksi pariskunta lapsineen, muutama pikkupoika ja yliopistoikäisten miesten joukkio. Olimme ehtineet nauttia autiosta rannasta jo hyvän aikaa, joten aloimme pikkuhiljaa kasata kamojamme ja suunnata Ibusukiin jatkamaan hiekkaleikkejä.

Ibusukissa nimittäin sijaitsee hiekkaonsen, jossa vierailija pukeutuu ensin yukataan eli puuvillakimonoon, sipsuttelee onsen rakennuksen rantahiekalle ja asettuu sitten makaamaan pitkälleen kuumaan, vulkaanisen maaperän ja auringon lämmittämään hiekkaan. Tämän jälkeen onsenin työntekijä lapio asiakkaan täysin hiekan peittoon niin, että vain kasvot jäävät näkyviin. Kuuman hiekan hohkassa voi sitten makoilla niin pitkään kuin sielu tai pikemminkin kroppa sietää, sillä kuuma hiekka poistaa kehosta paljon nesteitä ja kovin pitkään makoileva saattaa olla hiekkakäsittelyn jälkeen aika voipunut. Hiekkakylvyllä on myös lääketieteellisesti todistettuja positiivisia vaikutuksia. Se aktivoi ja vahvistaa verenkiertoa ja sydäntä, sekä poistaa elimistöstä tehokkaasti kuona-aineita ja muita elimistöön kuulumattomia aineita. Hiekkakylpy parantaa myös hengityksen kulkua ja laajentaa verisuonia. Samanlaisia vaikutuksia on tavallisellakin onsen-kylvyllä, mutta hiekkakylvyn sanotaan olevan 3-4 kertaa tehokkaampi. Vahvan vaikutuksen vuoksi hiekkakylpyä ei suositella sydän ja verisuonitaudeista, keuhkosairauksista, korkeasta verenpaineesta, kuumeesta tai tulehduksista kärsiville, mutta sen sijaan esimerkiksi astmaatikoille, atoopikoille, diabeetikoille, palovammapotilaille, ylipainoisille, ihosairauksista, anemiasta tai naisten vaivoista kärsiville hiekkakylpy sen sijaan voi varsinkin pidemmällä, parin viikon hoitojaksolla olla tehokaskin apu.

Ibusukin sunamushionsen. Kuva: 'Wikimedia commons, Trinida, 2008'

Makoilimme Ibusukin sunamushionsenin hiekoissa puolisen tuntia, jonka jäkeen keho oli hikoillut noin kilon vettä. Junkoa pyörrytti, joten joimme hieman vettä ennen kuin palasimme onsenin pesutiloihin. Yukata heitettiin pyykkikuiluun, jonka jälkeen peseydyimme ja lähdimme ajelemaan takaisin kohti Kagoshiman kaupunkia. Jos merinäköalalla varustettu Kagoshiman onsen oli yksi upeimmista kylpyläkokemuksistani, niin tämä oli ehdottomasti sieltä eksoottisimmasta päästä.

Reilireissu 14: Eväsretkellä Miyazakin ja Kagoshiman vehreissä vuoristomaisemissa

2010-04-10T23:04:00.010+03:00

Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa kesälomareissuni reportaasit loppuun jo tietenkin joskus muinoin viime vuoden puolella, mutta joskus asiat eivät mene suunnitelmien mukaan. Niinpä vihdoin "pienen" tauon jälkeen pääsen kertomaan Etelä-Kyuushun upeista maisemista.

Automatkan varrella ihastuttivat erityisesti kaunis vesiputous ja shikat, eli pikkuiset peurat.

Toisena päivänäni Junkon kotona lähdimme Fukumoton perheen kanssa kiertämään Kagoshiman ja viereisen prefektuurin Miyazakin maisemia autolla. Merelliset maisemat tupruttavine tulivuorineen vaihtuivat pian jylhiin vuoristoihin, kun kiipesimme autolla serpentiiniteitä yhä ylöspäin.

Aamupäivän kohteenamme oli Kagoshiman ja Miyazakin rajalla sijaitseva Uenoharan Jomon no mori -ulkoilmamuseo, jossa oli esillä Jomon-kauden (14000 - 4000 eKr) käyttöesineitä kuten upeita tuhansia vuosia vanhoja keraamisia ruukkuja. Herkimmät, vanhat arkeologisten kaivausten aarteet olivat tietenkin sisätiloissa vitriinien suojissa, mutta ulkosalla taas pääsi kurkistelemaan sisälle saakka Jomon kauden japanilaisten asumuksiin. Kyseisellä paikalla oli ollut Jomon-kaudella näiden olkikattoisten "iglujen" kylä, mutta Sakurajiman tulivuorenpurkaus oli muinoin tuhonnut sen ja suuren osan muuta Kyuushun eteläkärjen asutusta.

Ulkoilmamuseolta ajelimme Kirishiman kansallispuiston maisemiin upeille vulkaanisille vuorille, joiden tasangot ja huiput tarjoavat upeat näkyvät alla levittyvään laaksoon ja satumaisille turkoosin sävyissä hohtaville kraaterijärville. Oli ihanaa päästä pitkästä aikaa vaeltamaan keskelle luonnon helmaa. Vaikka reitti sinänsä ei ollut pitkä, vaan sen kiertäminen valokuvailuineen ja eväiden syömisineen kaikkineen kesti vain muutaman tunnin, ehdimme nähdä vuoripoluilla kuitenkin monenlaista maastoa punarunkoisten mäntyjen peittämästä kankaasta aina viidakkomaisiin metsätaipaleisiin.

Vaikka olenkin ötökkäkammoinen, en voi olla myöntämättä, etteikö vuoren jättimäisten koppakuoriaisten ja erikoisten surisijoiden tarkkaileminen olisi ollut mielenkiintoista.

Junkon äiti oli tehnyt retkellemme tietenkin myös herkulliset eväät, joille ei kyllä minun muististani löydy vastinetta. Kaikki oli huolella käsin tehtyjä aina ties kuinka monta erilaista täytettä sisältävistä onigireistä juustotäytteisiin, friteerattuihin lihapaloihin ja herkullisiin japanilaisiin munakasrulliin.

Fukumoton perhe levähdyspaikalla Kirishiman vuoristossa maistelemassa herkullisia Kagoshiman satsumoita.

Tällaisia avoimia, ilmaisia jalkaonseneita on Japanissa siellä täällä, etenkin kuumien lähteiden ympärille keskittyneissä kaupungeissa.

Päivä oli täynnä kävelyä ja se alkoi tuntua pikkuhiljaa jaloissa. Ennen kuin hyppäsimme patikoinnin päätteeksi autoon, hulautimme väsyneet jalkamme Kirishiman kansallispuiston vierailijakeskuksen pihalla olevaan kuumaan lähteeseen. Virkistävän jalkakylvyn jälkeen suuntasimme アグリランド, eli Agrilando nimiselle maatilalle, joka on paitsi tavallinen maatila, myös etenkin lapsiperheiden suuri suosikki matkailukohteena.

Luonnon oma jalkakylpy

Aika samalta ne lehmät näyttävät Japanissakin

Agrilandon maisemissa voi tutustua tavallisiin karjatilan eläimiin, tilan töihin ja siellä on ilmeisesti tarjolla monenlaista ohjelmaa erityisesti perheen pienimmille. Lisäksi alueelta löytyy majoitustilat ja golfkenttä. Me tyydyimme kiertelemään alueella, ihastelemaan Pohjanmaan lakeuksiin nähden varsin erilaisia vuoristoisia pefltomaisemia sekä syömään tilan herkullista jäätelöä.

Näihin maisemiin voisi kyllä palata

Päivän päätteeksi pulahdimme Sakura sakuran onsenin lämpimiin vesiin. Sakura sakuran erikoisuus on kaunistava, ihon hämmentävän pehmeäksi tehnyt savinaamio, jonka vuoksi paikka onkin ilmeisesti naisten suosiossa. Päiväni kruunasi kuitenkin savikäsittelyn sijaan loppukesän sadekuuro - istuessani rotenburon kuumassa vedessä luonnon oman, taivaalta pehmeästi ripottelevan suihkun alla, ei olisi voinut olla parempi olo.

Tokion tyyliin

2010-03-30T20:50:00.001+03:00

En ennen voinut rehellisesti sanovani seuraavani kovin tiiviisti sitä muotia, mitä muodilla yleensä tarkoitetaan - hyvä jos tiesin kuka on Vivienne Westwood, tai ettei Karl Lagerfeld olekaan vain valokuvaaja. ;) ELLE on työpaikkana opettanut minulle parissa kuukaudessa paljon maailmasta, joka oli toki jo aiemminkin kiinnostava, mutta hyvin etäinen. Huomaan, että vaikka muodissa pohjimmillaan onkin kyse melko pinnallisesta ilmiöstä, on tuo maailma myös samalla aika moniulotteinen - osa suunnittelijoista on äärimmäisen innovatiivisia, luovia ja taitavia, jotkut saattavat ajaa toimillaan hyviäkin asioita ja yleensä merkkituotteet ovat laadukkaita.

Olen toki jo ennen pestiäni muotilehdessä ollut verrattain kiinnostunut muodista, vaatteista ja tyylistä noin yleensä. Näkökulmani asiaan vain on ollut – ja on edelleenkin –melko maallinen. Ei minulla kuitenkaan olisi rahaa ostaa mitään Mulberryn ihanaa Alexa-laukkua, joten tyydyn aivan mieluusti pari vuotta sitten Belgian reissullani muutamalla kympillä löytämääni tekonahkaiseen käsilaukkuun. Seuraan innolla katumuotisivustoja, muutamia muotiblogeja ja alan lehtiä. Haen niistä inspiraatiota etenkin kuvitustöihini ja mietin omaa pukeutumistani nykyisin yllättävänkin paljon, vaikken mitään merkkireleitä ylläni pidäkään.

Noin suunnilleen Tokion vaatekaappini käytetyimmät kappaleet. Suurin osa näistä niinkin huimaa merkkituotetta kuin UniQLOa, eli "Japanin H&M:ää". Sinivihreää, vihreää, ruskeaa ja valkoista. Tosin kenkäni ovat paljon söpömmät kuin nuo kuvan popot, ja lasini taas paljon halvemmat kuin kollaasin ihanat kehykset. ;)

Pukeutuminen on minulle tapa ilmaista itseäni, ja etenkin värit, kauniit leikkaukset ja mielenkiintoiset yksityiskohdat ovat asioita, jotka saavat minut vaatekaupassa kaivamaan lompakon esiin. Koska esimerkiksi 40-50 lukujen naisellinen muoti ja toisaalta 70-luvun rentous ja railakkuus miellyttävät minua vaatetuksessa, rakastan myös kirpputorien ja second hand -putiikkien kiertelyä.

Tokioon tullessani minulla oli vuosien pihistelyn oikeuttama mahdollisuus pitkästä aikaa shoppailla vaatteita, ja sitähän tuli myös tehtyä! Kiinnostavia liikkeitä on pilvin pimein, ja olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka Tokiossa tulikin hieman "kasvettua", niin löydän kuitenkin useimmiten hyvin istuvia vaatteita japanilaisten putiikkien XXS - M -akselin kokohaitarista.

Japanilaisten yleinen pukeutumistyyli on mielestäni paljon naisellisempi, kuin mitä Helsingin kaduilla näkee, ja sehän sopii tällaiselle hameiden ja brodyyrien suurkuluttajalle. Tokiosta minun oli tavattoman helppoa ostaa vaatteita, sillä ennen en tuntunut löytävän Helsingistä mitään. Toisaalta nyt palattuani olen yllättynyt iloisesesti huomatessani, että osa Tokiossa viime kesänä vallinneista muotivirtauksista taitaa olla ottamassa jalansijaa myös täällä Pohjolassa, varsinkin mitä tulee hiusmuotiin.

Lisää hiusmuodista ja siinä sivussa japanilaisesta kampaamokulttuurista voitte muuten lukea kirjoittamastani artikkelista pian ilmestyvästä Anime-lehdestä. Lehti löytynee kauppojen hyllyiltä ensi viikon lopulla.

Rikas ja monimuotoinen japaninkieli

2010-03-26T13:26:00.002+02:00

Kirjoittaessani raporttia japaniksi yliopiston kurssin lopputöitä varten, jouduin valitettavan usein turvautumaan sanakirjan apuun, sillä sanavarastoni on edelleen kurjan kapea. Koska osaan kuitenkin tässä vaiheessa jo käyttää ja taivuttaa sanakirjoista noukkimiani sanoja, kävi raporttienkin kirjoittaminen ihan hyvästä kieliharjoittelusta. Aina kun tulee vastaan uusia hyödyllisiä sanoja, pyrin kirjoittamaan ne pieneen, uusille japaninkielisille, opeteltaville sanoille varaamaani vihkoon. Kyseinen, kätevästi mukana kulkeva avaimenperänkokoinen minivihko sai käyttöön oton jälkeen Japanissa melkein päivittäin uusia sanoja sivuilleen.

Aina kaikki sanat, joita sanakirjassa tulee vastaan eivät kuitenkaan välttämättä ole niitä kaikkein käyttökelpoisimpia ehdokkaita, vaan joukossa on paitsi vanhoja, jo käytöstä poistuneita ilmaisuja, myös tiukasti kontekstiin sidottuja sanoja. Vai mitä olette mieltä esim. "taikatytöstä" tai "hirviökissasta"? Japanin kielessä tuntuu olevan omia sanoja mitä kummallisimmille asioille. Sanoja muodostetaan paljon liittämällä kaksi sanaa toisiinsa, joten hieman kummallisia, vakiintuneitakin ilmaisuja on paljon. Tosin osa sanoista kyllä pistää jo sanakirjan luotettavuudenkin koetukselle. Tässä ihan vain muutamia huvittavia vastaan tulleita yksilöitä:

魔女子、まじょこ - "taika-tyttö", nuori noita
化け猫、ばけねこ - hirviökissa
柳び、りゅうび - kauniit kulmakarvat
筆入れ、ふでいれ - kotelo siveltimille
地髪、じがみ - luonnolliset eli oikeat hiukset
あげ間、あげまん - nainen, joka tuo onnea ympärillään oleville miehille

Puhumattakaan sitten siitä, mille kaikille eri asioille on ikioma lukusanansa. Usein nämä sanat tuntuvat logiikaltaan ihan naurettavilta, vai miltä kuulostaa se, että pienille eläimille on oma lukusanansa　(匹、ひき), mutta lintuja ja jäniksiä lasketaan eri lukusanoin (羽)? Ohuet, lituskaiset esineet, kuten vaikkapa postikortit lasketaan lukusanalla まい, mutta kirjeet, dokumentit ynnä muut vastaavat saavat tietenkin oman sanansa (通、つう).
Oma lukusanansa löytyy esimerkiksi buddhalaisessa uskonnossa palvottaville kuville ja patsaille (躯、く), tarinoille (話、わ), kupilliselle yleensä alkoholipitoista juomaa (盃、はい), laivan muotoisille astioille (?!?) (舟、ふね), kirjan kansille (帙、ちつ), koneille (台、だい), väleille kirjoitetussa tekstissä tai puheessa (段、だん), tikeille (針、はり), ruohonkorsille, puunrungoille tai vastaaville (本、もと) , olalla kannettaville taakoille (荷、か) jne jne. Lista tuntuu olevan loputon ja täysin sisäistämättömissä. Onneksi ymmärretyksi tulee, vaikka jänikset ja pienet eläimet joskus menisivätkin sekaisin, mutta valitettavasti minä en ainakaan pääse silti yli siitä, että ärsyttää, kun tekee puhuessaan tietoisia virheitä.

Lisäksi japanilaisten käyttämä kieli on välillä yhtä kompaktia kuin heidän asumisjärjestelynsä Tokiossa. Sanoja lyhennellään niin lopusta kuin alusta ja yhdistellään toisiin sanoihin, ja näin luodaan aivan uusia ilmauksia, jotka lopulta vakiintuvat sanoiksi. Japanin kielen viralliseen sanalistaan lisätäänkin tuttavani mukaan uusia sanoja vuosittain, eivätkä ne kaikki suinkaan ole lainasanoja englannista, kuten asian laita usein on Suomessa.

Siitäkin huolimatta, että japaninkielen vivahde-erojen opettelu on gaijinille (ulkomaalaiselle) tavattoman vaikeaa ja uskomattoman laajan sanaston hallitsemiseksi vaadittaisiin vuosikausien opiskelu, saa kielen monimuotoisuus minut pauloihinsa positiivisella tavalla. Vaikka ihmettelen ironisesti, mihin joku tarvitsee sanaa "hirviökissa", joka tarkoittaa siis juuri tietyn tyyppistä, hirviömäistä, taikavoimat omaavaa kissaa, niin eikö ole hupaisaa, että sellainen sana löytyy? Se, että eri merkeille on lukuisia eri lukutapoja mahdollistaa kielellä leikittelyn aivan omalla tavallaan. Toki suomenkieli on toinen mahtava kieli täynnä hassuja, kuvaavia verbejä ja omintakeisia sanontoja, ja kyllähän meidänkin kielessämme voi sanoja yhdistelemällä muodostaa helposti uusia, nokkeliakin yhdyssanoja, mutta näin äkkiseltään tuntuu, että japaninkieli tarjoaa osaajalleen sitäkin uskomattomamman kielen koukeroiden viidakon, jolle ei loppua näy.

Hiljaiseloa - tai sitten kaikkea muuta

2010-03-13T12:01:00.004+02:00

Työharjoitteluni ELLEssä on lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti, enkä kello kuuden maissa kotiin palattuani ole ehtinyt tehdä oikein mitään muuta kuin nettisivuprojektitöitä, sekä kestitsemään Japanista saapuneita vieraitani. Ensin ilonani oli pari päivää Ayumi, ja viimeiset pari viikkoa sohvallani nukkui Megu. Lisäksi ystäväni Sendaista tuli jälleen kuukauden vaihtojaksolle Suomeen, joten myös hänen ja hänen kanssaan Suomeen tulleiden Sendain poikien kanssa on tullut harjoitettua japanin kieltä ja syötyä lounaita tuon tuosta.

On ollut ihanaa, että Japani on ollut ystävieni vierailujen muodossa elämässäni mukana tavattoman tiiviisti myös Suomeen paluuni jälkeen. Toisaalta, tiedättehän, että kun kotona on vieraita pidempään, kaikki omat jutut jäävät vähän toissijaiseksi, ja muutenkin kiirettä pitää, kun yrittää kohteliaasti tehdä tietokoneella töitään ja samalla pitää yllä jonkinlaista smalltalkia japaniksi. Niinpä ei ole ollut missään välissä aikaa päivitellä blogiakaan, enkä esim. kirjoittamaan edes koulua varten vaihtoraporttia, jonka he vaativat ennen kuin saan käsiini Joshibin kurssiarvosanat. Jospa tämä kiire tästä kuitenkin pikkuhiljaa helpottaisi, sillä tämän hetkinen työurakka alkaa olla loppusuoralla. Ei sillä että työt siihen loppuisivat, mutta deadlinet eivät ainakaan puske päälle ihan heti.

Viimeinen kuukausi on ollut kiireistä huolimatta hauska, mutta vieläkin Suomi tuntuu todella oudolta. Koko ajan tuntuu siltä, että kohta palaan Japaniin.. niinkuin jossain vaiheessa aionkin. Mutta siihen on vielä pitkä aika, ja tällä hetkellä ajatukset suuntautuvat lähinnä kesään. Paitsi että tämä talvi on tällaista epäinhimillistä pakkasta ja tuiskua, josta pääsisi jo mieluusti eroon, niin elokuussa odottaa myös jälleennäkeminen Shinin kanssa. Elokuuhun on pitkä aika, mutta toisaalta, menipä tuo ensimmäinenkin Suomi-kuukausi hujauksessa, miksei sitten viisi seuraavaakin..

Kunhan aikaa taas löytyy vähän enemmän, olisi tarkoitus julkaista lukematon kasa odottamaan jääneitä päivityksiä. Pahoittelen siis tätä väliaikaista hiljaiseloa. Kyllä tämä tästä ihan kohta.

Oma Omamorini

2010-02-15T09:46:00.004+02:00

Sagami-Oonossa asuessani yksi suurista ilon aiheistani oli käydä aika-ajoin viettämässä iltaa aseman tuntumassa sijaitsevassa, kantapaikakseni muodostuneessa ravintolassa, Omamorissa. Olen maininnut ravintolan ohimennen postauksissani, mutta koska siitä muodostui minulle kuin toinen olohuone, tuntuu, että ravintola ja sen riemastuttava henkilökunta ansaitsee oman postauksensa.

Kävin Omamorissa ensimmäisen kerran joskus viime kesällä, kun toinen meistä Joshibin vaihtareista, Ville, suositteli paikkaa minulle käytyään siellä kahvilla muutamaan otteeseen. Kävinkin Omamorissa syömässä isoilla, rapeilla krutongeilla höystettyä, edam-juustokastikkeella maustettua salaattia, ihastuin, ja huomasin himoitsevani tuota salaattia sen verran innokkaasti, että sitä oli saatava melkein joka kerta kun Omamorissa kävin.

Pelkkä maittava ruoka ei kuitenkaan ollut syynä liikkeeseen palaamiselle. Omamorissa asiakkaat saavat hyvää palvelua, ja lisäksi henkilökunta on puheliasta ja kiinnostunut keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Opin tuntemaan liikkeessä viikonloppuisin töissä olevat työntekijät, sekä pari muuta kanta-asiakasta, jotka olivat paikalla lähes aina kun minäkin sinne satuin. Etenkin Hidekistä ja Ueda-sanista tuli minulle kuin isoveljiä, joiden kanssa alkuvuodesta puhuin suureksi osaksi englanniksi, mutta vuoden kuluessa huomasin keskustelun kielen vaihtuneen jossain vaiheessa japaniksi, ja loppuvuodesta kukaan ei tuntunut muistavankaan, että englantiakin voisi käyttää, paitsi silloin, kun Ueda-san halusi harjoitella englannin taitojaan kanssani.

Hideki tarjosi minulle jopa mahdollisuutta laittaa englanninopetusilmoitus Omamorin seinälle. Jätin kuitenkin kiireiden vuoksi sen väliin, mutta mietin, että mikäli joskus satun palaamaan samoille seuduille, eivät muutamat englanninopetustunnit viikossa olisi pahitteeksi. ;)

Mitä pidemmälle vaihtovuoteni eteni, sitä tutummaksi kävin tietenkin myös Omamorissa. Kun astelin eräänä kylmänä joulukuisena iltana sisään Omamoriin, huusi henkilökunta tiskin takaa: ”Okaerinasai!” (Lausahdus, jota käytetään mm. silloin kun perheenjäsen palaa kotiin: ”Kiva nähdä taas, tervetuloa takaisin!”) Silloin mietin ihmeissäni, miten kotoisalta Tokio saattaakaan tuntua. Ihan kuin, todellakin, olisi palannut kotiin tai kylään kaverin luokse.

Maccha-sifoncake

Jossain vaiheessa olin ilmeisesti käynyt kartuttamassa liikkeen kassaa sen verran hyvällä tahdilla, että aloin saamaan ruokailujeni päätteeksi ”palveluna”, eli saabisuna pieniä kakkupaloja, mm. ihanaa macchakakkua, uutta jouluista juustokakkua tai hedelmiä illan viimeisen yrttiteeni kyytipojaksi.

Viimeisellä viikolla kun olin saanut pastani syötyä, eteeni tuotiin yllättäen ihastuttava omenapiirakan pala jäätelöpallon kera. Hideki oli taiteillut lautasen reunoille makealla mansikkakastikkeella ”Have a nice time! Omamori”. Meinasi tulla tippa linssiin.

Viimeisenä iltana olin puolen yön aikaan nousemassa tiskiltä ja menossa maksamaan tilausta, mutta Hideki sanoi vain, että homma hoidossa, ja toivoi, että tulen taas Japaniin palattuani käymään Omamorissa uudelleen. Laskun maksun sijaan ryhmittäydyimme Omamorin porukan kanssa valokuvaan. Täytynee tulostaa pari kuvaa Omamorista jossain vaiheessa ja laittaa ne kehykseen keittiöön. Voin sitten kokkailujen lomassa ehkä inspiroitua vaikka ravintolan salaatista tai herkullisesta soijalla maustetusta pastasta. Kun palaan joskus Tokioon, ei ole epäilystäkään, minne menen syömään. ^_^

Tulevaisuuden suunnitelmia

2010-02-14T18:32:00.003+02:00

Blogissani oli äänestys siitä, mitä Riisa no Nipponille tulisi tapahtua sen jälkeen kun vaihto on ohi. Äänestyksellä toivoin saavani suuntaa ja tukea omille suunnitelmille, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että 131 äänestäjää, 55% kaikista oli kanssani samoilla linjoilla - koska tämä blogi käsittelee Japania, on selkeää niin lukijoiden kuin blogin alkuperäisen tarkoituksenkin kannalta, että blogi jatkaa Japani-aiheilla. Tämä ei tarkoita pelkästään vielä julkaisemattomien Kagoshiman, Kyoton, Takayaman ja lukuisten Tokyon reissupostauksieni julkaisua, vaan myös sellaisia elämässäni tapahtuvia asioita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Japaniin. Niipä täällä tullaan varmasti näkemään postauksia japanilaisten ystävieni vierailuista Suomeen, sopeutumisestani takaisin Vantaan kujille sekä haikailuistani takaisin Tokioon. Joten ehkä ne 31%, jotka halusivat lukea postauksiani jatkossakin, koskivatpa ne japania tai eivät, saavat jotain iloa siitä, että juttua varmaan kyllä riittää edelleen ihan hyvään tahtiin. ;)

Ne, jotka toivoivat blogin jäävän tauolle jatkuakseen seuraavien japanin reissujen aikaan, joutuvat nyt tyytymään siihen, että blogi jatkuu, mutta ehkä voitte käydä kurkkaamassa täällä joskus vajaan vuoden kuluttua, mikäli olisin saanut tämän hetkiset reissusuunnitemani ensi joululomalle toteutettua.

Itään. Japaniin. Tokioon. Sinne on vain niin kova hinku takaisin. Elämä Tokiossa oli mukavaa monilta osilta, mutta muutama tarkkaavainen lukija on ehkä ehtinyt pääsemään kärryille myös eräistä tärkeistä taustalla kyteneistä motiiveistani rivien välissä vilahdelleiden vihjailujeni ansiosta. Vietinhän esimerkiksi "perinteisen japanilaisen joulun" tai syntymäpäivääni "hyvässä seurassa". Enkä lentokentällekkään joutunut onneksi menemään yksin. ;) Jos jatketaan vihjailuja, niin voin kertoa, että lähetin viime viikolla paketissa hieman suklaata Japaniin. Onhan tänään Ystävänpäivä, jolla silläkin on Japanissa oma merkityksensä..

Mutta jos jätetään vihjailut sikseen, niin voisin ehkä vain sanoa, että Tokioon jäi jotain muutakin kuin materiaalisia hyödykkeitä, jotka eivät mahtuneet matkalaukkuun. Sinne jäi Shin ja puolet sydämestä. :]

Linjanani on ollut, että en kirjoita blogiin liian henkilökohtaisia asioita, mutta syksyllä alkanut seurustelusuhteeni partiossa tapaamani Shinin kanssa on jatkunut nyt sen verran pitkään, että siitä on ehkä hyvä sanoa sananen, jotta bloginkin kirjoitukset pääsevät oikeaan kontekstiin. En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska aluksi kaikki tuntui kovin epävarmalta. Itse näin vain edessä häämöttävän Suomeen paluun ja ahdistuin koko ajatuksesta liikaa, että olisin jaksanut alkaa puimaan asiaa yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi näyttää siltä, että ainahan voi yrittää - vuosi Japanissakin humahti ohi kuin shinkansen, miksei vuosi Suomessakin voisi mennä nopeasti? Niinpä päätimme, että katsotaan rauhassa, mitä tuleman pitää. Tuntuisi tyhmältä, jos suhdetta ei edes yrittäisi jatkaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan maantieteellisesti heman hankalaa. Onhan kaukosuhde Japanin ja Suomen välillä aika extremevälimatkalla varustettu, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Niinpä tässä, kesää ja Shinin mahdollista Helsingin matkaa odotellessa voi onneksi yrittää keskittyä miljoonaan työprojektiin, japanin opiskeluun, ystävien tapaamiseen, ja ehkä vähän blogin päivittelemiseenkin. ;)

日本人の友だちへ

2010-02-10T22:08:00.003+02:00

みんなさん！前にブログの話しましたね。私の日本語のブログはここです:

スカンディライフ

読んでみてください！
コメントしてください！
よろしくお願いします。
^o^

Tiedoksi niille lukijoille, joita kiinnostaa lukea ontuvalla japaninkielellä kirjotettua Suomi-aiheista blogiani - olkaa hyvät, ja klikatkaa itsenne yllä olevasta linkistä Scandilifeen. Uuden blogin aloittamisen tarkotuksena on ylläpitää japaninkielen taitojani ja samalla yhteyksiä japanilaisiin ystäviini. Ja mikä olisikaan kätevämpi tapa tavoittaa kaikki kaverit kerralla kuin pitää blogia. ;)

Kaipuu takaisin Tokioon

2010-02-07T10:40:00.003+02:00

Muutin vihdoin eilen uuteen asuntoon Vantaalle. Tavaroiden järjestelyn ja purkamisen lomassa hiljaisessa asunnossa ehtii päähän tulla paljon ajatuksia, ja paluun kulttuurishokki pääsee muotoutumaan huippuunsa. Olen saanut mielenkiintoisen työharjoittelupaikan, kivan asunnon ja tavannut vanhoja kavereita melkein päivittäin, mutta silti..

Kaipaan niin Tokioon.

Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..

Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.

Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?

Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.

Paluu tundralle

2010-02-02T09:26:00.003+02:00

Suomeen on nyt sitten palattu.

Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.

Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.

Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.

Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P

Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.

Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!

Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.

Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)

Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.

Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!

Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.

Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.

Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.

"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.

Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.

Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.

Hei hei, rakas Sagami-Oono!

2010-01-31T05:05:00.003+02:00

Kun tämä postaus ilmestyy, istun lentokoneessa, joka toivon mukaan on juuri noussut turvallisesti ilmaan. Katson luultavasti haikeana ikkunapaikaltani alhaalla yhä kauemmaksi jäävää Tokiota. Pyyhin silmänurkkiani ja koetan keksiä, millä elokuvavaihtoehdolla turruttaisin ajatukseni. Viimeiset jäähyväiset lentokentällä olivat luultavasti haikeimmat koskaan.

Hei hei Sagami-Oono! Nähdään taas, toivottavasti pian! :)

Viimeiset pari viikkoa Japanissa kuvina

2010-01-30T06:23:00.007+02:00

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet, kuten sanottu, lähinnä fiilistelyä, ystävien tapaamista ja muuttovalmisteluita. Nyt kun pakkaukset ovat kutakuinkin valmiina, ajattelin tunnelmoida viime viikkojen parhaita hetkiä valokuvien voimin muistellen.

Viime viikonlopuna noustiin kaverini Satou-sanin kanssa Tokion yläpuolelle Roppongi Hillssissä. Ei tähän Tokion loputtoman talomeren ja pilvenpiirtäjien toimistojen valojen valaisemaan maisemaan vain kyllästy ikinä - voisin varmasti istua helposti tuntikausia mietiskellen ja tuijottaen jotain kaukaisudessa vilkkuvaa helikopterin laskeutumisalustan merkkivaloa tai seuraten alhaalla moottoritiellä viilettävien autojen ajovalojen muodostamaa valonauhaa. Tällä kerralla pääsin lainaamaan myös ystäväni minikolmijalkaa, joten valokuvailu oli entistä hauskempaa.

Japanilaiset puhelimet ovat noin ylipäätään aika kaikkivoivan oloisia. Tai siltä ainakin tuntui, kun latasin melkein vuoden tauon jälkeen vanhan Suomi-kännykkäni, ja tajusin, että eihän sillä voi tehdä oikein mitään muuta kuin soittaa. Satou-sanin ja ystäväni Eeron iPhoneilla leikkiessä on välillä kyllä miettinyt, että miten niillä pelkillä tekstiviesteillä ja puheluilla voi enää tästä eteenpäin selvitä?!

Viikonloppuna oli ohjelmassa myös lyhyt bisnestapaaminen, sekin korkeissa maisemissa. Shinjukussa sijaitsevan komean Keio Plaza hotellin Sky lounge -baari oli puitteilta sen verran huikea paikka käyntikortin esittelylle, että tuli vähän sellainen epätodellinen tunne, niin kuin olisi muka jokin kovankin tason designer eikä keltanokkaopiskelija. XD Hotellien pääsymaksuttomat, upeat ravintolat ovat hauska tapa viettää joskus hetki sellaista elämää, jota yleensä saa todistaa vain jossain elokuvissa ja johon ei todellakaan oikeasti ole varaa, sillä kukaanhan ei pakota tilaamaan kalliista menusta kuin ainoastaan vaikka sen yhden alkoholittoman drinkin. :D

Lauantai-sunnuntai välisenä yönä vedin sitten ensimmäisen all-nighter karaoken Japanissa seuranani Shin, Tonton ja Kyuuchan. Yön viettäminen karaokea hoilaten ei sinänsä ollut mikään varsinainen suunnitelma, mutta niin vain kävi, kun kukaan ei tuntunut haluavan lopettaa laulamista ennen kuin oli pakko paikan sulkeuduttua neljän maissa aamuyöllä. :D Ensimmäisiä kertoja japaninkielisten kappaleiden laulamnenkin tuntui sujuvan ihan hyvin, tosin edellyttäen, että kyseessä oli suhteellisen hidastempoinen ja ennalta tuttu viisu. Nopeiden biisien sanojen lukeminen on vielä aika mahdotonta.

Kuuden tunnin laulamisen jälkeen alkoi kyllä jo tavallinen biisilistakin hieman huveta, ja viimeiset kappalevalinnat vaativat suuria pohdiskeluja. Onneksi perus Abbaa tai The Carpentersia voi aina vetää vaika koko tuotannon, jos ei muuta keksi. :D

Luokkakavereitakin on tullut nähtyä. 2-luokkalaisten kanssa käytiin izakayassa, ja Ayumin kanssa taas tapasimme hänen kotonaan Ayumin äidin herkullisen chirashizushista ja parhaillaan herkullisimmillaan olevan Japanin mansikkasesongin antimista nauttien.

Platonin Takeshin ja Kakkin, sekä heidän tyttöystäviensä Chikakon ja Marikon kanssa kävimme tiistaina porukalla okonomiyakien, yakisoban ja monjanyakin paisteluiden jälkeen laulamassa karaokea pari tuntia karaokea. Tuukkakin onnistui pääsemään mukaan illan viettoon, sillä hän oli palannut lyhyeltä Sendain vaihtojaksolta takaisin Tokioon opiskelemaan. Olin aika järkyttynyt kun sain kuulla, että karaoken valikoimassa on myös kavereideni bändin Platonin biisejä. No niitähän piti sitten vetää tietenkin koko poppoon voimin.

Toissapäivänä näimme Ginzassa Harukan kanssa. Galleriakierrosten ja herkullisen kiinalaisen illallisen jälkeen hyvästellessämme vannoimme, että seuraavan kerran nähdään sitten Suomessa. Japanilaiset ystäväni ovat osoittanet mieltä lämmittävää intoa tulla käymään Helsingissä, joten odotan mielenkiinnolla kuinka moni sinne loppujen lopuksi pääsee vieraisille. Megu, Sari ja Ayumi nyt ovat ainakin melko varmasti tulossa, ja Joshibin ystäväni Yukari onkin jo opiskelemassa Metropoliassa ja asuu tällä hetkellä huvittavan sattuman kautta tulevan asuntoni naapursissa. :D

Viimeisiä viedään

2010-01-25T17:26:00.003+02:00

Tuntuu hullulta. Enää viisi päivää Tokiossa. Kuudentena, eli ensi sunnuntaina istun jo koneessa.

Pinnassa on ristiriitaisia tunteita. Haikeuden täyttämää itkua ja jännittynyttä iloa. Suomessa odottaa paljon ihania ihmisiä, jännittäviä työkuvioita, opiskelun mielenkiintoisin loppupuolisko työharjoitteluine ja opinnäytetöineen, sekä uusi koti. Suomi tuntuu ajatuksissa myös aika uudenlaiselta paikalta. Kiertämällä Japania ristiin rastiin on tajunnut, miten paljon omasta kotimaastakin on näkemättä. Tunnen aivan rehellisesti sanottuna Tokion huomattavasti paremmin kuin Helsingin! Suomeen paluuseen liittyy siis paljon iloista odotusta, mutta sitten taas vastapainona tänne Japaniin jää paljon tärkeitä ihmisiä, paikkoja, opittuja rutiineja, tapoja, nähtävää... Ylipäätän Japani on paikkana sellainen maa, jossa minun on ollut muutaman ensimmäisen kuukauden kielivaikeuksien ja täkäläiseen elämään totuttelun jälkeen vain yksinkertisesti niin kovin hyvä olla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta vaikka olenkin Japanissa musta lammas ulkomuotoni ja vajavaisen kielitaitoni takia, olen viettänyt täällä tähän astisen elämäni upeimman vuoden. Tähän toki vaikuttavat kovin paljon henkilökohtaisen elämän kiekurat, niin hyvässä kuin pahassa, joten nähtäväksi jää, miltä elämä Suomessa maistuu. Voihan olla, että se olenkin vain minä joka olen muuttunut, eikä paikalla niin ole väliä. Olen siitä huolimatta aika vahvasti päättänyt, että Japaniin on palattava.

Tällä hetkellä viimeiset päivät ovat täyteen ahdettu niitä "vielä viimeisen kerran" -tapaamisia ystävien kanssa. Pakkaukset olen aloittanut (äidin iloiseksi uutiseksi) jo viime viikolla, tosin matkalaukussa ei ole vielä mitään. Sohvalla on kolme vaatekasaa, joista yhden pakkaan piakkoin matkalaukkuun, osa menee käyttöön viimeisiksi päiviksi ja yksi kasa odottaa tuomiota siitä, mahtuvatko ne mukaan vai joutavatko kierrätykseen. Huomenna ohjelmassa on postissa ja pankissa asiointia sekä polkupyörän myyminen käytettyjen pyörien liikkeeseen, josta sen huhtikussa kävin ostamassa.

Enää hetki, ja Tokion aurinkoinen talvi vaihtuu lumikasoihin ja julmettuun pakkaseen.

Mochitsuki

2010-01-21T16:19:00.006+02:00

Oikea käsivarteni oli viime lauantain jälkeen hyvän aikaa melko voimaton. Parin päivän aikana ei voinut unohtaa, että viikonloppuna oli harrastettu riisin mäiskimistä puunuijalla - ohjelmassa oli nimittäin lauantaina perinteinen japanilainen mochitsuki.

Japanilaisten uuden vuoden aloitusrituaaleihin kuuluu tammikuussa mochin syöminen. Mocchi on käytännössä ihan vain keitettyä riisiä, joka on litistetty, ja täten saanut uuden tahmean, venyvän ja pehmoisen muodon. Mochia syödään sellaisenaan, tai sen sisään voidaan piilottaa paputahnaa, sitä voidaan kieritellä kinako-jauhoissa tai maustaa soijalla ja kääräistä merilevään, tai viimeisenä, muttei suinkaan herkullisimpana, tarjota yhdessä nattoun, eli käyneiden papujen kanssa.

Pääsin osallistumaan ilokseni partiolaisten jokavuotiseen mochin valmistusjuhlaan eli mochitsukiin. Mochin valmistus on hyvin yksinkertaista. Keitetty riisi laitetaan puupölkkyyn koverrettuun kuppiin. Tämän jälkeen riisiä ensin hiestetään kahden hengen voimin nuijilla kupin reunoja vasten, ja kun riisi on hieman litistinyt, aloitetaan tositoimet eli riisiä hakataan painavalla puisella nuijalla oikein olan takaa monta minuuttia, kunnes on vaikea uskoa, että siellä pölkyssä jossain vaiheessa oli ihan tavallisen näköisiä riisin jyviä. Lopputuloksena on iso, valkoinen, venyvä mochin möhkäle, joka pilkotaan käsin pienempiin osiin, pyöritellään palluroiksi ja tarvittaessa maustetaan.

Riisit tuloillaan puulaatikoissa. Ne, jotka tuntevat muuten Tokiota yhtään, voivat myös huvittua siitä ajatuksesta, että partiolaiset savuttavat nuotioitaan keskellä Roppongia - ostoskeskusten ja suurlähetystöalueen sydämessä.

Riisiä hiestetään aluksi kahteen pekkaan puun ja nuijan välissä, jotta sen rakenne rikkoutuu.

Ja sitten päästään tositoimiin! Ei ole väliä onko pikkulapsi, seiloripukuinen koulutyttö vai gaijin, kaikki pääsevät pitämään hauskaa puunuijan ja riisin kustannuksella! :D

Lopuksi möyhennetystä mochiriisistä pyöritellään suupalan kokoisia palluroita.

Lopuksi kaikki tietenkin söivät yhdessä valmistettua mochia. Ennen ruokailun aloittamista johtajat muistuttivat kaikkia pureskelemaan mochin kunnolla, sillä joka vuosi ihmisiä kuolee siihen, että he ovat nielaisseet mochinsa liian suurena palana ja tukehtuneet riisimöhkäleeseen.

Yllä herkullisia kinakomocheja, ja alla vähemmän herkullisia nattoumocheja. Suosikkini, eli soijalla ja merilevällä maustetut mochit jäivät kuvattua, sillä niitä oli liian kiire syömään. :D

Vaikka kaupasta tai liikkeistä saatavat tavalliset mochit maistuvat melko samanlaisilta kuin vastatehty mochi, niin täytyy sanoa, että vielä lämmin, suoraa puunuijan alta otetun mochin syöminen on silti vähä niinkuin vertaisi kaupan pussipullaa ja äidin leipomaa uunituoretta korvapuustia toisiinsa. Siinä on se käsityöläisyyden ja itsetekemisen tuoma hieno ero.

Shokudoun sapuskat 17.

2010-01-17T23:15:00.002+02:00

Se on kuulkaas viimeinen shokudoun sapuska sitten tässä, sillä en luultavasti enää syö koululla ennen Suomeen paluuta, ellei jotain ihmeellistä tapahdu. Kauheaa, mitä minä tästä eteenpäin teen sunnuntaisin? ;)

Tässä viimeisessä kirjoituksessa pääsenkin sopivasti esittelemään ensimmäistä kertaa shokudoun aulassa sijaitsevan erilaisia paistettuja ja friteerattuja take away -ruokia ja obentoulaatikoita myyvän kojun, josta nappasin viime viikon kiireessä mukaan luokassa syötäväksi yhden lukuisista lounaslaatikkovaihtoehdoista.

照り焼きハンバーガーお弁当 - Teriyaki hamburger obentou

Koska teriyakikastike on yksi japanilaisten kastikkeiden suosikeistani, ei valinta obentouboksien välillä ollut vaikea. Laatikosta löytyi riisipedillä paitsi tietenkin se teriyakikastikkeella, eli makealla soijapohjaisella marinadilla, sekä seesamin siemenillä maustettu jauhelihapihvi, myös japanilaisittain valmistettua munakasta, pikkelssejä, noria sekä vihannestempuraa. Setti oli erittäin maistuva, ja vaikka se yhdistelikin sekä länsimaista että japanilaista ruokakulttuuria, sopivat maut oikein hyvin yksiin. No, tämän kulttuurien yhdistelemisenhän japanilaiset ovat toki osanneet asiassa kuin asiassa jo pitkään.

Kyseiseltä shokudoun take away -kojulta voi ostaa paitsi näitä erilaisia obentoulaatikkoja, tosiaan myös esimerkiksi erilaisilla täytteillä varustettuja perunakroketteja, erilaisia friteerattuja lihan paloja, kanavartaita sekä lohkoperunoita. Koju on suhteellisen suosittu, sillä siitä saa pikkusyömistä tai ihan kunnon obentoun nopeasti ja kätevästi ilman shokudoun välillä varsin pitkiä jonoja. Edellytyksenä tosin on, että saapuu paikalle ajoissa, sillä tiski alkaa tyhjetä jo noin kymmenen minuutin kuluttua varsinaisen lounastauon alusta.

Prinssejä, piraatteja ja "pari" nallekarhua puoliautiossa Tokion Disney Seassa

2010-01-16T18:05:00.009+02:00

Torstain ohjelmassa oli junailu Chibaan ja Disney teemapuistojen tuntumaan, jossa olimme päättäneet viettää aikaa 3-2 -luokan kavereideni kanssa. Koska 3-luokkalaiset ovat kaulaa myöden työnhakukiireissä, kovin moni ei päässyt mukaan, mutta minulla, Makinolla, Nacchanilla ja Ippiillä oli tajuttoman hauska päivä.

Ippii, Nacchan, pepsodenthymyinen Arielin Eric, Makino ja minä.

Olin käynyt Disney Landissa kesällä, joten siitä syystä tällä kerralla suuntana oli Disney Sea. Koska en ole mikään kaikkein suurin Disney-fani, odotin päivältä lähinnä kavereiden kanssa hengailua laitteiden jonossa seisten. Aiemmalla Disney Land reissulla kesän helteessä ja tajuttoman ruuhkaisena viikonloppuna huvipuistoilu oli suoraan sanottuna mahtavasta seurasta huolimatta aika rankka ja väsyttävä kokemus, eikä ehkä niin suurta huvia kun huvipuistolta voisi toivoa.

Muutaman kerran päivässä toistuvaa paraatiesitystäkin sai seurata tavallisesta poiketen esteettömällä näkymällä ilman suuempaa väkijoukon tungosta.

Kavrini vannottivat, että minun on huomautettava tämän kuvan kohdalla, ettei Disney Seassa ole ihan aina näin autiota. ;)

Mutta mitä, tammikuinen Disney teemapuisto oli kuin Kokkolan keskusta. :D Ihmisiä oli siellä täällä, eikä tungoksesta tietoakaan. Jonot olivat samaa luokkaa kuin Lintsillä kesän ruuhkapäivinä, eli parhaisiin laitteisiin joutui jonottamaan vain vaivaiset puolisen tuntia, ja moniin pääsi kyytiin jopa viiden tai kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen. Suomessa, jossa on tottunut siihen, että vuoristoradasta voi välillä juosta suoraan vaunusta noustuaan taas uudelleen kyytiin ilman sen suurempia odotteluja, nämä Japanin normaalit monen tunnin jonotusajat laitteisiin tuntuvat hullun hommalta. Itse asiassa pisin jono, missä odotimme, ei ollutkaan laitteen jono, vaan Mikin kanssa valokuvaan haluavien ihmisten jono. No, pitihän meidän nyt siihen liittyä jatkoksi, kun kerrankin kyseinen jono oli kuulemma normaalin satojen metrien sijasta vain puolen tunnin mittainen.

Jokaisella on tietenkin oma mielipide siitä, onko tämä kuva puolen tunnin jonottamisen arvoinen vai ei. Makino ja Nacchan, jotka ovat järkyttäviä Mikkifaneja tosin olisivat jonottaneet varmasti mielellään vaikka pari tuntia saadakseen ikuistaa idolinsa kameran muistikortille. :D

Niinpä tällä kerralla, kun jonotus ei vienyt suurinta osaa huvipuistopäivästä, huomasin ihan oikeasti viihtyväni Disney Seassa. Lisäksi täytyy kyllä todeta, että Tokion Disney Sea on laitteidenkin osalta paljon hauskempi paikka vähän varttuneemmalle väelle kuin Disney Land, sillä Sean puolella suurin osa laitteista on vuoristoratoja, joissa välillä mennään jopa kovaa, toisin kuin Landin puolella olevat välillä upeista lavasteista huolimatta vähän tylsäksi käyvät köröttelykärryt.

Disney Sean lavasteet ovat ehkä vieläkin makeammat kuin Landin puolella. Paitsi että huvipuistosta löytyy tietenkin Diseny-elokuvien aihepiirin lavasteita, siellä löytyy myös mm. välimerellinen pikkukaupunki, Broadway musikaaliesityksineen sekä Venetsian kanavat kondoleineen. Koska seurueemme koostui neljästä valokuvausfriikistä, varustettuna kahdella Nikonin ja kahdella Canonin järjestelmäkameralla, sekä parilla digipokkarilla, ei kameroiden laukaisimen painalluksia säästelty.

Yleensä eri hahmojen kanssa kuvaan haluavien ihmisten jonot ovat paitsi suosituimman Mikin, myös muiden hamojen kohdalla melko pitkiä. Tällä kerralla se sijaan pääsimme oikeastaan suoraan koputtelemaan Iines Ankkoja ja Karibian merirosvoja olalle, sillä väkijoukosta ei tosiaan ollut tietoakaan. Kun mahdollisuus kerran oli, niin otimmekin kuvia varmasti jokaisen vastaan sattuneen satuprinsessan ja komean merirosvon kanssa. Sanottakoon myös, että osa hahmojen näyttelijöistä oli omaksunut roolinsa aivan mahtavasti. Useimmat näyttelijöistä olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia juuri oikealla korostuksella ja maneereilla höystettynä, joten hahmojen kanssa jutustelu englanniksi oli varsin hupaisaa.

Mikki-hiiri ei ehkä ole minusta niin ihmeellinen, mutta Kapteeni Jack Sparrow on kyllä ihan.. karismaattinen. ;)

Eräs asia, joka Disney Landissa ja Disney Seassa saa minut hauskoista laitteista huolimatta vähän varpailleni on japanilaisten outo tapa koristaa itsensä ties millä kummallisilla Disney-killuttimilla nimenomaan huvipuistovierailun ajaksi - heti kun porteista astutaan ulos höpsöt Minni-hiirirusetit, Nalle Puhin korvat ja Pallo-Masi -päähineet häviävät kummallisesti jonnekin reppujen uumeniin. Huvipuiston puolella nämä varsin mauttomat koristukset ilmeisesti kuuluvat asiaan, mutta JR:n asemalla huvipuistovierailusta kertovat enää ihmisten kantamat Disneyn piirroshahmojen kuvien koristamat, tuliaiskrääsällä, -makeisilla ja -leivonnaisilla täytetyt muovikassillit.

Kevätmuoti 2010 Disney Sean tapaan

Tällä hetkellä Disney Sean huippukuuma muoti-ilmiö oli (toivottavasti) kylmän päivän vuoksi karut fleece- tai karvahatut. Pikkulapsien päässä ne vielä menettelevät, mutta aikuisten etenkin leopardikuvioiset versiot olivat kyllä mielestäni aika hirvitä ilmestyksiä. :D Jos lähes joka kuvassa vilahtelevat nallukat ihmetyttävät, niin kyllä minäkin vähän kummastelin, kun yli puolet Disney Sean vierasta kantoi mukanaan vaalean ruskeaa nallekarhua. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat kantaa koko päivän mukanaan pehmolelua? Kaverini osasivat valistaa minua, että tämä Duffy-nalle, joka on nimenomaan Diseny Sean ilmiö, on jokin uusi villitys, jota osa ihmisistä pukee erilaisin vaattein riippuen minä sesonkina sattuu teemapuistossa käymään. Jouluna Duffy on pukin puvussa, kun taas kesällä otsalla keikkuvat aurinkolsit ja yllä on t-paita. Duffy on jonkin kertomuksen mukaan Minnin Mikille merimatkojen ajaksi muistoksi antama lahjanalle, mutta minusta lähinnä hämmentävän hyvin onnistunut rahastuskeino.

Selvisihän se menestyksen syykin sitten lopulta. Olisi pitänyt arvata! Katsokaa nyt kuka niitä nalleja myy. No Roope Ankkapa tietenkin!!

Tammikuun puoliväli on Disney Sean hiljaisinta aikaa, joten arkipäivinä puisto on auki vain iltaseitsemään normaalin kello kymmenen sijaan. Ehdimme silti näkemään mukavasti auringonlaskun feikki-tulivuoren takana, sekä upean iltavalaistuksen.

Kerrassaan mainio päivä, joka todisti, että Disney teemapuistot ovat itse asiassa ennakkoluuloistani huolimatta ihan hauskoja paikkoja, kunhan sinne menee oikeaan aikaan, eikä kesäisen viikonlopun hysterian aikaan. Disney Landin reissun jälkeen mietin, että paikkaan tuskin tulisi mentyä toista kertaa, mutta Disney Seassa voisi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa. Laitteet olivat oikeasti hauskoja ja jos päivän valitsee oikein, reissu voi olla jopa rentouttava kokemus. Lisäksi tällä kerralla oli tietenkin ihanaa viettää päivä luokkakavereiden kanssa vielä kerran ennen Suomeen paluuta. Monet luokkakaverit tosin puhuivat haaveilevansa yhteisestä Suomen matkasta, joten katsotaan, josko tämä viikko ei kuitenkaan jäisi ihan viimeiseksi tapaamiseksi ennen omaa seuraavaa Japanin reissuani. :)

3年2組 ja 2年3組　-luokat, kiitos tästä vuodesta!!

2010-01-16T15:20:00.000+02:00

Koulunkäynti Joshibissa on nyt ohitse, sillä minun osaltani kevätloma alkoi keskiviikkona. Viime viikolla 2年3組, eli 2. vuosikurssin 3-luokka, jonka kanssa kävin keväällä muutaman kurssin, pyysi minut pienimuotoisiin läksijäisjuhliin. Söimme porukalla pizzaa ja herkkuja ja juttelimme niitä näitä. Koska iltaluento venyi odotettua pidemmäksi, seitsemään asti, kovin moni ei voinut jäädä paikalle, mutta meillä oli luokkakavereiden kanssa kivaa pienelläkin porukalla. Kakkosluokkalaisten kanssa en ollut ollut niin kovasti tekemisissä syksymmällä, joten kaikki jaksoivat huomautella, kuinka japanin taitoni ovat karttuneet syksyn mittaan. Hidasta kielenkäytössä tapahtuvaa muutosta ei kovin hyvin itse huomaa, mutta koska muistan hyvin, miten en pystynyt keväällä kommunikoimaan kovinkaan monen kakkosluokkalaisen kanssa lähes mitenkään, tajusin, että keskustelu sujui nyt kyllä täysin erilailla kuin toukokuussa. :)

2-3 -luokan kanssa vietetty pizzailta.

Keskiviikkona 3. vuosikurssin 2-luokka, jonka kanssa olen opiskellut koko vuoden, järjesti myös luokkajuhlat paitsi miun lähtöni vuoksi, myös koska kouluvuosi on lopuillaan, ja 4. vuosikurssin alkaessa opiskelijat eivät enää opiskele saman luokan kanssa, joten monet eivät ole enää ensi vuonna niin paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Koska kyseessä oli viimeinen varsinaine koulupäivä, se aloitettiin tietenkin luokan siivouksella. Japanissahan tapana on paitsi ennen kesälomaa, varsinkin näin vuoden loppuessa siivota luokka perusteellisesti opiskelijatyövoimaa hyödyntäen. Kesälomaa edeltänyt siivous oli aika minimaalinen tämän kertaiseen lattianjynssäämiseen ja ikkunanpesuun verrattuna, mutta oikeastaan näen tämänkin arkisen operaation varsin positiivisena yhteishengenkohottajana.

Jynssäämässä lattiaa.

Kun luokka oli puunattu, pääsimme aloittamaan juhlimisen. Makino oli hommannut meille taas jollain salaisella konstilla ilmeisesti koulun piikkiin hirveän kasan friteerattua kanaa, paistettuja perunoita, onigirejä ja muuta naposteltavaa kuten sipsejä, popkornia, Pockyja ja karkkia. Kyllä kelpasi. Lisäksi meillä oli jälleen bingo, jossa oli mainioita palkintoja. Minä tosin olin jälleen aika huono-onninen, mutta toisaalta en kyllä kaipaa ylipainoisiin laukkuihini liiemmin lisätäytettä. Toisaalta, sain kuitenkin paremman muiston kuin yksikään bingopalkinto olisi voinut olla - jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut terveisensä japaniksi isoon korttiin, joka ojennettiin minulle pienen ihastuttavan muistolahjan kera. Yllättäen joku oli pistänyt merkille, että pidän turkoosista (pukeudun hyvin usein sinivihreään), joten sain kaksi söpöä sinivihreän sävyistä hiuslenkkiä sekä ihanan kaulakorun.

Poseerausta harrastettiin miljoonalla eri kokoonpanolla.

Ilta luokkakavereiden kanssa oli ratkiriemukas, ja vaikka varsinaiset juhlat loppuivatkin siinä kuuden tienoolla, osa porukasta jäi vielä viettämään aikaa koululle melkein kolmeksi tunniksi. Luokkakaverini Togepi piirteli Dragonball-sarjan hahmoja pahvimukiin, jonka jälkeen pahvimuki vaihtui jossain vaiheesa paperiin. Illan mittaan Togepi-rukka päätyi piirtämään kaikista paikalla olleista muotokuvan Toriyaman tyyliin. Pidimme myös hauskaa luokasta löytyneen, alkuperältään tuntemattoman kummallisen muoviseepran kanssa...

Togepi aka Marie aka "Toriyama-sensei" piirteli kupin täydeltä Dragon Ball hahmoja...

.. kunnes kuppi vaihtui paperiksi ja mallit Toriyaman hahmojen sijaan luokkakavereiksi.

Gundam-seepra nimeltä Victory.

Mahat kipeinä nauramisesta pyöräilimme porukalla koululta Sagami-Oonoon. Vasta kun hyvästelin viimeisetkin luokkakaverit, suurimman osan viimeistä kertaa, haikeus iski pintaan. Vaikka osoitteita oli vaihdettu ja yhteyttä luvattu pitää, niin tietäähän sen, että kaikkia ei kuitenkaan välttämättä näe enää koskaan. Päälisin puolin illasta jäi kuitenkin haikeuden sijaan hymy kasvoille, joten se, että sinä iltana uni ei meinannut tulla silmään ei johtunut harmituksesta, vaan seuraavan päivän Disney -reissun jännityksestä. :)

いっぱい　遊びました！

2010-01-14T17:53:00.003+02:00

遊ぶ eli "Asobu" on kätevä japanin kielen verbi. Sillä on useita, hieman toisistaan poikkeavia merkityksiä. Se voi tarkoittaa mm. lasten leikkimistä, jonkun luona ja jossain paikassa käymistä, hauskan pitoa, huvittelua, rentoa oleskelua tai sitä, että ei tee mitään.

Viime viikko on mennyt hujahduksessa, eikä otsikossa käyttämäni asobu-verbi viittaa todellakaan siihen, että olisin ollut joutilaana. Jos asia pitää esittää sivistyneesti, niin sanoisin, että olen hionut sosiaalisia taitojani ja verkostoitunut viettämällä aikaa japanilaisten luokkatovereideni kanssa. Jos taas sanotaan suoraan, niin päiväni ovat kuluneet ratkiriemukkaissa tunnelmissa huvitellen kuin viimeistä päivää - sillä viimeiset viikot Japanissa ja etenkin luokkatovereideni kanssa ovat käsillä.

Toki ystävien tapaamisen sivussa on tullut tehtyä töitä, kirjoitettua reilut kolmisenkymmentä uuden vuoden korttia ja kiitoskirjettä viime vuodesta täkäläisille opettajille, opettajien assistenteille, opintotoimiston kv-henkilöille sekä luokkakavereille, mutta suureksi osaksi aika on vierähtänyt iloiten siitä, miten upeita ystäviä minulla täälläkin on. Niinpä voi olla, että aikomani loput Kagoshiman kesälomamatkan postailut, joulun välipäivien Kyoton ja Takayaman reissun kuiven läpikahlaaminen ja parin viime viikon lukuisat hauskat tapahtumat raportoin blogin puolelle hieman väljemmällä tahdilla kuin ehkä tähän saakka. Loppujen lopuksi kun menneitä voi muistella kirjoittamisen muodossa ihan hyvin vaikka sitten helmikuussa Suomessakin, mutta näitä ihania ihmisiä en voi enää silloin tavata. Niinpä otan viimeisistä viikoista kaiken irti. Enää reilu kaksi viikkoa!

Shokudoun sapuskat 16.

2010-01-10T12:29:00.003+02:00

Jos tutkitaan Joshibin ruokalan menua, niin siitä on helppo tehdä pari hyvin yleistävää päätelmää - japanilaiset pitävät oman maansa (välillä Kiinasta vivahteita ottaneiden) antimien lisäksi lähinnä italialaisesta ja korealaisesta ruoasta. Koska carbonara-pasta ei ole mikään suuri suosikkini, valitsin viime viikolla lautaselleni jälleen Japanin naapurimaan herkkuja.

ビビンバ　- Bibimba!

Korealaisen riisiä, erilaisia osittain eksoottisiakin kasviksia ja sieniä, sekä lihaa yhdistelevän ruokalajin nimen perään tekisi mieli laittaa aina huutomerkki. Bibimba kun kuulostaa niemnä mielestäni niin hassulta ja jotenkin riemukkaalta. Tuntuu että kun sen päästää huuliltaan, pitäisi sana sanoa suorastaan railakkaasti huudahtaen. Bi-bimba!!

Bibimba on herkku, joka tarjoillaan yleensä kuumassa kivikulhossa, jonka pohjalla on riisiä, ja päällä runsas kasa kasviksia ja usein myös lihaa, kruunattuna raa'alla kananmunalla. Nämä kaikki sekoitetaan kuumuutta hohkaavassa kulhossa, jolloin raaka kananmuna ehtii juuri ja juuri hiukkasen kypsyä.

Niinpä olinkin hieman hämmentynyt koulun keittolan tarjoamasta bibimbasta. En minä nyt toki mitään kivikippoa odottanut, mutta vähintäänkin sitä, että riisi ja muu kama olisivat olleet samassa kulhossa. Mutta erilläänhän ne olivat ja kananmunakin puuttui annoksesta kokonaan. Tästä huolimatta tyypilliseen, omaan makuuni sopivaan korealaiseen tapaan maustetut vihannekset hulahtivat vatsan täytteiksi alta aikayksikön. Vaikka ruoka ei toki pääse lähellekään aiempia bibimbakokemuksiani, niin olihan siinä ainakin sentään mm. bibimbaan kuuluvia sieniä, soijan ituja, ja mitä lie kukan varsia, jotka maistuvat oikein hyviltä. :)

Reilireissu 13: Savuava tulivuori ja muita Kagoshiman ihmeitä

2010-01-08T14:22:00.004+02:00

Fukuokan kiertelyn jälkeen otin elokuun lopulla viimeiseksi reilireissuni määränpääksi Kagoshiman, joka on Kyuushun etelärannalla sijaitseva, reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Asuin Kagoshimassa ollessani ystäväni Junkon kodissa, jossa minut otettiin vastaan lämpimästi kuin pitkästä aikaa kotiin palannut perheen jäsen ikään. Kuten Morienkin kanssa, pääsin Fukumotonkin perheen vieraanravaisuuden ansiosta kokemaan Kagoshiman ympäristössä viettämäni viikon aikana niin paljon sellaisia asioita, joista yksinäni matkatessani voisin normaalisti vain haaveilla, että en koskaan voi varmasti osoittaa kylliksi kiitollisuutta heidän ystävällisyyttään kohtaan.

Näkymä Kagoshimaan ja meren lahdesta nousevalle Sakurajiman tulivuorelle.

Kagoshima tunnetaan ennen kaikkea kaupungin edustalla Kinkoun lahdella kohoavasta Sakurajimasta, joka on yksi Japanin aktiivisimmista tulivuorista. Luonnollisestikin ihkaoikea tulivuori piti käydä tarkastamassa hieman lähempää, kun kerran mahdollisuus oli.

Taustalla Sakurajiman rosoiset laavavirtojen muodostamat seinämät

Nimitys aktiivinen tulivuori ei sinällään kerro mitään tulivuoren todellisesta vulkaanisesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi rauhallisen vehreä Fuji, jolle kiipesin kesäloman alussa, on myös "aktiivinen tulivuori", mutta nimitys juontaa juurensa ainoastaan siitä, että vuori on purkautunut lähihistoriassa, Fujin tapauksessa 1700-luvulla. Sakurajima sen sijaan on ihan oikeasti hyvinkin aktiivinen tulivuori, joka on viimeksi purkautunut isosti 1914. Tuolloin kuukausia jatkuneet laavavirrat yhdistivät Sakurajiman saaren osittain Kyushun pääsaareen. Pikkupurkauksia tapahtuu nykyäänin tuon tuosta, viimeisin maaliskuussa 2009, jolloin laavakiviä lenteli muutamien kilometrien päähän vuoresta aiheuttamatta onneksi kuitenkaan sillä kerralla mitään suurempaa vahinkoa. Sakurajiman aktiivisuudesta johtuen Kagoshiman kaupunki on jatkuvasti vulkaanisen tuhkan peitossa. Kun tokiolaiset katsovat television sääennusteesta, olisiko päivä sopivan aurinkoinen pyykkien kuivattamiseen parvekkeella, kagoshimalaiset tarkastavat, puhaltavatko tuulet Sakurajiman tuhkat poispäin kaupungista taaten valkoiset lakanat.

Pieni muistutus siitä, missä ollaan, ja mitä periaatteessa voi tapahtua. Shintotemppelin torii-portti hautautui laavaan 1914.

Meidän iloksemme Sakurajima päätti tervehtiä suomalaista turistia oikein kunnolla ja päästi ilmoille komeat savupilvet juuri kun olimme parhaalla näköalatasanteella laavakiviröykkiöiden keskellä. Kagoshiman asukkat arvostavat tulivuortaan suuresti sillä paitsi että sen suulta tupruava tuhka tekee maaperän hedelmälliseksi, vuoren ansiosta alueella ei myöskään ole maanjäristyksiä lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Tokion seudulla. Ja kyllähän tulivuoreen on syytäkin suhtautua kunnioituksella - Junkon mukaan vuori on luokiteltu aktiivisuusasteeltaan kolmoseksi. Mikäli luokitus muuttuu neloseksi, Kagoshiman asukkaat saavat sanoa jäähyväiset kodeilleen ja muuttaa evakkoon kauemmaksi Sakurajimasta.

Laavakivet kylpivät vielä auringonpaisteessa, kun Sakurajima aloitti tupruttelemaan tuhkaa taivaalle.

Kenties hedelmällisestä maaperästä johtuen Kagoshima on tunnettu myös jättimäisistä daikoneista, eli valkoisista retiiseistä, jotka voivat kasvaa himmeän kokoisista 10 kiloisista möhkäleistä aina 30 kiloisiksi jättiläisiksi saakka!

Shirokuma, eli makealla tiivistemaidolla maustettua kakikoori-hilejäätä hedelmillä höystettynä

Toisaalta teoriaa vastaan sotivat minisatsumat, jotka nekin ovat Kagoshimasta kotoisin olevia herkkuja. Näitä pikkuruisia komikan-hedelmiä voi maistella erilaisten karkkien, leivonnaisten ja japanilaisten makeisten lisäksi mm. shirokuman, eli makealla tiivistemaidolla maustetun hilejään höysteenä.