Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!

Muistelot 1: Takoyaki Party

Arkistojeni syövereistä löytyy aina välillä helmiä - Japanin ajoilta jääneitä juttuja ja tarinoita, joita en ole muistanut tai pääasiassa ehtinyt jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Niinpä päätin aloittaa syksyn kunniaksi pienen muistelot-sarjan, sillä täytyyhän nämä hauskat sattumukset saada kirjattua muistiin ihan itsenikin takia. Kuvitelmanani kun on, että ehkä syksyllä olisi taas enemmän aikaa myös tälle blogille. Ja kyllä sitä pitäisi olla - teitä seuraajia on Riisa no Nipponin facebooksivullakin hurjat 240 henkilöä, joten onhan siitä nyt palkittava lukijoita vähintäänkin päivityksillä! Kenties jotain vielä hauskempaa luvassa parin kuukauden sisällä.. ;)

Takoyakia matsurikojussa

Hieman ennen lähtöäni läheisimmät ystäväni Japanissa kutsuivat kokoon kaveriporukkamme ja pidimme takoyaki-juhlat. Aluksi ajatus takon, eli mustekalan ympärille rakentuvista pippaloista kuulostihieman pelottavalta - en ole oikein missään vaiheessa oppinut rakastamaan noiden kumisten lonkeroiden popsimista. Se, että joutuisin syömään niitä koko illan ystävieni edessä kuulosti aikamoiselta haasteelta.

Suurin suosikkini..

Takoyaki on kuitenkin mustekalaruokien helpoimmasta päästä noin niinkuin syömisen kannalta, sillä lonkeron palaset on pilkottu pieniksi suupaloiksi ja paistettu erityisessä tarkoitukseen valmistetussa pannussa yhdessä taikinan kanssa, joka mukavalla tavalla piilottaa taakseen mustekalan kumisen tekstuurin. Toista ovat esimerkiksi kokonaisena syötävät minimustekalat, sillä pelkkä ajatus siitä, että tässä sitä nyt haukataan mustekalalta sen koko pää irti yhdellä puraisulla tuntuu aika etovalta. Toisaalta, täytyy toki muistaa, että joskus takoyakiinkin käytetään kokonaisia minimustekaloja... Että se siitä sitten. ;P

Ensin taikina ja täytteet takoyaki-pannuun... aika sotkuisen näköistä touhua.

Takoyakin valmistus ei kyllä kuulu ihan aloitteliljareseptien kastiin, sillä vaikka prosessi on suhteellisen yksinkertainen, se vaatii pientä mentorointia. Taikinan tekeminen on helpoin osuus: sekoitetaan lähinnä jauhot, vesi, kananmunat ja loraus dashia, eli kalapohjaista kastiketta tai lientä. Takoyakissa suupaloiksi leikatut mustekalan lonkerot paistetaan pyöreiksi, kauniiksi palloiksi hassussa pannussa, jossa on pieniä puolipallonmuotoisia koloja. Öljyttyihin koloihin kaadetaan taikina, ja jokaiseen koloon laitetaan hieman pieneksi silputtua kevätsipulia ja pala sitä ihanaista mustekalaa. Kun taikina on ruskistunut paistopinnaltaan, se pyöräytetään ympäri pientä tikkua käyttäen siten, että vielä kypsymätön taikinapuoli pääsee paistumaan ja koko komeus muodostuu ihanan pyöreäksi palloksi. Tämä onkin se haastava osuus, sillä kestää hetki, ennen kuin taikinamöhkäleistä osaa tehdä täydellisiä palloja. Hyvällä pannulla se ei kuitenkaan ole selvästikään aivan mahdotonta, sillä juhliemme loppuvaiheessa omat takoyakinikin alkoivat muistuttaa jo ihan niitä festivaalikojujen ammattilaisten palleroita.

Heei, ne alkaa näyttää palloilta?! Haluan tällaisen pallopannun - miettikääpäs, mitä kaikkea hauskaa sillä voisi paistaa! Esim. suklaatäytteisiä taikinapalloja? Mmmm....

Yllättävää oli, että majoneesin ja herkullisen kastikkeen kanssa sekä ystävien hauskassa seurassa jopa mustekalapallerot olivat loppujen lopuksi aika miellyttävä makuelämys. Kai se vain on niin, että itse tehty maistuu aina paremmalta. Ja ainakin tietää, että pallon sisällä odottaa vain yksi pala mustekalaa, eikä kokonainen pää - joskin muutamat ystävistäni olisivat kauheasti halunneet tunkea jokaiseen palloon useammankin mustekalan palasen. Pidin visusti silmällä, mitkä palloista olivat niitä "kevyimpiä" yksilöitä, mutta en onnistunut laskuissa ihan loppuun saakka. Toisaalta täytyy sanoa, että tuossa vaiheessa vaihtovuotta, eli aivan vaihtoni viime hetkillä aloin olla kuitenkin jo aika tottunut siihen, että suuhun menee välillä vähän mitä sattuu, enkä aina edes tiedä mitä, joten muutama ylimääräinen tako ei loppujen lopuksi ollut niin kamala juttu.

Valmiita palleroita – kuin Iron chefien keittiöstä. ;P

Painotan toki tähän loppuun, että vaikka minä en olekaan takon ylin ystävä, niin se ei todellakaan tarkoita, että mustekala olisi universaalisti kauhea ruokailukokemus - päinvastoin, joillekin se on suurinta herkkua. Eräs ystäväni tilasi minulta Japanista kuivattuja kalmarin lonkeroita, jotka lukeutuvat omassa kauhukategoriassani aika lailla samaan päähän takon kanssa. Joten ei kannata koskaan olla liian ennakkoluuloinen ennen kuin kerran kokeilee, tykkääkö kumilonkeroista vai ei. Ja sitten voi tietenkin tehdä senkin jälkeen niin kuin minä, eli syödä niitä aina kun on pakko, ja huomata vähitellen, että eivät ne niin hirveitä nyt sitten olekaan. ;)

Suu-chan, Matsuri-chan, Megu, ja Rachel, また会いたいな〜！！

Ai niin, söimme tosiaan myös okonomiyakia – jonka täytteenä oli toista lempiherkkuani, kalmarin lonkeroa. :D Paistettuna ja okonomiyakikastikkeen kanssa se oli kuitenkin aika jees.

ピュールも会いたい！Megun suloista kissaa, puhtaan kultaista Pyuuruakin on ikävä.

Ja ne juhlat. Miten hauskaa onkaan valmistaa ruokaa porukalla, jutella syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, katsella elokuvaa ja nauraa puolet päivästä. Ruoanlaitto ja syöminen ovat kyllä yksi helpoimmista tavoista tutustua ihmisiin. Kenties siksi ruokaan liittyvät juhlat ovat niin tavallisia Japanissa ja myös vaihto-oppilaiden tai koulujen asuntoloiden asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset grillailukestit tai ruoanlaittotempaukset ovat suosittuja.

Riisa no Nipponin Facebooksivua seuraa tällä hetkellä 240 käyttäjää, mutta mahtuuhan sinne toki lisääkin. Tervetuloa, uudet ja vanhat tuttavuudet! ^o^