keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Blogi sai uuden ulkoasun!

Vihdoin, viikkojen työstämisen jälkeen multimediakurssini koulutyönä tekemäni Riisa no Nipponin uusi ulkoasu on valmis. Tai ainakin jokseenkin valmis, pientä hiontaa on kyllä vielä luvassa, mutta sen ei pitäisi enää aiheuttaa katkoja blogin lukijoille.

Olen nähnyt hienoja sivuja, joille animoitu flash tuo hauskan, interaktiivisen sisällön ulkoasun muodossa. Niinpä halusin tehdä Riisa no Nipponiinkin jotain vähän erilaista, kun kerran koulutuntien puitteissa siihen oli mahdollisuus.

Aiemmin pohdin käyttäväni ulkoasussa valokuvia, mutta jotenkin animoinnin tullessa kuvioihin monipuolinen ja kätevä vektorigrafiikka tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Halusin tuoda bannerin kuvitukseen niitä tunnelmia, jotka Japani on minulle jättänyt päälimmäisenä mieleeni - korkeat pilvenpiirtäjät, toriiportit, pyhätöt ja temppelit, kirsikankukat ja matsurit sekä ennen kaikkea yöhönkin jatkuva välke ja vilske. Joku saattaa bongata kuvituksesta myös muutamia tunnistettavia elementtejä.

Tämän postauksen kommenteissa kuulisin mielelläni mielipiteitänne sivuston uudesta ulkoasusta ja siitä, miten esimerkiksi sivuston yläosassa oleva animoitu flashesitys toimii omalla internetselaimellasi - kestääkö lataus, häiritseekö jokin, mikä oli mahdollisesti huonoa, mikä hyvää, mikä hauskaa? Kiitos kaikille kovasti kommenteista!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Syksy ja suuret suunnitelmat

Elämä on hektistä. Opiskelutahtia hieman hidastaneesta vuoden vaihto-opiskelusta huolimatta olen päättänyt vakaasti yrittää valmistua ensi keväällä, ajallaan. Se tietää muutamien ylimääräisten iltakurssien ja itsenäisen työsktentelyn huhkimista tavallisten päiväopintojen ohessa, mutta koska vaihtovuoden aikana suorittamatta jääneitä kursseja on jäljellä enää muutama pahanen, olisi jotenkin tylsää jättää niiden suorittaminen vasta ensi syksyyn. Koetan olla itselleni armollinen ja antaa periksi, jos burn out uhkaa, mutta nyt ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Minä haluan hakea ensi keväänä jo töitä, hitsivie.

Koska keväällä on edessä kova puristus, pitää itselle antaa vähän porkkanoitakin - ei sillä etteikö koulun loppuminenkin tavallaan olisi yhdenlainen kannustin tämän kaiken stressin ja härdellin keskellä. Niinpä mielessä on muhinut taas itä. Mikä muu olisi parempi tapa juhlistaa valmistumista kuin karata hetkeksi pois Suomesta, ennen (toivottavan) työelämän alkamista. Nyt pitääkin sitten löytää mukavan hintaiset lentoliput toukokuiseen Tokioon ja alkaa pikkuhiljaa haaveilla, mitä kaikkea siellä tekeekään. Selvää on, että Omamoriin on päästävä viettämään iltaa, ex-luokkakaverit tavattava, kavereiden kanssa fiilisteltävä kaupungilla, laulettava paljon karaokea, syötävä maha täyteen japanilaista ruokaa ja nautittava Japanin parhaasta vuodenajasta ihastuttavissa puistoissa.

Sneak peek! Riisa no Nipponin uudessa ulkoasussa tulee olemaan tunnelmaa tästä kuvasta...

...ja ripaus näistä maisemista viime talvelta.

Nyt luulisikin olevan intoa uppoutua vatsanpohjassa kutkuttavien keväthaaveiden energisoimana viimeistelemään multimediakurssia, jonka lopputyönä olen väsännyt Riisa no Nipponille uutta ulkoasua. Älkää siis hämmentykö, jos lähiviikkoina blogi näyttää välillä vähän oudolta tai on hetkittäin pois käytöstä. Testailen vaan!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Amijima - pala 1700-luvun Japania Helsingissä

Japanilaisen bunrakuteatterin ylistetyimpiin draamoihin kuuluva Chikamatsu Monzaemonin 1700-luvun alkupuolelta peräisin oleva 'Shinjuu ten no amijima' sai Suomen kantaesityksensä Kansallisteatterissa viime vuoden lopulla. Ajoissa paikkansa varanneita hemmoteltiin omintakeisella japanilaisella teatteritaiteella jälleen tänä vuonna, kun näytelmä pääsi ohjelmistoon toista kertaa. Itselläni kävi onni, että äitini oli bongannut loppukesästä myyntiin tulleet liput ajoissa, sillä näytösten liput menivät kuumille kiville.

Leena Pöysti esitti sekä Paperikauppias Jihein vaimoa, että Jihein rakastajatarta geisha Pikku Kevättä, Koharua. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Bunrakuteatteri yhdistää butou-tanssia, nukketeatteria, musiikkia ja tarinankerrontaa ja se on rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin erilaista kuin perinteinen suomalainen teatteri. Eleet ja ilmeet ovat japanilaiselle taiteelle tyypillisen korostettuja ja pääosassa on oikeastan varsinaisen tarinan johtohahmojen sijaan tarinankertoja, joka johdattaa näytelmää eteenpäin selittäen, pohdiskellen ja esittäen kysymyksiä - ja aika-ajoin jopa osallistuen näytelmän kulkuun.

Melodramaattinen, välillä melko hirvittävä juoni epätoivoisten rakastavaisten kohtaloista on koskettava ja ahdistava, mutta samalla kuplivan hauska ja huvittava. Paperikauppias, ukkomies Jihei on hullaantunut geisha Pikku Kevääseen, mutta kuten olettaa saattaa, Jihein vaimon suku ei ole kovin mielissään perheenisän aikeista ostaa geishatyttö vapaaksi ja karata tämän kanssa. Kahakoita aiheuttavat myös Pikku Kevääseen mieltyneet kilpakosijat. Alusta asti tuhoon tuomitun, intohimoisen rakkaustarinan kerrottiin olleen aikoinaan 1700-luvulla niin suosittu, että kaksi vuotta Amijiman kantaesityksen jälkeen shogunaatti kielsi rakastavaisten kuolemista kertoneet näytelmät.

Amijiman Kansallisteatterin versiossa näyttelijät muutamaa lukuunottamatta olivat tietenkin suomalaisia, mutta vaikka välillä suomalaisuus saattaakin pistää hieman silmään, puvustus ja makseeraus lavastuksesta puhumattakaan on varsin ensiluokkaista. Useaan tasoon teehuoneineen, siltoineen ja jokineen rakennettu lavastus tukee mainiosti näytelmän kulkua ja tarinaa. Lisäksi japanilaisen, maailmallakin mainetta niittäneen tanssijattaren ja näyttelijän Aki Suzukin liikkeiden pehmeys ja viimeistelty olemus toivat Kansallisteatterin Omapohjan lavan vielä hieman lähemmäksi Edo-kauden Kiotoa.

Aki Suzukin esittämät tanssilliset sivuroolit geishana ja demonina toivat näytelmään hienostunutta japanilaista otetta. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Näytelmässä on tavoitettu japanilainen tunnelma ja näyttämötaide onnistuneesti, joskin on sanottava, että muutamat "muka japaninkieliset" laulelot aivan näytelmän alkumetreillä saivat minut hieman skeptiseksi koko näytännön suhteen. Onneksi japanin kieli jäi pääasiassa näyttelijätär Aki Suzukin harteille, ja suomalaiset kollegat tyytyivät parin sanan toistelemiseen.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että teos oli helposti lähestyttävä, vaikka välillä tarinassa kunnian arvostus, kasvojen säilyttäminen ja vaimon ymmärrys hairahtanutta miestään kohtaan saattoikin koetella ymmärryskykyä - niin japanilaista! Kun kuitenkin antautuu 1700-luvun maailmaan ja , voi viettää hetken Japanissa siitä huolimatta, että teatterin ovien takana sataisikin tuttuun suomalaiseen tyyliin räntää pikkupakkasessa. Mikäli Amijima pääsee ohjelmistoon vielä kertaalleen, kannattaakin siis hyökätä lippuluukulle pikimmiten.