tiistai 27. heinäkuuta 2010

Kaipaan, kaipaan..

Juuri silloin kun työt hetkeksi helpottavat ja ehtii taas ajatella, huomaan, että elämässäni on juuri nyt kaikki, mutta silti rinnassa on pienen pieni kolo, joka huutaa tyhjyyttään. Kaipaan niin kovasti takaisin Japaniin. Kaipaan Japanin tuoksua, ihmisvilinää, sinisessä horisontissa siintäviä vuoria, koulun kellon soittoa, kaskaiden siritystä, ystävieni hymyjä, juna-asemien tunnelmaa, suussa sulavaa sushia, hiuksissa tuntuvaa taifuunin tuulta ja jalkojen alla vierivää Fujin tuhkaa.

Jos haluatte eläytyä tunnelmiini, voitta katsoa seuraavan HD-laatuisen, tavattoman kauniin valokuvasarjasta koostetun 'Time lapse' -videon, jota katsellessa saan nostalgian puuskasta itse melkein kyyneleet silmiini.

Japani sellaisena, kuin minä sen muistan:

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Talven reilireissu 1: Kimuroiden vuoristohuvilalla Kobessa

Äitini ja Rossin ollessa vierailemassa Japanissa viime joulun tienoolla teimme yhdessä junamatkan Kansain ja Chubun alueelle. Ensimmäisenä matkakohteenamme oli Kyoto, joka on Tokion ohella Japanin kuuluisimpia kaupunkeja.

Onneksi shinkansenit pysähtyvät aina tismalleen oikealle paikalle, niin sai tämä perheenisä lapsikatraineenkin odotella vaunua numero 13 aivan rauhassa.

Koska äiti ja Ross olivat ennen Kyoton matkaa reissaamassa Hiroshiman suunnalla, otin itsekseni Yokohamasta shinkansenin kohti Kansaita. Shinkansen tarjosi kieltämättä mukavan tasaista ja vauhdikasta kyytiä – juna lähti sekunnilleen oikeaan aikaan asemalta, tismalleen oikeasta kohdasta, eikä ollut jäljessä ajasta saapuessaan määränpäähäni Kobeen. Shinkansenin ikkunan takana vilisevät maisemat olivat upeita, ja Fuji-vuorikin näyttäytyi lumihuippuineen. Tuijottaessa vuoren vitivalkoista lakea, ei meinannut itsekään uskoa, että on oikeasti kiivennyt aivan omin jaloin sinne ylös saakka. Kesällä tosin lunta ei tietenkään ollut kuin pieni pläntti kraaterin pohjalla.

Fuji on tullut nähtyä kaukaa ja läheltä, rinteiltä ja huipulta, kävellen ja junasta, vuoristoradasta ja pilvenpiirtäjästä, talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä. Nähty on, mutta ei siitä silti saa ikinä tarpeekseen.

Koska Kobesta on vain noin puolen tunnin junamatka Kyotoon, yövyimme tosiaan kaksi yötä entisen isäntäperheeni Morien isovanhempien, Kimuroiden vuoristomökillä.Mökki ei ollut mikään pikkuinen tönö kuusien keskellä, vaan oikeastaan Kimuroiden mökistä pitäisikin ehkä käyttää sanaa huvila. Rakennus oli kaksikerroksinen, uutuuttaan kohtava ja suurilla ikkunoilla ja korkeilla huoneilla varustettu tyypillinen, moderni japanilaistalo. Bonuksena ja hieman sitä ”mökkitunnelmaa” luomassa olivat iso metsään ja vuoristoon päin aukeava terassi sekä takka.

Ei se mikään varaava takka ollut, mutta kyllä siihen kivat tulet saatiin illalla luomaan tunnelmaa.

Kimuroiden lisäksi meitä keskitti huvilalla myös Morien perhe töissä puurtanutta Daisukea lukuun ottamatta. Oli ihanaa taas nähdä pikkupojat, jotka olivat puolessa vuodessa tuntuneet taas kasvaneen kauheasti. Kasvua oli luvassa myös perhekokoon – kuulimme iloiset uutiset Erikon ja Daisuken loppukeväästä syntyvästä vauvasta.

Kake-chan oli oma hurmaavan suloinen itsensä.

Japanilaisten lastenkasvatusmetodit tuntuvat hieman välillä eroavan suomalaisista vastaavista. Erityisesti esikoisen asema korostuu Japanissa selvästi, ja sen huomasi myös entisessä isäntäperheessäni. Hayatolle povataan varmasti jo työpaikkaa kirurgina, kuten isänsä, kun taas Kakeru päässee ehkä hieman helpommalla vanhempien kasvatuspaineiden kohdistuessa isoveljeen.

Pikkulasten vanhemmat eivät esimerkiksi aina käske tai läksytä liiemmin esikoista, sillä japanilaiseen kulttuuriin tuntuu iskostuneen ajatus siitä, että esikoinen kasvaa itsenäiseksi ja vastuulliseksi asettamalla itse omat rajansa ja kestämällä "kuin mies". Pikkusisarukset saattavat saada isompien sisarustensa höykytystä osakseen, mutta se on heidän koulunsa oppia selviämään ja pärjäämään itsekseen isompien lasten varjossa. Julkisilla paikoilla eivät tunteita näytä sen kummemmin aikuiset kuin lapsetkaan. En ole nähnyt kovinkaan monta japanilaislasta ylipäätäänkään itkemässä esimerkiksi saatuaan naarmun polveensa kaaduttuaan, ja esimerkiksi Kakeru tuntuu olevan rautaista tekoa, eikä ihan vähästä hätkähdä, vaikka isoveli näyttäisi kuka on pomo. Kunnon pikkuveliainesta.

Japanissa sanonta "Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä" näyttää yhä olevan täysin ajanmukainen, mitä tulee pikkulapsiin, ja osittain aika-ajoin myös vanhempiin ihmisiin. ;) Pikkutytöt tekevät "tyttöjen juttuja", katsovat tyttöjen piirrettyjä telkkarista, pukeutuvat tyttöjen vaatteisiin, puhuvat tyttömäisen korkealla äänellä ja hihittelevät värikkäiden sateenvarjojensa alla kävellessään kouluun söpöissä hamosissaan ja polvisukissaan. Pienet pojat rellestävät polvihousuissa, kailottavat supersankarisarjan tunnusmusiikkia ja heittelevät tiellä palloa. Ja näinpä olivat illan leikitkin sen mukaisia - taskulamput ja robottifiguurit saivat kyytiä. :)

Hayatolla oli vauhti päällä kuten yleensäkin. Illan päätteeksi ainakin tämä leikkitäti oli ihan uuvuksissa, ja siirryinkin mielelläni ofuron lämpimään veteen rentoutumaan ennen seuraavan päivän Kyoto-kierrosta.