keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Jouluaatto Yamanotella

Tämän vuoden jouluaatto meni hyvin perinteisissä merkeissä. Laatikoita (hyi), kinkkua, savukalaa, salaatteja, juustosarvia, pipareita, ässiä, suklaata... Viime vuosi taas oli aivan erilainen. Hyppäsimme silloin Tokion keskustaa kiertävän ympyrän muotoisen Yamanote-linjan junan kyytiin ihastelemaan sujuvaa liikennettä, aurinkoisen urbaaneja maisemia ja asemilla ja junissa hyöriviä ihmisiä. Joulufiilistä ei ollut nimeksikään, mutta junailu oli hauskaa. Ja lisäksi ilmaista!


Lipun rahastus tapahtuu aina aseman porteilla, vasta poistuttaessa asemalta määränpäässä. Kun on kerran astunut aseman porteista sisään, voi siis junailla niin paljon kuin sielu sietää edes takaisin, mutta matka maksaa aina lähtöaseman ja määränpääaseman lipun verran. Ja koska Yamanote on ympyrän muotoinen linja, ei tarvitse edes tyytyä sahaamiseen, vaan voi kiertää junan kyydissä samalla lipulla halutessaan vaikka koko päivän ympäri Tokiota - kunhan ei poistu ulos miltään asemalta. Junan kyydistä voi kyllä hypätä ja kierrellä asemalla porttien sisäpuolella.


Tosin, jos haluaa käydä myös ulkona asemalta Yamanotekierroksensa aikana, lippuportti rahastaa lyhimmän reitin lähtöaseman ja määränpään välillä, eikä sekään nyt niin kauhean kallista ole. Viisainta oikeastaan onkin päättää junamatka vaikka yhden aseman päähän lähtöasemasta, sillä muutoin saa lähtöasemallaan selitellä asemahenkilökunnalle, miksi lippu on leimattu kyseisellä asemalla aamulla, mutta sillä ei ole menty missään vaiheessa pois asemalta eikä matkustettu näennäisesti minnekään. Tällöin junamatka maksaa vain yhden aseman välin, vaikka olisi kiertänyt junan kyydissä koko päivän. Hassu systeemi.

JR Yamanoten linjan tunnistaa metro- ja junakartassa vihreästä väristä, joka toistuu myös junien kyljessä ja kaikissa linjan tunnisteissa kuten asemien nimikylteissä.

Kaikilla asemilla ei junaan tarvitse jonottaa yhtä pitkissä jonoissa kuin vaikka Shinjukussa.

Yamanoten linja tekee suunnilleen ympyrän muotoisen ringin Tokion ympäri yhdistäen toisiinsa kaikki suuremmat vaihtoasemat kuten Ikebukuron, Tokyon, Shinjukun ja Shibuyan. Junavaunun ovien yläpuolelta löytyvästä ohjetaulusta voi katsoa, kuinka monta minuuttia matka seuraaville asemille vielä kestää.

Kuskilla on valkoiset hanskat - ihan niin kuin taksteissa, busseissa ja lentoasemillakin.

Junassa voi viettää aikaa esimerkiksi lukien sanomalehtiä, aikakauslehtieä, kirjoja, mangaa, työpapereita, pokkareita, mainoksia tai vaikka pornolehtiä, jos siltä tuntuu. Ketään ei kiinnosta mitä luet. Toisaalta matkustaja voi viihtyä myös vaikkapa pelaten, surffaillen netissä tai räpläten muuten vain kännykkäänsä.

Kuulaan aurinkoinen päivä ei tuntunut jouluaatolta, eikä kai sen Japanissa tarvikaan tuntua, kun kaikki käyvät aivan normaalisti töissä.

Kun ilta-aurinko alkoi heijastua pilvenpiirtäjien lasiseinistä ratapihan takana me päätimme junakierroksemme ja suuntasimme illaksi kohti Nakanon joulukirkkoa.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Muistot mukana joka päivä - purikuratumblerissa!

Japani ei hevillä lähde mielestä. Niinpä päätin antaa (taas jälleen) fiilistelylle periksi, ja askartelin tässä yksi viikonloppu hauskat muistot mukaan otettavaan muotoon. Ostin Japanista itse koristeltavan, Starbucksin myymän matkatermosmukin, tumblerin, eli tanburaan (タンブラー ).

Tumblerista löytyvät niin molemmat host-perheeni, Joshibin ystäväni, partiokaverini, suomalaiset vaihtarikaverini, Suomesta Japaniin kyläilemään tulleet ystäväni ja perheenjäseneni kuin Suomessa tapaamani japanilaiset vaihtariystävänikin. Kaikkia on ikävä.

Aluksi tumbleriani koristi origamipapereista leikelty kuosi, mutta se tuntui vähän persoonattomalta. Jossain vaiheessa jo Tokiossa pohdiskelin, mitä kaikkea teksisin kymmenillä purikura-kuvaliuskoillani, ja lopulta sain idean liimata ne kollaasiksi paperille ja rullata tumbleriani koristamaan. Niinpä lähdin valitsemaan parhaat ja monipuolisimmin kaikkia kavereitani, host-perheitäni ja muita tärkeitä ihmisiä esittävät purikura-otokset vuosien varrelta ja liimasin ne mustalle paperille. Tumblerini sai todellakin persoonallisen ilmeen, ja aika paha on kenenkään ainakaan sekoittaa sitä omaan mukiinsa, kun jokaisessa kuvassa on minun naamani – osaltaan kyllä vähän noloa moinen. X)

Aiemmin tumbleriani koristi vihreä origamipaperi.

Töissä Ellen ja Fit-lehden toimituksien väen kanssa naureskelimmekin lounaalla laukustani kaivamalleni purikura-kahvimukille, ja ihmiset ihastelivat, mitä kaikkea Japanissa onkaan saatavilla. Siihen minun oli kuitenkin huomautettava, että purikura-kuviahan voi toki ottaa nykyään myös Helsingissä, ja samalla tajusin, että en olekaan maininnut tästä aiemmin blogissa! Purikurashop -niminen liikehän tosiaan avasi ovensa Helsingin Kaisaniemen metroaseman kupeessa kaikille hauskoja pikkukuvia halajaville tämän vuoden kesällä. Liikkeen automaatit olivat alussa japanilaisiin verrokkeihinsa nähden ryöstöhintaisia, mutta nyttemmin osa yksinkertaisimmista laitteista tarjoaa purikuraelämyksen vain parilla eurolla, mikä on jo hyvinkin kohtuullista. Toisaalta hulppeampia kuvia tahtovat joutuvat yhä pulittaa erikoisominaisuuksilla varustettujen kuvakoppien kuvista 6-8 euroa, mikä itsestä tuntuu Tokion 400 yenin rinnalla hieman liialta. Toisaalta, jos kuvaustahti on hieman toista kuin itselläni Japanissa, ei 8 euroa kerran, pari vuodessa nyt niin paha hinta ole vaikkapa syntymäpäivän tai muun juhlinnan ikuistamiseen.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Blogi sai uuden ulkoasun!

Vihdoin, viikkojen työstämisen jälkeen multimediakurssini koulutyönä tekemäni Riisa no Nipponin uusi ulkoasu on valmis. Tai ainakin jokseenkin valmis, pientä hiontaa on kyllä vielä luvassa, mutta sen ei pitäisi enää aiheuttaa katkoja blogin lukijoille.

Olen nähnyt hienoja sivuja, joille animoitu flash tuo hauskan, interaktiivisen sisällön ulkoasun muodossa. Niinpä halusin tehdä Riisa no Nipponiinkin jotain vähän erilaista, kun kerran koulutuntien puitteissa siihen oli mahdollisuus.

Aiemmin pohdin käyttäväni ulkoasussa valokuvia, mutta jotenkin animoinnin tullessa kuvioihin monipuolinen ja kätevä vektorigrafiikka tuntui paremmalta vaihtoehdolta. Halusin tuoda bannerin kuvitukseen niitä tunnelmia, jotka Japani on minulle jättänyt päälimmäisenä mieleeni - korkeat pilvenpiirtäjät, toriiportit, pyhätöt ja temppelit, kirsikankukat ja matsurit sekä ennen kaikkea yöhönkin jatkuva välke ja vilske. Joku saattaa bongata kuvituksesta myös muutamia tunnistettavia elementtejä.

Tämän postauksen kommenteissa kuulisin mielelläni mielipiteitänne sivuston uudesta ulkoasusta ja siitä, miten esimerkiksi sivuston yläosassa oleva animoitu flashesitys toimii omalla internetselaimellasi - kestääkö lataus, häiritseekö jokin, mikä oli mahdollisesti huonoa, mikä hyvää, mikä hauskaa? Kiitos kaikille kovasti kommenteista!

maanantai 15. marraskuuta 2010

Syksy ja suuret suunnitelmat

Elämä on hektistä. Opiskelutahtia hieman hidastaneesta vuoden vaihto-opiskelusta huolimatta olen päättänyt vakaasti yrittää valmistua ensi keväällä, ajallaan. Se tietää muutamien ylimääräisten iltakurssien ja itsenäisen työsktentelyn huhkimista tavallisten päiväopintojen ohessa, mutta koska vaihtovuoden aikana suorittamatta jääneitä kursseja on jäljellä enää muutama pahanen, olisi jotenkin tylsää jättää niiden suorittaminen vasta ensi syksyyn. Koetan olla itselleni armollinen ja antaa periksi, jos burn out uhkaa, mutta nyt ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Minä haluan hakea ensi keväänä jo töitä, hitsivie.

Koska keväällä on edessä kova puristus, pitää itselle antaa vähän porkkanoitakin - ei sillä etteikö koulun loppuminenkin tavallaan olisi yhdenlainen kannustin tämän kaiken stressin ja härdellin keskellä. Niinpä mielessä on muhinut taas itä. Mikä muu olisi parempi tapa juhlistaa valmistumista kuin karata hetkeksi pois Suomesta, ennen (toivottavan) työelämän alkamista. Nyt pitääkin sitten löytää mukavan hintaiset lentoliput toukokuiseen Tokioon ja alkaa pikkuhiljaa haaveilla, mitä kaikkea siellä tekeekään. Selvää on, että Omamoriin on päästävä viettämään iltaa, ex-luokkakaverit tavattava, kavereiden kanssa fiilisteltävä kaupungilla, laulettava paljon karaokea, syötävä maha täyteen japanilaista ruokaa ja nautittava Japanin parhaasta vuodenajasta ihastuttavissa puistoissa.

Sneak peek! Riisa no Nipponin uudessa ulkoasussa tulee olemaan tunnelmaa tästä kuvasta...

...ja ripaus näistä maisemista viime talvelta.

Nyt luulisikin olevan intoa uppoutua vatsanpohjassa kutkuttavien keväthaaveiden energisoimana viimeistelemään multimediakurssia, jonka lopputyönä olen väsännyt Riisa no Nipponille uutta ulkoasua. Älkää siis hämmentykö, jos lähiviikkoina blogi näyttää välillä vähän oudolta tai on hetkittäin pois käytöstä. Testailen vaan!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Amijima - pala 1700-luvun Japania Helsingissä

Japanilaisen bunrakuteatterin ylistetyimpiin draamoihin kuuluva Chikamatsu Monzaemonin 1700-luvun alkupuolelta peräisin oleva 'Shinjuu ten no amijima' sai Suomen kantaesityksensä Kansallisteatterissa viime vuoden lopulla. Ajoissa paikkansa varanneita hemmoteltiin omintakeisella japanilaisella teatteritaiteella jälleen tänä vuonna, kun näytelmä pääsi ohjelmistoon toista kertaa. Itselläni kävi onni, että äitini oli bongannut loppukesästä myyntiin tulleet liput ajoissa, sillä näytösten liput menivät kuumille kiville.

Leena Pöysti esitti sekä Paperikauppias Jihein vaimoa, että Jihein rakastajatarta geisha Pikku Kevättä, Koharua. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Bunrakuteatteri yhdistää butou-tanssia, nukketeatteria, musiikkia ja tarinankerrontaa ja se on rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin erilaista kuin perinteinen suomalainen teatteri. Eleet ja ilmeet ovat japanilaiselle taiteelle tyypillisen korostettuja ja pääosassa on oikeastan varsinaisen tarinan johtohahmojen sijaan tarinankertoja, joka johdattaa näytelmää eteenpäin selittäen, pohdiskellen ja esittäen kysymyksiä - ja aika-ajoin jopa osallistuen näytelmän kulkuun.

Melodramaattinen, välillä melko hirvittävä juoni epätoivoisten rakastavaisten kohtaloista on koskettava ja ahdistava, mutta samalla kuplivan hauska ja huvittava. Paperikauppias, ukkomies Jihei on hullaantunut geisha Pikku Kevääseen, mutta kuten olettaa saattaa, Jihein vaimon suku ei ole kovin mielissään perheenisän aikeista ostaa geishatyttö vapaaksi ja karata tämän kanssa. Kahakoita aiheuttavat myös Pikku Kevääseen mieltyneet kilpakosijat. Alusta asti tuhoon tuomitun, intohimoisen rakkaustarinan kerrottiin olleen aikoinaan 1700-luvulla niin suosittu, että kaksi vuotta Amijiman kantaesityksen jälkeen shogunaatti kielsi rakastavaisten kuolemista kertoneet näytelmät.

Amijiman Kansallisteatterin versiossa näyttelijät muutamaa lukuunottamatta olivat tietenkin suomalaisia, mutta vaikka välillä suomalaisuus saattaakin pistää hieman silmään, puvustus ja makseeraus lavastuksesta puhumattakaan on varsin ensiluokkaista. Useaan tasoon teehuoneineen, siltoineen ja jokineen rakennettu lavastus tukee mainiosti näytelmän kulkua ja tarinaa. Lisäksi japanilaisen, maailmallakin mainetta niittäneen tanssijattaren ja näyttelijän Aki Suzukin liikkeiden pehmeys ja viimeistelty olemus toivat Kansallisteatterin Omapohjan lavan vielä hieman lähemmäksi Edo-kauden Kiotoa.

Aki Suzukin esittämät tanssilliset sivuroolit geishana ja demonina toivat näytelmään hienostunutta japanilaista otetta. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Näytelmässä on tavoitettu japanilainen tunnelma ja näyttämötaide onnistuneesti, joskin on sanottava, että muutamat "muka japaninkieliset" laulelot aivan näytelmän alkumetreillä saivat minut hieman skeptiseksi koko näytännön suhteen. Onneksi japanin kieli jäi pääasiassa näyttelijätär Aki Suzukin harteille, ja suomalaiset kollegat tyytyivät parin sanan toistelemiseen.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että teos oli helposti lähestyttävä, vaikka välillä tarinassa kunnian arvostus, kasvojen säilyttäminen ja vaimon ymmärrys hairahtanutta miestään kohtaan saattoikin koetella ymmärryskykyä - niin japanilaista! Kun kuitenkin antautuu 1700-luvun maailmaan ja , voi viettää hetken Japanissa siitä huolimatta, että teatterin ovien takana sataisikin tuttuun suomalaiseen tyyliin räntää pikkupakkasessa. Mikäli Amijima pääsee ohjelmistoon vielä kertaalleen, kannattaakin siis hyökätä lippuluukulle pikimmiten.

perjantai 22. lokakuuta 2010

Ihanat japanilaiset kalenterit!

Syksy on sitä aikaa, kun täytyy hankkia uusi kalenteri vanhan, jo täyttyneen ja nuhjuuntuneen tilalle. Kun japanilainen ostaa päivyriä, hänen ei tarvitse tyytyä Suomessa tuttuun, pieneen kirjakaupan keskelle kasattuun hyllyyn, jossa on muutamia yksivärisiä kalentereita, pari nuorisolle ja muille lapsenmielisille tarkoitettua värikkäämmin kuvitettua versiota, ekoihmisen kartonkikantinen versio ja ehkä vielä pari vähän erikoisempaa vaihtoehtoa vaikkapa itse tuunattavilla läpinäkyvillä vaitokansilla tai jollain tutulla hahmolla varustettuna. Ja siinä se koko Suomen valikoima onkin. Kauheinta on se, että kalenterien sisäsivuihin ei juuri koskaan panosteta.

Japanissa on lukemattomia erilaisia kalentereja. Uuden My Melody-kalenterini kansi on valmistettu kauniista teksturoiusta paperista, jossa suloisen kuvituksen ääriviivat on painettu kultafolioinnilla kauniin kiilteleviksi.

Mutta Japanissa – Japanissa kalentereita on tarjolla kymmeniä, ellei lähemmäs satoja erilaisia vaihtoehtoja. Jokainen firma tekee kalenterit omista maskoteistaan - jo pelkästään Sanrio tarjoaa omista hahmoistaan kymmeniä eri vaihtoehtoja. Jos pinkki Hello Kitty ei pure, voi ottaa valkoisen aikuisemman version - tai valita retromman punapilkkuisen version. Jopa Muumi-kalentereita on useammanlaisia kuin olen ikinä nähnyt Suomessa. Kansien kuvitusvaihtoehtoja on loputtomasti ja tarjolla on myös hillitympiä, mutta kauniita grafiikoita hieman varttuneempaankin makuun. Toki seassa on myös hyvin simppeleitä yksivärisiä malleja, mutta yhtä lailla hyllystä löytyy kohokuvioin, muotoonleikatuin kansin ja pehmoisin kangaskansin varustettuja erikoisyksilöitä.

2011-vuoden My Melody -kalenterissani on jokaisen viikon aukeamalla erilainen vuodenaikaan tai kyseiseen kuukauteen liittyvä kuva. Jokaisella kuulla on myös oma teemavärinsä. Lisäksi kalenterista löytyy söpöjä muistilappuja, osoitekirjaosuus, muistikirjaosuus, kuukausinäkymät, vuosinäkymä ja kätevät markkeerausnauhat, sekä sisäkannesta taskut muistilapuille.

Ja oi ne sisäsivut! Niissä ei säästellä värejä tai kuvitusaiheita. Toki joukossa on valikoima myös niille, jotka kaipaavat simppeliä yksinkertaisuutta, mutta yhtälailla on kalentereita, joiden jokainen aukeama on oma taideteoksensa tai päivänpiristeensä. Lisäarvoa ainakin omaan kalenteriini tuovat hauskat tarrat, joilla voidaan merkkailla kalenteriin erilaisia tapahtumia, kuten vaikkapa soittotunnit tai lääkäriaika.

Pitäähän sitä nyt olla tarrat, jos vaikka pitää merkata kalenteriin treffit, shoppailut, matkat, tapaamiset, synttärit tai vaikka nomikait.

Vaikka tärkein ominaisuus omalle kalenterilleni on se, että sinne mahtuu kirjoittamaan paljon, heti perässä tulee kalenterin ulkoasun merkitys. Pidän yksinkertaisuudesta, mutta kalenteri voi myös olla vähän leikkisämpi ja hauskasti kuvitettu.

Viime vuonna valitsin Omena Kitty-chanin. Ääriviivat olivat kivan näköistä hopeafoliointia, ja päälys kestävää muovia. Pahoittelen huonoa skannausjälkeä - kalenteri oli niin täynnä paperia ja tavaraa, että selkäpuoli vähän blurraantui kun ei mennyt tasaisesti skannerin pintaa vasten.

Kun viime vuoden syksyllä ostin uutta kalenteria Tokiossa, kärsin runsaudenpulasta. Valinta oli vaikea, ja olisin halunnut ostaa useamman kalenterin. Valitettavasti oli päädyttävä yhteen. Tärkeää oli, että paitsi että kalenteri on söpö tai hauska, sen tulee muistuttaa minua jollain tavalla Japanista. Kokonsa puolesta parhaat kandidaatit olivat Sanrion kalentereiden A5-puolella, sillä niissä oli hyvin runsaasti kirjoitustilaa. Pitkän, päiväkausien pohdinnan ja kiertelyn jälkeen päädyin Kitty-chan kalenteriin. Vaikka Hello Kitty siinä mielessä on vähän tylsä vaihtoehto, että niitähän nyt saa toki varmaan joka puolelta maailmaa, jopa Suomesta, niin kyseinen kalenteri oli omaan makuuni kuitenkin sopivan neutraali. Ei liian vaaleanpunainen tai karkki, vaan kauniilla hopeafolioinnilla varustettu pehmeäkantinen vihkonen, jonka sisus oli äärimmäisen monipuolinen erilaisine kalenterinäkymineen, osoiteosioineen, Tokion metrokarttoineen, tarroineen ja muistilappuineen päivineen. Myös kynänpidike kalenterin sivussa on tullut tarpeeseen monet kerrat.

Ostin Kitty-chan kalenterini lopulta ollessani kerran ystäväni Megumin kanssa shoppailemassa Yokohaman puolella. Niinpä kun nyt syksynä postiluukustani kolahti paketti, jossa oli 2011-vuoden Sanrion My Melody -kalenteri, minua hymyilytti kovasti, miten tarkasti Megu muisti edellisen vuoden mieltymykseni. Kiitos ihanasta kalenterista, Megu! Tämä tulee tarpeeseen.
めぐちゃん、手帳送ってくれてありがとう!^__^

tiistai 19. lokakuuta 2010

Scifisaari Odaiba

Odaiba on noussut yhdeksi Tokion suosikkikohteistani. Tämän täysin vasta 1990-luvulla valmistuneen Tokion eteläpuolella sijaitsevan tekosaaren futuristinen arkkitehtuuri, upeat kaupunkinäkymät Tokion lahden yli ja kauniit rannat ovat jättäneet mieleeni pysyvän jäljen.

Pilvenpiirtäjiä Yurikamome-monorailin varrella. Päätepysäkkimme oli aivan Fuji TV:n päärakennuksen vieressä.

Odaiban saari on tärkeä liike-elämän keskittymä teollisuus- ja satama-alueineen sekä ostoskeskuksineen. Ensimmäisellä käyntikerrallani menin saarelle metrolla meren ali. Tutustuin silloin kaverini Tuukan kanssa Odaiban innovaatiomuseoon ja suureen osotoskeskuskompleksiin Palette Towniin, jonka yhteydessä on mm. Venus Fortin 1700-luvun tyylinen ostospalatsi ja Toyotan Mega Web -showroom. Ehdimme käymään Tuukan kanssa myös ostoskeskuksen yhteydessä olevassa Hello Kitty -maailmanpyörässä, josta näkymät Tokion lahden ylle olivat satumaiset. Sanottakoon kuitenkin, että Kitty-chan aiheinen maailmanpyörä kirkkaan värisine kondoleineen ja koko ajon ajan soivine ylipirteine musiikkeineen oli kuitenkin ehkä vähän liikaa jopa ihmiselle, joka omistaa ylpeydellä Hello Kitty -kalenterin ja läjän Sanrio-aiheisia tarroja ja kirjepapereita.

Venus Fortin ostoskeskusta

Tulevaisuus ja innovaatiomuseo Miraikan oli erittäin mielenkiintoinen vierailukohde. Sen useisiin kerroksiin jaetut eri aihepiirejä käsittelevät näyttelyt esittelivät innovaatioita aina historian havinasta nykypäivään ja tulevaisuuteen saakka. Itseäni kiinnostivat erityisesti esimerkiksi bioteknologiaan, geenimanipulaatioon ja tulevaisuuden materiaaleihin liittyvät osastot.
Miraikenissa riittää tieteen ihmeitä useammassa kerroksessa.


Valoa käsittelevän tilan tietotekstit oli upotettu jännittäviin palloständeihin.

Jos on käynyt Heurekassa Vantaalla tai Tietomaassa Oulussa, tietää suunnilleen, mikä on innovaatiomuseon idea - mutta Odaiban Miraikanissa kaikki on esitelty huomattavasti laajemmin, näyttelyiden aiheet ovat monipuolisemmat ja voisin veikata, että vaikka lapsille suunnattuja pelejä ja elämyksellistä viihdykettä vaikkapa avaruussukkulan tutkimisen muodossa on Miraikanissa tarjolla runsaasti, siellä viihtyy loppujen lopuksi melkein paremmin kuitenkin isä kuin poika. Luettavaa ja opittavaa on niin paljon, ettei aikuinenkaan kykene sulattamaan kaikkea jännittävää uutta tietoa kerralla, ja niinpä Miraikanin tutkimusretkeä ei kannatakaan tehdä kiireessä vaan kunnolla aivojumpasta nautiskellen.

Oli hauska muistella geenibiologian tunteja 9. luokalta näiden kukkien avulla.


Miraikenin avaruusaluksen mallissa saattoi ihmetellä vaikka sitä, miten astronautit kestävät kuukausia tällaisen huussin kanssa.

Aivan Miraikanin kulmilla kohosi vielä kesän Odaiban reissumme aikaan myös jättimäinen Gundam-robotti, joka viimeistään sai paikan tuntumaan scifileffan näyttämöltä. Tuolloin horisontissa kohoilivat tornitalot, puiston yläpuolella kulki kaarteleva monorail-junarata, Fuji Terebin futuristinen pääkonttori kiilteli selän takana ja julmetun korkuinen robotti vartioi rantaviivaa. Ihmettelenkin, miksei Gundam saanut jäädä Odaibaa vahtimaan, kun se sinne niin hyvin sopi.

Täällä vartioin minä!

Toisella Odaiban reissullamme viime joulun aikaan en ollutkaan uskoa, kun robotin paikalla oli vain kellastunut ruohokenttä. Tuolloin ehdimme äidin ja Rossin kanssa kuitenkin kierrellä rauhassa aivan saaren rantaa puistikkoineen ja biitseineen. Olisin voinut istuskella kuulaan talvipäivän auringossa rantakivillä katsellen vedessä uivia meduusoja, kimaltelevia simpukoita ja lahden toisella puolella kohoavaa Roppongia vaikka iäisyyden - enkä ollut ainoa. Puistojen penkeillä ja laitureiden kupeissa istuskeli paljon nuoria. Odaiba on suosittu nuorten parien treffikohde, eikä syyttä, sillä siellä on suhteellisen rauhallista ja paljon mukavia syrjäisiä puistonpenkkejä, joiden huomassa voi rauhassa istuskella ja ehkä vaikka pitää vähän kädestä kiinni kenenkään häiritsemättä. ;)

Sillan toisessa tasossa, autojen alla kulkee Yurikamomen yksikiskoinen rata.

Matkasimme saarelle ja sieltä pois toisella käyntikerralla Yurikamomen monorail-junalla, joka on hieman kalliimpi, mutta huomattavasti jännittävämpi tapa matkustaa kuin metro. Korkealta meren ylittävältä sillalta monorailin ikkunoista, erityisesti junan etu- tai takapään suurista laseista, on upeat näkymät Tokion lahdelle, merelle ja Odaiban saarelle.

Kyllä tokiolaisenkin harrastus voi olla kalastaminen!

Seuraavan Tokion reissuni aikana pakkaankin eväät obentoulaatikkoon, teen pienen ostoskierroksen konbinin virvokehyllylle ja suuntaan istuskelemaan Odaiban rantapuistoon katselemaan ohi uivia laivoja, korkeuksissa kiitäviä junia ja kaukana auringossa kiilteleviä pilvenpiirtäjiä. Voi, olisipa jo ensi kesä ja seuraava Japanin matka! ^o^

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Talven reilireissun päätös: Tuiskujen Takayama

Kyotosta junareissumme jatkui kohti Takayamaa, pientä kaupunkia Hidan alueella, Gifun prefektuurissa Länsi-Japanissa. Pikajunan kolistellessa vuorien ja laaksojen läpi kohti länttä, maisema alkoi muuttua yhä sumuisemmaksi ja vuorien laella ja puiden oksilla oli lunta! Keli oli hennosti pakkasen puolella ja kylmeni iltaa kohti. Jossain vaiheessa Takayamaa lähestyessämme junan ikkunoiden takana alkoi sataa räntää. Tarpoessamme loskassa kohti hostellia ei ollut yhtään ikävä Suomea.

Hida no Saton perinnekylä

Saavuimme Takayamaan melko myöhään, mutta ehdimme juuri sopivasti ennen illan pimentymistä käymään Hida no Saton upeassa ulkoilmamuseossa, joka esittelee alueelle tyypillisiä vanhoja maalaistaloja ja maalaismiljöötä riisipeltoineen, myllyineen ja aittoineen. Lumisadekin taukosi mukavasti vierailumme ajaksi, joten ehdimme kiertää kaikessa rauhassa kauniin maalaiskyläidyllin kaikkine taloineen ja rakennuksineen, soittamaan rukouskelloa ja ihastelemaan pikkupakkasessa jäätynyttä uskomattoman sinisen kylän keskuslammen pintaa.

Upeisiin, vanhoihin maalaistaloihin ja muihin rakennuksiin pääsi kurkistelemaan sisällekin. Niissä riitti liukuovia, shoji-paperia ja tatamilattioita kerrakseen.

Hida no Sato on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, ja mikäli innostuu vanhoista japanilaisista maalaismaisemista ja arkkitehtuurista enemmänkin, voi matkustaa bussilla lähistöllä sijaitsevaan suurempaan olkikattoisten talojen kylään vuorten keskelle Shirakawagohon.

Perinteisissä izakayoissa istutaan usein tatamilla. Äiti taisi nauttia tonkatsua, kun taas itse valitsin listalta ikisuosikkini yakisoban.

Illalla murkinoimme mukavan tunnelmallisessa izakayassa, josta käveleskelimme Takayaman vanhan kaupungin autioiden kujien läpi takaisin hostellille. Hostellimme oli J-hoppersin hostelli, jota voi lämpimästi suositella kenelle tahansa matkailijalle. Yövyimme omassa huoneessamme, jossa oli tatamilattiat, shoji-paperit ikkunoissa ja kerrossängyt nukkumista varten. Varsin perinteinen ja japanilainen majoitusvaihtoehto siis, vaikka kyseessä olikin erittäin halpa majoituspaikka. Koska hostellilta oli tarjolla myös ilmainen kyyditys läheiselle onsenille, päätimme kylmän päivän palelluttamina käydä vielä rentoutumassa kuumassa lähteessä. Onsenissa, vastasataneen lumen ympäröimässä ulkoaltaassa makoillessa oli jälleen kerran olo kuin kuninkaallisella.

J-Hoppers Takayaman hostelli oli hintaansa nähden erittäin viihtyisä ja kolmen hengen huoneemme mukavan tilava.

Seuraavana aamuna herätessäni vedin paperiset luukut ikkunoiden edestä ja hämmästyin. Eilisiltaisen räntäsateen sijaan ulkona paistoi aurinko. Lähdimme äidin kanssa kiertelemään Takayaman vanhankaupungin katuja.


Yhtäkkiä taivas alkoi kuitenkin pilvetä ja hetkessä alkoi sataa lunta! Tämä oli minulle todella outoa Japanissa, sillä Tokiossa harvemmin sataa kunnolla lunta ja minun siellä ollessani ei koskaan tullut taivaalta mitään muuta kuin vettä. Lumipyrystä huolimatta vielä viime iltana hiljaiset Takayaman vanhankaupungin kaduilla käyskenteli nyt paljon turisteja. Vanhoissa, tummapuisissa rakennuksissa on useita aivan ihastuttavia liikkeitä, jotka myyvät monenlaisia japanilaisia käsitöitä, kankaita ja ihastuttavia astioita.


Lumipyry sakeni ja tuuli kävi kylmäksi, joten menimme lämmittelemään nuudelikupposten äärelle. Kylmänä päivänä raamen ja udon maistui ehkä paremmalle kuin koskaan, ja äitikin muisteli ihanaa nuudelikeittoaan vielä useaan otteeseen kuukausia myöhemminkin.

Kareeudon oli mausteisuudessaan omiaan jäätävässä kelissä.

Mahat täynnä jatkoimme vielä pyrystä huolimatta hieman ostoskierrostamme, jonka jälkeen oli jo aika palata takaisin hostellille keräämään kamat kasaan ja hyppäämään junaan. Lumi alkoi kasautua jalkakäytävillekin, joten laukkujen raijaaminen asemalle oli kova ponnistus.

Kun lopulta istuimme junassa, ilma oli aika masentava. Jossain vaiheessa kuulin suureksi ihmeekseni junan kuuluttajan kertovan, että juna on hieman myöhässä lumipyryn takia. Jos lumipyry olikin uutta, niin tämä se vasta tavatonta olikin - japanissa junat myöhästelevät harvoin niin paljon, että suomalainen siihen kiinnittäisi erityisesti huomiota.

Takayamaa ympäröivä vuoristoinen maaseutu sai joulukuun viimeisenä päivänä ihan oikean talven..

... joka vuorilta laskeuduttaessa alkoi muuttua pikkuhiljaa hennoksi veden ja lumensekaiseksi sateeksi...

Mutta Tokiota lähestyttäessä lumipyryt olivat muisto vain. ♥

Loppujen lopuksi ehdimme kuitenkin vaihtamaan aiottuun junayhteyteen ja kelikin alkoi pikkuhiljaa muuttua junan ikkunan takana selkeämmäksi. Tokiota lähestyessämme aurinko pilkisteli tuttuu tokiolaiseen tyyliinsä taivaan rannasta värjäten pellot kullan keltaisiksi sinistä taivasta vasten. Oli ihana taas saapua kotiin, omaan ihanaan Sagami-Oonoon.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Talven reilireissu 3: Kyoto illan hämyssä

Kyoto on niitä kaupunkeja, joihin turistit tulevat nähdäkseen palan feodaaliajan samurai-Japania – sitä myyttien, paperisten liukuovien, sankarisotureiden ja geishojen maata. Ja onneksi, meidän kaikkien iloksi, Kyoto harvemmin pettää odotuksia. Hyvällä tuurilla Gionin vanhankaupungin kujalla voi nähdä aidon geishakokelaan, maikon, ja paperiovista ja samuraihaarniskoista pääsee nauttimaan kaupungin lukemattomissa temppeleissä, pyhätöissä ja museoissa.

Kyoton asemalle toivon saapuvani vielä monta kertaa.

Kyoton asutusalueiden kadut ovat soman kapoisia ja kotoisia.

Toinen kerta Kyotossa jätti edelleen tilaa tuleville, useille matkoille tuohon kauniiseen kaupunkiin. Inarin kettupyhätön jälkeen jatkoin äidin kanssa Sanjuusangendoulle, temppelille, joka majoittaa 1001 ihmisen kokoista armon jumalan, Kannonin, patsasta. Patsasrivistöt ovat mahtipontinen näky, mutta muutoin temppeli ei tarjoa mitään äärimmäisen ihmeellistä. Toki suuri, yli sata metriä pitkä päähalli on pisin puurakennelma Japanissa, mutta kokonaisuutena paikka ei ole ainakaan kymmeniä temppeleitä kolunneelle mikään must see -kohde. Voihan toki olla, että paikan täysi valokuvauskielto latisti innokkaan järkkärin kanssa heilujan kokemusta. ;)

Sanjuusangendoun yli 800 vuotta vanha temppeli kätkee sisäänsä 1001 ihmisenkokoista jumalpatsasta.

Kinkakuji heijastui upeasti täysin peilityynestä lammesta.

Vaikka temppeleitä onkin tullut jo kierrettyä Japanin maalla aikamisesti, en vieläkään ehättänyt käymään kaikissa pyhätöissä ja temppeleissä, joissa haluaisin Kyotossa joka tapauksessa käydä. Lisäksi monta taidemuseota olisi kaluamatta ja Kyoton ympärillä kohoavat vuoret, esimerkiksi Arashiyaman alue, vaativat nekin aivan oman retkensä. Siinä mielessä onkin ehkä hieman outoa, että päädyin käymään jo toista kertaa Kinkakujilla, kultaisella paviljongilla, jolla oli vieraillut aiemman Lions Club -vaihtojaksoni aikana lukioikäisenä. Olin silti iloinen, että vein äitini katsomaan kultaisena ilta-auringossa hohtavaa arkkitehtuurin ylistystä, sillä paviljonki oli aivan yhtä henkeä salpaavan upea kuin ennenkin.

Nuori nainen katseli upeana välkehtivää, aidolla lehtikullalla päälystettyä Kinkakujia kauniissa kimonossaan.

Kinkakujilta jatkoimme illan hämärtyessä kohti Gionia, geishojen korttelia, jossa Kyotolle tyypilliset, puiset, machiya-tyyliä edustavat rakennukset vierustavat kapeita, kivettyjä katuja. En ole nähnyt Gionia itse lainkaan päivällä, mutta valokuvien perusteella väittäisin, että Gion on parhaimmillaan juuri iltahämärässä ja jo pimeän tultua. Sokkeloiset kujat, upeasti valaistujen ravintoloien oviaukot ja kauniisti valoja heijasteleva Kamo-joki tai Shirakawa-kanaali luovat käsin kosketeltavan tunnelman.

Kuuluisimpia katuja Gionilla lienee Hanami-koji, jonka varrella sijaitsee lukuisia teehuoneita, ravintoloita ja teattereita. Iltaisin geishat ja maikot viihdyttävät teehuoneiden vierailijoita erilaisilla perinteisillä laulua, soittoa ja tanssia yhdistelevillä taide-esityksillä ja hienostuneella, pitkän kaavan mallisella teetarjoilulla eli teeseremonialla. Näissä maisemissa onkin kuvattu useita kohtauksia historiallisiin elokuviin, joista kuuluisimpia Suomessa lienee esimerkiksi Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin pohjautuva 'Geishan muistelmat' -elokuva.

Ilta alkaa pimetä Gionilla.

Kaikilla alkoi olla nälkä, joten meidät käännytettiin pois useasta täyteen bookatusta ravintolasta. Välillä ovelta piti kääntyä aivan omin neuvoin hieman menun hintoja tarkasteltuaan. Gionin keskeisimmillä alueilla ruokapaikat ovat usein melko hintavia.

Harmiksemme kaikki maikot olivat tietenkin lähteneet perheidensä luokse Uuden vuoden lomaa viettämään, joten aidot geisha-oppilaat jäivät näkemättä. Samalla kun tunnelmoimme Gionin kaduilla, koetimme etsiä ruokapaikkaa illaksi. Ystäväni Ayumi oli kertonut, että hintalaatusuhteeltaan hyvän ravintolan löytäminen voi olla Gionin tuntumasa joskus vaikeaa, sillä suuri osa paikoista on tavattoman kalliita. Olin kuitekin saanut Ayumilta hyvän ravintolan nimen ja osoitteen avuksi ruokapaikan metsästykseen. Kiersimme ympäri kortteleita, ja jossain vaiheessa vanha nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Tämä tofukauppiaaksi esittäytynyt nainen lopulta viekin miedät ravintolan ovelle saakka, kertoen samalla kaupastaan, geishoista sekä tuttavastaan, jolla oli teehuone, ja antoi vielä muistoksi kuvan eräästä uudesta, ilmeisesti tuttavansa huomassa olevasta geishakokelaasta, josta piirit kuulemma kohisevat. Nainen antoi myös käyntikorttinsa - jos vaikka tarvitsisimme tofua. Seisoessamme Ayumin suositteleman ravintolan ovella, ei voinut taas kuin ihmetellä tuota ihmisten avuliaisuutta. Ehkä minäkin alan eläkepäivinäni (kun minulla on pieni (tofu?)putiikki sivutoimenani) neuvomaan eksyneitä turisteja Helsingissä... Tai vielä parempaa, auttamaan Suomalaisturisteja Tokiossa. =^__^=

Onneksi hieman syrjempää, pienemmiltä kaduilta löytyi vielä mukavia ruokapaikkoja. Oishinbossa saimme mahat täyteen, eikä ruoka ollut muutenkaan hullumpaa.

Valitettavasti Ayuminkin neuvoma ravintola oli hieman etäisestä sijainnistaan huolimatta aivan täynnä, joten etsintämme jatkuivat vielä tovin. Muutaman kyselyn jälkeen kuitenkin tärppäsi, ja Oishinbo tarjoili meille mm. herkullista sushia. Mahat täynnä, pimeyden Kyotossa yhä syvetessä ja keskustan menon kiihtyessä jätimme Gionin taaksemme ja nousimme junaan, joka vei meidät yöpaikkaamme Morien huvilalle. Seuraavana päivänä matkamme jatkui suurkaupungin sykkeestä kohti lumisempia vuoristoseutuja.