tiistai 27. lokakuuta 2009

Animoinnista tuskin tulee minun leipätyöni...

Animaatiokurssi päättyi tosiaan tuossa muutama viiko sitten. Kurssi oli mielenkiintoinen ja haastava, ja alussa haukkasin vähän liian ison palan kuvitellessani, että ehtisin tehdä kaksi animaatiota tavitun yhden sijaan. Niinpä väänsin materiaaleja kahta animaatiota varten hiki hatussa kurssin viimeiseen viikkoon saakka, mutta loppujen louksi työstin valmiiksi vain yhden animaation.

Kurssin tarkoituksena oli siis tehdä mainoselokuva valitsemalleen yritykselle. Kaikki tekivät noin 30 konseptisuunnitelmaa, joista valittiin, kolme parasta, briiffailtiin opettajan kanssa ja lopuksi lähdettiin toteuttamaan yhtä animaatiota. Animaatio tehtiin Adobe After effects tai Direct Cut Pro -ohjelmalla. Ohjelmapuoli olikin kurssin haastavin osuus, koska koko softa oli japaniksi, kuten myös opintomonisteet. Onnistuin kuitenkin kasaamaan animaationi jotenkuten, ja opettaja ja luokkakaveritkin olivat mukavan kärsivällisiä jatkuvista kysymyksistäni huolimatta. Ensimmäiseksi tuotokseksi Newton-animaationi on ihan mukiinmenevä, vaikka toivomisenvaraa aikalailla jäikin.

Olkaa hyvä! (Valitan videon pientä kokoa ja nettilaatua..)

video


Siinä mielessä animaatiokurssi oli erittäin valaiseva, että vaikka liikkuvan kuvan tekeminen ja etenkin videoiden ja äänien yhdistäminen ja leikkely on ihan hauskaa, varsinainen ns. vanhanaikainen, kuva kuvalta piirrelty animaation teko ei todellakaan ole minua varten,toisin kuin ehkä joskus kuvittelin. Videoeditointi tuntuu paljon mielekkäämmältä, mikäli pitää olla liikkuvan kuvan kanssa tekemisissä. Pitää kokeilla, josko jossain välissä ehtisinkin pykätä kasaan videokoosteen taifuunipäivästä ja koulumatkastani - niitä kun tuli tuossa jossain vaiheessa vähän kuvailtua pokkarilla. :)

maanantai 26. lokakuuta 2009

おつかれさま!

Hauska tilataideteos kampuksen viheralueella Joshibinsain aikaan

Otsukaresama! (Eli suomeksi "Jes, se on kunnialla ohi, kiitos hyvästä työstä!" tai jotain muita yhteishengennostatushuutoja..) Joshibin festivaali sujui kaikenkaikkiaan oikein hauskoissa merkeissä, vaikka lauantain sääennuste oli viikon kuluessa näemmä vaihtunutkin sitten auringosta 70% sateen todennäköisyyteen. Suurin osa päivästä kului kuitenkin onneksi ilman pisaran pisaraa, ja vettä alkoi tulla vasta iltapuolella, mikä oli erilaisten ohjelmanumeroiden ja ulkona pidettyjen myyjäisten kannalta onni.

Joshibin lukion opiskelijoita seuraamassa yliopistomme ohjelmaa.


Ystäväni Sari (oikealla) ja hänen kaverinsa myyntipöytänsä ääressä.

Yliopistojen ja lukioiden vuosittaiset festivaalit ovat niitä tapahtumia, joihin aika moni koulumaailmaan sijoittuvaan animeen tai mangaan tutustunut on joskus törmännyt. Oli todella hassua huomata, miten todenperäisiä monet noista fiktiivisistä sarjoista ovat näiden festivaalien kohdalla. Pukeudutaan hassuihin pukuihin, järjestetään hassua ohjelmaa, on puputyttökahvilaa ja yakisobastandilla hikoilevia komeita kokkeja. Kaikki paiskovat yhdessä töitä, pitävät hauskaa, syövät niitä prikulleen samoja ruokia ja käyttäytyvätkin osittain kuin olisivat suoraan jostain Azumanga Daiohin tai Hachimitsu to Cloverin festivaalijaksosta.

Festivaaleilla järjestettiin Halloween pukukilpailu. Cosplay-tyyppejä oli joka lähtöön.

Lavaohjelmassa oli mm. Halloween-pukukilpailu, bändien keikkoja, tanssiesityksiä a la Haruhi Suzumiya, sekä Cheer Dance -klubin esitys, jossa kaksi luokkakaverianikin oli mukana tanssimassa mm. suositun Perfumen Chocolate Disco -biisin tahtiin.


Oli hauskaa myydä asioita japaniksi, toivottaa asiakkaita tervetulleiksi tyypillisillä japanilaisten myyjien huudahduksilla ja keskustella asiakkaiden kanssa. Silloin kun huovutin lisää rintakoruja, monet pysähtyivät katsomaan ja juttelemaan huovutuksesta ja töistäni.

Minä huovuttamassa Pikku puodissani ;)

Entinen luokkakaverini Tomo-chan 2-3 -luokasta kävi juttelemassa useaan otteeseen pitkin päivää. ^-^

Jakelin käyntikorttejani kaikille ostoksia tehneille, sekä useille tuttaville, ystäville ja muille kiinnostuneille.

Sain myytyä rintakorujani oikein mukavasti, mutta postikortteja meni ikävän vähän siihen nähden, miten paljon niitä tulostelin, ja minkä verran niiden papereihin meni rahaa. Toisaalta näin jälkeenpäin kyllä tajuan, että ei olisi kannattanut odottaa ihan yhtä suurta menekkiä korteille kuin Suomessa joulun alla, jolloin kaikki tuntuvat tarvitsevan kortteja ja ostavat niitä kymmenittäin. Onneksi postikortteja voin käyttää omiin tarpeisiini tai myydä myöhemminkin, joten sinänsä mitään ei ole menetetty ja reippaasti plussan puolelle pääsin joka tapauksessa saldossa, mikä oli tietenkin tavoitteena. :)

Puput ja nallet lähtivät matkaan 700 yenillä, eli about viidellä eurolla, vaikka kuvassa onkin aamun valmisteluiden aikainen väärä hintalappu.

Kiitoksia myös jopa neljälle koulun ulkopuoliselle ystävälleni, jotka jaksoivat raahautua paikalle hieman tylsästä säästä huolimatta. Myös suurin osa luokkakavereistani kävi morjenstamassa minua kojullani, mistä tuli oikein hyvä mieli. Tein myös itse ostoksia, mm. korvakorut, käsintehtyä keramiikkaa ja hiusdonitsin, jotka esittelen täällä myöhemmin. Oli erittäin vaarallista asettua pitämään kojua tavattoman taitavien tekstiilisuunnittelijoiden viereen, sillä heidän pöydässään oli kasoittain ihania pompuloita, obentou-liinoja, huiveja ja muita tekstiilejä, joita olisin halunnut ostaa. Onneksi oli pakko pitää kolikot pääasiassa omassa vaihtokassassa...

Mutta nyt on kyllä taas huovutettu tarpeeksi vähäksi aikaa, reilu pari kymmentä rintaneulaa olivat ihan hyvä saavutus parin viikon sisällä. Niinpä tunginkin Joshibisain päätteeksi huovutsvermeet matkalaukun uumeniin odottamaan Suomeen paluuta, ja keskityn käyttämään vapaa-aikani tästä lähtien muihin projekteihin.

Kuka sitä nyt kotona viitsii kokata, jos voi syödä pilvenpiirtäjässä?

Viime viikko on mennyt paljolti syöden ulkona, sillä kylässä olleen kaverini toiveena oli maistella mahdollisimman monenlaisia japanilaisia ruokia. Ulkona syöminen on onneksi Japanissa suhteellisen halpaa, jos vain löytää oikeat ravintolat, joten vaikka viikon aikana tuli syötyä mm. tempuraa, gyozaa, okonomiyakia, yakisobaa, erilaisia donbureita, sushia, currya, raamenia, sobaa, udonia ja monenlaisia izakayan herkkuja, en ole silti ihan vararikossa. ;)

Ravintola sijaitsi tästä heti vasemmalla olevan tornitalon 48. kerroksessa, mikäli oikein muistan.

Parhaat ravintolaelämykset viikolta piti tietenkin ikuistaa, joskin molemmat eri syistä. Shinjukua kiertäessämme kävimme kaveriporukalla syömässä julmetun korkeassa pilvenpiirtäjässä, joka oli kokemus sinänsä. Kyseisen ravintolan sijainti oli yksi upeimmista, missä olen koskaan syönyt, joten vaikka ruoka olikin hyvää, niin ikkunasta avautuneet näkymät öiseen, kaupungin valojen täplittämään metropoliin varastivat huomion.

Ravintola sijaitsi tornitalossa, jonka keskellä oli "reikä". Mietimme, miten Tokion neliöhinnoilla voi olla varaa jättää pilvenpiirtäjän keskelle näin valtava tyhjä tila..

Toinen viikon elämyksistä liittyikin sitten melko täydelliseen sushiateriaan. Ennen kuin tulin Japaniin, sushi sijoittui omalla listallani niiden ruokien joukkoon, joita kyllä syö ihan mielellään, jos ne eteen sattuvat, mutta joita en erityisesti kuitenkaan koskaan kaipaa. Suomalaisiin sushikokemuksiin verrattuna japanilainen sushi on kuitenkin kuin ihan eri ruokalaji. Tuoreesta tonnikalasta tehty nigiri sulaa suussa ihan eri tavalla kuin Suomessa pakastetusta kalasta tehty sushi, riisi on juuri sopivan makuista, eikä tippaakaan liian etikkaista, soija on herkullista ja vaihtoehtoja piisaa.

Näitä lisää, kiitos!

Oli pakko tehdä ensimmäisen tilauksen jälkeen vielä jatkotilaus ja ottaa muutamaa lempikäärylää vielä toinenkin setti, sillä niihin tulee himo! Pitänee myös antaa vielä Suomen sushikokeille mahdollisuus, vaikka raaka-aineet eivät voikaan olla yhtä laadukkaat kuin Japanissa. Sushia on kuitenkin pakko saada ensi vuonnakin, joten ei kai siinä muu auta kuin käydä läpi Helsingin japanilaisten ravintoloiden tarjonta yksi kerrallaan, jos sieltä vaikka kuitenkin sattuisi löytymään joku helmi. :P

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Shokudoun sapuskat 5.

Jokaikisenä viikon päivänä Joshibin ruokalasta saa japanilaisten kotiäitien bravuuria, jokaisen japanilaislapsen tuntemaa, tuikitavallista kotiruokaa, eli kareeraisua.

カレーライス - Kareeraisu


Kareeraisu, eli curryriisi on yksi tavallisimmista japanilaisista arkiruoista. Joku voisi toki tokaista tähän, että mikä japanilainen ruoka se curry muka on, mutta vuosien saatossa Intiasta peräisin oleva currykastike on saanut omanlaisensa, japanilaisen maun, tarjoilutyylin ja valmistustavan. Kareeraisua voisikin hyvin verrata vaikkapa suomalaisten makaronilaatikkoon - eivät ne makaronitkaan mitään suomalaista alkuperää ole, mutta voiko joku väittää, ettei makaronilaatikko olisi suomalaista arkiruokaa, jota syödään lähes joka taloudessa?

Kareeraisu on ruokalamme menun halvimmasta päästä, ja kustantaa vain 270 yeniä lautaselta. Vajaalla parilla eurolla saa riisiä ja currykastiketta, jossa maistuu curryn lisäksi mm. sipuli, inkivääri ja useimmiten porsaan liha. Joskus possu on korvattu kanalla, naudalla tai katkaravuilla.

Kareeraisua saa jokapuolelta Japania havalla, joten suosittelen kyllä kokeilemaan sitä reissun päällä. Pelkkiä japanilaiselle currylle omistettuja ravintoloitakin löytyy. Näistä voisin suositella esimerkiksi CoCoCurrya, jonka listalla on kymmeniä eri variaatioita kareeraisu-kastikkeesta - on kanaa, possua, nautaa, vihanneksa, katkarapuja, rapua, munakoisa, nakkeja, okraa ja juustoa, sekä lähes kaikenlaisilla erityyppisesti friteeratuilla, leivitetyillä lihapaloilla ja -leikkeillä höystettyä currya.

lauantai 24. lokakuuta 2009

Kamakura ei jätä kylmäksi vielä kolmannellakaan kerralla

Olen käynyt Kamakurassa nyt kolme kertaa puolen vuoden sisällä. Ensin Leenan ja Jasonin vieraillessa Tokiossa, sitten isäni ja hänen kihlattunsa tullessa kylään, ja viime viikonloppuna tuli kierrettyä tuota Kanagawan helmeä jälleen suomalaisessa seurassa kahden ystäväni kanssa.


Kamakura on paikka, josta tosiaan tuntuu löytyvän kerta toisensa jälken uusia temppeleitä ihmeteltäväksi ja luonnon maisemathan nyt iskevät minun vaeltajasieluuni aina, olivatpa ne sitten Himangan läpikolutuilla kalliolla Keski-Pohjanmaalla tai tuikituntemattomalla tuliperäisellä maaperällä Japanissa.

Hääpari, häävieraat sekä muutama turisti seremonian tiimellyksessä.

Lähdimme kavereideni Kaarlen ja Eeron kanssa matkaan aamulla, ja aloitimme kierroksemme Kamakuran tärkeimmältä Shintopyhätöltä, Tsurugaokahachimangulta. Olin käynyt kyseisellä pyhätöllä myös aiemmin, joten kuvia tuli napsittua lähinnä meneilään olleesta hääseremoniasta. En tiedä kuinka korrektia on ottaa valokuvia tuntemattomasta hääparista - ainakin suomalaisesta näkökulmasta se on vähän kummallista, mutta toisaalta japanilaisetkin näkyivät harrastavan sitä, joten päästin sisäisen turistini valloilleen. ;)

Pikkutytöt tällingissä

Olen nähnyt viikon sisällä jo kolme hääseremoniaa, mutta lisäksi olen onnistunut todistamaan myös useampaan otteeseen lasten kasvuun liittyviä seremonioita, joissa pikkupojat viedään pyhätölle upeat hakamat (traditionaalinen miesten puku) yllään. Tsurugaokahachimangulla tosin onnistuin ikuistamaan pikkusamuraiden sijaan pari suloista japanilaista pikkuprinsessaa.

Gunmasta tulleita ala-astelaisia nimmareiden keruussa

Huvittavaa tämänkertaisessa Kamakuran reissussamme olivat myös Gunman prefektuurista kouluretkellä olleet ala-astelaiset, joiden englanninopettaja oli keksinyt heille varsin huvittavan tehtävän, jonka pedagogisesta tehokkuudesta voidaan olla montaa mieltä. Oppilaiden piti tervehtiä ulkomaalaisia englanniksi ja pyytää gaijinia kirjoittamaan lappuunsa allekirjotus. Niinpä saimmekin maistaa hetken kuuluisuuksien elämää, kun jouduimme pysähtymään joka kaupan ja kadun kulmassa singeeraamaan ala-astelaisten lappusia. Se, oppivatko lapsukaiset yhden paperista luetun lauseen kurinalaisesta toistamisesta mitään, jää arvoitukseksi. Pyysin yhdeltä ryhmältä, saisinko ottaa heistä kuvan,mutta valitettavasti he eivät tuntuneet tajuavan, mitä tarkoitin, ennen kuin otin kamerani esiin. Siinä vaiheessa kun vaihdoin englannista japaniin lapsien reaktiot olivata aina hauskaa katsottavaa.


Syötyämme lounaalla mahat täyteen herkullista tempuraa, suuntasimme Pohjoiskamakuran vuoristopolulle, joka on sopivan lyhyt, muutaman kilometrin mittainen vaelluspolku muutaman temppelin välisellä pienellä vuorella. Polku on pääosin varsin helppokulkuista, mutta muutamassa kohdassa joutuu jopa ihan vähän kiipeämään ja käyttämään käsiä apunaan. Matkan varrella oli myös mielenkiintoisia hautaluolia, joita piti käydä vähän tutkailemassa myös lähempää. Yhden haudan kaikkien patsaiden päät oli katkottu.. Täkäläisiä "hautakivienkaatajia" vaiko jokin traditio, mene ja tiedä?

Meidät ohitti hirveää vauhtia eteenpäin pinkonut partiolaislauma, jonka pikkupojilla tuntui olevan energiaa vaikka muille jakaa mäkisestä maastosta huolimatta. Kysäisin yhdeltä partiolaisten johtajista, mistä päin he olivat tulleet Kamakuraan, ja hän kertoi lauman olevan Yokohaman partiolaisia. Nämä pienet, muutaman tunnin vaelluksetkin tuntuvat nyt kyllä vievän minua vain yhteen tiettyyn suuntaan - näyttää siltä, että keväällä on varmaan pakko ottaa ja soittaa lähimpään lippukuntaan, ja alkaa käyttää vanhaa partiohuivia viikottain...


Kita-Kamakuran muutaman sadan metrin korkuisilta huipuilta aukeaa upeat näköalat Kamakuran kaupungin ylle. Sää oli sen verran hyvä, että vuoren laelta näki Yokohamaan saakka!

Kita-Kamakurasta otimme junan takaisin Kamakuran asemalle, josta päätimme jatkaa kotia kohti tehden pienen kierroksen Enoshiman rannalle. Kaarle, joka oli luonani turisteilemassa, ja Eero, joka myös on vaihtarina Tokiossa, eivät olleet vielä nähneet merta Japanissa, joten kaverini tuntuivat olevan aalloista vähintäänkin yhtä innoissaan kuin rannalla leikkineet lapset. ;)

Vesi oli viileää, mutta varsin uimakelpoisen oloista. Niinpä syksyn viimeinen biitsikeikka saattaakin olla vielä edessä.

Illalla hyvä tuurimme sään suhteen jatkui, sillä auringon laskiessa huomasimme, että horisontissa näkyi jotain muutakin kuin punainen aurinko. Fuji päätti näyttää meille siluettimme, ja sinetöi täten erittäin onnistuneen päivän.

Auringonlaskussa Fuji ja pari muuta vuoren huippua.

perjantai 23. lokakuuta 2009

女子美祭 23.-25.10. klo 10-17!

Tällä viikolla ei ole paljon mitään muuta ollutkaan päässä kuin 女子美祭, eli Joshibisai, koulumme festivaali, jota vietetään tänä viikoloppuna Sagamiharan kampuksella. Kyseessä on yliopiston festivaali, jossa oppilaat saavat mahdollisuuden esitellä omia töitään, järjestää ohjelmaa ja kerätä varoja esimerkiksi harrastuskerhojensa tarpeisiin myymällä omia tuotoksia, järjestää vaikkapa kahvilatoimintaa tai kokata ruokaa festivaalivieraille.


Joshibisain valmistelut aloitettiin joskus kesän kynnyksellä, jolloin kukin sai ilmoittautua mukaan erilaisiin ohjelmiin ja alkaa valmistelemaan omaa osuuttaan festivaalia varten. Pitkin syksyä Joshibisain pääjärjestäjät ovat kokoontuneet, järjestäneet design-kilpailuja logojen, julisteiden ynnä muiden tarpeellisten elementtien hankkimiseksi, sekä infonneet festivaalin kunniavieraista, ohjelmasta ja muusta mielenkiintoisesta. Koristeita, kylttejä, ohjelmalappusia ja opasteita on väsäilty kaikkien opiskelijoiden voimin aamusta iltaan intensiivisesti tämä viikko, ja vihdoin tänään koitti päivä, kun kaikkien kuukausien uurastus palkitaan!


Ruokakojuja pystytettiin jo keskiviikkona.


Teippasimme opastetarroja Design-rakennuksen lattioihin. Vitsi mikä homma se olikaan! Kuvassa etualalla Kubou-chan ja Yuuko.

Joshibin kampus oli tänään, ensimmäisenä festivaalipäivänä pullollaan väkeä. Etenkin Joshibin lukion opiskelijat olivat tulleet sankoin joukoin katsomaan koululla pidettäviä esityksiä ja näyttelyitä. Itseltäni on esillä opiskelijoiden näyttelyssä pakkaussuunnittelun työt, sekä taittotyösarja. Tänään olin valvomassa 4. luokkalaisten näyttelytilaa ja toivottamassa vieraita tervetulleiksi. Kaikki luokkalaiseni valvoivat tilaa tunnin vuoroissa pareittain, eikä kukaan nähnyt mitään syytä, miksen minäkin olisi kyennyt hommaan - niinpä istuin luokkakaverini Mocchin kanssa näyttelytilaan vievällä käytävällä ja kiittelin kävijöitä japaniksi. Oli taas kivaa tuntea kuuluvansa joukkoon, ja Mocchin kanssa jutellessa tunnin valvonta meni nopeasti. ^_^

Huomenna minä olen myymässä tekemiäni rintakoruja, pinnejä ja postikortteja kampuksella. Odotan päivää innolla, sillä tänään tunnelma oli aivan ihana, ja tiedossa pitäisi olla kauniin aurinkoinen ja kuulas syyspäivä 20-asteen lämpötiloilla. ;)

Kaikki kynnellekykenevät tokiolaiset (ja muut Tokion seudulla hihhuloivat ihmiset) ovat lämpimästi tervetulleita kurkistamaan Joshibin festivaalimeininkiä lauantaina 24.10 ja sunnuntaina 25.10. klo 10-17. Itse olen festivaaleilla vain huomenna launataina, mutta meininki jatkuu ilman minua (Kyllä!) myös sunnuntaina. Paikkana siis Sagamiharan kampus, joka on Sagami-Oonon asemalta lähtevän bussin nro 60 päätepysäkki.

Nyt täytyy vielä huovuttaa vähän lisää mustikka-pinnejä ja rintakoruja huomiselle! ^_^
明日は本当に楽しみにしていますよ!

sunnuntai 18. lokakuuta 2009

Shokudoun sapuskat 4.

Japanilaiset pitävät kolmiovoileivistä - ainakin, mikäli on uskominen niin konbinien, supermarkettien kuin kahviloidenkin tarjontaa, sillä näitä leipiä voi ostaa melkein mistä vain. Niinpä neljäntenä Shokudoun sapuskana esittelen varsin usein koulun ruokalassa nauttimani kevyehkön lounaan - kolmiovoileivät.

サンドイッチ - Voileivät


Japanilaiset kolmiovoileivät on kasattu yleensä vaaleasta paahtoleipätyyppisestä, höttöisestä leivästä, jota myydään kyseiseen tarkoitukseen supermarketeissa valmiiksi kannattomina, reunattomina paloina, jotka on helppo leikata näteiksi kolmioiksi täyttämisen jälkeen.

Leipien täytteitä on tietenkin useanlaisia, mutta muutamia suosittuja tuntuisivat olevan keitettykananmuna-majoneesimössö, joka muistuttaa aikalailla munavoita, jonkinlaisen kinkku-leikkeleen, juuston ja salaatinlehden yhdistelmä, tonnikala-majoneesi-täyte eri vihanneksilla höystettynä sekä perunasalaatti. Näitä kaikkia olen ainakin löytänyt niin supermarkettien, kuin koulun ruokalankin listalta.

Vaikka annoskoko onkin yleensä suhteellisen pieni, majoneesi tekee leivistä kuitenkin täyttävän välipalan tai ihan sopivan, kevyehkön lounaan. Koulussamme lautasellinen leipiä kustantaa 270 yeniä, kaupassa yksi suurehko kolmileipä maksaa parista sadasta yenistä kolmen sadan yenin hujakoille, tietenkin vähän täyteestä ja marketista riippuen. Koulun leivät ovat todella huokeita, ja hyviä, joten niitä tulee syötyä yleensä kerran viikossa. Niinpä pari kaveriani, jotka tuntuvat sattuvan ruokalaan kanssani aina juuri silloin, kun syön lounaaksi voileipiä, ovat alkaneet huvittuneesti huomautella lounastavoistani: "Liisa, taas voileipiä lounaaksi?" Yritän aina vakuuttaa, että en minä näitä nyt joka päivä syö. :P

Suomalaisiin leipiin verrattuna Japanissa myytävät kolmioleivät ovat aivan omaa luokkaansa. Suomalaiset, ties millä tuntemattomalla, tehosekoittimen läpi survaistulla mössöllä täytetyt leivät häviävät mennen tullen japanilaiselle versiolle.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Kun alkaa kuulua joukkoon..

Koulupäivien mielekkyys vaihtelee erittäin paljon. Toisena päivänä rasittaa, kun mikään ei meinaa onnistua ja kielenymmärrys viiltää maata. Sitten on onneksi taas näitä päiviä, kuten tänään, kun tuntuu, että kuuluu juuri tänne.

Tulin koululle aamupäivällä tulostelemaan kuvitustyötäni iltapäivän presentaatiota varten, ja macciluokkaan tupsahtivat puolilta päivin samoissa aikeissa myös luokkakaverini Marie ja Mayumi. Juttelimme siinä kaikenlaista ja lähdimme yhdessä tulostusurakan päätteeksi ostamaan lounasta koulun kaupasta. Menimme eväinemme luokkaan, ja vietimme lounastunnin Mayumin pulpetin ääressä. Marie on melko hiljainen, vähän otaku-tyyppinen tyttö (eli on kiinnostunut peleistä, animaatioista, mangasta jne.), emmekä ole kovin paljon kaksistaan jutelleet, joten olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan katsomaan Square Enixin liikettä Shinjukuun. Kyseiseen kauppaan onkin pitänyt tehdä jo pidempään shoppailuristiretki, joten olin tietenkin innolla lähdössä mukaan. :)

Oli jotenkin tavattoman kivaa jutella tyttöjen kanssa tänään. Ymmärsin suurimman osan keskusteluista, nauroin useimmiten oikeissa kohdissa ja oikeastaan ensi kertaa tunsin todella olevani osa omaa luokkaani täällä Japanissa. Yksi luokkalaisteni suosikki huvittelumuodoista ennen tunnin alkua on muuten piirtää pokemoneja muistin varassa, joten jotain hyötyä on siis siitäkin faktasta, että tuli joskus silloin penskana sitäkin sarjaa katseltua silmät kiiluen. Pokemonpiirtelystä saa useimmiten hyvät naurut, paitsi silloin, kun Marie piirtää, sillä hän on liian taitava, että niille kuville voisi nauraa. :D

Iltapäivällä yhteishengen kohotus jatkui Joshibisain, eli parin viikon kuluttua vietettävän yliopistomme festivaalin korsteiden väsäämisellä. Koristeet valmistuivat alta aikayksikön, ja luokkamme festivaali-vastaavat olivat mielissään. Kotiin lähdettiin aplodien saattelemana.

On jotenkin äärimmäisen helpottavaa huomata, että alan pikkuhiljaa olemaan kaikille luokkakaveri siinä missä muutkin, enkä vain se vaihtari siellä luokan takana. Nykyään en edes jää sinne takapulpettiini, kun muut kerääntyvät juttelemaan jonnekin puolelle luokkaa ennen tunnin alkua, vaan menen mukaan muina miehinä. Ahdistusta herättää toki se seikka, että enään ei ole kuin reilu kolme kuukautta aikaa nauttia tästä tilanteesta. No, niistä kuukausista pitää ottaa kaikki irti. Onneksi tänne pääsee takaisin, vaikka välillä kävisikin kääntymässä vuoden tai pari Suomessa. ;)

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Shokudoun sapuskat 3.

Oikeastaan joka viikko Joshibin lounassettinä on tarjolla jonkinlainen hampurilaispihvi erilaisilla lisukkeilla, joten kolmantena Shokudoun sapuskana ikuistan blogiini tämän ihan maistuvan, mutta aika mielikuvituksettoman ja visuaalisesti melko vähäpätöisen lounaan.


ハンバーグステーキとクリームソース - Hampurilaispihvi kermakastikkeella

Hampurilaispihvista nyt ei varmaan paljon tarvitse sanoa. Se on jauhelihapihvi, jollaisen voisin ostaa ihan yhtä hyvin Suomestakin tai pyoräyttää pannulla kotona. Tällä kerralla päälle oli annosteltu täyteläistä "kriimu soosua", eli kermakastiketta, mutta luodakseen variaatiota muuten varsin simppeliin lounaaseen, keittolan tädit kuorruttavat pihvin välillä tomaatti-sienikastikkeella tai demi-glace-kastikkeella.

Lisukkeena oleva salaatti vaihtelee hieman, mutta on pääosin juuri tuota, mitä kuvassa näkyy eli salaattia, raastetta ja hyvällä tuurilla joskus yhden sijaan kaksi tomaattilohkoa. Kaikkiin lounassetteihin (eli naihin, jotka sisaltavat salaatin, riisikipon ja jonkin "paaruoan") kuuluu aina myos misokeitto, josta olen oppinut pitamaan litkittyani sita puolisen vuotta useamman kerran viikossa. Hoyryavan kuuma misokeitto on erittain ihanaa etenkin kylmempina paivina.

Kuten tarkimmat ovat ehkä huomanneet, tarjottimellani on aina kaksi juomakippoa. Kesällä ne sisälsivat vettä, mutta nyt kun ei ole enää ihan niin helteistä, olen alkanut täyttää toisen kipon vihreällä teellä. Shokudoun juoma-automaatissa on mainiota se, että siitä saa tosiaan ilmaiseksi vettä ja teetä muulloinkin kuin ruoan kanssa. Pitääkin muistaa alkaa ottaa Starbucks-tombolani (take out-termosmuki) koululle mukaan, jotta voin täyttää sen teellä illan luoentoja ajatellen. Saisi olla tallaiset teetarjoilut Suomenkin koulussa!

torstai 8. lokakuuta 2009

Reilireissu 7: Ikuran vesiputoukset ja tippukiviluolasto

Morien perheen kanssa pääsin näkemään paljon sellaisia kohteita, joihin tavallinen matkailija ei eksy, mutta jotka ehdottomasti ovat näkemisen arvoisia. Ikuran vesiputous ja noin 1200 metriä pitkä tippukiviluolasto sijaitsevat toin tunnin junamatkan päässä Okayaman kaupungista, pienessä vuoriston keskellä sijaitsevassa Ikuran kaupungissa.


Maisemat ennen Ikuraan saapumista olivat henkeä salpaavat. Vehmaiden, vihreiden vuoristojen lomassa virtasi jylhiä koskia, jotka vaimenivat alempana kauniiksi, leveiksi joiksi. Itse ikuran putouksen, ja sen takana vuoren sisällä kiemurtelevan luolaston edusta on leveä, matala jokialue, jonka vesi heijastaa väreissään taivaan ja vuoriston kasvillisuuden sinivihreitä sävyjä.

Hayato olisi voinut viettää varmaan koko päivän heittäen kiviä jokeen, ja minä olisin voinut varmaan valokuvata lapsukaisia yhtä kauan. :D


Ranta on täynnä sileiksi hioutuneita, vaaleita kiviä, jotka olivat etenkin Kakerun ja Hayaton mieleen. Kakeru keskittyi maistelemaan hiekkaa ja kiviä aina kun aikuisen silmä vältti, Hayato taas keskittyi treenaamaan heittokättään.

Kake-chan löysi monta herkullista kiveä, ja ilmekin on sen mukainen.

Kuten sanottu, mikään turistirysä ei ole kyseessä, vaan sain katsella Ikuran luonnon ihmeitä ainakin sillä hetkellä ainoana länsimaisena matkailijana. Tippukiviluola oli erityisen mielenkiintoinen kokemus, koska luolasto ulottui niin pitkälle vuoren sisälle kiemurrellen korkealle ylös laskeutuakseen sieltä lopulta vesiputouksen taakse.


Muodostelmat vuoren sisällä olivat huikeita. Kivien värit vaihtelivat upeista ruosteen ja ruskean punaisista vihertäviin ja valkoisiin sävyihin. Luolastossa oli paljon korkeuseroja, joten askelia ja nousua riitti. Katosta ja seinistä tippui koko ajan kylmää, virkistävää vettä käsille ja päähän, ja ilma oli mukavan viileä, ehkä parikymmentä astetta, mikä oli ihanaa vaihtelua kuumankostealle kesäpäivälle.


Välillä luolaston käytävät olivat niin kapeita tai matalia, että niissä joutui kumartumaan ja varomaan, ettei nirhaise selkää, käsiä tai päätään kiviin. Yhden kerran nostin pääni kuitenkin kumarasta liian aikaisin ylös, ja löin pääni aika ikävään, terävään tippukiveen. Ihana kuhmu muistutti keskellä kalloa luolaretkestä vielä monta päivää myöhemmin. X)

Reilireissu 6: Okayama

Kävimme Morin perheen kanssa päiväreissulla Okayamassa, jonne hurautti Kurashikistä junalla alta aikayksikön. Okayama on Okayaman prefektuurin suurin kaupunki, joka tunnetaan mm. Okayaman komeasta mustasta linnasta, sekä Kourakuenista, yhdestä Japanin kolmesta upeimmasta puutarhasta.


Minä, Eri ja pojat Okayaman linnan museossa

Suuntasimme ensiksi katsastamaan Okayaman linnan, joka ei valitettavasti ole alkuperäinen 1500-luvulla rakennettu linnoitus, vaan replika maailmansotien ilmaiskuissa tuhoutuneesta linna-vanhuksesta. Linnan sisätilat ovat varsin modernit, sillä ne palvelevat pääasiassa museona, mutta pari ylintä kerrosta on jätetty kuvaamaan vanhan linnan aitoa rakennetta, joten niissä kerroksissa oli jo vähän linnan tuntuakin. Näkymät linnan katon tasalta olivat hienot Kourakuenin puutarhan ja joen yli. Myös linnapiha vanhoine muureineen ja kivivalleineen oli mukava retkikohde. Lapsetkin saivat temmeltää suurilla viheralueilla mielensä mukaan.


Okayaman linna iltavalaistuksessa

Illallistimme upeassa korealaisessa ravintolassa. En ollut tätä ennen käynytkään syömässä korealaista, mikäli kimchiä ei oteta lukuun, joten en ollut ihan varma millaista ruokaa odottaa. Tiesin, että korealainen ruoka on melko mausteista, mutta siihen arvailuni jo loppuivatkin.

Korealainen ravintola Okayaman keskustassa. Kaikilla asiakkailla oli oma pieni huone ruokailua varten.

Ruokailu oli kerrassaan positiivinen kokemus. Oikeastaan kaikki, paitsi raaka, mausteinen naudan liha olivat mieleeni. Etenkin sushityyppiset tofukääröt kala- ja avokadotäytteellä, sekä friteeratut ebit, eli ravut olivat todella herkullisia. Korealaista pitää päästä syömään uudemmankin kerran.

Kake-chan simahti ennen kuin ehdimme edes aloittaa syömistä.

Illallisen jälkeen menimme katsomaan sadoin ulkotulin, valoin ja kynttilöin valaistua Kourakuenin jättimäistä japanilaista puutarhaa. Vedestä heijastuvat eri väriset valot ja elävä tuli saivat puutarhan tuntumaan todella maagiselta. Korka puutarhassa ei tavallisesti ole iltaisin moista valoshowta, oli kävijöitä todella paljon. Pimeässä ihmismassa ei kuitenkaan häirinnyt tunnelmaa liiaksi, joten saatoimme nauttia rauhassa upeista näköaloista yli Kourakuenin aina valaistulle Okayama linnalle asti.