keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Harukan kanssa Himangalla

Japanilainen ystäväni Haruka oli menossa perjantaina tapaamaan ystäväänsä Rovaniemelle, sekä tutustumaan Lapin yliopistoon, sillä hän on kiinnostunut suorittamaan jatko-opintonsa Suomessa. Muita suunnitelmia hänellä ei ollut, ja koska hän oli matkustamassa pohjoiseen yksinään, ehdotin, että ottaisimme perjantai-aamuna saman junan, kun olin itse menossa vanhempieni luokse Pohjanmaalle. Haru oli tästä innoissaan – oli kiva saada matkaseuraa. Koska Haruka ei tuntunut oikein tietävän, mitä hän tekisi yksikseen Rovaniemellä kokonaisen viikonlopun ja hänellä oli ohjelmaa pelkästään perjantaille, kysyin, jos hän haluaisi tulla kanssani Himangalle. Hän oli ehdotuksestani tavattoman mielissään.

Niinpä nousimme perjantaina junaan aamuvarhaisella, ja olin itse Kokkolassa jo ennen yhtätoista. Haruka jatkoi rovaniemelle, ja minä menin kyläilemään, isäni luo ja sen jälkeen tapaamaan rakasta ystävääni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Lauantain vastaisena yönä ajoimme äitini kanssa hakemaan Harukan junalta, ja köröttelimme pilkkopimeää 8-tietä Himangalle. Matkanvarrella satuimme juuri poroista puhuessamme näkemään kolme hirveä! Ne seisoivat onneksi hirviaidan takana, eivätkä olleet päässeet tielle kompuroimaan. Haruka ei tunnistanut kyseistä eläintä, vaikka yritin kovasti selittää millainen se on ja mikä sen nimi on englanniksi. :]


Lauantaina lähdimme aamupäivästä luistelemaan. Haru ei ollut koskaan luistellut, joten äiti ja minä tuimme häntä aluksi molemmin puolin. :D Lopulta luistelu alkoi sujua kuitenin ihan hyvin. Joimme välillä kaakaota ja kiersimme rataa monta kierrosta. Muistin taas, miksi olen jossain välissä halunnut vaihtaa kaunoluistimet hokkareihin. Kaunoluistimet (ainakin ne omat, ikivanhat perintöluistimeni) ovat niiiiiin epämukavat. Jalkapohjani ja nilkkani olivat luistelun jälkeen ihan turrat. Huomasin myös, että luistelutaitoni ovat jääneet varmaankin jonnekin Kalajoen kaukalolle samalla kun kirjoitin itseni ulos lukiosta. ^_~ Pysyin kyllä ihan hyvin pystössä, mutta kaikki vähänkään erikoinen tuntui jotenkin tavattoman hankalalta. Oli kuitenkin hirveän hauskaa luistelemassa, vaikka ilma olikin reippaasti pakkasella, ja vihmova tuuli puhalsi sisään takin kauluksesta.

Välipalaksi söimme itseleivottua mustikkapiirakkaa ja korvapuusteja, ja illalla lämmitimme saunan. Kävimme Harukan kanssa saunasta vilvoittelemassa pakkasessa ja toisella kierroksella intouduimme käväisemään varpasillaan lumihangessa. Itseään saa varmaan syyttää siis, kun olen taas flunssassa.. ^_^''

Pimeän tultua yritimme jatkuvasti katsella, jos Harun toivomia revontulia olisi ilmaantunut taivaalle. Ilma oli kirkas ja pakkasta oli hyvin, mutta eipä siellä pohjoisella taivaalla näkynyt silti muuta kuin tähtiä. Minusta tuntuu, että ulkomaalaiset usein luulevat, että täällä on joka yö taivaalla revontulia. Niinpä vertasinkin ilmiötä tähdenlentoon - niitä näkee välillä, mutta aika harvinaistahan se on, etenkin, mitä etelämpänä Suomessa ollaan.


Sunnuntaiaamuna aurinko paistoi, ja päätimme lähteä kävelylle merenrannan metsään. Päästyämme metsänreunaan, pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Tarvoimme melkein puolimetrisessä hangessa metsän keskellä, ja mietin, että mitä ihmettä olin kuvitellut?! Että metsässä olisi keskellä talvea samat selvät polut, kuin kesälläkin? No, eipä ollut, mutta onneksi eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä olin suunnistanut kyseisessä metsässä yläasteaikoina hieman liian monta kertaa, että valkoinen lumivaippa voisi sekoittaa pääni. Päästyämme lopulta rantakallioille (joita ei luonnollisestikaan näkynyt kymmeninen senttien lumikerrosten alta), pohdin mielessäni, mitäköhän Haru nyt tästä lupailemastani "kauniista maisemasta" ajattelee. ^o^'' Ei kauniita silokallioita, vihreitä metsiä tai sinistä merta auringon valossa. Kaikkialla näkyi vain valkoista ja meri oli jäässä. Maisema oli kuin suoraa jostain pohjoisnavalta!


Jotta eksotiikka ei loppuisi pelkkään hiljalleen alkaneeseen lumipyryyn, päätimme kävellä takaisin lähtöpaikkaamme metsän sijaan jäätä pitkin. Olen itse ollut aina hieman pelokas jäällä liikkumista kohtaan, mutta koska horisontissa näkyi hiihtelijöitä, ja jossain kauempana kuului moottorikelkan jylinää, päätin, että eiköhän se jää meidätkin kanna. Suojakelistäkin taisi olla kuukauden päivät. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta olikin ajettu jäätie, jota pitkin oli ihanan vaivatonta kulkea. Jäällä kiemurtelevia autonrenkaan jälkiä ei ainakaan pääse näkemään Tokiossa, joten ehkä reissu lopulta tarjosi jotain muisteltavaa. ^-^


Viikonloppu kului hauskoissa merkeissä, mutta samalla taka-alalla mielessäni viipyili pieni haikeuden tunne. Viimeinen kerta Pohjanmaalla varmaankin vuoteen! En luultavimmin ehdi käymään Himangalla tai Kokkolassa enää ennen lähtöä. Kuitenkaan en onnistunut hyvästelemään muutamia ihmisiä ihan niin perusteellisesti, kuin olisin toivonut, sillä vielä tässä vaiheessa tuntuu kummalliselta sanoa kenellekään, että nähdään sitten 2010.. Niinpä isä ja hänen kihlattunsa jäivät juna-asemalle tavanomaisten vilkutusten saattelemana. Mietin kauhulla maaliskuun lopussa häämöttävää lentokenttäfarssia. Ainakin äiti rääkyy vuolaimenaan siskoni ja minun nieleskellessä kyyneleitä. Toivottavasti passintarkastaja tunnistaa minut passikuvasta myös naama punaisena.. ^o^''

2 kommenttia:

Tuksu kirjoitti...

Hienoja kuvia oot kyllä saanu. Aika moni vaihtari on lähössä Lappiin metkan mukana, mahtaa olla aika kokemus lämpimistä maista tuleville ^^ Mikä päivä sulla on lento? Uusin vaihtari Japanista tulee 23 päivä mutta lopuista en tiedä.

Riisa kirjoitti...

Haruka ja nuo tällä hetkellä meidän koulussa olevat japanilaiset vaihtarit lähetävät jo tässä 2.3, joten he eivät valitettavasti ehtineet Metkan Lapin reissulle. :|

Tuleeko tämä uusi japanilainen vaihtari tekniikan puolelle? Muistelen, että opettajamme Erikinkadulla olisi sanonut jotain sellaista..

Maaliskuun viimeinen päivä lentelen pois Suomesta.