Henkeäsalpaavat harvinaisuudet

Aamu lähti käyntiin 5 tunnin yöunien jälkeen, kuten viimeisinä parina päivänä, kun olen tehnyt kouluhommia lähes kaiken vapaa-aikani. Tällä hetkellä meillä on menossa tosiaan kurssi, jonka opettaja on sieltä vähemmän lepsusta päästä. Kaikkien "Te teette töitä kuin ala-astelaiset"-kommenttien jälkeen luokkamme on ollut hieman varpaillaan.

Yhtenä päivänä viime viikolla opettaja marssi ulos luokasta puolen tunnin saarnan jälkeen, koska oppilaita oli paikalla liian vähän, ja jätti medät pitämään kokousta siitä, miten saisimme henkilökohtaisen vaatimustasomme korkeammalle. Periaatteessa opettajalla oli toki aihetta olla suivaantunut siitä, että iso osa luokasta ei ollut paikalla syystä tai toisesta, mutta suomalaisesta näkökulmasta tuntuu tietenkin hieman oudolta haukkua tästä asiasta niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle ja tehneet hommansa.

Niinpä yhteisvoimin sitten kokoustettiin ja päätettiin, että nyt näytetään senseille, että kyllä me saamme asioita aikaiseksi, kun oikein yritämme. Kokemus oli kuin ote jostain japanilaisuuden määrittävästä sanakirjasta- yksilöden arvo on sinällään melko olematon, sillä jokainen ihminen määritellään ennen kaikkea sen ryhmän mukaan, johon hän kuuluu. Luokka on yksikkö, jonka tuloksetkin usein katsotaan kokonaisuudeksi. Suuremmassa mittakaavassa aika-ajoin viitataan myös siihen, kuinka meidän on vaalittava tietenkin lisäksi oman yliopistomme mainetta. Jos osa tekee asiat vain joten kuten, ei siinä siis paljon auta, vaikka kourallinen antaisikin kaikkensa. Niinpä kaikille sinä päivänä poissa olleille lähetettiin e-mailia, että seuraavaa tuntia varten täytyy tehdä kovasti töitä. Loppu viikosta kaikkien pöydät notkuivat tutkimusmateriaalia, jota opettaja oli meidän käskenyt kerätä taittotyötä varten. Ilmeisesti senseikin oli tyytyväinen, kun suvaitsi jäädä luokkaan. ;)

Olen huomaavinani tässä toimintamallissa jotain äärimmäisen tehokasta. Kuka uskaltaisi jättää hommat tekemättä, jos vastassa on monta kymmentä pettynyttä luokkakaveria? Eri asia tietenkin on, tuottaako motivaationa toimiva pelko tai ryhmäpaine hyviä töitä, verrattaessa siihen, että jokainen opiskelisi omien mielihalujensa ja pyrkimystensä vauhdittamana.

Tuntemukseni kyseistä opettajaa kohtaan ovatkin olleet vähän ristiriitaiset. Välillä tuntuu, että hän käyttää autoriteettiasemaansa hieman väärin simputtaessaan oppilaita mielensä mukaan, mutta toisaalta taas hänen näkökulmansa taittotyöhön ovat mielenkiintoisia ja antavat uusia ideoita omiin suunnitteluratkaisuihin - eikä kukaan varmaan voi kieltää sitä faktaa vastaan, että hän on suunnittelijana todella taitava. Lisäksi olen oppinut kurssin aikana äärettömän paljon todella hyödyllistä graafisen alan termistöä japaniksi, sekä onnistunut painamaan mieleeni kanjimerkistöön liittyviä taittosääntöjä, joita tuskin koskaan oppisin Suomessa. Usein kuitenkin oppilaiden mielenkiinto ja oppimisen into kuitenkin vähän laantuvat opettajan ajoittain suhteellisen lannistavan kielenkäytön takia, mikä on mielestäni vastoin kenekään etua.

Eilinen antoi kuitenkin toiveita siitä, että kurssin loppupuolisko saattaisi olla hieman valoisampi tapaus kuin nämä ensimmäiset viikot. En tiedä oliko päivä jollain tavalla poikkeuksellinen, vai oliko luokkamme vain vakuuttanut sensein vihdoin siitä, että emme ole ryhmä työtävieroksuvia lusmuja, sillä opettaja vaikutti kiinnostuneelta töistämme, ja hyvässä hengessä käydyt keskustelut olivat rakentavia. Yhdessä vaiheessa ilman mitään varoistusta ikinegatiivinen opettaja pysähtyi luokkaa kiertäessään pöytäni kohdalle ja laukaisi: Umai, ne. Kore wa subarashii desu! ("Taitavaa, tämä on mainio!") Olin niin puulla päähän lyöty, että en oikein osannut muuta kuin tuijottaa töitäni kehuvaa opettajaa, sillä tämä ei ollut ikinä aiemmin sanonut tekeleistäni mitään hyvää. XD

Saman päivän loppupuolella opettaja tuli vielä jostain syystä erikseen kysymään, miten sukunimeni lausutaan oikein, sillä Joshibin papereissa ollut kirjoitustyyli poikkesi omasta tavasta kirjoittaa sukunimeni japanilaisittain. Jotenkin huvittavaa tosin, että hän tekee tämän vasta nyt, kun jo toinen kyseisen opettajan kanssa käyty kurssi alkaa olla loppupuolella. ;) Sensein ansioksi luettakoon kuitenkin se, että hän on oikestaan ainut ihminen koko Japanissa, joka on koskaan puhutellut minua koko nimelläni! Tämä on erityistä siinä mielessä, että usein saa lukea kriitisiä näkemyksiä siitä, kuinka ulkomaalaisten kohdalla monet japanilaisten tärkeät käyttäytymissäännöt ja etiketti yhtäkkiä jäävät syrjään tilanteissa, joissa niiden vaaliminen japanilaiselle yleensä on kunniakysymys. Kun vaikkapa tavallisia kollegoita tai alaisia kutsutaan säntillisen kohteliaasti "Sukunimi"-saniksi, ulkomaalaisia saatetaan kuitenkin puhutellaan tuttavallisesti, ja japanilaisesta näkökulmasta alaspäin katsoen, etunimellä. Itse kyllä uskon, että tämä johtuu useissa tapauksissa ihan vain siitä, että monen ulkomalaisen etunimi on japanilaiselle helpompi ja lyhyempi lausuttava kuin jokin Stenberg, jota suomalaisetkaan eivät aina osaa lausua tai kirjoittaa oikein. Ei sillä, että minua haittaisi oikeasti yhtään tulla kutsutuksi vain Riisaksi, mutta jollain tavalla tunnen asemani luokassa yhtäkkiä paljon tasa-arvoisammaksi, kun opettaja nimenhuudossa kajauttaa sukunimeni siinä missä Maruyaman, Makinon tai Yamadan. :)

Päivän huipennus oli harvinaisista kehuista huolimatta kuitenkin vielä edessä. Opettaja oli järjestänyt meille tutustumisen koulumme kirjastoon. Aluksi olimme vähän hämillämme, sillä olimmehan me kaikki kuitenkin kolmannen vuosikurssin opiskelijoita, luulisi, että kirjasto olisi tähän mennessä jo kaluttu läpi. Meidät johdatettiin kuitenkin kirjastorakennuksen neljänteen kerrokseen, jonka pöydillä odotti jotain, joka sai sisäisen typograafikkoni haukkomaan henkeä - aito Fournierin Manuel Typographique, Eric Gillin kuvittama Canterbury Tales, ja vaivaiset kolme ja puoli miljoonaa yeniä maksava, aidoin jalokivin koristeltu 1800-luvun painos The Lindisfarne Gospels -teoksesta. Muita mainitsemisen arvoisia mielenkiintoisia kirjoja kokoelmassa olivat mm. alkuperäisen 'The Book of Kellsin' muutaman miljoonan yenin arvoinen replika, Genji no Monogatarin emakit, eli kuvitetut kirjakääröt sekä The Vivienne Westwood Opus, pidemmältä sivultaan yli puolimetrinen, 25 kiloa painava valokuvakirjajättiläinen.

Eihän siinä mitään, jos tämä huvi olisikin rajoittunut vain museomaiseen vitriinien tuijotteluun, mutta Joshibin kirjaston päällikkö oli järjestänyt meille mahdollisuuden päästä selailemaan näitä yliopiston kirjaston harvinaisuuksia! Siinä sitten valkoiset museohanskat käsissämme kääntelimme arvokkaiden, hauraiden kirjojen sivuja, ja haistelimme satoja vuosia vanhaa painomustetta. Vaikka kirjat ovat aina siinä mielessä esimerkiksi maalauksia "vähäpätöisempiä", että niistä on yleensä useampiakin kopioita, eikä niitä useinkaan ole tehty kokonaan käsin, mutta jos on istunut lukuisilla luennoilla kuuntelemassa kuinka yliopettaja kertoo silmät kiiluen jostain The Book of Kellsin kauneudesta, on jotenkin havahduttavaa päästä näkemään tuo teos käytönnössä, eikä diaprojektorin valkokankaalle heijastamana.