tiistai 2. helmikuuta 2010

Paluu tundralle

Suomeen on nyt sitten palattu.

Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.

Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.

Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.

Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P

Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.

Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!

Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.

Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)

Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.

Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!

Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.

Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.

Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.

"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.

Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.

Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.

4 kommenttia:

Rahien kirjoitti...

välillä tuntuu, ettää tää ihan tavallinen suomi-elämäkin on aika väliaikaista; kaikki muuttuu ja tavallaan ei. ehkä toi sun tilanne vaan korostaa ihmiselämän arvaamattomuutta.

jos alkaa käänteinen kulttuurishokki liikaa ahdistaa, siitä on ilmeisesti olemassa jotain kirjallisuuttakin (no ainakin proosaa). sähän voisit pitää meille japanilaisen illan joskus :)

Riisa kirjoitti...

Hih, se paras puoli tässä kyllä onneks on, et on niiiiiiin kivaa nähdä pitkästä aikaa kaikkia. Eilen oli kyl kauheen mukavaa! :) Ja tottakai, Japani-ruoka ilta on suunnitelmissakin, kunhan nyt saan ton kämpän kuntoon. Sain just HOASilta kivan viestin, et "siivousliike ei ole vielä hakenut avaimia, mutta varmasti tämän viikon aikana asunto tulee siivottua"... Joo, tän viikon aikana. Jes. :P Mieti jos ei ois paikkaa pääkaupunkiseudulla jossa asustaa ni sais siellä likasesa kämpässä nukkua. X) No, sitä saa mitä tolla hintaluokalla tilaa. :P

Koureum kirjoitti...

Täytyy myöntää Riisa, että olen ihailijasi, nimittäin kauneutesi ihailija.

Juzupuh kirjoitti...

Lähteminen on helppoa,
palaaminen on vaikeaa.

Kyllä se tästä sutviintuu.
Viimeistään palaamalla kotiin...
Japaniin!

Nyt sinulla on kaksi kotia, toinen Suomessa ja toinen Japanissa.