Talven reilireissu 3: Kyoto illan hämyssä

Kyoto on niitä kaupunkeja, joihin turistit tulevat nähdäkseen palan feodaaliajan samurai-Japania – sitä myyttien, paperisten liukuovien, sankarisotureiden ja geishojen maata. Ja onneksi, meidän kaikkien iloksi, Kyoto harvemmin pettää odotuksia. Hyvällä tuurilla Gionin vanhankaupungin kujalla voi nähdä aidon geishakokelaan, maikon, ja paperiovista ja samuraihaarniskoista pääsee nauttimaan kaupungin lukemattomissa temppeleissä, pyhätöissä ja museoissa.

Kyoton asemalle toivon saapuvani vielä monta kertaa.

Kyoton asutusalueiden kadut ovat soman kapoisia ja kotoisia.

Toinen kerta Kyotossa jätti edelleen tilaa tuleville, useille matkoille tuohon kauniiseen kaupunkiin. Inarin kettupyhätön jälkeen jatkoin äidin kanssa Sanjuusangendoulle, temppelille, joka majoittaa 1001 ihmisen kokoista armon jumalan, Kannonin, patsasta. Patsasrivistöt ovat mahtipontinen näky, mutta muutoin temppeli ei tarjoa mitään äärimmäisen ihmeellistä. Toki suuri, yli sata metriä pitkä päähalli on pisin puurakennelma Japanissa, mutta kokonaisuutena paikka ei ole ainakaan kymmeniä temppeleitä kolunneelle mikään must see -kohde. Voihan toki olla, että paikan täysi valokuvauskielto latisti innokkaan järkkärin kanssa heilujan kokemusta. ;)

Sanjuusangendoun yli 800 vuotta vanha temppeli kätkee sisäänsä 1001 ihmisenkokoista jumalpatsasta.

Kinkakuji heijastui upeasti täysin peilityynestä lammesta.

Vaikka temppeleitä onkin tullut jo kierrettyä Japanin maalla aikamisesti, en vieläkään ehättänyt käymään kaikissa pyhätöissä ja temppeleissä, joissa haluaisin Kyotossa joka tapauksessa käydä. Lisäksi monta taidemuseota olisi kaluamatta ja Kyoton ympärillä kohoavat vuoret, esimerkiksi Arashiyaman alue, vaativat nekin aivan oman retkensä. Siinä mielessä onkin ehkä hieman outoa, että päädyin käymään jo toista kertaa Kinkakujilla, kultaisella paviljongilla, jolla oli vieraillut aiemman Lions Club -vaihtojaksoni aikana lukioikäisenä. Olin silti iloinen, että vein äitini katsomaan kultaisena ilta-auringossa hohtavaa arkkitehtuurin ylistystä, sillä paviljonki oli aivan yhtä henkeä salpaavan upea kuin ennenkin.

Nuori nainen katseli upeana välkehtivää, aidolla lehtikullalla päälystettyä Kinkakujia kauniissa kimonossaan.

Kinkakujilta jatkoimme illan hämärtyessä kohti Gionia, geishojen korttelia, jossa Kyotolle tyypilliset, puiset, machiya-tyyliä edustavat rakennukset vierustavat kapeita, kivettyjä katuja. En ole nähnyt Gionia itse lainkaan päivällä, mutta valokuvien perusteella väittäisin, että Gion on parhaimmillaan juuri iltahämärässä ja jo pimeän tultua. Sokkeloiset kujat, upeasti valaistujen ravintoloien oviaukot ja kauniisti valoja heijasteleva Kamo-joki tai Shirakawa-kanaali luovat käsin kosketeltavan tunnelman.

Kuuluisimpia katuja Gionilla lienee Hanami-koji, jonka varrella sijaitsee lukuisia teehuoneita, ravintoloita ja teattereita. Iltaisin geishat ja maikot viihdyttävät teehuoneiden vierailijoita erilaisilla perinteisillä laulua, soittoa ja tanssia yhdistelevillä taide-esityksillä ja hienostuneella, pitkän kaavan mallisella teetarjoilulla eli teeseremonialla. Näissä maisemissa onkin kuvattu useita kohtauksia historiallisiin elokuviin, joista kuuluisimpia Suomessa lienee esimerkiksi Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin pohjautuva 'Geishan muistelmat' -elokuva.

Ilta alkaa pimetä Gionilla.

Kaikilla alkoi olla nälkä, joten meidät käännytettiin pois useasta täyteen bookatusta ravintolasta. Välillä ovelta piti kääntyä aivan omin neuvoin hieman menun hintoja tarkasteltuaan. Gionin keskeisimmillä alueilla ruokapaikat ovat usein melko hintavia.

Harmiksemme kaikki maikot olivat tietenkin lähteneet perheidensä luokse Uuden vuoden lomaa viettämään, joten aidot geisha-oppilaat jäivät näkemättä. Samalla kun tunnelmoimme Gionin kaduilla, koetimme etsiä ruokapaikkaa illaksi. Ystäväni Ayumi oli kertonut, että hintalaatusuhteeltaan hyvän ravintolan löytäminen voi olla Gionin tuntumasa joskus vaikeaa, sillä suuri osa paikoista on tavattoman kalliita. Olin kuitekin saanut Ayumilta hyvän ravintolan nimen ja osoitteen avuksi ruokapaikan metsästykseen. Kiersimme ympäri kortteleita, ja jossain vaiheessa vanha nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Tämä tofukauppiaaksi esittäytynyt nainen lopulta viekin miedät ravintolan ovelle saakka, kertoen samalla kaupastaan, geishoista sekä tuttavastaan, jolla oli teehuone, ja antoi vielä muistoksi kuvan eräästä uudesta, ilmeisesti tuttavansa huomassa olevasta geishakokelaasta, josta piirit kuulemma kohisevat. Nainen antoi myös käyntikorttinsa - jos vaikka tarvitsisimme tofua. Seisoessamme Ayumin suositteleman ravintolan ovella, ei voinut taas kuin ihmetellä tuota ihmisten avuliaisuutta. Ehkä minäkin alan eläkepäivinäni (kun minulla on pieni (tofu?)putiikki sivutoimenani) neuvomaan eksyneitä turisteja Helsingissä... Tai vielä parempaa, auttamaan Suomalaisturisteja Tokiossa. =^__^=

Onneksi hieman syrjempää, pienemmiltä kaduilta löytyi vielä mukavia ruokapaikkoja. Oishinbossa saimme mahat täyteen, eikä ruoka ollut muutenkaan hullumpaa.

Valitettavasti Ayuminkin neuvoma ravintola oli hieman etäisestä sijainnistaan huolimatta aivan täynnä, joten etsintämme jatkuivat vielä tovin. Muutaman kyselyn jälkeen kuitenkin tärppäsi, ja Oishinbo tarjoili meille mm. herkullista sushia. Mahat täynnä, pimeyden Kyotossa yhä syvetessä ja keskustan menon kiihtyessä jätimme Gionin taaksemme ja nousimme junaan, joka vei meidät yöpaikkaamme Morien huvilalle. Seuraavana päivänä matkamme jatkui suurkaupungin sykkeestä kohti lumisempia vuoristoseutuja.