torstai 2. huhtikuuta 2009

Lento Tokioon

Viimeinen viikonloppu Suomessa kului muuttopuuhissa ja pakkaillessa. Avaimet vanhaan asuntoon on palautettu, joten elämä entisen poikaystäväni kanssa on nyt sitten hyvin konkreettisesti takana päin. Muutin tavarani siskoni ja äitini koteihin, joten Japanista palatessani edessä on muutto sitten taas jonnekin ihan uuteen kämppään pääkaupunkiseudulla. Onneksi oli monta ihmistä auttamassa muutossa, sillä vielä viimeiseen Suomi-päivään saakka riitti tekemistä.

Lento Tokioon lähti Helsinki-Vantaan lentokentältä kello 17:20 31.3.2009. Äitini tuntien olimme tietenkin liikkeellä suurinpiirtei kello 14 aikaan. Oli kuitenkin toki ihan hyvä olla ajoissa, niin ehti sitten kentälläkin istuskelemaan vielä mukavasti ennen hyvästejä yhdessä. Saattojoukoissa olivat äitini lisäksi myös pikkuveljeni ja siskoni mies Jason. Leenalla oli tärkeä tentti, mutta onneksi näemme kesäkuussa, kun siskoni ja hänen miehensä tulevat Tokioon.

Ruumaan menevässä laukussani oli 2,6 kg ylipainoa, mutta virkailija ei edes maininnut koko asiaa. Ilmeisesti useimmiten pieniä ylikiloja ei laskuteta. Olin kuitenkin varautunut huomautuksiinkin siten, että minulla oli juuri sopivasti pari kiloa tavaroita, jotka periaatteessa olisi voinut jättää siskoni tuotavaksi vasta kesäkuussa. Käsimatkatavaroita ei punnittu lainkaan, ja olinkin laskenut vähän sen varaan, sillä käsimatkatavarani painoivat suurinpiirtein 13 kiloa, 5 kiloa yli suositusten.

Kahta tuntia ennen lennon lähtöä menin sitten lopulta läpi turvatarkatuksesta. Tietenkin taas jokin piippasi, ja virkailija tarkisti, ettei minulla ole asetta tai jotain muuta pelottavaa takkini suojissa. No ei ollut, joten pääsin eteenpäin. Koska Finnairin informaatiosysteemi oli hieman sekaisin, kesti hetki, ennen kuin sain tietää miltä portilta lento lähtisi. Onneksi informaatotauluun tuli jossain vaiheessa eloa, ja suuntasin kohti Aasian lentojen portteja.

Kentällä tapasin Villen, toisen metropolian vaihto-opiskelijan, sekä hänen vaimonsa Annan. Ville viipyy Joshibissa puoli lukuvuotta, ja syksyyn saakka me kaikki kolme olemmekin siis napuruksia, sillä asumme samassa rakennuksessa.

Koneeseen päästyäni oli hieman ongelmia saada käsimatkatavaralaukkuni mahtumaan minnekään. Vieressäni istunut japanilainen herrasmies auttoi ensin laittamaan laukun penkin alle, mutta kun huomasi, että jalkani eivät taida oikein kovin mukavasti mahtua laukun sivuun, hän ehdotti, että ehkä ylähylly olisi sittenkin parempi. Siinä sitten laukkua kangettiin penkin alta, ja lopulta se sujahtikin ihan nätisti hattuhyllylle. Olisi pitänyt laittaa se sinne heti. Muistan tämän, kun seuraavan kerran ängen juuri mitat täyttävää käsimatkatavaraa paikalleen koneen sisällä.


Lento meni ihan tavattoman nopesti. Oikestaan vähän liiankin, mutta toisaalta selkäni kipeytyi ja jalat puutuivat siihen malliin jo lennon puolivälissä, että ehkä se yhdeksän tuntia ahdasta istumista riitti. Heti kun kone oli noussut, avasin koneen viihdejärjestelmän ja hieman emmittyäni päädyin katsomaan aiemmin hehkuttamastani kirjasarjan ensimmäisestä osasta, Twilightista vasta tehdyn uuden elokuvan.


Finnairin viihdetarjonta oli kyllä todella ensiluokkaista. Valikoima oli laaja, ja joukossa oli paljon ihan uusia, vielä teattereissa olevia elokuvia, joten varmasti jokaiselle löytyi jotakin katsottavaa. Päätin kuitenkin Twilightin katsottuani ja päivällisen syötyäni yrittää nukkua, jotta tuleva päivä Tokiossa ei olisi ihan tuskainen jetlagin vuoksi.

Onnistuin yrittämään nukkumista noin nelisen tuntia. Noista neljästä tunnista sain unta ehkä 15 minuuttia, mutta tunsin oloni kuitenkin jokseenkin levänneeksi, kun lopulta päätin lopettaa nukkumisteeskentelyn, ja otin Finnairin unimaskin namaltani ja Japanin matkaa varten ostamani Applen IPod Sufflen plugit korvistani. Itäpuolella maapalloa aurinko oli siinä vaiheessa jo nousemassa, vaikka minun sisäinen kelloni näyttikin puolta yötä. Loppumatkan katsoin pari jaksoa Simpsoneita ja jotain matkailuohjelmaa, nautin Finairin aamupalaa ja kohta kone alkoikin jo lähestymään Naritan kenttää. Loppujen lopuksi en siis vielä lennon aikana avannutkaan matkalukemiseksi tarkoitettua Twilight-sarjan viimeistä osaa. No, onneksi sitä ehtii lukea vielä myöhemminkin.

Naritan kenttä oli tavattoman helppo tapaus. Olin odottanut ihmismassoja, kummallisia kentänsisäisiä junia, mutkia, kanjimerkkejä ja muuta sekavaa. Vastassani oliki avara, melko hiljainen ja erittäin selkäe käytävä, jonka varrella oli selkeät ja helppotajuiset opsteet kohti tullia, matkalaukkuhihnaa ja passintarkastusta. Juna, joka vei matkustajat varsinaiselle kentälle, oli sekin hyvin yksiselitteinen. Liian aikaisin tai liian myöhään ei voinut jäädä kyydistä pois, sillä juna pysähtyi ainostaan siellä, mihin matkustajien oli tarkoitus mennä.

Myös maahantuloviranomaisten proseduurit menivät läpi suhteellisen mutkattomasti. Toki onnistuin katsmaan minut kuvanneesta virkailijan kuvauskoneesta pois päin juuri kameran laukaisuhetkellä, enkä heti osannut painaa sormiani tarpeeksi kovaa sormenjäljet tallentavaan koneeseen, mutta muilta osin homma meni läpi helposti. Valmiiksi hankituntu viisumi ja "Certifiate of Eligibility" tekivät hommasta selkeää kaikille osapuolille.

Oma laukkukin löytyi matkalaukkuhihnalta helposti LIISA-kirjaintarrojen ansiosta. Tuloaulassa minua odotti ystäväni Ayumi, jonka luokse olin siis menossa yöpymään, kunnes pääsisin omaan asuntooni Sagami-Oonoon.

Otimme Ayumin kanssa Limousine lentokenttäbussin Shibuyaan. Bussimatka kustansi semmoisen 3000 yeniä, mikä on paikallisjunailuun nähden melko kallista. Bussissa sai kuitenkin istua rauhassa Shibuyaan saakka ilman pysähdyksiä noin tunnin ajan, joten matkustustapana se on huomattavast useita painavien laukkujen kanssa tehtäviä junavaihtoja mukavampi vaihtoehto.

Shibuyasta jatkoimme kahdella junalla Tokion Hamadayamaan, jossa Ayumin perhe asuu. Laukkujen raahaaminen esimerkiksi Shimokitazawan vaihtoasemalla, jossa hissiä tai liukuportaita ei ollut, oli melkoisen raskasta hommaa. Laukkujen vetäminen tiellä sen sijaan onnistui erittäin helposti, sillä Suomen tyylisiä kymmenien senttien tienreunuskynnyksiä ei ollut oikeastaan lähes missään.


Ayumin kotiin päästyämme sain käydä suihkussa sillä aika kun Aumin äiti valmisti herkullista pastaa. Ruoan jälkeen kiersimme Ayumin kanssa hieman Hamadayamaa. Katselimme pienen jokivarren kirsikankukkia, jotka olivat kuin olivatkin kukassa, vaikka pelkäsin muuta. Itse asiassa suuri osa puista oli vielä nupuilla, eli parhaat kukkienkatseluhetket ovat vielä edessäpäin!


Kävimme ostamassa myös adapterin läppäriäni varten, sillä läppärini maadoitettu pistoke ei mahtunutkaan Suomesta ostamaani maadoittamattomaan adapteriin. Suomalainen adapterini palvelee kuitenkin patterilaturiani mainiosti, joten turha ostos se ei ollut. Illalla kotona ostamani japanilainen adapteri osoittautuikin hieman vääräksi malliksi, mutta sen pystyi onneksi palauttamaan takaisiin liikkeeseen. Adapterin metsästys siis sai jatkua edelleen.

Illalla ruokasi oli karee raisua eli curry riisiä, joka on suurta herkkuani. Lisäksi pöydässä tarjottiin myös kirsikkatomaatteja ja.. parsakaalia. Parsakaali on ollut suuri viholliseni vuosikaudet, mutta uskokaa tai älkää, vedin parsalautasen tyhjäksi ilman ihan hirveitä ongelmia. Kun parsaa syö yhdessä muun ruoan kanssa, sen nieleminen on helpompaa. ;) Minusta tulee täällä vielä joku päivä kaikkiruokainen nykyisen nirson sijaan!

Sinnittelin iltayhdeksään, kunnes nuokkumiseni alkoi olla sitä laatua, että oli parempi käydä nukkumaan. Simahdin hetkessä tatamihuoneen lattialle levitetylle futonille. Nukuin kellon ympäryksen, ja seuraavan päivänä herätessäni jetlag oli tiessään! Ilmeisesti neljä koneessa vietettyä lepotuntia tuottivat sittenkin tulosta. ^_^

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi miten ihania kuvia!!! Nuo kirsikat on kyllä uskomattoman kauniita.
Toivottavasti jaksat saannöllisesti raportoida elämänmenosta siellä niin kuvin kuin teksteinkin.

terveisin äiti

Riisa kirjoitti...

Koetan kirjoitella parhaani mukaan, mitä ehdin ja viitsin. :) Ulkona on niin ihanat ilmat, ettei malttaisi pysyä sisällä. :)