tiistai 5. toukokuuta 2009

Jättimäiset leijat Sagamiharan yllä

Eilinen päivä alkoi hyppäämällä mamacharini (eli mummopyöräni) selkään ja ajelemalla vajaan tunnin verran Sagamiharassa sijaitsevalle Sagamigawan joelle, jossa vietettiin Sagamiharan jättileijafestivaalia, japaniksi 相模の大凧まつり. Festivaali järjestetään vuosittain 4-5 toukokuuta lasten syntymän juhlimiseksi ja hyvän sadon saamiseksi seuraavalle vuodelle.


Jättileijafestivaalin kohokohta on tietenkin se, kun suurin kaikista leijoista, 950 kiloa painava, 80-100 lennättäjämiestä vaativa, neljän sentin paksuisilla köysillä varustettu jättileija kohoaa maasta ilmaan. Tällä kerralla vaadittiin kaksi yritystä, sillä ensimmäisellä kerralla leija ei noussut tasaisesti, joten se ei saanut tarpeeksi tuulta alleen. Toinen kerta onnistui paremmin, ja leija kohosi korkeuksiin. Leijaan on joka vuosi piirretty eri kanjimerkit. Tämän vuoden teemana oli 希風, kifuu, eli ilmapiiri.

Lisäksi joenpenkalla lennätetään useampia hiukkasen pienempiä jättileijoja, lapset voivat ostaa, tai vaatia vanhempiaan ostamaan pikkuiset tavalliset leijat, ja lisäksi tarjolla on tietenkin japanilaisten festivaalien tapaan kaikenlaista mahdollista ruokakojua. On paitsi mustekaloja, okonomiyakia, takoyakia ja itse valitsemaani yakisobaa, myös lettuja, mehujäätä ja suklaakuorrutettuja banaaneja.


Lisäksi ruokakojujen lomasta löytyy kaikenmaailman krääsäkojuja, joissa voi voittaa arvalla tai taidolla itselleen jonkun muovisen kapistuksen. Perinteiseen tyyliin kaikilla festivaaleilla voi koettaa myös napata paperisella haavilla kippoon kultakaloja, jotka sitten saa viedä kotiin palkinnoksi. Mielestäni nämä eläinpalkinnot ovat varsin arveluttavaa touhua, sillä harkitsematon lemmikki varmasti harvoin päätyy kotiin, jossa sitä oikeasti osataan hoitaa. Yhdellä kojulla saattoi itselleen pyydystää pikkuisen, söpön punakorvakilpikonnan, joka ei sitten enää jonkun ajan päästä kotona olekaan ihan niin pikkuinen. Punakorvakilpikonnat kasvavat reippasti yli kymmenkertaisiksi tuollaisesta miniatyyrikoosta, jossa niitä festivaaleilla esiteltiin. Ne vaativat myös, kuten mikä tahansa lemmikki, myös oikeanlaista ravintoa ja hoitoa. Kilpikonnat ovat myös varsin pitkäikäisiä, joten siinäkään mielessä se ei ole kyllä millään tapaa sopiva extempore-lemmikiksi. Onneksi joillain kojuilla voi vain pyydystää kaloja, ja sitten vaihtaa kalat johonkin materialistisempaa palkintoon. Totuus kun kuitenkin on, että usein, mikäli lemmikki hankitaan ilman kunnollita, pitkäaikaista harkintaa, loppujen lopuksi huomataankin, ettei se ole ihan "meidän juttu" ja sitten lopuksi kalat vedetään alas vessanpöntöstä tai kilppari jätetään läheiseen lätäkköön, kun sitä ei enää jakseta katsella. Tätähän tapahtuu paljon Suomessakin perheen makuun "yllättäen" liian suuriksi kasvaneiden kilpikonnien kohdalla. :(


Leijanlennätysfestivaleilta pyöräilin seuraavan tunnin verran kohti Sagamijoen yläjuoksulla joen yli viritettyjä karppiviirejä. Matkan varrella joen rannassa oli muitakin tapahtumia, ja jäin hetkeksi pyöräni kanssa katselemaan ja kuuntelemaan upeaa taiko-rumpuperformanssia. Matka Sagamigawan rantaa pitkin oli todella upea kokemus, sillä ilma oli mainio pyöräilyyn, tuuli oli myötäinen ja maisemat ihan mahtavat. Joen takana kohosivat vihreiden metsien peittämät vuoret. Pyöräily oli suhteellisen vaivatota,vaikka välillä pitkin käydä ostamassa juotavaa konbinista. Löysin perille hyvin ilman karttaa, ohjenuoranani vain edellisenä päivänä kirjoitettamani karkeat ohjeet muistivihkossa.


Koinobori-viirit ripustetaan uimaan siniselle taivaalle lasten syntymän, hyvinvoinnin ja kasvun kunniaksi. Ennen karppiviirit ja tänään 5.5. vietettävä lastenpäivä olivat enemmänkin poikien juhla, mutta nykyisin sitä juhlitaan kaikkien lasten kunniaksi, vaikka kodeissa katolle tai parvekkeelle ripustettavat karppiviirit yhä edustavatkin pääasiassa perheen poikia, eli kolme katolla tuulessa liehuvaa karppiviiriä kertoo, että talossa on kolme poikalasta.

Sagamijoen ympärystö karppiviirien luona olikin täynnä lapsiperheitä. Ihmiset istuivat nurmella tai rantakivillä katselemassa ilmassa liehuvia 1200 karppiviiriä. Lapset viihtyivät matalan joen vesirajassa touhuten, jotkut olivat uskaltautuneet uimaankin. Muutamat lapset keräilivät ötököitä pikkuisiin muoviterraarioihinsa innosta hihkuen. Jotkut nuoret perheet olivat lähteneet joelle ihan pikkuruisten vauvojenkin kanssa. Minä kulutin akaani pääasiassa tuijottelemalla kameran tähtäimen läpi kuvaillessani lasten menoa rantakivillä.


Japani näytti eilen myös ne huonommat kasvonsa. Juuri kun olin lähdössä pyöräilemään kotiin päin, joku keski-ikäinen mies tuli juttelemaan minulle. Tavanomaiset kysymykset kansalaisuudestani vaihtuivat kuitenkin hetken kuluttua kysymyksiin "Onko sinulla poikaystävää", joten häkeltyneenä katosin varsin nopeasti paikalta. :P

Pyöräilin eilisen aikana 30 kilometriä, joka ihme kyllä, ei tunnu jaloissa tänään yhtään. Sen sijaan toissapäivänä orastanut kurkkukipu on tänään vaihtunut 37 asteen lämpötilaan. Pitää toivoa, että en ole Japanin ensimmäinen kinkkuflunssapotilas. ;P Tällä hetkellä olo vaikuttaa kyllä hyvin tavanomaiselta vilustumiselta, kastuinhan viime- ja toissaviikolla muutamaan otteeseen sateessa ja pyöräilin kotiin ihan jäässä, kun olin arvioinut aurinkoisen päivän vähän turhan lämpimäksi. Jos lämpö tästä nyt nousee jotenkin erikoiseksi, pitänee varmaan sitten hyödyntää matkavakuutusta ja hakeutua lääkäriin, mutta tällä hetkellä troppaan itseäni ibuprofeiinilla ja teen kouluhommia neljän seinän sisällä kotona. Eiköhän tästä torstaina kyetä kouluun. Pitänee varmaan ostaa lähikioskista maski, etten saa pahoja katseita koulussa, kun aivastelen tunnilla. ;)

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Terve! on mukava ollut seurata sun blogia. En huomannut että olit hommannut paremman kameran ja ihmettelin että mites nämä kuvat on nyt niin paljon parempia. Syykin selvisi kun luki edellisen viestin. Onneksi olkoon Canonista. Suosittelen Takao vuorella käymistä. Tosi hieno paikka!!
Terveisin, 雪san.

Juhaninmäki kirjoitti...

Osaat kyllä kirjoittaa loistavasti. Tosi mukava lukea näitä, mielenkiintoisia yksityiskohtia ja huippuhienoja kuvia. Tsemppiä ja paranemisia!

JJ

Anonyymi kirjoitti...

Ja se pyoräilykypärä!!!
Muistuttaa äiti

Riisa kirjoitti...

Lumi-san (tai mitä lukutapaa haluatkaan käytettävän kanjimerkistä), hauskaa, jos olet huomannut kuvissa jotain eroa. Kunnon kokoisista kuvista eron huomaa helposti, mutta nämä blogin kuvat ovat sen verran pieniä ja pakattuja, että osa tarkkuudesta valitettavasti häviää. Pitää katsoa, jos syksyllä vaikka ehtisi Takao-vuorelle. Monta muutakin vuorta ja matkakohdetta kun olisi tiedossa. :)

JJ, kiva kuulla. :) Tuntuu, että flunssa iltaa kohti jo vähän helpotta, liekö sitten lääkkeitten ansiota vai oliko kyseessä vain todella helposti kukistettava vilustuminen. :] Eiköhän tämä tästä. :)

Äiti, jos se sisko vaikka tois sen mun suomen kypärän tänne tullessaan. :]

Tuksu kirjoitti...

Reissatessani Japanissa on tullut aikamoneen kertaan kysymyksiä mulle että "Oletko naimisissa?/Oletko onnellinen?" taitaa olla japanilaisilla tapana kysyä henkilökohtaisuuksia. En siinä varmaan mitää ollut takana kun sulta kyseli.. tai no.. mistähän sitä tietää :]

Leif Söderlund kirjoitti...

Hei Liisa, sun blogi on aivan ihastuttava ja myos informatiivinen. Mina ja vaimoni Mitsuyo olemme asuneet Nerima-ku'ssa viime kesasta. Eilen kavimme ystavien ja heidan lastensa kanssa CHUO KOEN puistossa. Tanaan sateli ja menimme autolla Denny's ravintolaan (am. ketju) syomaan.
Kaikkea hyvaa, Mitsuyo & Leif

Riisa kirjoitti...

Tuksu, voihan toki olla niinkin. Tosin, se että hän kertoi tähän päälle, että hänellä ei ole tyttöystävää, ja että hän mieluusti haluaisi tulla ystäväkseni ja saada puhelinnumeroni, olivat ehkä kuitenkin vähän liikaa minulle. :P

Riisa kirjoitti...

Leif ja Mitsuyo, kiitos kommentista. :) Toivon, että blogistani ja kokemuksistani voisi olla hyötyä ainakin muillekin vaihto-opiskelijoille, sekä toki matkailumielessä Japaniin tuleville. Pääasiassa kirjoittelen kuitenkin vain kirjoittamisen ilosta, joten on mukavaa, jos minun iloni ilahduttaa myös muita. :)

Anonyymi kirjoitti...

Hei Liisa!

Hienoja juttuja! Ja eläviä, tunnelmaa välittäviä,kiitos -
Muistan kun valtavan leijan tekeminen oli sinänsä hieno juttu ja sitten olikin vaikein vaihe lennättäminen ja ilmavirtausten toivominen tällaista olin tekemässä
Mårten Bondestamin kanssa joka muuten on kirjoittanut leijoista hienon kirjankin.
Hyviä vointeja, tsemppiä, t. Hessu

Rahien kirjoitti...

okei, en voi sille mitään. pakko vielä kommentoida noita elukoita, kun ne saa mut niin raivoihini.

punakorvakilpikonnissahan on nimittäin koon ja pitkäikäisyyden lisäksi se, että ne on melko sietämättömiä lemmikkejä. tai siis, sellaisia joita harva oikeasti haluaisi kotiinsa. ne vaatii järjettömän ison akvaarion, jonka ne paskoo täyteen ja joka on ruma koska siellä ei yksikään kasvi kasva (konna syö ne). ei varsinaisesti mikään sisustuselementti. lisäksi kilpikonnan oikea ruokinta on vaivalloista ja vaatii tietoa. itse en ainakaan jaksais kattella lautasen kokosta kilpikonnaa, joka vaan olla möllöttää ja syö ja kakkaa.

Ansku ei taas muista tunnustaan kirjoitti...

mm. toi tokavika karppileijakuva on ihan täydellinen. Kaikki on vaan niin kohdallaan!

Tuija kirjoitti...

Kävin pitkästä aikaa lukemassa, kun lomamme aikana pääsin harvakseltaan nettiin. Kivoja juttuja ja upeita kuvia! Terkut koko meidän poppoolta.