Reilireissu 2: Kummallisen tuttu Kobe

Pidempi yhtenäinen, kolmen viikon mittainen reilireissuni Sendain parin päivän kierroksen jälkeen alkoi 10.8. hypätessäni puolen yön jälkeen Odawarassa Moonlight Nagara -yöjunaan, joka kuljetti minua yön pimeydesä kohti tuttua, mutta samalla tuntematonta Kobea.

Moonlight Nagara Oogakiin lähtee raiteelta kolme!

Moonlight Nagara on äärimmäisen suosittu juna, sillä se on yksi harvoista yöjunista, johon Seishun 18 -kippu käy maksuvälineeksi. Tähän junaan tosin oli pakko tehdä muutaman sadan yenin paikkavaraus, sillä muuten kyytiin ei yksinkertaisesti mahdu. Varaus kannattaa tehdä siltä seisomalta, kun liput tulevat myyntiin, eli noin kuukautta ennen reissun ajankohtaa, jollei halua kokea samanlaista paikkalipun metsästysrumbaa, jota itse harrastin pari viikkoa ennen matkani starttia. Juna oli loppuunmyyty jo heinäkuussa, mutta JR:n lippuluukun työntekijä kehotti käymään myöhemmin uudestaan tarkistamassa, olisiko joku peruuttanut varauksensa. Niinpä ravasin matkatoimistolla moneen otteeseen, kunnes sitten eräänä iltana tärppäsi - joku oli tehnyt peruutuksen, ja onnistuin saamaan itselleni paikan yöjunaan.

Yöjuna-nimestään huolimatta Moonlight Nagara ei ole mikään äärimmäisen nukkujaystävällinen juna siinä mielessä, että vaikka kukaan ei liiemmin puhu yhtään mitään koko matkan aikana Tokiosta Oogakin kaupunkiin, täysillä hohkaavat loisteputket vaunun katossa ja varhain aamulla ikkunaverhojen välistä pilkottava aamuaurinko saattavat häiritä herkkäunista. En tosin tiedä miten asiat ovat makuuvaunussa - siellä varmaan saisi unta palloon ihan mukavasti, mutta eihän opiskelijalla nyt sellaiseen luksukseen ole varaa.

Kobe on japanilaisessa mittakaavassa keskisuuri kaupunki, jossa vietin viisi vuotta sitten kuukauden mittaista Lions Clubin nuorisovaihtojaksoa kahdessa isäntäperheessä. Tuolloin kokemani matka oli luultavasti se viimeinen nitti arkkuun - tiesin, että minun on päästävä Japaniin uudestaan, ja pidemmäksi ajaksi.

Niinpä saapuessani yhteensä noin 10 tunnin junailun ja neljän junan vaihdon jälkeen Kobeen, tunsin väsymyksen lisäksi myös suurta nostalgiaa ja hienoista kotiinpalun tunnelmaa. Asemalaiturien nimikyltit, Sannomiyan kiireisen risteyksen hälinä, Motomachin ostoskadut... Elin kolme päivää déjà vu:ssa - viidessä vuodessa olin ehtinyt unohtaa suurimman osan paikoista, mutta melkein sama minne menin, tunsin, että olen ollut täällä aikaisemminkin.

Viisi vuotta sitten kuljin koko kuukauden jonkun muun mukana, joten en oppinut tuntemaan kaupunkia kovin hyvin. Kobe on kuitenkin helppo kaupunki jalkapatikkalaiselle, joten kartan kanssa löysin tieni yksinänikin helposti sinne, minne halusin.

Kahden Kobessa viettämäni nähtävyyksienkiertelypäivän aikana ehdin nähdä oikeastaan lähes kaikki Koben merkittävimmät nähtävyydet, ja ne, jotka jäivät tällä kertaa kiertämättä, olin pääasiassa nähnyt jo aiemman reissuni aikana.

Osa Mariken Parkin satama-alueesta on jätetty jälkipolville muistutukseksi suuren maanjäristyksen tuhoista, mutta myös siitä, miten uskomaton kyky ihmisillä on rakentaa elämänsä uudelleen alusta asti.

Kello pysähtyi, kun maa alkoi järistä tammikuussa 1995.

Koben 1995 suurmaajäristyksen jäljet eivät näy 1,5 miljoonan asukkaan Kobessa oikeastaan päälisin puolin muualla kuin Mariken Parkin Memorial Parkissa, sekä Higashi Yuenchin puiston maanjäristyksen muistomonumentissa. Molemmat ovat pysähdyttäviä paikkoja, joissa ihminen saa pienen muistituksen siitä, miten voimattomia me loppujen lopuksi olemme luonnon edessä.


Koska halusin ottaa reissuni rennosti, ilman sen kummempia tavoitteita tai aikatauluja, istuin toisena reissupäivänäni pitkään Sorakuenin japanilaisessa puutarhassa nauttimassa virtaavan veden äänistä, tuulen suhinasta puissa ja Haruki Murakamin romaanista, nappaillen välillä suuhuni Meijin ihanaa mantelisuklaata ja suosikkejani, Jagariko-perunatikkuja.

Sannomiyan aseman läheisellä Ikutan pyhätöllä oli erityinen paikka rakkautta ja puolisoa tahtovien toiveille. Ne kirjoitettiin kaiken lisäksi sydämenmuotoiselle puupaloille tavallisempien suorakulmioiden muotoisten toivepalikoiden sijaan. Olisikohan pitänyt sijoittaa muutama sata yeniä..?

Jos japanilaisilta kysyy, mitä Kobessa kannattaa tehdä, olen saanut vastaukseksi pitkän empivän mietinnän jälkeen, että Kobessa on helppo tehdä ostoksia. Yhtään väheksymättä Koben nähtävyyksiä, on myönnettävä, että kaupungissa ei ole montaa sellaista kohdetta, jotka koko Japanin mittakaavassa asettuisivat jonkinlaisiksi "Must see" -paikoiksi. Maanjäristysmuseo ja Rokko vuori ovat upeita paikkoja, mutta muut nähtävyydet, kuten kauniit puutarhat ja temppelit löytyvät periaatteessa hieman erilaisina versioina mistä päin japania tahansa. Voin kuitenkin yhtyä japanilaisten tuttavieni mielipiteeseen siitä, että Koben keskusta on kertakaikkiaan mahtava shoppailupaikka. Sannomiyan aseman tuntumasta lähtee pitkälle Motomachin kaupungin osaan ulottuva "shoppingarcade", eli kaariholvikattoinen tuhottoman pitkä ostoskatu, jonka varrella on kauppoja ja ravintoloita joka lähtöön. Etenkin kaikenlaiset astiat, keramiikka, perinteiset japanilaiset koriste-esineet ja sisustustavarat ovat todella hyvin edustettuina. Mikäli pitkä reilireissuni painavine ja varsin täysine laukkuineen ei olisi ollut vasta alussa, olisin ostanut monenlaisia matkamuistoja ja tarve-esineitä Suomeen vietäväksi.

Sateenvarjoja joka lähtöön.

Ihana, pikkuinen taidetarvikeliike oli keskittynyt sumi-e -siveltimien, musteiden ja erilaisten paperien myyntiin. Ostin pari laadukasta bambuvartista pensseliä vanhojen nuhraantuneiden sutien tilalle.

Huvittavasta Applen liikkeestä oli pakko ottaa kuva. Myymälä kun näytti tarjontansa (ikkunasta näyttäisi löytyvän ainakin Macintosh 128K? XD ) ja mainoksiensa perusteella siltä, että se on ollut samassa paikassa viimeiset parikymmentä vuotta.

Pieni, tunnelmallinen lounasravintola Motomachin tuntumassa

Ei, tämä ei ole Vantaan Porttipuiston ikea, vaan Koben Port Islandin Ikea, joka sijaitsee ihmisten 20 vuotta sitten rakentamalla tekosarella.

Tärkein syy minulle pysähtyä reissuni varrella Kobessa oli kuitenkin luonnollisesti entisen isäntäpeheeni tapaaminen. Hondan perhe tuntui olevan entisellään, ja he asuivat yhä samassa asunnossa. Kaikki oli ennallaan lukuunottamassa sitä faktaa, että perheen aiemmin 12-vuotias tytär oli nyt lukiossa, joten meillä riitti mukavasti juteltavaa. Tällä kerralla pystyin kommunikoimaan muidenkin kuin perheen englantia osaavan isän kanssa, mikä oli todella mukavaa. Ehdinkin saada Marinalta monta hyvää mangasuositusta, ja katselimme yhdessä illalla Marinan ja hänen äitinsä kanssa ihastuttavaa Yamapin tähdittämää draamaa telkkarista, nauraen sille, miten huono kyseinen sarja on, mutta miten ah niin komea näyttelijä Yamashita Tomohisa on. ;D

Hondat kotonaan.

Kävin Hondien kanssa syömässä ihastuttavassa Fujizawan tempuraravintolassa. Kyseisessä ravintolassa söin elämäni ensimmäiset tempurat viisi vuotta sitten, jonka jälkeen olen menettänyt täysin sydämenin kyseiselle ruokalajille. Otimme ravintolassa uusio-otoksen viiden vuoden takaisesta valokuvasta, jossa seisoo silloinen, 17-kesäinen Pikku-Liisa ravintolan kokin ja hänen ravintolassa työskentelevän vaimonsa kanssa. Kaikki oli kuvassa ihan kuten aikaisemminkin - minäkin vain olin hieman muuttanut muotoani leveyssuunnassa..


Illalla ehdimme lisäksi vielä käymään Hondan perheen pään suosimassa karaokepaikassa, joka ei vastoin odotuksiani ollut tyypillinen japanilainen karaokepaikka omine lauluhuoneineen. Karaokebaari oli kokonaisuudessaan pieni, intiimi tila, jossa asiakkaat vuoronperään lauloivat pääasiassa enkaa, eli japanilaista iskelmää, sillä asiakaskunta koostui ilmeisimminkin pääosin töistään palanneista johtoportaan äijistä. Välillä ääneen pääsi myös paikan Mama-san, eli baarin omistaja, joka oli itse joskus levyttänyt muutaman enkahitin. Ja niille, jotka ihmettelevät, usein tämän tyyppisissä baareissa naispuolista omistajaa tai asiakaspalvelupäällikkö kutsutaan Mama-saniksi, niin myös hostess- ja host-paikoissa, joita tosin itselläni ei kokemusta ole. ;P

Mama-san oli varsin värikkään oloinen persoona upeine kukkakorvakoruineen.

Vanhoja japanilaisia ystäviä reissun päällä tavatessani on ollut ihanaa huomata, miten ystävyyssuhteet säilyvät välimatkasta ja usein jopa harvasta yhteydenpidosta huoliamatta. Kobeen palaan varmasti vielä uudelleen, ja mistä sitä tietää, mikäli Hondatkin päättävät joku kerta suunnata lomareissulla Suomeen. :)