Taidetta ja auringon paistetta Roppongin huikeissa korkeuksissa

Tokion matkassamme parasta oli se, että vaikka ystävien tapaaminen vaatikin kunnon organisointia ja järjestelyjä, meillä oli silti mukavasti aikaa sille, mitä kaupunkilomaltamme tulimme hakemaankin - rennolle haahuilulle.

Shibuyaa aamuauringossa.

Tammikuun toinen päivä alkoi hiljalleen jet lagin kourissa taistelemalla. Aamiainen shibuyalaisessa kahvilassa – latte ja chokopan eli suklaalla täytetty "leipä" tai pikemminkin croissantti – antoivat voimia seikkailla Tokyun tavaratalossa, ja erityisesti lehtiosastolla, jossa viihdyimme lounaaseen saakka. Uudenvuoden kortit tuli hankittua ja erityisesti sisustuslehtien osaston silmäilin tarkkaan läpi tulevia hankintoja varten. Eero taas keskittyi pelilehtien valikoimaan. Silmäiltävää ja selailtavaahan japanilaisen tavaratalon lehtiosastossa onkin, sillä joka aihealueesta on hyllytolkulla materiaalia.

Kahvilassa ei ollut kylmä, toisin kuin ulkona, jossa aurinkoisesta säästä huolimatta kävi hyinen viima. Siispä huivi veks!

Olimme sopineen lounastreffit pikaisesti Osakasta Tokiossa pyrähtäneen entisen tutorini ja läheisen luokkakaverini Makinon kanssa, joten puolilta päivin suuntasimme tavalliseen tapaan Hachikon patsaalle (Shibuyan suosituimmalle kohtaamispaikalle). Oli tavattoman hauskaa nähdä jälleen pitkästä aikaa ja kuulla siinä sivussa muiden ex-luokkakavereiden kuulumisia. Ystäväni oli muuttunut ulkoisesti entisestä poikatytöstä leidimäiseksi japanittareksi, mutta muuten meininki oli samaa vanhaa, reipasta, rempseää ja tavattoman huumorintajuista Makkia. Nauru maittoi.

Jututin ystävääni mm. hänen uudesta työpaikastaan, ja olikin jälleen erittäin mielenkiintoista kuulla jälleen yksi uusi näkökulma japanilaiseen työelämään vastavalmistuneen, kunnianhimoisen ja tavattoman taitavan nuoren naisen näkövinkkelistä. Makino tuntui olevan jo kouluaikoinamme varma siitä, mitä halusi – työpaikan graafikkona suuren japanilaisyrityksen markkinointiosastolla. Ja sinne hän oli päässytkin, lukuisten haastattelukierrosten jälkeen. Alkuun kuulosti, että hänhän on jo lähes kiinni unelmassaan, mutta tajusin pian, että työnkuva tosin oli vielä ehkä hiukkasen muuta kuin mikä tulevaisuuden haaveissa yhä odotti. Japanilaisessa suuryrityksessä on tyypillistä aloittaa jos ei pohjalta, niin ainakin varsin basic-leveliltä, sillä on tärkeää tutustua ensin yrityksen tuotteisiin, yrityskulttuuriin, tapoihin ja palveluihin, edeten uralla vähitellen, omien kykyjen karttuessa ja toisaalta taitojen päästessä tosissaan esiin. Tytöllä oli siis edessä vielä matkaa graafikon pestiin.


Suomalaisesta näkökulmasta vuosien mittainen taivallus kohti varsinaista unelmaduunipaikkaa kuulostaa paitsi äärettömän japanilaiselta, myös vaativalta. Olisiko minusta noin suurta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativaan työuraan, varsinkin japanilaisessa yrityksessä, jossa eteneminen tapahtuu pienin askelin ja usein tarkasti protokollaa noudattaen? Onneksi päämääräni eivät ole ihan samanlaiset kuin Makinolla. Minulle riittäisi vähän pienempikin firma, jonka hakumenettelytkin saattaisivat olla ulkomaalaiselle vähän helpommat kuin suuren ja tunnetun japanilaisyrityksen.

Mmmm.... tempuraa - tuoretta, herkullista ja eritoten rapeaa, juuri niin kuin pitää!

Lounastimme ihastuttavassa japanilaisravintolassa Shibuya Mark Cityn -kompleksissa. Minä söin uuden vuoden kunniaksi sobaa ja tempuradonburin. Eero valitsi lautaselleen herkullisen paksuja udon-nuudeleita. Kun kerroimme Makinolle olevamme menossa lounaan jälkeen Roppongille, ystäväni kaivoi laukustaan yllättäen museon esitteen. Hän oli käynyt juuri vasta Kuniyoshin ukiyo-e näyttelyssä Morin taidemuseossa Roppongi Hillsin ostoskeskuksen yhteydessä ja suositteli näyttelyä meillekin. Mikä sattuma, sillä suunnittelimme kiipeävämme nimenomaan Hillsin yhteydessä olevaan näköalatorniin, jonka yhteydessä Morin museokin sijaitsee! Ei puhettakaan, että sivuuttaisin upeat puupiirrokset!


Mahat täynnä jätimme jäähyväiset shinkanseniin kiirehtineelle Makinolle ja hyppäsimme itse Yamanote-senin junaan. Roppongi Hillsin ostoskeskuksen pihalla meitä tervehti vanha tuttu, iltaisin hieman pelottava pitkäjalkainen hämähäkkipatsas, jonka alta hiippailimme ostamaan liput Tokyo City View -näköalatasanteelle.

Scifi-hämis vartioi Roppongi Hillsin ostoskeskuksen edustalla.

Mukavat "kokovartaloikkunat", eikä mitään pikkuluukkuja joista kurkistella. Kerrosta ylempänä pääsee myös ulkoilmaan erillistä maksua vastaan.

Tyypillinen japanilaisen koulun piha yläilmoita kuvattuna.

Jos maisemat on jo nähty, voi aina kokeilla luistella. Huomatkaa luistelualueen koko, varmaan noin 3x4 metriä. Korkeintaan...

Kiersimme tornin reunoja kiertävän näköalatasanteen kertaalleen kamera laulaen. Näpsin varmasti jälleen samat valokuvat, kuin mitä tuli otettua viimeksi Roppongi Hillsin korkeuksissa Satou-sanin kanssa käyskennellessäni, joskin sää oli tällä kerralla kyllä aivan täydellinen viime kertaiseen suorastaan apokalyptiseen pilviverhoon verrattuna. Tätä nykyä minulla alkaa olla varmasti tuhansia kuvia pelkästään pilvenpiirtäjien katolta... Välipalaksi tarkoituksenani oli tilata näköalatasanteen pirtelöbaarista smoothie, mutta sen raaka-aineet olivatkin loppu (???), joten päädyin päivän toiseen kahvikuppiin. Siemailimme välipalajuomia tuijotellen Odaiban yli kauas merelle ja nautimme heleästä auringonpaisteesta, jota Suomessa ei ollut joulun aikaan tuntunut näkyneen aikoihin.

Eero nautiskelee iltapäivän auringosta.

Huipulla on helppo hymyillä, sanotaan. ;P

Seuraavat pari tuntia aina auringon laskuun saakka viihdyimme Kuniyoshin "Spectacular ukiyo-e imagination" -näyttelyssä Morin taidemuseossa, jota Makino oli meille suositellut. Edelliselläkin kerralla Roppongi Hillsissä käydessäni vierailin Morin taidemuseossa, eikä tämän kertainen taitelijan 150-vuotisnäyttelykään pettänyt odotuksia. Kuniyoshin yli 420 huikeaa puupiirrosta olivat pysähdyttävän komeita ja niiden yksityiskohdissa ja hämmästyttävän tarkassa jäljessä olisi riittänyt ihastelemista vielä pidemmäksikin aikaa. Erityisesti eläinaiheet ja surrealistisemmat tarinalliset kuvat olivat inspiroivia. Ihmishahmot taas olivat eläväisiä ja ilmeikkäitä. Näyttelyssä oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää, että päätin lopulta investoida muutaman kympin upeaan Kuniyoshin taidekirjaan. Kirja sisälsi hyvälaatuiset printit näyttelyn töistä, joista ajattelin olevan iloa myöhemmin omien töideni innoittajana tai malleina – esimerkiksi Kuniyoshin piirtämät kimonot tai japanilaiset rakennukset kun olivat niin upeita, että tuntui, että niistä saisi piirroksiin jopa parempia referenssejä kuin monista valokuvista.

Kuvat: Kuniyoshi Spectacular Ukiyo-e Imagination -exhibition, Mori Art Center Gallery.

Päästessämme ulos museosta aurinko oli ehtinyt jo mailleen, mutta viimeiset säteet riittivät vielä nostamaan horisonttiin jyhkeän vuorijonon siluetin, jonka kruunasi Fujin majesteetillinen hahmo. Tokyo Towerkin oli saanut illan tullen upeat uuden vuoden valot, joita tuijottelimme hetken, ennen kuin laskeuduimme hissillä korvat poksuen takaisin maan kamaralle.

Mikäs se siellä horisontissa häämöttää?

Kiertelimme Roppongi Hillsin putiikkeja ja ihastelimme sisustusliikkeissä kaikkia niitä upeita esineitä ja astioita, joita emme millään voisi kaikkia viedä Suomeen saakka. Ainakaan yhdellä kerralla.. Lisäksi käsityömyymälät ja kirjakaupat veivät hetken jos toisenkin. Mukaan tarttui mm. helpoilla kanjeilla varustettua Pokémon mangaa.

Alekin oli – Vaan kunpa olisi myös Finnairin matkatavaramaksuissakin!

Yhdessä kerroksessa eteemme tuli tunnelmallinen, hauska kirjakahvila, joka oli niin kutsuva, että päätimme mennä shoppailun päätteeksi vielä hetkeksi levähtämään, kirjoittelemaan aamulla ostettuja uudenvuodenkortteja sukulaisille Suomeen ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Tottakai vitriinistä oli pakko ottaa jotain suuhunpantavaakin, sillä illallinen oli vielä syömättä, nälkä alkoi kurnia ja tarjolla oleva valikoima oli kakkujen ystävän mieleen.. Eero otti suklaata, minä valitsin erikoisen inkivääri-omena-kanelipiiraan mansikoilla ja jäätelöllä.


Aika vierähti miellyttävässä kahvilassa nopeaan ja yhtäkkiä tarjoilija tuli kysymään, haluaisimmeko vielä tilata jotain, sillä kahvila sulkeutuu pian. Kiitimme kohteliaasti ja aloimme pikkuhiljaa kerätä tavaroitamme. Astellessamme takaisin vain kivenheiton päässä ostoskeskuksesta sijainneelle metroasemalle Tokyo Tower päätti vielä tervehtiä meitä uuden vuoden kunniaksi uudenlaisella sinertävällä asullaan. Mainio päätös mainiolle päivälle.