Reilireissu 1: Jälleennäkeminen Sendaissa

Kesän varsinainen reilausreissuni ympäri Japania alkoi 5.8. matkalla Sendaihin tapaamaan seitsemää japanilaista ystävääni, joihin olin tutustunut viime vuonna heidän ollessaan vaihdossa Metropoliassa.

Olin ostanut pitkää kesälomareissuani varten Japan Railwaysin, eli JR:n 青春１８きっぷ -lipun (Seishun juuhachi kippu, "Nuorekas 18 -lippu"), jolla voi matkustaa tiettynä lomasesonkina, eli heinä-syyskuussa, joulu-tammikuussa tai maalis-huhtikuussa rajattomasti viiden vapaavalintisen päivän ajan JR:n paikallisjunissa. Shinkanseneja ja "Limited express" -junia lippu ei siis kata, joten käytännössä tämä tarkoittaa, että kun Tokiosta hurauttaisi parissa tunnissa luotijunalla Sendaihin, niin minä istuin junassa semmoiset 8 tuntia. Lippu maksaa kuitenkin vain 11500 yeniä, mikä on vaivaiset 17,5 euroa päivää kohden! Nimestään huolimatta lipun voi ostaa minkä ikäinen henkilö tahansa, joten mistään opiskelijalipusta ei ole kysymys, vaikka halpa lippu meidän varattomien koulupenkin kuluttajien suosiossa onkin. Mikäli junassa köröttelylle on siis aikaa käytössä reilusti, eivätkä lukuisat junanvaihdot tunnu liian hankalalta ajatukselta, on tämä lippu äärettömän halpa tapa kiertää Japania ja nähdä maisemia.

Junailu Sendaihin vaati monta vaihtoa, ja ehdin kokea sydämentykytyksiä, kun tajusin, että noustessani ensimmäiseen JR:n junaan, en ollut muistanut leimauttaa lippuani. Tämä typerä hetkellinen pummilla matkustus johtui siitä, että vaihtaessani Odakyu-linjalta JR:n junaan, minun ei tarvinnut jostain ihmeellisestä syystä mennä läpi lippuportista, jolloin myös PASMO-lipuni jäi voimaan abstraktille matkalle Sagami-Onosta jonnekin tuntemattomaan määränpäähän. Onneksi seuraavan junan konduktööri leimasi lippuni sen kummempia kyselemättä. Palatessani takaisin Shinjukuun Sendaista, edessä olikin pieni selvitys lippuluukulla siitä, miksi PASMO-lippuni matka on jäänyt avoimeksi. Onneksi nämä tilaneet, joissa matkustaja vahingossa saattaa näyttää lippua portilla lukulaitteelle liian huolimattomasti ovat kuitenkin yleisiä, joten lippuluukun mies näppäili koneeseensa aiemman matkani pääteaseman, rahasti parin päivän takaisen lipun, ja pääsin jatkamaan matkaani takaisin Sagami-Onoon.

Muutoin junailu Sendaihin sujui mukavasti, sillä junista löytyy jopa vessoja - fakta, jota en ole ennen havainnut paikallisjunissa. Olin etsinyt reitin junamatkaani varten Google maps -palvelun reittioppaan avulla, ja tähän mennessä jokainen kyseisen reittioppaan antama reitti on pitänyt minuutilleen kutinsa ja vaikka välillä vaihtoajat junien välillä olivat aika minimaalisia, niin kaikki sujui silti ongelmitta. Junassa luin Agatha Christien Poirotia, ja kirjaan uppoutuneena ja välillä torkkuen kahdeksan tuntiakin hurahti ohi hetkessä.

Halusin käydä Sendaissa kesälomallani juuri elokuun alussa, koska siellä vietetään silloin kuuluisaa Tanabata-festivaalia. Ensimmäisenä päivänä ohjelmassamme ystävieni kanssa olikin festivaalikoristeiden ihmettelyä, suuri ilotulitus ja perinteistä festivaalisapuskaa, tällä kertaa yakisoban (paistetut nuudelit), takoyakin (taikinassa paistettu mustekala) ja gakikourin (hileistä jäätä tai mehujäätä, joka on maustettu kondensoidulla maidolla tai muilla mauilla) muodossa.

Etualalla Kentucky Fried Chicken -pikaraflan tanabatakoristeet

Origamikoristeita - kurkia ja pikkuruisia neliöitä

Tanabata koristeet ovat muutaman metrin pituisia, suuria paperisia koristeita, joita lähes jokainen sendailainen yritys on tehnyt tai teettänyt roikkumaan liikkeensä edustalla, tai kuten kuvassa, Sendain vilkkaimman ostoskadun varrella. Useissa koristeissa on kauniiden paperisuikaleiden sijaan käytetty myös erilaisia origamikoristeita.

Tatsuaki nauroi aivan yhtä paljon kuin ennenkin.

Kohei, ja Kohein tyttöystävä Keiko japanilaisissa festivaalivetimissä.

Oli tavattoman hauskaa nähdä kaikkia pitkästä aikaa. Koska aiemmin olin tavannut ystäviäni vain Suomessa, talvisissa olosuhteissa ja suomalaisten tapojen keskellä, oli hassua nyt istua helteisessä Japanissa sirkkojen sirittäessä ja japaninkielisen puheen soristessa ympärillä. Tavallaan mikään ei ollut muuttunut, mutta toisaalta kaikki oli toisin. Erona oli toki myös se, että keskustelut käytiin aiemmasta poiketen englannin lisäksi suureksi osaksi myös japaniksi.


Ilotulituksen päätteeksi kävimme luonnollisesti ottamassa jälleen purikura-kuvia. Purikurapaikkoihin oli hirveät jonot, sillä kaikki halusivat käydä kuvassa ystäviensä tai poika/tyttö -ystävänsä kanssa yukatoissaan. Kopissa oli aika tungosta, kun liki kymmenen ihmistä ahtautui pieneen valokuvakoppiin. Kouhein tyttöystävä Keiko halusi, että otamme kuvat myös pelkstään kahdestaan, sillä meillä kummallakin oli yukatat päällä.

Yövyin Sendai Chisun hotel-nimisessä hotellissa lähellä Sendain päärautatieasemaa. Hotelli oli mainio hinta-laatusuhteeltaan, joten voin suositella sitä lämpimästi. Myös hotellin aamupala perinteisine japanilaisine herkkuineen höystettynä länsimaisilla leivillä, salaatilla ja jugurtilla sai mahan täyteen.


Seuraavan päivän aamuna kävimme Yudain ja Yoshihiden kanssa katsomassa vielä läpi Sendain Tanabata kazarit, eli koristeet, ja leikimme Yoshihiden kanssa kameroillamme kahvilassa. Lainailin Yoshihiden objektiivejä, sillä meillä on samanlaiset kamerat, ja olenkin pienten testailujen jälkeen aika varma, että ennen kuin Suomeen palaan, joku pikkuputki olisi kiva napata mukaan kaupasta. Puolen päivän aikaan tapasimme kouluhommia yömyöhään paiskineet loput ystäväni, ja suuntasimme yhdessä junalla katsomaan Matsushiman saaristoa, joka on rankattu yhdeksi Japanin kolmesta upeimmasta maisemasta.

Kazuya ja Yuudai raflassa

:P

Ennen Matsushiman saaristoa kiertävää risteilyä kävimme syömässä perinteisessä ravintolassa mitäpä muutkaan, kuin Sendain erikoisuutta, eli gyuutania, naudan kieltä. Paistettu gyuutan oli itseasiassa yllättävän syötävää, joskin vähän turhan sitkeää minun makuuni. Mitä pidemmälle vaihtovuoteni etenee, sitä useammin jaksan yllättää itseni sillä, mitä kaikkea saankaan kurkustani alas, ja miten monista, aluksi epämiellyttävistä mauista voi oppia jopa pitämään. Voin veikata, että vanhempani tosin ovat tästä vielä yllättyneempiä, lapsuuteni ruokailutottumukset huomioon ottaen.. ;) Lisäksi söin suurinta herkkuani, anago-tempuraa, eli friteerattua ankeriasta. Se on yksi niistä ruoista, joita tulen kyllä kaipaamaan niin kovasti Suomeen palattuani!

Takenao ja Yuudai laivassa

Näyttääkö pukeutumisemme siltä, että asteita on reilusti yli 30?

Matsushiman saaristo oli upea ja sää ihanteellinen risteilylle. Tuuli viilensi mukavasti muutoin kuumaa päivää. Lokit lensivät kilpaa veneen vierustalla ja nappailivat suuhunsa matkustajien niille heittelemiä katkaravunmakuisia perunanaksuja. Risteilyn jälkeen jatkoimme kulkuamme Matsushiman Zuiganji temppelille. Itsensä temppelin lisäksi 1100-1300 -luvulla hakatut hautaluolastot ja temppeliä ympäröivä upea puisto olivat kaunista katseltavaa. Käväisimme myös pikaisen visiitin temppelin alueella sijaitsevaan Seiryudenin taidemuseoon, jossa oli näytteillä upeita, ikivanhoja maalauksia ja puupiiroksia, sekä astioita ja keramiikkaa.

Zuiganji-temppelin luolastot, jotka olivat hauta- ja muistotilaisuus käytössä vielä Edo-kaudella (1603-1867).

Paluumatkalla Sendaihin kävimme vielä uudestaan purikura-kopissa, ja pelaamassa taiko-rumpupeliä, joissa minä voitin nipin napin Toorun, mutta hävisin mennen tullen Tatsuakille.

Viimeisen illan vietimme tosi kivassa japanilaistyylisessä ravintolassa, jonne pojat olivat tehneet varauksen. Ruokaa tuli ruokalaji toisensa jälkeen, ja söimme navat raikuen. Lopuksi minä annoin japanilaisille Suomen tuliaiset. Tietenkin, japanilaiseen tyyliin, minulle oli hommattu vastalahja, ja sain kivan Starbucksin Sendai Tanabata -tombolan, eli "matkakahvimukin".

Tooru ja sashimit

Minä avaamassa lahjapakettia

Seuraavana päivänä matkailin haikein mielin takaisin kotiin Sagami-Oonoon, jossa levähdin pari päivää, jatkaakseni junailurumbaa kohti etelää. Toivottavasti näen ystäviäni vielä uudelleen, joko täällä Tokiossa, Sendaissa tai Suomessa. :)