maanantai 28. joulukuuta 2009

Otakujen Akihabara maid-kahviloineen kaikkineen


Kesti puolisen vuotta, ennen kuin onnistuin raahaamaan itseni vihdoin syksyllä Akihabaraan. Moni oli ihmeissään. Puoli vuotta Tokiossa, enkä ollut kertaakaan käynyt tuolla elektroniikan, kummallisten figuurien, anime- ja mangajulkaisuiden ja vanhojen peliklassikkojen luvatussa kaupunginosassa. Minulla ei kuitenkaan ollu tullut vastaan mitään erityistä syytä lähteä tuonne toiselle puolelle Tokiota elektroniikkaostoksille, ja monet muut paikat menivät nähtävyyksinä Akiban ohi mielenkiintoisuudessaan, tai olivat muulla tavoin sattuneet olemaan sopivampia käyntikohteita.

Akihabarasta puhutaan halvan elektroniikan mekkana, joten voisi toki kuvitella, että tälläinen (terveesti) peleistä, tietokoneista ja kameroista kiinnostunut ihminen löytäisi Akihabarasta paljonkin liikkeitä, joihin tuhlata pennosensa. Fakta kuitenkin on se, että kotini lähistöltäkin löytyy samojen isompien elektroniikkaketjujen myymälät kui Akibastakin, ja kameranikin satuin bongaamaan sattumalta Golden weekin tarjousten aikaan halpaan hintaan ihan naapurista. Lisäksi Akihabarassa tarjonta on niin laajaa, ja ne oikeasti halvimmat liikkeet tuntuvat olevan vaikeasti löydettävissä kaikkien putiikkien paljouden keskeltä, vaikka toki varmasti tuon kaupunginosan useampan otteeseen kolunneelle se ei ole mikään ongelma.

Akihabaran Yodobashi Kameran elektroniikkaliike Akihabaran aseman tuntumassa. Yodobashi Kamera löytyy kuitenkin mm. tuosta muutman minuutin pyörämatkan päästä Machidastakin, joten mitäpä sitä junailemaan ainakaan Yodobashin takia Akihabaraan saakka.

Niinpä siinä sitten kesti sen puoli vuotta, ennen kuin muutaman kaverin kanssa lähdin vihdoin katsastamaan kyseisen kuuluisan otakukeskuksen. Ensivaikutelma oli sama kuin muuallakin Tokiossa, eli väkeä oli paljon, mutta Akihabarassa oli mielestäni tavallista meluisampaa. Koska paikka on kuin teiden varsille pystytetty avomallinen ostoskeskus satoine liikkeineen, kauppojen sisäänheittäjien toistensa päälle huutelemat irasshaimaset ("Tervetuloa ostoksille!") saivat aikaan välillä suhteellisen kaaosmaisen huutojen sekamelskan. Se, minkä saattoi helposti panna merkille oli myös fakta, että paikassa oli paitsi erityisen paljon miehiä, myös aika paljon turisteja. En ole törmännyt japanissa ihan hirveän usein ulkomaalaisiin, jos vertauskohtana on se, miten paljon ihmisiä maassa ylipäätää on. Niinpä Akihabarassa tuntui, että kameroidensa kanssa ympäriinsä sohivia länkkäreitä osui silmään siellä täällä.

Tämä kuva kertonee Akihabarasta enemmän kuin tuhat sanaa.

Se, mikä katukuvassa myös pistää silmiin ovat maid-, eli meidokahviloiden mainostytöt, jotka havittelevat asiakkaita kahviloihinsa. Mikäli joltain on sattunut menemään ohitse, meido-kahvilathan ovat siis kuppiloita, joissa pääasiassa ei suinkaan ole hyvä ruoka tai laadukas sumppi, vaan kahvilan tarjoilijat, jotka ovat pukeutuneet suloisiin, useimmiten sisäkkötyylisiin asuihin. Kahviloiden päätehtävä on tarjota asiakkaalleen paitsi varmasti sitä silmän iloa, myös roolileikkiä - asiakasta kohdellaan kuin kartanon isäntää tai emäntää ja puhutellaan välillä ties millä kuninkaallisten tasolle yltävillä kohteliaisuusmuodoilla, huolimatta siitä, että asiakas oikeasti olisikin putkimies tai jonkun naapurissa seisovan elektroniikkaliikkeen varastotyöntekijä - tai hölmistynyt turisti.


Koska hauskoja kokemuksia ei varmaan koskaan voi olla liikaa, ja koska seurueemme jäsenistä oli kenties jossain määrin vähemmän noloa mennä kummallisiin maid-kahviloihin isommalla porukalla kuin yksinään, päätimme ottaa erään kadulla flaiereita jakaneen, hörselömekkoon pukeutuneen tyttösen neuvosta vaarin ja pistäytyä hänen suosittelemassaan kahvilassa. Tyttö tietenkin saatteli meidät kadulta saakka sisälle, jutellen mukavia ja eläytyen täysillä rooliinsa supersöpönä kahvilan palvelusneitinä. Kahvilassa meidät istutettiin tuntitaksalla pöytään, jonka jälkeen tilasimme ylihinnoitellut juomat ja parit ranskanperunat.

Se, että kahvilan henkilökunta oli äärettömän kohteliasta ja välillä suorastaan ällösöpöä kikatuksineen ja koiranpentuilmeineen, ei ollut sinänsä mikään yllätys, mutta asia, josta järkytyin oli tapa, millä japanilaiset asiakkaan menivät leikkiin mukaan. Juoman tilauksen yhteydessä tarjoilijatar tuli tekemään aina "taian", jolla juomasta tulisi "superherkullista". Asiakkaan piti sitten piirrellä ilmaan sydämiä tarjoilijan, eli meidon ohjeiden mukaisesti, ja tämäkös tuntui olevan nelikymppisistä äijistä tosi hauskaa. Suurinta viihdettä oli kuitenkin seurata, kun nämä samaiset pukuherrat pelailivat lisämaksusta meido-tyttöjen kanssa lautapelejä. En ole koskaan kuullut keski-ikäisen miehen hihittelevän sillä tavoin, tai käyttävän niin epäaikuismaisia "Jippiii! Minä voitin, minä voitin!"-kiljahduksia kuin mitä kahvilassa välillä kajahti ilmoille. Pyörittelimme omassa seurueessamme silmiämme naurua pidätellen, emmekä oikein tienneet miten päin olisimme olleet. Meistä oli myös huvittavaa, että joku pariskunta näytti tulleen treffeille kyseiseen kahvilaan kaikkien ympärillä keikistelevien sisäkköasuisten tyttösten keskelle. X) Siinä vaiheessa kun jotkut kahvilan asiakkaat olivat tarpeeksi monta kerta ottaneet maksusta valokuvansa valitsemiensa meidojen kanssa ja pukeutuneet tätä toimenpidettä varten mm. kummallisiin pörröisiin eläinhattuihin ja hanskoihin, päätimme, että ehkä tämä on nyt nähty, vaikka aikaa olisikin ollut vielä jonkin verran jäljellä.

Harmi, ettei meidokahviloiden outoutta voinut ikuistaa kameran muistikortille, sillä kuvaaminen on suurimmassa osassa maid-kahviloita kielletty ostettavien valokuvien tuomien lisätulojen toivossa. Muutamissa kahviloisa tosin tavallista huomattavan paljon korkeampaan tuntitaksaan sisältyy myös vapaa mahdollisuus valokuvata kahvilan henkilökuntaa.


Maid-kahvilat ovat toimintaperiaatteiltaan ihan viattomia paikkoja, ja ei kai siinä, jos joku haluaa moista leikkiä harrastaa, mutta tällaisessa maallikossa moiset pelleilyt saavat aikaan lähinnä vaivautuneen ja hölmistyneen olon, sekä kummastuneita kulman kohotteluita ja silmien pyörittelyjä. Yritäppä pokkana toistaa meidon perässä söpöllä äänellä lorua, jota ilman kaakaosi ei maistu laisinkaan niin herkulliselta. Ja muista piirrellä samalla etusormilla niitä sydämiä lasin ympärille. Joo-o. Kyllä taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta moisessa kuppilassa, vaikka hyvät naurut saatiinkin taikoja tehdessämme. X)

5 kommenttia:

Ava kirjoitti...

Oon ehka vahan henkinen viisvuotias kun miusta tuo taikojen tekeminen kaakaolle kuulostaa oikeasti kivalta... x)

Anonyymi kirjoitti...

Kävimme hiukan ennen joulua ihmettelemässä Akihabaran menoa. Sen pikkuliikkeistä sai ainakin muistikortteja (SD) aika halvalla. Myös vanhoihin videopeleihin erikoistunut Super Potato oli hauska paikka. Se oli melkein kuin museo.

Maid-kahvila jätettiin väliin, mutta paikallinen oppaamme tiesi kertoa, että tuorein villitys on gentleman-kahvilat, joissa miehet palvelelevat naisasiakkaita ilmeisesti pukuun pukeutuneina.

-Antti

Riisa kirjoitti...

Ava, ;)

Antti, jep, halvalla löytyy. Japanissa tosin oikeastaan missä vain tuntuu löytyvän kaikki elektroniikka (ja no, ylipäätään muutenkin hinnat täällä ovat halvempia) halvemmalla kuin Suomessa, mutta varmasti täälläkin on sellaisia kauppoja, jotka useimmiten alittavat toisen kaupan hinnat. :) Itse olen mennyt sillä periaatteella, että katselen netistä Japanin nettikauppojen halvimmat hinnat ja päätän, millä olen valmis maksamaan, ja ostan kun sattuu kohdalle. Yleensä ei onneksi tarvi lähteä kovin kauas metsästämään. :D

Riisa kirjoitti...

P.S. Gentleman-kahvilat kuulostavat oivallisilta, mikäli vain eivät ole liian host-baari tyyppisiä. ;)

Antti kirjoitti...

Ilmeisesti ne eivät ole. Konsepti on käsittääkseni aivan sama kuin maid-kahviloissa, vain naisille suunnattu.

Kaverin vaimo oli nimittäin käynyt sekä maid-kahvilassa että myöhemmin sellaisessa gentleman-versiossa.

Koko systeemi on ilmeisesti muuttunut aika valtavirraksi ja niissä käyvät otakujen lisäksi myös "tavalliset" ihmiset. :)