Pahoittelen piirroksen järkyttävää laatua. Olisin mielelläni käyttänyt tähän vähän useamman minuutin...
Mutta koska aihe on ajankohtainen, jatketaan niistä japanilaisista. New York Times kirjoitti tammikuun alussa Facebookin kivisestä taipaleesta Japanissa. USA:ssa 60% netin käyttäjistä on Facebookissa, suomalaisistakin jopa kolmannes ja maailmalla yhteensä yli 583 miljoonaa ihmistä päivittelee asioitaan Naamakirjaan. Japanissa kuitenkin vain vajaa 2% on joutunut Facebookin pauloihin. Mistä kiikastaa?
New York Timesin mukaan tärkeimpiä syitä on kaksi, ja myös omien kokemusteni mukaa ne vaikuttavat relevanteilta näkökulmilta. Ensinnäkin Japanissa on jo kasoittain erilaisia sosiaalisen median palveluita niin yhteisöllisistä blogipalveluista aina lukemattomiin erilaisiin onlinepelipalveluihin ja Facebookin kaltaisiin yhteisösivustoihin. Japanilaisilla on siis pelkästään kotimaisissa palveluntarjoajissa jo pitkä lista, josta valita. Esimerkiksi erityisesti mobiiliyhteisön iloja tarjoilee 22,5 miljoonaalle käyttäjälleen Gree, ja Mixillä, Japanin "Facebookilla", on silläkin huimat 21,6 miljoonaa käyttäjää. Blogi- ja yhteisösivusto Ameballa on kymmeniä miljoonia rekisteröityneitä käyttäjiä, ja kyseisen palveluntarjoajan eri mobiili- ja twittertyyppisillä palveluilla muutama miljoona lisää. Onpa Ameba rantautunut viime vuonna USA:hankin, jossa sen Facebookissa toimiva sovellus Ameba Pico keräsi ensimmäisten kolmen kuukauden aikana huimat miljoona pelaajaa.
Maailman sosiaalisen median yhteisöt. Japanissa Mixi pitää Google Trendsin ja Alexa-palvelun webtrenditietojen mukaan ykköspaikkaa. Kartta: Vincos.Facebook, kuten me kaikki kenties tiedämme, vaatii käyttäjää rekisteröitymään omalla koko nimellään. Seuraavaksi meitä pyydetään lataamaan itsestä profiilikuva, jotta ystävien olisi helpompaa löytää meidät. Profiilisivulle tallennetaan – kukin halunsa ja avoimuutensa mukaan – erilaisia tietoja omasta uskonnollisesta suuntauksestaan, poliittisista arvoistaan, harrastuksista, koulutuksesta, työpaikasta, lempileffoista jne. Laittavatpa jotkut kotiosoitteensakin Facebook-kaveriensa nähtäville. Toinen ja kenties kaikkein tärkein syy juuri Facebookin puuttumiselle japanilaisesta sosiaalisen median kentästä lieneekin japanilaisten varsin anonyymi nettikäyttäytyminen.
Suuri osa japanilaisista palveluista ei vaadi mitään edellä lueteltuja henkilökohtaisia tietoja. Palveluita käytetään nimimerkkien turvin, ja oikeita kasvokuvia itsetään ei jaeta lainkaan samaan malliin kuin naamakirjassa, josta näyttää valokuva-albumien perusteella tulleen Suomen uusi irc-galleria. Japanilaisten avatareja koristavat suosikkinäyttelijät, animaatiohahmot tai muut välttämättä mitenkään henkilöön liittymättömät kuvat. Oma identiteetti pidetään piilossa niiltä, joille sitä ei haluta paljastaa. Myös kavereiden hakeminen satunnaisesti nimen tai edes koulutietojen perusteella on tehty lähes mahdottomaksi, jollei tiedä ystävänsä nimimerkkiä, sillä ihmisillä voi käytännössä olla samojakin nimimerkkejä, ja tietyllä koululla hakiessa saa satoja tai tuhansia profiileja läpikahlattavaksi. Kaikista profiileista ei edes näe mitään tietoja, joten hakuammunta on melko mahdotonta. Anonymiteetin suoja säilyy siis käytänössä niin kauan, kuin henkilö haluaa sen säilyttää. Tämän turvin esimerkiksi Mixissä osallistutaankin aktiivisesti erilaisten ryhmien keskuteluun, vähän niinkuin foorumeilla.
Jotkut sosiaalisten julkaisupalveluiden, kuten Ameban, käyttäjistä saattavat olla suosittuja bloggareita, jonka kaikki "tietävät", mutta moni tällainen japanilaisbloggaaja ei koskaan haluaisi tulla haastatelluiksi nimellään tai kasvoillaan. Suomessa iso osa bloggaajista ei pelkää näyttää kasvojaan kuvissa. Täällä blogeilla saateaan jopa nimenomaan hakea julkisuutta. Japanissa löytyy tietenkin myös julkisuushakuisia bloggaajia, mutta toisaalta anonyymi bloggailu mahdollistaa kerrankin vapaan mielipiteiden esittämisen. Omalla nimellä blogatessa kun on kuitenkin kyseessä sekä oma, perheen että työpaikan kunnia. Osa todellisista mielipiteistä jäänee silloin taustalle.
Mixissä olen kaverilistallani yksi harvoista, joiden profiilikuvassa möllöttää oma naama. Vaihtoni alkaessa ainoastaan pari japanilaista ystävääni käytti Facebookia, ja hekin olivat niitä, joilla oli ulkomaalaisia kontakteja tai ystäviä. Kukaan yliopistossa tapaamistani kavereistani ei ollut tuolloin kuullutkaan Facebookista. Tälläkin hetkellä Facebookissa olevista reilusta 40 japanilaisista ystävistäni suurin osa on jollain tapaa "kansainväliseksi" japanilaiseksi luokiteltavia ihmisiä. Yksi palasi vuosi sitten maailmanympärysmatkalta, toinen on juuri vaihdossa ja kolmas suunnittelee työskentelyä ulkomailla. Yksi fb-kavereistani on tekemässä partiotyötä Euroopassa, yksi käy tuon tuosta Jenkeissä työmatkoilla ja kaksi on parhaillaan Suomessa.
Loput japanilaisista tuttavistani eivät käytä Facebookia, mutta löydän suuren osan heistä japanilaisesta sosiaalisen median palvelusta Mixistä... jos löydän. Mixissä, kuten useimmissa japanilaisissa nettiyhteisöissä kun käytetään nimimerkkiä, ja sitä voi vaihtaa lennossa milloin vain. Se yhdistettynä vaihtuviin profiilikuviin tekee minun mixin käyttämisestäni välillä melko tuskaista, sillä lukutaitoni ollessa mitä on, kestää aina heti selvittää, kuka uuden nimimerkin takana lymyää.
Mixi, kuten myös esimerkiksi edellä mainittu Gree, ovat suljettuja palveluita. Tällä tarkoitan sitä, että rekisteröityäkseen niihin täytyy saada ensin kutsu joltakin palvelun käyttäjältä. Lisäksi esimerkiksi Mixiin voi rekisteröityä vain, jos omistaa japanilaisen kännykkäliittymän – tai on rekisteröitymishetkellä omistanut, kuten minä taannoin.
Mixin ja muiden tarjoamat palvelut ovat lähes samoja kuin Facebookissa, ja esimerkiksi Mixi on viimeisen vuoden aikana lähestynyt Facebookkia lukuisilla uusilla ominaisuuksillaan, esimerkiksi tykkäämis-napeilla ja omalla etusivulla juoksevilla kaverien statuspäivityksillä. Mixi on myös täynnä erilaisia pelejä ja applicationeita, kuten Facebookkikin, joten erot palveluiden välillä eivät ole huimat. Kielirikkona en voi toki kommentoida Mixin käytettävyyttä aivan objektiivisesti, mutta monissa interaktiivisuuteen tukevissa toiminnoissa Mixillä on Facebookiin verrattuna vielä paljon kehittämisen varaa. Esimerkiksi kaverin statusten tai päiväkirjojen kommentointi kyllä onnistuu, mutta palvelu ei ilmoita viestiisi tulleista uusista vastauksista kuin parin päivän ajan. Satunnaiskäyttäjälle tämä on ärsyttävää, ja osa viesteistä saattaa mennä tästä syystä aivan ohitse.
Facebookilla voisi tietyssä mielessä olla kilpailuvaltteja myös Japanissa, sillä sen käyttöliittymä on jo pitkälle hioutunut ja melko toimiva, jos turvallisuuspuolta ja yksityisyyden suojaa ei oteta lukuun. Myös kontaktiverkosto ympäri maailman on huikea. Tähän asti japanilaiset, jotka kuluttavat älyttömät määrät yenejä surffaillessaan nettipalveluissa niin koneellaan kuin kännykälläänkin, ovat kuitenkin kukkaroinen Facebookin tavoittamattomissa. Odotankin mielenkiinnolla, milloin Zuckerberg ja kumppanit uskaltautuvat yrittämään parempaa jalansijaa myös Nipponissa. Työtä se ainakin vaatii, ja kenties jotain rajoitusten poistoa, sillä jo nyt osa japanilaisista kirjautuu Facebookiin feikkinimellä, vastoin sääntöjä. Yksi lisäys japanilaisten Facebook-sivustolla kuulemma on meidän länkkäreiden sivustoon: he voivat kirjata tietoihinsa myös rakastamansa, henkilön persoonaa valoittavat veriryhmätiedot!
Japanilaisten anonymiteetin rinnalla voi myös pohtia, miksi vaikkapa me suomalaiset olemme niin aktiivisesti ja mielellämme ilmoittamassa milloin pyykeistämme, lenkkeilyistämme, kauppareissuistamme, opiskelujemme etenemisestä tai muista pienistä päivittäisistä saavutuksistamme ja vastoinkäymisistämme. Tarvitseeko kaikkea jakaa, ja miksi se on isosta ostasta ihmisiä niin mukavaa? Ja miksi japanilaisista se ei tunnu olevan? Jakavatko he asiansa kohdennetummin, e-maileissa tai kasvotusten? Entä emmekö me malta odottaa, että näemme näitä ystäviä, joita asiamme kiinnostavat, vai onko helpompi jättää ihmissuhteet verkkoon?
Jaa... pitääkin varmaan käydä laittamaan nuo vasta paistamani keksit rasiaan, etteivät kuivu tuonne pellille. Niin, ja tiskitkin.... ;P
Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.
5 kommenttia:
Tässä asiassa ymmärrän kyllä hyvin japanilaisia. Itsekään en ole vielä perustanut profiilia Facebookiin, syynä juuri vaatimus oman nimen käytöstä. En välttämättä halua kertoa kaikesta koko kaveripiirille, joten mieluumin raportoin tapahtumat ihan kahdenkesken. Foorumit (ja blogikommentit :) on siitä kivoja, että siellä voi osallistua keskusteluun ilman omaa nimeä, mutta ne ovat usein keskittyneet vain yhteen asiaan. Mixi vaikuttaa juuri sopivalta kompromissilta, jossa yhdistyy Facebookin ja foorumeiden parhaat puolet.
Lueskelin muuten vasta nyt tuota edellistä kommenttiketjua. En tiedä lukeeko moni vanhoja kommentteja, joten vastaan siis tähän.
Parhaaksi japaninkielin oppikirjaksi olen todennut Wayne Lammersin "Japanese the Manga Way". Siinä käytetään esimerkeissä mangaa, mutta se on silti täyttä asiaa. Mielestäni jopa hyödyllisempi kuin Busy People-sarja. Syynä se, että useimmat oppikirjat keskittyvät (ainakin alkuvaihessa) kirjakieleen, mutta jättävät käytännön elämässä usein kuullut "kaverimuodot" väliin. Manga Way:ssa kaikki kielioppi opetetaan molemmilla muodoilla, mikä on todella hyödyllistä.
Hei sulla on ihana blogi! :) Mä bongasin tän jotan ihmeellistä kautta ja hoksasin et opiskelet Metropoliassa graafista suunnittelua. Mulla on aikeena päästä opiskelemaan samaan paikkaan. Onko tuolle linjalle vaikea päästä, entä millaiset pääsykokeet olivat?
Anonyymi,
kiitos kirjasuosituksista. Itse olen kokenut, että alkuun oli hyvä oppia kohteliaampi puhetyyli, koska sitä voi käyttää kaikissa yhteyksissä pelkäämättä, että olisi ylikohtelias tai liian tuttavallinen. Teen niin paljon virheitä nykyäänkin eri kohteliaisuusasteiden käytössä, että voin vain kuvitella, miten sekaisin olisin ollut, jos olisin opetellut molemmat tyylit heti alkuunsa. Toisaalta siitä olen kyllä samaa mieltä, että verbien perusmuoto (jota käytetään sitten myös tuttavallisemmissa yhteyksissä sellaisenaan) olisi hyvä opetella heti alkuunsa, koska siitä tehdään kaikki taivutukset. On paljon helpompaa ymmärtää miksi joku sana taipuu siten kuin taipuu, kun tietää mikä sen ru- tai u-muoto on.
- - - -
Qtja, kiva kun olet lytänyt blogini. :) Itse hain aikanaan tosiaan vielä silloiseen Evtekin muotoiluinstituuttiin, joka sittemmin muuttui osaksi Metropoliaa, joten en ole varma ovatko hakijamäärät tai pääsykokeet yhä samanlaiset. Siinä mielessä sisään pääseminen on toki haastavaa, että hakijoita on graafisen suunnittelun linjalle useita satoja, mutta sisään pääsee yleensä vain n. 16 opiskelijaa (tänä vuonna näyttäisi että graafinen suunnittelu (pääasiassa painopuoli) ja digiviestintä (painotus netti yms. audiovisuaalinen media) ovat haussa yhdessä ja yhteensä näihin kahteen koulutusohjelmaan pääsee reilu 30 opiskelija) hieman vuodesta riippuen. Esim. viime vuonna viestinnän alalle (Metropoliassa 3d, digiviestintä ja graafinen suunnittelu) haki ensisijaisessa haussa 674 opiskelijaa ja yhteensä 1084. Kaikkiin noihin kolmeen koulutusohjelmaan otettiin sisään yhteensä 70 opiskelijaa. Kosk viime vuonna alin pääsykoepistemäärä, jolla sisään pääsi viestintään oli 97/100, niin suosittelen siis kyllä, että jos sisään haluaa, hakee ensisijaisena. Siitä kun muistaakseni saa jokusen lisäpisteen aina amk-haussa, mikä noissa pistemäärissä alkaa olla aika tärkeä sisäänpääsemiseksi.
Pääsykokeet eivät ole mielestäni sinänsä vaikeat, jos piirtelyä yms. harrastaa vaan ihan kivat, mutta työläät ja stressaavathan ne toki ovat. Ensin kun pitää käyttää aikaa ennakkotehtäviin ja sitten paripäiväisiin pääsykokeisiin. Ainakin minun pääsykokeissani tehtäviä oli yksi aamupäivällä ja yksi iltapäivällä. Kumpaankin tehtävään oli aikaa muistaakseni jotakuinkin 2,5-3 tuntia. Yhteensä tehtiin siis ennakkotehtävät + 4 pääsykoetehtävää.
Pääsykoetehtävissä piti esimerkiksi maalata, suunnitella logo, suunnittella markkinointikampanja + sen "maskotti" ja tehdä kuvitusta tietystä aiheesta. En tiedä painottuvatko tehtävät yhä noin vahvasti kädentaitoihin, vai olisiko Metropolian tehtävissä enemmän myös suunnitteluaspektia. Toisaalta toki oman kokeeni tehtävissä oli osaltaan molempia puolia mukana jokaisessa tehtävässä.
Ainut varsinainen vinkki joka tulee mieleen on ottaa mukaan paitsi ne välineet, mitä pääsykoekutsussa kerrotaan, myös mahdollisesti sellaiset työvälineet, jotka ovat omaan työskentelyyn tutuimmat ja parhaat (esim. itselläni oli mukana vaadittujen lyijäreiden, puuvärien ja maalaustarvikkeiden yms. lisäksi monenkokoista paperia, monenlaisia siveltimiä, tussipaperia ja tussit, koska tykkään piirtää niillä jos piirrän käsin). Usein kun tehtävissä saa sitten loppujen lopuksi käyttää aika vapaata tekniikkaa. Tosin joskus tietenkin tekniikka on rajattu ja tietenkin mikäli pääsykoekutsussa kielletään tuomasta mitään muita välineitä, ei niitä silloin varmaankaan saa käyttää. :) Tehtävissä kannattaa ensin kuluttaa tovi suunnitteluun ja sitten alkaa toteuttaa. Taakse ei useinkaan ole aikaa katsoa, joten jos matkan varrella tulisikin parempi idea mieleen, ei muutamassa tunnissa ole välttämättä aikaa tehdä toista työtä. Joten usein voi olla järkevintä tehdä yksi työ valmiiksi kunnolla kuin aloittaa uudelleen alusta. Toisaalta onhan se tietenkin aina tilannekysymys. :)
Onnea ennakkotehtäviin ja pääsykokeisiin! Ja ohjeet kannattaa lukea tarkasti. :)
(Täällä haun ohjeet, joihin varmaan lienetkin jo tutustunut: http://www.metropolia.fi/haku/nain-haet-kevat-2011-nuoret-kulttuuriala/viestinta-graafinen-suunnittelu/ )
Erittäin mielenkiintoinen kirjoitus näin aloittelevan web-alan ammattilaisen näkökulmasta :). Kommentit ja pohdinnat on hyvin pitkälle samoja kun omat kokemukseni asiasta.
Viestin lopussa jäin vielä miettimään tuota japanilaisten yksityisyydensuojelemista. Itsestäni tuntuu, että se ei ole niinkään nettikäyttäytymisen piirre, vaan näkyy hyvin selvästi muuallakin. Kännykän sähköpostiosoitteet ovat nimimerkkejä, joista oikeaa nimeä ei saa selville. Televisiossa haastateltavilta on tavallisesti peitetty vähintään kasvot ja ääni on muutettu tunnistamattomaksi. Puheluun ei vahingossakaan vastata omaa nimeä. Yleensäkin ollaan hyvin tarkkoja, mitä tietoja itsestään paljastetaan tilanteessa kuin tilanteessa.
Onkohan sinulla yhtään samansuuntaisia kokemuksia, vai meneekö yo. täysin omien näkemysteni piikkiin? Oli miten oli, Facebookin rantautumiseen Japanin-saarelle vaaditaan varmasti muutakin kuin markkinointikoneisto.
Mikko, olen kyllä samoilla linjoilla kanssasi. Listaamasi tapaukset ovat hyviä arjen esimerkkejä siitä, että esimerkiksi juuri omaa nimeä ei liian helposti toitoteta missään. Samalla mieleeni tulivat myös esimerkiksi itsekin tekemäni lehtihaastattelut - japanilaiset tuntuivat aluksi olevan hieman nihkeitä kun luulivat että haluan heidän koko nimensä haastattelua varten, mutta siinä vaiheessa kun sanoin, että ihan lempinimi tai etunimi vain riittää, homma oli okei. Muistan myös tapauksen, jossa cosplayasuissa puistossa hyörineet nuoret eivät missään nimessä halunneet, että heitä kuvattaisiin lehteen. Sinänsä hassua, kun he ovat tulleet kuitenkin asujaan esittelemään julkiseen paikkaan, ja usein muuten kuvien ottaminen on ihan ok. Osa cosplayjaajista olivat mielellään kuvissa, mutta kaikki eivät selvästikään välitä "julkisuudesta".
Lähetä kommentti