Kauan siinä meni, että sani kaikki nuo Japanin viisumihakemukseen tarvittavat laput kasaan. Toki olisin ehkä voinut olla hieman tehokkaampikin, mutta kuukausi kului nopeasti kaiken kiireen keskellä. Ensin piti hakea uusi passi, koska vanha olisi mennyt umpeen liian aikaisin, sitten piti pyytää opintotoimistolta, pankeilta, Kelalta ja ties mistä muualta kaiken maailman todistuksia. Ihan hyvä loppujen lopuksi, että olivat Japanin päässä varanneet kuukauden tälle rulianssille.
Nyt kuoressa on sitten kaksi järkyttävää, mutta ainakin tismalleen oikean kokoista passikuvaa, Joshibin henkilötietolomake, joka on lähetettävä myös sähköpostitse, kopio passista, todistukset pankkitilieni surullisista saldoista, todistus siitä, että olen opiskelijana Metropoliassa (eikö tuo oikeasti muka ole vielä käynyt mistään ilmi?!), opintopistekertymäote opintorekisteristä sekä kopio Kelan opintotukipäätöksestä ja lainantakauksesta. Nämä vaaditut lappuset pitää sitten vielä lähettää merten yli rekisteröidyllä, eli ts. kirjatulla lentopostilla. Sekin lysti maksaa 7 euroa! Hirvittävää kiristystä yhdestä A4-kokoisesta suhteellisen kevyestä kirjekuoresta.
Parin kuukauden kuluttua minun pitäisi sitten saada Japanista 'Certificate of Eligibility', joka on Japanin maahanmuuttoviranomaisten kirjallinen takaus siitä, että ansaitsen hakea vuoden opiskelijaviisumia suurlähetystöstä. Suurlähetystöä varten toki pitää vielä täyttää yksi uusi lappu, mutta se on onneksi vasta tammikuun murheita.
Loppuvuoden yritän keskittyä intensiivisemmin japanin opiskeluun ja uusiin kanji-merkkeihin, sillä syksyn aikana kieliopinnoille on jäänyt hävettävän vähän aikaa. Toki minun on annettava itselleni pisteet siitä, että lähes viikottain olen sentään jutellut ihkaoikeiden japanilaisten kanssa, sekä yrittänyt lukea ja kirjoittaa mailia japaniksi. :]
maanantai 24. marraskuuta 2008
lauantai 22. marraskuuta 2008
Joulumyyjäisillä Japaniin?
Töiden tekeminen ennen neljän kuukauden päässä häämöttävää Japanin matkaa on tavattoman tärkeää, sillä budjetissani on vielä paljon aukkoja. Olenkin nyt marraskuussa yrittänyt helpottaa paitsi rahatilannettani, myös pientä vatsan pohjalle kehkeytynyttä jännitystä siirtämällä ajatukset välillä viisumin hausta koulumme joulumyyjäisiin.
Olen askaroinut myyjäisiä varten jos jonkinmoisia tavaroita, kuten koruja, rintaneuloja, koristeita lasten vaatteisiin, ovikransseja ja joulukortteja. Muutaman päivän kuluttua väkerrän myytäväksi vielä konvehteja ja makeisia. Ensi perjantaina on aika katsoa, kuinka köyhän opiskelijan käy.
Tervetuloa siis meidän opiskelijoiden itse järjestämiin joulumyyjäisiin Tikkurilaan 28.11. klo 10-18! Oman myyntipöytäni tuotto käytetään tietenkin kokonaisuudessaan Japanin vaihtojärjestelyihini. :D
torstai 6. marraskuuta 2008
Ayumi pelastaa ahdingosta
Sain japanilaiselta ystävältäni Ayumilta vastauksen viestiini. Hänen perheensä lupasi ilomielin majoittaa minut pariksi yöksi huhtikuun alussa, ennen kuin pääsen sitten Tokiossa omaan asuntooni. Mikä helpotus, ettei tarvitse varailla hotellia ja etsiskellä sellaista epätoivoisesti yksikseen. On myös tavattoman kivaa nähdä Ayumia pitkästä aikaa ja tavata myös hänen perheensä. Tilaa ei kuulemma heidän talossaan ole paljon, mutta sanoinkin heti, että voin oikein mainiosti nukkua lattialla tai jossain sohvan nurkassa, ja että minun takiani ei pidä nähdä vaivaa. Toivottavasti he ottavat sanani tosissaan, eivätkä japanilaisten vieraanvaraiseen tyyliin majoita minua omaan sänkyynsä, tai jotain muuta yhtä uskomatonta. -_-'' En halua olla vaivaksi, etenkin kun he ovat jo muutenkin tavattoman avuliaita.
Sain myös Harukalta, viime keväänä EVTEKissä opiskelleelta Joshibin vaihtarilta mailia, jossa hän kertoi olevansa luultavasti tulossa ensikin keväänä Suomeen. En tarkalleen tiedä, kuinka kauan Haru aikoo viipyä Suomessa, tai mitä hän tänne on tulossa ylipäätään tekemään, mutta lupauduin auttamaan häntä englannin ja suomen kielen kanssa, koska hän sitä toivoi. Haru lupasi harjoitella kanssani myös japanin kieltä, joten luvassa on siis varmaankin aikamoinen kielten sekametelisoppa. Mikäs sen hauskempaa. :)
Sain myös Harukalta, viime keväänä EVTEKissä opiskelleelta Joshibin vaihtarilta mailia, jossa hän kertoi olevansa luultavasti tulossa ensikin keväänä Suomeen. En tarkalleen tiedä, kuinka kauan Haru aikoo viipyä Suomessa, tai mitä hän tänne on tulossa ylipäätään tekemään, mutta lupauduin auttamaan häntä englannin ja suomen kielen kanssa, koska hän sitä toivoi. Haru lupasi harjoitella kanssani myös japanin kieltä, joten luvassa on siis varmaankin aikamoinen kielten sekametelisoppa. Mikäs sen hauskempaa. :)
keskiviikko 5. marraskuuta 2008
Ruokamatsuri
Koulukiireiden keskellä en vielä alkuviikosta ehtinyt raportoida upeasta Ruokamatsurista, jota vietimme suomalais-japanilaisvoimin sunnuntaina. Kyseessä oli siis ilta, jossa tarkoituksenamme oli maistella sekä suomalaisia, että japanilaisia ruokia hyvässä seurassa. Kokoonnuimme viettämään iltaa Töölöön Japanilaisten vaihtarien kämpälle jo ennestään tuttujen viiden suomalaisen japaninkielen opiskelijan ja seitsemän japanilaisvaihtarin voimin.
Heti kättelyssä kävi ilmi, että japanilaiset ystävämme olivat nähneet aivan järjettömästi vaivaa illan eteen. Olimme itse ajatelleet vain pienimuotoista kokkailua, mutta jossain matkanvarrella japanilaiset olivat muuttaneet pienet maistiaiset neljän ruokalajin illalliseksi! He olivat valmistelleet ruokia aamukahdeksasta saakka (?!!), ja jatkoivat kokkailua vuoron perään meidän saavuttuamme neljän maissa vielä ainakin ilta-seitsemään asti. Myöhemmin ehkä puolivahingossa saimme vielä kuulla, että he olivat edellisenä iltana kaiken kukkuraksi tehneet nämä kaikki samat ruoat harjoitellakseen tätä päivää varten... O_o Olimme hieman hämillämme ja pikkuisen myös häpeissämme omien ruisleipäpussiemme ja karjalanpiirakoidemme kanssa. Tietenkin olimme myös tavattoman otettuja ja kiitollisia, että pääsimme maistamaan kaikkia heidän loihtimiaan ruokia.
Päätimme siltä istumalta suomalaisten kesken järjestävämme japanilaisille pikkujoulut minun luonani, jolloin voimme kunnolla valmistautua heidän kestitsemiseensä ja tarjota jouluaterian kaikilla herkuilla. Tällä kerralla kun meidän olisi ollut hieman hankalaa valmistaa kovin erikoisia kokkailuja japanilaisten keittiössä – etenkin kun se oli jo valmiiksi täynnä väkeä, kippoja, paistinpannuja ja purnukoita! ^_^''
Kuten olettaa saattaa, meidän karjalanpiirakkamme munavoilla, piparkakut, ruisleipämaistiaiset ja leipäjuustot lakkahillolla tuntuivat jotenkin kummasti melko vaatimattomilta japanilaisten valmistamien aterioiden rinnalla. カレー (karee, intialaistyypinen japanissa hyvin tavanomainen currykastike), オムライス (omuraisu, tomaattikastikkeella maustettua riisiä ohukaisen sisällä), てんぷら (tempura, friteerattuja kasviksia, mereneläviä, sieniä jne..) ja おこのみやき (okonomiyaki, japanilainen ruokalaji, jonka pääraaka-aine on kaali, ja joka länsimaalaiselle vaikuttaa lätyn, pizzan ja munakkaan sekoitukselta) maistuivat kaikille. Japanilaiset halusivat vielä kaikenlisäksi yllättää meidät kirjotittamalla ketsupilla omuraisun päälle meidän jokaisen oman nimen.
Jälkiruoaksi vedimme piparkakkuja suomalaisen jäätelön kanssa innovatiivisesti muovimukeista. Japanilaisvaihtareilla on kumma fiksaatio suomalaiseen jäätelöön – heillä on sitä kuulemma lähes koko ajan pakkasessa. Pitänee varmaan testata Japanissa sitten maan jäätelöitä ihan vain tutkimusmielessä ja verrata näihin kotimaan Ingmaneihin. ;)
Illan mittaan ehdimme ruokien pikkuhiljaa hävitessä kuunnella myös hieman, kun Tatsuaki soitti kitaraa. Hän on tosiaan rahdannut oman kitaransa Suomeen! Toivon mukaan hän voisi ottaa kitaran mukaansa myös pikkujouluihimme. Eihän sitä tiedä, jos vaikka intoutuisimme laulamaan joululauluja sähkökitaran säestyksellä. :D
Tooru oli parissa viikossa oppinut jo salmiakin ystäväksi, ja veteli paketista karkkeja kuin suomalainen ikään. Eilen tiistaina japanintunneilla Lindan Toorulle maistattamat turkinpikkurit eivät kuitenkaan tainneet olla ihan hänen makuunsa. Miten mahtavia ilmeitä salmiakki saakaan aikaan. ^o^
Kaikenkaikkiaan ilta oli siis enemmän kuin onnistunut, ja saimme taas todistaa japanilaisten ylittävän itsensä ystävällisyydessään ja vieraanvaraisuudessaan. Meidän täytyy yrittää luoda tulevista pikkujouluista japanilaisille ikimuistoinen juhla, etenkin, kun heillä tuskin on mahdollisutta ottaa osaa oikeaan jouluun suomalaisessa perheessä. Onneksi minun kotonani on jouluvaloja ja kynttilöitä vaikka muille jakaa, joten siinä mielessä tunnelmaa tuskin ainakaan puuttuu. X) Ei muuta kun siis joulukuussa rosollit, laatikot, kinkut, perunat ja graafilohi pöytään, unohtamatta riisipuuroa, joulutorttuja, keksejä, pullaa ja suklaakonvehteja! Saisikohan jostain vielä minikokoisen oikean kuusen parvekkeelle? *_*
Heti kättelyssä kävi ilmi, että japanilaiset ystävämme olivat nähneet aivan järjettömästi vaivaa illan eteen. Olimme itse ajatelleet vain pienimuotoista kokkailua, mutta jossain matkanvarrella japanilaiset olivat muuttaneet pienet maistiaiset neljän ruokalajin illalliseksi! He olivat valmistelleet ruokia aamukahdeksasta saakka (?!!), ja jatkoivat kokkailua vuoron perään meidän saavuttuamme neljän maissa vielä ainakin ilta-seitsemään asti. Myöhemmin ehkä puolivahingossa saimme vielä kuulla, että he olivat edellisenä iltana kaiken kukkuraksi tehneet nämä kaikki samat ruoat harjoitellakseen tätä päivää varten... O_o Olimme hieman hämillämme ja pikkuisen myös häpeissämme omien ruisleipäpussiemme ja karjalanpiirakoidemme kanssa. Tietenkin olimme myös tavattoman otettuja ja kiitollisia, että pääsimme maistamaan kaikkia heidän loihtimiaan ruokia.
Päätimme siltä istumalta suomalaisten kesken järjestävämme japanilaisille pikkujoulut minun luonani, jolloin voimme kunnolla valmistautua heidän kestitsemiseensä ja tarjota jouluaterian kaikilla herkuilla. Tällä kerralla kun meidän olisi ollut hieman hankalaa valmistaa kovin erikoisia kokkailuja japanilaisten keittiössä – etenkin kun se oli jo valmiiksi täynnä väkeä, kippoja, paistinpannuja ja purnukoita! ^_^''
Kuten olettaa saattaa, meidän karjalanpiirakkamme munavoilla, piparkakut, ruisleipämaistiaiset ja leipäjuustot lakkahillolla tuntuivat jotenkin kummasti melko vaatimattomilta japanilaisten valmistamien aterioiden rinnalla. カレー (karee, intialaistyypinen japanissa hyvin tavanomainen currykastike), オムライス (omuraisu, tomaattikastikkeella maustettua riisiä ohukaisen sisällä), てんぷら (tempura, friteerattuja kasviksia, mereneläviä, sieniä jne..) ja おこのみやき (okonomiyaki, japanilainen ruokalaji, jonka pääraaka-aine on kaali, ja joka länsimaalaiselle vaikuttaa lätyn, pizzan ja munakkaan sekoitukselta) maistuivat kaikille. Japanilaiset halusivat vielä kaikenlisäksi yllättää meidät kirjotittamalla ketsupilla omuraisun päälle meidän jokaisen oman nimen.
Jälkiruoaksi vedimme piparkakkuja suomalaisen jäätelön kanssa innovatiivisesti muovimukeista. Japanilaisvaihtareilla on kumma fiksaatio suomalaiseen jäätelöön – heillä on sitä kuulemma lähes koko ajan pakkasessa. Pitänee varmaan testata Japanissa sitten maan jäätelöitä ihan vain tutkimusmielessä ja verrata näihin kotimaan Ingmaneihin. ;)
Illan mittaan ehdimme ruokien pikkuhiljaa hävitessä kuunnella myös hieman, kun Tatsuaki soitti kitaraa. Hän on tosiaan rahdannut oman kitaransa Suomeen! Toivon mukaan hän voisi ottaa kitaran mukaansa myös pikkujouluihimme. Eihän sitä tiedä, jos vaikka intoutuisimme laulamaan joululauluja sähkökitaran säestyksellä. :D
Tooru oli parissa viikossa oppinut jo salmiakin ystäväksi, ja veteli paketista karkkeja kuin suomalainen ikään. Eilen tiistaina japanintunneilla Lindan Toorulle maistattamat turkinpikkurit eivät kuitenkaan tainneet olla ihan hänen makuunsa. Miten mahtavia ilmeitä salmiakki saakaan aikaan. ^o^
Kaikenkaikkiaan ilta oli siis enemmän kuin onnistunut, ja saimme taas todistaa japanilaisten ylittävän itsensä ystävällisyydessään ja vieraanvaraisuudessaan. Meidän täytyy yrittää luoda tulevista pikkujouluista japanilaisille ikimuistoinen juhla, etenkin, kun heillä tuskin on mahdollisutta ottaa osaa oikeaan jouluun suomalaisessa perheessä. Onneksi minun kotonani on jouluvaloja ja kynttilöitä vaikka muille jakaa, joten siinä mielessä tunnelmaa tuskin ainakaan puuttuu. X) Ei muuta kun siis joulukuussa rosollit, laatikot, kinkut, perunat ja graafilohi pöytään, unohtamatta riisipuuroa, joulutorttuja, keksejä, pullaa ja suklaakonvehteja! Saisikohan jostain vielä minikokoisen oikean kuusen parvekkeelle? *_*
tiistai 4. marraskuuta 2008
Jos ikinä hankitte passin, niin...
Kävin tänään jättämässä passihakemuksen, sillä vanha passini umpeutuu sopivasti juuri 2010 vuoden tammikuussa, kun minun pitäisi vielä olla kuukausi Japanissa. Riskejä ei viitsi ottaa, ja muutenkin vanhassa passissa on niin järkyttävä 6. luokan passikuva, että parempihan se on vaihtaa uuteen. Saanpahan sitten mahtavan biopassinkin käyttööni. :P
Passin hakeminen sinänsä on oikein helppoa. Sen kun marssii sisälle poliisilaitokselle, ojentaa rahat (46 euroa), henkkarit (huom. passi tai henkilökortti, ajokortti ei käy) ja valokuvan tiskiin. Niin... valokuvan. Valokuvia on kahta sorttia. On sellaisia, jotka käyvät passihakemukseen, ja sellaisia jotka eivät käy. Minun kuvani kuului jälkimmäiseen kastiin.
Ensin yritin ottaa Helsingin rautatieasemalla passikuvan semmoisessa kauheassa, ahdistavassa automaattikopissa. Jos ikinä hankitte passia, älkää missään nimessä tuhlatko rahojanne moiseen koneeseen. Vaikka kuinka seurasi ohjeita, pää oli kuitenkin passikuvan vaatimuksiin nähden liian pieni, valotus surkea ja omasta mielestäni myös kuvan laatu oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä. Koska kuitenkin huomasin jo ennen varsinaista passin hakemista, että tuo kuva oli yhtä tyhjän kanssa, päädyin sitten kikkailemaan kotona. Jos omaatte digikameran, hyvän tulostimen ja erittäin laadukasta valokuvapaperia, tämä voi olla ihan hyvä vaihtoehto, sillä kotona saa ottaa kuvia vaikka 100 ja valita niistä parhaan, fiksata sen koneella hyväksi valoisuudeltaan ja kooltaan, ja sitten tulostella muutama kymmenen kappaletta harjoittaakseen laatuseulontaa. Minä olin kuitekin sen verran pihi, että ajattelin kokeilla, josko kuitenkin pärjäisin ilman superlaadukasta valokuvapaperia. No metsäänhän se meni, kuten arvata saataa, ja niin olin sitten itkua vääntämässä tänään siellä poliisiaseman luukulla.
Virkailija oli tympeydestään huolimatta oikein mukava, sillä hän yrittämällä yritti olla sitä mieltä, että kuvani menettelisi. Loppujen lopuksi hän kuitenkin luovutti taistelun rakeista paperivalintaani vastaan, ja kehotti minua ottamaan uuden kuvan poliisiaseman passikuva-automaatissa. Epäilin laitteen kykyä tuottaa hyviä kuvia, mutta koska halusin passihakemuksen lopultakin valmiiksi, ei auttanut muuta kuin yrittää, ja pulittaa toiset 6 euroa automaattivalokuvasta. Säätämisen jälkeen sain onneksi huomata, että ei poliisiasemalle ihan turhaa oltu hommattu omaa erityisesti nykyisiä passikuvavaatimuksiin vastaavaa automaattia. Kuva oli silminnähden hyvälaatuinen ja vaatimukset täyttävä. Kuvia sai ottaa myös omaan tahtiinsa, mikä oli huomattavasti miellyttävämpää kuin Rautatieaseman yllätyslaukaisut.
Jos jotain tästä kuvasäädöstä oppisi, niin ainakin sen, että kun viiden vuoden päästä uusin viikon päästä saapuvaa biopassiani, menen suosiolla kuvauttamaan itseni valokuvausliikkeeseen, enkä mihinkään epämääräiseen koppiin. Köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja sitä rataa.. -_-''
Passin hakeminen sinänsä on oikein helppoa. Sen kun marssii sisälle poliisilaitokselle, ojentaa rahat (46 euroa), henkkarit (huom. passi tai henkilökortti, ajokortti ei käy) ja valokuvan tiskiin. Niin... valokuvan. Valokuvia on kahta sorttia. On sellaisia, jotka käyvät passihakemukseen, ja sellaisia jotka eivät käy. Minun kuvani kuului jälkimmäiseen kastiin.
Ensin yritin ottaa Helsingin rautatieasemalla passikuvan semmoisessa kauheassa, ahdistavassa automaattikopissa. Jos ikinä hankitte passia, älkää missään nimessä tuhlatko rahojanne moiseen koneeseen. Vaikka kuinka seurasi ohjeita, pää oli kuitenkin passikuvan vaatimuksiin nähden liian pieni, valotus surkea ja omasta mielestäni myös kuvan laatu oli kaikkea muuta kuin hyväksyttävä. Koska kuitenkin huomasin jo ennen varsinaista passin hakemista, että tuo kuva oli yhtä tyhjän kanssa, päädyin sitten kikkailemaan kotona. Jos omaatte digikameran, hyvän tulostimen ja erittäin laadukasta valokuvapaperia, tämä voi olla ihan hyvä vaihtoehto, sillä kotona saa ottaa kuvia vaikka 100 ja valita niistä parhaan, fiksata sen koneella hyväksi valoisuudeltaan ja kooltaan, ja sitten tulostella muutama kymmenen kappaletta harjoittaakseen laatuseulontaa. Minä olin kuitekin sen verran pihi, että ajattelin kokeilla, josko kuitenkin pärjäisin ilman superlaadukasta valokuvapaperia. No metsäänhän se meni, kuten arvata saataa, ja niin olin sitten itkua vääntämässä tänään siellä poliisiaseman luukulla.
Virkailija oli tympeydestään huolimatta oikein mukava, sillä hän yrittämällä yritti olla sitä mieltä, että kuvani menettelisi. Loppujen lopuksi hän kuitenkin luovutti taistelun rakeista paperivalintaani vastaan, ja kehotti minua ottamaan uuden kuvan poliisiaseman passikuva-automaatissa. Epäilin laitteen kykyä tuottaa hyviä kuvia, mutta koska halusin passihakemuksen lopultakin valmiiksi, ei auttanut muuta kuin yrittää, ja pulittaa toiset 6 euroa automaattivalokuvasta. Säätämisen jälkeen sain onneksi huomata, että ei poliisiasemalle ihan turhaa oltu hommattu omaa erityisesti nykyisiä passikuvavaatimuksiin vastaavaa automaattia. Kuva oli silminnähden hyvälaatuinen ja vaatimukset täyttävä. Kuvia sai ottaa myös omaan tahtiinsa, mikä oli huomattavasti miellyttävämpää kuin Rautatieaseman yllätyslaukaisut.
Jos jotain tästä kuvasäädöstä oppisi, niin ainakin sen, että kun viiden vuoden päästä uusin viikon päästä saapuvaa biopassiani, menen suosiolla kuvauttamaan itseni valokuvausliikkeeseen, enkä mihinkään epämääräiseen koppiin. Köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja sitä rataa.. -_-''
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)