tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kaverin kotona

Lauantai-iltana suuntasin kulkuni Tokioon ystäväni Megumin kotiin. Megumi asuu vanhempiensa, sekä kahde nuoremman sisaruksensa kanssa noin puolen tunnin junamatkan päässä Sagami-Oonosta. Tai siis se junamatka olisi kestänyt puoli tuntia, mikäli en olisi jostain ihmeen mieleni oikusta hypännyt Hakone-Yumoton junaan Enoshiman linjan sijaan. Niinpä jouduin palaamaan seuraavalta asemalta takaisin Sagami-Oonoon, odottaa uutta junaa ja siinäpä se ensimmäinen puoli tuntia menikin. Onneksi sentään väärä juna oli lokaali versio, eikä pikajuna, joka olisi vienyt minut huomattavasti pidemmälle. Ihan hyvä varoitus toisaalta minulle olla vähän tarkempana junia valitessani, sillä tähän mennessä olen selvinnyt junailusta aika lailla ilman huteja, vaikka usein juoksenkin vain aseman porteista sisään ja hyppään ensimmäiseen lähtevään junaan. Shinjukun suuntaan mennessä se tosin onkin ihan sama mihin junaan itsensä änkeää, kun kaikki junat kyseisiltä laitureilta menevät oikeaan suuntaan.

Tapasin Megumin asemalla, josta suuntasimme aivan aseman vieressä sijaitsevaa, varsin hienoon rakennukseen, jossa Megumi perheineen asui. Saapuessani paikalle, kotona olivat Megumin pikkusisko, sekä vanhemmat. Kukaan ei oikeastaan puhunut englantia, mutta epäonnekseen ennen lähtöäni illalla yhdeksän maissa jukusta, eli preppauskoulusta kotiutunut Megumin 19-vuotias pikkuveli joutui jatkamaan englannin opiskeluja vielä kotonaankin, kun hänen äitinsä ja Megumi painottivat, että minä puhun englantia. Minä olin tietenkin juonessa mukana, ja tervehdin poikaa "Nice to meet you":lla tavallisen "hajimemashite":n sijaan. Poika-rukka. :D Lipsahdin kuitenkin aika pian vahingossa japanin puolelle, joten loppuillan Megumi ja hänen veljensä yrittivät kysyä minulta eri asioita englanniksi ja minä vastasin heille japaniksi.

Pyuuru!

Illaksi hupia tarjosi myös Megumin perheen kissa Pyuuru (eli englannin "pure"), joka käyttäytyi Megumin mukaan illan saatossa todella kummallisesti. Pyuuru oli ihan ihmeissään nimittäin minun päästäni - siis pääasiassa hiuksistani. Kissa tuijotti hiuksiani lähes herkeämättä koko illan. Megumin mielestä se käyttäytyi, kuin paikalla olisi ollut toinen kissa tai jokin eläin, joten Megu ajatteli, että mahdollisesti hiusteni väri sai kissan hieman sekaisin. X)

Megumin äidin valmistamia paisettuja vihanneksia, mm. kesäkurpitsaa ja ihania tankoparsoja, sekä pekonia.


Iltamme varsinainen ohjelma oli riispuuron teko. Aluksi Megumin äiti tarjoili tosin ihan tavallista kotiruokaa, mutta syötyämme herkullisia vihanneksia, lihaa ja sieniä, sekä leipää, ryhdyimme Megumin kanssa keittämään suomalaista riisipuuroa. Riisipuuro on kyllä ehkä sellainen ruokalaji, jonka valmistuksen näillä helteillä jättäisin mieluumin talveen tämän yhden kokeilukerran jälkeen.

Megumin äidin valmistamia paisettuja ja höyrytettyjä vihanneksia ja sieniä - joukossa ainakin munakoisoa, paprikaa ja sipulia.

Megumi keittää riisipuuroa

Kaasulieden paahteessa oli hauskaa sekoitella maito-riisivelliä vajaan tunnin verran. Puurosta tuli loppujen lopuksi kuitenkin oikein hyvää, eikä muuten palanut edes hiukkaakaan pohjaan, mikä on aika saavutus! Megumin pikkuveli santsasi puuroa ainakin kolme kertaa, joten kokit saattoivat olla tyytyväisiä. Onnistunut suoritus.

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Japanilaisissa mitoissa

Törmäsin japanilaisilla sivustoilla liikkuessani nettimainokseen, joka kiinnitti huomioni. Vastaavan tyyppisiä mainoksia löytyy toki Suomestakin, mutta ei ihan näillä mitoilla.. X)


"Ystävä oli 58 kiloinen, mutta nyt..."
Linkkiteksti lupailee vastata kysymykseen, miten tämä ruokaa rakastava tyttö on noin laihtunut.

Kyllä tuo alkuperäiskuva henkilö onkin todella paksussa kunnossa, vai mitä? Ja tekstikin viittaa, että hurjat 58 kiloa oli aikaisemmin painoa. Huomatkaa myös, kuinka ihonväri on muuttunut oikenpuolemmaisessa "jälkeen"-kuvassa entistä vaaleammaksi, samalla kun tämä henkilö on laihtunut supersolakoihin mittoihinsa.

Vähän minua hämmentää, että miksi nainen venyttää noita housujaan tuossa ensimmäisessäkin kuvassa? Eikös niin tavata tehdä siinä "näin isot housut minulla oli ennen laihdutusta" -efektikuvassa? Housutkaan eivät ole edes samanlaiset. :P Ovatkohan ne mainoksessa ottaneet "ennen"-kuvaksi käyttöön valokuvapankista jonkun ulkomaalisiin laihdutusmainoksiin "jälkeen" -kuvaksi tarkoitetun kuvan. :D Niin tai näin, mainos kuvaa mielestäni aika hyvin täkäläisiä kauneusihanteita.. Japanilaiset naiset ovat mielestäni tavattoman kauniita, mutta laihuuden ihannointi menee välillä ehkä hieman liiallisuuksiin.

perjantai 26. kesäkuuta 2009

Hyi, rusketusta!

Tokiossa alkaa olemaan pikkuisen liian kuuma. Vaikkei asteita normipäivänä ole paljon enempää kuin Helsingissä kuumimpina päivinä, niin tämä kosteus tekee noista "vaatimattomista" 30-asteen päivistä täyttä tuskaa. Ja vielä ei ole kesä, sanovat.

Kouluun pyöräily on ihan siedettävää siihen saakka kunnes pitää pysähtyä odottamaan junaa tasoristeykseen. Etenkin silloin, jos ohi sattuu kolistelemaan kolme junaa kerralla, jolloin radan varressa voi joutua seisoskelemaan useamman minuutin. Pyöräillessä on sentään jonkinlaista tuulenvirettä, mutta kun pysähtyy paikoilleen, on niin kuuma että alkaa pyörryttää. Olen alkanut kieroutuneesti pitämään pilvisistä päivistä ja jopa sateesta - paahteeton taivas tuo hieman helpotusta armottomaan kuumuuteen. Varsinainen sadekausi alkaa tosin olla jo pian ilmeisesti loppumaan päin, mutta onneksi heinä-elokuussa tulevat sitten taifuunit, niin pääsee tuo tunkkaisen kuuma ilma edes vähän vaihtumaan. ;P

Olen vähentänyt vaatteita nyt siihen pisteeseen, että enempää ei kehtaa, kun tämmöinen hihaton toppikin saa olon vähän alastomaksi. Ja vielä ei ole edes kesä.

Japanilaiset vastaavat auringon haasteeseen hieman erilailla kuin minä. Päivänvarjot on helppo ymmärtää, sillä ne ihan oikeasti toimivat - varjon alla ei ole aivan niin kuuma kuin suorassa paisteessa. Se mitä en voi sisäistää, on että mitä kuumemmin aurinko paistaa, sitä pidemmät hanskat naiset vätävät käsiinsä. Ovathan auringon palvonta ja etenkin aurinkorasvat jossain määrin epäterveellisiä, mutta kuka pystyy oikeasti käyttämään yli 30 asteen helteessä kyynärvarsien yli ulottuvia hanskoja?! Ja pitääkö niiden vielä olla mustat? Tiedän kyllä, että japanilaiset rakastavat valkoista ihoa, mutta eihän rusketus edes kestä kovin pitkälle syksyyn..

Tokyo no sukautto!

Olen aina ollut henkeen ja vereen partiolainen, vaikka sen jälkeen kun muutin pääkaupunkiseudulle, en olekaan vielä uskaltautunut liittymään uuteen lippukuntaan. Olen kuitenkin miettinyt jo pidemmän aikaa, että ottaisin sudenpentulauman (eli ala-asteen 1. - 3. -luokkalaisten lasten ryhmän) ohjattavakseni, sillä kaipaan monia asioita partiosta - etenkin nuotioiltoja, lasten kanssa touhuamista ja käsillä tekemistä. Sitten on toki niitä asioita, joita en välttämätä kaipaa, kuten vaikkapa stressi siitä, kun joskus pää ei vain tahdo keksiä mitään kovin kehittävää ohjelmaa pikkupartiolaisille...

Haaveenani on aina ollut päästä osallistumaan suurelle jamboreelle ulkomailla tai jollain muulla tavalla tutustua ulkomaisiin partiolaisiin, sillä partioharrastuksessa hauskaa on se, että vaikka olisi kuinka kaukana kotoa tahansa, tietyt asiat eivät kuitenkaan muutu. Partio on kansainvälinen liike, jonka perusajatus säilyy, vaikka kielenä olisi suomen sijaan japani.

Niinpä olenkin nyt aivan haltioissani, kun japanilainen ystäväni Sari-san, joka on sudenpentulauman johtaja tokiolaisessa tyttöpartiolippukunnassa pyysi, että tulisin syksyllä heidän laumailtaansa! Sovimme, että teemme jotain suomalaistyylistä ruokaa, opetan Sarin partiolaisille jotain suomalaisia leikkejä ja kerron Suomesta ja suomalaisesta partiosta. Sain Sarilta myös yhtenä päivänä lahjaksi erilaisia japanilaisia partiomerkkejä - mm. Japanin tyttöpartiolaisten lupausmerkin, joka kylläkin muistuttaa lähes yksi yhteen suomalaisten partiolaisten tyttöjen lupausmerkkiä, sekä Tokion tyttöpartiolaisten upean, metallisen kirjanmerkin. Japanilaiset ガールスカウット :t ("gaaru sukautto", girl scout, tyttöpartiolainen) pukeutuvat usein kuulemma partiouniformuun baretteineen päivineen tavallisissa laumailloissa. Täytyykin siis varmaan pyytää, että isi toisi tänne tullessaan mukanaan myös minun Himangan nuotioveljien partiohuivini. <3

torstai 25. kesäkuuta 2009

Graafistasuunnittelua suomalaisittain Japanissa

Olen useaan otteeseen tuskaillut teksteissäni, kuinka aika on kortilla ja koulutehtäviä pitäisi tehdä, tulostin ei toimi tai opettajan ohjeet ovat hankalia ymmärtää. Ehkä jotakuta kiinnostaa, mitä minä sitten tarkkaan ottaen olen täällä oikein tehnyt noilla menneillä, osittain tuskanhikeäkin aiheuttaneilla kursseilla.


Ensimmäinen 3. vuosikurssin kurssi käsitteli typografisia elementtejä pääasiassa yritysgrafiikan näkökulmasta. Jokaisen opiskelijan tuli valita jonkun yrityksen logo tai logo ja liikemerkki, jotka jollain tavalla kaipaisivat parannusta. Sen jälkeen teimme analyysin yrityksesta sekä sen viestinnän tavoitteista ja tarpeista. Itse valitsin tehtävää varten Googlen, elinvoimaisen ja varsin innovatiivisen suuryhtiön, jonka logo on peräisin 90-luvulta, eikä mielestäni kuvasta hyvin yrityksen arvoja tai toiminnankuvaa. Suunnittelin Googlelle uuden logon, jonka tarkoituksena oli tuoda esiin Googlen toiminnan moderniutta omalla alallaan, yrityksen tietynlaista leikkimielisyyttä, teknologiaa, sekä Googlen itsensä alleviivaamaa "maailman saatavilla olevan tiedon organisointia ja järjestämistä".


Logoa käytettiin sitten käyntikorteissa, lomakepaperissa, kirjekuoressa sekä vapaasti valittavassa designissa, joksi itse valitsin Googlelle oleellisen hakukoneen nettisivuleiskan. Käntikortteja tein sekä japanilaisen version, jossa toinen puoli on japaniksi ja toinen englanniksi, että kansainvälisen version, joka oli kokonaan englanniksi.


Nettisivuleiskassa tarkoitus oli, että käyttäjille tuttu käyttöliittymä pysyisi ennallaan helpon hahmotettavuutensa ja latausnopeutensa vuoksi, mutta sen ulkoasu muuttuisi uuden ilmeen mukaiseksi.

Toisen vuosikurssin vajaa pari viikkoa sitten loppunut kurssi oli myös typografiapainotteinen. Kyseisellä kurssilla harjoittelimme aluksi kirjainten piirtämistä, joka oli aika tuskaista hommaa, ja siihen tuhrattiinkin oikeastaan pari viikkoa. Loput kurssin ajasta käytettiin CUT-nimisen, olemassa olevan lehden logon ja lehden pääartikkelin ympärille rakentuneen ulkoasun suunnitteluun. CUT käsittelee yleensä kansainvälisiä ja japanilaisia elokuvia, näyttelijöitä, muusikkoja sekä muita populaarikulttuurin aarteita, joista saimme valita itse oman suosikkimme.
Taittotyöni esillä kurssin loppupresentaatiossa. Japanilaiset panostavat töidensä esittelyyn ja esillelaittoon, ja koko luokan töiden läpikäymiseen kuluukin yleensä noin kolmesta neljään tuntia.

Olin itse jo suunnitellut lähestulkoon koko leiskan kuvituksia myöden hahmotteluasteelle, kun sainkin kuulla, että tässä työssä saisi käyttää pääasiassa vain typografisia elementtejä, ja mikäli kuvituksia käytetään, niiden tulisi olla kiinteässä yhteydessä typografisiin elementteihin jollain tavalla. No, japanilainen laulajatar Yuki sai väistyä, sillä olin jo aiemmin kehitellyt mielessäni myös toista ideaa. Niinpä lopullinen toteutus tapahtui Twilight-kirjasarjan ympärille, sillä vampyyriteema toi mieleen paljon enemmän typografisia kuvituskeinoja kuin aiemmin kaavailemani artikkelin aihe. Lopputuloksena oli kirjan mukaisesti vampyyrihenkinen taitto, joskin sydämen muotoon levittyvät veripisarat ja hieman pyöristetty Twilight-nimen fontti yrittää välttää liian makaaberia tunnelma. Myös japaninkieliset tekstit kertovat (toivottavasti) omaa kieltään ja valottavat, että kyseessä on paitsi vampyyritarina, myös ennen kaikkea rakkausromaani. Koska tekstien oikeellisuudella ei taitossa opettajan mukaan kutienkaan tässä harjoittelutyössä niin suurta merkitystä, käytin suoraa internetistä Twilightin eri kotisivuilta kopioituja tekstipätkiä. Etenkin sisällysluettelo vaikutti olevan muutamien japanilaisten mielestä hieman huvittava. X)

CUT-lehden sisällysluettelon yhteydessä ollut pääartikkelin esittelysivu.

Opettaja ilmaisi kurssin lopuksi olleensa tyytyväinen, että otin selvää erilaisista japaninkielen typografiaan liittyvistä säännöistä ja perehdyin siihen, miten kanji-, hiragana- ja katakanamerkkejä tulee taittaa. Tein varmaankin paljon virheitä, mutta pääasiassa käsittelin tekstiä kuulemma oikein hyvin.

Twilight-taiton avausaukeama.

Opettajan sanat olivat rohkaisevia, sillä aiemmin minulla ei ollut mitään käsitystä esimerkiksi siitä, miten sanoja saa tavuttaa, tai pikemminkin katkaistan palstan lopussa japanin kielessä, tai miten välimerkit käyttäytyvät vertikaalisessa, eli pystyyn ladotussa tekstissä. Yllätyin myös siitä, miten mahdolliset japaninkielen lomassa olevat roomalaisin kirjaimin kirjoitetut sanat ladotaan sivuttain vertikaaliseen tekstipalstaan - se jos mikä on vaikealukuista ainakin minusta.

Varsinaista tekstitaittoa Twilight-artikkelista.

Kahdella mennellä japaninkielen typografiaan painottuvalla kurssilla oli mielenkiintoista huomata, miten kaikkien Suomessa opitun jälkeen vaihtaessa maata universaaleiksi säännöiksi kuvitellut totuudet haihtuvat tuhkana tuuleen - vaikka periaatteet siitä, miten kaunista tekstipalstaa tuotetaan ovat tavallaan samat, suuri osa roomalaisia kirjaimia varten tehdyistä säännöistä ei tietenkään päde kiinalaisiin ja japanilaisiin merkkeihin.

Suosikkini tähänastisista kursseista on ollut kolmannen vuosikurssin pakkausgrafiikan kurssi, jonka lopputöitä tulostelin ja kasasin hiki hatussa Leenan ja Jasonin ollessa vielä täällä. Pakkaussuunnittelun kurssi oli siitä miellyttävä, että opettajan ohjeistukset olivat erittäin johdonukaisia, kurssi eteni järkevässä aikataulussa ja vaikka työtä oli paljon, se oli jaoteltu tasaisesti koko kurssin ajalle.

Tästä lähdettiin liikkeelle...

Ensimmäiseksi opettaja antoi meille tehtäväksi kierrellä supermarketteja, drugstoreja eli kemikalio- pesuaine- ja lääkeliikkeitä sekä conbineita ja etsiä pakkauksia, jotka mielestämme kaipaisivat uudistusta. Pyörin omassa Sanwa-supermarketissani hyvän aikaa, mutta parin päivän ajan palasin yhä uudelleen yhden aika kamalan pakkauksen kohdalle. Showan "Hottokeekimikkusun",(eli "Hot Cake Mix":in, eräänlaisen pannukakkumaisen leivonnaisen) pakkaus oli inspiroiva paitsi toimimattomuutensa, myös tuotteensa takia. Halusin tehdä pakkauksen, jossa voisin käyttää kuvituksia ja japanilaisia elementtejä, ja niinpä lopulta pähkäilyjen jälkeen kävin ostamassa kyseisen Hottokeekimikkusupaketin ja aloin suunnittelemaan uutta pakkaussarjaa tuotteelle.

Aluperäisen pakkauksen ongelmana oli paitsi hirveä typografia, väritys ja kanteen väenväkisin reunoja myöten leikkautuva hottokeekin kuva, myös se, että se ei jostain ihmeen syystä eroa kilpailijoistaan juuri millään tavalla. Kaikki hottokeekibrändien pakkauksen näyttävät enemmän tai vähemmän samalta kuin Showan versio. Hyllyn kilpailijoista vain pari erottui selvästi edukseen joukosta. Halusinkin tuoda omaan pakkaukseeni hieman erilaisen otteen tuoden esille ensinnäkin sen, että kyseessä on herkullinen, makea tuote. Toiseksi halusin ottaa pakkauksen ulkoasussa huomioon hottokeekin kuluttajan paremmin, ja painotin sitä, että kyseessä on tuote, joka tehdään itse käsin. Pakkauksen taustaksi piirtämäni keittiövälineistä koostuva kuosi tuo toivon mukaan pakkaukseen hieman käsintekemisen meininkiä. X) Muutin myös pakkauksen nimen hieman ytimekkäämmäksi ja kivemmaksi painottamalla sanaa 手作り (tetsukuri, käsin tehty). Logon tekeminen kanjimerkeillä oli hauskaa vaihtelua tuoden samalla omat haasteensa mukaan työntekoon.

...ja tähän päädyttiin.

Alkuperäisen pakkauksen taustapuolella oli neljä eri reseptiä. Ensimmäiset kaksi reseptiä olivat saman, normaalin hottokeekin tekemiseksi, mutta niitä piti olla kaksi, koska pakkauskoko oli niin idioottimainen kuin 350 grammaa, jolloin yksi resepti ohjeisti hottokeekin tekemiseen 200 grammalla jauhoa, ja toisessa reseptissä sama pannukakku tehtiin 150 gramman jauhomäärällä. Koska en nähnyt tässä mitään järkeä, muutin pakkauskoon 400 grammaan. X) Koulussa kun kaikki on sallittua, työelämässähän tämä ei tietenkään kävisi päinsä - vaikkakin huomauttaisin kyllä varmasti tuotteen pakkaajalle tästä järjettömyydestä.

Oman pakkaukseni taustapuolella oli loppujen lopuksi siis normaalin hottokeekin resepti vanhan pakkauksen kuvilla (jotka mielelläni nekin muuttaisin laadukkaampiin valokuviin), sekä jugurtti-sitruuna kakun valmistus hottokeekin aineksia hyödyntämällä riisikeittimessä. Riisikeitinkakut ovat niin japanilainen ja niin huvittava konsepti, että minun oli pakko saada änkeä höyryä puksuttava riisikeitin pakkaukseeni. Tuskin tulevaisuudessa kuitenkaan yhdessäkään suunnittelemassani pakkauksessa tulee olemaan edes mainintaa riisikeittimestä, joten pakkohan tämä tilaisuus oli hyödyntää. ;)

Meidän tuli suunnitella kolme eri makuvaihtoehtoa, joiksi itse valitsin väriensä ja visuaalisen ilmeensä takia (kun kerran sai vapaasti valita!) mansikan, suklaan ja macchan, eli vihreän teen.


Pakkaussuunnittelusta hauskinta tekee ehkä sen konkreettisuus. On jotenkin ihan eri asia pidellä käsissään kurssin jälkeen todellisen kokoista, ihkaoikeaa pahvipakettia, kuin tuijotella vaikkapa seinälle kiinniettyjä lehden sivujen tulosteita. Varsinaisen pakkauksen lisäsi teimme myös sanallisen, kuvitetun konseputoboorudon, eli konseptisuunnitelman valitsemastamme tuotteesta, jossa analysoimme mm. tuotteen kohderyhmää ja käyttötarkoitusta.

Kaikenkaikkiaan Japanissa käymäni kurssit ovat olleet mielenkiintoisia ja opettavaisia. Kurssit ovat opetussisällöltään pitkälti hyvin samanlaisia, kuin mitä käymme Suomessakin, mutta kurssityöt ja -toimeksiannot eroavat tietenkin suomalaisista kulttuuritaustansa ja jo pelkästään kielensäkin takia. Olen paitsi oppinut näkemään asioita uudesta kantista, myös harmikseni huomannut, miten tavattoman kielisidonnaista graafinen suunnittelu on. Minun on aika vaikeaa nähdä itseäni tekemässä työtä vielä pitkään aikaan niin vieraalla kiellelä kuin japani, sillä vaikka tulisinkin kielellä arjessa hyvin toimeen, en haluaisi tuottaa puolivillaisia töitä, joiden kielioppi on päin metsiä ja otsikoiden kanjimerkit hieman kummasti piirrettyjä. No, tietyille ihmisille tämä "uutinen" on varmaan vain helpotus. Terveisiä Pohjanmaalle. ;)

tiistai 23. kesäkuuta 2009

Kellarikeikalla Tokiossa

Evtekin-aikainen japaninkurssikaverini Tuukka muutti viime viikolla Japaniin töihin, joten sovimme, että tapaisimme jossain päin Tokiota sunnuntaina.

Koska viikonlopun sää halusi kuitenkin osoittaa, että nyt ihan oikesti kaikesta viime viikkojen sateettomuudesta huolimatta eletään sadekautta, yritin keksiä jonkun paikan, jossa voisimme pysyä sisätiloissa. Olen pitkään haaveillut pääseväni jollekin japanilisen bändin keikalle, joten keksin googlettaa, löytyisikö Tokiosta sunnuntaina kuunneltavaksi jotain mielenkiintoista live-musiikkia.

PLATON

Valitsin summanmutikassa Tokyogigguide.comista sopivanoloisen keikan, ja soitin Tuukalle kysyäkseni, mitä mieltä hän olisi, jos mentäisiinkin johonkin never-heard -bändien keikalle. Aiemminkin keikoilla kierrellyt Tuukka oli heti mukana, joten niinpä suuntasimme kuuden maissa Shimokitazawan Basement bariin. Kyseinen livehouse oli varsin pieni ja huomaamaton kellaribaari, eikä sinne kyllä yksikään ihminen eksy vahingossa. Jouduin kysymään ainakin kolme kertaa neuvoa, ennen kuin löysimme paikan, vaikka tiesin oikeastaan täsmälleen, missä sen piti olla. Oletin kuitenin hieman isompaa ilmiantavampaa ohjeistusta, kuin A4-kokoisen kyltin yhden porttikongin kyljessä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään epämääräinen paikka, vaan ihan asiallinen, pieni baarin ja livehousen yhdistelmä, jonka tilasta suurimman osan vei esiintymislava. Saapuessamme kuuden maissa paikalla ei tosin ollut vielä ketään muita kuin bändien jäseniä (joiksi heidät tunnistin tosin vasta keikkojen alettua), mutta pikkuhiljaa kellari alkoi täytyä kuuntelijoista.

Illan keikka maksoi 2300 yeniä + yhden juoman, eli yhteensä 2800 yeniä. Tokiossa on hassu tapa ilmoittaa keikkojen hinnat aina siten, että niihin lisätään varsinaisen lippuhinnan lisäksi yhden juoman hinta. Lipulla saa sitten käydä hakemassa jonkun juoman baaritiskiltä. Halvemmallakin olisi päässyt, jos olisi varannut liput ennakkoon - mutta enhän minä nyt sellaista vielä tällä ensimmäisellä kerralla tajunut.

Keikalla oli esiintymässä neljä indie-rock/pop -tyyppistä bändiä. Ensimmäisenä esiintyi neljän miehen bändi PLATON, josta tykkäsin kovasti. Bändin laulajalla Higashilla oli ihan uskomattoman kaunis ääni, johon tykästyin sen verran, että mietin, että jos satun vielä uudelleen bändin keikalle, voisin hommata heidän levynsä. Bändin rumpali Takeshi tuli myöhemmin illan aikana juttelemaan minulle ja Tuukalle ja tarjosi meille juotavaa ja japanilaisia suolaisia purtavia. Takeshi esitteli meidät myös ties kuinka monelle paikalla olleelle ihmiselle, mm. muille bändinsä jäsenille, vaimolleen, joka hänkin kuului johonkin toiseen bändiin, sekä oikeastaan vähän kaikille, jotka hän ylipäätään sattui paikalla tuntemaan. X) Ilmeisesti oli tosi "siistiä", kun pikkuiselle klubille oli eksynyt pari ulkomaalaista. :D Oli hauska päästä puhumaan japania vähän erilaisessa tilanteessa kuin koulussa. PLATONin jäsenet olivat hauskaa ja ystävällistä porukkaa ja viihdyttivät meitä oikestaan enemmän tai vähemmän koko loppu illan.

Toisena soitti, RAVE, jonka levynkin päädyin pienten taloudellisten pohdintojen jälkeen ostamaan. RAVEn jäsenistä oli vaikea saada yhteistä kuvaa, sillä he olivat levittäytyneet lavalle vähän laajemmin, joten päädyin ottamaan bändin jäsenistä yksittäiset kuvat. Rumpalia en tosin onnistunut ikuistamaan, mikä on harmi,sillä hän tuntui nauttivan soittamisesta enemmän kuin kukaan muu koko iltana. Tyypin naamalla oli koko ajan niin leveä hymy, että minuakin alkoi myötä-hymyilyttämään. :D On aina todella mukavaa katsoa kun ihmiset nauttivat siitä, mitä tekevät, olipa se tekeminen sitten vaikka piirtämistä, lastenkaitsemista, kassatyötä, puutarhanhoitoa tai musiikkia. Sellaiset ihmiset ovat inspiroivia. RAVEn koko porukka selvästi nautti soittamisesta.

RAVE

Kolmas bändi oli Golf, joka erottui muista bändeistä siinä, että heidän musiikkinsa oli osittain elektronista. En ole ennen ollut elektronista musiikkia soittavan bändin keikalla, joten oli mielenkiintoista katsella kun yksi bändin jäsenistä, sekä toinen keikka-avustaja heiluivat miksauspöydän (oletan?) ääressä ja muuttivat lennossa paitsi tietokoneelta tulevaa musiikkia, samaa aikaa myös tarvittaessa laulajien ääniä, soittoa, kaikuja jne. Golfin musiikki oli rauhallisempaa kuin muiden esiintyjien, ja voisin hyvin kuvitella kuuntelevani sitä enemmänkin näin kotioloissa. Golf erottui myös siinä, että ainoana illan bändeistä siinä oli myös yksi naisjäsen, ja lisäksi heidän keikkansa aikana lavaa väritti videotykin kautta heijastettu musiikin tahdissa pyörivä graafinen animaatio.

Golf

Illan päättänyt bändi, あすなろう (Asunarou) veti kyllä aikamoisen performanssin. Bändi ei selvästikään koostu tiukkapipoista, vaikka laulajalla tosin olikin pipo. Heidän esityksensä oli välispiikit mukan lukien täynnä huumoria. Paitsi että vokalistilla oli pipo, myös kitaristilla oli kummalliset vihreät tekoviikset. Bändiä oli hauska katsella, sillä paitsi että musiikki oli kivaa, minua myös meinsi naurattaa jatkuvasti.

あすなろう (Asunarou)

Tapasin keikalla myös yhden taiteilijan, jolta sain hänen näyttelynsä flaierin, sekä yhden kuvittajan, joka ilmeisesti on tehnyt mm. jollekin illan bändeistä kansia. Oli meilenkiintoista jutella monenlaisten ihmisten kanssa, vaikka tietenkin kieli osin taas kerran rajoitti menoa. Eipä sillä, ei olisi paljon hauskempaa voinut olla. :D

Vasemmalta: PLATONin rumpali Takeshi, minä, RAVEn laulaja-kitaristi Fujita, あすなろうn laulaja-kitaristi Shinmura, sekä takana kaksi keikalla ollutta tyttöä, joiden nimiä en missään vaiheessa kuullut ja edessä kaksi Basement Barin työntekijää, mikäli oikein käsitin.

Pakko varmaan mennä katsomaan ainakin jotain illan bändeistä uudestaan. Yllätyimme Tuukan kanssa molemmat siitä, että tosiaan kaikki illan esiintyjät olivat todella taitavia ja jokaiselta olisi tehnyt mieli ostaa levy, jos rahaa vain olisi ollut tarpeeksi mukana. Vaikka keikan hinta 2800 yeniä ei tuntunut reilun neljän tunnin soitannan jälkeen ollenkaan pahalta summalta, ei silti varmaan neljälle uudelle keikalle raaski mennä ihan heti, vaikka kaikki meitä kovasti kutsuivatkin tulemaan uudelleen. Harmi, että sama setti tuskin esiintyy uudelleen samssa paikassa yhtä aikaa... Toisaalta, eihän sitä tiedä, jos seuraavallakin kerralla käy moukan tuuri keikkapaikkaa valitessa ja kaikki esiintyjät ovat yhtä kovaa tasoa kuin sunnuntai-iltana. :)

Ja arki jatkuu kursseja vähentäen..

Leena ja Jasonin lähdettyä viikko sitten Suomeen, minulle koitti karu arki. Yhtäkkiä kämppä oli tyhjä ja kolkko - ei ketään kenelle puhua, joiden kanssa nähdä uusia paikkoja, eikä Jasonin ja Leenan herkullisia kokkauksia. Ensimmäisen yksin vietetyn illan olin jotenkin ihan koomassa - en saanut mitään aikaiseksi, eikä oikein huvittanutkaan tehdä mitään. Parin päivän sisällä sitä kuitenkin taas tottui ajatukseen yksinolosta, kun kouluhommat alkoivat jälleen vallata alaa mielen perukoilta.

Viime viikosta lähtien tein sen, mikä minun olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo heti tänne tullessani - otin opinto-ohjelmaani pelkästään kolmannen vuosikurssin kurssit. Nyt minulla on siis koulua vain iltapäivisin, toisin kuin aiemmin, jolloin istuin koulussa aamusta iltaan. Jo viikon sisällä olen huomannut, että se oli ehdottoman hyvä päätös. Toisen vuosikurssin tunnit, joilla kävin aiemmin, olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta osittain ne tuntuivat vanhan kertausta ja myös tulevat syksyn kurssit olisivat olleet kursseja, joista tuskin saisin koti-Suomessa tarvitsemiani opintopisteitä, sillä olen käynyt jo vastaavat kurssit. Tietenkin kaikesta täällä käydystä opiskelusta saisi varmaankin vapaa-valintaisten opintojen pisteitä, mutta niitä minulla on jo ihan tarpeeksi kasassa muutenkin, joten kalastelen mieluummin hyväksilukuja kursseille, jotka Suomessa muutoin odottaisivat.

Nyt kun aamut ovat vapaat, eikä minulla ole kuin yhden kurssin tehtävät työn alla kerralla, ehdin nukkua paremmin ja vähän rentoutuakin. On tavattoman ihanaa, kun ehtii ihan tavallisena arki-iltana ihan extempore poiketa vaikkapa läheiseen ravintolaan istumaan ja syömään, tai lähteä pienelle shoppailukierrokselle Machidaan. Aiemmin kun koulusta tullessani sain hiki hatussa alkaa tehdä koulutehtäviä, että ehtisin tehdä molempien kurssien tehtävät seuraavaan päivään mennessä. Se oli todella rankkaa, ja olinkin aika väsynyt viimeistellessäni kahden kurssin lopputöitä Leenan ja Jasonin ollessa täällä. Toivon, että rennompi meininki pitkästä pitkästä aikaa hieman rajoittaisi paitsi kouluun ja työhön, myös kaikkeen henkilökohtaiseen elämään liittyvää stressiä.

Tällä hetkellä meneillään on julistesuunnittelun kurssi, sekä edelleen sama valokuvauskurssi, joka kestää siis kesäloman alkuun saakka. Julistesuunnittelu on ihan okei, vaikkei ylläkään samalle tasolle kuin viikko sitten loppunut pakkaussuunnttelun kurssi, jolle menetin sydämeni niin pahasti, että harkitsen pitkäaikaisten suunnitelmieni vastaisesti hakeutuvani työharjoitteluun aikakauslehden sijaan jonkin firman pakkaussuunnitteluosastolle. XD Tosin japanilaisissa pakkauksissa on jotain sellaista, mitä ei suomalaisista löydy - hyvässä ja pahassa, joten en ole ihan varma, olisiko pakkaussuunnittelu yhtä hauskaa Suomessa. ;) Onneksi on aikaa miettiä, mitä sitä loppujen lopuksi haluaisi tehdä..

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Vulkaanisia rikkihöyryjä, kuumia kylpyjä ja mustia munia

Hakone on upea, Ashi-järven ympärille keskittyvä vuoristoinen, vulkaaninen kansallispuistoalue, joka sijaitsee parin tunnin junamatkan päässä Tokiosta. Leenan ja Jasonin kanssa viettämänäni viimeisenä lauantaiaamuna heräsimmekin aikaisin, jotta olisimme Hakonessa hyvissä ajoin aamupäivällä. Sagami-Oonosta lähtevä Odakyuu-linja jatkuu mukavasti Hakoneen saakka, vaikkakin yksi junan vaihto onkin tehtävä ennen kuin saapuu Hakone-Yumoton asemalle. Matkasimme Hakonessa kaikki matkat Hakone Free Ticketillä, joka kattaa menopaluun halutulle Odakyuu-linjan asemalle (Shinjukusta Odawaraan), sekä vapaan matkustuksen Hakonenalueen sisällä useilla eri kulkuneuvoilla.

Odakyuu-linjan junassa, matkalla kohti Odawaraa.

Me jatkoimme Hakone-Yumotosta suoraan kohti vuoristoja pikkuisella junanrotiskolla, joka meni hauskaa kolisevaa junarataa pieneltä asemalta toiselle vielä pienemmälle asemalle. Osan asemista oikeastaan tunnisti asemaksi vain koska juna siinä pysähtyi. Välillä juna vaihtoi suuntaa ja raidetta, kun se eteni siksakkimaista liikettään kohti korkealla odottavaa Goran asemaa. Gorasta jatkoimme pienen evästankkauksen jälkeen Kohti Sounzania "cable car":lla, eli kaapelivaunulla, joka on siis junan tapainen vaunu, joka liikkuu ylös ja alas vuoren rinnettä pitkin kaapelin vetämänä.


Sounzanista hyppäsimme sitten toisenlaiseen kaapelikulkuneuvoon, nimittäin köysiradan korkeuksissa heiluvaan gondoliin, joka kuljetti meidät kohti ensimmäistä varsinaista määränpäätämme, Owakudania. Joku on nimennyt paikan myös helvetin laaksoksi, vaikka japaninkielisen nimen kanjimerkit (大涌谷) tarkoittavatkin vain suurta, purkausta ja laaksoa. Näin karun nimen paikka on saanut varmaankin maaperän rikkipitoisuuden aiheuttaman osittain erämaatyyppisen maisemansa ja ennen ajanlaskun alkua tapahtuneen tulivuoren purkauksen jättämän laakson rosoisuuden takia. Itse tosin uskallan epäillä, että nimi juontaakin juurensa siitä, että paikassa haisee niin hirveältä. X) Owakudanin omintakeinen piirre, jonka vuoksi paikkaa oikeastaan tullaan katsomankin, ovat vulkaaniset kuumat, rikkipitoiset lähteet, joiden rikkihöyryt ovat vaikuttava näky vuoren harjanteilla. Höyryjen haistelemisessa on kuitenkin se huono puoli, että osuvimmin paikan hajua kuvaisi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan sana pieru. Höyryjen sankka rikkipitoisuus aiheuttaa myös lievää pahoinvointia, eikä se rikin hengittäminen nyt muutenkan erityisen terveellistä ole - esimerkiksi astmaatikoille ja sydänsairaille, sekä muille huonokuntoisille oli erikseen varoitustaulu, ettei vuorella tulisi viipyä liian pitkään.

Tavallaan hieman pelottavaa olla höyryävän, joskin jo aikoja sitten purkautuneen tulivuoren päällä..

Kurotamagot matkaavat korissa kaupusteltavaksi alempana sijaitsevaan kojuun.

Owakudanin kulinaristinen erikoisuus ovat mustat kananmunat, kurotamagot, jotka ovat ihan tavallisia kananmunia, jotka vain on keitetty luonnon kattilassa, kuumassa rikkilähteessä. Rikistä on lähtöisin myös munan kuoren pikimusta väri. Näiden mustien munien sanotaan lisäävän elinikää seitsemällä vuodella, joten luonnollisesti niille oli kova kysyntä. Kurotamagoja kulkikin hauskasti vaijerin varassa korissa ylhäältä rikkilähteiltä alas myyntikojulle. Joku oli sitten myös näemmä päättänyt, että pelkkä kananmuna on vähän tylsä myyntiartikkeli, ja alkanut myydä vuoren laella kananmunan makuista pehmistä... En ymmärrä, kuka oikeasti haluaa syödä kananmunan makuista jäätelöä, tai edes vanilija-kananmuna-sekoituspehmistä, jota myös oli tarjolla.. Ja me kun katsoimme kaukaa päin, että heeei, jes, tuolta saa sitä mango-pehmistä, kunnes epäuskoisina lähemmäs käveltyämme saimme todeta, että eihän se mitään mangoa ollutkaan...

Kananmunajäätelöä, NAM!

Vanha ojisan levähti rikkivuorelle kiipeilyn matkalla leppoisasti kivellä istuen.

Owakudanista jatkoimme köysirataa pitkin kohti Hakonen vuoristojen välissä sijaitsevaa Ashi-järveä. Ashi-järven ylitimme mahtavalla merirosvolaivalla, joka tosin ei kyllä liikkunut purjeidensa avulla. Laivalta oli upeat näkymät järvelle ja sen rannoilta nousevaan vuoristoon. Kannella kävi tosin sen verran hienot ilmavirtaukset, että ehdin aika moneen otteeseen katumaan, etten ollut laittanut aamulla ylleni housuja tuulessa hulmuavan mekkoni sijaan...


Ajelimme laivalla Hakone-machiin, jossa kävimme syömässä hiljaisessa japanilaisessa ravintolassa. Mahat täynnä lähdimme etsimään muinaista seetrien reunustamaa Tokaidon tietä. Tässä kohdassa olikin Hakonen heikkous, sillä kartat, joita kyllä löytyi sieltä täältä, olivat melko suurpiirteisiä, ja muut opasteet vielä epäselvempiä. Niinpä kesti hetki, ennen kuin tajusimme, että olemme varmasti lähteneet oikeaan suuntaan.

Vertailun vuosi. Btw, päällä täältä ostettu farkkumekko, joka ei kylläkään tässä pikkukuvassa näy kovin hyvin.

Vanha Tokaidon reitti oli aikoinaan tärkeä kulkuväylä. Seetritien varrella kasvaa paksuja, korkeuksiin saakka ulottuvia puita, jotka itse Edon shougunaatti (samuraihallitsijat) määräsi 1618 kasvatettavaksi suojaamaan matkalaisia kesällä auringonpaahteelta ja talvisin viimalta ja lumelta. Tie kulki osittain lähellä järven rantaa, joten välillä puiden välistä pilkahteli kaunis myöhäisen iltapäivän auringonpaiste. Ikivanhaa seetrikujaa on yhä jäljellä parin kilometrin verran.


Seuraava, huomattavasti pidempi hetki menikin sitten siihen, että löysimme seuraavan pätkän Tokaidon tiestä, jonka pinta oli tällä kertaa tasaisen maanpinnan sijaan sammaleisen satoja vuosia vanhan mukulakivetyksen peitossa. Muutamasta paikasta ohjeita kysyttyämme löysimme etsimämme, ja palatessamme myöhemmin metsästä takaisin pikkukaupungin talojen keskelle, huomasimme myös aikaisemmin täysin huomiotta jääneet piilokyltit, jotka "opastivat" mukulakivipolun alkuun. Polkua pitkin olisi voinut jatkaa kävellen aina seuraavalle bussiasemalle saakka, mutta päätimme että se olisi illan hämärtyessä hieman liian uhkarohkea ajatus, kun matkaa hidaskulkuisella tiellä olisi kuitenkin reilun neljän kilometrin verran, ja pimeä saattaisi yllättää.

Turisteista huolimatta ikivanhan Tokaidon tien kivetys on sammaleen peitossa.

Torii-portti auringonlaskun aikaan

Niinpä suuntasimme Ashi-järven rannalle, jossa odottelimme bussia auringonlaskusta nauttien. Linja-auto vei meidät hirvittävää serpentiinitietä vuoren jyrkänteiden vierustaa vauhtia säästelemättä takaisin Hakone-Yumotoon. Jasonin mielestä kuski oli todella taitava, kun taas itse olen ennemmin sitä mieltä, että 'hullu' kuvaisi kapealla vuoristotiellä hurjastelevaa miestä paremmin.. Minä kun istuin matkapahinvointini takia bussin etummaisessa penkissä, josta oli hieman liian hyvät näkymät joka mutkassa suoraa bussin edessä ammottavaan rotkoon...

Hakone-Yumoto iltavalaistuksessa

Hakone-Yumotoa varten meillä ei ollut mitään valmiita suunnitelmia. Minä olin toivonut, että ehtisin käymään Hakonessa ulkoilma-onsenissa, eli kuumassalähteessä, joten etsimme kartan avulla Kappa-Tengokun onsenin, joka oli iha aseman lähellä. Leena ja Jason eivät tulleet kylpemään, vaan lähtivät kiertämään kaupunkia, joten tutustuin yksinäni kylpylän ihmeelliseen maailmaan. Koska minulla ei ollut pyyhettä mukanani, ostin sellaisen kassalta - tai ainakin sellaiseen kuvitelmaan jäin, sillä vein ostokseni mukanani kotiin. X) Vaihdoin kenkäni aulassa tohveleihin ja hipsin vanhoja, narisevia portaita rakennuksen yläkerrokseen, josta oli pääsy onseniin. Matkan varrella näkemäni ihanat lattialla rapistelevat ötökät hieman nostivat niskavilloja pystöön, ja mietin, että mihinkähän olen taas pääni pistänyt. Vessa käynti ennen varsinaiselle kylpyläpuolelle suuntaamista ei antanut aihetta lakata hermoilemasta, sillä ehdin juuri ja juuri sujahtaa ties minkä lentävien hyönteisten ohi vessakoppiin...

Portaat Kappan-Tengokun onsenin sisäänkäynnille

Loppujen lopuksi olen kuitenkin erittäin tyytyväinen, että vastaantulleista örkeistä huolimatta päädyin istumaan tunnelmallisesti valaistun kivialtaan höyryävän kuumaan veteen. Ja enhän minä voi hotellia syyttää siitä, että Japanissa on ötököitä, ja että ne tulevat avonaisista ikkunoista sisälle. Kaiken lisäksi niitä ei jostain syystä liiemmin ollut itse onsenin puolella. Pimeässä, viilenevässä illassa kuumassa lähteessä istuminen oli yksi upeimmista kokemuksistani ikinä. Odotin Hakonen kuumien lähteiden olevan turistimassojen kansoittamia, mutta Kappan Tengokulla ei ollut minun lisäkseni kuin kourallinen japanilaisia naisia, jotka hekin olivat juuri nousseet parahiksi altaasta, kun minä astuin kylpylään peseytymään. Niinpä nojatessani altaan kiviseinään ja kuunnellessani ylhäältä kalliosta noruvan kuuman veden liplatusta ihan omassa rauhassani, ei voinut kuin huokaista ja sulkea silmät. Pimeän illan rauhallisuus, hiljaisuuden keskellä erottuvat luonnon äänet, viileä ilma ja kuuma vesi iholla... Suosittelen.

torstai 11. kesäkuuta 2009

DDR:ää, taikorumpuja ja uhkapelejä

Aiemmat vierailuni Japanilaisissa pelihalleissa ovat rajoittuneet lähinnä purikura-kuvien ottamiseen sekä ufo catcheriin, eli koneeseen, jossa yritetään napata koneen sisällä olevia palkintoja metallisen "kouran" avulla. Leenan ja Jasonin kanssa tuli kuitenkin tehtyä pariin Sagami-Oonon pelihalliin vähän perusteellisempi kierros.

Leena jumittui pääasiassa sellaisen kunnon vanhanajan kolikkopelin ääreen, jossa yritetään pudottaa kolikkoja heiluvalta tasolta viskomalla koneeseen lisää kolikoita. No eihän sieltä ikinä loppujen lopuksi voitolle jääty, mutta jännittävää oli. Lisämausteena pelissä oli jackpot, jonka jättisumman olisi voinut voittaa, mikäli olisi saanut pudotettua kolikkojen lisäksi kouruun muutaman pelissä mukana olleen pallon.



Jason viihtyi mm. erilaisten hedelmäpelityyppisten pelien, pokerin ja pachinkon ääressä. Jasonin kanssa testasimme myös Taiko-rumpu peliä, joka oli ainakin minun mielestäni tosi hauska. Pelissä pitää rytmin mukana rummuttaa isoa taiko-rumpua joko rummun keskiosaan tai reunaan. Vaikeammissa kappaleissa myös rummun sivussa olevia sensoreita pitäisi luultavasti käyttää, mutta eihän me nyt semmoisille tasoille vielä ylletty.. ;)


Itse viihdyin eniten DDR:n, eli Dance dance revolution -tanssipelin parissa. En ole pelaillut tanssipelejä kunnolla pitkään aikaan, vaikka joskus muutama vuosi sitten niitä tuli hypeltyä oikein urakalla. Ihmeekseni onnistuin pääsemään läpi kuitenkin myös vaikean tason kappaleita. Taidan käydä pelailemassa joskus uudelleenkin. Se oli hauskaa, ja pelihallikin on tuossa viiden minuutin kävelymatkan päässä - vähän toista kuin lähteä pelailemaan Vantaalta jonnekin Kamppiin saakka. Oli myös kivaa, että toisin kuin Suomen harvoin huolletuilla koneilla, jokainen nappi painui ongelmitta pohjaan, ja pysyi siellä myös niin pitkään kuin oli tarve. Tai sitten kyse onkin vain kohonneesta painostani, joka auttaa nappien pohjassa pysymistä... X)


Pelihallista löytyy myös hassuja pelejä, kuten laukkakisapeli, jossa omaa hevostaan voi myös hoidella ja silittää.. en tiedä onko tämä jotain väliaikaviihdettä varsinaisten kisojen välillä, vai vaikuttaako hepan helliminen jotenkin pelitulokseen. Meininki oli vähän sama kuin Linnanmäen pelikojussa lisättynä iiiisolla screenillä, jossa peli näkyi. Mitään rasittavaa kuuluttajaa ei pelissä ollut Lintsin tyylin, ja vaikka olisi ollut, ei sitä kyllä olisi pelihallin metelissä kuullut. Pelihallissa, etenkin Pachinko-pelien luona on aivan järjetön möly. Desibelit ovat sitä luokkaa, että jos siellä oikein monta tuntia viettää, saisi varmaan olla korvatulpat mukana.


Pelatessani DDR:ää vieressä olleiden Pop'n Music-koneiden biisit sekoittuivat omaan DJ Takan .59:iini ikävästi. :/ Yritä siinä sitten pysyä rytmissä. Pop'n musicia tekisi kyllä myös mieli kokeilla, vaikka olenkin siinä ihan surkea. Salarymanien, eli pukumiesten jonot niille koneille ovat kuitenkin jostain kumman syystä kumman pitkät joka ikinen kerta kun pelihalliin eksyy, joten en ole viitsinyt mennä nolaamaan itseäni ja hidastamaan siinä sivussa jonon kulkua kaikkien odottavien iloksi. Pukumiesten pelaamista on kuitenkin varsin huvittavaa katsella. Kravaattikaulaiset aikuiset miehet läimivät innolla värikkäitä, vilkkuvia nappuloita purkkapopin raikuessa ja piirrettyjen pupujen hyppiessä näytöllä. Pitäähän sitä vähän nollata päätä rankan työpäivän päätteeksi. :)

tiistai 9. kesäkuuta 2009

Kasvissyöjänä kryptisten pakkausselosteiden ja lihalienten Japanissa

Kasvissyöjillä on yleisesti ottaen Japanissa aika hankalat olot, sillä lihaa sisältämättömienkin ruokien valmistukseen käytetään kuitenkin usein erilaisia lihapohjaisia liemiä - esimerkiksi raamennuudelit uivat yleensä missä lie possusta ja kanasta tiristetyssä liemessä ja monissa ruokien kanssa käytettävissä kastikkeissa on lihasta peräisin olevia ainesosia. Joskus ainesosia ei kertakaikkiaan voi tietää, sillä esimerkiksi jotkut supermarkettien okonomiyaki- ja yakisobakastikkeet sisältävät lihaperäisiä ainesosia, mutta ravintoloiden omissa kastikkeiden valmistuksessa ei lihaa välttämättä ole käytetty laisinkaan. Ota siitä nyt sitten selvää..

Sobanuudeleiden kala- ja kasvispohjaisessa liemessä ei yleensä ole lihaperäisiä aineksia, joten se sopii tietyn linjan kasvissyöjille.

Kasvissyöjiäkin on moneen lähtöön, ja ravintolaelämykset Japanissa tietenkin sen mukaiset. Kalaa kasvisruokavalioonsa lisäävät pääsevät helpommalla, ja muut merenelävät lautaselleen kalan lisäksi hyväksyvät voivat syödä varsin useita ruokalajeja. Mikäli tähän lisätään vielä kananmuna ja maitotuotteet, ei ravintolakäyntiä ennen tarvitse mielestäni välttämättä aivan hirveästi jännittää. Vegaanien ja muiden tiukemman linjan noudattajien sen sijaan on varmaankin melko hankalaa löytää omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa.

Leena ja Jason ovat kasvissyöjiä, joten heidän täällä ollessaan olen saanut useaan otteeseen harjoittaa japanintaitojani ravintolahenkilökunnan kanssa kysyessäni, onko jossain annoksessa lihaa tai mitä jokin ruoka tarkkaan ottaen sisältää. Olemme myös selvittäneet hankalia japaninkielisiä pakkausselosteita Nintendo DS:n japani-englantisanakirjan ja Windowsin IME Padin avulla. Molemmat toimivat vaihtelevasti, ja hankalammissa tilanteissa joutuu turvautumaan kanjien radikaalihakuun, joka on yleensä melko hidasta ja vaivalloista.

Pääasiassa omasta näkökulmastani suurimman osan kasvissyöjän ongelmista Japanissa tuottaakin itse ruokien sijaan kieli, sillä mikäli menua ei osaa lukea tai henkilökunnalta ei voi kysyä neuvoa, on sopivan ruoan löytäminen luonnollisesti hyvin vaikeaa. Aina menuissa ei ole edes kuvia, ja joskus, vaikka kuvat löytyisivätkin, ei se välttämättä anna annoksesta tarpeeksi yksiselitteistä kuvaa. Myös ravintoloiden ikkunoissa olevat muoviruoat eivät välttämättä kasvissyöjää informaation suhteen lämmitä. Joissakin pienemmissä perheomistuksessa olevissa ravintoloissa henkilökunta voi pyynnöstä jopa valmistaa ruoan lihattomana, joten palvelu kyllä pelaa - se vain valitettavasti edellyttää yleensä japanin kielen osaamista.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Kamakuran lumous

Olin kuvitellut, että Kamakura olisi vähän niinkuin Kyoto - jossain sitä jopa mainostetaan Tokion Kyotona. Odotin siis saapuvani temppeleiden ja pyhättöjen värittämään kaupunkimiljööseen, mutta vastassani olivatkin pienen merenrantakaupungin kupeessa sijaitsevat upeat, metsäiset kukkulat, joiden siimeksessä kasvoi temppeleitä kuin sieniä sateella.


Leena, Jason ja minä olimme suunnitelleet, että aloittaisimme kierroksemme Kita-Kamakuran asemalta, kiertäisimme matkan varrella olevat temppelit ja päättäisimme reissumme Kamakuran asemalle, josta mahdollisesti vielä jatkaisimme Enoshiman saaren kautta takaisin Sagami-Oonoon. Luonnollisestikaan emme olettaneet, että kun kartassa näkyy yksi temppeli, sen pihapiirissä olisi kymmeniä pienempiä temppeleitä, puutarhoja ja kaiken päälle vielä näköalapaikkoja satojen kukkuloille nousevien portaiden päässä. Niinpä ehdimmekin tosiasiassa käymään vain kahdella temppelialueella, eli Kita-Kamakuran aseman välittömässä läheisyydessä olevalla Engakujin temppelillä ja Kenchoji-temppelillä.


Engakujin temppelin alueella oli lukuisia upeita pieniä temppeleitä, japanilaisia zen-puutarhoja, lampia ja aiemmin festifaaleilla kuvaamiani vauvaikäisiä palkintokilpikonnia onnellisemman näköinen kilpparipariskunta. Olin ottanut yliopistolta lainaan oman perusobjektiivini lisäksi 75-300 millisen zoomiobjektiivin, jolla kelpasi kuvailla kaukana kivillä rötköttäviä konnia. Engakujin sisäänkäynnin läheltä johtivat myös portaat ylös kansallisaarteeksi nimetylle temppelikellolle, jota sitäkin piti tietenkin kiivetä katsomaan.


Puutarhoissa kukkivat sadekauden kunniaksi upeat hortensiat, eli ajisai-kukat. Kukkien värit vaihtelivat valkoisen, sinisen, vaaleanpunaisen ja violetin välillä ja niitä tuntui kasvavan yhtäkkiä joka puolella. Kukattomiin kasveihin ei kiinnitä liiemmin huomiota, joten mietinkin, mitähän kaikkia kasveja pelkästään tässä lähiympäristössä vielä ehtii nähdä täydessä kukassa japanilaisten rakastamien, kansalliskukiksikin tituleerattujen kirskikoiden ja hortensioiden lisäksi.

Muutaman tunnin temppelialueen kiertelyn jälkeen tajusimme, että emme mitenkään ehtisi nähdä lähellekään kaikkia Kamakuran temppelialueista - niitä nimittäin on tuhottomasti, ja jos jokaisen pihapiiri olisi edes kolmasosa Engakujin alueesta, saisi Kamakuraan tehdä varmaan kolme tai neljä reissua. Tosin meillä hidasteena olivat kamerat, joita käytämme aika ahkeraan - kamerattomalla ei ehkä mene joka temppelin kulman ja kukkaistutuksen kohdalla montaa minuuttia. ;)


Näkemisenarvoisia kohteita olisi ollut Kamakurassa vaikka kuinka, mutta koska aika oli rajattu, päädyimme suuntaamaan kulkumme turistikartan ilmaisemaa "scenic view"-, eli näköalapistettä kohti. Kyseinen piste sijaitsi Kamakuran metsäisten pohjoiskukkuloiden siimeksessä, jonne pääsi upeaa, pääosin porrastettua polkua pitkin Kenchojin temppelin alueelta. Jälkeenpäin itseäni Googlen avulla sivistettyäni sain tietää, että tuollekin temppelille olis ollut sisäänpääsy maksu, mutta me kylläkin lompsimme sisään ihan ilmaiseksi - eipä siellä portilla näkynyt ketään rahastajaa ja iltakin oli jo aika pitkällä - ties vaikka varsinainen temppeli oli jo suljettu, sillä paikassa oli hyvin vähän turisteja. X)


Portaita näköalapaikalle oli sadoittain, ja juuri kun luuli, että tässä tämä nyt oli, niin huomasimme kyltin, joka osoitti, että ハイキングコース (haikingukoosu, vaellusreitti) jatkui vieläkin ylöspäin. Näköalatasannetta vartioivat pelottavat apinanaamaiset kivisoturit, joita en olisi välttämättä halunnut jäädä katselemaan illan pimennyttyä. Ilta-auringossa ne olivat vielä suhteellisen harmittomia. Kukkuloilta oli tavattoman upeat näkymät Kamakuran kaupunkiin, aina Tyynelle valtamerelle saakka. Vastakkaisessa suunnassa aukeni usvainen kaupunkinäkymä korkeine rakennuksineen ja mastoineen.


Illan päätteeksi kävimme syömässä Kamakuran aseman läheisyydessä perinteistä japanilaista ruokaa tarjoilevassa ravintolassa, jossa onnistuin tilaamaan laajasta listasta tietenkin juuri niitä silmäkaloja, joita sanoin aiemmin vältteleväni viimeiseen asti. Tiesin kyllä tilanneeni kalatäytteisen paistetun onigirin, mutta jostain syystä menun kuvassa ei näkynyt vilaustakaan minkäänlaisista kaloista - saati niiden silmistä. Onneksi silmäkalat ovat niin pieniä, että tajusin syöväni niitä vasta siinä vaiheessa kun menossa oli toiseksiviimeinen haukkaus riisipallerosta. No, en voi väittää että kalat olisivat lopujen lopuksi olleet pahanmakuisia, ja niinpä viimeinenkin suupala tuli syödyksi ongelmitta. Hieman ne silmät kuitenkin ahdistavat edelleen.. X)

Kamakura on jo pelkästään kahden näkemäni temppelialueen perusteella mielestäni paikka, jossa jokaisen Tokiossa käyvän pitäisi vierailla. Sinne voi tehdä helposti päivämatkan Tokiosta käsin, mutta halutessaan siellä voi kyllä viipyä useammankin päivän, sillä näkemistä tosiaan riittää. Itse aion viedä jokaisen Japanin vieraani Kamakuraan ja näin kätevästi onnistua näkemään ne kaikki loputkin temppelit, jotka nyt ensimmäisellä kerralla jäivät näkemättä. ;)