Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!

Video: Riisan koulumatka Japanissa

Jos joku on viimeisten parin kuluneen kuukauden aikana ihmetellyt, ettei täällä tapahdu mitään, niin pahoittelen asiaa. Japani-aiheinen opinnäytetyöni on vienyt mehut aika lailla kaikesta aihepiiriin liittyvästä kirjoittamisesta – kun ensin koko päivän tekee töitä tuon kyselylomakkeen yhteydessäkin mainitun Japani-kirjaprojektin parissa, ei jotenkin illalla vähäisellä vapaa-ajallakin enää jaksa miettiä samoja asioita.

Kuitenkin kun törmäsin kuva-arkistojani selaillessani pariin hauskaan videonpätkään, jotka minun on pitkään pitänyt laittaa tänne näytille jo silloin kun ne 2009 lokakuussa kuvasin, ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Muuten ne unohtuvat taas jonnekkin kansion pohjalle. Niinpä heitin videon pätkät iMovie-ohjelmaan, säädin ja leikkasin niitä hiukan, lisäsin mukaan musiikkia, jota tuolloin pyöräillessä usein kuuntelinkin ja voilà! Luvassa muutaman minuutin video siitä, miten minä pääsin koululta kanaloiden, puutarhoiden, maissipeltojen, komeiden omakotitalojen ja junaraiteiden viitoittamaa tietä kotiin. Valitan, että video on kyllä kuvanlaadultaan aika karmaiseva, sillä se on kuvattu pyörän selästä vapaalla kädellä vanhalla pokkarikamerallani. :D Täytyisi varmaan hankkia jossain vaiheessa, ainakin ennen seuraavaa Japanin matkaa kamera, jolla voisi kuvata myös vähän parempaa videomatskua. Näiden editointi kun on niin hauskaa, ja jos kuvat kertovatkin tuhat sanaa, niin video kertoo ainakin kymmenen tuhatta! :)

Pitemmittä puheitta, Riisan koulumatka, olkaa hyvät! :D

Video lähtee pyörimään uudella sivulla kun klikkaat oheista linkkiä:

Shokudoun sapuskat 17.

Se on kuulkaas viimeinen shokudoun sapuska sitten tässä, sillä en luultavasti enää syö koululla ennen Suomeen paluuta, ellei jotain ihmeellistä tapahdu. Kauheaa, mitä minä tästä eteenpäin teen sunnuntaisin? ;)

Tässä viimeisessä kirjoituksessa pääsenkin sopivasti esittelemään ensimmäistä kertaa shokudoun aulassa sijaitsevan erilaisia paistettuja ja friteerattuja take away -ruokia ja obentoulaatikoita myyvän kojun, josta nappasin viime viikon kiireessä mukaan luokassa syötäväksi yhden lukuisista lounaslaatikkovaihtoehdoista.

照り焼きハンバーガーお弁当 - Teriyaki hamburger obentou

Koska teriyakikastike on yksi japanilaisten kastikkeiden suosikeistani, ei valinta obentouboksien välillä ollut vaikea. Laatikosta löytyi riisipedillä paitsi tietenkin se teriyakikastikkeella, eli makealla soijapohjaisella marinadilla, sekä seesamin siemenillä maustettu jauhelihapihvi, myös japanilaisittain valmistettua munakasta, pikkelssejä, noria sekä vihannestempuraa. Setti oli erittäin maistuva, ja vaikka se yhdistelikin sekä länsimaista että japanilaista ruokakulttuuria, sopivat maut oikein hyvin yksiin. No, tämän kulttuurien yhdistelemisenhän japanilaiset ovat toki osanneet asiassa kuin asiassa jo pitkään.

Kyseiseltä shokudoun take away -kojulta voi ostaa paitsi näitä erilaisia obentoulaatikkoja, tosiaan myös esimerkiksi erilaisilla täytteillä varustettuja perunakroketteja, erilaisia friteerattuja lihan paloja, kanavartaita sekä lohkoperunoita. Koju on suhteellisen suosittu, sillä siitä saa pikkusyömistä tai ihan kunnon obentoun nopeasti ja kätevästi ilman shokudoun välillä varsin pitkiä jonoja. Edellytyksenä tosin on, että saapuu paikalle ajoissa, sillä tiski alkaa tyhjetä jo noin kymmenen minuutin kuluttua varsinaisen lounastauon alusta.

Prinssejä, piraatteja ja "pari" nallekarhua puoliautiossa Tokion Disney Seassa

Torstain ohjelmassa oli junailu Chibaan ja Disney teemapuistojen tuntumaan, jossa olimme päättäneet viettää aikaa 3-2 -luokan kavereideni kanssa. Koska 3-luokkalaiset ovat kaulaa myöden työnhakukiireissä, kovin moni ei päässyt mukaan, mutta minulla, Makinolla, Nacchanilla ja Ippiillä oli tajuttoman hauska päivä.

Ippii, Nacchan, pepsodenthymyinen Arielin Eric, Makino ja minä.

Olin käynyt Disney Landissa kesällä, joten siitä syystä tällä kerralla suuntana oli Disney Sea. Koska en ole mikään kaikkein suurin Disney-fani, odotin päivältä lähinnä kavereiden kanssa hengailua laitteiden jonossa seisten. Aiemmalla Disney Land reissulla kesän helteessä ja tajuttoman ruuhkaisena viikonloppuna huvipuistoilu oli suoraan sanottuna mahtavasta seurasta huolimatta aika rankka ja väsyttävä kokemus, eikä ehkä niin suurta huvia kun huvipuistolta voisi toivoa.

Muutaman kerran päivässä toistuvaa paraatiesitystäkin sai seurata tavallisesta poiketen esteettömällä näkymällä ilman suuempaa väkijoukon tungosta.

Kavrini vannottivat, että minun on huomautettava tämän kuvan kohdalla, ettei Disney Seassa ole ihan aina näin autiota. ;)

Mutta mitä, tammikuinen Disney teemapuisto oli kuin Kokkolan keskusta. :D Ihmisiä oli siellä täällä, eikä tungoksesta tietoakaan. Jonot olivat samaa luokkaa kuin Lintsillä kesän ruuhkapäivinä, eli parhaisiin laitteisiin joutui jonottamaan vain vaivaiset puolisen tuntia, ja moniin pääsi kyytiin jopa viiden tai kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen. Suomessa, jossa on tottunut siihen, että vuoristoradasta voi välillä juosta suoraan vaunusta noustuaan taas uudelleen kyytiin ilman sen suurempia odotteluja, nämä Japanin normaalit monen tunnin jonotusajat laitteisiin tuntuvat hullun hommalta. Itse asiassa pisin jono, missä odotimme, ei ollutkaan laitteen jono, vaan Mikin kanssa valokuvaan haluavien ihmisten jono. No, pitihän meidän nyt siihen liittyä jatkoksi, kun kerrankin kyseinen jono oli kuulemma normaalin satojen metrien sijasta vain puolen tunnin mittainen.

Jokaisella on tietenkin oma mielipide siitä, onko tämä kuva puolen tunnin jonottamisen arvoinen vai ei. Makino ja Nacchan, jotka ovat järkyttäviä Mikkifaneja tosin olisivat jonottaneet varmasti mielellään vaikka pari tuntia saadakseen ikuistaa idolinsa kameran muistikortille. :D

Niinpä tällä kerralla, kun jonotus ei vienyt suurinta osaa huvipuistopäivästä, huomasin ihan oikeasti viihtyväni Disney Seassa. Lisäksi täytyy kyllä todeta, että Tokion Disney Sea on laitteidenkin osalta paljon hauskempi paikka vähän varttuneemmalle väelle kuin Disney Land, sillä Sean puolella suurin osa laitteista on vuoristoratoja, joissa välillä mennään jopa kovaa, toisin kuin Landin puolella olevat välillä upeista lavasteista huolimatta vähän tylsäksi käyvät köröttelykärryt.


Disney Sean lavasteet ovat ehkä vieläkin makeammat kuin Landin puolella. Paitsi että huvipuistosta löytyy tietenkin Diseny-elokuvien aihepiirin lavasteita, siellä löytyy myös mm. välimerellinen pikkukaupunki, Broadway musikaaliesityksineen sekä Venetsian kanavat kondoleineen. Koska seurueemme koostui neljästä valokuvausfriikistä, varustettuna kahdella Nikonin ja kahdella Canonin järjestelmäkameralla, sekä parilla digipokkarilla, ei kameroiden laukaisimen painalluksia säästelty.

Yleensä eri hahmojen kanssa kuvaan haluavien ihmisten jonot ovat paitsi suosituimman Mikin, myös muiden hamojen kohdalla melko pitkiä. Tällä kerralla se sijaan pääsimme oikeastaan suoraan koputtelemaan Iines Ankkoja ja Karibian merirosvoja olalle, sillä väkijoukosta ei tosiaan ollut tietoakaan. Kun mahdollisuus kerran oli, niin otimmekin kuvia varmasti jokaisen vastaan sattuneen satuprinsessan ja komean merirosvon kanssa. Sanottakoon myös, että osa hahmojen näyttelijöistä oli omaksunut roolinsa aivan mahtavasti. Useimmat näyttelijöistä olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia juuri oikealla korostuksella ja maneereilla höystettynä, joten hahmojen kanssa jutustelu englanniksi oli varsin hupaisaa.

Mikki-hiiri ei ehkä ole minusta niin ihmeellinen, mutta Kapteeni Jack Sparrow on kyllä ihan.. karismaattinen. ;)

Eräs asia, joka Disney Landissa ja Disney Seassa saa minut hauskoista laitteista huolimatta vähän varpailleni on japanilaisten outo tapa koristaa itsensä ties millä kummallisilla Disney-killuttimilla nimenomaan huvipuistovierailun ajaksi - heti kun porteista astutaan ulos höpsöt Minni-hiirirusetit, Nalle Puhin korvat ja Pallo-Masi -päähineet häviävät kummallisesti jonnekin reppujen uumeniin. Huvipuiston puolella nämä varsin mauttomat koristukset ilmeisesti kuuluvat asiaan, mutta JR:n asemalla huvipuistovierailusta kertovat enää ihmisten kantamat Disneyn piirroshahmojen kuvien koristamat, tuliaiskrääsällä, -makeisilla ja -leivonnaisilla täytetyt muovikassillit.

Kevätmuoti 2010 Disney Sean tapaan

Tällä hetkellä Disney Sean huippukuuma muoti-ilmiö oli (toivottavasti) kylmän päivän vuoksi karut fleece- tai karvahatut. Pikkulapsien päässä ne vielä menettelevät, mutta aikuisten etenkin leopardikuvioiset versiot olivat kyllä mielestäni aika hirvitä ilmestyksiä. :D Jos lähes joka kuvassa vilahtelevat nallukat ihmetyttävät, niin kyllä minäkin vähän kummastelin, kun yli puolet Disney Sean vierasta kantoi mukanaan vaalean ruskeaa nallekarhua. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat kantaa koko päivän mukanaan pehmolelua? Kaverini osasivat valistaa minua, että tämä Duffy-nalle, joka on nimenomaan Diseny Sean ilmiö, on jokin uusi villitys, jota osa ihmisistä pukee erilaisin vaattein riippuen minä sesonkina sattuu teemapuistossa käymään. Jouluna Duffy on pukin puvussa, kun taas kesällä otsalla keikkuvat aurinkolsit ja yllä on t-paita. Duffy on jonkin kertomuksen mukaan Minnin Mikille merimatkojen ajaksi muistoksi antama lahjanalle, mutta minusta lähinnä hämmentävän hyvin onnistunut rahastuskeino.

Selvisihän se menestyksen syykin sitten lopulta. Olisi pitänyt arvata! Katsokaa nyt kuka niitä nalleja myy. No Roope Ankkapa tietenkin!!

Tammikuun puoliväli on Disney Sean hiljaisinta aikaa, joten arkipäivinä puisto on auki vain iltaseitsemään normaalin kello kymmenen sijaan. Ehdimme silti näkemään mukavasti auringonlaskun feikki-tulivuoren takana, sekä upean iltavalaistuksen.



Kerrassaan mainio päivä, joka todisti, että Disney teemapuistot ovat itse asiassa ennakkoluuloistani huolimatta ihan hauskoja paikkoja, kunhan sinne menee oikeaan aikaan, eikä kesäisen viikonlopun hysterian aikaan. Disney Landin reissun jälkeen mietin, että paikkaan tuskin tulisi mentyä toista kertaa, mutta Disney Seassa voisi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa. Laitteet olivat oikeasti hauskoja ja jos päivän valitsee oikein, reissu voi olla jopa rentouttava kokemus. Lisäksi tällä kerralla oli tietenkin ihanaa viettää päivä luokkakavereiden kanssa vielä kerran ennen Suomeen paluuta. Monet luokkakaverit tosin puhuivat haaveilevansa yhteisestä Suomen matkasta, joten katsotaan, josko tämä viikko ei kuitenkaan jäisi ihan viimeiseksi tapaamiseksi ennen omaa seuraavaa Japanin reissuani. :)

3年2組 ja 2年3組 -luokat, kiitos tästä vuodesta!!

Koulunkäynti Joshibissa on nyt ohitse, sillä minun osaltani kevätloma alkoi keskiviikkona. Viime viikolla 2年3組, eli 2. vuosikurssin 3-luokka, jonka kanssa kävin keväällä muutaman kurssin, pyysi minut pienimuotoisiin läksijäisjuhliin. Söimme porukalla pizzaa ja herkkuja ja juttelimme niitä näitä. Koska iltaluento venyi odotettua pidemmäksi, seitsemään asti, kovin moni ei voinut jäädä paikalle, mutta meillä oli luokkakavereiden kanssa kivaa pienelläkin porukalla. Kakkosluokkalaisten kanssa en ollut ollut niin kovasti tekemisissä syksymmällä, joten kaikki jaksoivat huomautella, kuinka japanin taitoni ovat karttuneet syksyn mittaan. Hidasta kielenkäytössä tapahtuvaa muutosta ei kovin hyvin itse huomaa, mutta koska muistan hyvin, miten en pystynyt keväällä kommunikoimaan kovinkaan monen kakkosluokkalaisen kanssa lähes mitenkään, tajusin, että keskustelu sujui nyt kyllä täysin erilailla kuin toukokuussa. :)

2-3 -luokan kanssa vietetty pizzailta.

Keskiviikkona 3. vuosikurssin 2-luokka, jonka kanssa olen opiskellut koko vuoden, järjesti myös luokkajuhlat paitsi miun lähtöni vuoksi, myös koska kouluvuosi on lopuillaan, ja 4. vuosikurssin alkaessa opiskelijat eivät enää opiskele saman luokan kanssa, joten monet eivät ole enää ensi vuonna niin paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Koska kyseessä oli viimeinen varsinaine koulupäivä, se aloitettiin tietenkin luokan siivouksella. Japanissahan tapana on paitsi ennen kesälomaa, varsinkin näin vuoden loppuessa siivota luokka perusteellisesti opiskelijatyövoimaa hyödyntäen. Kesälomaa edeltänyt siivous oli aika minimaalinen tämän kertaiseen lattianjynssäämiseen ja ikkunanpesuun verrattuna, mutta oikeastaan näen tämänkin arkisen operaation varsin positiivisena yhteishengenkohottajana.

Jynssäämässä lattiaa.

Kun luokka oli puunattu, pääsimme aloittamaan juhlimisen. Makino oli hommannut meille taas jollain salaisella konstilla ilmeisesti koulun piikkiin hirveän kasan friteerattua kanaa, paistettuja perunoita, onigirejä ja muuta naposteltavaa kuten sipsejä, popkornia, Pockyja ja karkkia. Kyllä kelpasi. Lisäksi meillä oli jälleen bingo, jossa oli mainioita palkintoja. Minä tosin olin jälleen aika huono-onninen, mutta toisaalta en kyllä kaipaa ylipainoisiin laukkuihini liiemmin lisätäytettä. Toisaalta, sain kuitenkin paremman muiston kuin yksikään bingopalkinto olisi voinut olla - jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut terveisensä japaniksi isoon korttiin, joka ojennettiin minulle pienen ihastuttavan muistolahjan kera. Yllättäen joku oli pistänyt merkille, että pidän turkoosista (pukeudun hyvin usein sinivihreään), joten sain kaksi söpöä sinivihreän sävyistä hiuslenkkiä sekä ihanan kaulakorun.

Poseerausta harrastettiin miljoonalla eri kokoonpanolla.

Ilta luokkakavereiden kanssa oli ratkiriemukas, ja vaikka varsinaiset juhlat loppuivatkin siinä kuuden tienoolla, osa porukasta jäi vielä viettämään aikaa koululle melkein kolmeksi tunniksi. Luokkakaverini Togepi piirteli Dragonball-sarjan hahmoja pahvimukiin, jonka jälkeen pahvimuki vaihtui jossain vaiheesa paperiin. Illan mittaan Togepi-rukka päätyi piirtämään kaikista paikalla olleista muotokuvan Toriyaman tyyliin. Pidimme myös hauskaa luokasta löytyneen, alkuperältään tuntemattoman kummallisen muoviseepran kanssa...

Togepi aka Marie aka "Toriyama-sensei" piirteli kupin täydeltä Dragon Ball hahmoja...

.. kunnes kuppi vaihtui paperiksi ja mallit Toriyaman hahmojen sijaan luokkakavereiksi.

Gundam-seepra nimeltä Victory.

Mahat kipeinä nauramisesta pyöräilimme porukalla koululta Sagami-Oonoon. Vasta kun hyvästelin viimeisetkin luokkakaverit, suurimman osan viimeistä kertaa, haikeus iski pintaan. Vaikka osoitteita oli vaihdettu ja yhteyttä luvattu pitää, niin tietäähän sen, että kaikkia ei kuitenkaan välttämättä näe enää koskaan. Päälisin puolin illasta jäi kuitenkin haikeuden sijaan hymy kasvoille, joten se, että sinä iltana uni ei meinannut tulla silmään ei johtunut harmituksesta, vaan seuraavan päivän Disney -reissun jännityksestä. :)

Shokudoun sapuskat 16.

Jos tutkitaan Joshibin ruokalan menua, niin siitä on helppo tehdä pari hyvin yleistävää päätelmää - japanilaiset pitävät oman maansa (välillä Kiinasta vivahteita ottaneiden) antimien lisäksi lähinnä italialaisesta ja korealaisesta ruoasta. Koska carbonara-pasta ei ole mikään suuri suosikkini, valitsin viime viikolla lautaselleni jälleen Japanin naapurimaan herkkuja.

ビビンバ　- Bibimba!

Korealaisen riisiä, erilaisia osittain eksoottisiakin kasviksia ja sieniä, sekä lihaa yhdistelevän ruokalajin nimen perään tekisi mieli laittaa aina huutomerkki. Bibimba kun kuulostaa niemnä mielestäni niin hassulta ja jotenkin riemukkaalta. Tuntuu että kun sen päästää huuliltaan, pitäisi sana sanoa suorastaan railakkaasti huudahtaen. Bi-bimba!!

Bibimba on herkku, joka tarjoillaan yleensä kuumassa kivikulhossa, jonka pohjalla on riisiä, ja päällä runsas kasa kasviksia ja usein myös lihaa, kruunattuna raa'alla kananmunalla. Nämä kaikki sekoitetaan kuumuutta hohkaavassa kulhossa, jolloin raaka kananmuna ehtii juuri ja juuri hiukkasen kypsyä.

Niinpä olinkin hieman hämmentynyt koulun keittolan tarjoamasta bibimbasta. En minä nyt toki mitään kivikippoa odottanut, mutta vähintäänkin sitä, että riisi ja muu kama olisivat olleet samassa kulhossa. Mutta erilläänhän ne olivat ja kananmunakin puuttui annoksesta kokonaan. Tästä huolimatta tyypilliseen, omaan makuuni sopivaan korealaiseen tapaan maustetut vihannekset hulahtivat vatsan täytteiksi alta aikayksikön. Vaikka ruoka ei toki pääse lähellekään aiempia bibimbakokemuksiani, niin olihan siinä ainakin sentään mm. bibimbaan kuuluvia sieniä, soijan ituja, ja mitä lie kukan varsia, jotka maistuvat oikein hyviltä. :)