keskiviikko 30. syyskuuta 2009

On meillä parkkipaikalla nuotiopiiri....


Japanilainen ystäväni Sari-chan kutsui minut syyskuun alkupuolella ottamaan osaa Tokion Akasakassa toimivan tyttöpartiolippukunnan iltanuotiolle. Lähdin innolla mukaan, sillä olenhan ollut itsekin partiolainen ties kuinka pitkään ja aina halunnut päästä näkemään partiotoimintaa myös vieraissa kulttuureissa.


Aluksi tutustuin Sari-chanin sudenpentulaumaan, eli ala-asteikäisten pikkupartiolaisten ryhmään, jolle menen yhdessä Sarin kanssa vetämään pari Suomi-aiheista partioiltaa lokakuussa ja marraskuussa. Lapset olivat söpöjä ja hyvin samanlaisia kuin suomalaisetkin partiolaiset - hihittivät ja hihkuivat, mutta osasivat kuitenkin käyttäytyä kauniisti, kun sitä vaadittiin.

Täällä useimmiten ihan tavallisessakin partioillassa on lapsukaisilla uniformut päällä. Akasakan tyttöpartiolaisilla on vaaleansininen partiopaita, hame ja -baretti, sekä partiohuivi, jonka väritys riippuu ikäluokasta. Kyseisenä nuotioiltana tosin tyttöpartiolaisten pukeutumisetikettiin kuului heidän kesäleirinsä t-paita, joten tavallisesta illasta poiketen aika harvalla oli uniformu yllään. Itse olin sonnustautunut rakkaaseen Himangan nuotioveljien partiohuiviini, jonka olen 7-vuotiaana sudarina saanut, ja jota koristi Louhisudensolki vuosien takaa. Suomalainen partiohuivi oli kuulemma tosi "cool", vaikka ei se minusta nyt niin kauheasti japanilaisesta versiosta eronnut. ;)


Iltanuotio järjestettiin Akasakan luterilaisen kirkon parkkipaikalla, joka on tällaiselle loputtomiin metsiin tottuneelle ex-maalaiselle varsin huvittava iltanuotiopaikka. Kyseisellä kirkolla toimii kaksi lippukuntaa, tyttö- ja poikalippukunnat, joten iltanuotio oli järjestetty yhdessä kaikkien kesken.


Iltanuotio alkoi soihdun kannolla. Kaksi vartiolaista kantoi soihdut nuotiolle kynttiläkujan läpi, ja sytytti sitten nuotion. Ohjelmassa oli lauluja, sudareiden ja vartiolaisten esityksiä ja leikkejä. Minutkin tietenkin haettiin kaikenmaailman tuntemattomiin leikkeihin mukaan, mutta onneksi vuosien kokemuksella uudetkin leikit luonnistuvat alta aika yksikön, kun hetken seuraa, ja japaniksi huudetut partiohuudotkin opin parin kokeilun jälkeen. Lauluissa sen sijaan oli paljon tuttuja sävelmiä, joten tuli melkein tippa linssiin, kun oli niin nostalginen olo vanhoja tuttuja melodioita hymistessä. Ylipäätään oli tavattoman upeaa huomata, miten mahtava organisaatio partio on - vaikka pieniä eroja maiden välillä löytyy, pääasiassa partiotoiminta on samanlaista kaikkialla ja yhdistää toisiinsa lukemattoman määrän ihmisiä ympäri maailman.


Illan hämärtyessä unohdin tyystin, että olin keskellä Tokion vilinää, lähes suositun yökerhoalueen Roppongin kulmilla. Iltanuotiolla istuskellessa olo oli kuin penskana kesäleirillä. Nuotion loimua olisi voinut katsella ikuisesti, ja se yhteenkuuluvuus, mitä partioillassa sai kokea, oli sanoinkuvaamatonta. "I've got a P-B-spirit..."


Nuotion sammuttua ja illan pimennyttyä pikkupartiolaiset lähtivät koteihinsa, ja me nuoremmat johtajat taas suuntasimme illastamaan läheiseen izakayaan. Oli hauska keskustella japanilaisten partiojohtajien kanssa, ja sainkin paljon uusia ystäviä, joita tapaan varmasti vielä uudelleen. ^_^

tiistai 29. syyskuuta 2009

Riitan batiikkipajassa Tokiossa

Sunnuntaina kävimme Harukan kanssa batiikkivärjäyskurssilla Tokion Hoyan kaupunginosassa. Ohjaajanamme toimi tekstiilitaiteilija Riitta Nagahara, jonka tapasimme aikaisemmin keväällä, kun kävimme pyörähtämässä Suomi-kaissa, eli Tokion suomalaisten asukkaiden kuukausittaisessa tapaamisessa Suomi-kirkolla Nakanossa.

Muita kurssilaisia - me olimme sieltä nuoremmasta päästä.

Olen kerran aikaisemmin, silloinkin yllättäen Japanissa, tutustunut batiikkivärjäykseen, mutta tällä kerralla menetelmä oli hieman erilainen. Usein batiikkivärjäyksestä tulee mieleen hippimäiset, solmukuvioidut kankaat, mutta tällä kerralla käytimme kuviointiin solmimisen sijaan roo:ta. Kyseinen roo oli eräänlaista streariinimaista, ties mistä ainesosista tehtyä massaa, joka sulatettiin, ja jolla sitten piirtimen avulla kuvioitiin kangasta. Olin yllättynyt, miten yksityiskohtaista jälkeä massalla saattoi tuottaa.

Liisa keskittyy

Aluksi piirsimme suunnitelman kankaalle hennosti lyijykynällä. Tämän jälkeen roo sulatettiin kattilassa, ja kangas kuvioitiin sillä niiltä osin, joihin ei halunnut väriä. Roon alle jäävä kangas siis pysyi värjäyksen aikana valkeana.

Massa sulamassa keittimessä

Kuuman piirtomassan käsittely oli aluksi aika hankalaa - välillä juokseva, nestemäinen massa onnistui tipahtamaan väärään kohtaan kangasta. Siinä vaiheessa piti vain sitten vähän muuttaa designia, ja sisällyttää virheellinen kohta jollakin tavalla mukaan alkuperäiseen kuvioaiheeseen, sillä virhettä ei voinut korjata.

Kangas kuvioinnin jälkeen, valmiina värjättäväksi

Kun kuvointi oli suoritettu, kangas upotettiin ensin johonkin kemikaalilitkuun, jonka jälkeen se upotettiin väriaineella käsiteltyyn veteen. Tämän jälkeen kangas huuhdeltiin puhtaalla vedellä. Lopuksi roo poistettiin huljuttamalla kangasta jossain kiehuvassa kemikaalinesteessä. Lopuksi valmiit työt pestiin vielä pariin kertaan puhtaassa vedessä, jonka jälkeen kotiin päästyäni silitin huivin. Luultavasti pesen sen vielä varmuuden vuoksi kertaalleen pesukoneessa ennen käyttöön ottoa, jotta väriä ei varmasti enää lähde kankaasta.


Riitta valmistaa värjäysnesteet näppituntumalla, vuosikymmenten kokemuksella


Yksi kurssilaisista värjäämässä huiviaan


Haruka Riitan batiikkipajan puutarhassa, jossa kankaat värjättiin

Innostuin batiikkivärjäyksestä todella kovasti. Toivon, että löydän jossain vaiheessa aikaa ja ennen kaikkea rahaa, jotta voin mennä uudelleen värjäilemään kankaita. Olisi hauska kuvioida ainakin pari t-paitaa. Kurssimaksu vain on hieman korkea, noin 2500 yeniä, sillä materiaalit ovat varsin hintavia. Esimerkiksi kuviointimassa on aika kallista tavaraa, vaikka Riitta onkin kuulemma hankkinut omat tarvikkeensa halvemmalla Indonesian matkoiltaan.

Valmista!

sunnuntai 27. syyskuuta 2009

Anteeksi, mutta.... mitä?! Haluat antaa minulle Nintendo DS:n?

Nyt tekisi mieli kysyä, että mikä näitä japanilaisia oikein vaivaa? Tosin vaivaa on täysin väärä sana käytettäväksi, sillä ei toisten ystävällisyyttä tai anteliaisuutta pysty yhdistämään noin negatiivissävytteiseen ilmaisuun. Pitäisikin kai kysyä, mikä mahtaa aikojen saatossa tehneen japanilaisista niin vieraanvaraisia, auttavaisia ja kohteliaita, että hampaiden välistä mutistuihin "Kiitti"-kommentteihin tottunut suomalainen menee kerta toisensa jälkeen ihan hämilleen.

Ei ole tosiaan ensimmäinen kerta puolen vuoden aikana, kun en tiedä miten vastaanottaa lahjoja, jotka tuntuvat jotenkin älyttömän suurilta, vaikka antajalle kenties ovatkin turhaa tavaraa, josta on lähinnä kiva päästä eroon. Juttelimme pari viikkoa sitten takarivin luokkakavereideni kanssa 12.9. Nintendo DS:lle julkaistuista Gameboyn Pokemonin Gold- ja Silver -pelien uusioversiosta Pokemon Heart Goldista ja Soul Silveristä, jotka kaverini olivat ensimmäisenä myyntipäivänä käyneet itselleen hankkimassa, jotteivat jäisi ilman. (Ja saaneet kaupanpäälisiksi Pokemon-askelmittarin, jossa tietty määrä päivän aikana hankittuja askeleita nostaa askelmittarissa asustavan, tamagochimaisen pokemonin leveliä. Onko siistimpää askelmittaria nähty?!!) Minä vauhkosin innolla mukana, sillä olinhan itsekin joskus aikoinaan pelannut Pokemon Rediä. Naureskelimme myös faktalle, että mm. Shibuyassa soi jossakin kortteleissa Pokemonin pelimusiikki, josta tuli kaikille kovin "natsukashiit", eli lämpimän nostalgiset tunnelmat. Mietiskelin siinä sitten ääneen, että pitäisiköhän minun lopultakin hankkia se Nintendo DS Lite, josta olin jo pitkään haaveillut, kun Makino päätti taas lyödä minut ällikällä. "Mulla olis vanha Nintendo DS, jos haluut.."

Seuraavan viikon maanantaina tuijottelin sitten suu auki ja silmät ymmyrkäisinä, kun Makino kiikutti työpöydälleni vanhan pelikoneensa. Kaverini oli saanut kyseisen DS:nsä aikoinaan pikkuveljeltään tämän saadessa kyseisen käsikonsolin uudemman ja ohuemman version. Myös Makino oli kuitenkin myöhemmin saanut itselleen uudemman mallin, joten vanha DS oli jäänyt käyttämättömäksi kaappien nurkkiin. Jotta tilanne olisi vielä jotenkin absurdimpi, oli luokkakaverini liittänyt Nintendon käsikonsolin ja sen akkulaturin mukaan pussiin vielä omiyage-, eli tuliaissuklaarasian viikonlopun Disney Land -reissultaan...

Ei voi olla sattumaa, että Makinon vanha Nintendo DS on kaiken lisäksi vielä turkoosi!? (Lempivärini)

Arvanneehan sen, mitä tällaisesta lahjuksesta seuraa. Kun luento loppui, marssin Sakurayan peliosastolle, kysäisin myyjältä, sattuisiko heiltä löytymään 逆転裁判:n (Gyakuten saiban), eli suuren suosikkini, englanniksi tunnetun "Phoenix Wright" -pelisarjan kolmatta osaa. No löytyihän se, ja halvalla löytyikin.

Maagisesti junamatkat ovat nykyisin huomattavasti lyhyempiä, kuin koskaan ennen. ;)

Shokudoun sapuskat 1.

Koska minulta on useampaan otteeseen pyydelty kuvia japanilaisesta arkiruoasta, ajattelin lopultakin aloittaa kauan kaavailemani projektin. Tästä eteenpäin esittelen teille joka viikko jonkun Shokudoun sapuskoista, eli Joshibin kouluruokalan ihanista aterioista. Viikottaista viihdettä tulee olemaan tarjolla niin kauan kuin vaihtoviikkoja riittää, elleivät eri ateriaversiot ala toistamaan itseään sitä ennen. Tästä seuraa eittämättä mukavana lisäbonuksena myös se, että pääsen kokeilemaan loppujen lopuksi myös niitä villimpiä ruokavaihtoehtoja, jotka eivät muuten ehkä lautaselleni päätyisi. Pidätän kuitenkin oikeuden kieltäytyä syömästä simpukoita missään muodossa! :D


三色丼 - Kolmen värin donburi


Donburi tarkoittaa ruokalajia, jossa kulhollinen riisiä on peitelty jonkinlaisen lisukkeen alle. Lisukkeita ovat esimerkiksi erilaiset kastikemaiset lihahöystöt, vihannessekoitukset tai kananmunan eri muodot. Koulullamme on joka päivä tarjolla erilainen donburiannos, mutta tajusin vasta viime viikolla, että en ollut maistanut yhtäkään koulumme donbureista, vaikka aikaisemmat kokemukseni kyseisistä ruokalajeista ovat olleet varsin hyviä. Niinpä tuumasta toimeen ja donburijonoon!

Kyseisen päivän donburi, 三色丼, eli kolmen värin donburi oli tässä tapauksessa käytännössä maustetulla jauhelihalla, tietääkseni eräänlaisella munakokkelilla, ja lohen tapaisella kalalla verhoiltu riisikippo, jonka kruunaa ihastuttava, vaaleanpunainen tsukemono, eli pikkelssi. Kolmen värin donburi ei suinkaan aina sisällä juuri näitä päälysteitä, vaan periaatteessa nimi kuvaa vain donburin ulkomuotoa, eli riisikippoa, jonka kolme erimakuista lisuketta on aseteltu nätisti omiin lohkoihinsa. Kyseistä ruokalajia löytyy usein myös japanilaisten ravintoloiden listalta, sekä joskus myös obentouversiona (lounasboksina) konbinista, joten ei kun kokeilemaan.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Viheliäiset vektorit ja muita viikonloppusuunnitelmia

Viikko on taas hurahtanut ohi hetkessä. Olen viettänyt aikaa lähinnä kavereiden kanssa, mutta myös käynyt mm. asiakastapaamisessa Shinjukussa (niin fiiniltä kuin se kuulostaakin), sekä tietenkin yrittänyt paiskia töitä animaationi parissa.

Animaation tekeminen on suoraan sanottuna täyttä tuskaa. Jos piirrän, pidän siitä, että saan antaa kynän viedä ja mielikuvituksen laukata. Animaation tekeminen on niin kaukana tästä kuin olla voi - vektorigrafiikan työstö on tylsää hiiren klikkailua, jossa yhtä elementin tangenttipisteitä liikutetaan pikkuisen, jotta saadaan aikaan liike, tehdään uusi layeri kuvaan ja taas sama alusta, mikäli liikkeen tulee jatkua. Kukaan ei toki olisi kieltänyt tekemästä animaatiota täysin käsin, mutta ajattelin kuitenkin päästää itseni vähän helpommalla käyttäessäni vektoreita joita voi zoomailla mielensä mukaan laadun kärsimättä. Joka kerta kun keskittymiskyky meinaa herpaantua näytöltä jääkaapille tai jonkin laadukkaan televisiosarjan pariin, yritän muistaa, että luokkakaverini, joka tekee minuutin mittaisen animaation valopöydän kanssa tuhrustaen, saa piirtää noin 400 kuvaa. Joo, ehkä minä olen tyytyväinen niiden tangenttipisteiden siirtelyyn... Ensi viikolla vuorossa siis lisää tangentteja, sekä animaation musiikin ja äänitehosteiden metsästystä ja mahdollista tuottamista itse nauhurin kanssa. :]

Huomenna menen japanilaisen kaverini kanssa batiikkivärjäyskurssille! Kurssin pitää suomalainen nainen, joka opettaa ja tekee työkseen batiikkitaidetta. Odotan mielenkiinnolla, mitä saamme päivän aikana aikaiseksi. Olin aikeissa ostaa kurssille UNIQLO (Japanin versio Seppälästä tai H&M -tyyppisestä halpaketjusta varsin värikkäällä ja simppelillä vaatevalikoimalla) jonkun valkoisen t-paidan jonka voisin värjätä, mutta enhän minä tänään mihinkään ostoksille ehtinyt. No, onneksi kurssilla pitäisi olla tarjolla jotain värjättäviä kankaita talon puolesta. Pitänee esitellä tuotoksia myöhemmin. :)

Reilun viikon päästä pitäisi Joshibin kv-toimiston mukaan tulla jotain tietoa JASSOlta apurahan suhteen. Toivon kovasti, että asiat palaavat normaalille tolalleen. Alkujärkytyksen jälkeen olen kuitenkin taas suunnilleen jaloillani, sillä oletan selviäväni loppuvuoden tekemällä mahdollisesti vähän enemmän töitä kuin olin alunperin suunnitellut, ja opintolainaakin olisi vielä nostamatta melko reilusti, mikäli niin tiukille menee. Ei sillä, että velkataakan lisääminen mitenkään houkuttelisi. Varmuuden vuoksi joutunen kuitenkin jättämään väliin yhden himoamani keikan (Opeth olisi tulossa soittamaan Tokioon marraskuussa!!), jotten itse tahallani tee elämästä liian vaikeaa ylimääräisellä rahan menolla. -__-

torstai 24. syyskuuta 2009

LDP takaisin, ja vähän äkkiä, kiitos!

Japanissa vietettiin tässä vähän aikaa sitten parlamenttivaaleja, ja melkoiset vaalit olivatkin. Vuosikymmeniä johdossa ollut LDP (Liberal Democratic Party) koki murskatappion DPL:lle (Democratic Party of Japan). Vaikka lehdistä tuli luettua paljon mullistusta ja muutosta enteileviä uutisia, omassa elämässäni vaalit eivät liiemmin näkyneet rasittavia kovaäänisiä vaaliautoja ja pyörämatkan varrelle pystytettyjä mainosjulisteita lukuunottamatta - kunnes NYT.

Itse asiassa, eipä ole varmaan koskaan aikaisemmin ollut millään vaaleilla ollut yhtä konkreettista merkitystä elämääni. Jostain kumman syystä DPL on nimittäin päättänyt, että Japan Student Services Organizationin, eli JASSOn myöntävät stipendit ovat jollakin tavalla epäilyttäviä. Niinpä Joshibin kv-toimiston johtaja kirjoitti minulle tänään e-mailissaan, että JASSO joutuu väliaikaisesti lykkäämään kuukausittain tapahtuvaa stipendiensä maksua.. Maksun ajankohdasta he eivät tässä vaiheessa osanneet sanoa mitään.

! ! !

Ja kyseessähän ei siis ole mikään kotikutoinen pikkujärjestö joka noita stipendejä jakaa, vaan yksi Japanin suurimmista opiskelujärjestöistä, joten haluaisinkin kovasti tietää, mikä tässä toiminnassa nyt oikein DPL:ää hiertää. Ettei vain olisi johdossa vastapuolen edustajia? Oli miten oli, minun suhteellisen hyvin turvattu vaihtovuoden rahoitukseni on väliaikaisesti (tai kuka tietää vaikka lopullisesti) jäissä. Yhtään varsinaiseen puoluepolitiikkaan puuttumatta, pikkuisen ketuttaa, ja ottaisin mieluusti itsekkäästi vanhan puoluejärjestyksen takaisin, mikäli se palauttaisi rauhan budjettiini. Nyt olisi varmaan hyvä aika alkaa jyrsiä noita äidin lähettämiä hapankorppuja...

maanantai 21. syyskuuta 2009

Meishejä ja myyntitageja

Japanilaiset viettävät jälleen kansallisia vapaapäiviään. Tänään on 敬老の日 (keirou no hi), eli päivä, jolloin kuuluisi osoittaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta vanhempia ihmisiä kohtaan. Päivän henkeen sopikin hyvin kirjoittaa muistokirjoitus ensi viikonloppuna Suomessa vietettäviä mummun hautajaisia varten. Tuntuu mukavalta, että aiemmin piirtämäni kuva ja kirjoittamani muistoteksti luetaan hautajaisissa. Jotenkin se helpottaa ajatusta siitä, että en pääse paikalle muistotilaisuuteen täältä kaukaa.

Tiistain ja keskiviikon vapaiden merkitys on hieman pimennossa, kun japanilainen ystävänikään ei oikein osannut vastata, miksi silloin on lomaa. Pääasia tietenkin on, että kouluun ei tarvitse mennä, joten niinpä olen käyttänyt aikani hyödyllisesti ja tehnyt.. noh, koulutöitä. :P Täten loppujen lopuksi ero normaaliin koulupäivään on siis aika minimaalinen - olen lähinnä istunut tietokoneen edessä tai raapustellut luonnoksia ja suunnitelmia paperille.

Inspiroiduin kuitenkin lopultakin toteuttamaan suunnitelmani minikäyntikorteista, Teetin useamman sorttisia kortteja, joista osaa käytän meishin, eli normaalin käyntikortin tapaan ja osa taas palvelee myyntitagina silloin, kun myyn käsintekemiäni tuoteita. Seuraava tositilanne onkin reilun kuukauden kuluttua Joshibin festivaaleilla, jossa myyn rintaneuloja, kortteja ja mahdollisesti jotain muuta sälää, jos vain aika riittää niiden valmistamiseen.


Nämä ja muutama muu valokuvien pohjalta tehty käyntikorttiversio saapuvat 100 kappaleen pakettina ovelleni toivon mukaan parin kymmene päivän sisään. Valitsin tietenkin halvimman mahdollisen postitusmetodin, kuten pihin opiskelijan kuuluukin. ;) En malta odottaa!


lauantai 19. syyskuuta 2009

Fujia valloittamassa

Kuten aimmin lyhyesti sivulauseessa paljastin, kiipesin elokuun alussa Japanin korkeimmalle vuorelle, mahtipontiselle tulivuorelle, Fuji-sanille. Koska opiskelijankin on syötävä (ja päästävä ajoittin junailemaan Tokioon vapaa-ajan viettoon), on varsin kattava kuva-artikkeli fyysisesti elämäni rankimmasta, mutta myös yhdestä upeimmista kokemuksistani luettavissa eilen ilmestyneestä Anime-lehden numerosta 38.

Jotta blogientry ei jäisi pelkäksi kotiväelle suunnatuksi mainoshölinäksi, saatte nauttia exclusive-materiaalista pilvien yläpuolelta. ;D

Hehkeän hikisenä huipun tuntumassa.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Animaatio-opetusta japanilaisittain

Animaatiokurssin ensimmäiset kaksi viikkoa menivät hujauksessa. Meinasi melkein stressikin jo iskeä päälle heti syyslukukauden alkuun, kun opettaja tykitti meitä ideointitehtävillä, jotka alkoivat välillä jo heikompaa hirvittää - 50 mainoselokuvan konseptisuunnitelmaa olisi pitänyt tehdä parin päivän aikana. No, onneksi sitten loppujen lopuksi vaivaiset 30 riitti. Luokkakaverini Suomessa tekivät vastaavalla kurssilla kuulemma kaksi suunnitelmaa.....

30 sketchistä valkattiin sitten opettajan kanssa sulassa sovussa parhaimmistoa, joita lähdettiin kehittelemään eteenpäin. Eilen presentoimme viimeistellyt suunnitelmat auditoriossa. Kyllä oli kerrassaan miellyttävää takellella projektorin edessä esittelemässä omia piirroksia seinän kokoisina opettajalle, opettajan assistentille ja muille opiskelijoille - japaniksi. Presentaatioita on tähän mennessä vedetty toki koko luokan edessä joka kurssilla useampaankin otteeseen, joten se alkaa olla jo aika tuttua kauraa. Auditorio spottivailoineen ja jättimäisine valkokankaineen oli kuitenkin vähän toisenlainen kokemus kuin esitelmä pienessä, leppoisassa luokkahuoneessa.

Ainakin jokseenkin kunnialla suoritetun presentaation jälkeen perehdyimme tänään uusiin ohjelmiin, joita tulemme käyttämään mainoselokuvien työstämiseen. Istuin Macciluokassa hyvillä mielin siihen saakka, kunnes opettajan assistentti Kondou-san läjäytti jokaisen opiskelijan pöydälle sentin paksuisen monistenivaskan. Pläräsin nivaskaa läpi nopeasti ja kylmä hiki alkoi kohota otsalle. Monta kymmentä sivua kanjiviidakkoa. Mietin tuskissani, että päiväni ovat luetut - etenkin kun olin jostain ihmeen syystä saanut päähäni tehdä kahden mainoselokuvan sarjan yhden animaation sijaan!!

Luennon edetessä pelkoni osoittautuivat kuitenkin oikeastaan turhiksi. Ymmärsin opettajan selitykset ihan hyvin, kunhan seurasin vain silmätarkkana jokaista hiiren heilautusta videotykillä ja kuuntelin jokaisen lausutun sanan tarkkaan. Mikäli jossain vaiheessa keskittyminen herpaantui, se tarkoitti sitä, että käytännössä kaikki meni siltä hetkeltä ohi, sillä japanin kieltä ei voi vielä kuunnella puolella korvalla. Onneksi näin kävi vain pariin otteeseen, ja luennon päätteeksi täytyi todeta, että Final Cut Pro ja Adobe After Effects, joita pääasiassa käytämme animaation valmistukseen, ovat varsin yksinkertaisia softia. Toki niissä olisi opettelemista vuosikauksiksi, mutta yksinkertaisen, pääosin käsin tuotetun animaation valmistaminen niiden avulla on melko helppoa.

Inspiroiduin opettajan esimerkeistä sen verran pahasti, että lähdin pyöräilemään kotiin virne naamalla ja varma ajatus siitä, että kunhan pääsen istumaan tietokoneen eteen, alan heti piirtää animaatioideni taustoja. Niin.. siis se oli aikomus, kunnes juutuin parin muun meineillään olevan projektin pariin. Onneksi ilta on, jos ei nyt ihan nuori, niin ainakin vasta siellä keski-iän paikkeilla. ;P

maanantai 14. syyskuuta 2009

Reilireissu 5: Candy Candy ja muut lapsuuden sankarittaret

Lähes kaikki 80-luvulla syntyneet naispuoliset ystäväni tietävät Candy Candyn. Candy on supersöpö, ihaniin rimpsumekkoihin pyntätty sankaritar, jonka seikkailuja katsottiin lapsena kavereiden kanssa vhs-kaseteilta niin tiuhaan, että nauhat varmaan ehtivät melkein kulua puhki.

"Candy! Candyyyyy!" huusi Candyn paras kaveri Annie.

90-luvulla Suomen isommissa supermarketeissa oli tarjolla paljon japanilaisia animaatiosarjoja videokasettien muodossa. Ikävä puoli näissä kaseteissa oli, että pidemmistä sarjoista tuskin koskaan pääsi näkemään kaikkia jaksoja, ja muutenkin sarjat oli usein hieman epäloogisesti katkottu osiin, yhdistetty ja laitettu videoksetin muotoon. Yllätyin itsekin, kun näin myöhemmällä iällä olen huomannut, että suuri osa lapsuudeni sankareista onkin japanilaisten animaattoreiden käsialaa.

Yumiko Igarashin alkuperäinen guassimaalaus Kurashikin kaupunkiin sijoittuvan Kurashiki Monogatari maisemissa. Maalauksessa taustalla näkyy Ooharan taidemuseo, jossa tuli myös vierailtua.

Niinpä Kurashikin kaupungissa sijaitseva Yumiko Igarashin, eli Candy Candyn ja muiden valloittavien kaunottarien, kuten Rose-chanin ja Georgien mangapiirtäjän museo oli minulle kuin paluu 90-luvun alkuun. Oli mielenkiintoista katsella alkuperäisiä, ilmeisesti peitevärein maalattuja, yksityiskohtaisia taideteoksia, selailla Yumiko Igarashin mangakokoelmaa ja jättää viesti mangakan vieraskirjaan.

Candy Candy -mangaa

Yumiko Igarashin museo oli kooltaan aika pieni, mutta alakerran upea museomyymälä kompensoi näyttelytiloja. Se oli täynnä kaikkea pientä kivaa, joita olisi ollut kiva ostaa laukkujen täydeltä. Tyydyin kuitenkin muutamiin postikortteihin ja tuliaishankintoihin, joiden jälken nautin kuuman kesäpäivän kunniaksi Candy Candy -kahvilassa japanilaisen kesälimonadin, ramunen. Ramuneja tuli Morien luona juotua muutenkin aika reippaasti, sillä Hayato oli kyseisten juomien ystävä - eikä vähiten pullon sisältä juomisen päätteeksi saatavien lasikuulien takia. ;)

Elämäni vaaleanpunaisin taidemuseon myymälä

Ramune Yumiko Igarashin piirtämän Kurashiki Monogatarin hahmoilla

Museon aulassa saattoi myös poseerata Candyna tyypillisissä "tunge naamasi tästä aukosta ja ota valokuva". Hardcorefanit saattoivat myös vuokrata museolta mangassa nähtyjä prinsessamekkoja, joissa sitten sai ottaa valokuvan. En kuitenkaan kokenut olevani uusien vanhojenpäivä-kuvien tarpeessa, joten jätin väliin.

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Reilireissu 4: Perhe-elämää Kurashikissa

Kobesta matkani jatkui Kurashikiin, jossa entinen isäntäperheeni, Morit, asuvat tätä nykyä. Morit ovat minulle varmaankin läheisimmät ihmiset Japanissa, joten kymmenisen päivää, jotka vietin heidän luonaan olivat täynnä lämpöä, iloa ja unohtumattomia hetkiä.

Morien perhe kotinsa edustalla Kurashikissa

Daisuke työvetimissään sairaalan edustalla Hayaton kanssa

Matka Kobesta läntisemmässä Japanissa, Okayaman prefektuurissa sijaitsevaan Kurashikin kaupunkiin sujui kätevästi moottoritietä pitkin autoillen, sillä Eri, Morin perheen äiti, oli käymässä omien vanhempiensa luona Kobessa. Niinpä sain ennen Kobesta lähtöäni ilokseni tavata myös jälleen, viiden vuoden tauon jälkeen Erin vanhemmat. Emiko kokkasi tapansa mukaan upean illallisen, joka oli alkusoittoa seuraavan parin viikon aikana nauttimilleni herkuille Kurashikin ympäristössä.

Erin äiti Emiko kokkaamassa herkullista illallista

Morit asuvat uudessa, keväällä rakennetussa kauniissa talossa, joka on tyyliltään perinteisen ja nykyaikaisen japanilaisen kodin sekoitus tatamilattioineen, moderneine keittiöhärveleineen, automatisoituine kylpyammeineen ja ilmastointeineen. Rakennuksen ulkovuoraus oli erikoista, mustaksi poltettua ja savustettua puuta, joka on Kurashikin historiallisesti upeassa kaupungissa tyypillinen vanhojen talojen vuorausmenetelmä.

Morien kodin olohuoneen "länsimainen osa". Pieni tatamialue, josta kuva on otettu, on varattu lasten leikkeihin ja futoneineen se toimii myös varavuoteena.

Eteisessä vieraat vastaanotti Kabuto-kun, poikien lemmikkiötökkä, jolla oli kokoa ainakin puoli vaaksaa! Onnekseni kabutomushi pysyi kuitenkin terraariossaan..

Kurashiki on pittoreski, historiallisesti arvokas kaupunki, joka on tunnettu sen Edokaudelta peräisin olevasta upeasta kanaalialueestaan. Kanaalit pujottelevat katujen vierustaa kaupungin vanhassa keskustassa, jossa voi myös hypätä kanaaliveneen kyytiin. Mikäli Tokion sivukujien betonimiljöö ei aivan vastaa käsitystä japanilaisesta estetiikasta, niin Kurashiki taas on Kyoton ohella yksi niistä kaupungeista, jotka henkivät yhä vuosisatojen takaisen Japanin kauneutta. Kanaalin rantojen tunnelmalliset, vanhat riisivarastot toimivat nykyisin museoina, kahviloina, ravintoloina ja putiikkeina, joista voi ostaa esimerkiksi matkamuistoja tai perinteisiä taidekäsitöitä.


Pistäydyin Kurashikissa parissa taidemuseossa, joista tärkeinpiin kuuluu Oharan taidemuseo, Japanin ensimmäinen länsimaalaisen taiteen museo. Oharan museossa on esillä kuitenkin Monet'n, Manet'n, Picassojen ja muiden kuuluisuuksien töiden lisäksi myös japanilaisia puupiirroksia, keramiikkaa ja kimonoja. Kultturellin, ja kiinteitä liikesuhteita länteen luoneen Oharan perheen omistuksessa alusta saakka ollut taidemuseo on joidenkin mukaan ollut yksi syy siihen, että Toisen maailman sodan aikana Kurashikin kaupunki säästyi pommituksilta.

Kanaalin rannassa (Hayaton poseeraukset muistuttivat minua kovasti viime vuoden au pair-kesästä Brysselissä, ja erään tietyn pikkutytön vastaavista ilmeistä.. :D )

Kurashikin aseman tuntumasta löytyy shoppailunnälkäisille muutamia kivoja, pieniä putiikkeja sekä suuri tavaratalo. Lisäksi muutama pieni shopping arcade viihdytti minua suuresti olemassa olollaan, sillä kyseiset ostoskadut tuntuivat jämähtäneet jonnekin muutaman kymmenen vuoden taakse. Särisevistä kaiuttimista kantautui huvittava videopelityyppinen musiikki, osa suljettujen liikkeiden julkisivuista oli hienoisesti ruostunutta peltiä, ja avoinna olevissa liikkeissä myytiin mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Voi vain ihmetellä, miten pieni, pölyinen, ties mistä 80-luvulta peräisin olevia rannekelloja kaupitteleva liike tulee toimeen... Kävellessäni noilla unohtuneilla ostoskaduilla, tuntui kuin olisin ollut ihan eri maailmassa.

Kurashikin unohtuneilla ostoskaduilla vallitsi kummallisen epätodellinen tunnelma

Teimme Kurashikista lukuisia retkiä Okayaman prefektuurissa ja lähiympäristössä yhdessä Morin perheen kanssa. (Näistä lisää myöhemmin.) Parhaita hetkiä taisivat silti olla Morien lasten kanssa vietetyt leikkihetket. Kolmevuotias Hayato, joka osaa englantia enemmän kuin monet luokkakaverini (tai on ainakin tarpeeksi rohkea puhuakseen sitä ^_~ ), opetteli innoissaan uusia englanninkielisiä sanontoja kanssani. Eräänä aamupäivänä kasasimme yläkerrassa kaikessa rauhassa sähköjunaradan, kun taas illalla lueskelimme kuvakirjoja. Tosin kovin kauan pojalle tuskin tarvii kirjoja lukea, kun hän osasi jo tunnistaa hiragana-merkkejä. O_O Lasten kanssa touhutessa kielitaitoni pääsi uudenlaisten koettelemusten eteen. Opin kesän aikana tavattomasti uusia puhekielen ilmauksia ja sanastoa pienten kanssa touhutessani. Lasten ennakkoluulottomuus minun kielitaitojani kohtaan oli samaa aikaa hyvin rentouttavaa, mutta myös vaativaa, sillä Hayato jutteli minulle, kuin kelle tahansa aikuiselle miettimättä, ymmärränkö sitä, mitä hän minulle haluaa kertoa.

Insinööritaidonnäytteeni Hayaton paikallisjunan suorittamassa testiajossa. Hayatosta oli tavattoman hauskaa, kun suoritin aina japaninkielisen kuulutuksen, kun juna saapui asemalle.

Hieman temperamenttisesta isoveljestään poiketen yksivuotias Kakeru oli tilanteessa kuin tilanteessa oikea päivänsäde. Kake-chan myös söi oikeastaan ihan mitä vain - hän veti hyvällä ruokahalulla niin sashimia, merilevää ja nattoa, kuin myös kaikkien muiden inhoamaa lakritsaa. :D

Kake-chan - voiko tämän söpömpää ilmestystä olla?

Erikon ja Daisuken luona vieraillessani sainkin syödä varmasti koko vuoden edestä upeita ruokia. Paitsi että joka aamu sain istua valmiiseen aamupalapöytään, Morit halusivat välttämättä viedä minut myös moneen otteeseen ravintolaan. Ja voin sanoa, että jotkut ravintoloista olivat sitä tasoa, että ei olisi minun lompakollani moiseen paikkaan asiaa.


Koska moista vieraanvaraisuutta on melko ahdistavaakin ottaa vastaan parin viikon ajan, halusin edes jollain tavalla osoittaa, miten kiitollinen olin Moreille niin tämän vuotisesta vierailustani, kuin kesästä 2004. Niinpä, sopivasti Daisuken ja Erin seurustelun vuosipäivänä kokkasin Morien keittiössä illallisen koko perheelle. Haasteena oli, että juusto, maito ja kerma olivat pitkälti kiellettyjen listalla, sillä Daisuke ei niistä oikein välitä. Niinpä valmistin bravuuriani, purjoperunasosekeittoa krutongeilla, lempisalaattiani (tosin ilman couscousta, sillä sitä ei mistään kaupasta löytynyt), sekä melko perinteistä suomalaista jauhelihapiirakkaa höystettynä tomaatilla, basilikalla ja oreganolla. Jälkiruoaksi katoimme kahvipöydän kunigatarkääretortulla. Täytyy myöntää, että kokkaamisessa oli ehkä vähän omakin lehmä ojassa - oli ihanaa päästä kokkaamaan pitkästä aikaa, sillä täällä Tokion minikeittiössäni ei kovin erikoisia aterioita loihdita.


Kääretorttu


Ei siis mitään varsinaista gurmet-ruokaa, vaan perussuomalaista nykykeittiötä eurooppalaisilla vivahteilla. Onneksi ainakin kaikki söivät hyvällä ruokahalulla. Ruoan lomassa juttelimme Suomesta, ja naureskelimme ajatukselle, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa Hayato ja Kakeru voivat tulla viettämään vaihto-vuotta Suomeen, tietenkin minun toimiessani isäntäperheenä. Toivon todellakin näkeväni Morien perhettä jälleen uudestaan Suomessa, ja mieluummin vähän aiemmin, kuin vasta Hayaton lukio- tai yliopistovuosina. XD

lauantai 12. syyskuuta 2009

Silmälasishoppailua Shibuyassa

Olin tänään kaveriporukalla karaokessa Shibuyassa, ja jostain ihmeen syystä olin saanut päähäni, että minun täytyy tänään käydä kurkistamassa Shibuyan aseman yhteydessä olevan Mark Cityn ostoskeskuksen Zoffin silmälasiliikeeseen...

Harhailin hyllyillä hyvän tovin saaden jännittyneet myyjät pois tolaltaan kielitaidottomuutta huokuvalla ulkomaalaisella olemuksellani, mutta eräs naismyyjä kokosi lopulta rohkeutensa ja tuli tarjoamaan apuaan varovasti japaniksi.

Olin jo monta vuotta ihastellut paksusankaisia, kulmikkaita ja tummia kehyksiä, ja siinä niitä nyt oli, kymmeniä! Aiemmin en ollut kuitenkaan uskaltautunut ostamaan niin "erikoisia" silmälaseja - olivathan nykyiseni vasta toiset lasini elämässäni, joten olin nuorempana pääasiassa etsinyt laseja, jotka pikemminkin häviävät nenällä, kuin toimisivat jonkinlaisena katseen kiinnikkeenä. :P Tällä kerralla puolellani oli kuitenkin japanilaisen optikon hinnoittelupolitiikka. Jos lasit maksavat vajaa 40 euroa, niin onko sillä loppujen lopuksi niin väliä vaikkei niitä loppu elämää käyttäisikään? Niinpä tein elämäni ensimmäiset extempore-silmälasiostokset.

Kyllä näihin kestää jonkin aikaa totutella...

Innostuin ostoksestani siinä määrin, että mietin, että pitää käydä täällä halpojen silmälasien luvatussa maassa kysymässä millä hinnalla optikko tekee uudet linssit vanhoihin pokiini, jotka nekin ovat edelleen minulle mieluiset. :] Kiitos Acjamalle ja Juki-sanille, kun vinkkasitte minut Zoffiin! :)