perjantai 27. helmikuuta 2009

Maailmaympärimatkaaja

Koska Haruka palaa Japaniin maanantaina, päätimme tänään viettää vielä aikaa yhdessä Suomessa. Onneksi näemme jo reilun kuukauden kuluttua uudelleen, joten siinä mielessä ei taaskaan tarvinnut hyvästellä japanilaista ystävää liian haikeissa merkeissä.

Iltapäivällä käväisin ensin hakemassa viisumini Japanin konsulaatista, ja menin sitten Harukaa vastaan rautatieasemalle. Nyt on siis passissa viisumi, eli toisin sanoen tuommoinen tarrantapainen läpyskä, joka lupaa, että saan saapua kerran Japaniin ja pysyä siellä vuoden ajan. Olivat konsulaatissa ystävällisesti nitoneet myös "Certificate of Eligibility"-todistuksenikin passiini kiinni, jotta se on varmasti sitten mukana lentokentällä. Voisin hyvin kuvitella, että kaikki eivät välttämättä muistasi sitäkin ottaa mukaan, koska ainakin itse kuvittelin joskus vielä kuukausi sitten, että se paperi on pelkästään viisumin hankkimista varten saatu todistus, vaikka oikeasti en pääsisi maahan ilman sitä lappua, vaikka minulla olisikin viisumi.

Menimme Harun kanssa Tennispalatsin taidemuseoon katsomaan Disneyn taidetta käsittelevän näyttelyn. On aina kiva käydä näyttelyissä sellaisen ihmisen kanssa, joka tykkää tiirailla tauluja yhtä läheltä ja yhtä hartaasti kuin minäkin, joten näyttelykierros oli oikein antoisa. Tosin itse olen vähän sitä sorttia, että muutaman tunnin aktiivisen kiertelyn jälkeen maha alkaa mouruamaan ruokaa, jalat väsyä, ja sitä kautta keskittyminen taiteeseenkin pikkuhiljaa herpaantua. Disneyn studion alkuperäisluonnokset ja story boardit lapsuuden ihaniin animaatioihin olivat silmäkarkkia. Olin erityisen ihastuksissani katsellessani tavattoman uskomattomia guassitöitä, joiden yksityiskohtaisesta jäljestä voin vain haaveilla. Omat siveltimen vetoni eivät ole vielä ihan Disneyn taiteilijoiden tasolla. ;)

Huvittavinta näyttelyssä kuitenkin oli ehkä törmääminen erääseen japanilaiseen nuoreen mieheen. Puhuimme Harukan kanssa japaniksi jotain erään taideteoksen luona, jossa seisoi pari aasialaisen näköistä miestä. Toinen heistä tajusi yhtäkkiä meidän puhuvan japania. Hän sanoi meille hieman ihmeissään päivää japaniksi, ja Haruka ja minä vastasimme samalla kielellä. Japanilainen mies jutteli Harukalle jotain, ja minä kuuntelin vieressä. Haruka kertoi, että minäkin osaan japania, ja minä vain hymähtelin Harukan suitsutuksille japaniksi, että en minä nyt kyllä oikein mitään osaa. Tähän japanilaisen miehen seurassa ollut kiinalainen mies tuijotti minua ihmeissään ja kysyi, puhunko minäkin japania, ja varmisti vielä perään varovasti, että enhän minä siis kuitenkaan ole japanilainen? Hän ei ymmärtänyt japanin kielistä keskuteluamme, ja kuvitteli varmaan minun puhuvan todella sujuvasti.. XD Nauroin ja selitin, että ymmärrän usein ihan kohtalaisesti japania, mutta puhuminen on kyllä vähän toinen juttu..

Juttelimme siinä tovin siitä, miksi he ovat Suomessa, kunnes kiinalainen mies, joka oli museossa opiskelijatovereidensa seurassa, ja vain sattumalta törmännyt japanilaiseen mieheen, joutui poistumaan takaisin ystäviensä seuraan. Japanilainen mies kysyi, voisiko kierrellä näyttelyssä kanssamme, ja toivotimme hänet tervetulleeksi pieneen seurueeseemme.

Jatkoimme museokierroksen loppuun. Yhteensä vietimme museossa lähemmäs kolme tuntia! Taideteoksia ja animaatioelokuvien pätkiä seuratessamme saimme tietää, että japanilainen mies, Tsuyoshi, oli 25-vuotias tiedeaineiden (matematiikka, fysiikka, kemia, biologia ja maantieto) opettaja Sapporosta, Japanin pohjoisimmalta saarelta Hokkaidosta, ja hän oli tällä hetkellä maailmanympärysmatkalla reppureissaajana! Hän oli ollut matkalla kuusi kuukautta, ja toiset kuusi kuukautta olivat vielä edessä. Takana olivat lukuisat Aasian, Afrikan ja Euroopan maat ja nyt hän oli tullut Suomeen, josta jatkaisi lentokoneella New Yorkiin USA:han.

Koska kenelläkään meistä ei ollut mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia illaksi, jatkoimme museokierroksen jälkeen yhdessä Sokoksen lahjatavaraosastolle. Tämän jälkeen aloin itse olla todella nälkäinen, sillä olin joutunut korvaamaan päivän lounaan vaivaisella kahvilan sämpylällä ennen Harukan tapaamista. Niinpä menimme istumaan erääseen kuppilaan ja jatkoimme keskusteluja pääosin japaniksi. Välillä tunsin itseni todella avuttomaksi japanin kielen kanssa ponnistellessani. Minun on usein melko helppo ymmärtää Harukan puhetta, sillä hän ääntää selkeästi ja käyttää usein melko kirjakielisiä ilmauksia minun kanssa puhuessaan ihan tarkoituksella, jotta ymmärtäisin paremmin. Tsuyoshi taas puhui hieman hiljaa, ehkä pikkuisen epäselvemmin ja käytti osittain slangi-ilmauksia, joten välillä ymmärtäminen oli todella vaikeaa. Meillä oli kuitenkin kielimuureista huolimatta tavattoman hauskaa, ja vaihdoimme e-mail osoitteita lähtiessämme loppuillasta kukin tahoillemme. Kenties tapaamme yhdessä vielä Tokiossa joku kerta - kunhan Tsuyoshi jossain vaiheessa palaa maailmaympärysmatkaltaan.

Kerrassaan kummallisia tapaamisia. :D

(P.S. Lisään tekstin joukkoon kuvia, kunhan Haruka lähettelee niitä minulle sähköpostissa. )

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Harukan kanssa Himangalla

Japanilainen ystäväni Haruka oli menossa perjantaina tapaamaan ystäväänsä Rovaniemelle, sekä tutustumaan Lapin yliopistoon, sillä hän on kiinnostunut suorittamaan jatko-opintonsa Suomessa. Muita suunnitelmia hänellä ei ollut, ja koska hän oli matkustamassa pohjoiseen yksinään, ehdotin, että ottaisimme perjantai-aamuna saman junan, kun olin itse menossa vanhempieni luokse Pohjanmaalle. Haru oli tästä innoissaan – oli kiva saada matkaseuraa. Koska Haruka ei tuntunut oikein tietävän, mitä hän tekisi yksikseen Rovaniemellä kokonaisen viikonlopun ja hänellä oli ohjelmaa pelkästään perjantaille, kysyin, jos hän haluaisi tulla kanssani Himangalle. Hän oli ehdotuksestani tavattoman mielissään.

Niinpä nousimme perjantaina junaan aamuvarhaisella, ja olin itse Kokkolassa jo ennen yhtätoista. Haruka jatkoi rovaniemelle, ja minä menin kyläilemään, isäni luo ja sen jälkeen tapaamaan rakasta ystävääni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Lauantain vastaisena yönä ajoimme äitini kanssa hakemaan Harukan junalta, ja köröttelimme pilkkopimeää 8-tietä Himangalle. Matkanvarrella satuimme juuri poroista puhuessamme näkemään kolme hirveä! Ne seisoivat onneksi hirviaidan takana, eivätkä olleet päässeet tielle kompuroimaan. Haruka ei tunnistanut kyseistä eläintä, vaikka yritin kovasti selittää millainen se on ja mikä sen nimi on englanniksi. :]


Lauantaina lähdimme aamupäivästä luistelemaan. Haru ei ollut koskaan luistellut, joten äiti ja minä tuimme häntä aluksi molemmin puolin. :D Lopulta luistelu alkoi sujua kuitenin ihan hyvin. Joimme välillä kaakaota ja kiersimme rataa monta kierrosta. Muistin taas, miksi olen jossain välissä halunnut vaihtaa kaunoluistimet hokkareihin. Kaunoluistimet (ainakin ne omat, ikivanhat perintöluistimeni) ovat niiiiiin epämukavat. Jalkapohjani ja nilkkani olivat luistelun jälkeen ihan turrat. Huomasin myös, että luistelutaitoni ovat jääneet varmaankin jonnekin Kalajoen kaukalolle samalla kun kirjoitin itseni ulos lukiosta. ^_~ Pysyin kyllä ihan hyvin pystössä, mutta kaikki vähänkään erikoinen tuntui jotenkin tavattoman hankalalta. Oli kuitenkin hirveän hauskaa luistelemassa, vaikka ilma olikin reippaasti pakkasella, ja vihmova tuuli puhalsi sisään takin kauluksesta.

Välipalaksi söimme itseleivottua mustikkapiirakkaa ja korvapuusteja, ja illalla lämmitimme saunan. Kävimme Harukan kanssa saunasta vilvoittelemassa pakkasessa ja toisella kierroksella intouduimme käväisemään varpasillaan lumihangessa. Itseään saa varmaan syyttää siis, kun olen taas flunssassa.. ^_^''

Pimeän tultua yritimme jatkuvasti katsella, jos Harun toivomia revontulia olisi ilmaantunut taivaalle. Ilma oli kirkas ja pakkasta oli hyvin, mutta eipä siellä pohjoisella taivaalla näkynyt silti muuta kuin tähtiä. Minusta tuntuu, että ulkomaalaiset usein luulevat, että täällä on joka yö taivaalla revontulia. Niinpä vertasinkin ilmiötä tähdenlentoon - niitä näkee välillä, mutta aika harvinaistahan se on, etenkin, mitä etelämpänä Suomessa ollaan.


Sunnuntaiaamuna aurinko paistoi, ja päätimme lähteä kävelylle merenrannan metsään. Päästyämme metsänreunaan, pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Tarvoimme melkein puolimetrisessä hangessa metsän keskellä, ja mietin, että mitä ihmettä olin kuvitellut?! Että metsässä olisi keskellä talvea samat selvät polut, kuin kesälläkin? No, eipä ollut, mutta onneksi eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä olin suunnistanut kyseisessä metsässä yläasteaikoina hieman liian monta kertaa, että valkoinen lumivaippa voisi sekoittaa pääni. Päästyämme lopulta rantakallioille (joita ei luonnollisestikaan näkynyt kymmeninen senttien lumikerrosten alta), pohdin mielessäni, mitäköhän Haru nyt tästä lupailemastani "kauniista maisemasta" ajattelee. ^o^'' Ei kauniita silokallioita, vihreitä metsiä tai sinistä merta auringon valossa. Kaikkialla näkyi vain valkoista ja meri oli jäässä. Maisema oli kuin suoraa jostain pohjoisnavalta!


Jotta eksotiikka ei loppuisi pelkkään hiljalleen alkaneeseen lumipyryyn, päätimme kävellä takaisin lähtöpaikkaamme metsän sijaan jäätä pitkin. Olen itse ollut aina hieman pelokas jäällä liikkumista kohtaan, mutta koska horisontissa näkyi hiihtelijöitä, ja jossain kauempana kuului moottorikelkan jylinää, päätin, että eiköhän se jää meidätkin kanna. Suojakelistäkin taisi olla kuukauden päivät. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta olikin ajettu jäätie, jota pitkin oli ihanan vaivatonta kulkea. Jäällä kiemurtelevia autonrenkaan jälkiä ei ainakaan pääse näkemään Tokiossa, joten ehkä reissu lopulta tarjosi jotain muisteltavaa. ^-^


Viikonloppu kului hauskoissa merkeissä, mutta samalla taka-alalla mielessäni viipyili pieni haikeuden tunne. Viimeinen kerta Pohjanmaalla varmaankin vuoteen! En luultavimmin ehdi käymään Himangalla tai Kokkolassa enää ennen lähtöä. Kuitenkaan en onnistunut hyvästelemään muutamia ihmisiä ihan niin perusteellisesti, kuin olisin toivonut, sillä vielä tässä vaiheessa tuntuu kummalliselta sanoa kenellekään, että nähdään sitten 2010.. Niinpä isä ja hänen kihlattunsa jäivät juna-asemalle tavanomaisten vilkutusten saattelemana. Mietin kauhulla maaliskuun lopussa häämöttävää lentokenttäfarssia. Ainakin äiti rääkyy vuolaimenaan siskoni ja minun nieleskellessä kyyneleitä. Toivottavasti passintarkastaja tunnistaa minut passikuvasta myös naama punaisena.. ^o^''

maanantai 23. helmikuuta 2009

Jääkaappini Japanissa

Kun ruokapostausten teille kerran lähdin, niin esitelläänpa nyt sitten myös kouluruokien lisäksi, mita söin kotioloissa Tokiossa.

朝ご飯 - Aamupala

Aamu alkoi useimmiten joko puurolla ja hedelmällä, tai jugurtilla, hedelmällä ja myslillä. Parasta mysliä, jota Japani minulle tarjosi, oli Calbeen Fruutsu granoola, eli hedelmämysli, josta tuli syksyllä talvisesonkimauksi myyntiin myös herkullinen vaahterasiirappiversio. Koska täkäläiset myslit ovat aina melko makeita, käytin ainoastaan maustamatonta jugurttia. Olen oppinut pikkuhiljaa pitamaan sen hieman kitkerasta mausta jopa ihan sellaisenaan!

Välillä ostelin vaihtelun vuoksi myslin sijaan muroja. Silloin Kellogsin Genmai fureekut, eli taysjyvariisihiutaleet ovat ehdoton valinta. Oi miksi näitä ei saa Suomesta, miksi?!

Kulautan aamupalan alas joko jollakin supermarketin halvimmista tuoremehuista tai vihreällä teellä. Ja nyt puhutaan siis kylmasta vihreastä teestä, jota saa ostaa noin eurolla parin litran tonkan jääkaappiin. Kaipaan kyseistä pönikkää niin! Onneksi ostin sentään Ooiocha-puruja Suomeen, joten voin keitellä omat jääteet aina välillä.


ご飯 -Varsinaiset ateriat

Kevatlukukaudella olin aika väsynyt koulun jalkeen pyristellessäni päivittäin japanin kielen kanssa, joten iltaisin en liiemmin jaksanut kokkailla. Kesaloman jalkeen kunnostauduin kuitenkin oikein urakalla, ja kokkailin itse asiassa joka viikko montakin kertaa ihan kunnon ruokaa. Syksy jatkui vaihtelevasti, mutta vaikka söinkin paljon myös ulkona ruoan huokeuden ja hyvän illallisseuran vuoksi, jaksoin vapaa-aikana aina välillä myös tehdä itse ruokaa. Huikeinta tässa oli se, etta ateriani sisälsivät usein jopa salaattia, jota en jaksanut yleensä tehdä aiemmin edes Suomessa. Helpotusta aiempaan nihkeään salaatin tekoon ovat tuoneet tajuttoman katevät valmiiksi pilkotut pienet ja halvat salaattipussit, joita saa monenlaisina sekoituksina naapurin supermarketista. Yksin asuessa tällaiset pariin annokseen riittavat salaattipussit ovat äärimmaisen kateva tapa tuoda lautaselle vähän vihreää. Jos alkaisin ostamaan kaikki salaattiainekset erikseen, en saisi niitä syötyä kuitenkaan ennen kuin ne olisivat jo huonontuneet. Suosikikseni salaattirintamalla kehkeytyi Japanissa Cecarsalaatti. Niinpa jaakaapistani loytyy melkein aina pussi Cecarsalaattiaineksia ja Kyuupiin cecarsalaattikastiketta. Ilokseni kuulin, että Kyuupiita saa Hesingin Tokyokanistakin!!


Kokkasin Japanissa sekä japanilaista, etta suomalaisempaa ruokaa. Shinin kanssa kokkasimme kerran esimerkiksi syksyllä perunamuusia ja lihapullia. Toisinaan padassani porisi yksi lempiruoistani, kareeraisun kastike. Yhteistä kaikille kokkauksilleni oli kuitenkin se, etta niiden taytyy olla varsin yksinkertaisia ja valmistua hellalla, kun uunia ei ole. Monimutkaiset ruoat eivat innostaneet kokkaamaan ihan vain siita syystä, etta ruoanlaitto tilaa oli erittäin vähän, ja se vähäkin oikeastaan olohuoneen/makuuhuoneen puolella, ja hellan levyjä vain yksi. Niinpä riisipainotteiset ruoat olivat suosiossa, kun riisin saattoi tehda riisikeittimessä paistinpannun tai kastikekattilan valloittaessa sen ainoan hellan levyn.

Niiden päivien varalle, kun en jaksanut tehda mitään kovin erikoista, ostin aina pakkaseeni ihania, n. 50 senttiä maksavia paneroituja kalaleikkeitä ja paistoin ne rapean kultaisiksi paistinpannulla riisikeittimen hoitaessa oman osuutensa jääkaapin päälla puksuttaen. Minulla ei ole mitaan hajua mika kalalaji oli kyseessä, kun en koskaan vaivautunut selvittämään pakkauksen päälla lukevia kanjimerkkeja, mutta seitiä se ei kylla ollut, vaikka valkolihainen kala olikin.


スナック - Välipala

Tavoitteenani oli ainakin jossain vaiheessa syodä välipalaksi vain hedelmiä, mutta joskus tuli hemmoteltua itseään herkullisella Kirinin pehmeällä kermajuustolla. Kirinia löytyi oikeastaan aina jääkaapistani, sillä se sailyi sen verran pitkaan, että ei haittaa vaikka sitä nautiskelisi leivällä vain kerran, pari viikossa.


Kirinia levittelin vaalean pullaleivan paalle, joka on paitsi yksi niista harvoista leipätyypeistä, joita japanilaisissa supermarketissa myydään, myös varsin halpaa. Pussillinen maksaa yleensa noin 100 yenia, eli alle euron.


Jos olin oikein makeannälkäinen, levitin leivälle vielä jääkaapistani löytyvää marjahilloa. Useimmiten ostamani Kanpyn triplamarjahillo oli aika hyytelömäistä, ja marjojakin siina oli hieman turhan vähän, mutta koska kunnon hillot maksoivat niin paljon, joutui pihi opiskelija tyytymään hintalaatusuhteeltaan parhaaseen tuotteeseen.

牛乳 - Maito

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, täytyy suomalaisen maitoholistin varata supermarketin parhaan maidon esittelylle tietenkin oma kappaleensa. Olen tottunut juomaan rasvatonta maitoa jo lapsena, joten ilahduin kovasti, kun löysin japanilaisen supermarketin maitohyllystä Takanashin rasvattoman maidon. Se maistuu melkein samalta kuin suomalainen maito, toisin kuin jotkut muut maitomerkit Japanissa. Epäilen, etta maku saattaa johtua esimerkiksi siitä, että Takanashin maito on kotoisin pohjoiselta Hokkaidon saarelta, jossa ilmasto, ja täten myös mahdollisesti lehmien ravinto on tietääkseni vähän lähempänä suomalaisia oloja. Mikäli pitää enemmän kevytmaidosta, on Meijin Oishii gyuunyuu ehdoton valinta.

torstai 19. helmikuuta 2009

Mikä mahtava älynväläys!

Katsastelin eilen pankkini verkkosivuilla erilaisten pankki- ja luottokorttien automaattinostamiseen liittyviä palvelumaksuja. VISA Electron ja VISA-kortilla jokaisesta ulkomailla tekemästäni käteisnostosta tililtäni perittäisiin 2 euron kertamaksun lisäksi aina lisämaksuna 2,5% noston määrästä. Se tulee varsin kalliiksi, sillä esimerkiksi ensimmäisen vuokraeräni nostamisesta tililtäni saisin pulittaa melkein 65 euroa.. O_O

Pöllömpikin tajuaa, että ei tuo nyt kuulosta hirvittävän miellyttävältä vaihtoehdolta vuoden aikaiseen opiskeluun. Joutuisin tekemään isoja kertanostoja, jotta maksut eivät nousisi aivan hirvittäviksi, ja jotenkin minua ei miellytä ajatuksena se, että kanniskelisin tukkua 10 000 yenin seteleistä lompakossani.. Lisäksi jo omistamani VISA Elctronin hyväksyviä automaatteja ei Japanissa ihan joka nurkalta löydy. Harkitsemani luotollinen VISA-kortti on jo hieman enemmän käytetty, mutta siinä miinuspuolena ovat sen tuomat kuukausittaiset lisäkustannukset, jotka ovat tilinhoitomaksun osalta muistaakseni n. 3,5 euroa ja kuukausimaksun osalta 1-2,5 euroa riippuen, onko uusi vai vanha asiakas. Lisäksi kun varsinaista luotollista ominaisuutta en niinkään usko tarvitsevani, tuntuu VISAn hankkiminen jotenkin ihan turhalta.

Mutta sitten tajusin tarkastaa, paljonko pankki veloittaa ulkomaan tilisiirroista, ja nähdessäni kuuden euron kertasiirtomaksun suuruuden, koin älynväläyksen. Hankkimalla japanilaisen pankkitilin, voin hoitaa käteisnostot automaateilta ilmaisiksi siirrettyäni ensin haluamani summan Suomen tililtä japanilaiselle tililleni pelkällä siirtomaksulla ilman mitään prosentuaalisia lisämaksuja.

Varmistuakseni, että suunnitelmani myös toimisi, kysyin ystävältäni Yoshihideltä messengerissä, voiko japanilaiselta tililtä ylipäätään nostaa ilmaiseksi rahaa. Hän sanoi, että ainakin joidenkin pankkien korteilla se onnistuu, ja mainitsi esimerkkinä Shinsei Bank -pankin. Surffasin itseni kyseisen pankin selkeille, englanninkielisille kotisivuille ja sain selville, että kyseisen pankin debit-tyyppisellä kortilla voi nostaa rahaa yli 65 000 käteisautomaatilta ympäri Japania, ja lisäksi maksaa VISA Electronin tyylisesti liikkeissä, joissa on "J-Debit" -tunnus. Kaikki pankin omat sekä yhteistyökumppaneiden automaatit ovat ilmaisia käyttää, ja niitä löytyy mm. esimerkiksi kaikista konbineista, posteista ja useimmilta isoilta metroasemilta Tokiossa. Kirsikkana kakun päällä oli vielä fakta, että Shinsei Bank ei peri palvelumaksuja ulkomaisen tilisiirron vastaanottamisesta. Eli selviäisin rahojen siirrosta japanilaiselle pankkitililleni vaivaisella kuudella eurolla. Se on suomalaisella kortilla tehtävien toistuvien automaattinostojen maksuihin nähden pikkusumma!

Shinsei -pankkiin voi tehdä tilin ulkomaalainenkin, edellyttäen, että tällä on Alien Registration Card, eli ulkomaalaiskortti, jollaisen jokaisen pidempään maassa oleskelevan on hankittava viranomaiselta. Lisäksi viisumistatuksen on oltava jokin muu kuin "temporary visitor", eli turistiviisumilla ei tilin avaaminen onnistu. Pankki ei peri tilinhoitomaksuja, eikä tilillä ole minimitalletusrajaa, mikä miellyttää minua myös kovasti. ;)

Niinpä päätin, että VISA-kortin hommaaminen on näiden tietojen valossa oikeastaan ihan turhaa. Ensimmäiset viikot ennen Alien Registration kortin ja pankkitilin hankkimista pärjään käteisellä ja tuolla VISA Electronilla. Tilasinkin ihan vasta uuden VISA Electronin vanhan, vioittuneen kortin tilalle, jotta ei sitten tule ainakaan magneettijuovien kanssa mitään ongelmia ulkomailla. Näin se käy. :)

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Viisumin haussa ja kämppäasia loppuunkäsitelty

Olen tänään koulun jälkeen aikeissa astella Japanin Suomen suurlähetystöön toimittaakseni heille lopullista viisumin hakua varten tarvittavat lomakkeet. Lähetystö haluaa minulta viisuminhakukaavakkeen, valokuvan, passin ja tuon aiemmin mainitsemani, Japanin maahanmuuttoviranomaisilta hankitun "Certificate of eligibility" -todistuksen. Viisumi maksaa 18,50 euroa, ja sillä pääsee maahan vain kerran. Mikäli haluaisin viisumin, jolla voin surffailla vaikka Japanin ja Korean väliä, tai haluaisin käydä esimerkiksi Suomessa kesälomalla palatakseni jatkamaan vaihtoa Japaniin myöhemmin, minun tulisi hakea hieman kalliimpaa viisumia, joka tämän mahdollistaisi. Käsittääkseni tuollaisen maahanpaluuluvan voi hommata myös Japanista käsin, eli jos nyt jostain todella käsittämättömästä syystä minun pitäisi vaikka palata välillä Suomeen, ei peli ole silti menetetty. :P 

Saan viisumin luultavasti jo tänään, tai virkailijan mukaan viimeistään huomenna. Viisumihaku ei siis ole järin pitkä prosessi, kunhan tuo sertifikaatti on hankittu etukäteen - ilman sitä hakemuksen käsittely voi kestää jopa pari kuukautta.

Kämppäasiakin on aikalailla selvä. Vuokra on nyt se mikä on - lakanat, peitot ja täkit kuuluvat ilmeisesti samaan maksuun, joten niistä ei voi tinkiä. Siivousmaksu on kertamaksu, joka kattaa kämpän siivoamisen sitten, kun asumiseni siellä tammikuussa 2010 päättyy, eli mitään ikiomaa viikkosiivoojaa ei ole tiedossa. ^_~  Ihan niinkuin Suomessakin, myös Japanissa vuokralainen on velvollinen siivoamaan kämpän putipuhtaaksi asumisensa päätteeksi. Luultavasti vuokrafirma on kokenut helpommaksi sen, että se pistää asialle ammattisiivoojan, kuin että se joutuu laskuttamaan asukasta jälkikäteen asukkaan tekemän huolimattoman siivouksen jälkeen. No, tämä tarkoittaa ainakin sitten sitä, että kämpän pitäisi olla tiptop sinä hetkenä, kun minä astun sen ovesta ensi kertaa sisään. Eipähän tarvitse sitten alkaa heti alkajaisiksi tekemään suursiivoja..

Minun tulee maksaa koko vuoden vuokrat neljässä erässä. Tämä on toisaalta helppoa, kun ei tarvi joka kuukausi olla kiikuttamassa rahoja jollekin taholle, ja toisaalta rasittavaa, sillä se tarkoittaa sitä, että säästötilini hupenee väliaikaisesti. Normaalistihan käyttäisin vuokrien maksuun opintotukia ja kuukausittaista stipendiä. No, onneksi olen säästänyt. Muuten saisi taas mennä pankkiin hakemaan lainaa. :P

tiistai 17. helmikuuta 2009

Tuleva koti Tokion liepeillä

Tähän saakka olen elänyt epävarmuudessa siitä, missä tulen asumaan ensi vuoden. Onneksi epäteitoisuus sai vihdoinkin väistyä, kun sähköpostilaatikossani odotti Japanista tullut maili täynnä faktaa uudesta kodistani.

Kv-koordinaattori Joshibista oli meilaillut meille vaihtareille tiedot asunnoistamme. Kirjeen lopussa oli toki kohtelias kysymys siitä, otammeko asunnot vastaan, mutta en usko, että olisin ikimaailmassa kehdannut vastata kieltävästi. Muodollisuudet muodollisuuksina.

Siispä tuleva kämppäni sijaitsee Kanagawan puolella Sagami-Oonossa, n. kuuden kilometrin päässä koulusta, ja vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä juna-asemalta, jolta pääsen hyppäämään suoraan Tokion keskustaan Shinjukuun vievään Odakyuu-linjan junaan. Junamatka Shinjukuun kestää Googlen mukaan n. 50 minuuttia, eli missään ihan metropolin pilvenpiirtäjäkeskuksessa en tule asumaan, ja hyvä niin.

Sagami-ono on entisen isäntäperheeni Morien mukaan rauhallinen ja mukava paikka asua – Japanin mittakaavassa toki. Tiirailemieni karttojen perusteella ihan asuntoni lähistöllä on paitsi läjöittäin erilaisia juoma-automaatteja, myös muutamia konbineja, eli pikkuisia valintamyymälöitä, apteekki ja lukuisia erilaisia pieniä ravintoloita. Ihan Sagami-Oonon juna-aseman tietämillä näitä kaikkia toki löytyy vielä tiheämmin.

Talo itsessään on joskus 90-luvun alussa rakennettu kivimöhkäle, jonka neliöhinta on jotain aivan järkyttävää. Tulen nimittäin maksamaan 22 neliön asunnostani n. 950 euroa kuussa! 950 euroa?!! Kun kuvittelemani 700 euroakin tuntui suolaiselta, entäs sitten melkein tonni? Stipendin ansiosta onneksi kykenen rahoittamaan oleskeluni tuossa ilmeisesti joillekin pohatoille tarkoitetussa luukussa. Ilman apurahaa kaikki säästöni olisivatkin huvenneet pelkkiin vuokriin..


Mitä 950 eurolla sitten Tokion laitamilta saa? Sillä saa varsin fiinin näköisen, täysin varustellun, ilmeisesti lyhytaikaista asumista eri kaupungeissa harrastavien businessmiesten käyttöön tarkoitetun miniasunnon siivouspalveluineen kaikkineen. En todellakaan tiedä, mitä järkeä 22 neliön asunnossa on käydä siivojaa minun tapauksessani, kun asun siellä kuitenkin parin viikon sijaan sijaan kymmen kuukautta. Aionkin kysyä, voisiko tämän ihastuttavan lisäyenejä laskuun tuovan palvelun jotenkin saada irroitettua vuokrasopimuksesta. Osaan ja jaksan kyllä siivota itsekin.


Vuokra sisältää myös pakolliset kulut, eli veden, sähkön, kaasun ja internetin. Tämä on ihan mukava seikka, sillä se tarkoittaa sitä, että voin talvella lämmitellä asuntoa ilman hirveitä pelkoja suurista lämmityskuluista. Kesällä taas pystyn pitämään asunnon mukavan viileänä ja hyvin ilmastoituna ilman inhottavaa ikkunoiden aukomista. Jos tiedätte hankalasta ja usein häpeän tunteita aiheuttavasta ötökkäkammostani, saatatte myös tietää, että vältän kesäisin mahdollisuuksieni mukaan tuulettamistsa avonaisten ikkunoiden ja ovien avulla, jotta tietyt asiat pysyisivät siellä, missä niiden kuuluukin pysyä, eli ulkona. ^-^'' Samasta syystä en pidä liiemmin pyykkien kuivattelusta ulkosalla, ja niinpä asunnon käytävästä löytyvät pesukone ja kuivausrumpu tekevät elämästäni Japanissa paljon helpompaa. ^_~



Asunto koostuu yhdestä melkein 8 neliön huoneesta, jonka yhteydessä ovella erotettuna on pikkuruinen käytävä. Käytävän vasemmalla seinällä on yhtä pikkuruinen keittiö. Keittiöstä löytyy yhden induktiolevyn lisäksi pesuallas, ruoanlaittovälineet ja astiat. Käytävästä avautuvat ovet oikealle erilliseen wc:seen, sekä kylpyhuoneeseen, jota voisi kokonsa puolesta paremmin nimittää ehkä kylpykomeroksi. En tiedä miksi yksiössä täytyy olla erillinen kylpy- ja wc-tila, mutta ehkä se selviää, kun pääsen niitä kokeilemaan käytännössä. ^_~



Wc:stä löytyy ilmeisesti monenmoisilla nappuloilla varustetun japanilaisen pytyn lisäksi pieni peilikaappi, pyyhkeet ja jos oikein tulkitsin japanilaista nettisivua, myös shampoota? O_o


Itse asunnon päätila, eli makuuhuone-työhuone-ruokatila-olohuone-vaatehuone-yhdistelmä antaa olettaa, että kyseessä ei tosiaan ole mikään ihan halpa lukaali. Tämä monitoimitila näyttää mielestäni ihan jostain design-lehden sivuilta repäistyltä asuntoesittelykuvalta. Huoneesta löytyy jääkaappi, mikro, pieni kirjahylly, vaatekaappi, pikkuinen sohva, televisiotaso, litteä televisio, dvd/video-soitin ja jenkkisänky. Huoneen päädyssä on ovi pienelle parvekkeelle, jota japanilaiset käyttävät kokemusteni mukaan yleensä lähinnä vuodevaatteiden tuulettamiseen. Jos asuisin asunnossa vielä pidemmän aikaa, saattaisin kasvattaa siellä yrttejä. Kerankin olisi tarpeeksi lämmin veranta siihen hommaan! ^_~

Vaikka asunto on ihan naurettavan kallis, olen jostain kumman syystä yllättävän innoissani sinne muuttamisesta. Se on kaunis, kompaktin oloinen ja sijainti on mainio. Toivon vielä, että voisin saada vuokraa alaspäin karsimalla muutamia mielestäni täysin turhia asunnon hintaan kuuluvia palveluita, kuten edellä mainitun siivoojan ja vuokrattavat lakanat. Noin pitkän oleskelun ajaksi voin aivan hyvin ostaa pari settiä lakanoita ja viedä ne vaikka Suomeen matkamuistona.

Odotan mielenkiinnolla, mitä kv-koordinaattori Shimoda-san vastaa esittämiini siivousta ja lakanoita koskeviin kysymyksiini..

Asunto on vuokrattu Man3-nimisen väliaikaisia asuntoja välittävän firman kautta, ja edellä nähdyt kuvat asunnostani kaivoin Man3:n nettisivuilta osoitteesta www.man3.jp.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Sendain vaihtarit palasivat kotiin

Neljän kuukauden Suomessa sompailun jälkeen Sendain vaihtarit palasivat takaisin Japaniin. Pidimme heille opettajien johdolla jäähyväispippalot koululla viimeisenä iltana ennen heidän lentoaan toiselle puolelle maapalloa. Vaikka jollain tavalla tunsinkin oloni haikeaksi, en osannut silti ajatella, että tämä olisi jotain lopullista – ja eihän se olekaan! Minähän olen jo 1,5 kuukauden kuluttua Tokiossa, vain parin tunnin junamatkan päässä Sendaista.

Monet olivat varanneet vaihtareille läksijäislahjoja – jotain, mistä he muistaisivat Suomen ja ennen kaikkea ehkä meidät ihmiset täällä. Minä ja muutama muu japanin kielen ryhmästämme olimme tehneet jokaiselle vaihtarille oman, A5-kokoisen kortin. Minä päätin piirtää tietokoneella ottamiani valokuvia apuna käyttäen kustakin vaihtarista kuvan sellaisessa tilanteessa, josta heidät muistin parhaiten, tai joka kuvasti niitä hetkiä, mitä olimme heidän kanssaan ehtineet viettää.

Koohei
Koohei on hauska, hieman ujo poika, joka joi
melkein aina cokista, jos olimme ulkona syömässä.


Yuudai
Yudai oli tavattoman aurinkoinen tyyppi,
ja tuntui aina nauravan. Hän auttoi usein
ruoanlaitossa, ja varmasti kaikki japanin
ryhmästämme muistavat hänet dangoista.


Yoshihide
Yoshihide on äärettömän fiksun ja aikuisen oloinen,
ja ehkä osin mainioiden englannintaitojensa takia
hän tuntui usein olevan joukon "pomo", vaikkei ollutkaan
vanhin. Hän kokkasi joka päivä muille japanilaisille pojille,
sekä aina meidän käydessämme heidän luonaan, myös meille.


Tooru
Tooru oli usein joukkomme hauskuuttaja,
enkä oikeastaan vieläkään tiedä, pitääkö
hän salmiakista ihan oikeasti, vai ihan vain
koska sen syöminen tuntui olevan niin huvittavaa.


Tatsuaki
Tatsuaki on aina hyväntuulinen ja valmis
mihin tahansa, mitä ehdotimme.
"Let's go!" tai "C'mon!!" eivät jääneet
laukomatta hänen suustaan varmaan
yhtenäkään päivänä.


Takenao
Takenao on ystävällinen ja mukava poika,
joka opetti meille monen moista erilaista origamia.
Milloin taittelimme niitä oikeista origamipapereista,
milloin ravintoloiden serveteistä...


Kazuya
Kazuya osallistui usein apuna ruoanlaittoon,
ja muistan parhaiten herkulliset tempurat,
joita saimme maistella "Ruokamatsurissamme".


Toivottavasti tapaan heidät kaikki vielä Japanissa. Ainakin uhkailin, että saattaisin saapua Sendaihin Tanabata-festivaalin aikaan. Se on yksi Sendain tunnetuimmista juhlista, ja paitsi että olisi kiva nähdä se kaikessa komeudessaan, se olisi myös hyvä tekosyy mennä Sendaihin tapaamaan ystäviäni. ;)

torstai 12. helmikuuta 2009

Häikäisevää kirkkautta tunnelin päässä

Minua on kohdannut sen verran suuri onnenpotku, etten tunnu osaavan pukea sitä sanoiksi..

Olin kuullut reilu vuosi sitten ystävältäni Emilialta vaihto-opiskelijoille suunnatusta stipendistä, jota voi hakea JASSOn (Japan student services organization) kautta. Stipendi myönnetään yhdelle vaihto-opiskelijalle per japanilainen yliopisto, olettaen, että yliopisto ensin saa valtuudet stipendin myöntämiseen.

Koska alemman asteen korkeakouluopiskelija ei oikeastaan voi saada lähestulkoon mitään apurahoja (suurin osa tarjolla olevista suomalaisista apurahoista on tarkoitettu tutkimustyöhön tai jatko-opintoihin, ei vaihto-opiskeluun), tämä japanilainen stipendimahdollisuus kuulosti hieman liian hyvältä. Etenkin, kun tiesin, että mahdollisuudet stipendin saantiin olivat ihan hyvät, sillä Joshibissa ei ole kovin paljon vaihto-opiskelijoita. Kysellessäni sitten Joshibin kv-vastaavalta Shimoda-sanilta tästä stipendistä, hän lupasi selvittää asian ja laittaa hakemukset vireille sekä minua, että yhtä aikaa kanssani Joshibiin opiskelemaan lähtevää Villeä varten. Ihmettelin hieman tuolloin itsekseni sitä, että voisimme molemmat saada stipendin, mutta olin luonnollisesti hyvilläni tästä mahdollisuudesta.

Hakuprosessi kesti marraskuusta helmikuuhun, ja tällä viikolla saimme lopultakin jännittäviä uutisia Japanista. Saimme kuulla, että stipendi oli myönnetty, mutta sittenkin vain yhdelle (kuten alunperin olin olettanutkin), ja meidän tulisi päättää kuka sen saisi – keskenämme! Voitte vain kuvitella, minkälaisen pakokauhun iskun sain vasten kasvojani. En ole koskaan ollut mitenkään kovin taitava itseäni markkinoidessani tai puolustellessani, saati nyt että perustelisin, miksi minun tulee saada tämä huomattava rahanarvoinen etu toisen, yhtä lailla sitä tarvitsevan hakijan sijaan. Ja ihan niinkuin kukaan voisi vastata tällaisessa tilanteessa: "Ei se mitään, ota sä vaan toi stipendi, eihän se oo kuin muutama satanen kuukaudessa..."

Oman koulumme kv-kordinaattori oli sitä mieltä, että mikäli valinta on pakko tehdä, minun tulisi saada stipendi, koska oleskelen Japanissa pidempään kuin Ville. Hän ehdotti myös varovasti, että ehkä voisimme epävirallisesti jakaa stipendin keskenämme jotenkin.

Lopulta yllättävänkin helposti vain muutamien sähköpostittelujen jälkeen pääsimme mielestäni Villen kanssa mainioon ja reiluun yhteisymmärrykseen: minä saan stipendin virallisesti, jotta siitä saadaan mahdollisimman suuri hyöty, mutta jaamme sen keskenämme tasan niinä kuukausina, kun Ville on kanssani Japanissa. Niinpä siis neljä ensimmäistä kuukautta saamme molemmat puolikkaan stipendin kuukausittaisesta avustuksesta, joka kokonaisuudessaan on hurjat 80 000 yeniä. Voitte vain kuvitella, miten suuri helpotus tällainen rahallinen tuki on vaihto-opiskelijalle, jonka on pitänyt hoitaa lähes kaikki rahoitus tähän saakka pelkkien omien säästöjen ja lainan varassa. Nyt voin hengähtää helpotuksesta, ja ihan oikeasti nauttia Japanissa olostani. Mitään luksuselämää ei toki ole tiedossa, mutta ajatus siitä, että voi rauhassa syödä ihan normaalisti, ehkä tehdä pari pientä retkeä naapurikylään ilman kauheaa pennin venyttäjän ahdistusta, ja mahdollisesti vaikka investoida omia, kynsin ja hampain vuosien varrella kerättyjä säästöjä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin talven lämmityskustannuksiin, on kieltämättä tajuttoman mukavaa.

Olen lottovoittaja! :D

maanantai 9. helmikuuta 2009

50 päivää lähtöön: Tuliaishankintoja

Kuten jo aiemmin olen maininnut, japanilaiset ovat tuliaiskansaa. Niinpä olen pikkuhiljaa täydennellyt tuliaisvarastojani, kun eteen on sattunut jotain sopivaa. Viimeisen viikon aikana olen haalinut kaappiini mm. suhteellisen edullisia Marimekon tuotteita.


Japanilaisille Marimekko on upeaa pohjoismaista huippusuunnittelua, kun taas suomalaisille se on paitsi sitä designia, myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea, käyttötavaraa. Tästäpä johtuen shoppailupaikkanikin näille Marimekon lautasliinoille ja vihoille olivat niinkin glamourit designin keskittymät kuin Valintatalo ja Tiimari. Ehkä vielä käyn ostamassa Tarjoustalosta parit patalaput ja käsipyyhkeet, niin johan on valikoimaa kerrakseen. ;)


Lisäksi muutamilta työkeikoilta Tammesta olen onnistunut kalastamaan tuliasaarteiksi pari mainiota kirjaa. Kirjat sinänsä eivät ole mikään mainio vieminen lentokoneessa, koska ne painavat melko paljon, mutta etenkin löytämäni japaninkielinen revontulista kertova kirja on varmasti grammojensa väärti. Jokainen tapaamani japanilainen on palanut halusta nähdä revontulia, ja se onkin yksi niistä muutamista harvoista asioista, joita suomesta maailmalla tiedetään (ei sillä, etteikö revontulia näkyisi muuallakin..). Ajattelin, että suhteellisen arvokas, kovakantinen revontulikirja voisi olla oiva lahja vaikkapa jollekin professorille.

Ystäväni Junkolle taas ajattelin viedä kaikenmoisia kutomisvinkkejä ja -ohjeita sisältävän Do Redo -kirjan, sillä hän innostui Suomessa ollessaan neulomaan villasukkia. Kirjassa on paljon kuvia ja melko yksinkertaisia sanallisia ohjeita, joten luulen, että Junko selviää siitä oppimallaan suomenkielellä. Ja jos homma käy liian vaativaksi, voinhan aina kääntää tarvittavat tekstit englanniksi. :]

Maaliskuussa, kaikkien työ- ja koulukiireiden vähän hellitettyä, alan taas tehtailemaan lisää kännykkäkoruja ja huoparintaneuloja. Eiköhän se matkalaukku siitä kohta ala täyttymään.. :P

perjantai 6. helmikuuta 2009

Tapaamisia Tokiossa..

Vaikka en tiedäkään vielä missä asun, tai mitä ja miten intensiivisesti oikeastaan tarkalleen ottaen opiskelen Japanissa vajaan parin kuukauden kuluttua, se ei estä minua jo tässä vaiheessa sopimasta tapaamisia Tokiossa vanhojen ystävieni kanssa. ;)

Sain pitkästä, pitkästä aikaa sähköpostia entiseltä kobelaiselta isäntäperheeltäni, Moreilta. He olivat iloisia kuultuaan, että tulen Japaniin, ja toivottivat minut jo tervetulleeksi kesällä heidän luokseen "niin pitkäksi aikaa, kuin vain mahdollista". Perheen pää, Daisuke, kertoi myös, että hänellä on pari kertaa vuodessa jonkinlainen lääketieteellinen työtapaaminen Tokiossa. Niinpä hän lupasi, että jos vain olen huhtikuun loppupuolella tavattavissa, hän ottaa perheensä, eli vaimonsa Erikon, sekä pikkupojat mukaansa! Olen niin odottanut näkeväni Morit, ja etenkin heidän uuden vauvansa, kohta jo vuoden vanhan Kakerun, jota en ole vielä koskaan tavannut. Myös Pikku-Hayato on varmaan kasvanut tavattomasti sitten viimenäkemän. Hän on jo kolmevuotias!

Jossain vaiheessa vuotta pitäisi kyetä matkustamaan Japanin eteläisimmälle pääsaarelle, Kyushulle, jossa asuvat Junko ja Misako, jotka molemmat ovat siis asuneet jonkun aikaa äitini luona ollessaan käymässä Suomessa. Lentäminen Kyushulle on melko kallista, samaa hintaluokkaa kuin vaikkapa normilento Suomesta Brysseliin, eli siinä 300 euron tietämillä. Mietinkin mahdollisuutta tuskastuttaa itseni kyllästymiseen asti junailemalla Kyushuun tavallisilla pikajunilla. Kyseessähän olisi oikeastaan kokonainen vuorokausi junassa ja juna-asemilla hengailua. En tiedä onko siinä mitään järkeä, joten täytynee ottaa selvää kuinka tuskainen matkasta kesän helteissä mahdollisesti tulisi, ja olisiko se oikeasti huomattavasti huokeampi tapa matkata kuin lentäminen. Toisaalta matkan varrella voisi poiketa vaikka Hiroshimassa, jossa ainakin jossain välissä haluan ehdottomsti päästä käymään, joten ainakin jotain potentiaalia junailusta voisi siinä mielessä löytää.

Tuntuu hullulta suunnitella kesälomamatkoja Japanissa, tai edes huhtikuun tapaamisia Tokiossa, sillä tuleva elämäni Tokiossa tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta. Missähän vaiheessa sitä oikeasti sisäistää sen, että olen ihan pian astumassa Japanin koneeseen!?