Minne Japanissa kannattaa mennä keväällä?

Huomasin yhtäkkiä, että huhtikuuhan lähestyy aivan liian kovaa vauhtia – en nimittäin vielä ole ehtinyt tehdä ihan kunnollisia suunnitelmia Kansain matkani suhteen enkä varannut vielä hotellin hotellia! No, onneksi hätätapauksessa majoitusta kyllä löytyy varmasti ystävien luota, mutta ei sitä oikein viitsi ihan koko lomaa muiden nurkissa asustella. Se on paitsi ihanien ihmisten vieraanvaraisuuden väärinkäyttöä, myös pidemmän päälle vähän raskasta. Lomalla pitää saada toisinaan myös mennä miten huvittaa, eikä se tietenkään toisten huushollissa asuessa luonnistu. Siispä pikapuoliin pitäisi ryhtyä ryokanin, kapselin tai ihan vaikka vain se tavallisen hotellihuoneen metsästykseen.

Mutta vaikka majoituksesta siis ei ole vielä hajuakaan, muutamia varsinaisia matkakohteita olen jo omalle keväälleni listannut. Tässä oleellisimmat tämän hetken keväisistä suunnitelmistani:

1. Kirsikankukat Yoshinolla
Naran alueella sijaitseva Yoshino on yksi Japanin suosituimpia kirsikankukkaspotteja – aaltoilevat vuorijonot peittyvät huhtikuun alkupuolella jopa 30 000 kirsikkapuun luomaan vaaleanpunaiseen kukkamereen silmän kantamattomiin. Populaakin on varmasti paikalla, mutta mikäpä sen rattoisampaa kuin joukkovaellus vuoripoluilla. Tänne suuntaan luultavasti aikamoisessa jetlagissa heti reissuni toisena päivänä, sillä kukat tahdon mennä tsekkaamaan heti matkan alussa, kun niitä vielä ehkä on. Loppupuolella reissua kun terälehdet ovat jo mitä todennäköisemmin tipo tiessään, ja ylipäätäänkin on siinä ja siinä, ovatko ne puussa edes silloin kun saavun Osakaan 10. huhtikuuta.

2. Nara
Narassa olen käynyt viimeksi 17-vuotiaana, joten voisi olla mukavaa päästä käymään jälleen peuraparatiisissa ja nähdä vähän enemmän Naran vanhaa kaupunkia.

3. Kyoto
Kyotosta on näkemättä vieläkin niin paljon. Kinkakujille en mene nyt kolmatta kertaa, mutta muutama muista upeista temppeleistä on vieläkin näkemättä, erityisenä häpeäpilkkunani Kiyomizudera, jolla en ole vielä jostain oudosta syystä käynyt kertaakaan! Lisäksi haluan käyskennellä jälleen geishakortteli Gionin joentörmällä, tällä kertaa toivon mukaan kirsikoiden terälehtien tipahdellessa hiljalleen kanavassa virtaavaan veteen. Ah, aika yltiöromanttinen kuvitelma. Luultavasti todellisuus ei ole ihan näin vaaleanpunainen, mutta ainahan voi haaveilla. ;)

4. Arashiyama
Arashiyama on Kyoton lähellä sijaitseva varsin luonnonläheinen kohde, jossa minua kiinnostavat erityisesti leppoisa pyöräily alueella, Saganon maisemajunareitti sekä jokiristeily Hozugawan upeissa maisemissa. Myös Arashiyaman apinapuisto on mielenkiintoinen kohde, jos aikaa riittää. Entisen isäntäperheeni isovanhempien huvila on näillä main, joten jos he sattuvat majailemaan siellä sopivaan aikaan, heitäkin olisi mukavaa käydä tapaamassa.

5. Kouya-san
Kouya-san on vuosisatoja ollut yksi tärkeimmistä Shingon-buddhalaisuuden keskittymistä Japanissa. Keskellä vuoria sijaitseville temppeleille ja jättimäiselle hautausmaalle on tehty pyhiinvaelluksia ja ikivanhat vaellusreitit kutsuvat edelleen pienelle päivähaikille. Aikomuksenani on yöpyä munkkien ylläpitämässä temppelimajoituksessa, jossa on mahdollista päästä mm. osallistumaan meditaatiohetkiin ja aamuseremonioihin sekä käyskentelemään munkin opastuksella Kouya-vuoren jättimäisellä ikivanhalla hautausmaalla metsän keskellä. Toiveenani olisi, että saapuisin vuorelle ainakin osittain jotain pyhiinvaellusreiteistä kävellen, vaikka junallakin kyllä pääsee aika pitkälle perille saakka. Saa nähdä, mihin voimat ja aika riittävät. Tästä pienestä henkilökohtaisesta retriitistä tulee varmasti yksi koko matkani ehdottomista kohokohdista.

6. Hiroshima
Ystäväni Megumin ja hänen poikaystävänsä Yuudain kanssa olemme matkaamassa viikonlopun viettoon Megumin mummolaan, jonnekin keskelle Hiroshiman landea. Ehkä samalla reissulla voisi tehdä Hiroshimassakin pienen kiepin.

7. Osaka
Osaka on ollut minulle aina vähän ristiriitainen kohde. Menen sinne, tietenkin, kun kerran lentokonekin menee, ja lisäksi muutama hyvä ystäväni asuu Osakassa, mutta itse kaupunki on aina jäänyt minulle vähän kylmäksi. Se ei ole erityisen kaunis, siellä ei ole mitään kovin ihmeellisiä nähtävyyksiä tai muutakaan kovin mieleenjäävää.. Mutta shoppailumahdollisuudet ovat sentään sellaiset, kuin suurkaupungissa kuuluukin, joten eittämättä Osakassakin tulee vietettyä tovi jos toinenkin. ;) Ja ruoan puolestahan tämä Kinkin alueen metropoli on mainio: mikään ei voita kunnon osakalaista okonomiyakia.


Kaikkea tekemistäni tällä reissulla leimaa ennen kaikkea toive päästä rentoutumaan ja viettämään leppoisaa lomaa. Listassa ei ole vielä yhtään onsenia, mutta kuumiin vesiin – vähintäänkin hotellin ofuroon – pitää kyllä päästä joka kaupungissa, jos vain suinkin mahdollista, sillä en tiedä montakaan parempaa asiaa kuin kuumat lähteet. Yritän olla reissullani kiirehtimättä mihinkään, joten pyrin vielä tässä kevään mittaan tekemään kunnolliset, mutta löysät suunnitelmat. Siten ei tarvitse sitten paikan päällä stressata turhista, kuten aikatauluista tai ehtimisestä, ja voi keskittyä ihan vain oleelliseen, eli ympärilleen tuijotteluun.

Löytyykö Riisa no Nipponin lukijoiden joukosta keväällä (kenties Hullujen päivien hurmoksessa ostetuilla lentolipuilla tai loppusyksyn Finnairin tai SASin alelipuilla) Japaniin matkustavia? Minnekäs te suuntaatte? :)

Hulluilta päiviltä seikkailulle läntiseen Japaniin

Kun käänsin eteeni Stockan Hullujen päivien katalogin tarjouslentojen sivun, tajusin yhtäkkiä Osakan 599 euron hintaa tuijottaessani, että vitsi, lentojen ajankohtahan saattaisi itse asiassa sopia minulle. Tarjoushinnat olisivat voimassa huhtikuun loppuun saakka. Kevät – sehän olisi paljon parempi aika matkustaa Japaniin kuin tämä kiireinen lokakuu, jota aiemmin tänä vuonna suunnittelin matkustusajankohdaksi.

Selailin kalenteria, laskin päiviä ja kädet alkoivat hikoamaan. Kirsikankukkasesonki Japanissa alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä!

Lauantai-aamuna heräsin kuuden pintaan ja ajelin ratikalla Stockmannille seitsemäksi. En ole aiemmin tullut ostaneeksi lentoja Hulluilta päiviltä, joten en oikein tiennyt mitä odottaa. Koska halusin olla suht varma, että saisin lennot juuri haluamilleni viikoille, päätin olla ajoissa. Saapuessani Akateemisen kirjakaupan eteen, jonoa oli karkeasti ottaen nelisenkymmentä ihmistä. Kun vuoronumeroiden jako alkoi 7:30, suurin osa ihmisistä valitsi palvelutiskin jonon, vaikka tarjolla oli myös Finnairin nettipäätteen jono. Hämmästyksekseni hyppäsinkin hyvän valintani ansiosta jonossa sijalle 10, ja lähdin numerolappuineni aamukahville odottamaan tavaratalon aukeamista.

Kun ovet sitten kahdeksalta aukaistiin, kipusin kakkoskerroksen Finnairin myyntitilaan ja katsahdin seinällä loistaneeseen numerotauluun. Nettipäätteille mahtui kerralla kahdeksan ihmistä, joten muutaman minuutin kuluttua minun numeroni pamahtikin jo ruudulle. Noin kymmenen minuuttia tavaratalon aukeamisen jälkeen lentoliput polttelivat kännykässäni. Huhtikuu, hanami ja Japani! Parasta!

Stockmannilla oli vilskettä jo aamuvarhain. Pikkulinnut kuitenkin lauloivat Riisa no Nippoin Facebook-sivulla, että kyllä niitä lippuja riitti halukkaille myöhemminkin päivällä. No, otinpahan varman päälle. :)

Tässä vaiheessa suunnitelmat reissun suhteen ovat vasta alussa, mutta näillä näkymin näyttäisi siltä, että matkustan yksikseni Eeron koulu- ja työkiireiden vuoksi. Olen kuitenkin tottunut liikkumaan Japanissa itsekseni, joten matkaseuran puute ei varsinaiseti haittaa. Ja toisaalta, odottaahan minua Japanissa taas liuta ystäviä, joita olisi hauska tavata.

Koska valittavana oli lentoja Osakaan ja Nagoyaan, päätin, että tällä kertaa Tokio saakin suosiolla jäädä pois laskuista. Viime kerralla vietin kaksiviikkoisen ainoastaan pääkaupungissa, joten tällä kertaa aion lähteä taas pitkästä aikaa hieman kiertelemään ja seikkailemaan. Aikomuksenani on pysytellä pääasiassa  läntisessä Japanissa Kansain ja Chuugokun seuduilla. Tai miten sen nyt ottaa – onhan se oikeataan vähän myös eteläistäkin Japania? Perinteisimmät matkakohteet tältä alueelta on oikeastaan jo nähty, mutta Kyoton käyntini ovat olleet molemmilla aiemmilla kerroilla melko lyhyitä, joten ehkä sinne voisi nyt mennä vielä kerran yhdeksi päiväksi. Lisäksi kun kerran satun Naran lähettyville lähes parhaan kirsikankukkasesongin aikaan, tuntuisi sopivalta suunnata Yoshinon vuoristoon ihastelemaan kevään alkua yhdessä Japanin upeimmista hanamispoteista. Mutta katsotaan nyt, mihin suuntaan suunnitelmat etenevät... Voihan olla, että kirsikatkin päättävät puhjeta kovin etuajassa ja 9.4. kun saavun Japaniin, ja jäljellä on vain maassa lakastuvia terälehtiä. (Kaupungissa tosin joku olisi kyllä luultavasti nekin jo siivonnut pois. ;) )

Haaveenani olisi ennen kaikkea rentouttava reissu: paljon onsenissa istuskelua ja luonnosta nautiskelua. Näin ollen temppelimajoitus Koya-sanilla Wakayaman alueella voisi olla upea kokemus meditaatiotuokioineen, japanilaisine puutarhoineen ja herkullisine kasvisruokineen. Lisäksi ystäväni Megumi on ehdottanut, että lähtisimme Hiroshimaan hänen mummolaansa, joka sijaitsee käsittääkseni jossain pienellä saarella. Kuulostaa aika idylliseltä!

Ai ai, nyt täytyy alkaa vain pikkuhiljaa suunnittelemaan, etsimään uusia jännittäviä kohteita ja ottamaan yhteyttä ystäviin. Olisi mukavaa nähdä entistä isäntäperhettäni Morejakin ja istahtaa myös ystävien kanssa iltaa viettämään. Tuntuu taas niin ihmeelliseltä, kun on mitä odottaa.

Fuji, sen järvet ja yksi pieni erehdys

Ehdin vaihtovuoden aikana nähdä Fujin toki useaankin otteeseen, mutta varsinaista vuorelle kiipeämistä lukuunottamatta Fuji näyttäytyi minulle lähinnä kaukaisessa horisontissa kohoavana siluettina tai korkeintaan vilauksena junan ikkunasta. Eerokaan ei ollut nähnyt pyhää vuorta lähietäisyydeltä, joten päätimme, että siinäpä olkoon yhden päiväretkemme kohokohta ihan kirjaimellisesti.

Fujia ympäröi viisi kaunista järveä, joita olin ihmetellyt aiemmin vain yläilmoista Fujin huipulta. Minun oli tarkoitus tehdä reissuja järville vaihtovuoden aikana – kun silloinhan sitä ehtii vaikka mitä.. Mutta tämä oli taas yksi niistä retkistä, jotka jäivät odottamaan toteutumistaan.

Onneksi sinä aamuna, kun sitten nousimme Shinjukun bussiasemalla Fujin järvialueelle vievään bussiin yhdessä kymmenien japanilaisturistien kanssa, sää näytti lupaavalta. Aurinko helotti taivaalla, eikä pilviä näkynyt missään.

 Busseja Fujia kohti lähtee kerran, pari tunnissa Keio Highway Bus terminaalista, aivan Yodobashikameran liikkeen edestä Shinjukun asemalta.

Valitsimme kulkuneuvoksi bussin, sillä junanvaihdot ja junan hinta tuntuivat hinta-laatusuhteeltaan huomattavasti vajaan 2000 yenin bussilippuja huonommalta vaihtoehdolta. Japan Rail Passin kanssa perille olisi toki päässyt varsin kätevästi myös Limited Express -junilla, mutta koska emme olleet ottaneet junapassia tietenkään pelkälle Tokion matkalle, olisivat nopeammat junat tulleet paljon bussia kalliimmaksi.

Bussi olikin kiva vaihtoehto. Oli ihan hauskaa matkustaa ensin Tokion halki autossa, sillä sitä tulee tehtyä äärimmäisen harvoin. Isot valtatiet olivat myös ihan mukavaa vaihtelua ainaiseen metrossa istumiseen. Maisemat olivat upeita ja Fuji vilkutteli vuorien lomasta vähän väliä parin tunnin matkan aikana. Ja jos jossain vaiheessa emme huomanneetkaan vuoren tulleen taas näkyviin, edessämme istunut pikkupoika ilmaisi asian kyllä kiljahtelemalla "Otousan!! Otousan, Fuji da, FUJI DA!!" ("Iskä, iskä, Fuji näkyy!"). Pikkupojan ihanan aito innostus huvitti paitsi meitä ulkomaalaisia turisteja, jotka samaistuimme pojan ensikertalaisen riemuun, myös japanilaisia kanssamatkustajia, jotka taas puolestaan kenties samaistuivat pojan vieressä istuvan isän kohtaloon. Pojan vanhemmat yrittivät nauttia bussimatkasta nukkuen, mutta kun hyvänen aika Fuji kerrankin näkyi mahtavasti ja aivan ilman pilviä auton ikkunasta, niin eihän poika voinut antaa vanhempiensa jäädä paitsi jostain niin mahtavasta.

Olimme katsoneet etukäteen, että meidän täytyisi pysähtyä Shimoyoshida-nimisen kaupungin bussipysäkillä, koska halusimme ensimmäiseksi aamulla mennä katsomaan Fujia vähän etäämpää ja korkeammalta, vuoren rinteessä sijaitsevan Chuureitoun pagodan juurelta, ennen kuin jatkaisimme matkaa Kawaguchikon järvelle Fujin juurelle. Kun bussi sitten pysähtyi tällä nimenomaisella asemalla, katsoimme epäilevästi ulos. Samalla pysäkillä bussin kyydistä jäi vain vanha pariskunta, jota joku oli autolla vastassa pysäkin vieressä. Olimme keskellä ei yhtään mitään, suuren valtatien varrella, eikä turistinähtävyyksistä näkynyt jälkeäkään.


Astuimme epäröiden ulos bussista, miettien, että olikohan tämä nyt kuitenkaan se pysäkki, jolla meidän kuului jäädä. Bussikuski oli vielä epäileväisempi ja kysyi hämmentyneenä, aiommeko tosiaankin jäädä tässä. Että emmekö ole menossa seuraavalle pysäkille, Fuji-Q Higlandin matkailukeskukseen. Kerroimme, että meidän olisi tarkoitus mennä Chuureitoulle, jonka piti sijaita ihan tässä lähellä, vuoren rinteessä. Bussikuski, joka kuljetti työkseen turisteja, ei tiennyt yhtään, mitä paikkaa tarkoitimme, ja epäili, että haluaisimme kuitenkin seuraavalle pysäkille. Mietimme, että ehkä tosiaan olemme väärässä paikassa, jos turistien kanssa työtä tekeväkään ei tiedä, mitä täällä keskellä ei mitään pitäisi olla. Niinpä nousimme takaisin bussiin (VIRHE!!!) ja istuimme vähän noloina numeroiduille paikoillemme. Kun bussi sitten lähti liikkeelle ja ajoi ehkä 100 metriä eteenpäin, tien oikealla puolella olevan vuoren rinteen takana pilkistivät punaiset toriiportit ja korkeuksissa kohoava pagoda. Tajusimme heti, että noniin, tässä sitä mentiin koko ajan kauemmaksi määränpäästämme Chuureitousta ja seuraava bussipysäkki, Fuji-Q:n  huvipuisto häämötti vuoristoratoineen kaukana edessä.

 

Fuji-Q Highlandin huvipuiston pysäkki ei ollut meidän tapauksessamme se oikea...

Pohdimme hetken, mitä tekisimme. Menisimmekö Kawaguchikolle saakka, ja vasta myöhemmin pagodalle. Tiesimme kuitenkin, että usein puolen päivän jälkeen Fujin ympärille alkaa kerääntyä pilviä, ja halusin ehdottomasti ikuistaa Fujin pagodan juurelta, sitähän varten sinne oltiin menossa. Niinpä hyppäsimme Fuji-Q:n pysäkillä ulos ja turisti-infon ohjeistamana lähdimme kävelemään kohti puiston toisella laidalla sijaitsevaa juna-asemaa. Kun pääsimme asemalle, virkailija kertoi meille ystävällisesti, että seuraava juna Shimoyoshidan asemalle menee vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Me "tokiolaiset" olimme tietenkin olettaneet, että kyllähän niitä junia täällä Japanissa menee tuon tuosta, mutta ehei, ei nyt missään landella tietenkään. Olisihan se nyt pitänyt reilireissuilta muistaa. Emme olleet varautuneet ottamaan karttaa mukaan, koska jostain hölmöstä syystä oletimme, että tokihan Shimoyoshidassa on jonkinlainen turisti-info. Niinpä kaivelimme iphonesta gps-kartan, jonka avulla lähdimme suunnistamaan epätoivoisina kohti Chuureitouta, sillä kävellen olisimme kuitenkin aiemmin perillä kuin vasta puolen tunnin kuluttua lähtevällä junalla.

Jossain keskellä japanilaista maaseutukaupunkia.

Varmasti seuraavat parikymmentä minuuttia menikin sitten siinä, kun kävelimme eteenpäin epäuskoisina ja sangen ärsyyntyneinä siitä, että olimme uskoneet tyhmää bussikuskia, joka ei selvästikään ollut tiennyt mistään mitään. Olimme nyreissämme myös toki itsellemme, kun emme olleet vain jääneet pysäkillä, jonka olimme etukäteen tarkistaneet moneen otteeseen netistä ja kartoista. Tiesimme menettävämme ainakin tunnin ravaamalla Fujiyoshidan maaseutua edestakaisin, ja sekös otti päähän,  etenkin kun horisonttiin alkoi puolen päivän lähestyessä ilmestyä piskuisia pilven hattaroita.

Kun kartan perusteella tajusimme olevamme jo lähellä, alkoi mieli taas vähän kirkastua. Kun katseli ympärilleen pienten talojen, pikkuteiden, peltoplänttien ja hautausmaiden keskellä, ja taustalla kohosi komeana Fuji-vuori, eihän siitä nyt kokonaan voinut olla nauttimatta. Oikeastaan japanilaisessa pikkukylässä käyskentely oli aika huvittavaa. Ohittaessamme hautoja puhdistamassa olleita vanhuksia, he katselivat meitä vähän hölmistyneenä – mitä ihmettä nuo turistit tekevät täällä. Varmuuden vuoksi pysähdyimme kysymään eräältä tien reunassa seisoskelleelta papparaiselta suuntaa pagodalle, vaikka luottamuksemme paikallisiin olikin tässä vaiheessa bussikuskin turmelema. Mies kuitenkin heti tiesi mitä paikkaa tarkoitimme, asuihan hän ihan täällä pagodan juurella, ja vahvisti, että olemme menossa oikeaan suuntaan.

Pagodan yhteydessä on myös pyhättö tai ehkä pikemminkin toisin päin: pyhätön yhteydessä on myös pagoda.

Lopulta tien päässä näkyi torii-portti. Perillä! Tai ainakin melkein, sillä vielä piti kiivetä vuorenrinteeseen tehtyä portaikkoa montakymmentä metriä ylöspäin, ennen kuin olisimme pagodalla saakka. Kiipeäminen sujui vauhdikkaasti ja innosta puhkuen. Talvitakki oli aivan liioiteltu varustus tällaiselle patikkamatkalle, mutta emmehän me varsinaisesti olleet suunnitelleet kävelevämme pitkin Fujiyoshidan kaupunkia.

 

Kohta ylhäällä! Kuuma!

Kun vihdoin olimme perillä, riemua varjostivat vain pilvenriekaleet, jotka selvästi suunnittelivat valtaavansa Fujin rinteet. Onneksi ne eivät ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa ennen kuin ehdimme nauttia mielettömistä maisemista kaupungin ja vuorten yli. Vajaan puolen tunnin reippailu maaseudulla tuntui tässä vaiheessa kaiken vaivan arvoiselta. Siinä se nyt oli. Mahtavan punaisena hohtava viisikerroksinen pagoda – ja taustallaan lumihuippuinen Fuji!

Ihmeteltyämme aikamme maisemia pagodan juurella ja täydennettyämme energiavarastojamme hieman makealla Calpis-soodalla, lähdimme takaisin kohti juna-asemaa, suuntanamme nyt varsinainen järvialue. Shimoyoshidan asema oli lähes yhtä olematon kuin Shimoyoshidan highway-bussin pysäkkikin. No, oli asemalla sentään lippukioski sekä vanha museoitu höyryveturi, johon ihana lippukioskin kassatäti suositteli meitä tutustumaan odotellessamme varsinaista kulkuneuvoamme saapuvaksi.

 Shimoyoshidan asema.

Kawaguchikolla hyppäsimme minikokoiseen turistibussiin, joka kulki ympäri järveä pysähdellen tuon tuosta tipauttamaan matkalaisia kyydistä. Koska aikaa oli tuhlaantunut ihan liikaa junailuun ja kävelyyn, olimme auttamattoman myöhässä varsinaisessa näköalapaikassa Kawaguchikon rannalla. Pilviverho oli haudannut Fujin lähes näkymättömiin maasta tappiin saakka. Onneksemme järvialue oli muuten tavattoman kaunista seutua ja vaikka jättimäinen tulivuori olikin täysin sumuverhonsa takana, muutkin sinisenä hohtavat vuoret olivat ilta-auringossa upeita!

 Kawaguchikon rannalla oli meneillään jonkinlainen festivaali ja oksissa sen mukainen koristelu.

Jossain vaiheessa toki alkoi jo tuntua siltäkin, että vuorta oli tuijoteltu ja kuvailtu pilvettömänä jo koko päivä, illan viileneminen ja Fujin pilviverhon sakeneminen hetki hetkeltä saivat meidät järven ja auringonlaskun ihailun sekä ruokailun jälkeen siirtymään seuraavaan suunnitelmaamme: onseniin!

Tensui Kawaguchikon kuumat lähteet olivat juuri sitä, mitä väsynyt matkailainen kaipaisi jokaisen päivän päätteeksi: rentoutumista veden solistessa ja kevyen tuulen virvoittaessa niskaa metsän keskellä vuoristossa. Onsenien ikävä ja toisaalta myös hyvä puoli on se, että naiset ja miehet kylpevät omilla osastoillaan. Tavallaan olisi tietenkin kiva nauttia kokemuksesta yhdessä puolison tai ystäväporukan kanssa, mutta toisaalta se, että istuu aivan yksin kuuman lähteen pulputuksessa on tavattoman rauhoittavaa. Ei tarvitse puhua tai sen kummemmin ajatella – sen kun vain on ja nauttii.

 Tensuin onsen oli erittäin miellyttävä kokemus, vaikka ulkoa päin rakennus ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen, ainakaan tammikuisena pilvisenä iltana. 

Tensuin onsenin pukeutumistilat ja pesuhuoneet olivat siistit ja tilavat, altaat aivan ihastuttavat ja väkeä oli mukavan vähän. Hintakin oli oikein oikein kelpo: kylpeminen maksoi 1000 yeniä ja pyyhevuokra siihen päälle 200 yeniä. Sisäaltaiden lisäksi ulkoa löytyi kaksi kuumaa allasta, jokunen palju sekä kylmäallas, mizuburo, jossa yksikään japanilainen ei tietenkään pikkulasten varpaiden liotteluja lukuunottamatta uskaltautunut käymään keskellä kylmintä talvea tammikuussa. Minä nautin viileän ilman ja kuuman veden kontrastista, ja tietenkin pujahdin myös mizuburoon japanilaisten lasten pyöritellessä silmiään hulluudelleni. Olihan se kylmää, mutta 50-asteisen veden kihelmöinti "avantokokemuksen" jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Onsenin miljöö oli tunnelmallinen erityisesti illan pimetessä, kun tuuli suhisee puissa ja lyhdyt alkavat syttyä. Olimmekin kylpemässä sen verran myöhään, että bussit eivät enää kulkeneet, mutta onneksi olimme ottaneet taksikeskuksen numeron mukaan Kawaguchikon asemalla olleesta turisti-infosta ja pyysimme onsenin vastaanottovirkailijaa tilaamaan meille puhelimella taksin.

Kawaguchiko oli kaunis myös iltavalaistuksessa ja näkemistä esimerkiksi monien mielenkiintoisten museoiden ja nähtävyyksien muodossa olisi ollut useammallekin päivälle, varsinkin jos kävisi vielä aivan mahtavassa Fuji-Q Highlandin huvipuistossa, josta lupaan kirjoitella joku toinen hetki. Vielä jäivät näkemättä kaiken lisäksi neljä muuta Fujigokon eli Fujin viiden järven alueen järvistä. Ensi kerralla sitten. :)

Kyyjäätelöä ja 100 erilaista gyozaa – Tervetuloa Namja Towniin!

Halusimme tutkia reissullamme myös aiemmin vähemmälle tutustumiselle jääneitä kulmia Tokiosta. Yksi tällainen paikka oli Ikebukuro, joka on paitsi vilkas risteysasemaa Yamanotelinjalla myös varsinainen shoppailijan paratiisi. Ja lisäksi siellä on kummallinen teemapuisto, Namja Town.


Kivenheiton päässä Ikebukuron asemalta sijaitsee taivaita kurotteleva Sun Shine City -ostoskeskuspilvenpiirtäjä, johon tutustuin aikoinaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, sattumalta, seuratessani stand up -koomikko Tokyo Cooneyn videobloggauksia Tokiosta. Cooney oli käynyt muun muassa Sun Shine Cityn ostoskeskuksesta löytyvässä Ice Cream City:ssä, ja videon perusteella olin joskus päättänyt, että tuonnekin täytyy mennä käymään. Niinpä siis mentiin!

Namja Townin maskotti -kissa toivottaa tervetulleeksi gyoza käpälässään.

Ice Cream City on osa Sun Shine Cityn jättimäisen ostoskeskuksen sisältä löytyvää Namja Town -teemapuistoa, joka koostuu monenlaisista viihdykkeistä. Tärkeimmät vetonaulat ovat kuitenkin ruoka: Namja Townista löytyy jäätelökaupungin lisäksi Gyoza stadium, eli käytännössä alue, josta löytyy kymmeniä pieniä gyoza-kojuja. Gyozat, eli kiinalaistyyppiset paistetut lihanyytit ovat suosittu japanilainen pikaruoka, jota tarjoillaan yleensä lisukkeena vaikkapa raamen-ravintoloissa, mutta Namja Townin Gyoza stadiumilla ne ovat pääosassa. Sekös sopi minulle, sillä gyozat ovat yksi suurimmista suosikeistani japanilaisen keittiön antimista. Gyoza stadiumilla oli valittavana 100 erilaista gyozaa, joista osa on melko tavallisia, porsaanlihatäytteisiä, joskin hieman epätavallisesti maustettuja nyyttejä, kuten herkulliset pippurimaustetut gyozat, mutta toisissa taas on erikoisempiakin täytteitä ja dippauskastikkeita. Ravintolat ovat kotoisin eri puolelta japania, joten ne tarjovat myös paikallisia erikoisuuksia ja pääkokkiensa erikoisreseptillä tehtyjä gyozaherkkuja.

Juusto-, pippuri- ja tonkatsu-gyozat. Kaikki lempparini!

Lisäksi teemapuistossa on aina tarjolla vaihtuvan teeman mukaisia lastenannoksia – kun me olimme viettämässä lounaskierrosta gyozastadionilla, kovassa huudossa oli K-On!-sarja sekä joku itselleni tuntematon pikkulapsille suunnattu action-seikkailu,t oukokuun puoleen väliin saakka Namja Townin erikoisuus näyttäisi taas olevan teemapuiston nettisivujen mukaan Tiger & Bunny! Niinpä tammikuussa siis gyozoja oli tehty K-On!-sarjan musiikkiteeman mukaiseti kitaroiden muotoon tai koristeltu hahmojen kuvilla. Supersankari-sarjan hengessä taas tarjolla oli mm. suuri miekan muotoinen gyoza.. On vaikeaa arvata, miten se on mahdettu tehdä, mutta eipä kai niitä gyozan taikinakuoria tarvitse aina leipoa pyöreiksi...

Omalta ständiltä saattoi tarkistaa erikseen, millaisia erikoisruokia Namja Townissa oli juuri tässä kuussa tarjolla.

Palanpainikkeeksi nautin perinteistä kesäjuomaa (tosin talven keskellä..), helmellä varustetussa erikoispullossa myytävää limunaatia, Ramunea.

Visuaalisesti mielenkiintoinen Gyoza stadium ei nimestään huolimatta ole mikään varsinainen stadioni, sillä gyozakojujen vierustamat käytävät jäljittelevät vuosikymmenien takaisen Japanin tunnelmaa. Kenties stadiumi-nimitys liittyykin pikemminkin kojujen kilpailuhenkiseen suhtautumiseensa toisiinsa – asiakkaista kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjien huutaessa tarjouksiaan vieri vieressä tunnelma on kuin juoksuradalla. Kuka ehtii ensimmäisenä suostutella asiakkaan istumaan pöytään? Vaikka tarjolla onkin 100 erilaista gyozaa, käytännössä menut eivät eroa kovin paljon toisistaan, joten paljon jää kojun oman aktiivisuuden ja sattuman varaan. Kävijän onneksi kaikkien kojujen tuotteet tuntuvat olevan myös hyvin herkullisia, joten ostopaikan suhteen valinnan voi tehdä melkein vaikkapa silmät kiinni.

Gyoza Stadiumin käytäviä kojuineen

Gyoza-lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruoalle kauan odotettuun ja kummalliseen jäätelömaailmaan. Kuten gyoza stadiumilla, valikoima on Ice Cream Cityssäkin laaja: paitsi että tarjolla on monta erilaista pehmis-, hilejää-, crepe- ja jäätelökioskia, valikoimassa on myös hyllykaupalla vähän epätavallisempia purkkijäätelötuttavuuksia.

Jäätelöä ihan joka lähtöön!

Ice Cream Cityn hauskin puoli onkin se, että siellä voi maistaa käytännössä melkein minkälaista jäätelöä tahansa. Tavalliseen vaniljaan tai suklaaseen ei kannata tyytyä, ainakaan ainoana vaihtoehtona. Jos haluaa herkutella, on suositeltavaa pysytellä turvallisella alueella: kokeilla vaikka jotakin suomalaisittain hiukkasen erikoista, mutta kuitenkin kivan kuuloista jäätelömakua kuten esimerkiksi viinirypälettä, melonia, hunajaa tai royal milk tea:tä. Uskalikko taas voi valita vähän laajemmalta skaalalta, sillä jäätelökaapeista löytyy mitä kummallisimpia makuelämyksiä: merisiili, mustekala, kalmari, chicken wings, valkosipuli, nattou, hernekeitto, tomaatti, tofu, ankerias, juustorisotto, naudan kieli ja kaiken huippuna kyy (tai tarkemmin japanilainen mamushi -käärme, joka kuuluu myrkyllisiin kyykäärmeisiin). Että siitä sitten vain nautiskelemaan!

Chicken wings – ja muut jäätelömaut, joita olet aina kaivannut lähikauppaasi!

Itse halusimme kokeilla jotain hiukan extremeä tai outoa. Eero veti pidemmän korren ja kokeili sushiherkkuaan, unagia, eli ankeriasta. Minä päädyin pitkän pohdinnan jälkeen kananmunan makuiseen jäätelöön, joka sekin kuulosti omaan makuuni ihan tarpeeksi oudolta.

Ankeriasta ja kananmunaa. Jäätelön muodossa. Nam...

Jäätelöt maistuivat suunnilleen siltä, mitä purkin kylki lupasikin. Ankeriasjäätelössä oli kummallinen kalavivahde, joskaan ankeriaan paloja emme kyllä seasta löytäneet. Ilmeisesti joissakin jäätelöissä on kuitenkin myös ihan kunnon biittejä edustamastaan makuelämyksestä. Ankeriasjäätelön rakenne oli miellyttävän kermainen, ja sitä pystyi jotenkuten syömään, mutta ei se kyllä hyvää ollut (Eero tosin on toista mieltä, ja söi koko purkin loppuun...) Suurin yllätys olikin se, että vielä kalajäätelöäkin hirveämpää oli mielestäni munajätski. Sen rakenne oli ällöttävän outo ja hileinen ja maku tunkkainen. Sen kummemmin minä kuin Eerokaan ei kyennyt tyhjentämään koko kippoa.

Herkkucrepet olivat parempi vaihtoehto jälkkäriksi kuin ankerias tai kananmuna..

Jotta jälkiruokailu ei olisi jäänyt ihan olemattomaksi, päätin hakea vielä herkullisen jäätelötäytteisen crepen ja Eero meni pehmiskojulle – kokeilunhalu ei tosin näyttänyt olevan vielä lopussa, sillä kun pääsin lopulta lättykojulta herkkuni kanssa pöytään syömään, Eero istui pöydässä ei suinkaan minkään suklaatötterön kanssa, vaan syöden merisuolajäätelöä. Valintansa kullakin.... X)

Yksi suuri teemapuiston vetonaula oli (japanilaisten lasten ja muutamien nuorten naisten mielestä) supersöpö Namja tyttökissa, joka antoi halauksia niitä kaipaaville. Minä pyysin yhteiskuvan sijaan kissaa kuvaan ja sain tietenkin minkäs muunkaan kuin kissaposeerauksen. Nya!

Erikoisten ruokamaailmojen lisäksi Namja Townista löytyy monenmoisia pelejä, pelikoneita ja erityisesti lapsille suunnattua viihdykkettä kuten aarrejahtia tai kummitusten metsästystä, jotka ovat varmaankin hauskoja ala-asteikäisistä, mutta aikuinen, saati ulkomaalainen ei niistä paljon iloitse. Syömisen lisäksi Namja Townilla onkin mielestäni verrattain vähän annettavaa, joten mitään useamman tuhannen yenin arvoista pelailuun ja hirviöjahtiin oikeuttavaa päivä- tai iltapassia en todellakaan suosittele edes lapsiperheelle, sillä yksittäisiin, kiinnostavan näköisiin peleihin voi ostaa yksittäisiäkin lippuja. Ylipäätään käynti on kuitenkin ehdottomasti gyoza stadiumilla ja jäätelöteemapuistossa vierailuun ja alueella kiertelyyn oikeuttavan 300 yenin peruspääsymaksun arvoinen, sillä sen verran erikoisen lounaskokemuksen Namja Town tarjoaa.

P.S. Koska en viitsinyt ladata blogipostausta ihan tukkoon, voit käydä kurkkaamassa Riisa no Nipponin Facebook-sivulta, miltä mm. miekan muotoinen gyoza näytti, ja millaisia K-On!-jälkkäreitä oli tarjolla.

Taidetta ja auringon paistetta Roppongin huikeissa korkeuksissa

Tokion matkassamme parasta oli se, että vaikka ystävien tapaaminen vaatikin kunnon organisointia ja järjestelyjä, meillä oli silti mukavasti aikaa sille, mitä kaupunkilomaltamme tulimme hakemaankin - rennolle haahuilulle.

Shibuyaa aamuauringossa.

Tammikuun toinen päivä alkoi hiljalleen jet lagin kourissa taistelemalla. Aamiainen shibuyalaisessa kahvilassa – latte ja chokopan eli suklaalla täytetty "leipä" tai pikemminkin croissantti – antoivat voimia seikkailla Tokyun tavaratalossa, ja erityisesti lehtiosastolla, jossa viihdyimme lounaaseen saakka. Uudenvuoden kortit tuli hankittua ja erityisesti sisustuslehtien osaston silmäilin tarkkaan läpi tulevia hankintoja varten. Eero taas keskittyi pelilehtien valikoimaan. Silmäiltävää ja selailtavaahan japanilaisen tavaratalon lehtiosastossa onkin, sillä joka aihealueesta on hyllytolkulla materiaalia.

Kahvilassa ei ollut kylmä, toisin kuin ulkona, jossa aurinkoisesta säästä huolimatta kävi hyinen viima. Siispä huivi veks!

Olimme sopineen lounastreffit pikaisesti Osakasta Tokiossa pyrähtäneen entisen tutorini ja läheisen luokkakaverini Makinon kanssa, joten puolilta päivin suuntasimme tavalliseen tapaan Hachikon patsaalle (Shibuyan suosituimmalle kohtaamispaikalle). Oli tavattoman hauskaa nähdä jälleen pitkästä aikaa ja kuulla siinä sivussa muiden ex-luokkakavereiden kuulumisia. Ystäväni oli muuttunut ulkoisesti entisestä poikatytöstä leidimäiseksi japanittareksi, mutta muuten meininki oli samaa vanhaa, reipasta, rempseää ja tavattoman huumorintajuista Makkia. Nauru maittoi.

Jututin ystävääni mm. hänen uudesta työpaikastaan, ja olikin jälleen erittäin mielenkiintoista kuulla jälleen yksi uusi näkökulma japanilaiseen työelämään vastavalmistuneen, kunnianhimoisen ja tavattoman taitavan nuoren naisen näkövinkkelistä. Makino tuntui olevan jo kouluaikoinamme varma siitä, mitä halusi – työpaikan graafikkona suuren japanilaisyrityksen markkinointiosastolla. Ja sinne hän oli päässytkin, lukuisten haastattelukierrosten jälkeen. Alkuun kuulosti, että hänhän on jo lähes kiinni unelmassaan, mutta tajusin pian, että työnkuva tosin oli vielä ehkä hiukkasen muuta kuin mikä tulevaisuuden haaveissa yhä odotti. Japanilaisessa suuryrityksessä on tyypillistä aloittaa jos ei pohjalta, niin ainakin varsin basic-leveliltä, sillä on tärkeää tutustua ensin yrityksen tuotteisiin, yrityskulttuuriin, tapoihin ja palveluihin, edeten uralla vähitellen, omien kykyjen karttuessa ja toisaalta taitojen päästessä tosissaan esiin. Tytöllä oli siis edessä vielä matkaa graafikon pestiin.


Suomalaisesta näkökulmasta vuosien mittainen taivallus kohti varsinaista unelmaduunipaikkaa kuulostaa paitsi äärettömän japanilaiselta, myös vaativalta. Olisiko minusta noin suurta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativaan työuraan, varsinkin japanilaisessa yrityksessä, jossa eteneminen tapahtuu pienin askelin ja usein tarkasti protokollaa noudattaen? Onneksi päämääräni eivät ole ihan samanlaiset kuin Makinolla. Minulle riittäisi vähän pienempikin firma, jonka hakumenettelytkin saattaisivat olla ulkomaalaiselle vähän helpommat kuin suuren ja tunnetun japanilaisyrityksen.

Mmmm.... tempuraa - tuoretta, herkullista ja eritoten rapeaa, juuri niin kuin pitää!

Lounastimme ihastuttavassa japanilaisravintolassa Shibuya Mark Cityn -kompleksissa. Minä söin uuden vuoden kunniaksi sobaa ja tempuradonburin. Eero valitsi lautaselleen herkullisen paksuja udon-nuudeleita. Kun kerroimme Makinolle olevamme menossa lounaan jälkeen Roppongille, ystäväni kaivoi laukustaan yllättäen museon esitteen. Hän oli käynyt juuri vasta Kuniyoshin ukiyo-e näyttelyssä Morin taidemuseossa Roppongi Hillsin ostoskeskuksen yhteydessä ja suositteli näyttelyä meillekin. Mikä sattuma, sillä suunnittelimme kiipeävämme nimenomaan Hillsin yhteydessä olevaan näköalatorniin, jonka yhteydessä Morin museokin sijaitsee! Ei puhettakaan, että sivuuttaisin upeat puupiirrokset!


Mahat täynnä jätimme jäähyväiset shinkanseniin kiirehtineelle Makinolle ja hyppäsimme itse Yamanote-senin junaan. Roppongi Hillsin ostoskeskuksen pihalla meitä tervehti vanha tuttu, iltaisin hieman pelottava pitkäjalkainen hämähäkkipatsas, jonka alta hiippailimme ostamaan liput Tokyo City View -näköalatasanteelle.

Scifi-hämis vartioi Roppongi Hillsin ostoskeskuksen edustalla.

Mukavat "kokovartaloikkunat", eikä mitään pikkuluukkuja joista kurkistella. Kerrosta ylempänä pääsee myös ulkoilmaan erillistä maksua vastaan.

Tyypillinen japanilaisen koulun piha yläilmoita kuvattuna.

Jos maisemat on jo nähty, voi aina kokeilla luistella. Huomatkaa luistelualueen koko, varmaan noin 3x4 metriä. Korkeintaan...

Kiersimme tornin reunoja kiertävän näköalatasanteen kertaalleen kamera laulaen. Näpsin varmasti jälleen samat valokuvat, kuin mitä tuli otettua viimeksi Roppongi Hillsin korkeuksissa Satou-sanin kanssa käyskennellessäni, joskin sää oli tällä kerralla kyllä aivan täydellinen viime kertaiseen suorastaan apokalyptiseen pilviverhoon verrattuna. Tätä nykyä minulla alkaa olla varmasti tuhansia kuvia pelkästään pilvenpiirtäjien katolta... Välipalaksi tarkoituksenani oli tilata näköalatasanteen pirtelöbaarista smoothie, mutta sen raaka-aineet olivatkin loppu (???), joten päädyin päivän toiseen kahvikuppiin. Siemailimme välipalajuomia tuijotellen Odaiban yli kauas merelle ja nautimme heleästä auringonpaisteesta, jota Suomessa ei ollut joulun aikaan tuntunut näkyneen aikoihin.

Eero nautiskelee iltapäivän auringosta.

Huipulla on helppo hymyillä, sanotaan. ;P

Seuraavat pari tuntia aina auringon laskuun saakka viihdyimme Kuniyoshin "Spectacular ukiyo-e imagination" -näyttelyssä Morin taidemuseossa, jota Makino oli meille suositellut. Edelliselläkin kerralla Roppongi Hillsissä käydessäni vierailin Morin taidemuseossa, eikä tämän kertainen taitelijan 150-vuotisnäyttelykään pettänyt odotuksia. Kuniyoshin yli 420 huikeaa puupiirrosta olivat pysähdyttävän komeita ja niiden yksityiskohdissa ja hämmästyttävän tarkassa jäljessä olisi riittänyt ihastelemista vielä pidemmäksikin aikaa. Erityisesti eläinaiheet ja surrealistisemmat tarinalliset kuvat olivat inspiroivia. Ihmishahmot taas olivat eläväisiä ja ilmeikkäitä. Näyttelyssä oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää, että päätin lopulta investoida muutaman kympin upeaan Kuniyoshin taidekirjaan. Kirja sisälsi hyvälaatuiset printit näyttelyn töistä, joista ajattelin olevan iloa myöhemmin omien töideni innoittajana tai malleina – esimerkiksi Kuniyoshin piirtämät kimonot tai japanilaiset rakennukset kun olivat niin upeita, että tuntui, että niistä saisi piirroksiin jopa parempia referenssejä kuin monista valokuvista.

Kuvat: Kuniyoshi Spectacular Ukiyo-e Imagination -exhibition, Mori Art Center Gallery.

Päästessämme ulos museosta aurinko oli ehtinyt jo mailleen, mutta viimeiset säteet riittivät vielä nostamaan horisonttiin jyhkeän vuorijonon siluetin, jonka kruunasi Fujin majesteetillinen hahmo. Tokyo Towerkin oli saanut illan tullen upeat uuden vuoden valot, joita tuijottelimme hetken, ennen kuin laskeuduimme hissillä korvat poksuen takaisin maan kamaralle.

Mikäs se siellä horisontissa häämöttää?

Kiertelimme Roppongi Hillsin putiikkeja ja ihastelimme sisustusliikkeissä kaikkia niitä upeita esineitä ja astioita, joita emme millään voisi kaikkia viedä Suomeen saakka. Ainakaan yhdellä kerralla.. Lisäksi käsityömyymälät ja kirjakaupat veivät hetken jos toisenkin. Mukaan tarttui mm. helpoilla kanjeilla varustettua Pokémon mangaa.

Alekin oli – Vaan kunpa olisi myös Finnairin matkatavaramaksuissakin!

Yhdessä kerroksessa eteemme tuli tunnelmallinen, hauska kirjakahvila, joka oli niin kutsuva, että päätimme mennä shoppailun päätteeksi vielä hetkeksi levähtämään, kirjoittelemaan aamulla ostettuja uudenvuodenkortteja sukulaisille Suomeen ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Tottakai vitriinistä oli pakko ottaa jotain suuhunpantavaakin, sillä illallinen oli vielä syömättä, nälkä alkoi kurnia ja tarjolla oleva valikoima oli kakkujen ystävän mieleen.. Eero otti suklaata, minä valitsin erikoisen inkivääri-omena-kanelipiiraan mansikoilla ja jäätelöllä.


Aika vierähti miellyttävässä kahvilassa nopeaan ja yhtäkkiä tarjoilija tuli kysymään, haluaisimmeko vielä tilata jotain, sillä kahvila sulkeutuu pian. Kiitimme kohteliaasti ja aloimme pikkuhiljaa kerätä tavaroitamme. Astellessamme takaisin vain kivenheiton päässä ostoskeskuksesta sijainneelle metroasemalle Tokyo Tower päätti vielä tervehtiä meitä uuden vuoden kunniaksi uudenlaisella sinertävällä asullaan. Mainio päätös mainiolle päivälle.