Syntymäpäivät Lost in Translationin tyyliin

Riisa no Nipponin synttäriarvonta suoritettiin joulun jälkeen ja Sangatsun mangakalenterit lähtivät voittajille paketissa kohti Vantaata ja Kajaania. Toivottavasti tulivat perille!  Sain itsekin paketteja eilen, sillä juhlistin 26. syntymäpäivääni... alkaa tulla jo aika vanha olo. Eiliset kemut olivat hauskat, mutta oikeastaan olin kyllä itse asiassa toisen kaverini synttäreillä. :D Toista se oli viime vuonna. Silloin vietin kyllä ehkä yhtä elämäni ikimuistoisimmista syntymäpäivistä – pilvenpiirtäjän huipulla.

Viime vuoden syntymäpäivänäni olin suosikkikaupungissani, Tokiossa. Shibuyassa syödyn synttäriaamiaisen, Rikugienin puistokierroksen, Todain kampuksella maleksimisen ja Iidabashin keramiikkaliikkeiden jälkeen lähdin kohti Shinjukua. Poikaystäväni Eero oli varannut meille illaksi pöydän Park Hyatt -hotellin 52. kerroksen New York Grillistä. Niin, juuri siitä luksushotellin ravintolasta, missä Scarlett Johansson aka Charlotte tapaa Bill Murrayn eli Bob Harrisin Lost in Translation -leffassa.

Fiilis paikkaan tullessa oli jo aika erityinen. Hotellin aula on kuin jostain toisesta maailmasta, josta tällainen tavis voi haukata nipin napin vain sen yhden illan. Siinä maailmassa käytävät on verhoiltu pehmeään kokolattiamattoon ja ravintolaan on pukukoodi. Ja sinne me sitten astelimme, kohti korkeuksiin vievää hissiä napin painelijoineen, ohi huikean alemman kerroksen ravintolan, oudon kirjastomaisen oleskelutilan – lounge bariin, jossa kaunis tummaihoinen, kenties amerikkalainen laulajatar ja jazzduetto soittivat pehmeää, kansainväliset vibat aikaansaavaa taustamusiikkia New York -baarin ja ravintolan asiakkaille.

 

Näyttääkö tutulta.. ehkä jostain leffasta?

Pöytämme varsinaisen ravintolan puolella sijaitsi mukavasti aivan ikkunan vieressä ja edessämme aukeni huikea näkymä kohti Roppongia ja Tokyo Toweria. Vaikka samat maisemat voi käydä katsastamassa ihan läheltä löytyvästä Tokyo Metropolitan Government Buildingistä ihan ilmaiseksi, ravintolan fiilis oli kuitenkin jotain todella hienoa. Jos ei nimittäin ole tottunut ylellisten hotellien tunnelmaan ja on aiemmin ruokaillut pääasiassa niissä korkeintaan 15 euron pastapaikoissa, illallinen moisessa ravintolassa on ehdottomasti kokemisen arvoista.

 

Voisin useamminkin katsella tällaista näkymää ravintolassa.

 

Omat ruokavalintani olivat sinänsä aika tavanomaiset, ainakin suomalaisittain, sillä söin alkusalaatin ja muutaman muun pienen alkuruoan lisäksi lohta ja perunamuusia. Älkää käsittäkö väärin, kaikki mitä söin oli tavattoman herkullista ja kala erinomaista, mutta toki kun on matkalla Japanissa, jälkeenpäin tuntui vähän höpsöltä, että tuli valittua listalta suomalaisten kansallisuosikkeja, lohta ja perunaa. :D

Jälkiruoka kuitenkin kruunasi koko päivän, sillä sen komeampaa ilmestystä en ole saanut eteeni missään, ja jos jotain voin suositella, niin kyseisen ravintolan maistelujälkiruokalautasta kahdelle hengelle. Huippukalliiden juomien ja muutenkin aika suolaisten listahintojen rinnalla maistelujälkkärin hinta–laatusuhde oli nimittäin varsin hyvä: Meille kiikutettiin 3900 yenin hinnalla (muut jälkkärit maksoivat melkein parikymppiä per kakkupala!! O_O  ) lähes koko pöytämme levyinen lautanen, jossa oli omissa annoskulhoissaan erilaisia juustokakkuja, suklaakakun pala, sorbettia ja jäätelöä, tuoreita, makeita hedelmiä ja marjoja, marenkileivos, jonkinlaisia vanukkaita ja crème brûlén kaltainen kermainen unelma. Ja mikä ihaninta, Eero järjesti syntymäpäiväni kunniaksi vielä kynttilätkin, jotka tulivat valkosuklaisen tervehdyksen kera! Happy Birthday, to meeeeee!

Prinsessana hovimestarien huomassa Butler-kahvilassa

Oletko aina unelmoinut päivästä prinsessana? Ei, en tarkoita nyt mitään morsiusmekkoon pukeutumista, vaan sitä, että saapuessa kotiin ovella odottaa kohtelias, komea hovimestari jonka lämmin vastaanotto tuo hymyn huulille. Astuessasi kynnyksen yli sisään hovimestarisi auttaa takin yltäsi ja ohjaa sinut valmiiseen pöytään nauttimaan iltapäiväteetä herkullisen leivoskavalkaadin kera. Nautit klassisen musiikin ja kattokruunujen välkkeen luomasta tunnelmasta... Kuinka aika rientääkään – onkin jo aika lähteä tanssiaisiin!

Tämä kaikki on mahdollista missäpä muualla kuin Japanissa, jossa varsin erityiset kahvilat ovat putkahdelleet katukuvaan otakunaapurustojen lisäksi jo aivan ydinkeskustaankin. Mikä maid-café? So last season, ja aivan liian mieslähtöinen näkökulma asiakaspalveluun. Neidit, nyt mennään butler-kahvilaan!

Butler-kahvilassa edellä kuvailtu teehetki voi olla melkein todellisuutta. Näissä hovimestari-kahviloissa asiakas kun ei ole ainoastaan oikeassa, vaan vielä paljon enemmän. "Tervetuloa kotiin, prinsessa!" kaikuu Swallowtail-kahvilan ovensuussa, kun astun epäröiden murattien peittelemää punatiilistä porraskäytävää butlerkahvilaan Ikebukurossa Tokiossa. Minä, ojousama (suora käännös voisi olla prinsessa, ylhäinen neito, aatelisneiti tai muu vastaava yläluokkaisen talon tyttärelle osoitettu kohteliaisuus) seison hienon kahvilasalongin pienessä vastaanottoaulassa ja kysyn varovasti asiaa, jonka tiedän jo kysymättäkin: Ei, tilaa ei ole. "Varaus pitäisi tehdä valitettavasti muutama viikko etukäteen", komea hovimestari oven suussa selittää ja ohjaa minut hienovaraisesti takaisin portaita ylös päivänvaloon.

Swallowtailin edustalla on kyltti, joka kertoo, onko tilaa. No ei ole, mutta kuulemma joskus aamuisin voi yrittää tulla peruutuspaikkoja jonottamaan, jos ei ole jaksanut tehdä omaa varausta etukäteen netissä. En kyllä tosin tiedä miten se voisi olla suurempi vaiva kuin jonottaa paikkoja aamukymmeneltä?

Jos olisin tajunnut tehdä varauksen jo ennen Japanin matkaamme, olisin päässyt nauttimaan ruhtinaallisesta kohtelussta. Hovimestari olisi ottanut takkini ja kantanut laukkuni, samalla kun minut olisi ohjattu hienostunein elkein himmeästi valaistua, prameasti sisustettua käytävää pitkin salonkiin. Olisin istunut ennalta varattuun pöytään, selaillut hetken samettikantista menua, jutellut niitä näitä hovimestarini kanssa ja valinnut sitten listalta tee-setin kakkuineen ja leivoksineen. Olisin kiristellyt salaa hiukan hampaitani paikan suolaisille hinnoille, mutta ajatellut, että kerrankos sitä eletään prinsessoina. Pian hovimestari olisi tullut kantaen tarjotinta, ja esitellyt minulle millaisesta upeasta posliinikupista tällä kertaa nautin iltapäiväteeni. Jos olisin kanta-asiakas, voisin valita varauksen yhteydessä mitä kahvilan kauniista kupeista haluan käyttää. Olisin istunut ja katsellut ohimennen ympärilläni kattokruunujen alla aterioivia muita ihmisiä ja kenties syventynyt sitten hetkeksi kirjaani. Olisin tarttunut pöydällä olevaan pieneen kultaiseen kelloon ja helistänyt sitä hiukan, ihan vain nähdäkseni, kuinka hovimestari kiirehtisi kaatamaan minulle lisää teetä – kuin suoraa viimeaikaisista viktoriaanisista anime-sarjoista. Hovimestari olisi kenties jutellut hetken kanssani ja kysellyt kuinka prinsessan päivä on kulunut. Tosin luultavasti välillä kysymykset olisi esitetty niin kohteliaalla kielellä, että minulla olisi ulkomaalaisena vaikeuksia ymmärtää, mitä hovimestari oikeint arkoittaa. Ja kun varaamani aika olisi ollut lopuillaan, hovimestari olisi tullut vielä varmistamaan, haluaisinko käydä puuteroimassa nenäni. Tietenkin olisin halunnut,, sillä pitäähän tällaisessa paikassa nyt nähdä kaikki, mitä nähtävissä on, koko lukaali. Minut olisi saateltu siisteihin vessatiloihin, ja myöhemmin sieltä takaisin paikalleni. Pian kello olisi ollut kuitenkin niin paljon, että hovimestari tulisi ilmoittamaan, että minun olisi aika lähteä valmistautumaan tanssiaisiin. Niin, tai mikäli olisin valinnut varausta tehdessäni netissä toisen lähtöfraasin, olisi minut saateltu matkaan myös esimerkiksi kertomalla, että Oopperani alkaa pian, tai että kohta on aika viulutunnille tai ratsastusretkelle. Olisin tietenkin noussut, hämmästellyt ajan kulua ja kiirehtinyt teatraalisesti matkoihini. ;)

Swallowtailin oma varttitunnin mittainen esittelyvideo kertonee kiinnostuneille kaiken oleellisen palvelijoiden ulkonäöstä, kahvilaympäristöstä ja tarjoiltavasta ruoasta – ja kahvilasta alkunsa saaneista musikaalihenkisistä Butler-DVD:istä. Tämän videon jälkeen ei melkein tarvi koko kahvilaan edes välttämättä päästä, sillä sen verran yksityiskohtaisesti tulee selväksi, mitä ilta Swallowtailissa mahdollisesti pitää sisällään:



Sama hieman humoristisemmalla japanilaisen tv-ohjelman otteella. Ja huomatkaa, jos mies menee käymään kahvilaan, hän ei ole tietenkään mikään prinsessa, vaan Ylhäinen herra:



Swallowtail sijaitsee Ikebukurossa Otome-tiellä, josta löytyy paljon muitakin naispuolisia otakuja kiinnostavia liikkeitä: tavallisten anime&manga-oheistuotekauppojen lisäksi tarjolla on Cosplay-liikkeitä, doujinshi-sarjakuvia myyviä suuria kauppoja sekä mm. Swallowtailin konditoria, josta voi ostaa paitsi keksejä, leivonnaisia, hilloja ja muita herkkuja, myös edellä mainittuja Butler-DVD-levyjä ja fanituotteita. Myös konditoriassa myyjät olivat kahvilan tyyliin hovimestariasuisia nuorukaisia, mikä vähän hälvensi harmitustani, etten päässyt täyteen buukattuun kahvilaan. Liikkeessä myytiin myös matkamuistoksi postikortteja butlereiden kuvilla. No semmoisiahan piti tietenkin ostaa.

Patisserie Swallowtail oli kaunis ilmestys. Butlerit luikkivat valitettavasti tiskin nurkan taakse piiloon, kun otin kuvia.

Ikebukuro on muutenkin todella kiva alue, jonne voisin mieluusti vaikka muuttaa! Tekeminen lopu kesken, sillä kätevästi kiven heiton päässä Otome roadilta ja Ikebukuron asemalta on useita leffateattereja, askartelijan paratiisi Tokyuu Hands sekä aiemmassa postauksessa mainittu Namja Town. Ikebukuron Sun Shine City -ostoskeskus taas on ihan oma retkikohteensa – sen verran niitä kauppoja siihen pytinkiin mahtuu.

Leffateatteritarjontaa tammikuussa. Tomu Kuruuzukin mukana, vaikkei heti kyllä tunnistaisi.

Olisin halunnut mennä katsomaan julisteen hauskan näköisen Magic Tree house -animaation, mutta se ei mennyt valitettavasti niissä teattereissa, joiden eteen satuimme illalla, ja kuvankin teatteri oli jo kiinni siinä vaiheessa kun olisimme halunneet leffaan. No, ehkäpä sen voi katsoa myöhemmin vaikka DVD:ltä...

Myös Hello Kitty fanien paratiisi löytyy ostoskadun varrelta.

Asemalta Sun Shine Cityn suuntaan.

Mighty Soxer, lemppari sukkakauppani!

Mutta kuten sanottu, butler-kahvilat ovat levinneet otaku-alueilta myöhemmin myös "tavallisen kansan pariin". Esimerkiksi Shibuyasta löytyy kahvila Butlers Cafe, jonka vetonaula lienevät japanilaisnaisten silmissä ylettömän komeat nuoret länsimaalaiset tarjoilijaherrat ryhdikkäissä hovimestarin asuissaan. Kyseisessä kahvilassa kun ei ole muita kuin ulkomaalaisia tarjoilijoita! Kieli on suureksi osaksi glamourin vuoksi englantia, mutta palvelua saa myös japaniksi. Kahvilan menu on japanilaisille länkkäriravintoloille tyypillisesti varsin italialainen, ja vähän halvempi kuin esimerkiksi Swallowtailissa: on pastaa, pizzaa, risottoa ja salaatteja. Makealta puolelta löytyy tietenkin teemaan sopien erilaisia kakkuja ja laaja teevalikoima. Myös Butlers Cafeehen kannattaa tehdä varaus etukäteen, mutta ilmeisesti se ei ole ihan aina välttämätöntä.

Shibuyan Butlers Cafessa kokemuksen ei tarvitse jäädä pelkkään murkinointiin. Rahalla saa nimittäin mm. Cinderella-hetken ja valokuvaussession butlereiden kera.

Mitä tähän nyt sanoisi. Länkkärikomistus, jos olet siis vailla töitä Japanissa, ei muuta kun hakemaan hovimestarin pestiä!

Kyyjäätelöä ja 100 erilaista gyozaa – Tervetuloa Namja Towniin!

Halusimme tutkia reissullamme myös aiemmin vähemmälle tutustumiselle jääneitä kulmia Tokiosta. Yksi tällainen paikka oli Ikebukuro, joka on paitsi vilkas risteysasemaa Yamanotelinjalla myös varsinainen shoppailijan paratiisi. Ja lisäksi siellä on kummallinen teemapuisto, Namja Town.


Kivenheiton päässä Ikebukuron asemalta sijaitsee taivaita kurotteleva Sun Shine City -ostoskeskuspilvenpiirtäjä, johon tutustuin aikoinaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, sattumalta, seuratessani stand up -koomikko Tokyo Cooneyn videobloggauksia Tokiosta. Cooney oli käynyt muun muassa Sun Shine Cityn ostoskeskuksesta löytyvässä Ice Cream City:ssä, ja videon perusteella olin joskus päättänyt, että tuonnekin täytyy mennä käymään. Niinpä siis mentiin!

Namja Townin maskotti -kissa toivottaa tervetulleeksi gyoza käpälässään.

Ice Cream City on osa Sun Shine Cityn jättimäisen ostoskeskuksen sisältä löytyvää Namja Town -teemapuistoa, joka koostuu monenlaisista viihdykkeistä. Tärkeimmät vetonaulat ovat kuitenkin ruoka: Namja Townista löytyy jäätelökaupungin lisäksi Gyoza stadium, eli käytännössä alue, josta löytyy kymmeniä pieniä gyoza-kojuja. Gyozat, eli kiinalaistyyppiset paistetut lihanyytit ovat suosittu japanilainen pikaruoka, jota tarjoillaan yleensä lisukkeena vaikkapa raamen-ravintoloissa, mutta Namja Townin Gyoza stadiumilla ne ovat pääosassa. Sekös sopi minulle, sillä gyozat ovat yksi suurimmista suosikeistani japanilaisen keittiön antimista. Gyoza stadiumilla oli valittavana 100 erilaista gyozaa, joista osa on melko tavallisia, porsaanlihatäytteisiä, joskin hieman epätavallisesti maustettuja nyyttejä, kuten herkulliset pippurimaustetut gyozat, mutta toisissa taas on erikoisempiakin täytteitä ja dippauskastikkeita. Ravintolat ovat kotoisin eri puolelta japania, joten ne tarjovat myös paikallisia erikoisuuksia ja pääkokkiensa erikoisreseptillä tehtyjä gyozaherkkuja.

Juusto-, pippuri- ja tonkatsu-gyozat. Kaikki lempparini!

Lisäksi teemapuistossa on aina tarjolla vaihtuvan teeman mukaisia lastenannoksia – kun me olimme viettämässä lounaskierrosta gyozastadionilla, kovassa huudossa oli K-On!-sarja sekä joku itselleni tuntematon pikkulapsille suunnattu action-seikkailu,t oukokuun puoleen väliin saakka Namja Townin erikoisuus näyttäisi taas olevan teemapuiston nettisivujen mukaan Tiger & Bunny! Niinpä tammikuussa siis gyozoja oli tehty K-On!-sarjan musiikkiteeman mukaiseti kitaroiden muotoon tai koristeltu hahmojen kuvilla. Supersankari-sarjan hengessä taas tarjolla oli mm. suuri miekan muotoinen gyoza.. On vaikeaa arvata, miten se on mahdettu tehdä, mutta eipä kai niitä gyozan taikinakuoria tarvitse aina leipoa pyöreiksi...

Omalta ständiltä saattoi tarkistaa erikseen, millaisia erikoisruokia Namja Townissa oli juuri tässä kuussa tarjolla.

Palanpainikkeeksi nautin perinteistä kesäjuomaa (tosin talven keskellä..), helmellä varustetussa erikoispullossa myytävää limunaatia, Ramunea.

Visuaalisesti mielenkiintoinen Gyoza stadium ei nimestään huolimatta ole mikään varsinainen stadioni, sillä gyozakojujen vierustamat käytävät jäljittelevät vuosikymmenien takaisen Japanin tunnelmaa. Kenties stadiumi-nimitys liittyykin pikemminkin kojujen kilpailuhenkiseen suhtautumiseensa toisiinsa – asiakkaista kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjien huutaessa tarjouksiaan vieri vieressä tunnelma on kuin juoksuradalla. Kuka ehtii ensimmäisenä suostutella asiakkaan istumaan pöytään? Vaikka tarjolla onkin 100 erilaista gyozaa, käytännössä menut eivät eroa kovin paljon toisistaan, joten paljon jää kojun oman aktiivisuuden ja sattuman varaan. Kävijän onneksi kaikkien kojujen tuotteet tuntuvat olevan myös hyvin herkullisia, joten ostopaikan suhteen valinnan voi tehdä melkein vaikkapa silmät kiinni.

Gyoza Stadiumin käytäviä kojuineen

Gyoza-lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruoalle kauan odotettuun ja kummalliseen jäätelömaailmaan. Kuten gyoza stadiumilla, valikoima on Ice Cream Cityssäkin laaja: paitsi että tarjolla on monta erilaista pehmis-, hilejää-, crepe- ja jäätelökioskia, valikoimassa on myös hyllykaupalla vähän epätavallisempia purkkijäätelötuttavuuksia.

Jäätelöä ihan joka lähtöön!

Ice Cream Cityn hauskin puoli onkin se, että siellä voi maistaa käytännössä melkein minkälaista jäätelöä tahansa. Tavalliseen vaniljaan tai suklaaseen ei kannata tyytyä, ainakaan ainoana vaihtoehtona. Jos haluaa herkutella, on suositeltavaa pysytellä turvallisella alueella: kokeilla vaikka jotakin suomalaisittain hiukkasen erikoista, mutta kuitenkin kivan kuuloista jäätelömakua kuten esimerkiksi viinirypälettä, melonia, hunajaa tai royal milk tea:tä. Uskalikko taas voi valita vähän laajemmalta skaalalta, sillä jäätelökaapeista löytyy mitä kummallisimpia makuelämyksiä: merisiili, mustekala, kalmari, chicken wings, valkosipuli, nattou, hernekeitto, tomaatti, tofu, ankerias, juustorisotto, naudan kieli ja kaiken huippuna kyy (tai tarkemmin japanilainen mamushi -käärme, joka kuuluu myrkyllisiin kyykäärmeisiin). Että siitä sitten vain nautiskelemaan!

Chicken wings – ja muut jäätelömaut, joita olet aina kaivannut lähikauppaasi!

Itse halusimme kokeilla jotain hiukan extremeä tai outoa. Eero veti pidemmän korren ja kokeili sushiherkkuaan, unagia, eli ankeriasta. Minä päädyin pitkän pohdinnan jälkeen kananmunan makuiseen jäätelöön, joka sekin kuulosti omaan makuuni ihan tarpeeksi oudolta.

Ankeriasta ja kananmunaa. Jäätelön muodossa. Nam...

Jäätelöt maistuivat suunnilleen siltä, mitä purkin kylki lupasikin. Ankeriasjäätelössä oli kummallinen kalavivahde, joskaan ankeriaan paloja emme kyllä seasta löytäneet. Ilmeisesti joissakin jäätelöissä on kuitenkin myös ihan kunnon biittejä edustamastaan makuelämyksestä. Ankeriasjäätelön rakenne oli miellyttävän kermainen, ja sitä pystyi jotenkuten syömään, mutta ei se kyllä hyvää ollut (Eero tosin on toista mieltä, ja söi koko purkin loppuun...) Suurin yllätys olikin se, että vielä kalajäätelöäkin hirveämpää oli mielestäni munajätski. Sen rakenne oli ällöttävän outo ja hileinen ja maku tunkkainen. Sen kummemmin minä kuin Eerokaan ei kyennyt tyhjentämään koko kippoa.

Herkkucrepet olivat parempi vaihtoehto jälkkäriksi kuin ankerias tai kananmuna..

Jotta jälkiruokailu ei olisi jäänyt ihan olemattomaksi, päätin hakea vielä herkullisen jäätelötäytteisen crepen ja Eero meni pehmiskojulle – kokeilunhalu ei tosin näyttänyt olevan vielä lopussa, sillä kun pääsin lopulta lättykojulta herkkuni kanssa pöytään syömään, Eero istui pöydässä ei suinkaan minkään suklaatötterön kanssa, vaan syöden merisuolajäätelöä. Valintansa kullakin.... X)

Yksi suuri teemapuiston vetonaula oli (japanilaisten lasten ja muutamien nuorten naisten mielestä) supersöpö Namja tyttökissa, joka antoi halauksia niitä kaipaaville. Minä pyysin yhteiskuvan sijaan kissaa kuvaan ja sain tietenkin minkäs muunkaan kuin kissaposeerauksen. Nya!

Erikoisten ruokamaailmojen lisäksi Namja Townista löytyy monenmoisia pelejä, pelikoneita ja erityisesti lapsille suunnattua viihdykkettä kuten aarrejahtia tai kummitusten metsästystä, jotka ovat varmaankin hauskoja ala-asteikäisistä, mutta aikuinen, saati ulkomaalainen ei niistä paljon iloitse. Syömisen lisäksi Namja Townilla onkin mielestäni verrattain vähän annettavaa, joten mitään useamman tuhannen yenin arvoista pelailuun ja hirviöjahtiin oikeuttavaa päivä- tai iltapassia en todellakaan suosittele edes lapsiperheelle, sillä yksittäisiin, kiinnostavan näköisiin peleihin voi ostaa yksittäisiäkin lippuja. Ylipäätään käynti on kuitenkin ehdottomasti gyoza stadiumilla ja jäätelöteemapuistossa vierailuun ja alueella kiertelyyn oikeuttavan 300 yenin peruspääsymaksun arvoinen, sillä sen verran erikoisen lounaskokemuksen Namja Town tarjoaa.

P.S. Koska en viitsinyt ladata blogipostausta ihan tukkoon, voit käydä kurkkaamassa Riisa no Nipponin Facebook-sivulta, miltä mm. miekan muotoinen gyoza näytti, ja millaisia K-On!-jälkkäreitä oli tarjolla.

Shinbashilta Ginzalle - uusilla kulmilla nostalgisissa fiiliksissä

Ensimmäinen yö Japanissa tuli nukuttua tukevasti, sillä jetlag painoi kyllä silmät aika hyvin kiinni. Seuraavana aamuna, uuden vuoden aattona, lähdimme kohti Tokion Shinbashia, jossa meidän oli aikomus tavata ystäväni Sari.

Taas Yamanotella! Taas Japanissa! Syytä hymyillä.

Yamanote-linjan junaan astuessa fiilikset olivat yhdellä sanalla sanottuna oudot. Oli niin kummallista olla taas täällä, kaikkien ihmisten ja kaiken keskellä. Oli niin kotoisaa ja tuttua, mutta toisaalta kaikki tuntui samalla jännittävältä ja vatsan pohjaa kutkutti. Oli hauskaa lukea jälleen metrojen ja junien mainoksia, tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään, tuijotella ulos ikkunasta nähdäkseen loputtoman, loputtoman kaupungin ja asemalaitureilla odottavat ihmismassat.. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tuntui, kuin välissä ei olisikaan ollut kahta vuotta. Ihan kuin en olisi lähtenytkään..

Miten pelkkään junassa istumiseenkin voi liittyä niin vahvoja muistoja ja assosiaatioita eletystä elämästä, vaikkei siellä itse junassa varsinaisesti paljon mitään ikinä tapahtunut?

Ja samalla, kaiken ihastelun ja nostalgianpuuskien keskellä tiedostin liiankin hyvin, että tällä kertaa olen vain turisti. Se tuntui jotenkin niin väärältä... pitkästä aikaa muistin jälleen, miksi Japanista lähteminen oli ollut niin rankkaa. Tuntui, kuin olisin taas kotona.

Tapaamispaikkamme Sarin kanssa löytyi helposti – Shinbashin aseman edessä oleva Space Trainiksi nimetty höyryveturi tervehti huvittuneita turisteja. Siitä meidän oli määrä lähteä kiertelemään Shinbashin ja Shiodomen aluetta, joka oli sekä minulle että Eerolle vielä aika kartoittamaton.

Space Train vei meidät tulevaisuuteen, uuteen vuoteen 2012 7 tuntia Suomea edellä. ;)

Shiodomen puoli oli matalampaa, hieman vanhempaa rakennuskantaa kuin Shiodome, jonka maamerkkeinä kohoavat modernit pilvenpiirtäjät. Oli hauskaa vain käveleskellä ja katsella ympärilleen nauttien pitkästä, pitkästä aikaa lämmittävästä auringonpaisteesta, jota jatkui koko sen ajan, kun oli valoisaa. Kuten aiemmin olenkin sanonut, tammikuu on yksi parhaimmista hetkistä suunnata Japaniin (maalis-huhtikuun vaihteen hanamin, toukokuun vehreän loppukevään ja loppusyksyn ruska-ajan lisäksi), sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta lähes kaiken aikaa.

Shiodomen aseman lähellä, junaradan tukirakenteissa sijaitsi lukuisia pieniä liiketiloja. Ne olivat jotenkin hullunkurisia: kuin siihen unohdettuja, etenkin kun uudenvuoden aattona ei ihmisiä näkynyt oikein missään.

Shiodomen puoli Shinbashin aseman itäpuolella on kuin pilvenpiirtäjien ja autoteiden luoma sokkelo.

Lounaspaikka osui Shinbashin asemalla oikeastaan suoraa silmiini kun astuimme ulos asemalta, joten suuntasimme ensitöiksemme lounaalle Tonkatsu-ravintolaan. Oli hauskaa huomata, että vaikka olin ollut poissa, minusta tuntui, että osaan lukea japania hiukan paremmin kuin aiemmin. Niinpä ravintolan lipuke-automaatilla ei tarvinut arpoa kovin kauaa, sillä tiesin heti mitä haluaisin. Painoin karee-tonkatsu-donburin nappia ja istuuduin tiskin ääreen odottamaan höyryävän herkullista annostani. Erityisesti Eero on kunnostautunut viime aikoina kanjien saralla, joten olimmekin reissussa loistava combo: minä puhuin, Eero luki. ;)

Tyypillisen Tonkatsuravintolan tarjoilut. Simppeliä, mutta hyvää!

Olin kaivannut japanilaista ruokaa aivan tajuttomasti. Varsinkin niitä kaikkia annoksia, joita ei Suomessa tunnu saavan melkein mistään. Tonkatsu-donburia tosin olen kyllä syönyt erityisesti Ellen aikoinani Pursimiehenkadulla Helsingin Punavuoressa, jossa Len's Keishoku Bar tarjoaa ihanaa japanilaista arkiruokaa lounasaikaan. Siitä huolimatta kunnon possukotletti tujulla curry-kastikkeella tuntui niin nostalgiselta ja oli niiiiiiin hyvää. Jaksoimmekin tuhdilla annoksella helposti myöhäiseen iltaan saakka, mitä nyt tietenkin vähän kahvittelimme välissä Sarin kanssa.

Kyltti johtaa mm. National Center Centeriin... Luin tämän kyltin väärin sekä paikanpäällä, että vielä useampaan otteeseen valokuvasta, ja jopa Eerokin kuvitteli siinä lukevan Center Center, kun minä sen sille ensin kyltistä naureskellen tavasin. Mietin, että jaahas, taas hauskat japanilaiset asialla nimeämässä paikkoja, kunnes joku tässä blogin kommenteissa huomautti, että eikös siinä lue "cancer center". Uhh... Lukihäiriö, uudet silmälasit vai tyhjä pää?

Matkalla Ginzaa kohti näimme hullunkurisen rakennuksen, jonka ulkoseinämä koostui hassuista palikpoista, joiden lyhyemmälle sivulle oli sijoitettu pyöreä ikkuna. Talo vaikutti ihan asuinrakennukselta, sillä ikkunoissa oli verhoja, jollakulla pyykit kuivumassa ja muutaman kukankin bongasin, kun zoomailin kameralla hiukan lähemmäksi. Toivon vain, ettei kukin asunto muodostunut ainoastaan tuon yhden kuution tilasta... ei olisi tosin mitenkään yllättävää, jos näin olisi.

Shiodomen pilvenpiirtäjien katveesta jarkoimme kohti Ginzaa, jossa olen kyllä harhaillut ennenkin, mutta joka sekin on jäänyt itselleni vähän vähiäselle huomiolle. Ginza on alueena näyttävä, mutta jostain syystä sen hohto ei ole kuitenkaan koskaan saanut minua erityisemmin innostumaan. Niinpä olikin ihan hauska ottaa Ginzaan vähän uutta kosketusta kiertelemällä siellä Sarin kanssa.

Sari näytti meille osa-aikatyöpaikkansa, suhteellisen suuren japanilaisen aikakauslehtitalon. Lehtitalossa itsekin työskentelevänä oli kiinnostavaa tarkastella, millaisia ihmisiä talosta tuli ulos tai missä se sijaitsi - no Ginzallapa tietysti. Hmmm... sinne töihin tulevaisuudessa? ;) Kelpaisi.

Kukkakaupan edusta oli täynnä uudenvuoden asetelmia ja koristeita, joita näkyikin runsaasti myös kotien, hotellien, ravintoloiden ja liiketilojen ulko-ovilla ja auloissa.

Ginza on näyttävimmillään illan pimetessä.

Longchamp, Dior, Giorgio Armani... tasoa löytyy.

Ostoksia varten Ginza on tietenkin mitä mainioin, etenkin jos lompakon nyörit ovat löysällä, sillä alueella sijaitsee merkkiputiikkien lisäksi Japanin merkittävimpien tavaratalojen hulppeat rakennukset, joiden kerrokset tarjoavat kaikenmoista nähtävää ja tietenkin täytettä matkalaukuille. Päätimmekin kivuta kurkistamaan Mitsukoshin kimono-osastoa, keittiövälineiden osastoa sekä yläkerroksissa sijaitsevaa kattotasannetta, josta löytyi kahvilan ulkoterassin lisäksi kummallinen tyhjä ruohokenttä ja pienet buddha- ja shinto-alttarit.

Miksi Stockmannissa ei ole kirkkoa? Mitä jos joku haluaisi rukoilla kesken ostosreissun? Pitääkö lähteä Senaatintorille asti? Huomatkaa uuden vuoden symbolit ja koristeet: pikkuiset mandariinit.

Tämä Jizo-patsas on ollut Ginzan suojelijapatsas jo 1800-luvun lopulla. Kun tavaratalo 60-luvun lopulla koki remontin, Jizo-patsas sijoitettiin kattoterassille symbolisoimaan hyvää onnea, pitkää ikää ja onnistumisia bisneksissä.

Sari ottaa rennosti tavaratalon loungessa.

Uusi vuosi todellakin saa Japanin hiljentymään. Ihmisiä oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tosin yksi paikka, joisa taas oli ruuhkaa, oli tavaratalon ruokaosasto. Kaikki halusivat ostaa herkkuja tai tiettyjä ruoka-aineita uutta vuotta varten, ja jonot olivatkin huimia.

Tavaratalon alakerran ruoka-osasto oli niin täynnä ihmisiä, että hyvä kun juuri ja juuri sekaan mahtui. Tässä kohdassa oli hiukan väljempää, joten kehtasin lopulta pysähtyä ja kaivaa kameran laukusta.

Kun päivä alkoi kääntyä iltaan menimme notkumaan hetkeksi Starbucksiin, joka kaikesta epäjapanilaisuudestaan huolimatta edustaa minulle ja Eerolle aika vahvasti japanilaista kahvilakulttuuria. Ja tokihan Staban valikoima on erilainen joka maassa. Niinpä pienten minikakkujen kaveriksi valitsin tietenkin maccha latten, eli vähän kuin caffe latte, mutta kahvin sijaan juomassa käytetään maidon ohella vihreää teetä.

Kahvilassa odottelimme, että ystävämme Megu pääsisi töistä ja palaverista opettajansa kanssa (Uudenvuodenaattona, kyllä..) ja liittyisi seuraamme Asakusassa, jonne olimme menossa loppuillasta juhlistamaan uutta vuotta ja ostamaan daruma-nukkeja tulevaa vuotta varten. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. Nyt minun on ehkä ihan pakko mennä tekemään itselleni maccha latte...