Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Miten sopeutua Japaniin?

Kysymyspostauksesta, jossa minulta kysyttiin mm. Japaniin sopeutumisesta, on vierähtänyt aikaa jo kuukausi. Pahoittelenkin, että vastailen näihin laajempiin kysymyksiin hieman viiveellä.

Sopeutumistarinoita löytyy varmasti yhtä monta kuin on sopeutujiakin. Omassa tapauksessani asettautuminen Japaniin tapahtui hyvin kivuttomsti, ja itseasiassa luulenkin, että kulttuurishokki, jolta oikeastaan koen säästyneeni lähes kokonaan, tulee vastaan sitten paluushokkina Suomessa.

Minulle Japani edustaa maana monia sellaisia asioita joista pidän ja jotka tekevät elmästä mukavaa, mielenkiintoista ja joissain tapauksissa jopa helppoa. Kesää lukuunottamatta ilmat ovat mainiot, ja kyllähän se kesän lämpökin on ihan miellyttävää aika-ajoin. Ihmiset ovat ystävällisiä, välittömiä ja lämpimiä, vaikka toki suhtautuminen ulkomaalaisiin välllä on mitä on. Yleensä kaikki toimii kuin rasvattu - junat kulkevat usein ja ajallaan, kaupat ovat auki yötä päivää ja palvelu on byrokratiankin rattaista huolimatta tasokasta ja äärimmäisen asiakasystävällistä. Ja tekeminen - se Tokion kokoisessa kaupungissa ei lopu ikinä.

Tulen kaipaamaan monia Japanissa itsestäänselvyyksiksi muuttuneita asioita. Luulen, että esimerkiksi se, että Suomessa pitää tilata ravintolassa vesi erikseen, tuntuu todella rasittavalta täkäläisten tarjoilijoiden automaattisen vesilasin täyttelyn jälkeen. Ja miten kauan menee taas tottua siihen, ettei ravintolan pöydässä ole kuumaa pyyhettä, jolla puhdistaa kätensä ennen ruokailua? Ja missä viipyy jokaisen myymälän työntekijän kumarrusten saattelemana huutelemat tervetuliaistoivotuksen myymälään astuessani?

Toki niitä ikäviäkin puolia löytyy, ja etenkin heti Japaniin muuton alussa ne lyövät kasvoille, ja ovat varmasti omiaan aiheuttamaan joissakin ihmisissä hienoista koti-ikävää. Kielimuurin läpi ei pääse ihan vielä parin ensimmäisen kuukauden aikana, vaan kestää hyvä tovi, ennen kuin jokapäiväiset asioimiset kaupassa muuttuvat kielikurssin sijaan arjeksi. Kaikenlaiset juoksevat asiat, kuten virastoissa ravaaminen, pankkitilien ja puhelinliittymien hommaaminen ja muut tylsät velvollisuudet vievät aikaa ja samalla lykkäävät sitä hetkeä, kun voi oikeasti aloittaa sen normaalin elämän. Jos vaihtoaika on lyhyt, voi tuntua, että puolet vaihdosta menee siihen, että vasta tajuaa asuvansa uudessa maassa ja alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ne erot, mitkä se fakta omaan elämään tuo. Siinä vaiheessa jos ei vielä ole ehtinyt saada ystäviä, joiden kanssa viettää iltoja viikonloppuisin tai koulun jälkeen, voi olo olla omassa 17 neliön kopperossa aika yksinäinen.

Itse koen, että olennaisin syy siihen, miksi minä en koskaan kokenut mitään äärimmäisen radikaalia kulttuurishokkia tai ole oikeastaan liiemmin missään vaiheessa kaivannut Suomeen, on se, että tiesin etukäteen aika hyvin mitä odottaa. Tiesin, että alku tulee olemaan vaikea, tiesin, että jos mielin saada ystäviä, minun on oltava itse aktiivinen heti alusta alkaen, tiesin, että kieli tulee tuottamaan vaikeuksia ja turhautumisen tunteita. Itse asiassa jossain vaiheessa reilu vuosi ennen vaihtoon lähtöä mietin, että toivottavasti en paneudu vaihtoon valmistautumiseen liian perusteellisesti - mitä jos mikään ei yllätä, kun lopulta saavun Japaniin? Huolehdin kuitenkin ihan turhaa, sillä eihän se, että on lukenut asioista koskaan kuitenkaan korvaa omia kokemuksia. Ei se, että olen katsellut netissä pilvin pimein kuvia tulevista kotikonnuistani Tokiosta, ole mitään verrattuna siihen, että kävelee itse Shinjukun pilvenpiirtäjien varjossa tai kuuntelee kaskaiden siritystä höyryävän kuumassa ulkoilmaonsenissa. Kaikki tieto on hyväksi ja liialliset odotukset tai harhakuvitelmat jostakin paratiisista kannattaa kyseenalaistaa, jotta ei turhaan joudu pettymään vaikeuksia kohdatessaan.

Mielestäni onkin siis tärkeää ottaa etukäteen selville asioita kohdemaasta, lukea kirjallisuutta, ottaa oppia muiden ulkosuomalaisten tai maassa eläneiden ulkomaalaisten kokemuksista kahlaamalla läpi blogeja, vaihtoraportteja tai muita lähteitä. Nykyisin tämä on helppoa, kun materiaalia löytyy koko ajan enemmän ja netti on täynnä informaatiota. Vaikeudet on paljon helpompaa kohdata, kun tietää millaisissa yhteyksissä niitä vaikeuksia mahdollisesti on tulossa. Tärkeää on myös se, että hankkiutuu tekemisiin paikallisten kanssa - vaihtariporukoissa on kivaa viettää aikaa, kun voi jakaa ihmetyksensä muiden kanssa ja vähän parjata kaikenlaista hassua, mitä vieraassa kulttuurissa aika-ajoin tulee vastaan, mutta mikäli haluaa oikeasti oppia elämään maassa maan tavalla, vaatii se mielestäni paikallisia ystäviä ja rohkeutta mennä mukaan paikalliseen elämään.

Myös ennakkoluuloton ja avoin mieli on suuri voimavara. Hyväksymällä sen, ettei vieraan maan kuulukaan olla samanlainen paikka kuin se oma kotimaa, pääsee jo pitkälle. Ja siinä vaiheessa, kun ne alunperin hankat erot alkavat tuntua ihan mukavalta vaihtelulta, saati kotoisilta, on sopeutumisprosessi varmaankin ihan hyvällä mallilla. :)

Läksiäisiä kerrakseen

Vietin perjantaina vielä toisiakin läksijäisiä ystävieni kanssa. Muutamat kaverini vievät minut syömään Zetoriin, suomalaista ruokaa tarjoilevaan helsinkiläisravintolaan, jossa myös soi pelkätään suomalainen musiikki. Söimme muutaman tunnin aikana reippaat annokset hyvää perinteistä kotiruokaa - minun lautasellani oli lihapullia ja perunamuusia ruskealla kastikkeella, kavereiden edessä höyrysivät mm. poronkäristys, pannupihvi, pyttipannu, blinit ja kanaa Orimattilan opiston tapaan. Jälkiruokamenussa oli niin monta houkuttelevaa annosta, että oli vaikeaa valita mustikkakukon (mikä se ikinä onkaan?) omenapiirakan, jäätelön ja sacherkakun välillä. Päädyin kuitenkin tyrni-sacherkakkuun, koska rakastan tyrnejä, ja tiedän että niitä ei kyllä tule varmasti kymmeneen kuukauteen syötyä. Höysteenä oli kermavaahtoa, joka kruunasi makean annoksen ihanasti.

Zetorin herkullista tyrni-sacherkakua kermavaahdolla.

Ida ja Tuuli Zetorin pöydän ääressä.

Eeva odottelee pääruokaa.

Sami otti paljon näitä minun kamerani otoksia parempia kuvia digijärkkärillään. Toivonmukaan saan niitäkin kuvia vielä näytille.

Zetorissa oli mukava tunnelma, ja ilta vierähti hetkessä. Ruokailun jälkeen lähdimme vielä ystävieni Tuulin ja Samin kotiin jatkoille. Pelailimme Aliasta nauraen välillä kippurassa joillekin selityksille, ja söimme kavereideni leipomia piirakoita, karjalanpiirakoita, munavoita, jäätelöä, mustikoita, suklaata ja muita herkkuja. Ilta oli ihana, ja oli todella kiva nähdä kavereita vielä viimeisen kerran ennen lähtöä. Samalla sai vähän irtauduttua edellisten viikon puurtamisesta ja keskittyä nauramaan. :)

Ville ja Jami eivät ole vielä saaneet jälkkäreitään.

Anna ja Ansku Suomi-tunnelmissa

Viimeistä viikkoa viedään

En ole oikein jaksanut päivitellä blogeja lähiaikoina, sillä viikko sitten sain ikäviä uutisia avopuolisoltani. Hän halusi lopettaa suhteemme, joten viimeisen viikon ajan olen kaikkien tuskaisten tunnemyrskyjen keskellä yrittänyt ehtiä valmistella paitsi tietenkin lähtöäni Japaniin, myös tavaroideni muuttoa äitini ja siskoni nurkkiin täällä Suomessa.

En ala masentamaan teitä yksityiskohdilla, vaan kuittaan tapahtuman toteamalla, että viime viikko oli tavattoman raskas ja työntäyteinen kaikin puolin, mutta tämä viikko tuntuu jo edes vähän helpommalta. Nyt ei auta kuitenkaan kuin suunnata katse jotenkin ihmeen kaupalla tulevaisuuteen ja koettaa keskittyä nauttimaan tulevasta vuodesta. Yksikään mies nimittäin ei kyllä minun vaihtovuottani pilaa! :P

Muuttolaatikoiden pakkaamisen ja kaiken maailman paperihommien lomassa ehdin hankkia kummallisesta, pikkuruisesta sähköliikkeestä epämääräisen sähköpistokeadapterin, joten nyt on sitten ainakin luultavasti mahdollista kytkeä läppäri virtaan Japanissa heti, kun vain pääsen pistorasian ääreen.

Sain myös sähköpostiviestin ystävältäni Ayumilta, joka lupasi tulla minua Tokion Naritan kentälle vastaan. Naritasta ajelemme junalla tai bussilla Shinjukuun, josta jatkamme paikallisjunalla Ayumin kotiin, joka sijaitsee lännempänä, Tokion Hamadayamassa. Tämän jälkeen minulla ei olekaan oikeastaan mitään muita suunnitelmia seuraaville parille päivälle, jotka vietän Ayumin perheen luona, paitsi ehkä käydä katsastamassa kirsikan kukat, mikäli ne nyt jaksavat odottaa kukkimistaan saapumiseeni saakka. Mutta eiköhän niitä suunnitelmia ehdi tehdä sitten paikanpäällä. Ei minulla nyt ainakaan ole mikään kiire kiertää koko Tokiota, kun siihen nyt kuitenkin on se kymmenisen kuukautta aikaa. ;)

Tänään kävin viimeisen lääkärintarkistuskäynnin jälkeen hakemassa pankista tilaamani yenit. Japanin yenejä sai tänään Osuuspankista eurolla noin 127,5 yeniä, mikä tarkoittaa onnekseni sitä, että kurssi on edelleen hienoisessa nousussa loppuvuoden pohjalukemiin verrattuna. Toivon todella, että kurssi jatkaa paranemistaan samaan tapaan, sillä se helpottaa luonnollisesti kaikkia elinkustannuksiani japanissa. Forexin ja pankin kursseissa ei ole paljon eroa, joten käytännössä on aika sama kumman kautta rahansa vaihtaa, mikäli se ei ole parista sadasta yenistä kiinni.

Ehdin käydä myös tekemässä muutamia viimeisiä tarvittavia hankintoja matkalle. Tikkurilan poliisiaseman passikuva-automaatti tuottaa 6 eurolla ihan kelvollisia kuvia, joten suuntaisn sinne ottamaan Alien Registration -korttia ja muita tarpeellisia japanilaisia asiakirjoja varten vielä muutaman passikuvan. Tarvitsen myös herkälle iholle soveltuvan kasvorasvan ja meikkivoiteen, joten halusin ostaa ne Suomesta, jotta osaan varmasti lukea paketin kyljestä mitä kaikkia julmia kemikaaleja rasvaputeli sisältää. Lisäksi intouduin tekemään vielä muutamia tuliaishankintoja ja ostin karkkiosastolta neronleimauksena läjän halpoja Muumitikkareita (10 senttiä/kpl), Niiskuneiti-karkkirasioita(55 senttiä /kpl) ja Muumi-lakupötköjä (19 senttiä/kpl). Alkaisikohan nämä tuliaishankinnat jo pikkuhiljaa riittämään? ;)

Tuleva viikko kuluu töiden ohella ystäviä tavatessa, perheen parissa ja tietenkin rasittavissa muuttotouhuissa. Odotan kauhulla sitä hetkeä, kun pitää punnita täysi matkalaukku ja etenkin käsimatkatavaroihin lukeutuva lentolaukku – en millään jaksa uskoa, että ne olisi mahdollista onnistua ensi yrittämällä pakkaamaan painorajoitusten mukaan.

Yllätysläksijäiset

Tarkoituksena oli viettää lauantai-ilta ihan pienimuotoisesti muutaman luokkakaverin kanssa ja askarrella yhdessä viimeistä kertaa ennen kuin lähden Japaniin. Tai niinhän minä kuvittelin.

Tullessani sitten luokkakaverini Agnethan luokse viiden maissa illalla, en osannut aavistaa todellakaan yhtään mitään, vaikka saapuessani kämpässä oli kummallisen hiljaista – ainoastaan yksi tämän hetkisistä lempibiiseistä soi taustalla, joka sekin näin jälkeenpäin ajatellen oli hieman arveluttavaa. ^_^'' Minulla oli fimomassat repussa kännykkäkorujen väsäilyä varten ja ei ollut kaukana, että olisin laittanut verkkarit jalkaan, kun ajattelin että kaadan kuitenkin jonkun liimapurkin päälleni. (Onneksi päädyin sentään jotenkuten siisteihin suoriinhousuihini..) Kun olin saanut vaatteeni naulakkoon, ihmettelin Neetalle ääneen: "Siis onko täällä vielä ketään?", sillä olin kuvitellut, että pari muuta luokkakaveria olisivat jo paikalla, mutta kenenkään puhetta ei kuulunut. Ja sillä hetkellä kun astuin eteisestä olohuoneeseen silmäni levisivät lautasiksi. Lähes kaikki luokkakaverini seisoivat piilossa seinän takana ja huusivat "Yllätys!" tai jotain muuta vastaavaa. Olin varmaan liian yllättynyt, sillä minulla ei ole enää mitään muistikuvaa siitä, mitä he oikeasti huusivat. :D

Hieman yllättynyt, hysteerisesti naurava minä. X) Kuva: Neetta

Olin tosiaan odottanut paikalle vain paria tyyppiä, sillä kaikki muut olivat jotenkin perin kavalasti onnistuneet vakuuttamaan minut viattoman kuuloisine selityksineen siitä, että heillä oli juuri sinä viikonloppuna jotain muita menoja.. Neetta paljasti, että tätä juonikasta tapahtumaa oli suunniteltu jo pari kuukautta!? Sain kavereiltani ihanan muistovihon, johon kaikki luokkakaverini olivat taiteilleet sivun tai useamman. Upeiden piirrosten joukossa oli mm. valokuvia kuluneelta vuodelta, ihania viestejä niin suomeksi kuin japaniksikin, runoja, Suskin tekemiä hulvattomia tehtäviä ja sudokuja, sekä Annan tekemä japaninkielinen tavuristikko lentomatkaa piristämään.

Päivi, Anna, Julia ja Ilona laulutuulella.

Ilta kului pelaillen X-boxilla Lips-karaokepeliä ja tanssipelejä. Tajusin tosin vasta nyt, miten hyvin nekin istuivat sinänsä illan teemaan - Konamin arcade-tanssipelit ovat Japanista kotoisin, kuten myös karaoke. Oli kauhean kiva ilta, jota varmasti muistelen Japanissa vielä lukuisia kertoja.

Hannan kanssa karaokea tunteella. Kuva: Neetta

Kyllä mulla on ihanat luokkakaverit! Kiitos kamalasti kaikille! Melkeen tekis mieli jäädä opiskeleen Suomeen, mut onpahan ainakin motivaatiota pysyä Japanissa opiskellessa kurssien osalta kavereiden tahdissa, jotta voin Suomeen paluun jälkeen jatkaa opintoja oman luokkani kanssa. ;)

Hanna, Suski (the rock -look) ja minä Neetan aurinkolasikokoelmaa esittelemässä. Kuva: Neetta

P.S. Lisäilen kuvia yleismeiningistä, kunhan saan kysyttyä haluavatko yleensä kuvia nettiin pistämättömät kaverit itsestään kuvia esille. Mikäli joku kuvissa jo nyt oleva linssilude haluaa kuvansa pois, niin kertokoon. ;)

Hanamihermoilua ja lukuhimoja

Mahtavaa! Japanin meteorologien kirsikankukkaennusteet näyttävät kääntyvän minun hyväkseni. Kukinnan alkamisen ajankohta on näillä näkymin vasta suurinpiirtein 25.3. ja täydessä kukinnassa sakurat olisivat luultavasti 3.4 riippuen tarkastelupaikasta! Tokion viime viikkojen hieman viileämmät ilmat ovat olleet ilmeisesti edukseni. Toivottavasti ne jatkuisivat huhtikuulle saakka, niin ehtisin nähdä kukinnan alusta loppuun. No, turha toivo, mutta kun edes näkisi maahan pudonneita terälehtiä, niin sekin olisi parempi kuin kokonaan missattu kukinta. :]


Eilisen illan olen yrittänyt olla hypistelemättä upouutta, ihanan paksua Twilight-sarjan viimeistä osaa, jonka hain eilen postista. Tekisi mieli aloittaa tuo lentolukemiseksi tarkoitettu, reilu 600-sivuilen möhkäle jo nyt, mutta koetan hillitä sormiani selailemasta sivuja kirjan ensilehtiä pidemmälle. Kun tuo pehmeäkantinen "pokkari" painaa kerran semmoiset 800 grammaa laukussani, täytyy myös jättää koko kirjan lukeminen lennolle ja Japaniin – muutenhan sen raahaaminen merien ylitse olisi jotenkin paljon turhempaa. Korkkaamattomana siitä on lentolaukussa paljon enemmän iloa kuin puoliksi luettuna. :] Sitäpaitsi, eihän tässä tarvitse hillitä lukuhimoja enää kuin reilu pari viikkoa.. O_O

20 päivää lähtöön: Käyntikorttisirkus

Päivät ennen Tokioon lentoa sen kun hupenevat, mutta työt vain lisääntyvät. Tajusin ehkä vähän turhan myöhään, että minun pitäisi tilata uudet käyntikortit Japanin matkaa varten. Japanilaiset, jos jotkut, ovat varsinaista käyntikorttikansaa, ja käyntikortit eli meishit ovat aika oleellinen osa etenkin bisnesskulttuuria. Paitsi että käyntikortit ovat kätevä tapa jaella sähköpostiosoitettaan ystäville, ne ovat omalla alallani myös konkreettinen, visuaalinen näyte omista suunnittelijan taidoista.

Aikaisemmat käyntikorttini ovat auttamatta vanhentuneet - niissä on äitini kotiosoite, ja tittelinä lukiolainen. Ehkä en siis ala ojentelemaan kyseisiä kortteja kenellekään, vaikka niitä olisikin vielä runsaasti jäljellä. Niinpä tässä ei kai auta muu kuin tehdä tarjouspyyntöjä painoihin ja lähettää painovalmis pdf-tiedosto halvimpaan paikkaan. Olisin tällä kertaa halunnut tilata fiinit kortit kohokuvioineen ja prameinen papereineen kaikkineen, mutta osoittautui, että se nyt vain kertakaikkisesti on budjettiini nähden aivan liian kallista. Nyt täytyy olla ylipäätään tässä asiassa nopea, sillä useissa painotaloissa toimitusaika voi olla parikin viikkoa. Minulla on siis aika lailla pari päivää aikaa tehdä tilaus..

Hemmottelua puuduttavalle lentomatkalle

Lento Tokioon kestää 9 tuntia ja 35 minuuttia. Vaikka Finnairin Japanin kone onkin iso ja varusteltu mm. pienillä henkilökohtaisilla tv-screeneillä, ei elokuviakaan välttämättä jaksa tuijotella aivan koko lentoa. Tarkoitus on yrittää tietenkin nukkua mahdollisimman paljon noiden yhdeksän tunnin aikana, sillä kun kone laskeutuu Japaniin aamulla, takana pitäisi olla hyvin nukutut yöunet. Tiedän kuitenkin kokemuksesta, että nukkuminen lentokoneessa on hankalaa pienen jalkatilan ja puuduttavan asennon takia. Niinpä on kiva ottaa matkalle mukaan hieman lukemista.

Kirjahyllyssäni olisi kyllä muutama lukemista odottava kirja, mutta koska minulla ei ole mitään hajua siitä, jaksaako niitä lukea viittäkymmentä sivua pidemmälle, päätin ottaa varman päälle. Tilasin eilen Adlibriksen verkkokaupasta Twilight-sarjan viimeisen, eli neljännen osan, Breaking Dawnin. Koska olen lukenut mainion sarjan aiemmat osat, tiedän, että aivan toivoton tapaus ei voi olla kyseessä, ja oikeastaan odotan jo nyt kovasti, että pääsen lukemaan! Kirjassa ei myöskään ainakaan lopu heti lukeminen kesken, sillä siinä on 640 sivua. Ainut pelko on se, että en malta päästää kirjasta irti koko lennon aikana, ja unisuunnitelmat jäävät taka-alalle. No, ehkä osaan ottaa itseäni niskasta kiinni, ja koettaa saada ainakin muutaman tunnin nukuttua. Suunnitelma on myös alkaa pikkuhiljaa aikaistamaan omaa unirytmiä. Jos pystyisin saaman unen vaikka kymmenen maissa, olisin jo parhaimmillaan kolme, viikonloppuisin jopa neljä tuntia edellä nykyistä unirytmiäni, eli vain parin, kolmen tunnin päässä Japanin rytmistä. ^_~

Tasan kuukausi Japaniin!

Nyt aletaan sitten laskea päiviä Tokion lentokoneeseen astumiseen enää päivissä, ei enää kuukausissa. Tuntuu hurjalta. Ajoittain jännitys kouraisee vatsassa oikein kunnon voimalla, ja toisinaan taas en oikein tunnu edes muistavan, että olen lähdössä. Vaikeimpia hetkiä ovat ne, kun herään ajattelemaan, miten raskasta oikeasti tulee olemaan jättää Micke tänne Suomeen. Välillä se ahdistaa oikein toden teolla, mutta onneksi on myös niitä päiviä, kun kävelen Helsingin loskaisilla kaduilla, ja mietin innoissani, että kuukauden kuluttua tepsuttelen räntäsateen sijaan kirsikkapuiden alla, istun kuin kuka tahansa japanilainen höyryävän kuuman raamen-kupposen ääressä ryystämässä herkullisia nuudeleita vatsani täytteeksi tai seison Tokion metrossa pidellen kiinni katosta roikkuvasta käsilenkistä matkalla shoppailemaan Harajukuun. Pakko myöntää – on tässä aika paljon hyviä puolia. ^_^

Lentokenttäfarssi onkin sitten muuttumassa kahden rakastavaisen jäähyväiskohtaukseksi, sillä ilmeisesti äitini ei pääsekään töiden takia kentälle, siskollani on silloin tentti, ja loputkin perheen jäsenet ovat silloin jossain päin Pohjanmaata. Ellei siskoni mies Jason, tai joukko pääkaupunkiseudulla asuvia ystäviäni tule kentälle saattelemaan, luvassa on siis ainoastaan oma kyynelien vuodatusshowni. Tässä on kieltämättä hyvät ja huonot puolensa.

Äitini vannotti minua eilen raahaamaan käsimatkatavaroissa Japaniin myös pyöräilykypäräni, sillä mikäli kuljen mahdollisesti jossain vaiheessa koulumatkani pyörällä, olisi ihan hyvä olla myös kypärä. "Laitat sen vaikka päähäs, jos et saa sitä kainalossa viedä laukkujen lisänä." Kypärä olisi omastakin mielestäni ihan tarpeellinen matkatavara, mutta katsotaan nyt, kuinka pitkälle suostun menemään sen kuljettamiseksi Japaniin. ^_~

Tulevat viikot kuluvat lähinnä ystävien tapaamisessa. Muutama ala-asteaikainen kaverini tulee käymään parin viikon päästä viettämään viikonloppua ns. "tyttöjen illan merkeissä", sitä ennen pitäisi vähän ehtiä askarrella muutaman koulukaverin kanssa, ja pikkuvelikin olisi kiva nähdä ennen lähtöä. Lisäksi jäljellä olevien Metropolian kurssien kanssa on hirveästi hommaa, kun pitää tehdä ties kuinka monesta kurssista vielä lopputöitä ja esseitä ja pitää ties mitä esitelmiä. Yhdet nettisivutkin pitäisi jotenkin saada kasaan ennen lähtöä. Hommaa siis riittää, mikä on ihan hyvä, sillä silloin jännittämiselle ei jää liikaa aikaa. ^_~

Maailmaympärimatkaaja

Koska Haruka palaa Japaniin maanantaina, päätimme tänään viettää vielä aikaa yhdessä Suomessa. Onneksi näemme jo reilun kuukauden kuluttua uudelleen, joten siinä mielessä ei taaskaan tarvinnut hyvästellä japanilaista ystävää liian haikeissa merkeissä.

Iltapäivällä käväisin ensin hakemassa viisumini Japanin konsulaatista, ja menin sitten Harukaa vastaan rautatieasemalle. Nyt on siis passissa viisumi, eli toisin sanoen tuommoinen tarrantapainen läpyskä, joka lupaa, että saan saapua kerran Japaniin ja pysyä siellä vuoden ajan. Olivat konsulaatissa ystävällisesti nitoneet myös "Certificate of Eligibility"-todistuksenikin passiini kiinni, jotta se on varmasti sitten mukana lentokentällä. Voisin hyvin kuvitella, että kaikki eivät välttämättä muistasi sitäkin ottaa mukaan, koska ainakin itse kuvittelin joskus vielä kuukausi sitten, että se paperi on pelkästään viisumin hankkimista varten saatu todistus, vaikka oikeasti en pääsisi maahan ilman sitä lappua, vaikka minulla olisikin viisumi.

Menimme Harun kanssa Tennispalatsin taidemuseoon katsomaan Disneyn taidetta käsittelevän näyttelyn. On aina kiva käydä näyttelyissä sellaisen ihmisen kanssa, joka tykkää tiirailla tauluja yhtä läheltä ja yhtä hartaasti kuin minäkin, joten näyttelykierros oli oikein antoisa. Tosin itse olen vähän sitä sorttia, että muutaman tunnin aktiivisen kiertelyn jälkeen maha alkaa mouruamaan ruokaa, jalat väsyä, ja sitä kautta keskittyminen taiteeseenkin pikkuhiljaa herpaantua. Disneyn studion alkuperäisluonnokset ja story boardit lapsuuden ihaniin animaatioihin olivat silmäkarkkia. Olin erityisen ihastuksissani katsellessani tavattoman uskomattomia guassitöitä, joiden yksityiskohtaisesta jäljestä voin vain haaveilla. Omat siveltimen vetoni eivät ole vielä ihan Disneyn taiteilijoiden tasolla. ;)

Huvittavinta näyttelyssä kuitenkin oli ehkä törmääminen erääseen japanilaiseen nuoreen mieheen. Puhuimme Harukan kanssa japaniksi jotain erään taideteoksen luona, jossa seisoi pari aasialaisen näköistä miestä. Toinen heistä tajusi yhtäkkiä meidän puhuvan japania. Hän sanoi meille hieman ihmeissään päivää japaniksi, ja Haruka ja minä vastasimme samalla kielellä. Japanilainen mies jutteli Harukalle jotain, ja minä kuuntelin vieressä. Haruka kertoi, että minäkin osaan japania, ja minä vain hymähtelin Harukan suitsutuksille japaniksi, että en minä nyt kyllä oikein mitään osaa. Tähän japanilaisen miehen seurassa ollut kiinalainen mies tuijotti minua ihmeissään ja kysyi, puhunko minäkin japania, ja varmisti vielä perään varovasti, että enhän minä siis kuitenkaan ole japanilainen? Hän ei ymmärtänyt japanin kielistä keskuteluamme, ja kuvitteli varmaan minun puhuvan todella sujuvasti.. XD Nauroin ja selitin, että ymmärrän usein ihan kohtalaisesti japania, mutta puhuminen on kyllä vähän toinen juttu..

Juttelimme siinä tovin siitä, miksi he ovat Suomessa, kunnes kiinalainen mies, joka oli museossa opiskelijatovereidensa seurassa, ja vain sattumalta törmännyt japanilaiseen mieheen, joutui poistumaan takaisin ystäviensä seuraan. Japanilainen mies kysyi, voisiko kierrellä näyttelyssä kanssamme, ja toivotimme hänet tervetulleeksi pieneen seurueeseemme.

Jatkoimme museokierroksen loppuun. Yhteensä vietimme museossa lähemmäs kolme tuntia! Taideteoksia ja animaatioelokuvien pätkiä seuratessamme saimme tietää, että japanilainen mies, Tsuyoshi, oli 25-vuotias tiedeaineiden (matematiikka, fysiikka, kemia, biologia ja maantieto) opettaja Sapporosta, Japanin pohjoisimmalta saarelta Hokkaidosta, ja hän oli tällä hetkellä maailmanympärysmatkalla reppureissaajana! Hän oli ollut matkalla kuusi kuukautta, ja toiset kuusi kuukautta olivat vielä edessä. Takana olivat lukuisat Aasian, Afrikan ja Euroopan maat ja nyt hän oli tullut Suomeen, josta jatkaisi lentokoneella New Yorkiin USA:han.

Koska kenelläkään meistä ei ollut mitään lukkoon lyötyjä suunnitelmia illaksi, jatkoimme museokierroksen jälkeen yhdessä Sokoksen lahjatavaraosastolle. Tämän jälkeen aloin itse olla todella nälkäinen, sillä olin joutunut korvaamaan päivän lounaan vaivaisella kahvilan sämpylällä ennen Harukan tapaamista. Niinpä menimme istumaan erääseen kuppilaan ja jatkoimme keskusteluja pääosin japaniksi. Välillä tunsin itseni todella avuttomaksi japanin kielen kanssa ponnistellessani. Minun on usein melko helppo ymmärtää Harukan puhetta, sillä hän ääntää selkeästi ja käyttää usein melko kirjakielisiä ilmauksia minun kanssa puhuessaan ihan tarkoituksella, jotta ymmärtäisin paremmin. Tsuyoshi taas puhui hieman hiljaa, ehkä pikkuisen epäselvemmin ja käytti osittain slangi-ilmauksia, joten välillä ymmärtäminen oli todella vaikeaa. Meillä oli kuitenkin kielimuureista huolimatta tavattoman hauskaa, ja vaihdoimme e-mail osoitteita lähtiessämme loppuillasta kukin tahoillemme. Kenties tapaamme yhdessä vielä Tokiossa joku kerta - kunhan Tsuyoshi jossain vaiheessa palaa maailmaympärysmatkaltaan.

Kerrassaan kummallisia tapaamisia. :D

(P.S. Lisään tekstin joukkoon kuvia, kunhan Haruka lähettelee niitä minulle sähköpostissa. )

Harukan kanssa Himangalla

Japanilainen ystäväni Haruka oli menossa perjantaina tapaamaan ystäväänsä Rovaniemelle, sekä tutustumaan Lapin yliopistoon, sillä hän on kiinnostunut suorittamaan jatko-opintonsa Suomessa. Muita suunnitelmia hänellä ei ollut, ja koska hän oli matkustamassa pohjoiseen yksinään, ehdotin, että ottaisimme perjantai-aamuna saman junan, kun olin itse menossa vanhempieni luokse Pohjanmaalle. Haru oli tästä innoissaan – oli kiva saada matkaseuraa. Koska Haruka ei tuntunut oikein tietävän, mitä hän tekisi yksikseen Rovaniemellä kokonaisen viikonlopun ja hänellä oli ohjelmaa pelkästään perjantaille, kysyin, jos hän haluaisi tulla kanssani Himangalle. Hän oli ehdotuksestani tavattoman mielissään.

Niinpä nousimme perjantaina junaan aamuvarhaisella, ja olin itse Kokkolassa jo ennen yhtätoista. Haruka jatkoi rovaniemelle, ja minä menin kyläilemään, isäni luo ja sen jälkeen tapaamaan rakasta ystävääni, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Lauantain vastaisena yönä ajoimme äitini kanssa hakemaan Harukan junalta, ja köröttelimme pilkkopimeää 8-tietä Himangalle. Matkanvarrella satuimme juuri poroista puhuessamme näkemään kolme hirveä! Ne seisoivat onneksi hirviaidan takana, eivätkä olleet päässeet tielle kompuroimaan. Haruka ei tunnistanut kyseistä eläintä, vaikka yritin kovasti selittää millainen se on ja mikä sen nimi on englanniksi. :]


Lauantaina lähdimme aamupäivästä luistelemaan. Haru ei ollut koskaan luistellut, joten äiti ja minä tuimme häntä aluksi molemmin puolin. :D Lopulta luistelu alkoi sujua kuitenin ihan hyvin. Joimme välillä kaakaota ja kiersimme rataa monta kierrosta. Muistin taas, miksi olen jossain välissä halunnut vaihtaa kaunoluistimet hokkareihin. Kaunoluistimet (ainakin ne omat, ikivanhat perintöluistimeni) ovat niiiiiin epämukavat. Jalkapohjani ja nilkkani olivat luistelun jälkeen ihan turrat. Huomasin myös, että luistelutaitoni ovat jääneet varmaankin jonnekin Kalajoen kaukalolle samalla kun kirjoitin itseni ulos lukiosta. ^_~ Pysyin kyllä ihan hyvin pystössä, mutta kaikki vähänkään erikoinen tuntui jotenkin tavattoman hankalalta. Oli kuitenkin hirveän hauskaa luistelemassa, vaikka ilma olikin reippaasti pakkasella, ja vihmova tuuli puhalsi sisään takin kauluksesta.

Välipalaksi söimme itseleivottua mustikkapiirakkaa ja korvapuusteja, ja illalla lämmitimme saunan. Kävimme Harukan kanssa saunasta vilvoittelemassa pakkasessa ja toisella kierroksella intouduimme käväisemään varpasillaan lumihangessa. Itseään saa varmaan syyttää siis, kun olen taas flunssassa.. ^_^''

Pimeän tultua yritimme jatkuvasti katsella, jos Harun toivomia revontulia olisi ilmaantunut taivaalle. Ilma oli kirkas ja pakkasta oli hyvin, mutta eipä siellä pohjoisella taivaalla näkynyt silti muuta kuin tähtiä. Minusta tuntuu, että ulkomaalaiset usein luulevat, että täällä on joka yö taivaalla revontulia. Niinpä vertasinkin ilmiötä tähdenlentoon - niitä näkee välillä, mutta aika harvinaistahan se on, etenkin, mitä etelämpänä Suomessa ollaan.


Sunnuntaiaamuna aurinko paistoi, ja päätimme lähteä kävelylle merenrannan metsään. Päästyämme metsänreunaan, pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle. Tarvoimme melkein puolimetrisessä hangessa metsän keskellä, ja mietin, että mitä ihmettä olin kuvitellut?! Että metsässä olisi keskellä talvea samat selvät polut, kuin kesälläkin? No, eipä ollut, mutta onneksi eksymisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä olin suunnistanut kyseisessä metsässä yläasteaikoina hieman liian monta kertaa, että valkoinen lumivaippa voisi sekoittaa pääni. Päästyämme lopulta rantakallioille (joita ei luonnollisestikaan näkynyt kymmeninen senttien lumikerrosten alta), pohdin mielessäni, mitäköhän Haru nyt tästä lupailemastani "kauniista maisemasta" ajattelee. ^o^'' Ei kauniita silokallioita, vihreitä metsiä tai sinistä merta auringon valossa. Kaikkialla näkyi vain valkoista ja meri oli jäässä. Maisema oli kuin suoraa jostain pohjoisnavalta!


Jotta eksotiikka ei loppuisi pelkkään hiljalleen alkaneeseen lumipyryyn, päätimme kävellä takaisin lähtöpaikkaamme metsän sijaan jäätä pitkin. Olen itse ollut aina hieman pelokas jäällä liikkumista kohtaan, mutta koska horisontissa näkyi hiihtelijöitä, ja jossain kauempana kuului moottorikelkan jylinää, päätin, että eiköhän se jää meidätkin kanna. Suojakelistäkin taisi olla kuukauden päivät. Muutaman kymmenen metrin päässä rannasta olikin ajettu jäätie, jota pitkin oli ihanan vaivatonta kulkea. Jäällä kiemurtelevia autonrenkaan jälkiä ei ainakaan pääse näkemään Tokiossa, joten ehkä reissu lopulta tarjosi jotain muisteltavaa. ^-^


Viikonloppu kului hauskoissa merkeissä, mutta samalla taka-alalla mielessäni viipyili pieni haikeuden tunne. Viimeinen kerta Pohjanmaalla varmaankin vuoteen! En luultavimmin ehdi käymään Himangalla tai Kokkolassa enää ennen lähtöä. Kuitenkaan en onnistunut hyvästelemään muutamia ihmisiä ihan niin perusteellisesti, kuin olisin toivonut, sillä vielä tässä vaiheessa tuntuu kummalliselta sanoa kenellekään, että nähdään sitten 2010.. Niinpä isä ja hänen kihlattunsa jäivät juna-asemalle tavanomaisten vilkutusten saattelemana. Mietin kauhulla maaliskuun lopussa häämöttävää lentokenttäfarssia. Ainakin äiti rääkyy vuolaimenaan siskoni ja minun nieleskellessä kyyneleitä. Toivottavasti passintarkastaja tunnistaa minut passikuvasta myös naama punaisena.. ^o^''

Viisumin haussa ja kämppäasia loppuunkäsitelty

Olen tänään koulun jälkeen aikeissa astella Japanin Suomen suurlähetystöön toimittaakseni heille lopullista viisumin hakua varten tarvittavat lomakkeet. Lähetystö haluaa minulta viisuminhakukaavakkeen, valokuvan, passin ja tuon aiemmin mainitsemani, Japanin maahanmuuttoviranomaisilta hankitun "Certificate of eligibility" -todistuksen. Viisumi maksaa 18,50 euroa, ja sillä pääsee maahan vain kerran. Mikäli haluaisin viisumin, jolla voin surffailla vaikka Japanin ja Korean väliä, tai haluaisin käydä esimerkiksi Suomessa kesälomalla palatakseni jatkamaan vaihtoa Japaniin myöhemmin, minun tulisi hakea hieman kalliimpaa viisumia, joka tämän mahdollistaisi. Käsittääkseni tuollaisen maahanpaluuluvan voi hommata myös Japanista käsin, eli jos nyt jostain todella käsittämättömästä syystä minun pitäisi vaikka palata välillä Suomeen, ei peli ole silti menetetty. :P 

Saan viisumin luultavasti jo tänään, tai virkailijan mukaan viimeistään huomenna. Viisumihaku ei siis ole järin pitkä prosessi, kunhan tuo sertifikaatti on hankittu etukäteen - ilman sitä hakemuksen käsittely voi kestää jopa pari kuukautta.

Kämppäasiakin on aikalailla selvä. Vuokra on nyt se mikä on - lakanat, peitot ja täkit kuuluvat ilmeisesti samaan maksuun, joten niistä ei voi tinkiä. Siivousmaksu on kertamaksu, joka kattaa kämpän siivoamisen sitten, kun asumiseni siellä tammikuussa 2010 päättyy, eli mitään ikiomaa viikkosiivoojaa ei ole tiedossa. ^_~  Ihan niinkuin Suomessakin, myös Japanissa vuokralainen on velvollinen siivoamaan kämpän putipuhtaaksi asumisensa päätteeksi. Luultavasti vuokrafirma on kokenut helpommaksi sen, että se pistää asialle ammattisiivoojan, kuin että se joutuu laskuttamaan asukasta jälkikäteen asukkaan tekemän huolimattoman siivouksen jälkeen. No, tämä tarkoittaa ainakin sitten sitä, että kämpän pitäisi olla tiptop sinä hetkenä, kun minä astun sen ovesta ensi kertaa sisään. Eipähän tarvitse sitten alkaa heti alkajaisiksi tekemään suursiivoja..

Minun tulee maksaa koko vuoden vuokrat neljässä erässä. Tämä on toisaalta helppoa, kun ei tarvi joka kuukausi olla kiikuttamassa rahoja jollekin taholle, ja toisaalta rasittavaa, sillä se tarkoittaa sitä, että säästötilini hupenee väliaikaisesti. Normaalistihan käyttäisin vuokrien maksuun opintotukia ja kuukausittaista stipendiä. No, onneksi olen säästänyt. Muuten saisi taas mennä pankkiin hakemaan lainaa. :P

Tuleva koti Tokion liepeillä

Tähän saakka olen elänyt epävarmuudessa siitä, missä tulen asumaan ensi vuoden. Onneksi epäteitoisuus sai vihdoinkin väistyä, kun sähköpostilaatikossani odotti Japanista tullut maili täynnä faktaa uudesta kodistani.

Kv-koordinaattori Joshibista oli meilaillut meille vaihtareille tiedot asunnoistamme. Kirjeen lopussa oli toki kohtelias kysymys siitä, otammeko asunnot vastaan, mutta en usko, että olisin ikimaailmassa kehdannut vastata kieltävästi. Muodollisuudet muodollisuuksina.

Siispä tuleva kämppäni sijaitsee Kanagawan puolella Sagami-Oonossa, n. kuuden kilometrin päässä koulusta, ja vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä juna-asemalta, jolta pääsen hyppäämään suoraan Tokion keskustaan Shinjukuun vievään Odakyuu-linjan junaan. Junamatka Shinjukuun kestää Googlen mukaan n. 50 minuuttia, eli missään ihan metropolin pilvenpiirtäjäkeskuksessa en tule asumaan, ja hyvä niin.

Sagami-ono on entisen isäntäperheeni Morien mukaan rauhallinen ja mukava paikka asua – Japanin mittakaavassa toki. Tiirailemieni karttojen perusteella ihan asuntoni lähistöllä on paitsi läjöittäin erilaisia juoma-automaatteja, myös muutamia konbineja, eli pikkuisia valintamyymälöitä, apteekki ja lukuisia erilaisia pieniä ravintoloita. Ihan Sagami-Oonon juna-aseman tietämillä näitä kaikkia toki löytyy vielä tiheämmin.

Talo itsessään on joskus 90-luvun alussa rakennettu kivimöhkäle, jonka neliöhinta on jotain aivan järkyttävää. Tulen nimittäin maksamaan 22 neliön asunnostani n. 950 euroa kuussa! 950 euroa?!! Kun kuvittelemani 700 euroakin tuntui suolaiselta, entäs sitten melkein tonni? Stipendin ansiosta onneksi kykenen rahoittamaan oleskeluni tuossa ilmeisesti joillekin pohatoille tarkoitetussa luukussa. Ilman apurahaa kaikki säästöni olisivatkin huvenneet pelkkiin vuokriin..


Mitä 950 eurolla sitten Tokion laitamilta saa? Sillä saa varsin fiinin näköisen, täysin varustellun, ilmeisesti lyhytaikaista asumista eri kaupungeissa harrastavien businessmiesten käyttöön tarkoitetun miniasunnon siivouspalveluineen kaikkineen. En todellakaan tiedä, mitä järkeä 22 neliön asunnossa on käydä siivojaa minun tapauksessani, kun asun siellä kuitenkin parin viikon sijaan sijaan kymmen kuukautta. Aionkin kysyä, voisiko tämän ihastuttavan lisäyenejä laskuun tuovan palvelun jotenkin saada irroitettua vuokrasopimuksesta. Osaan ja jaksan kyllä siivota itsekin.


Vuokra sisältää myös pakolliset kulut, eli veden, sähkön, kaasun ja internetin. Tämä on ihan mukava seikka, sillä se tarkoittaa sitä, että voin talvella lämmitellä asuntoa ilman hirveitä pelkoja suurista lämmityskuluista. Kesällä taas pystyn pitämään asunnon mukavan viileänä ja hyvin ilmastoituna ilman inhottavaa ikkunoiden aukomista. Jos tiedätte hankalasta ja usein häpeän tunteita aiheuttavasta ötökkäkammostani, saatatte myös tietää, että vältän kesäisin mahdollisuuksieni mukaan tuulettamistsa avonaisten ikkunoiden ja ovien avulla, jotta tietyt asiat pysyisivät siellä, missä niiden kuuluukin pysyä, eli ulkona. ^-^'' Samasta syystä en pidä liiemmin pyykkien kuivattelusta ulkosalla, ja niinpä asunnon käytävästä löytyvät pesukone ja kuivausrumpu tekevät elämästäni Japanissa paljon helpompaa. ^_~



Asunto koostuu yhdestä melkein 8 neliön huoneesta, jonka yhteydessä ovella erotettuna on pikkuruinen käytävä. Käytävän vasemmalla seinällä on yhtä pikkuruinen keittiö. Keittiöstä löytyy yhden induktiolevyn lisäksi pesuallas, ruoanlaittovälineet ja astiat. Käytävästä avautuvat ovet oikealle erilliseen wc:seen, sekä kylpyhuoneeseen, jota voisi kokonsa puolesta paremmin nimittää ehkä kylpykomeroksi. En tiedä miksi yksiössä täytyy olla erillinen kylpy- ja wc-tila, mutta ehkä se selviää, kun pääsen niitä kokeilemaan käytännössä. ^_~



Wc:stä löytyy ilmeisesti monenmoisilla nappuloilla varustetun japanilaisen pytyn lisäksi pieni peilikaappi, pyyhkeet ja jos oikein tulkitsin japanilaista nettisivua, myös shampoota? O_o


Itse asunnon päätila, eli makuuhuone-työhuone-ruokatila-olohuone-vaatehuone-yhdistelmä antaa olettaa, että kyseessä ei tosiaan ole mikään ihan halpa lukaali. Tämä monitoimitila näyttää mielestäni ihan jostain design-lehden sivuilta repäistyltä asuntoesittelykuvalta. Huoneesta löytyy jääkaappi, mikro, pieni kirjahylly, vaatekaappi, pikkuinen sohva, televisiotaso, litteä televisio, dvd/video-soitin ja jenkkisänky. Huoneen päädyssä on ovi pienelle parvekkeelle, jota japanilaiset käyttävät kokemusteni mukaan yleensä lähinnä vuodevaatteiden tuulettamiseen. Jos asuisin asunnossa vielä pidemmän aikaa, saattaisin kasvattaa siellä yrttejä. Kerankin olisi tarpeeksi lämmin veranta siihen hommaan! ^_~

Vaikka asunto on ihan naurettavan kallis, olen jostain kumman syystä yllättävän innoissani sinne muuttamisesta. Se on kaunis, kompaktin oloinen ja sijainti on mainio. Toivon vielä, että voisin saada vuokraa alaspäin karsimalla muutamia mielestäni täysin turhia asunnon hintaan kuuluvia palveluita, kuten edellä mainitun siivoojan ja vuokrattavat lakanat. Noin pitkän oleskelun ajaksi voin aivan hyvin ostaa pari settiä lakanoita ja viedä ne vaikka Suomeen matkamuistona.

Odotan mielenkiinnolla, mitä kv-koordinaattori Shimoda-san vastaa esittämiini siivousta ja lakanoita koskeviin kysymyksiini..

Asunto on vuokrattu Man3-nimisen väliaikaisia asuntoja välittävän firman kautta, ja edellä nähdyt kuvat asunnostani kaivoin Man3:n nettisivuilta osoitteesta www.man3.jp.

Häikäisevää kirkkautta tunnelin päässä

Minua on kohdannut sen verran suuri onnenpotku, etten tunnu osaavan pukea sitä sanoiksi..

Olin kuullut reilu vuosi sitten ystävältäni Emilialta vaihto-opiskelijoille suunnatusta stipendistä, jota voi hakea JASSOn (Japan student services organization) kautta. Stipendi myönnetään yhdelle vaihto-opiskelijalle per japanilainen yliopisto, olettaen, että yliopisto ensin saa valtuudet stipendin myöntämiseen.

Koska alemman asteen korkeakouluopiskelija ei oikeastaan voi saada lähestulkoon mitään apurahoja (suurin osa tarjolla olevista suomalaisista apurahoista on tarkoitettu tutkimustyöhön tai jatko-opintoihin, ei vaihto-opiskeluun), tämä japanilainen stipendimahdollisuus kuulosti hieman liian hyvältä. Etenkin, kun tiesin, että mahdollisuudet stipendin saantiin olivat ihan hyvät, sillä Joshibissa ei ole kovin paljon vaihto-opiskelijoita. Kysellessäni sitten Joshibin kv-vastaavalta Shimoda-sanilta tästä stipendistä, hän lupasi selvittää asian ja laittaa hakemukset vireille sekä minua, että yhtä aikaa kanssani Joshibiin opiskelemaan lähtevää Villeä varten. Ihmettelin hieman tuolloin itsekseni sitä, että voisimme molemmat saada stipendin, mutta olin luonnollisesti hyvilläni tästä mahdollisuudesta.

Hakuprosessi kesti marraskuusta helmikuuhun, ja tällä viikolla saimme lopultakin jännittäviä uutisia Japanista. Saimme kuulla, että stipendi oli myönnetty, mutta sittenkin vain yhdelle (kuten alunperin olin olettanutkin), ja meidän tulisi päättää kuka sen saisi – keskenämme! Voitte vain kuvitella, minkälaisen pakokauhun iskun sain vasten kasvojani. En ole koskaan ollut mitenkään kovin taitava itseäni markkinoidessani tai puolustellessani, saati nyt että perustelisin, miksi minun tulee saada tämä huomattava rahanarvoinen etu toisen, yhtä lailla sitä tarvitsevan hakijan sijaan. Ja ihan niinkuin kukaan voisi vastata tällaisessa tilanteessa: "Ei se mitään, ota sä vaan toi stipendi, eihän se oo kuin muutama satanen kuukaudessa..."

Oman koulumme kv-kordinaattori oli sitä mieltä, että mikäli valinta on pakko tehdä, minun tulisi saada stipendi, koska oleskelen Japanissa pidempään kuin Ville. Hän ehdotti myös varovasti, että ehkä voisimme epävirallisesti jakaa stipendin keskenämme jotenkin.

Lopulta yllättävänkin helposti vain muutamien sähköpostittelujen jälkeen pääsimme mielestäni Villen kanssa mainioon ja reiluun yhteisymmärrykseen: minä saan stipendin virallisesti, jotta siitä saadaan mahdollisimman suuri hyöty, mutta jaamme sen keskenämme tasan niinä kuukausina, kun Ville on kanssani Japanissa. Niinpä siis neljä ensimmäistä kuukautta saamme molemmat puolikkaan stipendin kuukausittaisesta avustuksesta, joka kokonaisuudessaan on hurjat 80 000 yeniä. Voitte vain kuvitella, miten suuri helpotus tällainen rahallinen tuki on vaihto-opiskelijalle, jonka on pitänyt hoitaa lähes kaikki rahoitus tähän saakka pelkkien omien säästöjen ja lainan varassa. Nyt voin hengähtää helpotuksesta, ja ihan oikeasti nauttia Japanissa olostani. Mitään luksuselämää ei toki ole tiedossa, mutta ajatus siitä, että voi rauhassa syödä ihan normaalisti, ehkä tehdä pari pientä retkeä naapurikylään ilman kauheaa pennin venyttäjän ahdistusta, ja mahdollisesti vaikka investoida omia, kynsin ja hampain vuosien varrella kerättyjä säästöjä johonkin muuhunkin kuin pelkkiin talven lämmityskustannuksiin, on kieltämättä tajuttoman mukavaa.

Olen lottovoittaja! :D

50 päivää lähtöön: Tuliaishankintoja

Kuten jo aiemmin olen maininnut, japanilaiset ovat tuliaiskansaa. Niinpä olen pikkuhiljaa täydennellyt tuliaisvarastojani, kun eteen on sattunut jotain sopivaa. Viimeisen viikon aikana olen haalinut kaappiini mm. suhteellisen edullisia Marimekon tuotteita.


Japanilaisille Marimekko on upeaa pohjoismaista huippusuunnittelua, kun taas suomalaisille se on paitsi sitä designia, myös, ja ehkä jopa ennen kaikkea, käyttötavaraa. Tästäpä johtuen shoppailupaikkanikin näille Marimekon lautasliinoille ja vihoille olivat niinkin glamourit designin keskittymät kuin Valintatalo ja Tiimari. Ehkä vielä käyn ostamassa Tarjoustalosta parit patalaput ja käsipyyhkeet, niin johan on valikoimaa kerrakseen. ;)


Lisäksi muutamilta työkeikoilta Tammesta olen onnistunut kalastamaan tuliasaarteiksi pari mainiota kirjaa. Kirjat sinänsä eivät ole mikään mainio vieminen lentokoneessa, koska ne painavat melko paljon, mutta etenkin löytämäni japaninkielinen revontulista kertova kirja on varmasti grammojensa väärti. Jokainen tapaamani japanilainen on palanut halusta nähdä revontulia, ja se onkin yksi niistä muutamista harvoista asioista, joita suomesta maailmalla tiedetään (ei sillä, etteikö revontulia näkyisi muuallakin..). Ajattelin, että suhteellisen arvokas, kovakantinen revontulikirja voisi olla oiva lahja vaikkapa jollekin professorille.

Ystäväni Junkolle taas ajattelin viedä kaikenmoisia kutomisvinkkejä ja -ohjeita sisältävän Do Redo -kirjan, sillä hän innostui Suomessa ollessaan neulomaan villasukkia. Kirjassa on paljon kuvia ja melko yksinkertaisia sanallisia ohjeita, joten luulen, että Junko selviää siitä oppimallaan suomenkielellä. Ja jos homma käy liian vaativaksi, voinhan aina kääntää tarvittavat tekstit englanniksi. :]

Maaliskuussa, kaikkien työ- ja koulukiireiden vähän hellitettyä, alan taas tehtailemaan lisää kännykkäkoruja ja huoparintaneuloja. Eiköhän se matkalaukku siitä kohta ala täyttymään.. :P

Tapaamisia Tokiossa..

Vaikka en tiedäkään vielä missä asun, tai mitä ja miten intensiivisesti oikeastaan tarkalleen ottaen opiskelen Japanissa vajaan parin kuukauden kuluttua, se ei estä minua jo tässä vaiheessa sopimasta tapaamisia Tokiossa vanhojen ystävieni kanssa. ;)

Sain pitkästä, pitkästä aikaa sähköpostia entiseltä kobelaiselta isäntäperheeltäni, Moreilta. He olivat iloisia kuultuaan, että tulen Japaniin, ja toivottivat minut jo tervetulleeksi kesällä heidän luokseen "niin pitkäksi aikaa, kuin vain mahdollista". Perheen pää, Daisuke, kertoi myös, että hänellä on pari kertaa vuodessa jonkinlainen lääketieteellinen työtapaaminen Tokiossa. Niinpä hän lupasi, että jos vain olen huhtikuun loppupuolella tavattavissa, hän ottaa perheensä, eli vaimonsa Erikon, sekä pikkupojat mukaansa! Olen niin odottanut näkeväni Morit, ja etenkin heidän uuden vauvansa, kohta jo vuoden vanhan Kakerun, jota en ole vielä koskaan tavannut. Myös Pikku-Hayato on varmaan kasvanut tavattomasti sitten viimenäkemän. Hän on jo kolmevuotias!

Jossain vaiheessa vuotta pitäisi kyetä matkustamaan Japanin eteläisimmälle pääsaarelle, Kyushulle, jossa asuvat Junko ja Misako, jotka molemmat ovat siis asuneet jonkun aikaa äitini luona ollessaan käymässä Suomessa. Lentäminen Kyushulle on melko kallista, samaa hintaluokkaa kuin vaikkapa normilento Suomesta Brysseliin, eli siinä 300 euron tietämillä. Mietinkin mahdollisuutta tuskastuttaa itseni kyllästymiseen asti junailemalla Kyushuun tavallisilla pikajunilla. Kyseessähän olisi oikeastaan kokonainen vuorokausi junassa ja juna-asemilla hengailua. En tiedä onko siinä mitään järkeä, joten täytynee ottaa selvää kuinka tuskainen matkasta kesän helteissä mahdollisesti tulisi, ja olisiko se oikeasti huomattavasti huokeampi tapa matkata kuin lentäminen. Toisaalta matkan varrella voisi poiketa vaikka Hiroshimassa, jossa ainakin jossain välissä haluan ehdottomsti päästä käymään, joten ainakin jotain potentiaalia junailusta voisi siinä mielessä löytää.

Tuntuu hullulta suunnitella kesälomamatkoja Japanissa, tai edes huhtikuun tapaamisia Tokiossa, sillä tuleva elämäni Tokiossa tuntuu vielä niin kovin kaukaiselta. Missähän vaiheessa sitä oikeasti sisäistää sen, että olen ihan pian astumassa Japanin koneeseen!?

60 päivää lähtöön: matkavakuutus kuntoon ja puhelinliittymä vaihtoon

Lähtö Japaniin lähenee tavattoman nopeasti, ja yhtä nopeasti hupenevat säästötkin. Tänään kävin tekemässä lopullisen vakuutussopimuksen vaihtovuotta varten Pohjolassa.

Koska pikkuperheessämme ei ennalta ollut minkäänlaista kotivakuutusta, "halvimmaksi" tuli ottaa nuorten vakuutuspaketti, johon kuuluu matkavakuutuksen lisäksi myös kotivakuutus ja tapaturmavakuutus sekä itselleni, että avomiehelleni. Pohjolan valitsin vakuutusyhtiöksi, koska sen nuorten vakuutuspaketti oli paljon kattavampi ja sopivampi omiin tarpeisiini kuin If:in vastaava.

Hintaa koko pompsille tuli semmoiset reilu 500 euroa, mikä ei kauheasti hymyilytä, vaikka olo onkin kuin herran kukkarossa. Sama mitä tekee, niin joku muu maksaa vahingot. :P Tai no, siltä se ainakan vaikuttaa päälisin puolin – käytännössä totuus taitaa olla hieman karumpi.

Suuri osa vakuutusmaksuista (n. 350 euroa) tuli matkavakuutukseeni tarvittavista lisävakuutuskuukausista, sillä perusmatkavakuutus korvaa vain alle kolme kuukautta kestävillä matkoilla tapahtuvat haverit. Ehkä tällä summalla saan sen vakuutuksen ottajan ylle usein lankeavan siunauksen, joka varmistaa, että mitään ei tapahdu, ja vakuutusyhtiö ei menetä rahojaan. Kyllähän siitä kannattaa maksaa, vai mitä?

Kahden viikon kuluessa pitäsi saada matkavakuutuskortit, joita vilautellen kai sitten saa ehkä helpommin ja luonnollisesti vakuutusyhtiön kustannuksella esimerkiksi sairaalahoitoa ulkomailla. Kortista löytyy myös tärkeät puhelinnumerot vakuutusyhtiöön ja sen korvauspalveluun.

Vaihdoin tänään myös varsin impulsiivisesti puhelinliittymäni tarjoajaa. Yleensä inhoan puhelinliittymien kaupittelijoiden soittoja, mutta tällä kertaa kuukausimaksuton liittymä 30 euron puheajalla ja ilmaisilla puheluilla äidille (noh, oikeammin kyseisen palveluntarjoajan matkapuhelinliittymiin, mutta äidilläni sattuu olemaan ko. liittymä) Suomessa oloni ajan, oli vain juuri se mitä olin salaa tarvinnut. Vaikka entisen liittymänikään kuukausimaksut eivät olleet mitenkään kalliit, tuntuisi tylsältä ensi vuonna vaihdossa maksaa yhtään mitään siitä, että ei käytä puhelintaan koko vuonna. Ja hei, kuka nyt ei haluaisi soitella äidilleen ilmaiseksi? X)

Ja sitten vain odottelemaan lentoa!

Lentoliput on hankittu aikapäivää sitten, matkavakuutuspaperit tehty sopimuksen tekoa vaille valmiiksi Pohjolaan viime viikolla, passi kunnossa, Japanin viisumi tuloillaan, opintotukiasiat hoidettu sekä vaihdon, että kesän ajan opiskelun osalta, ja se vihonviimeinen opintolainakin on nyt sitten haettu pankista. Huomasin, että aika lailla kaikki tällaiset paperisotaa, pähkäilyä ja rasittavaa vertailua ja tiedonhankintaa vaativat asiat ovat oikeastaan hoidossa. Heti kun opettajat ropsauttavat tililleni syksyn viimeistenkin kurssien opintopisteet, käyn tekemässä vielä Visa-sopimuksen pankissa.

Jotenkin tavattoman helpottavaa ajatella, että kohta alan olla periaatteessa valmis lähtemään. Haluasin kuitenkin hankkia vielä käyntikortit, sillä paitsi että japanilaiset ovat tunnetusti käyntikorttien kansaa, myös tuleva ammattini sinänsä edellyttää jonkinlaista käyntikorttia ihan täällä Suomessakin. Olen suunnitellut kortin jo valmiiksi, joten enää puuttuisi printtaus jossain painossa. Jos joku tietää halvan ja laadukkaan paikan teettää yksipuoleiset, värilliset käyntikortit, saa vinkata. ;)

77 päivää H-hetkeen

Tuntuu hullulta, että vaihtoni alkuun on aikaa enää vajaa kolme kuukautta - oikeastaan ollaan jo lähempänä kahden kuukauden rajapyykkiä, joka on helmikuun vaihteessa. Toisaalta päivissä laskettuna 77 jäljellä olevaa vuorokautta kuulostavat vielä aika paljolta. Tiedän kuitenkin, että työt, koulu ja kutkuttavan hyvät kirjat olkkarin pöydällä saavat kellon tikittämään hetkessä kohti maaliskuun viimeistä päivää ja lentoa Japaniin.

Lokakuun lopussa hakemani Metropolian vaihto-opiskeluapuraha kilahti muuten lopultakin parin kuukauden odottelun jälkeen tilille. Pian myös viime vuonna vaihtoa varten tekemäni vuositalletus erääntyy, joten olen kohta näennäisesti melko varakas. Harmi vain, että ainoastaan hetken aikaa -  Tokion hirmuvuokrat, matkakulut, vakuutusmaksut, tuliaishankinnat ja kaikki muut pakolliset menot tulevat verottamaan tiliäni lähiaikona ihan liikaa, joten turha hurrata.

Apurahan saamisen lisäksi sain myös muita iloisia uutisia eilen: siskoni Leena ja hänen avomiehensä Jason tulevat Tokioon kesäkuun alussa ja viettävät Japanissa hieman reilut kaksi viikkoa! Minulla tulee siis olemaan varmuudella ainakin kaksi vierasta vaihtokauden aikana. Tai no, ehkä voin sanoa, että kolme, sillä jos Micke ei tule katsomaan minua koko vuonna, niin en vastaa seurauksista... 

Matkalaukku: Check!

Nyt on sitten matkalaukkumietinnät saatettu päätökseen. Varsin käytännöllisen oloinen, kahdella erittäin suurella ja tukevalla pyörällä varustettu, (ilmeisesti) kestävästä, kovasta polypropyleeni-muovista valmistettu, laivastonsininen Samsoniten Aeris Basic -mallinen laukkuni on noudettavissa kuukauden kuluessa Kampista.

Vierailin useamman laukkuihin erikoistuneen nettikaupan sivuilla, ja alimmat hinnat, jotka surffaillessani löysin, kieppuivat toimituskuluineen 160 euron paikkeilla. Huomattavasti huokeampaa kuin esim. Sokoksen tavaratalossa. Kun sitten Kampissa pistäydyin Nahkatavara-nimisessä laukkuliikkeessä, suunpielet kohosivat hillittyyn, mutta voitonriemuiseen hymyyn kirkuvan keltaisen "-20%" -hintalapun kohdalla. Löysin siis kaavailemani laukkumallin halvimmillaan n. 140 euron hintaan. Voi toki olla, että jos olisin jaksanut ravata läpi kaikki Helsingin keskustan laukkuliikkeet, olisin saattanut löytää jostakin hulppeamman tarjouksen. Koska shoppailu jonkin tietyn asian vuoksi ei todellakaan kuulu lempiharrastuksiini, päätin säästää hermojani jättämällä etsinnät tuohon. Useimmat laukkukaupat kun tuntuvat vieläpä sijaitsevan jossain ratikkamatkojen takana väärässä päässä Mannerheimintietä tai osoitteissa, joiden sijainnista minulla ei ole mitään hajua, ja kaiken lisäksi ne ovat yleensä pikkuruisia ja melko rajoittuneita valikoimaltaan.

Valitettavasti Kampin liikkeen hyllyssä oli kuitenkin Aeris Basicista vain järkyttävä lähes neonväreihin vivahtava marjapuuronpunainen versio. Vaikka tarkoituksenani ei ollut olla liian kranttu tuollaisten toisarvoisten seikkojen, kuten ulkonäön, suhteen, en minä nyt vain kertakaikkiaan kyennyt ostamaan pinkkiä matkalaukkua – etenkään sellaista, jota on tarkoitus raahata lentokentillä vielä mielellään parinkymmenenkin vuoden kuluttua. Niinpä jouduin kysymään nolona jotakin toista värivaihtoehtoa myyjältä, jolle olin hetki sitten vakuutellut, että värillä ei ole väliä. Myyjä pahoitteli, että valitettavasti liikkeessä ei enää ollut jäljellä muita värejä juuri haluamastani koosta, eli reilusta 87 litraisesta laukunmöhkäleestä. Onnekseni hän kuitenkin ehdotti, että he voisivat tilata minulle haluamani värisen matkalaukun. Niinpä varmisteltuani, että laukun saisi erikseen tilattunakin tuohon alennushintaan, pääsin tuskailemaan värinvalinnan kanssa. Oikeastaan vekslasin lähinnä vain mustan ja laivastonsinisen välillä, sillä suuri osa muista värivaihtoehdoista muistutti ihan liikaa 80-luvun hiihtoasuja. Ajattelin, että ehkä mustia matkalaukkuja on enemmän kuin sinisiä, ja päädyin siis laivastonsiniseen laukkuun. Tai ehkä edellä mainittu oli vain omaa rationaalista egoani pönkittämään kehitetty tekosyy, ja oikea motiivi löytyykin harmajan sinisestä kaulahuivistani, sekä lempihameestani, jotka matchaavat aivan liian hyvin uuden matkalaukkuni kanssa. ;D