Japanilaiselokuvat Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla

Rakkautta & Anarkiaa festivaalit ovat kohta taas täällä ja lipunmyynti pyörähti käyntiin tämän viikon torstaina. 20.-30.9. pidettävien festivaalien ohjelmistossa on jälleen tänäkin vuonna myös kiinnostavia japanilaisuutuuksia, joita Suomessa ei vielä olla nähty.

Ace Attorney

Viihdykettä löytyy niin animaation kuin tavallisen näytellyn elokuvankin ystäville monen genren alta. Itse olen ostanut liput kahteen elokuvaan, joista erityisesti suureen suosikkiini, Ace Attorney -pelisarjaan pohjautuvan elokuvan tulo Suomeen oli suuri, iloinen yllätys. Viimetalvinen Japanin matkani sijoittui juuri tammikuulle ennen Phoenix Wrightin Japanin ensi-iltaa, joten silloinen  harmitukseni matkan huonosti sattuneesta ajoituksesta elokuvan suhteen on muisto vain – Nyt pääsen vihdoin katsastamaan, miten Nintendon käsikonsolin humoristinen ja mainoiden henkilöhahmojen värittämä peli kääntyy tieyssä mielessä realistisempaan muotoon näyteltynä elokuvana.

Rentaneko (Rent-a-cat)

 

Toinen kiinnostavimmista japanilaisista festarielokuvista on hulvattoman oloinen Rentaneko (Rent-a-cat). Naoko Ogigamin ohjaama Rentaneko kertoo kolmekymppisestä, vielä aviomiehestä haaveilevasta Sayakosta, joka vuokraa kissoja yksinäisille ihmisille. Ohjaaja on monille suomalaisille ennalta tuttu Helsinkiin sijoittuvasta Ruokala Lokki -elokuvasta. Itse vuokrasin vaihtoaikoinani eräänä iltana Tsutayasta myös Ogigamin Megane-elokuvan, jonka eriskummallinen, pysähtynyt ja leppoisan letkeä tunnelma sopi silloiseen mielentilaani mainiosti. Mikäli Rentanekon synopsista ja traileria on uskominen, luulenkin, että luvassa on Ogigamin aiemmista elokuvista tuttua dialogia, tunnelmaa, huumoria ja hämmentäviä, mielenkiintoisia ihmiskohtaloita.

I wish

Näyteltyjen elokuvien joukosta löytyy näiden kahden helmen lisäksi myös muita kiinnostaiva elokuvia. Himizu kertoo 15-vuotiaan tytön kohtalon Tohokun maanjäristyksen jälkeisessä Japanissa väkivallan ja perhearjen ongelmien keskellä. I wish kuvaa vanhempien avioerossa erotettujen veljesten matkaa hatki Japanin, kun he toivovat saavansa rikkoutuneen perheen takaisin yhteen. Yakuza-henkeä ja väkivaltaisempia mittelöitä kaipaava saattaa viihtyä mangamaisella elokuvakerronnallaan sykähdyttävän sarjakuvaan perustuvan Smugglerin, tai hieman taiteellisemman tuotannon, Cutin parissa. Scifihtävää kauhua muutaman vuosikymmenen takaa vuodelta 1992 taas tarjoilee Shinya Tsukamoton Tetsuo II: The Body Hammer.

Smuggler

Japanilaisella animaatiorintamalla tarjonta on R&A-festivaaleilla hieman vähäisempää, mutta kenties laatu korvaa määrän?

Momo e no tegami ( A Letter to Momo) 

Momo e no tegami -animaatio (A Letter to Momo) kertoo ennakkotietojen perusteella hieman yliluonnollisen tarinan 13-vuotiaasta Momosta, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa Tokiosta kauas Japanin sisämeren saaristoon. Saarelle saavuttuaan Momo alkaa kuitenkin nähdä kummallisia hahmoja ympärillään, ja seikkailu päässee käyntiin.

 Kukkulan tyttö, sataman poika

Toinen tarjolla olevista animaatioista, Studio Ghiblin ohjaajan Miyazaki Gorōn viime vuoden kotimaansa myyntimenestys Kukkulan tyttö, sataman poika on varmasti ehdoton must-see, mutta itse aion jättää festarinäytöksen välistä ja suunnata leffaan vasta myöhemmin lokakuussa. Tämä pätkä on nimittäin tulossa tänä syksynä isompaankin levitykseen Suomessa ja löytynee ainakin Finnkinon teattereiden listoilta. Nostalginen ja suloinen Kukkulan tyttö, sataman poika -animaatio sijoittuu vuoden 1963 Yokohamaan ja keskittyy kahden lukiolaisen romanttiseen tarinaan muuttuvan ja kuohuvan yhteiskunnan keskellä. Toivokaamme, että tulossa on taattua Ghiblilaatua. Japanin kotimaisten elokuvien ykköseksi viime vuonna kiilanneelta sitä voisi ainakin olettaa.

Monena vuonna olen tuumaillut R&A-leffojen suhteen liian pitkään, ja suosituimmat pätkät ovat myyneet salit loppuun nenäni edestä. Niinpä kehoitankin nyt hieman viistastuneena: mikäli mielii näytöksiä katsomaan, on joidenkin suosituimpien elokuvien kohdalla parempi toimia nopeasti. Viimeisiä näytöksiä viedään jo!

Kuvat: Rakkautta & Anarkiaa -festivaali

Manganäyttely Annantalolla 23.8.- 15.10.

Helsingin Annantalon lasten ja nuorten taidekeskuksessa nähdään tänä syksynä taidetta japanilaisessa hengessä. Manga-aiheinen näyttely, jossa itsekin olen mukana muutamalla työllä, on koottu manga-tyylillä piirtävien suomalaisten taiteilijoiden töistä. Esillä tulee olemaan varmasti varsin moninainen kurkistus suomalaiseen mangaan ja mangapiirtämiseen, sillä tekijät ovat saaneet valita näyttelyyn tulevat työnsä varsin vapaasti. Oletankin, että mukana on paitsi sarjakuvaorginaaleja, myös kuvitustöitä lukuisista eri aiheista ja monenlaista kynän jälkeä.

 Näyttelytyö: Liisa Stenberg

Se, mikä on mangapiirtämistä Suomessa lienee varsin häilyvää, sillä esimerkiksi itse koen, että yleisesti ottaen omat piirrokseni ovat korkeintaan saaneet inspiraationsa mangasta, kuin olisivat varsinaisia mangatyylisiä teoksia. Tähän näyttelyyn valitsemani työni ovat kuitenkin tietenkin sieltä piirrosteni kaikkein mangamaisimmasta päästä, ja koska näyttely sijoittuu Annantalon lasten kirjakahvilaan, valitsin myös aiheeni sen mukaisesti. Käykää itse katsomassa! :)


Näyttely on avoinna 23.8. alkaen Annantalon lasten kirjakahvila Haitulassa arkisin klo 9–20 ja la–su klo 11–17.

Mangaa!!! -näyttely on osa Annantalon Japani-aiheista ART LAB – Karu ja Kaunis -toimintagallerian ohjelmaa. Toimintagalleriassa tutustutaan ikebanan ja origamin kautta japanilaiseen estetiikkaan. Kävijät pääsevät galleriassa itsekin kokeilemaan näitä perinteisiä taiteenlajeja. Suosittelen! Ikebana on yllättävän haastavaa ja syvällistä, jos sen oppeihin oikein paneutuu. Toimintagalleria on avoinna samoihin kellonaikoihin kuin Mangaa!!!-näyttelykin, mutta sulkeutuu jo 7.10.

ART LAB -toimintagalleria ja Mangaa!!! -näyttelyt ovat osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa.

Prinsessana hovimestarien huomassa Butler-kahvilassa

Oletko aina unelmoinut päivästä prinsessana? Ei, en tarkoita nyt mitään morsiusmekkoon pukeutumista, vaan sitä, että saapuessa kotiin ovella odottaa kohtelias, komea hovimestari jonka lämmin vastaanotto tuo hymyn huulille. Astuessasi kynnyksen yli sisään hovimestarisi auttaa takin yltäsi ja ohjaa sinut valmiiseen pöytään nauttimaan iltapäiväteetä herkullisen leivoskavalkaadin kera. Nautit klassisen musiikin ja kattokruunujen välkkeen luomasta tunnelmasta... Kuinka aika rientääkään – onkin jo aika lähteä tanssiaisiin!

Tämä kaikki on mahdollista missäpä muualla kuin Japanissa, jossa varsin erityiset kahvilat ovat putkahdelleet katukuvaan otakunaapurustojen lisäksi jo aivan ydinkeskustaankin. Mikä maid-café? So last season, ja aivan liian mieslähtöinen näkökulma asiakaspalveluun. Neidit, nyt mennään butler-kahvilaan!

Butler-kahvilassa edellä kuvailtu teehetki voi olla melkein todellisuutta. Näissä hovimestari-kahviloissa asiakas kun ei ole ainoastaan oikeassa, vaan vielä paljon enemmän. "Tervetuloa kotiin, prinsessa!" kaikuu Swallowtail-kahvilan ovensuussa, kun astun epäröiden murattien peittelemää punatiilistä porraskäytävää butlerkahvilaan Ikebukurossa Tokiossa. Minä, ojousama (suora käännös voisi olla prinsessa, ylhäinen neito, aatelisneiti tai muu vastaava yläluokkaisen talon tyttärelle osoitettu kohteliaisuus) seison hienon kahvilasalongin pienessä vastaanottoaulassa ja kysyn varovasti asiaa, jonka tiedän jo kysymättäkin: Ei, tilaa ei ole. "Varaus pitäisi tehdä valitettavasti muutama viikko etukäteen", komea hovimestari oven suussa selittää ja ohjaa minut hienovaraisesti takaisin portaita ylös päivänvaloon.

Swallowtailin edustalla on kyltti, joka kertoo, onko tilaa. No ei ole, mutta kuulemma joskus aamuisin voi yrittää tulla peruutuspaikkoja jonottamaan, jos ei ole jaksanut tehdä omaa varausta etukäteen netissä. En kyllä tosin tiedä miten se voisi olla suurempi vaiva kuin jonottaa paikkoja aamukymmeneltä?

Jos olisin tajunnut tehdä varauksen jo ennen Japanin matkaamme, olisin päässyt nauttimaan ruhtinaallisesta kohtelussta. Hovimestari olisi ottanut takkini ja kantanut laukkuni, samalla kun minut olisi ohjattu hienostunein elkein himmeästi valaistua, prameasti sisustettua käytävää pitkin salonkiin. Olisin istunut ennalta varattuun pöytään, selaillut hetken samettikantista menua, jutellut niitä näitä hovimestarini kanssa ja valinnut sitten listalta tee-setin kakkuineen ja leivoksineen. Olisin kiristellyt salaa hiukan hampaitani paikan suolaisille hinnoille, mutta ajatellut, että kerrankos sitä eletään prinsessoina. Pian hovimestari olisi tullut kantaen tarjotinta, ja esitellyt minulle millaisesta upeasta posliinikupista tällä kertaa nautin iltapäiväteeni. Jos olisin kanta-asiakas, voisin valita varauksen yhteydessä mitä kahvilan kauniista kupeista haluan käyttää. Olisin istunut ja katsellut ohimennen ympärilläni kattokruunujen alla aterioivia muita ihmisiä ja kenties syventynyt sitten hetkeksi kirjaani. Olisin tarttunut pöydällä olevaan pieneen kultaiseen kelloon ja helistänyt sitä hiukan, ihan vain nähdäkseni, kuinka hovimestari kiirehtisi kaatamaan minulle lisää teetä – kuin suoraa viimeaikaisista viktoriaanisista anime-sarjoista. Hovimestari olisi kenties jutellut hetken kanssani ja kysellyt kuinka prinsessan päivä on kulunut. Tosin luultavasti välillä kysymykset olisi esitetty niin kohteliaalla kielellä, että minulla olisi ulkomaalaisena vaikeuksia ymmärtää, mitä hovimestari oikeint arkoittaa. Ja kun varaamani aika olisi ollut lopuillaan, hovimestari olisi tullut vielä varmistamaan, haluaisinko käydä puuteroimassa nenäni. Tietenkin olisin halunnut,, sillä pitäähän tällaisessa paikassa nyt nähdä kaikki, mitä nähtävissä on, koko lukaali. Minut olisi saateltu siisteihin vessatiloihin, ja myöhemmin sieltä takaisin paikalleni. Pian kello olisi ollut kuitenkin niin paljon, että hovimestari tulisi ilmoittamaan, että minun olisi aika lähteä valmistautumaan tanssiaisiin. Niin, tai mikäli olisin valinnut varausta tehdessäni netissä toisen lähtöfraasin, olisi minut saateltu matkaan myös esimerkiksi kertomalla, että Oopperani alkaa pian, tai että kohta on aika viulutunnille tai ratsastusretkelle. Olisin tietenkin noussut, hämmästellyt ajan kulua ja kiirehtinyt teatraalisesti matkoihini. ;)

Swallowtailin oma varttitunnin mittainen esittelyvideo kertonee kiinnostuneille kaiken oleellisen palvelijoiden ulkonäöstä, kahvilaympäristöstä ja tarjoiltavasta ruoasta – ja kahvilasta alkunsa saaneista musikaalihenkisistä Butler-DVD:istä. Tämän videon jälkeen ei melkein tarvi koko kahvilaan edes välttämättä päästä, sillä sen verran yksityiskohtaisesti tulee selväksi, mitä ilta Swallowtailissa mahdollisesti pitää sisällään:



Sama hieman humoristisemmalla japanilaisen tv-ohjelman otteella. Ja huomatkaa, jos mies menee käymään kahvilaan, hän ei ole tietenkään mikään prinsessa, vaan Ylhäinen herra:



Swallowtail sijaitsee Ikebukurossa Otome-tiellä, josta löytyy paljon muitakin naispuolisia otakuja kiinnostavia liikkeitä: tavallisten anime&manga-oheistuotekauppojen lisäksi tarjolla on Cosplay-liikkeitä, doujinshi-sarjakuvia myyviä suuria kauppoja sekä mm. Swallowtailin konditoria, josta voi ostaa paitsi keksejä, leivonnaisia, hilloja ja muita herkkuja, myös edellä mainittuja Butler-DVD-levyjä ja fanituotteita. Myös konditoriassa myyjät olivat kahvilan tyyliin hovimestariasuisia nuorukaisia, mikä vähän hälvensi harmitustani, etten päässyt täyteen buukattuun kahvilaan. Liikkeessä myytiin myös matkamuistoksi postikortteja butlereiden kuvilla. No semmoisiahan piti tietenkin ostaa.

Patisserie Swallowtail oli kaunis ilmestys. Butlerit luikkivat valitettavasti tiskin nurkan taakse piiloon, kun otin kuvia.

Ikebukuro on muutenkin todella kiva alue, jonne voisin mieluusti vaikka muuttaa! Tekeminen lopu kesken, sillä kätevästi kiven heiton päässä Otome roadilta ja Ikebukuron asemalta on useita leffateattereja, askartelijan paratiisi Tokyuu Hands sekä aiemmassa postauksessa mainittu Namja Town. Ikebukuron Sun Shine City -ostoskeskus taas on ihan oma retkikohteensa – sen verran niitä kauppoja siihen pytinkiin mahtuu.

Leffateatteritarjontaa tammikuussa. Tomu Kuruuzukin mukana, vaikkei heti kyllä tunnistaisi.

Olisin halunnut mennä katsomaan julisteen hauskan näköisen Magic Tree house -animaation, mutta se ei mennyt valitettavasti niissä teattereissa, joiden eteen satuimme illalla, ja kuvankin teatteri oli jo kiinni siinä vaiheessa kun olisimme halunneet leffaan. No, ehkäpä sen voi katsoa myöhemmin vaikka DVD:ltä...

Myös Hello Kitty fanien paratiisi löytyy ostoskadun varrelta.

Asemalta Sun Shine Cityn suuntaan.

Mighty Soxer, lemppari sukkakauppani!

Mutta kuten sanottu, butler-kahvilat ovat levinneet otaku-alueilta myöhemmin myös "tavallisen kansan pariin". Esimerkiksi Shibuyasta löytyy kahvila Butlers Cafe, jonka vetonaula lienevät japanilaisnaisten silmissä ylettömän komeat nuoret länsimaalaiset tarjoilijaherrat ryhdikkäissä hovimestarin asuissaan. Kyseisessä kahvilassa kun ei ole muita kuin ulkomaalaisia tarjoilijoita! Kieli on suureksi osaksi glamourin vuoksi englantia, mutta palvelua saa myös japaniksi. Kahvilan menu on japanilaisille länkkäriravintoloille tyypillisesti varsin italialainen, ja vähän halvempi kuin esimerkiksi Swallowtailissa: on pastaa, pizzaa, risottoa ja salaatteja. Makealta puolelta löytyy tietenkin teemaan sopien erilaisia kakkuja ja laaja teevalikoima. Myös Butlers Cafeehen kannattaa tehdä varaus etukäteen, mutta ilmeisesti se ei ole ihan aina välttämätöntä.

Shibuyan Butlers Cafessa kokemuksen ei tarvitse jäädä pelkkään murkinointiin. Rahalla saa nimittäin mm. Cinderella-hetken ja valokuvaussession butlereiden kera.

Mitä tähän nyt sanoisi. Länkkärikomistus, jos olet siis vailla töitä Japanissa, ei muuta kun hakemaan hovimestarin pestiä!

Uusivuosi Japanissa häämöttää...

Aika menee ihan käsittämätöntä vauhtia, kun on paljon tekemistä. En tiedä missä vaiheessa ehdimme suunnittelemaan kunnolla Japanin reissua, johon on enää vajaa kuukausi, mutta toisaalta onneksi paluu Tokioon on vähän niinkuin menisi lomalle vanhaan kotikaupunkiin (tai no sitähän se juuri on). Kyllä siellä tiensä löytää paikasta toiseen ilman sen suurempia suunnitelmia ja iso osa käyntikohteista on vanhoja tuttuja – niitä, joihin on pakko palata ja joita on ikävä. Ja loppujen lopuksi suurin osa ajasta taitaa kulua varmaankin izakayoissa istumiseen tai muuhun kavereiden kanssa hengailuun.

Mitä luultavammin suuntaamme Megun ja Sarin kanssa jälleen Shimokitazawan kuppiloihin ja pikkuputiikkeihin.

Kuitenkin jonkinlaisia suunnitelmiakin on tehty. Viimekertainen uusivuosi meni minulta oikeastaan vähän ohi, sillä istuin suuren osan päivästä silloin junassa matkalla Takayamasta takaisin Tokioon. Illaksi ehdimme kantapaikkaani syömään ja juhlimaan, mutta suosittu temppelivierailu jäi tekemättä.

Perinteikäs uudenvuoden koriste Japanissa on oksa, johon on kiinnitetty pieniä mochi-palloja, eli riisistä valmistettuja palleroita. Kenelle muulle kuin minulle tulee mieleen pajunkissat?

Niinpä tällä kertaa tarkoitus olisi viettää kunnon uusivuosi kaikkine riitteineen osallistuen juhlahumuun kaupungilla, käyden temppelillä ja syöden ainakin sobaa, mochia, mandariineja ja muita japanilaisen uuden vuoden perinneruokia. Sarin, Megun ja muiden läheisimpien koulukavereideni kanssa olemme suuntaamassa vuoden ensimmäiselle pyhättökäynnille heti tammikuun alussa – eli varsin perinteikästä menoa tiedossa.

Olen vähän miettinyt, että olisi hauskaa hankkia temppeliltä kotiin daruma. Daruma on buddhalaiseen traditioon kuuluva nukke, jonka aluksi tyhjiin silmiin piirretään yksi musta pupilli silloin, kun ihminen asettaa itselleen jonkin tärkeän tavoitteen saavutettavaksi. Ajatuksena on, että daruman yhden silmän nähdessään ihminen muistaa aina tavoitteensa ja keskittyy pyrkimään sitä kohti. Kun tavoite on vihdoin täytetty, piirretään darumalle toinenkin silmä. Tämän jälkeen daruma-nukke viedään yleensä temppelille poltettavaksi kiitokseksi tavoitteiden toteutumisesta. Tämä riitti tapahtuu yleensä uudenvuoden aikaan, jolloin samalla hankitaan usein uusi darumanukke seuraavan vuoden tavoitteita varten, sillä uusivuosihan on luonnollinen ajankohta tulevaisuudensuunnitelmien miettimiselle. Itse en ole vielä ihan tarkalleen päättänyt, mikä oma suurin tavoitteeni daruma-nukelleni olisi. Katsotaan sitten tammikuussa, mihin päädyn, mutta ainakin yksi uusi kirjaprojekti on muhinut mielessä jo pitkään, joten siinä olisi ehkä yllin kyllin saavutettavaa...

Tällä darumalla on jo molemmat silmät. Tavoitteet on täytetty.

Vaikka mitään minuuttiaikataulua emme ole tämänkertaiselle reissullemme tekemässä, joitain erityisiä käyntikohteita meillä on Eeron kanssa ollut mielessämme. Haluamme ehdottomasti käydä Odaibassa, joka on yksi suosikkipaikoistamme Tokiossa. Alueen arkkitehtuurin futuristisuus yhdistettynä auringon paisteessa kimaltelevaan Tokion lahteen ja kalastajien leppoisaan rantakivillä istuskeluun luovat mainion miljöön päiväkävelylle. Aiomme käydä myös Ooedo Onsen Monogatarin kuumissa lähteessä polskimassa, sillä onseniin on jokaisella Japanin reissulla pakko päästä! Pitää toivoa myös, että hotellihuoneessa on kunnon ofuro-amme, jonka lämpöön voi upottautua jokaisen päivän päätteeksi rentoutumaan.

Odaiba on merta ja futuristista arkkitehtuuria.

Toinen paikka, joka meitä kiinnostaa on Tsukijin kalamarkkina-alue, sillä kumpikaan meistä ei ole sattunut käymään siellä aiemmin. Vaihtovuoden aikana olisi ollut sata mahdollisuutta poiketa huutokauppa-alueelle sushille tai ylipäätään kiertelemään kalatoreille, mutta aian on niitä asioita, joita ei vain tule tehneeksi. No, huutokauppa-aluehan on tietenkin joulun ja uudenvuoden kiireiden aikaan suljettu turisteilta, eli tonnikalakauppaa emme pääse seuraamaan, mutta minua kiinnostaakin lähinnä alueen yleinen fiilis ja eri kalalajien hämmästely kameran kera.

Kouyou eli ruska alkaa olla Japanissa tammikuun alussa jo pääasiassa ohi, mutta Tokion seudun tämän vuoden raportit ovat antaneet kuitenkin ymmärtää, että ruska olisi alueella hieman myöhässä tavallisesta ajankohdasta – jää siis nähtäväksi, ehdimmekö näkemään vilauksen punaisena hohtavista japaninvaahteroista, jotka ovat ehdottomasti lempipuitani koko maailmassa. Pikkuruiset, suloiset tähdemuotoiset lehdet saavat minut kaivamaan kameran laukusta joka kerta kun satun tarpeeksi punaisen puun kohdalle. Ruskaa tai ei, muutamaan puistoonkin olisi tarkoitus tehdä pieni kierros. Pitää katsoa, löytyisikö vielä jotain sellaisia kiinnostavia puistoja, joissa en ole käynyt, sillä yritin kyllä vaihtovuoden aikana koluta suunnilleen kaikki Tokion erityisimmät puutarhat ja puistot läpi. Rakastan puistoja Suomessakin, puhumattakaan japanilaisista puutarhoissa, joiden suunnittelu on välillä täydellisyyttä hipovaa.

Shinjuku gyoen on monipuolinen, suuri puutarha Tokion sydämessä pilvenpiirtäjien katveessa.

Koska hotellimme sijaitsee kivasti Shibuyassa, luvassa on myös shoppailua. Olen yrittänyt kirjoittaa muistiin mitä kaikkea pitäisi ja haluaisin hankkia. Ja tietenkin on ihan pakko päästä keikalle, mieluiten katsomaan tuttua bändiä jonnekin Shimokitazawan kellareihin. Mutta niistä lisää toisella kerralla, sillä nyt täytyy yrittää edistää hieman suunnitelmia tammikuun Desucon Frostbite -tapahtumaa varten (josta tästäkin lisää sitten myöhemmin kun aika on kypsä). Tajusin nimittäin vähän aikaa sitten, että periaatteessa ohjelmasuunnitelmienihan täytyy olla valmiita jo ennen joulua, sillä joulunpyhinä en tee kyllä mitään muuta kuin syön, nukun ja ehkä vähän pelaan. Ja sen jälkeen taas olemmekin juuri Desucon-viikonloppua edeltävät kaksi viikkoa Japanissa. Eli ei kun hommiin taas. :)

Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Ripaus Japania sisustuksessa

Olen aina ihastellut japanilaista sisustusta ja sen sopivuutta yhteen skandinaavisen modernismin kanssa. Haaveilen asunnosta, jossa olisi madallettu eteinen, genkan, aulassa odottamassa vieraita ja kodin asukkaita lajitelma pehmoisia tohveleita, avaran tupakeittiön tilat jakaantuisivat kenties hieman eri tasoihin ja tilanjakajina olisi mielenkiintoisia puisia yksityiskohtia. Unelma-asunnossani olisi harmoninen sisäpuutarha ja kylpyhuoneessa solisisi pieni vesiasetelma. Lista jatkuu, ja unelmoidahan toki saa, mutta niin kauan kun sisustuskohteenani on HOASin pikkukaksio, unelmien toteutuminen on aika kaukana.

Ihastuin joskus muinoin tummaan puuhun ja porrashyllyköihin, jollaisia näin vanhojen japanilaisten, puisten tansujen muodossa. Ikean pinottavat hyllyt ovat ajaneet asian, vaikka ovatkin mittasuhteiltaan aika lailla sinnepäin, eivätkä puuta nähneetkään. Seinälläni roikkuu Japanista ostamani kaunis kangas, joka kyllä selvästi kaipaisi vielä toista silityskierrosta ja vähän parempaa paikkaa. Mutta kun näihin himputin opiskelija-asunnon seiniin ei saisi tehdä edes naulan reikiä...

Innostumiseni Japaniin harvemmin näkyy selvästi päällepäin. En esimerkiksi koe pukeutuvani siten, että joku voisi arvata harrastuksikseni japanilaiset animaatiot tai vaikkapa kiinnostukseni japanilaiseen katumuotiin. Japani on kuitenkin tärkeä osa elämääni ja haluan kaikkien vaihtoni aikaisten muistojen pysyvän pinnalla vaikka pian on kulunut vuosi siitä, kun tulin takaisin Suomeen. En halua, että asuntoni suoranaisesti huutaa "Japani", mutta olen yrittänyt tuoda kotini sisustukseen sellaisia elementtejä, jotka tuovat silti minun mieleeni Japanin sekä esimerkiksi tietyt ihmiset, tapahtumat, matkat ja sattumukset vaihtoni ajalta. Esimerkiksi tumma puu (tai "puu" Ikea-kalusteiden tapauksessa), suorat linjat, paperivalaisimet, geometriset kuviot verhoissa sekä lukuisat sisustusesineet ja astiat ovat niitä pieniä yksityiskohtia kodissani, jotka minulle ovat jollain tapaa "japania".

Olohuoneen seinää koristaa A4- ja A3-koossa tulostettujen Japanin valokuvieni kollaasi. Raukat kaipaisivat yhä kehyksiä, vaikka ne ovat olleet seinällä jo kohta vuoden..

Makuuhuoneeni ovessa on kokoelma Fuji-aiheisia postikortteja, sekä yksi orpo, mutta kaunis Keisarin palatsin postikortti.

Barbapapa muistuttaa paitsi ystävästäni Eijasta, jolta sain pehmolelun syntymäpäivälahjaksi, myös ystäväperheeni Morien isästä Daisukesta, joka kertoi joskus haluavansa kerätä kotiinsa kaikki barbapapat. Kenties, koska Barbapapa-animaatio on ainakin osittain japanilaisten käsialaa, ja hahmot ylipäätään japanilaiseen visuaaliseen kulttuuriin hyvin istuvia, Barbapapat ovat Japanissa kansoittaneet kuvillaan kirjepaperit, lelut, mukit, pyyhkeet ja monet muut tavarat.

Viime vuonna maailman myydyimmäksi kalenteriksi noussut McDonalnd'sin Pokemon-kalenteri koristi makuu- ja työhuoneeni seinää. Kalenterin hauskinta antia olivat hienojen kuvien lisäksi huvittavat englanninopetus-osiot kalenterin alareunassa. Niistä japanilaiset lapset voivat opetella esimerkiksi fraasin: "When I'm done with you, you'll be sparkling clean!" Kätevää.

Työpöytäni taustalla on joukko A5-kokoisia valokuvatulosteita Japanista. Kuvat jäivät yli, kun tein koetulostuksia Joshibin valokuvauskurssin lopputyönäni tekemääni kirjaa varten. Myös tietokoneeni taustakuvana on ollut usein valokuvia Japanista, kuten tälläkin kertaa - kukkia ilta-auringossa Sagami-Oonossa.

Työpöydälläni on ystävältäni Satou-sanilta syntymäpäivälahjaksi saama valokuvakehys, jonka pinta on tarttuvaa muovia, ja siihen voi käteävsti laittaa talteen esimerkiksi USB-tikkuja, jotka muuten lojuisivat ympäri työpöytää. Kuvaksi valitsin Tokyo Towerin Roppongilta kuvattuna, koska kävimme yhdessä ystäväni kanssa sitä Roppongi Hillsin ostoskeskuksen näköalatasanteelta ihailemassa.

Muitakin valokuvakehyksiä löytyy. Ystäviltäni saamassa japanilaisesta kimonokankaasta tehdyssä valokuvakehyksessä on kuva Megusta ja Sarista shoppailukierrokseltamme Tokiosta, ja puinen kokeshi-nukke, jonka sain Megulta viime vuonna syntymäpäivälahjaksi koristaa myös kirjahyllyäni. Pienestä ja kätevästä, Shiniltä saamastani kolikkopussukasta on myös muodostunut tärkeä esine.

Sain Totoro-kehyksen pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi Sendain kavereiltani, kun he olivat vaihdossa Suomessa. Niinpä kehykseen onkin päätynyt kuva minusta ystävieni kanssa Sendain Matsushiman edustalla.

Keittiöstäni löytyvät ehkä selkeimmit japanilaiset esineeni, astiat. Avohyllyssä on esimerkiksi puisia Takayamasta hankkimiani misokeitto-kulhoja ja lasinalusia, hyakuenshopin soijakippoja, Joshibin keramiikan opiskelijan Hitomin tekemiä viisikulmion muotoisia, tumman ruskeita keaamisia kulhoja, okayamalainen soijakaadin, Junkon mummon vanha, pieni teepannu sekä kauniilla kuoseilla koristettuja teepurkkeja. Lisäksi keittiön laatikot pursuilevat syömäpuikkoja, joita on hankittuna isolle seurueelle asti.

Jälkiruoka- ja sushilautasina tai lasinalusina toimivat, oikeista lehdistä ja paperista valmistetut upeat alustat ovat takayamalaista käsityötä.

Myös Morin perheeltä saamani tatamia jäljittelevät lasinalustat ovat kovassa käytössä.

Seuraavalla japaninmatkallani ostoslistalla ovat ainakin sohvatyynyihin kelpaavat vanhat kimonokankaat, lisää astioita ja varsinkin ehkä joku ihana Hokusanin keraaminen kaadin. (+ Tietenkin uusi objektiivi kameraani).

Amijima - pala 1700-luvun Japania Helsingissä

Japanilaisen bunrakuteatterin ylistetyimpiin draamoihin kuuluva Chikamatsu Monzaemonin 1700-luvun alkupuolelta peräisin oleva 'Shinjuu ten no amijima' sai Suomen kantaesityksensä Kansallisteatterissa viime vuoden lopulla. Ajoissa paikkansa varanneita hemmoteltiin omintakeisella japanilaisella teatteritaiteella jälleen tänä vuonna, kun näytelmä pääsi ohjelmistoon toista kertaa. Itselläni kävi onni, että äitini oli bongannut loppukesästä myyntiin tulleet liput ajoissa, sillä näytösten liput menivät kuumille kiville.

Leena Pöysti esitti sekä Paperikauppias Jihein vaimoa, että Jihein rakastajatarta geisha Pikku Kevättä, Koharua. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Bunrakuteatteri yhdistää butou-tanssia, nukketeatteria, musiikkia ja tarinankerrontaa ja se on rakenteeltaan ja tyyliltään hyvin erilaista kuin perinteinen suomalainen teatteri. Eleet ja ilmeet ovat japanilaiselle taiteelle tyypillisen korostettuja ja pääosassa on oikeastan varsinaisen tarinan johtohahmojen sijaan tarinankertoja, joka johdattaa näytelmää eteenpäin selittäen, pohdiskellen ja esittäen kysymyksiä - ja aika-ajoin jopa osallistuen näytelmän kulkuun.

Melodramaattinen, välillä melko hirvittävä juoni epätoivoisten rakastavaisten kohtaloista on koskettava ja ahdistava, mutta samalla kuplivan hauska ja huvittava. Paperikauppias, ukkomies Jihei on hullaantunut geisha Pikku Kevääseen, mutta kuten olettaa saattaa, Jihein vaimon suku ei ole kovin mielissään perheenisän aikeista ostaa geishatyttö vapaaksi ja karata tämän kanssa. Kahakoita aiheuttavat myös Pikku Kevääseen mieltyneet kilpakosijat. Alusta asti tuhoon tuomitun, intohimoisen rakkaustarinan kerrottiin olleen aikoinaan 1700-luvulla niin suosittu, että kaksi vuotta Amijiman kantaesityksen jälkeen shogunaatti kielsi rakastavaisten kuolemista kertoneet näytelmät.

Amijiman Kansallisteatterin versiossa näyttelijät muutamaa lukuunottamatta olivat tietenkin suomalaisia, mutta vaikka välillä suomalaisuus saattaakin pistää hieman silmään, puvustus ja makseeraus lavastuksesta puhumattakaan on varsin ensiluokkaista. Useaan tasoon teehuoneineen, siltoineen ja jokineen rakennettu lavastus tukee mainiosti näytelmän kulkua ja tarinaa. Lisäksi japanilaisen, maailmallakin mainetta niittäneen tanssijattaren ja näyttelijän Aki Suzukin liikkeiden pehmeys ja viimeistelty olemus toivat Kansallisteatterin Omapohjan lavan vielä hieman lähemmäksi Edo-kauden Kiotoa.

Aki Suzukin esittämät tanssilliset sivuroolit geishana ja demonina toivat näytelmään hienostunutta japanilaista otetta. Kuva: Suomen Kansallisteatterin arkisto, julkaistu Suomen Kansallisteatterin luvalla.

Näytelmässä on tavoitettu japanilainen tunnelma ja näyttämötaide onnistuneesti, joskin on sanottava, että muutamat "muka japaninkieliset" laulelot aivan näytelmän alkumetreillä saivat minut hieman skeptiseksi koko näytännön suhteen. Onneksi japanin kieli jäi pääasiassa näyttelijätär Aki Suzukin harteille, ja suomalaiset kollegat tyytyivät parin sanan toistelemiseen.

Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että teos oli helposti lähestyttävä, vaikka välillä tarinassa kunnian arvostus, kasvojen säilyttäminen ja vaimon ymmärrys hairahtanutta miestään kohtaan saattoikin koetella ymmärryskykyä - niin japanilaista! Kun kuitenkin antautuu 1700-luvun maailmaan ja , voi viettää hetken Japanissa siitä huolimatta, että teatterin ovien takana sataisikin tuttuun suomalaiseen tyyliin räntää pikkupakkasessa. Mikäli Amijima pääsee ohjelmistoon vielä kertaalleen, kannattaakin siis hyökätä lippuluukulle pikimmiten.