Uusivuosi Asakusassa eli siellä missä kaikki muutkin ovat

Asakusa on klassinen suunta uudenvuoden juhlijoille, mutta mikäli ihmismassat eivät miellytä, kannattaa valita suosiolla joku vähemmän kuuluisa temppeli. Mekin olisimme ehkä periaatteessa voineet valita paremminkin. Jossain rauhallisella, pienellä, suloisella temppelillä olisi voinut olla omaleimaisempi ja tunnelmallisempi meno. Mutta toisaalta – joskus kai se hatsumon, eli vuoden ensimmäinen temppelivisiitti, Asakusallakin on nähtävä.

Asakusan yömaisemat toivottivat uudenvuodenjuhlijat tervetulleeksi heti juna-aseman tuntumassa. Niin, mm. se kultainen pökäle.

Shinbashi-Ginza tourimme päätteeksi otimmekin siis illalla Sarin ja Eeron kanssa junan Asakusaan. Sovimme tapaavamme myös Megumin aseman pielessä, ja voi sitä jälleen näkemisen riemua, kun Megu vihdoin nousi portaat ylös metrotunneleista. Oli outoa nähdä Joshibin aikaisia ystäviä – taas tuntui, kuin en olisi mihinkään Japanista välissä lähtenytkään.

Harhailimme hyvän tovin ympäri ämpäri Asakusan pikkuruisia katuja, kun yritimme löytää erästä Sarin suosittelemaa erityistä ravintolaa joka loppujen lopuksi osoittautuikin pikemminkin kahvilaksi tai baariksi kuin varsinainen syömispaikaksi. Nälkäisinä päätimme lopulta suunnata izakayaan, ja se olikin hyvä veto, sillä emmepä ehkä ihan arvanneet, miten kauan seisoisimme myöhemmin jonottamassa temppelille...

Mmmmmmm.. nämä oli hyviä! Jonkinlaisen juustoisen taikinakuoren sisälle oli piilotettu kananmunan keltuainen ja tasku oli friteerattu herkullisen rapeaksi. Täytyy varmaan kokeilla joskus...

Se, mikä japanilaisessa uudessavuodessa jaksaa yllättää minut vuosi toisensa jälkeen on, että oikeastaan missään ei ammuta raketteja, vaikka ympäri maailmaa ilotulitusnäytökset ovat tyypillinen käytäntö ja japanilaiset kyllä noin ylipäätään tykkäävät raketeista. Ainoita valonpilkahduksia taivaalle soi Asakusan lähistöllä huhtikuussa avattava uusi huikean korkea tornitalo, Sky Tree, johon sytytettiin säihkyvät valot uudenvuoden kunniaksi. Ei siis ilotuksia, ainoastaan hieman sinertävää scifi-tornin valoa.

Uudenvuoden terveisiä sentään lähetettiin: viestien määrä ylitti jopa Twitterin kapasiteetin ja Twitter kaatui.

Me suomalaiset olemme tottuneet juhlimaan uudessavuodessa nimenomaan puolen yön kellonlyömää – sitä nimenomaista hetkeä, kun vuosi vaihtuu. Vaikka japanilaisetkin kokoontuvat esimerkiksi kaveriporukan tai perheen kanssa count down -partya viettämään, kaikki eivät suinkaan niin tee. Kaupungilla ei tuntunut olevan mikään erityinen kiire olla missään tietyssä paikassa tai tekemässä jotakin tiettyä asiaa juuri kun kello lyö kaksitoista. Me kävelimme juuri mahat pullollaan izakayasta kohti Sensoujin temppeliä, kun jotkut nuoret edessämme huikkailivat, että heei, nyt se tais vaihtua. Joku huusi vastaan, että ai nytkö jo?! Sen jälkeen ympärillä kaikui hyvän uuden vuoden toivotuksia, mutta siinäpä se sitten olikin. Minä ja Eero ehdimme jo hiukan hätääntyä, että jääköhän meiltä nyt jotain olennaista väliin, kun emme ole temppelillä tasan keskiyön aikaan, mutta selvästikään ei jäänyt.

Jono tarkoitti tässä tapauksessa ryhmäjonoa, sillä ihmiset jonottivat yhtenä isona massana.

Tosin, jos olisimme olleet temppelin porteilla jo ennen vuoden vaihtumista, olisimme ehkä saattaneet päästä sisään vikkelämmin. Kahdentoista jälkeen nimittäin väkeä alkoi valua temppelille sitä rataa, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Lähestyimme temppeliä hiukan väärästä suunnasta, joten näimme, että jono jatkui itse temppelirakennukselta aina kahden portin läpi suurelle Kaminarimonin portille saakka. Mutta eipä se sinnekään loppunut. Vielä kiemurrellen kaksin kerroin muutaman suljetun autotien molemmilla kaistoilla... arvioisin, että matkaa jonolle kertyi varmaankin vajaan kilometrin verran, sillä kyllähän siinä jonossa sitten seistiinkin. Aluksi mietimme, onko tässä mitään järkeä, mutta päätimme kutienkin, että kun tätä varten tänne on tultu, niin eiköhän se jonotus nyt tuossa mene.

Jono jatkui Asakusan Sensoujin temppelin (pääosin) suljettujen kauppakojujen ohi..

...daruma- ja manekinekokylttien ohi kohti seuraavaa porttia..

...ohi iltavalaistuksessaan punaisena hehkuneen pagodan...

.. aina itse temppelille ja rukouspaikalle saakka.

Jonossa oli hyvä tunnelma, eikä missään vaiheessa tullut pelkoa siitä, että tulisi litistysneeksi. Onneksi.. :P

1,5 tuntia kului oikeastaan hämmentävän nopeasti, sillä jono eteni kokoajan pikkuhiljaa ja ihmismassaa oli niin hämmentävän paljon, että iso osa jonossa seisomiseen käytetystä ajasta meni valokuvailuun. Pääsimme lopulta heittämään kolikot rukousuurnaan, tai ainakin sinne päin, sillä edessämme oli edelleen aikamoinen ihmismuuri. Rukousten jälkeen jatkoimme juhlakojuille ja ostimme jo kauan suunnitelmissa olleet daruma-nuket tulevan vuoden tavotteita varten. Varsinaisten tavoitteiden mietinnän jätimme suosiolla loman jälkeiseen aikaan Suomeen, lomalla ei tarvi tavoitteita.


Daruman hankinnan jälkeen suuntasimme ennustuspaikalle, josta ostimme ennustuslappuset tulevaa vuotta varten. Eeron ennustus lupasi pelkkää epäonnea, joten se sidottiin kiinni puuhun pappien hoideltavaksi.

Eero sai valitettavasti aika ikävän ennustuksen, mutta lappu solmittiin temppelin puomiin, jolloin pahan onnen pitäisi kääntyä.

Omani lupasi "tavallista onnea", joskin mielestäni varsin toiveikkain sanankääntein: "Huolesi kääntyvät vähitellen parempaan päin, kuin taivaalta häviävät pilvet. Kuu tulee esiin, niin että koko taivas kirkastuu. Kuten keväällä puut ja ruoho kasvavat ja kukat puhkeavat kukkaan, siten maisemasi muuttuu paremmaksi. Samoin moni hyvä asia tapahtuu sinulle nopeasti, tuoden suuren onnen, niin kuin bambu tulee vihreäksi ja kirkkaammaksi sateen jälkeen."

Lisäksi lappu lupaili, että "myöhemmin pyyntööni vastataan, kadottamani esine löytyy, sairas paranee, odottamani ihminen saapuu, niin talon rakentaminen kuin purkaminenkin on ihan hyvä juttu ja avioliitto, työ ja matkustelu sujuvat kaikki hyvin".

Tavallista onnea vai? Japanilaiset taitavat olla hiukan vaatimattomia. Vai mitä mahtaakaan olla todellinen onni, kun se sattuu kohdalle? :D

Kaverit koolla jälleen. <3

Temppelillä tapahtuvien juhlallisuuksien aikaan alue täyttyy yleensä kaikenlaisista herkkukojuista, ja pitihän sitä sitten maistella edes jotakin. Koska olimme kuitenkin ihan vasta syöneet, Eero maistoi hieman äklön näköistä, jauhomaista ja muutenkin rakenteeltaan outoa kuumaa amasake-juomaa ja itse päädyin jälkiruokaan. Suklaabanaanit eivät sinänsä ole mitenkään aivan ihmeellinen jälkkäri, mutta tällä kerralla niihin oli tökätty yksiä suosikkikekseistäni, Koala-suklaakeksejä, joten täytyi antaa periksi ja ostaa yksi bansku. Sitä mutustelinkin melkein siihen asti, kun lähdimme palaamaan kohti asemaa.

Pinkkejä ja vaaleansinisiä banaaneja..

Asemalla huomasimme, että vaikka Yamanote-linjan junat yhä kulkivatkin, Megun Yokohama-sen oli jo lopettanut siltä illalta. Väsyneenä päätimme, että etsimme Shibuyasta jonkin kahvilan ja menemme sinne nököttämään, kunnes Megu pääsee lähtemään kotiinpäin. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin tilata kahvit kello kahdelta yöllä ja keksiä jotain tekemistä puoli viiteen saakka. Megu oli työpäivän jäljiltä ihan poikki ja nukahti jossain vaiheessa kahvilan pöytään. Olimme kaikki ihan tööt - yritin pitää keskustelua yllä, mutta vähitellen Eero ja Sari uppoutuivat iPhonejensa ja lopulta ainakin osittain unten maailmaan ja minä aloin piirtämään. Kun kello sitten lopulta, hyvin pitkän kahvilayön jälkeen lähenteli viittä lähdimme saattelemaan Megumin ensimmäiselle junalle.

Mitä te olette tehneet minun puhtoiselle Japanilleni?!

Kahvilassa vietetyn sangen koomaisen yön aikana kaikkialla muualla ei ollut hiljaista – siitä kielivät Shibuyan kadut, kun kävelimme takaisin asemalle. En ole koskaan nähnyt Japanissa sellaista määrää roskia kaduilla. Shibuyan katukiviä peittivät konbiniruokien rasiat, muovikääreet, paperinenäliinat ja pahvilaatikot. Yleensä missään ei ole roskan roskaa, ei edes tupakan tumppia, pureskeltuja purkan jämiä tai taskusta tipahtaneita kuitteja. Kaikkialla on todella puhdasta. Yleensä. Mutta uudenvuodenyö oli selvästi poikkeus. Ihan kuin kaupunki olisi ollut taifuunin jäljiltä, tosin myrskyn jälkeenkin on yleensä siistimpää. Selvästi näitä kliseitä riittää vielä romutettavaksi, sillä olin aivan ymmälläni: onko tämä minun tuntemani Japani. Mitä täällä oikein tapahtuu?! :D

Jollain oli selvästi railakkaampi ilta kuin meillä. :D Toivottavasti ei ollut lempikraka.

Vaikka ilta oli hauska ja temppelikäynti ehdottomasti reissun arvoinen, hiukkasen ehkä harmitti, että itseltä menivät yöunet melkein sivu suun, vaikka periaatteessahan olisimme ihan hyvin päässeet itse nukkumaan hotellille. Toisaalta emme olisi tietenkään voineet jättää Megua yksinkään kaupungille, joten ei vaihtoehtojakaan oikein ollut. Hyvin alkanut aikaeroon sopeutuminen meni tässä toki ihan reisille, kun valvoi koko yön ja seuraavana päivänä nukkui iltapäivään saakka. Onneksi seuraavana päivänä ei ollut kuitenkaan varsinaisesti kiire minnekään, eikä mikään paikkakaan oikeastaan tuntunut olevan auki (tai no, niinhän me luulimme), mutta siitä lisää taas myöhemmin... Hyvää uuttavuotta, "hiukan" jälkikäteen kaikille! ;)

Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Talven reilireissu 2: Kyoto - Fushimi Inari taisha

Meillä oli tällä kertaa aikaa Kyoton kiertämiselle vain naurettava yksi päivä. Sanoisin, että jos Kyotosta haluaisi saada kunnolla jotain irti, pitäisi sille pyhittää ainakin kolme, neljä päivää, mieluummin tietenkin varmaan puoli vuotta. Niinpä valikoimme parhaat päältä ja päätimme olla asettamatta liian kovia tavoitteita päivälle nähtävyyksien suhteen. Olin itse käynyt Kyotossa jo aiemmin viitisen vuotta sitten, mutten muistanut kaupungista oikeastaan paljoakaan, lähinnä kesäkuumalla liki 45-asteen helteessä ruuhkabussissa ajelun ja Kinkakujin upean temppelin. Aiemmalla kerralla olin liikkeellä Erikon kanssa, joten en joutunut suunnistamaan tai ylipäätään käyttämään aivosolujani reittivalintoihin. Nyt opas olinkin yhtäkkiä minä, vaikken tuntenut koko kaupunkia lähes ollenkaan.


Tiesin kutienkin paikan, jossa olin halunnut käydä jo pitkään. Fushimi inari taishan kettupyhättö oli houkutellut minua kuvineen jo useamman vuoden, joten ei ollut epäilystäkään siitä, mihin Kyotossa halusin ehdottomasti päästä käymään. Aamuvarhaisella otimmekin junan Inarin asemalle, jossa ei ollut talvisäästä huolimatta kylmä laisinkaan. ;)

Pyhättörakennus, kettupatsaita ja pesupaikka - tavallinen inarijinjan varustelu siis.

Inari on shintouskonnossa sadonkorjuun Jumala, mutta sana tarkoittaa myös kettua, sillä kettujen uskotaan olevan Inarin lähettiläitä. Kettu onkin shintouskonnossa tärkeä uskonnollinen hahmo, joita näkee inari-jinjoilla patsaan muodossa, istumassa mm. pyhätön sisäänkäynnillä kuin vahtikoirat ikään. Huvittavana faktana mainittakoon, että koska kettujen lempiruoan uskotaan jostain kumman syystä olevan tofu, kutsutaan paistettua tofua inariksi, ja siitä valmistettua sushia, eli makeaan, paistettuun tofuun kääräistyä riisipalleroa inari-sushiksi.


Fushimi Inari taisha on tyypillinen inari-pyhättö kettupatsaineen ja palvontarakennuksineen. Se mikä minua kuitenkin kyseisessä pyhätössä niin kovasti kiinnosti, on varsinaisen pyhättörakennuksen takana kohoava pieni metsäinen Inari-vuori, jonka rinteiden polkuja viitoittaa tuhansia punaisia torii-portteja. Puiset, punaisiksi lakatut portit ovat kaikki eri yritysten lahjoituksia – kai he toivovat toriilla varmistavansa hyvän sadon – sellaisen rahallisen tietenkin. Inari-jumala kun hoitelee riisin ohella myös vähän materialistisempiakin satoja. ;)

Kettu välittää terveiset jumalalle. Kukin pyhätöllä vieraileva voi piirtää ketulle sellaisen naaman, kuin asiaan kuuluu ja kirjoittaa puupalan taakse rukouksensa.

Metsä oli torii-porttien lisäksi täynnä pikkuisia kettupatsaita ja erillisiä minipyhättöjä joiden luona olisi voinut tahotessaan rukoilla. Metsän tunnelma oli satumainen – aurinkoisena päivänä valo siivilöityi lehvästöjen läpi upeasti ja toriiporttien varjot viivoittivat kivipolkuja.


Vietimme Inari-vuoren metsässä oikeastaan koko aamupäivän. Kiipesimme loputtomien torii-porttikujien läpi aina pienen vuoren huipulle saakka, ja nautimme takaisin tullessamme kupilliset kuumana höyryävää vihreää teetä ja herkullisen makeat dangot pienellä somalla tee-huoneella.


Palatessamme varsinaisen pyhätön alueelle, törmäsin matkan varrella vanhoja, käytettyjä kimonoja myyvään kojuun. Koska hinta oli naurettavat 1000 yeniä, päätin vihdoin toteuttaa suunnitelmani ja ostaa tarpeita japanilaisesta tekstiilistä valmistettuihin sohvatyynyihin. Jonkun mielestä ehkä hirveää saksia kaunis kimono paloiksi, mutta enhän minä sitä päälläni kuitenkaan pitäisi, joten tyynynpäälisinä kangas palvelee paljon paremmin ja muistuttaa minua päivittäin Japanissa viettämästäni ajasta. Käyttäväthän japanilaiset itsekin vanhoja kimonokankaita hyödyksi. Hyvä ostos siis! :)

P.S. Tiedäthän, että Riisa no Nipponin Facebooksivun sisältöä voi selailla, vaikkei olisi liittynytkään Naamakirjaan! Olen kerännyt sivulle jo mukavan läjän linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisille japaninkielen opiskelua käsitteleville sivustoille, Suomen kansallisteatterin tämän syksyiseen japanilaiseen ohjelmistoon ja hauskoihin musiikkivideoihin, joten mikäli blogin aihepiiri kiinnostaa, kannattaa Facebooksivuani käydä välillä vilkuilemassa. :)

Oma Omamorini

Sagami-Oonossa asuessani yksi suurista ilon aiheistani oli käydä aika-ajoin viettämässä iltaa aseman tuntumassa sijaitsevassa, kantapaikakseni muodostuneessa ravintolassa, Omamorissa. Olen maininnut ravintolan ohimennen postauksissani, mutta koska siitä muodostui minulle kuin toinen olohuone, tuntuu, että ravintola ja sen riemastuttava henkilökunta ansaitsee oman postauksensa.


Kävin Omamorissa ensimmäisen kerran joskus viime kesällä, kun toinen meistä Joshibin vaihtareista, Ville, suositteli paikkaa minulle käytyään siellä kahvilla muutamaan otteeseen. Kävinkin Omamorissa syömässä isoilla, rapeilla krutongeilla höystettyä, edam-juustokastikkeella maustettua salaattia, ihastuin, ja huomasin himoitsevani tuota salaattia sen verran innokkaasti, että sitä oli saatava melkein joka kerta kun Omamorissa kävin.


Pelkkä maittava ruoka ei kuitenkaan ollut syynä liikkeeseen palaamiselle. Omamorissa asiakkaat saavat hyvää palvelua, ja lisäksi henkilökunta on puheliasta ja kiinnostunut keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Opin tuntemaan liikkeessä viikonloppuisin töissä olevat työntekijät, sekä pari muuta kanta-asiakasta, jotka olivat paikalla lähes aina kun minäkin sinne satuin. Etenkin Hidekistä ja Ueda-sanista tuli minulle kuin isoveljiä, joiden kanssa alkuvuodesta puhuin suureksi osaksi englanniksi, mutta vuoden kuluessa huomasin keskustelun kielen vaihtuneen jossain vaiheessa japaniksi, ja loppuvuodesta kukaan ei tuntunut muistavankaan, että englantiakin voisi käyttää, paitsi silloin, kun Ueda-san halusi harjoitella englannin taitojaan kanssani.


Hideki tarjosi minulle jopa mahdollisuutta laittaa englanninopetusilmoitus Omamorin seinälle. Jätin kuitenkin kiireiden vuoksi sen väliin, mutta mietin, että mikäli joskus satun palaamaan samoille seuduille, eivät muutamat englanninopetustunnit viikossa olisi pahitteeksi. ;)

Mitä pidemmälle vaihtovuoteni eteni, sitä tutummaksi kävin tietenkin myös Omamorissa. Kun astelin eräänä kylmänä joulukuisena iltana sisään Omamoriin, huusi henkilökunta tiskin takaa: ”Okaerinasai!” (Lausahdus, jota käytetään mm. silloin kun perheenjäsen palaa kotiin: ”Kiva nähdä taas, tervetuloa takaisin!”) Silloin mietin ihmeissäni, miten kotoisalta Tokio saattaakaan tuntua. Ihan kuin, todellakin, olisi palannut kotiin tai kylään kaverin luokse.

Maccha-sifoncake

Jossain vaiheessa olin ilmeisesti käynyt kartuttamassa liikkeen kassaa sen verran hyvällä tahdilla, että aloin saamaan ruokailujeni päätteeksi ”palveluna”, eli saabisuna pieniä kakkupaloja, mm. ihanaa macchakakkua, uutta jouluista juustokakkua tai hedelmiä illan viimeisen yrttiteeni kyytipojaksi.


Viimeisellä viikolla kun olin saanut pastani syötyä, eteeni tuotiin yllättäen ihastuttava omenapiirakan pala jäätelöpallon kera. Hideki oli taiteillut lautasen reunoille makealla mansikkakastikkeella ”Have a nice time! Omamori”. Meinasi tulla tippa linssiin.


Viimeisenä iltana olin puolen yön aikaan nousemassa tiskiltä ja menossa maksamaan tilausta, mutta Hideki sanoi vain, että homma hoidossa, ja toivoi, että tulen taas Japaniin palattuani käymään Omamorissa uudelleen. Laskun maksun sijaan ryhmittäydyimme Omamorin porukan kanssa valokuvaan. Täytynee tulostaa pari kuvaa Omamorista jossain vaiheessa ja laittaa ne kehykseen keittiöön. Voin sitten kokkailujen lomassa ehkä inspiroitua vaikka ravintolan salaatista tai herkullisesta soijalla maustetusta pastasta. Kun palaan joskus Tokioon, ei ole epäilystäkään, minne menen syömään. ^_^

Mochitsuki

Oikea käsivarteni oli viime lauantain jälkeen hyvän aikaa melko voimaton. Parin päivän aikana ei voinut unohtaa, että viikonloppuna oli harrastettu riisin mäiskimistä puunuijalla - ohjelmassa oli nimittäin lauantaina perinteinen japanilainen mochitsuki.


Japanilaisten uuden vuoden aloitusrituaaleihin kuuluu tammikuussa mochin syöminen. Mocchi on käytännössä ihan vain keitettyä riisiä, joka on litistetty, ja täten saanut uuden tahmean, venyvän ja pehmoisen muodon. Mochia syödään sellaisenaan, tai sen sisään voidaan piilottaa paputahnaa, sitä voidaan kieritellä kinako-jauhoissa tai maustaa soijalla ja kääräistä merilevään, tai viimeisenä, muttei suinkaan herkullisimpana, tarjota yhdessä nattoun, eli käyneiden papujen kanssa.

Pääsin osallistumaan ilokseni partiolaisten jokavuotiseen mochin valmistusjuhlaan eli mochitsukiin. Mochin valmistus on hyvin yksinkertaista. Keitetty riisi laitetaan puupölkkyyn koverrettuun kuppiin. Tämän jälkeen riisiä ensin hiestetään kahden hengen voimin nuijilla kupin reunoja vasten, ja kun riisi on hieman litistinyt, aloitetaan tositoimet eli riisiä hakataan painavalla puisella nuijalla oikein olan takaa monta minuuttia, kunnes on vaikea uskoa, että siellä pölkyssä jossain vaiheessa oli ihan tavallisen näköisiä riisin jyviä. Lopputuloksena on iso, valkoinen, venyvä mochin möhkäle, joka pilkotaan käsin pienempiin osiin, pyöritellään palluroiksi ja tarvittaessa maustetaan.

Riisit tuloillaan puulaatikoissa. Ne, jotka tuntevat muuten Tokiota yhtään, voivat myös huvittua siitä ajatuksesta, että partiolaiset savuttavat nuotioitaan keskellä Roppongia - ostoskeskusten ja suurlähetystöalueen sydämessä.

Riisiä hiestetään aluksi kahteen pekkaan puun ja nuijan välissä, jotta sen rakenne rikkoutuu.

Ja sitten päästään tositoimiin! Ei ole väliä onko pikkulapsi, seiloripukuinen koulutyttö vai gaijin, kaikki pääsevät pitämään hauskaa puunuijan ja riisin kustannuksella! :D

Lopuksi möyhennetystä mochiriisistä pyöritellään suupalan kokoisia palluroita.

Lopuksi kaikki tietenkin söivät yhdessä valmistettua mochia. Ennen ruokailun aloittamista johtajat muistuttivat kaikkia pureskelemaan mochin kunnolla, sillä joka vuosi ihmisiä kuolee siihen, että he ovat nielaisseet mochinsa liian suurena palana ja tukehtuneet riisimöhkäleeseen.

Yllä herkullisia kinakomocheja, ja alla vähemmän herkullisia nattoumocheja. Suosikkini, eli soijalla ja merilevällä maustetut mochit jäivät kuvattua, sillä niitä oli liian kiire syömään. :D

Vaikka kaupasta tai liikkeistä saatavat tavalliset mochit maistuvat melko samanlaisilta kuin vastatehty mochi, niin täytyy sanoa, että vielä lämmin, suoraa puunuijan alta otetun mochin syöminen on silti vähä niinkuin vertaisi kaupan pussipullaa ja äidin leipomaa uunituoretta korvapuustia toisiinsa. Siinä on se käsityöläisyyden ja itsetekemisen tuoma hieno ero.