Prinsessana hovimestarien huomassa Butler-kahvilassa

Oletko aina unelmoinut päivästä prinsessana? Ei, en tarkoita nyt mitään morsiusmekkoon pukeutumista, vaan sitä, että saapuessa kotiin ovella odottaa kohtelias, komea hovimestari jonka lämmin vastaanotto tuo hymyn huulille. Astuessasi kynnyksen yli sisään hovimestarisi auttaa takin yltäsi ja ohjaa sinut valmiiseen pöytään nauttimaan iltapäiväteetä herkullisen leivoskavalkaadin kera. Nautit klassisen musiikin ja kattokruunujen välkkeen luomasta tunnelmasta... Kuinka aika rientääkään – onkin jo aika lähteä tanssiaisiin!

Tämä kaikki on mahdollista missäpä muualla kuin Japanissa, jossa varsin erityiset kahvilat ovat putkahdelleet katukuvaan otakunaapurustojen lisäksi jo aivan ydinkeskustaankin. Mikä maid-café? So last season, ja aivan liian mieslähtöinen näkökulma asiakaspalveluun. Neidit, nyt mennään butler-kahvilaan!

Butler-kahvilassa edellä kuvailtu teehetki voi olla melkein todellisuutta. Näissä hovimestari-kahviloissa asiakas kun ei ole ainoastaan oikeassa, vaan vielä paljon enemmän. "Tervetuloa kotiin, prinsessa!" kaikuu Swallowtail-kahvilan ovensuussa, kun astun epäröiden murattien peittelemää punatiilistä porraskäytävää butlerkahvilaan Ikebukurossa Tokiossa. Minä, ojousama (suora käännös voisi olla prinsessa, ylhäinen neito, aatelisneiti tai muu vastaava yläluokkaisen talon tyttärelle osoitettu kohteliaisuus) seison hienon kahvilasalongin pienessä vastaanottoaulassa ja kysyn varovasti asiaa, jonka tiedän jo kysymättäkin: Ei, tilaa ei ole. "Varaus pitäisi tehdä valitettavasti muutama viikko etukäteen", komea hovimestari oven suussa selittää ja ohjaa minut hienovaraisesti takaisin portaita ylös päivänvaloon.

Swallowtailin edustalla on kyltti, joka kertoo, onko tilaa. No ei ole, mutta kuulemma joskus aamuisin voi yrittää tulla peruutuspaikkoja jonottamaan, jos ei ole jaksanut tehdä omaa varausta etukäteen netissä. En kyllä tosin tiedä miten se voisi olla suurempi vaiva kuin jonottaa paikkoja aamukymmeneltä?

Jos olisin tajunnut tehdä varauksen jo ennen Japanin matkaamme, olisin päässyt nauttimaan ruhtinaallisesta kohtelussta. Hovimestari olisi ottanut takkini ja kantanut laukkuni, samalla kun minut olisi ohjattu hienostunein elkein himmeästi valaistua, prameasti sisustettua käytävää pitkin salonkiin. Olisin istunut ennalta varattuun pöytään, selaillut hetken samettikantista menua, jutellut niitä näitä hovimestarini kanssa ja valinnut sitten listalta tee-setin kakkuineen ja leivoksineen. Olisin kiristellyt salaa hiukan hampaitani paikan suolaisille hinnoille, mutta ajatellut, että kerrankos sitä eletään prinsessoina. Pian hovimestari olisi tullut kantaen tarjotinta, ja esitellyt minulle millaisesta upeasta posliinikupista tällä kertaa nautin iltapäiväteeni. Jos olisin kanta-asiakas, voisin valita varauksen yhteydessä mitä kahvilan kauniista kupeista haluan käyttää. Olisin istunut ja katsellut ohimennen ympärilläni kattokruunujen alla aterioivia muita ihmisiä ja kenties syventynyt sitten hetkeksi kirjaani. Olisin tarttunut pöydällä olevaan pieneen kultaiseen kelloon ja helistänyt sitä hiukan, ihan vain nähdäkseni, kuinka hovimestari kiirehtisi kaatamaan minulle lisää teetä – kuin suoraa viimeaikaisista viktoriaanisista anime-sarjoista. Hovimestari olisi kenties jutellut hetken kanssani ja kysellyt kuinka prinsessan päivä on kulunut. Tosin luultavasti välillä kysymykset olisi esitetty niin kohteliaalla kielellä, että minulla olisi ulkomaalaisena vaikeuksia ymmärtää, mitä hovimestari oikeint arkoittaa. Ja kun varaamani aika olisi ollut lopuillaan, hovimestari olisi tullut vielä varmistamaan, haluaisinko käydä puuteroimassa nenäni. Tietenkin olisin halunnut,, sillä pitäähän tällaisessa paikassa nyt nähdä kaikki, mitä nähtävissä on, koko lukaali. Minut olisi saateltu siisteihin vessatiloihin, ja myöhemmin sieltä takaisin paikalleni. Pian kello olisi ollut kuitenkin niin paljon, että hovimestari tulisi ilmoittamaan, että minun olisi aika lähteä valmistautumaan tanssiaisiin. Niin, tai mikäli olisin valinnut varausta tehdessäni netissä toisen lähtöfraasin, olisi minut saateltu matkaan myös esimerkiksi kertomalla, että Oopperani alkaa pian, tai että kohta on aika viulutunnille tai ratsastusretkelle. Olisin tietenkin noussut, hämmästellyt ajan kulua ja kiirehtinyt teatraalisesti matkoihini. ;)

Swallowtailin oma varttitunnin mittainen esittelyvideo kertonee kiinnostuneille kaiken oleellisen palvelijoiden ulkonäöstä, kahvilaympäristöstä ja tarjoiltavasta ruoasta – ja kahvilasta alkunsa saaneista musikaalihenkisistä Butler-DVD:istä. Tämän videon jälkeen ei melkein tarvi koko kahvilaan edes välttämättä päästä, sillä sen verran yksityiskohtaisesti tulee selväksi, mitä ilta Swallowtailissa mahdollisesti pitää sisällään:



Sama hieman humoristisemmalla japanilaisen tv-ohjelman otteella. Ja huomatkaa, jos mies menee käymään kahvilaan, hän ei ole tietenkään mikään prinsessa, vaan Ylhäinen herra:



Swallowtail sijaitsee Ikebukurossa Otome-tiellä, josta löytyy paljon muitakin naispuolisia otakuja kiinnostavia liikkeitä: tavallisten anime&manga-oheistuotekauppojen lisäksi tarjolla on Cosplay-liikkeitä, doujinshi-sarjakuvia myyviä suuria kauppoja sekä mm. Swallowtailin konditoria, josta voi ostaa paitsi keksejä, leivonnaisia, hilloja ja muita herkkuja, myös edellä mainittuja Butler-DVD-levyjä ja fanituotteita. Myös konditoriassa myyjät olivat kahvilan tyyliin hovimestariasuisia nuorukaisia, mikä vähän hälvensi harmitustani, etten päässyt täyteen buukattuun kahvilaan. Liikkeessä myytiin myös matkamuistoksi postikortteja butlereiden kuvilla. No semmoisiahan piti tietenkin ostaa.

Patisserie Swallowtail oli kaunis ilmestys. Butlerit luikkivat valitettavasti tiskin nurkan taakse piiloon, kun otin kuvia.

Ikebukuro on muutenkin todella kiva alue, jonne voisin mieluusti vaikka muuttaa! Tekeminen lopu kesken, sillä kätevästi kiven heiton päässä Otome roadilta ja Ikebukuron asemalta on useita leffateattereja, askartelijan paratiisi Tokyuu Hands sekä aiemmassa postauksessa mainittu Namja Town. Ikebukuron Sun Shine City -ostoskeskus taas on ihan oma retkikohteensa – sen verran niitä kauppoja siihen pytinkiin mahtuu.

Leffateatteritarjontaa tammikuussa. Tomu Kuruuzukin mukana, vaikkei heti kyllä tunnistaisi.

Olisin halunnut mennä katsomaan julisteen hauskan näköisen Magic Tree house -animaation, mutta se ei mennyt valitettavasti niissä teattereissa, joiden eteen satuimme illalla, ja kuvankin teatteri oli jo kiinni siinä vaiheessa kun olisimme halunneet leffaan. No, ehkäpä sen voi katsoa myöhemmin vaikka DVD:ltä...

Myös Hello Kitty fanien paratiisi löytyy ostoskadun varrelta.

Asemalta Sun Shine Cityn suuntaan.

Mighty Soxer, lemppari sukkakauppani!

Mutta kuten sanottu, butler-kahvilat ovat levinneet otaku-alueilta myöhemmin myös "tavallisen kansan pariin". Esimerkiksi Shibuyasta löytyy kahvila Butlers Cafe, jonka vetonaula lienevät japanilaisnaisten silmissä ylettömän komeat nuoret länsimaalaiset tarjoilijaherrat ryhdikkäissä hovimestarin asuissaan. Kyseisessä kahvilassa kun ei ole muita kuin ulkomaalaisia tarjoilijoita! Kieli on suureksi osaksi glamourin vuoksi englantia, mutta palvelua saa myös japaniksi. Kahvilan menu on japanilaisille länkkäriravintoloille tyypillisesti varsin italialainen, ja vähän halvempi kuin esimerkiksi Swallowtailissa: on pastaa, pizzaa, risottoa ja salaatteja. Makealta puolelta löytyy tietenkin teemaan sopien erilaisia kakkuja ja laaja teevalikoima. Myös Butlers Cafeehen kannattaa tehdä varaus etukäteen, mutta ilmeisesti se ei ole ihan aina välttämätöntä.

Shibuyan Butlers Cafessa kokemuksen ei tarvitse jäädä pelkkään murkinointiin. Rahalla saa nimittäin mm. Cinderella-hetken ja valokuvaussession butlereiden kera.

Mitä tähän nyt sanoisi. Länkkärikomistus, jos olet siis vailla töitä Japanissa, ei muuta kun hakemaan hovimestarin pestiä!

Kyyjäätelöä ja 100 erilaista gyozaa – Tervetuloa Namja Towniin!

Halusimme tutkia reissullamme myös aiemmin vähemmälle tutustumiselle jääneitä kulmia Tokiosta. Yksi tällainen paikka oli Ikebukuro, joka on paitsi vilkas risteysasemaa Yamanotelinjalla myös varsinainen shoppailijan paratiisi. Ja lisäksi siellä on kummallinen teemapuisto, Namja Town.


Kivenheiton päässä Ikebukuron asemalta sijaitsee taivaita kurotteleva Sun Shine City -ostoskeskuspilvenpiirtäjä, johon tutustuin aikoinaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, sattumalta, seuratessani stand up -koomikko Tokyo Cooneyn videobloggauksia Tokiosta. Cooney oli käynyt muun muassa Sun Shine Cityn ostoskeskuksesta löytyvässä Ice Cream City:ssä, ja videon perusteella olin joskus päättänyt, että tuonnekin täytyy mennä käymään. Niinpä siis mentiin!

Namja Townin maskotti -kissa toivottaa tervetulleeksi gyoza käpälässään.

Ice Cream City on osa Sun Shine Cityn jättimäisen ostoskeskuksen sisältä löytyvää Namja Town -teemapuistoa, joka koostuu monenlaisista viihdykkeistä. Tärkeimmät vetonaulat ovat kuitenkin ruoka: Namja Townista löytyy jäätelökaupungin lisäksi Gyoza stadium, eli käytännössä alue, josta löytyy kymmeniä pieniä gyoza-kojuja. Gyozat, eli kiinalaistyyppiset paistetut lihanyytit ovat suosittu japanilainen pikaruoka, jota tarjoillaan yleensä lisukkeena vaikkapa raamen-ravintoloissa, mutta Namja Townin Gyoza stadiumilla ne ovat pääosassa. Sekös sopi minulle, sillä gyozat ovat yksi suurimmista suosikeistani japanilaisen keittiön antimista. Gyoza stadiumilla oli valittavana 100 erilaista gyozaa, joista osa on melko tavallisia, porsaanlihatäytteisiä, joskin hieman epätavallisesti maustettuja nyyttejä, kuten herkulliset pippurimaustetut gyozat, mutta toisissa taas on erikoisempiakin täytteitä ja dippauskastikkeita. Ravintolat ovat kotoisin eri puolelta japania, joten ne tarjovat myös paikallisia erikoisuuksia ja pääkokkiensa erikoisreseptillä tehtyjä gyozaherkkuja.

Juusto-, pippuri- ja tonkatsu-gyozat. Kaikki lempparini!

Lisäksi teemapuistossa on aina tarjolla vaihtuvan teeman mukaisia lastenannoksia – kun me olimme viettämässä lounaskierrosta gyozastadionilla, kovassa huudossa oli K-On!-sarja sekä joku itselleni tuntematon pikkulapsille suunnattu action-seikkailu,t oukokuun puoleen väliin saakka Namja Townin erikoisuus näyttäisi taas olevan teemapuiston nettisivujen mukaan Tiger & Bunny! Niinpä tammikuussa siis gyozoja oli tehty K-On!-sarjan musiikkiteeman mukaiseti kitaroiden muotoon tai koristeltu hahmojen kuvilla. Supersankari-sarjan hengessä taas tarjolla oli mm. suuri miekan muotoinen gyoza.. On vaikeaa arvata, miten se on mahdettu tehdä, mutta eipä kai niitä gyozan taikinakuoria tarvitse aina leipoa pyöreiksi...

Omalta ständiltä saattoi tarkistaa erikseen, millaisia erikoisruokia Namja Townissa oli juuri tässä kuussa tarjolla.

Palanpainikkeeksi nautin perinteistä kesäjuomaa (tosin talven keskellä..), helmellä varustetussa erikoispullossa myytävää limunaatia, Ramunea.

Visuaalisesti mielenkiintoinen Gyoza stadium ei nimestään huolimatta ole mikään varsinainen stadioni, sillä gyozakojujen vierustamat käytävät jäljittelevät vuosikymmenien takaisen Japanin tunnelmaa. Kenties stadiumi-nimitys liittyykin pikemminkin kojujen kilpailuhenkiseen suhtautumiseensa toisiinsa – asiakkaista kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjien huutaessa tarjouksiaan vieri vieressä tunnelma on kuin juoksuradalla. Kuka ehtii ensimmäisenä suostutella asiakkaan istumaan pöytään? Vaikka tarjolla onkin 100 erilaista gyozaa, käytännössä menut eivät eroa kovin paljon toisistaan, joten paljon jää kojun oman aktiivisuuden ja sattuman varaan. Kävijän onneksi kaikkien kojujen tuotteet tuntuvat olevan myös hyvin herkullisia, joten ostopaikan suhteen valinnan voi tehdä melkein vaikkapa silmät kiinni.

Gyoza Stadiumin käytäviä kojuineen

Gyoza-lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruoalle kauan odotettuun ja kummalliseen jäätelömaailmaan. Kuten gyoza stadiumilla, valikoima on Ice Cream Cityssäkin laaja: paitsi että tarjolla on monta erilaista pehmis-, hilejää-, crepe- ja jäätelökioskia, valikoimassa on myös hyllykaupalla vähän epätavallisempia purkkijäätelötuttavuuksia.

Jäätelöä ihan joka lähtöön!

Ice Cream Cityn hauskin puoli onkin se, että siellä voi maistaa käytännössä melkein minkälaista jäätelöä tahansa. Tavalliseen vaniljaan tai suklaaseen ei kannata tyytyä, ainakaan ainoana vaihtoehtona. Jos haluaa herkutella, on suositeltavaa pysytellä turvallisella alueella: kokeilla vaikka jotakin suomalaisittain hiukkasen erikoista, mutta kuitenkin kivan kuuloista jäätelömakua kuten esimerkiksi viinirypälettä, melonia, hunajaa tai royal milk tea:tä. Uskalikko taas voi valita vähän laajemmalta skaalalta, sillä jäätelökaapeista löytyy mitä kummallisimpia makuelämyksiä: merisiili, mustekala, kalmari, chicken wings, valkosipuli, nattou, hernekeitto, tomaatti, tofu, ankerias, juustorisotto, naudan kieli ja kaiken huippuna kyy (tai tarkemmin japanilainen mamushi -käärme, joka kuuluu myrkyllisiin kyykäärmeisiin). Että siitä sitten vain nautiskelemaan!

Chicken wings – ja muut jäätelömaut, joita olet aina kaivannut lähikauppaasi!

Itse halusimme kokeilla jotain hiukan extremeä tai outoa. Eero veti pidemmän korren ja kokeili sushiherkkuaan, unagia, eli ankeriasta. Minä päädyin pitkän pohdinnan jälkeen kananmunan makuiseen jäätelöön, joka sekin kuulosti omaan makuuni ihan tarpeeksi oudolta.

Ankeriasta ja kananmunaa. Jäätelön muodossa. Nam...

Jäätelöt maistuivat suunnilleen siltä, mitä purkin kylki lupasikin. Ankeriasjäätelössä oli kummallinen kalavivahde, joskaan ankeriaan paloja emme kyllä seasta löytäneet. Ilmeisesti joissakin jäätelöissä on kuitenkin myös ihan kunnon biittejä edustamastaan makuelämyksestä. Ankeriasjäätelön rakenne oli miellyttävän kermainen, ja sitä pystyi jotenkuten syömään, mutta ei se kyllä hyvää ollut (Eero tosin on toista mieltä, ja söi koko purkin loppuun...) Suurin yllätys olikin se, että vielä kalajäätelöäkin hirveämpää oli mielestäni munajätski. Sen rakenne oli ällöttävän outo ja hileinen ja maku tunkkainen. Sen kummemmin minä kuin Eerokaan ei kyennyt tyhjentämään koko kippoa.

Herkkucrepet olivat parempi vaihtoehto jälkkäriksi kuin ankerias tai kananmuna..

Jotta jälkiruokailu ei olisi jäänyt ihan olemattomaksi, päätin hakea vielä herkullisen jäätelötäytteisen crepen ja Eero meni pehmiskojulle – kokeilunhalu ei tosin näyttänyt olevan vielä lopussa, sillä kun pääsin lopulta lättykojulta herkkuni kanssa pöytään syömään, Eero istui pöydässä ei suinkaan minkään suklaatötterön kanssa, vaan syöden merisuolajäätelöä. Valintansa kullakin.... X)

Yksi suuri teemapuiston vetonaula oli (japanilaisten lasten ja muutamien nuorten naisten mielestä) supersöpö Namja tyttökissa, joka antoi halauksia niitä kaipaaville. Minä pyysin yhteiskuvan sijaan kissaa kuvaan ja sain tietenkin minkäs muunkaan kuin kissaposeerauksen. Nya!

Erikoisten ruokamaailmojen lisäksi Namja Townista löytyy monenmoisia pelejä, pelikoneita ja erityisesti lapsille suunnattua viihdykkettä kuten aarrejahtia tai kummitusten metsästystä, jotka ovat varmaankin hauskoja ala-asteikäisistä, mutta aikuinen, saati ulkomaalainen ei niistä paljon iloitse. Syömisen lisäksi Namja Townilla onkin mielestäni verrattain vähän annettavaa, joten mitään useamman tuhannen yenin arvoista pelailuun ja hirviöjahtiin oikeuttavaa päivä- tai iltapassia en todellakaan suosittele edes lapsiperheelle, sillä yksittäisiin, kiinnostavan näköisiin peleihin voi ostaa yksittäisiäkin lippuja. Ylipäätään käynti on kuitenkin ehdottomasti gyoza stadiumilla ja jäätelöteemapuistossa vierailuun ja alueella kiertelyyn oikeuttavan 300 yenin peruspääsymaksun arvoinen, sillä sen verran erikoisen lounaskokemuksen Namja Town tarjoaa.

P.S. Koska en viitsinyt ladata blogipostausta ihan tukkoon, voit käydä kurkkaamassa Riisa no Nipponin Facebook-sivulta, miltä mm. miekan muotoinen gyoza näytti, ja millaisia K-On!-jälkkäreitä oli tarjolla.

Harajukun hepenet ja Shinjukun salaperäinen pyhättö

Ihan naurettavaa, että tammikuisesta matkastamme on vierähtänyt aikaa jo pari kuukautta, ja olen bloggaamassa vasta kolmannesta matkapäivästämme, oikeastaan toisesta varsinaisesta Tokion päivästä.

Kun vääntäytyy uudenvuoden aaton pitkään venähtäneen yön jälkeen 1.1. ylös sängystä iltapäivän aikaan, Shibuya näyttäytyy melko rauhallisena kaupunginosana. Iso osa liikkeistä on suljettu. Ihmisiä on kuin Helsingissä sunnuntaina, eli varsin vähänlaisesti. Vaikka tiedossa oli japanilaisten shoppailunhimo ja alennusmyyntien ryntäykset tammikuun alussa, hiljaiset kadut saivat kuvittelemaan, että eipä täällä taida oikein mikään olla tällä kerralla auki. Niinpä päätimme lähteä fiilistelykävelyretkelle Shibuyasta Harajukun kautta Shinjukuun.

Ei ihan se Harajuku, johon on tottunut...

Ilma oli mitä mukavin, joskin siinä vaiheessa kun olimme saapuneet Harajukun kulmille alkoi jo hämärtää. Kaikkialla oli jotenkin todella levollista. Muutamalla täysin tyhjällä sivukujalla kulkiessa tuntui kuin olisi ollut jossain niistä scifileffoista, joissa ihmiskunta on yhtäkkiä hävinnyt ympäriltä ja jäljellä ovat vain tyhjät kadut ja talot. Vaan eipä sentään. Kun sivupolku lopulta johdatti meidän yhdelle Harajukun ostoskaduista, alkoi valjeta, että oli tietenkin turha kuvitella, että kaikki olisi kiinni täälläkin: suurimmat tavaratalot ja ketjut pitivät kyllä liikkeensä auki uudestavuodesta huolimatta ja osassa olivat alkaneet jo parjatut alennusmyynnitkin. Fukubukuroita, eli tietyllä rahasummalla myytäviä yllätyskasseja näkyi myynnissä lähes joka paikassa. Ihmisiä oli vielä tässä vaiheessa liikkeellä maltillisesti, mutta seuraavaa päivä olikin sitten ihan toista....


Poikkesimme vanhassa kunnon Kiddolandossa, eli Kiddy Land -lelukaupassa, joka on visuaalisesti varsinainen karamelli. Lukemattomien anime- ja lastenelokuvien ja -sarjojen ympärille rakentuvien oheistuotteiden paratiisi tarjosi ihmeteltävää ja hipelöitävää, mutta loppujen lopuksi emme kyllä ostaneet mitään. Edellisillä lyhyemmillä Japanin reissuillani ongelmanani on ollut nimenomaan krääsäkauppojen ihanien tavaroiden hamuaminen, jonka jälkeen laukut ovat pursunneet söpöjä tarroja, kirjepapereita ja ties mitä julisteita ja avaimenperiä. Nyt oli tarkoitus panostaa keittiön kaappien täydentämiseen keramiikalla sekä käydä vaatekaupoissa, joten pehmolelut ja mielettömät Blythe-nuket jäivät hyllyyn. Tai ehkä minusta on vain tullut vanha...?

Laforetin kerroksista löytyy vaatteita joka makuun.

Kiddolandosta jatkoimme kurkistamaan Laforetin nuorekkaan tavaratalon tarjontaa, mutta sulkemisaika oli sentään uudenvuoden "kunniaksi" tavallista aikaisempi, joten en ehtinyt paljon muuta kuin melkein saada itselleni taas himon ostaa lolita-mekkoja – sen verran mahtavat valikoimat Laforen alakerrassa on tarjolla. On pastellia sweet-lolitaa, kukkakuvioita, printtikankaita, mustaa ja tummanpuhuvaa viininpunaista gootimpaan makuun sekä kaikkea mahdollista näiden väliltä. Erityisesti polvimittaiset, vähän yksinkertaisemmat, mutta mukavan muhkeat hameet olivat omaan makuuni. Lolita-muoti on siitä kyllä jännittävää, että vaikka uutuuksia toki tulee markkinoille kaiken aikaa, päälinjat tuntuvat silti olevan vuodesta toiseen aika samat.


Laforetin laitettua ovensa säppiin lähdimme vatsat kurnien kohti Shinjukua. Harajukun ja Shibuyan väliä olin ravannut vaihtoni aikana alvariinsa apostolin kyydillä, mutta Shinjukuun asti en ollut tullut koskaan kävelleeksi. Niinpä arvioimme hieman yläkanttiin taipaleen ravintolatarjonnan. Ennen Shinjukua nimittäin valitsemallamme reitillä ei tuntunut olevan (uudestavuodesta johtuen) yhtään avoinna olevaa ravintolaa, ja auki olleetkin olivat vähän tylsähköjä (roska)ruokaketjuja. Niinpä nappasimme ensi hätiin konbinista onigirit ja automaatista kuumaa vihreää teetä ja jatkoimme taivalta kohti Shinjukun pilvenpiirtäjiä. Kun sitten rautateiden alittamisen ja muutaman korttelin jälkeen saavuimme Shinjukun kotoisten neonvalojen katveeseen, juoksimme pää kolmantena jalkana izakayaan.

Useissa izakayoissa on tarjolla "terveysdrinkkejä", jotka käytännössä ovat Sour-drinkkejä, joihin on lisätty "terveysainesosa".. niin, suoraan sanottuna useimmiten hedelmänpaloja.

Lempiruokaa: yakisobaa! Maistui ihan parhaalta ikinä, joskin sillä voi olla jotain tekemistä asian anssa, että edellisen kerran taisin nauttia yakisobaa viime kesänä.

Kengät lokerikkoon, avain taskuun, tarjoilija ohjasi meidät yhteen sokkeloisen ravintolan loosseista ja ei kun tilaamaan. Lista oli loputtoman pitkä ja täynnä kauan kaivattuja herkkuja. Yakisobaa, tamagoyakia, gyozaa, sushia.... Söimme mahat täyteen kaikessa rauhassa nauttien paikan miellyttävästä tunnelmasta. Jopa ketjuizakayojen sisustus on usein perinteikkään japanilainen: istutaan lattialla tyynyillä tai jalat pöydän alla olevassa kuopassa, pöytiä erottaa toisistaan sermit ja rakennus on hämmentävän sokkeloinen. Niin oli tässäkin paikassa – jopa siinä määrin, että eksyin palatessani vessareissulta takaisin pöytäämme. Harhailin ravintolan loossien sokkelossa hyvän aikaa, ja mietin, että jos tänne tulisi tulipalo, kuinkahan moni asiakas löytäisi ulos ajoissa..


Ruokailun jälkeen päätimme käydä koettamassa onneamme ja tarkistaa, josko Hanazonon pyhättö Shinjukun korttelien kätköissä palvelisi uudenvuoden pyhättökäyntimme lokaationa. Paperilyhdyt johdattivat meidät toriiporttien alitse pyhätölle, jonne rukoilemaan oli tietystä uudenvuoden tapaan jonoa. Hanzonon pyhättö on siitä jännittävä ja jotenkin salamyhkäinen paikka, että vaikka se sijaitsee aivan keskellä Shinjukun melua ja kiirettä, pyhätölle kävellessä mielen valtaa rauhallinen ja henkevä tunnelma. Etenkin pimeässä illassa, paperilyhtyjen hämärässä loisteessa tuntuu kuin astuisi toiseen maailmaan. Katselimme kaunista pyhättöpihaa ja ihastelimme fiilistä aikamme, jatkaaksemme sitten tallustelua hiljalleen Shinjukun halki. Oli mukavaa mennä ja katsella rauhassa ympärilleen, poiketa sivukaduilla ja haistella ravintoloiden tuoksuja. Juuri sitä, mitä tältä lomalta tulimme hakemaankin.

Tuttuja kulmia, vaikka Lotteriasta olikin tullut Burger King. Jouduin kääntyilemään risteyksissä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, mistä suunnasta olin ottanut Vuosi Japanissa -kirjaanikin päätyneen kansikuvan. Iso osa liikkeistä oli vielä paikallaan, mutta :D

Juuri ennen kuin suuntasimme väsyineinä mutta päivän kävelysaldoon ja fiilikseen varsin tyytyväisinä juna-asemalle poikkesimme vielä Don Quiotessa, varsinaisessa krääsäkauppojen kuninkaassa. Kerros toisensa jälkeen kaikkea, mitä kuvitella saattaa varsin huokeaan hintaan. Laatukin on toki pääosin hinnan mukaista. Löytyy meikkejä, kuivaruokaa, kännykänkuoria, iphone-kamaa, alusvaatteita, sukkapaketteja, huopia, hattuja, aurinkolaseja, laukkuja ja paljon paljon muuta. Mm. aika mieletön valikoima erilaisia teema-asuja poliisittaresta hoitsuun, miljoonaan erilaiseen koulupuku-asuun ja kissanaisiin. Varsinainen loppukevennys jalkoja kuluttaneelle päivälle ja pitkälle blogientrylle.

Haluatko olla Cute Sailor, Natural Sailor, Sugar Pop Sailor, Sky lady, Shiny Girl, Lovely Girl, Angel maid, Angel Nurse vai Sugar Nurse...?

Pääasiassa asutarjonta oli suunnattu naisille. Tosin tätä yhtä pakettia katsoessa en voinut olla ihan varma: lukeehan siinä 'ladies', mutta.... It's a trap?

Uusivuosi Asakusassa eli siellä missä kaikki muutkin ovat

Asakusa on klassinen suunta uudenvuoden juhlijoille, mutta mikäli ihmismassat eivät miellytä, kannattaa valita suosiolla joku vähemmän kuuluisa temppeli. Mekin olisimme ehkä periaatteessa voineet valita paremminkin. Jossain rauhallisella, pienellä, suloisella temppelillä olisi voinut olla omaleimaisempi ja tunnelmallisempi meno. Mutta toisaalta – joskus kai se hatsumon, eli vuoden ensimmäinen temppelivisiitti, Asakusallakin on nähtävä.

Asakusan yömaisemat toivottivat uudenvuodenjuhlijat tervetulleeksi heti juna-aseman tuntumassa. Niin, mm. se kultainen pökäle.

Shinbashi-Ginza tourimme päätteeksi otimmekin siis illalla Sarin ja Eeron kanssa junan Asakusaan. Sovimme tapaavamme myös Megumin aseman pielessä, ja voi sitä jälleen näkemisen riemua, kun Megu vihdoin nousi portaat ylös metrotunneleista. Oli outoa nähdä Joshibin aikaisia ystäviä – taas tuntui, kuin en olisi mihinkään Japanista välissä lähtenytkään.

Harhailimme hyvän tovin ympäri ämpäri Asakusan pikkuruisia katuja, kun yritimme löytää erästä Sarin suosittelemaa erityistä ravintolaa joka loppujen lopuksi osoittautuikin pikemminkin kahvilaksi tai baariksi kuin varsinainen syömispaikaksi. Nälkäisinä päätimme lopulta suunnata izakayaan, ja se olikin hyvä veto, sillä emmepä ehkä ihan arvanneet, miten kauan seisoisimme myöhemmin jonottamassa temppelille...

Mmmmmmm.. nämä oli hyviä! Jonkinlaisen juustoisen taikinakuoren sisälle oli piilotettu kananmunan keltuainen ja tasku oli friteerattu herkullisen rapeaksi. Täytyy varmaan kokeilla joskus...

Se, mikä japanilaisessa uudessavuodessa jaksaa yllättää minut vuosi toisensa jälkeen on, että oikeastaan missään ei ammuta raketteja, vaikka ympäri maailmaa ilotulitusnäytökset ovat tyypillinen käytäntö ja japanilaiset kyllä noin ylipäätään tykkäävät raketeista. Ainoita valonpilkahduksia taivaalle soi Asakusan lähistöllä huhtikuussa avattava uusi huikean korkea tornitalo, Sky Tree, johon sytytettiin säihkyvät valot uudenvuoden kunniaksi. Ei siis ilotuksia, ainoastaan hieman sinertävää scifi-tornin valoa.

Uudenvuoden terveisiä sentään lähetettiin: viestien määrä ylitti jopa Twitterin kapasiteetin ja Twitter kaatui.

Me suomalaiset olemme tottuneet juhlimaan uudessavuodessa nimenomaan puolen yön kellonlyömää – sitä nimenomaista hetkeä, kun vuosi vaihtuu. Vaikka japanilaisetkin kokoontuvat esimerkiksi kaveriporukan tai perheen kanssa count down -partya viettämään, kaikki eivät suinkaan niin tee. Kaupungilla ei tuntunut olevan mikään erityinen kiire olla missään tietyssä paikassa tai tekemässä jotakin tiettyä asiaa juuri kun kello lyö kaksitoista. Me kävelimme juuri mahat pullollaan izakayasta kohti Sensoujin temppeliä, kun jotkut nuoret edessämme huikkailivat, että heei, nyt se tais vaihtua. Joku huusi vastaan, että ai nytkö jo?! Sen jälkeen ympärillä kaikui hyvän uuden vuoden toivotuksia, mutta siinäpä se sitten olikin. Minä ja Eero ehdimme jo hiukan hätääntyä, että jääköhän meiltä nyt jotain olennaista väliin, kun emme ole temppelillä tasan keskiyön aikaan, mutta selvästikään ei jäänyt.

Jono tarkoitti tässä tapauksessa ryhmäjonoa, sillä ihmiset jonottivat yhtenä isona massana.

Tosin, jos olisimme olleet temppelin porteilla jo ennen vuoden vaihtumista, olisimme ehkä saattaneet päästä sisään vikkelämmin. Kahdentoista jälkeen nimittäin väkeä alkoi valua temppelille sitä rataa, että heikompaa olisi voinut hirvittää. Lähestyimme temppeliä hiukan väärästä suunnasta, joten näimme, että jono jatkui itse temppelirakennukselta aina kahden portin läpi suurelle Kaminarimonin portille saakka. Mutta eipä se sinnekään loppunut. Vielä kiemurrellen kaksin kerroin muutaman suljetun autotien molemmilla kaistoilla... arvioisin, että matkaa jonolle kertyi varmaankin vajaan kilometrin verran, sillä kyllähän siinä jonossa sitten seistiinkin. Aluksi mietimme, onko tässä mitään järkeä, mutta päätimme kutienkin, että kun tätä varten tänne on tultu, niin eiköhän se jonotus nyt tuossa mene.

Jono jatkui Asakusan Sensoujin temppelin (pääosin) suljettujen kauppakojujen ohi..

...daruma- ja manekinekokylttien ohi kohti seuraavaa porttia..

...ohi iltavalaistuksessaan punaisena hehkuneen pagodan...

.. aina itse temppelille ja rukouspaikalle saakka.

Jonossa oli hyvä tunnelma, eikä missään vaiheessa tullut pelkoa siitä, että tulisi litistysneeksi. Onneksi.. :P

1,5 tuntia kului oikeastaan hämmentävän nopeasti, sillä jono eteni kokoajan pikkuhiljaa ja ihmismassaa oli niin hämmentävän paljon, että iso osa jonossa seisomiseen käytetystä ajasta meni valokuvailuun. Pääsimme lopulta heittämään kolikot rukousuurnaan, tai ainakin sinne päin, sillä edessämme oli edelleen aikamoinen ihmismuuri. Rukousten jälkeen jatkoimme juhlakojuille ja ostimme jo kauan suunnitelmissa olleet daruma-nuket tulevan vuoden tavotteita varten. Varsinaisten tavoitteiden mietinnän jätimme suosiolla loman jälkeiseen aikaan Suomeen, lomalla ei tarvi tavoitteita.


Daruman hankinnan jälkeen suuntasimme ennustuspaikalle, josta ostimme ennustuslappuset tulevaa vuotta varten. Eeron ennustus lupasi pelkkää epäonnea, joten se sidottiin kiinni puuhun pappien hoideltavaksi.

Eero sai valitettavasti aika ikävän ennustuksen, mutta lappu solmittiin temppelin puomiin, jolloin pahan onnen pitäisi kääntyä.

Omani lupasi "tavallista onnea", joskin mielestäni varsin toiveikkain sanankääntein: "Huolesi kääntyvät vähitellen parempaan päin, kuin taivaalta häviävät pilvet. Kuu tulee esiin, niin että koko taivas kirkastuu. Kuten keväällä puut ja ruoho kasvavat ja kukat puhkeavat kukkaan, siten maisemasi muuttuu paremmaksi. Samoin moni hyvä asia tapahtuu sinulle nopeasti, tuoden suuren onnen, niin kuin bambu tulee vihreäksi ja kirkkaammaksi sateen jälkeen."

Lisäksi lappu lupaili, että "myöhemmin pyyntööni vastataan, kadottamani esine löytyy, sairas paranee, odottamani ihminen saapuu, niin talon rakentaminen kuin purkaminenkin on ihan hyvä juttu ja avioliitto, työ ja matkustelu sujuvat kaikki hyvin".

Tavallista onnea vai? Japanilaiset taitavat olla hiukan vaatimattomia. Vai mitä mahtaakaan olla todellinen onni, kun se sattuu kohdalle? :D

Kaverit koolla jälleen. <3

Temppelillä tapahtuvien juhlallisuuksien aikaan alue täyttyy yleensä kaikenlaisista herkkukojuista, ja pitihän sitä sitten maistella edes jotakin. Koska olimme kuitenkin ihan vasta syöneet, Eero maistoi hieman äklön näköistä, jauhomaista ja muutenkin rakenteeltaan outoa kuumaa amasake-juomaa ja itse päädyin jälkiruokaan. Suklaabanaanit eivät sinänsä ole mitenkään aivan ihmeellinen jälkkäri, mutta tällä kerralla niihin oli tökätty yksiä suosikkikekseistäni, Koala-suklaakeksejä, joten täytyi antaa periksi ja ostaa yksi bansku. Sitä mutustelinkin melkein siihen asti, kun lähdimme palaamaan kohti asemaa.

Pinkkejä ja vaaleansinisiä banaaneja..

Asemalla huomasimme, että vaikka Yamanote-linjan junat yhä kulkivatkin, Megun Yokohama-sen oli jo lopettanut siltä illalta. Väsyneenä päätimme, että etsimme Shibuyasta jonkin kahvilan ja menemme sinne nököttämään, kunnes Megu pääsee lähtemään kotiinpäin. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin tilata kahvit kello kahdelta yöllä ja keksiä jotain tekemistä puoli viiteen saakka. Megu oli työpäivän jäljiltä ihan poikki ja nukahti jossain vaiheessa kahvilan pöytään. Olimme kaikki ihan tööt - yritin pitää keskustelua yllä, mutta vähitellen Eero ja Sari uppoutuivat iPhonejensa ja lopulta ainakin osittain unten maailmaan ja minä aloin piirtämään. Kun kello sitten lopulta, hyvin pitkän kahvilayön jälkeen lähenteli viittä lähdimme saattelemaan Megumin ensimmäiselle junalle.

Mitä te olette tehneet minun puhtoiselle Japanilleni?!

Kahvilassa vietetyn sangen koomaisen yön aikana kaikkialla muualla ei ollut hiljaista – siitä kielivät Shibuyan kadut, kun kävelimme takaisin asemalle. En ole koskaan nähnyt Japanissa sellaista määrää roskia kaduilla. Shibuyan katukiviä peittivät konbiniruokien rasiat, muovikääreet, paperinenäliinat ja pahvilaatikot. Yleensä missään ei ole roskan roskaa, ei edes tupakan tumppia, pureskeltuja purkan jämiä tai taskusta tipahtaneita kuitteja. Kaikkialla on todella puhdasta. Yleensä. Mutta uudenvuodenyö oli selvästi poikkeus. Ihan kuin kaupunki olisi ollut taifuunin jäljiltä, tosin myrskyn jälkeenkin on yleensä siistimpää. Selvästi näitä kliseitä riittää vielä romutettavaksi, sillä olin aivan ymmälläni: onko tämä minun tuntemani Japani. Mitä täällä oikein tapahtuu?! :D

Jollain oli selvästi railakkaampi ilta kuin meillä. :D Toivottavasti ei ollut lempikraka.

Vaikka ilta oli hauska ja temppelikäynti ehdottomasti reissun arvoinen, hiukkasen ehkä harmitti, että itseltä menivät yöunet melkein sivu suun, vaikka periaatteessahan olisimme ihan hyvin päässeet itse nukkumaan hotellille. Toisaalta emme olisi tietenkään voineet jättää Megua yksinkään kaupungille, joten ei vaihtoehtojakaan oikein ollut. Hyvin alkanut aikaeroon sopeutuminen meni tässä toki ihan reisille, kun valvoi koko yön ja seuraavana päivänä nukkui iltapäivään saakka. Onneksi seuraavana päivänä ei ollut kuitenkaan varsinaisesti kiire minnekään, eikä mikään paikkakaan oikeastaan tuntunut olevan auki (tai no, niinhän me luulimme), mutta siitä lisää taas myöhemmin... Hyvää uuttavuotta, "hiukan" jälkikäteen kaikille! ;)