Minne Japanissa kannattaa mennä keväällä?

Huomasin yhtäkkiä, että huhtikuuhan lähestyy aivan liian kovaa vauhtia – en nimittäin vielä ole ehtinyt tehdä ihan kunnollisia suunnitelmia Kansain matkani suhteen enkä varannut vielä hotellin hotellia! No, onneksi hätätapauksessa majoitusta kyllä löytyy varmasti ystävien luota, mutta ei sitä oikein viitsi ihan koko lomaa muiden nurkissa asustella. Se on paitsi ihanien ihmisten vieraanvaraisuuden väärinkäyttöä, myös pidemmän päälle vähän raskasta. Lomalla pitää saada toisinaan myös mennä miten huvittaa, eikä se tietenkään toisten huushollissa asuessa luonnistu. Siispä pikapuoliin pitäisi ryhtyä ryokanin, kapselin tai ihan vaikka vain se tavallisen hotellihuoneen metsästykseen.

Mutta vaikka majoituksesta siis ei ole vielä hajuakaan, muutamia varsinaisia matkakohteita olen jo omalle keväälleni listannut. Tässä oleellisimmat tämän hetken keväisistä suunnitelmistani:

1. Kirsikankukat Yoshinolla
Naran alueella sijaitseva Yoshino on yksi Japanin suosituimpia kirsikankukkaspotteja – aaltoilevat vuorijonot peittyvät huhtikuun alkupuolella jopa 30 000 kirsikkapuun luomaan vaaleanpunaiseen kukkamereen silmän kantamattomiin. Populaakin on varmasti paikalla, mutta mikäpä sen rattoisampaa kuin joukkovaellus vuoripoluilla. Tänne suuntaan luultavasti aikamoisessa jetlagissa heti reissuni toisena päivänä, sillä kukat tahdon mennä tsekkaamaan heti matkan alussa, kun niitä vielä ehkä on. Loppupuolella reissua kun terälehdet ovat jo mitä todennäköisemmin tipo tiessään, ja ylipäätäänkin on siinä ja siinä, ovatko ne puussa edes silloin kun saavun Osakaan 10. huhtikuuta.

2. Nara
Narassa olen käynyt viimeksi 17-vuotiaana, joten voisi olla mukavaa päästä käymään jälleen peuraparatiisissa ja nähdä vähän enemmän Naran vanhaa kaupunkia.

3. Kyoto
Kyotosta on näkemättä vieläkin niin paljon. Kinkakujille en mene nyt kolmatta kertaa, mutta muutama muista upeista temppeleistä on vieläkin näkemättä, erityisenä häpeäpilkkunani Kiyomizudera, jolla en ole vielä jostain oudosta syystä käynyt kertaakaan! Lisäksi haluan käyskennellä jälleen geishakortteli Gionin joentörmällä, tällä kertaa toivon mukaan kirsikoiden terälehtien tipahdellessa hiljalleen kanavassa virtaavaan veteen. Ah, aika yltiöromanttinen kuvitelma. Luultavasti todellisuus ei ole ihan näin vaaleanpunainen, mutta ainahan voi haaveilla. ;)

4. Arashiyama
Arashiyama on Kyoton lähellä sijaitseva varsin luonnonläheinen kohde, jossa minua kiinnostavat erityisesti leppoisa pyöräily alueella, Saganon maisemajunareitti sekä jokiristeily Hozugawan upeissa maisemissa. Myös Arashiyaman apinapuisto on mielenkiintoinen kohde, jos aikaa riittää. Entisen isäntäperheeni isovanhempien huvila on näillä main, joten jos he sattuvat majailemaan siellä sopivaan aikaan, heitäkin olisi mukavaa käydä tapaamassa.

5. Kouya-san
Kouya-san on vuosisatoja ollut yksi tärkeimmistä Shingon-buddhalaisuuden keskittymistä Japanissa. Keskellä vuoria sijaitseville temppeleille ja jättimäiselle hautausmaalle on tehty pyhiinvaelluksia ja ikivanhat vaellusreitit kutsuvat edelleen pienelle päivähaikille. Aikomuksenani on yöpyä munkkien ylläpitämässä temppelimajoituksessa, jossa on mahdollista päästä mm. osallistumaan meditaatiohetkiin ja aamuseremonioihin sekä käyskentelemään munkin opastuksella Kouya-vuoren jättimäisellä ikivanhalla hautausmaalla metsän keskellä. Toiveenani olisi, että saapuisin vuorelle ainakin osittain jotain pyhiinvaellusreiteistä kävellen, vaikka junallakin kyllä pääsee aika pitkälle perille saakka. Saa nähdä, mihin voimat ja aika riittävät. Tästä pienestä henkilökohtaisesta retriitistä tulee varmasti yksi koko matkani ehdottomista kohokohdista.

6. Hiroshima
Ystäväni Megumin ja hänen poikaystävänsä Yuudain kanssa olemme matkaamassa viikonlopun viettoon Megumin mummolaan, jonnekin keskelle Hiroshiman landea. Ehkä samalla reissulla voisi tehdä Hiroshimassakin pienen kiepin.

7. Osaka
Osaka on ollut minulle aina vähän ristiriitainen kohde. Menen sinne, tietenkin, kun kerran lentokonekin menee, ja lisäksi muutama hyvä ystäväni asuu Osakassa, mutta itse kaupunki on aina jäänyt minulle vähän kylmäksi. Se ei ole erityisen kaunis, siellä ei ole mitään kovin ihmeellisiä nähtävyyksiä tai muutakaan kovin mieleenjäävää.. Mutta shoppailumahdollisuudet ovat sentään sellaiset, kuin suurkaupungissa kuuluukin, joten eittämättä Osakassakin tulee vietettyä tovi jos toinenkin. ;) Ja ruoan puolestahan tämä Kinkin alueen metropoli on mainio: mikään ei voita kunnon osakalaista okonomiyakia.


Kaikkea tekemistäni tällä reissulla leimaa ennen kaikkea toive päästä rentoutumaan ja viettämään leppoisaa lomaa. Listassa ei ole vielä yhtään onsenia, mutta kuumiin vesiin – vähintäänkin hotellin ofuroon – pitää kyllä päästä joka kaupungissa, jos vain suinkin mahdollista, sillä en tiedä montakaan parempaa asiaa kuin kuumat lähteet. Yritän olla reissullani kiirehtimättä mihinkään, joten pyrin vielä tässä kevään mittaan tekemään kunnolliset, mutta löysät suunnitelmat. Siten ei tarvitse sitten paikan päällä stressata turhista, kuten aikatauluista tai ehtimisestä, ja voi keskittyä ihan vain oleelliseen, eli ympärilleen tuijotteluun.

Löytyykö Riisa no Nipponin lukijoiden joukosta keväällä (kenties Hullujen päivien hurmoksessa ostetuilla lentolipuilla tai loppusyksyn Finnairin tai SASin alelipuilla) Japaniin matkustavia? Minnekäs te suuntaatte? :)

Rikugien vie runollisiin tunnelmiin

Kesä on vilahtanut ohi kuin sumussa – yhtäkkiä huomaa kauan odotettujen lomaviikkojen tulleen, ja pian arki palaakin taas kuvioihin. Elokuun viilenevät ja nopeasti pimenevät illat tuovat mieleen jo syksyn. Pikku hiljaa ruoho alkaa menettää terävimmän vihreytensä ja luonnon kukat tekevät jo siemeniä. Kasvimaallani alkaa pian olla sadonkorjuun aika. Sipulit pitäisi varmaan kohta nostaa ylös, mahtavaksi puskaksi kasvanut oregano istuttaa sisälle ruukkuun ja salaatit syödä ennen kuin nekin alkavat lakastua.

Olen yrittänyt kovasti pedata itselleni reissua Japaniin myös nyt syksyksi, mutta vielä tällä hetkellä moni asia pitää suunnitelmat avoimina. Syksyä pohtiessa viime talvinen reissu palaa väistämättä mieleeni. Japanin talvessa on paljon samaa kuin suomalaisessa syksyssä. Tokion pohjoisosassa sijaitseva Rikugienin valtava maisemapuutarha oli tammikuussa pudottelemassa viimeisiä punaisia japaninvaahteroiden lehtiä ja ruohokentät hohtivat vaalean kellertävinä kuin viljapellot. Aurinko lämmitti, mutta tuuli oli navakka ja viiltävän viileä.

 

Talven tullet kasvit saavat suojakseen komean koristeelliset olkihuput.

Rikugien on Iidabashin lähellä sijaitsevan Koishikawa kourakuenin komean maisemapuutarhan ohella yksi upeimmista Tokion puutarhoista. Erityisen suosittu se on loka-joulukuussa, kun ruska helottaa upean punaisen ja kullan sävyissä. Epäilemättä se on komea varmasti myös keväällä, kun lukuisat kukkivat puut puhkeavat täyteen loistoonsa, ja nyt kesällä, kun suuret ruohokentät viheriöivät ja puut ovat vehmaimmillaan.

 

 

 

 Talvella maisema on riisutumpi ja paljas.

1700-luvulla rakennettu puutarha on malliesimerkki edolaisesta maisemapuutarhasta kukkuloineen, järvineen, siltoineen, pienine puroineen, karppeineen, kivi-askelmineen ja käkkärämäntyineen. Vuodenajat näkyvät puutarhassa selvästi, ja vaikka me kävimme Rikugienissä kenties karuimpaan mahdolliseen aikaan, oli puutarhalla paljon näytettävää ja hätkähdyttävän upeita maisemia. Kaikki on melkein liiankin huoliteltua ja silti niin hämmentävän luonnollista – ihan kuin Japani monesti ylipäätäänkin.

Sama silta eri suunnalta, ihan eri tunnelma.

Puutarhan eri osiot ovat saaneet inspiraationsa japanilaisista runoista, joten ei liene ihme, että puutarhan eri osia kiertäessä näkee monenlaisia maisemia, jotka näyttävät eri kulmista aina hieman erilaisilta.

Koko komeudessaan Rikugien näyttäytyy, kun kiipeää korkealle kukkulalle puutarhan keskiosassa, suuren lammen reunalla. Tosin ainakin talvella meitä tervehti kukkulalla iso varisparvi, joka ei selvästikään ollut mielissään ihmisvieraiden liian pitkistä visiiteistä niiden pesien lähellä. Ehdimme istua kukkulan laella penkillä hetken aikaa ihastelemassa maisemaa, kunnes kova kaakatus pommituksen säestämänä ajoi meidät aika pikapikaa alas, pois varisten reviiriltä. Päivä oli vasta alussa, joten kiitin onneani, että takkini säilyi ilman osumia. :D

Tähän puutarhaan, sen kivisilloille ja pienten purojen juurelle lehvästön varjoon palaisin mielelläni jonain kesänä, sillä hyvän kirjan lukeminen puun varjossa kuvan kauniin puutarhan rauhassa on minulle taivas maan päällä. Yksi mieleen painuvimpia hetkiä vaihtoni aikaiselta reilireissulta olikin monen tunnin visiitti pieneen Koubelaispuutarhaan Murakamin romaani seuranani. Mutta oikeastaan yhtä mielelläni kävisin ihailemassa yllä olevassa kuvassa näkyvän Rikugienin Togetsukyon sillan ylle levittyvää vaahteroiden tulipunaista viittaa marraskuun pirteänä syyspäivänä. Ah, miten runollista... ;)

Fuji, sen järvet ja yksi pieni erehdys

Ehdin vaihtovuoden aikana nähdä Fujin toki useaankin otteeseen, mutta varsinaista vuorelle kiipeämistä lukuunottamatta Fuji näyttäytyi minulle lähinnä kaukaisessa horisontissa kohoavana siluettina tai korkeintaan vilauksena junan ikkunasta. Eerokaan ei ollut nähnyt pyhää vuorta lähietäisyydeltä, joten päätimme, että siinäpä olkoon yhden päiväretkemme kohokohta ihan kirjaimellisesti.

Fujia ympäröi viisi kaunista järveä, joita olin ihmetellyt aiemmin vain yläilmoista Fujin huipulta. Minun oli tarkoitus tehdä reissuja järville vaihtovuoden aikana – kun silloinhan sitä ehtii vaikka mitä.. Mutta tämä oli taas yksi niistä retkistä, jotka jäivät odottamaan toteutumistaan.

Onneksi sinä aamuna, kun sitten nousimme Shinjukun bussiasemalla Fujin järvialueelle vievään bussiin yhdessä kymmenien japanilaisturistien kanssa, sää näytti lupaavalta. Aurinko helotti taivaalla, eikä pilviä näkynyt missään.

 Busseja Fujia kohti lähtee kerran, pari tunnissa Keio Highway Bus terminaalista, aivan Yodobashikameran liikkeen edestä Shinjukun asemalta.

Valitsimme kulkuneuvoksi bussin, sillä junanvaihdot ja junan hinta tuntuivat hinta-laatusuhteeltaan huomattavasti vajaan 2000 yenin bussilippuja huonommalta vaihtoehdolta. Japan Rail Passin kanssa perille olisi toki päässyt varsin kätevästi myös Limited Express -junilla, mutta koska emme olleet ottaneet junapassia tietenkään pelkälle Tokion matkalle, olisivat nopeammat junat tulleet paljon bussia kalliimmaksi.

Bussi olikin kiva vaihtoehto. Oli ihan hauskaa matkustaa ensin Tokion halki autossa, sillä sitä tulee tehtyä äärimmäisen harvoin. Isot valtatiet olivat myös ihan mukavaa vaihtelua ainaiseen metrossa istumiseen. Maisemat olivat upeita ja Fuji vilkutteli vuorien lomasta vähän väliä parin tunnin matkan aikana. Ja jos jossain vaiheessa emme huomanneetkaan vuoren tulleen taas näkyviin, edessämme istunut pikkupoika ilmaisi asian kyllä kiljahtelemalla "Otousan!! Otousan, Fuji da, FUJI DA!!" ("Iskä, iskä, Fuji näkyy!"). Pikkupojan ihanan aito innostus huvitti paitsi meitä ulkomaalaisia turisteja, jotka samaistuimme pojan ensikertalaisen riemuun, myös japanilaisia kanssamatkustajia, jotka taas puolestaan kenties samaistuivat pojan vieressä istuvan isän kohtaloon. Pojan vanhemmat yrittivät nauttia bussimatkasta nukkuen, mutta kun hyvänen aika Fuji kerrankin näkyi mahtavasti ja aivan ilman pilviä auton ikkunasta, niin eihän poika voinut antaa vanhempiensa jäädä paitsi jostain niin mahtavasta.

Olimme katsoneet etukäteen, että meidän täytyisi pysähtyä Shimoyoshida-nimisen kaupungin bussipysäkillä, koska halusimme ensimmäiseksi aamulla mennä katsomaan Fujia vähän etäämpää ja korkeammalta, vuoren rinteessä sijaitsevan Chuureitoun pagodan juurelta, ennen kuin jatkaisimme matkaa Kawaguchikon järvelle Fujin juurelle. Kun bussi sitten pysähtyi tällä nimenomaisella asemalla, katsoimme epäilevästi ulos. Samalla pysäkillä bussin kyydistä jäi vain vanha pariskunta, jota joku oli autolla vastassa pysäkin vieressä. Olimme keskellä ei yhtään mitään, suuren valtatien varrella, eikä turistinähtävyyksistä näkynyt jälkeäkään.


Astuimme epäröiden ulos bussista, miettien, että olikohan tämä nyt kuitenkaan se pysäkki, jolla meidän kuului jäädä. Bussikuski oli vielä epäileväisempi ja kysyi hämmentyneenä, aiommeko tosiaankin jäädä tässä. Että emmekö ole menossa seuraavalle pysäkille, Fuji-Q Higlandin matkailukeskukseen. Kerroimme, että meidän olisi tarkoitus mennä Chuureitoulle, jonka piti sijaita ihan tässä lähellä, vuoren rinteessä. Bussikuski, joka kuljetti työkseen turisteja, ei tiennyt yhtään, mitä paikkaa tarkoitimme, ja epäili, että haluaisimme kuitenkin seuraavalle pysäkille. Mietimme, että ehkä tosiaan olemme väärässä paikassa, jos turistien kanssa työtä tekeväkään ei tiedä, mitä täällä keskellä ei mitään pitäisi olla. Niinpä nousimme takaisin bussiin (VIRHE!!!) ja istuimme vähän noloina numeroiduille paikoillemme. Kun bussi sitten lähti liikkeelle ja ajoi ehkä 100 metriä eteenpäin, tien oikealla puolella olevan vuoren rinteen takana pilkistivät punaiset toriiportit ja korkeuksissa kohoava pagoda. Tajusimme heti, että noniin, tässä sitä mentiin koko ajan kauemmaksi määränpäästämme Chuureitousta ja seuraava bussipysäkki, Fuji-Q:n  huvipuisto häämötti vuoristoratoineen kaukana edessä.

 

Fuji-Q Highlandin huvipuiston pysäkki ei ollut meidän tapauksessamme se oikea...

Pohdimme hetken, mitä tekisimme. Menisimmekö Kawaguchikolle saakka, ja vasta myöhemmin pagodalle. Tiesimme kuitenkin, että usein puolen päivän jälkeen Fujin ympärille alkaa kerääntyä pilviä, ja halusin ehdottomasti ikuistaa Fujin pagodan juurelta, sitähän varten sinne oltiin menossa. Niinpä hyppäsimme Fuji-Q:n pysäkillä ulos ja turisti-infon ohjeistamana lähdimme kävelemään kohti puiston toisella laidalla sijaitsevaa juna-asemaa. Kun pääsimme asemalle, virkailija kertoi meille ystävällisesti, että seuraava juna Shimoyoshidan asemalle menee vasta reilun puolen tunnin kuluttua. Me "tokiolaiset" olimme tietenkin olettaneet, että kyllähän niitä junia täällä Japanissa menee tuon tuosta, mutta ehei, ei nyt missään landella tietenkään. Olisihan se nyt pitänyt reilireissuilta muistaa. Emme olleet varautuneet ottamaan karttaa mukaan, koska jostain hölmöstä syystä oletimme, että tokihan Shimoyoshidassa on jonkinlainen turisti-info. Niinpä kaivelimme iphonesta gps-kartan, jonka avulla lähdimme suunnistamaan epätoivoisina kohti Chuureitouta, sillä kävellen olisimme kuitenkin aiemmin perillä kuin vasta puolen tunnin kuluttua lähtevällä junalla.

Jossain keskellä japanilaista maaseutukaupunkia.

Varmasti seuraavat parikymmentä minuuttia menikin sitten siinä, kun kävelimme eteenpäin epäuskoisina ja sangen ärsyyntyneinä siitä, että olimme uskoneet tyhmää bussikuskia, joka ei selvästikään ollut tiennyt mistään mitään. Olimme nyreissämme myös toki itsellemme, kun emme olleet vain jääneet pysäkillä, jonka olimme etukäteen tarkistaneet moneen otteeseen netistä ja kartoista. Tiesimme menettävämme ainakin tunnin ravaamalla Fujiyoshidan maaseutua edestakaisin, ja sekös otti päähän,  etenkin kun horisonttiin alkoi puolen päivän lähestyessä ilmestyä piskuisia pilven hattaroita.

Kun kartan perusteella tajusimme olevamme jo lähellä, alkoi mieli taas vähän kirkastua. Kun katseli ympärilleen pienten talojen, pikkuteiden, peltoplänttien ja hautausmaiden keskellä, ja taustalla kohosi komeana Fuji-vuori, eihän siitä nyt kokonaan voinut olla nauttimatta. Oikeastaan japanilaisessa pikkukylässä käyskentely oli aika huvittavaa. Ohittaessamme hautoja puhdistamassa olleita vanhuksia, he katselivat meitä vähän hölmistyneenä – mitä ihmettä nuo turistit tekevät täällä. Varmuuden vuoksi pysähdyimme kysymään eräältä tien reunassa seisoskelleelta papparaiselta suuntaa pagodalle, vaikka luottamuksemme paikallisiin olikin tässä vaiheessa bussikuskin turmelema. Mies kuitenkin heti tiesi mitä paikkaa tarkoitimme, asuihan hän ihan täällä pagodan juurella, ja vahvisti, että olemme menossa oikeaan suuntaan.

Pagodan yhteydessä on myös pyhättö tai ehkä pikemminkin toisin päin: pyhätön yhteydessä on myös pagoda.

Lopulta tien päässä näkyi torii-portti. Perillä! Tai ainakin melkein, sillä vielä piti kiivetä vuorenrinteeseen tehtyä portaikkoa montakymmentä metriä ylöspäin, ennen kuin olisimme pagodalla saakka. Kiipeäminen sujui vauhdikkaasti ja innosta puhkuen. Talvitakki oli aivan liioiteltu varustus tällaiselle patikkamatkalle, mutta emmehän me varsinaisesti olleet suunnitelleet kävelevämme pitkin Fujiyoshidan kaupunkia.

 

Kohta ylhäällä! Kuuma!

Kun vihdoin olimme perillä, riemua varjostivat vain pilvenriekaleet, jotka selvästi suunnittelivat valtaavansa Fujin rinteet. Onneksi ne eivät ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa ennen kuin ehdimme nauttia mielettömistä maisemista kaupungin ja vuorten yli. Vajaan puolen tunnin reippailu maaseudulla tuntui tässä vaiheessa kaiken vaivan arvoiselta. Siinä se nyt oli. Mahtavan punaisena hohtava viisikerroksinen pagoda – ja taustallaan lumihuippuinen Fuji!

Ihmeteltyämme aikamme maisemia pagodan juurella ja täydennettyämme energiavarastojamme hieman makealla Calpis-soodalla, lähdimme takaisin kohti juna-asemaa, suuntanamme nyt varsinainen järvialue. Shimoyoshidan asema oli lähes yhtä olematon kuin Shimoyoshidan highway-bussin pysäkkikin. No, oli asemalla sentään lippukioski sekä vanha museoitu höyryveturi, johon ihana lippukioskin kassatäti suositteli meitä tutustumaan odotellessamme varsinaista kulkuneuvoamme saapuvaksi.

 Shimoyoshidan asema.

Kawaguchikolla hyppäsimme minikokoiseen turistibussiin, joka kulki ympäri järveä pysähdellen tuon tuosta tipauttamaan matkalaisia kyydistä. Koska aikaa oli tuhlaantunut ihan liikaa junailuun ja kävelyyn, olimme auttamattoman myöhässä varsinaisessa näköalapaikassa Kawaguchikon rannalla. Pilviverho oli haudannut Fujin lähes näkymättömiin maasta tappiin saakka. Onneksemme järvialue oli muuten tavattoman kaunista seutua ja vaikka jättimäinen tulivuori olikin täysin sumuverhonsa takana, muutkin sinisenä hohtavat vuoret olivat ilta-auringossa upeita!

 Kawaguchikon rannalla oli meneillään jonkinlainen festivaali ja oksissa sen mukainen koristelu.

Jossain vaiheessa toki alkoi jo tuntua siltäkin, että vuorta oli tuijoteltu ja kuvailtu pilvettömänä jo koko päivä, illan viileneminen ja Fujin pilviverhon sakeneminen hetki hetkeltä saivat meidät järven ja auringonlaskun ihailun sekä ruokailun jälkeen siirtymään seuraavaan suunnitelmaamme: onseniin!

Tensui Kawaguchikon kuumat lähteet olivat juuri sitä, mitä väsynyt matkailainen kaipaisi jokaisen päivän päätteeksi: rentoutumista veden solistessa ja kevyen tuulen virvoittaessa niskaa metsän keskellä vuoristossa. Onsenien ikävä ja toisaalta myös hyvä puoli on se, että naiset ja miehet kylpevät omilla osastoillaan. Tavallaan olisi tietenkin kiva nauttia kokemuksesta yhdessä puolison tai ystäväporukan kanssa, mutta toisaalta se, että istuu aivan yksin kuuman lähteen pulputuksessa on tavattoman rauhoittavaa. Ei tarvitse puhua tai sen kummemmin ajatella – sen kun vain on ja nauttii.

 Tensuin onsen oli erittäin miellyttävä kokemus, vaikka ulkoa päin rakennus ei välttämättä ole mitenkään ihmeellinen, ainakaan tammikuisena pilvisenä iltana. 

Tensuin onsenin pukeutumistilat ja pesuhuoneet olivat siistit ja tilavat, altaat aivan ihastuttavat ja väkeä oli mukavan vähän. Hintakin oli oikein oikein kelpo: kylpeminen maksoi 1000 yeniä ja pyyhevuokra siihen päälle 200 yeniä. Sisäaltaiden lisäksi ulkoa löytyi kaksi kuumaa allasta, jokunen palju sekä kylmäallas, mizuburo, jossa yksikään japanilainen ei tietenkään pikkulasten varpaiden liotteluja lukuunottamatta uskaltautunut käymään keskellä kylmintä talvea tammikuussa. Minä nautin viileän ilman ja kuuman veden kontrastista, ja tietenkin pujahdin myös mizuburoon japanilaisten lasten pyöritellessä silmiään hulluudelleni. Olihan se kylmää, mutta 50-asteisen veden kihelmöinti "avantokokemuksen" jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ihanaa.

Onsenin miljöö oli tunnelmallinen erityisesti illan pimetessä, kun tuuli suhisee puissa ja lyhdyt alkavat syttyä. Olimmekin kylpemässä sen verran myöhään, että bussit eivät enää kulkeneet, mutta onneksi olimme ottaneet taksikeskuksen numeron mukaan Kawaguchikon asemalla olleesta turisti-infosta ja pyysimme onsenin vastaanottovirkailijaa tilaamaan meille puhelimella taksin.

Kawaguchiko oli kaunis myös iltavalaistuksessa ja näkemistä esimerkiksi monien mielenkiintoisten museoiden ja nähtävyyksien muodossa olisi ollut useammallekin päivälle, varsinkin jos kävisi vielä aivan mahtavassa Fuji-Q Highlandin huvipuistossa, josta lupaan kirjoitella joku toinen hetki. Vielä jäivät näkemättä kaiken lisäksi neljä muuta Fujigokon eli Fujin viiden järven alueen järvistä. Ensi kerralla sitten. :)

Kyyjäätelöä ja 100 erilaista gyozaa – Tervetuloa Namja Towniin!

Halusimme tutkia reissullamme myös aiemmin vähemmälle tutustumiselle jääneitä kulmia Tokiosta. Yksi tällainen paikka oli Ikebukuro, joka on paitsi vilkas risteysasemaa Yamanotelinjalla myös varsinainen shoppailijan paratiisi. Ja lisäksi siellä on kummallinen teemapuisto, Namja Town.


Kivenheiton päässä Ikebukuron asemalta sijaitsee taivaita kurotteleva Sun Shine City -ostoskeskuspilvenpiirtäjä, johon tutustuin aikoinaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, sattumalta, seuratessani stand up -koomikko Tokyo Cooneyn videobloggauksia Tokiosta. Cooney oli käynyt muun muassa Sun Shine Cityn ostoskeskuksesta löytyvässä Ice Cream City:ssä, ja videon perusteella olin joskus päättänyt, että tuonnekin täytyy mennä käymään. Niinpä siis mentiin!

Namja Townin maskotti -kissa toivottaa tervetulleeksi gyoza käpälässään.

Ice Cream City on osa Sun Shine Cityn jättimäisen ostoskeskuksen sisältä löytyvää Namja Town -teemapuistoa, joka koostuu monenlaisista viihdykkeistä. Tärkeimmät vetonaulat ovat kuitenkin ruoka: Namja Townista löytyy jäätelökaupungin lisäksi Gyoza stadium, eli käytännössä alue, josta löytyy kymmeniä pieniä gyoza-kojuja. Gyozat, eli kiinalaistyyppiset paistetut lihanyytit ovat suosittu japanilainen pikaruoka, jota tarjoillaan yleensä lisukkeena vaikkapa raamen-ravintoloissa, mutta Namja Townin Gyoza stadiumilla ne ovat pääosassa. Sekös sopi minulle, sillä gyozat ovat yksi suurimmista suosikeistani japanilaisen keittiön antimista. Gyoza stadiumilla oli valittavana 100 erilaista gyozaa, joista osa on melko tavallisia, porsaanlihatäytteisiä, joskin hieman epätavallisesti maustettuja nyyttejä, kuten herkulliset pippurimaustetut gyozat, mutta toisissa taas on erikoisempiakin täytteitä ja dippauskastikkeita. Ravintolat ovat kotoisin eri puolelta japania, joten ne tarjovat myös paikallisia erikoisuuksia ja pääkokkiensa erikoisreseptillä tehtyjä gyozaherkkuja.

Juusto-, pippuri- ja tonkatsu-gyozat. Kaikki lempparini!

Lisäksi teemapuistossa on aina tarjolla vaihtuvan teeman mukaisia lastenannoksia – kun me olimme viettämässä lounaskierrosta gyozastadionilla, kovassa huudossa oli K-On!-sarja sekä joku itselleni tuntematon pikkulapsille suunnattu action-seikkailu,t oukokuun puoleen väliin saakka Namja Townin erikoisuus näyttäisi taas olevan teemapuiston nettisivujen mukaan Tiger & Bunny! Niinpä tammikuussa siis gyozoja oli tehty K-On!-sarjan musiikkiteeman mukaiseti kitaroiden muotoon tai koristeltu hahmojen kuvilla. Supersankari-sarjan hengessä taas tarjolla oli mm. suuri miekan muotoinen gyoza.. On vaikeaa arvata, miten se on mahdettu tehdä, mutta eipä kai niitä gyozan taikinakuoria tarvitse aina leipoa pyöreiksi...

Omalta ständiltä saattoi tarkistaa erikseen, millaisia erikoisruokia Namja Townissa oli juuri tässä kuussa tarjolla.

Palanpainikkeeksi nautin perinteistä kesäjuomaa (tosin talven keskellä..), helmellä varustetussa erikoispullossa myytävää limunaatia, Ramunea.

Visuaalisesti mielenkiintoinen Gyoza stadium ei nimestään huolimatta ole mikään varsinainen stadioni, sillä gyozakojujen vierustamat käytävät jäljittelevät vuosikymmenien takaisen Japanin tunnelmaa. Kenties stadiumi-nimitys liittyykin pikemminkin kojujen kilpailuhenkiseen suhtautumiseensa toisiinsa – asiakkaista kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjien huutaessa tarjouksiaan vieri vieressä tunnelma on kuin juoksuradalla. Kuka ehtii ensimmäisenä suostutella asiakkaan istumaan pöytään? Vaikka tarjolla onkin 100 erilaista gyozaa, käytännössä menut eivät eroa kovin paljon toisistaan, joten paljon jää kojun oman aktiivisuuden ja sattuman varaan. Kävijän onneksi kaikkien kojujen tuotteet tuntuvat olevan myös hyvin herkullisia, joten ostopaikan suhteen valinnan voi tehdä melkein vaikkapa silmät kiinni.

Gyoza Stadiumin käytäviä kojuineen

Gyoza-lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruoalle kauan odotettuun ja kummalliseen jäätelömaailmaan. Kuten gyoza stadiumilla, valikoima on Ice Cream Cityssäkin laaja: paitsi että tarjolla on monta erilaista pehmis-, hilejää-, crepe- ja jäätelökioskia, valikoimassa on myös hyllykaupalla vähän epätavallisempia purkkijäätelötuttavuuksia.

Jäätelöä ihan joka lähtöön!

Ice Cream Cityn hauskin puoli onkin se, että siellä voi maistaa käytännössä melkein minkälaista jäätelöä tahansa. Tavalliseen vaniljaan tai suklaaseen ei kannata tyytyä, ainakaan ainoana vaihtoehtona. Jos haluaa herkutella, on suositeltavaa pysytellä turvallisella alueella: kokeilla vaikka jotakin suomalaisittain hiukkasen erikoista, mutta kuitenkin kivan kuuloista jäätelömakua kuten esimerkiksi viinirypälettä, melonia, hunajaa tai royal milk tea:tä. Uskalikko taas voi valita vähän laajemmalta skaalalta, sillä jäätelökaapeista löytyy mitä kummallisimpia makuelämyksiä: merisiili, mustekala, kalmari, chicken wings, valkosipuli, nattou, hernekeitto, tomaatti, tofu, ankerias, juustorisotto, naudan kieli ja kaiken huippuna kyy (tai tarkemmin japanilainen mamushi -käärme, joka kuuluu myrkyllisiin kyykäärmeisiin). Että siitä sitten vain nautiskelemaan!

Chicken wings – ja muut jäätelömaut, joita olet aina kaivannut lähikauppaasi!

Itse halusimme kokeilla jotain hiukan extremeä tai outoa. Eero veti pidemmän korren ja kokeili sushiherkkuaan, unagia, eli ankeriasta. Minä päädyin pitkän pohdinnan jälkeen kananmunan makuiseen jäätelöön, joka sekin kuulosti omaan makuuni ihan tarpeeksi oudolta.

Ankeriasta ja kananmunaa. Jäätelön muodossa. Nam...

Jäätelöt maistuivat suunnilleen siltä, mitä purkin kylki lupasikin. Ankeriasjäätelössä oli kummallinen kalavivahde, joskaan ankeriaan paloja emme kyllä seasta löytäneet. Ilmeisesti joissakin jäätelöissä on kuitenkin myös ihan kunnon biittejä edustamastaan makuelämyksestä. Ankeriasjäätelön rakenne oli miellyttävän kermainen, ja sitä pystyi jotenkuten syömään, mutta ei se kyllä hyvää ollut (Eero tosin on toista mieltä, ja söi koko purkin loppuun...) Suurin yllätys olikin se, että vielä kalajäätelöäkin hirveämpää oli mielestäni munajätski. Sen rakenne oli ällöttävän outo ja hileinen ja maku tunkkainen. Sen kummemmin minä kuin Eerokaan ei kyennyt tyhjentämään koko kippoa.

Herkkucrepet olivat parempi vaihtoehto jälkkäriksi kuin ankerias tai kananmuna..

Jotta jälkiruokailu ei olisi jäänyt ihan olemattomaksi, päätin hakea vielä herkullisen jäätelötäytteisen crepen ja Eero meni pehmiskojulle – kokeilunhalu ei tosin näyttänyt olevan vielä lopussa, sillä kun pääsin lopulta lättykojulta herkkuni kanssa pöytään syömään, Eero istui pöydässä ei suinkaan minkään suklaatötterön kanssa, vaan syöden merisuolajäätelöä. Valintansa kullakin.... X)

Yksi suuri teemapuiston vetonaula oli (japanilaisten lasten ja muutamien nuorten naisten mielestä) supersöpö Namja tyttökissa, joka antoi halauksia niitä kaipaaville. Minä pyysin yhteiskuvan sijaan kissaa kuvaan ja sain tietenkin minkäs muunkaan kuin kissaposeerauksen. Nya!

Erikoisten ruokamaailmojen lisäksi Namja Townista löytyy monenmoisia pelejä, pelikoneita ja erityisesti lapsille suunnattua viihdykkettä kuten aarrejahtia tai kummitusten metsästystä, jotka ovat varmaankin hauskoja ala-asteikäisistä, mutta aikuinen, saati ulkomaalainen ei niistä paljon iloitse. Syömisen lisäksi Namja Townilla onkin mielestäni verrattain vähän annettavaa, joten mitään useamman tuhannen yenin arvoista pelailuun ja hirviöjahtiin oikeuttavaa päivä- tai iltapassia en todellakaan suosittele edes lapsiperheelle, sillä yksittäisiin, kiinnostavan näköisiin peleihin voi ostaa yksittäisiäkin lippuja. Ylipäätään käynti on kuitenkin ehdottomasti gyoza stadiumilla ja jäätelöteemapuistossa vierailuun ja alueella kiertelyyn oikeuttavan 300 yenin peruspääsymaksun arvoinen, sillä sen verran erikoisen lounaskokemuksen Namja Town tarjoaa.

P.S. Koska en viitsinyt ladata blogipostausta ihan tukkoon, voit käydä kurkkaamassa Riisa no Nipponin Facebook-sivulta, miltä mm. miekan muotoinen gyoza näytti, ja millaisia K-On!-jälkkäreitä oli tarjolla.