Hogwarts – vai ehkä sittenkin Tōdai?

Melkein kaikki tietävät Tokion yliopiston. Tokyo U eli Tōdai on Japanin ja koko Aasian arvostetuin yliopisto, eikä jää ihan hirveän kauas maailman kärkijoukostakaan. Jos on katsonut yhtään lukiomaailmaan sijoittuvaa animea, on mitä luultavimmin eteen sattunut sarja, jossa joku hahmoista pyrkii tuohon maineikkaaseen opinahjoon.

Tōdain Hongōn kampusta ympäröivät tiilimuurit. Kiviseinämien sisäpuolille pääsee lukuisista porteista, mm. tästä rautaisesta pääportista, joka johtaa suoraa kuuluisalle kellotornille, Yasudan auditoriolle.

Tōdain tärkein symboli virallisen ginko-lehtitunnuksen lisäksi on puntiilinen auditoriorakennus, joka  muistuttaa ulkoapäin jossain määrin keskieurooppalaisten kylien kellotorneja.

Mutta Tōdai on muutakin kuin tunnettu kellotorni. Kampuksella on omat puutarhat ja lukuisia hienoja liki satavuotiaita rakennuksia, joiden lomassa kuljeskellessaan tuntuu kuin olisi jossain aivan muualla kuin Tokiossa. Pikemminkin jossain Jane Austenin aikaisissa kirjoissa tai vaikka... Hogwartsissa. Käppyräpuiden ja holvikaarikäytävien keskeltä puuttuivat vain huispaavat velhot.

 

Edo-kaudesta taas muistuttavat kampuksen oma pyhättö ja Akamon-portti. Sanshiron lampi kampuksen keskivaiheilla on ollut omalla paikallaan jo shoguneiden aikaan 1600-luvun alussa, joskin silloin hieman eri käytössä kuin opiskelijoiden virkistysalueena..

Yksi sisäänkäynti kampukselle käy punaisen, yliopiston alkuajoista muistuttavan puuportin läpi.

Aikamoinen koulu siis. Ei ihme, että joka vuosi tuhannet ja tuhannet hakijat haluaisivat päästä tämän opinahjon suojiin. Aloja on joka lähtöön ja opintorakennukset ulottuvat Hongon pääkampuksen ulkopuolellekin. Itseäni tosin kiinnosta Tōdain sijaan aivan naapurissa, kivenheiton päässä Uenon puiston kainalossa sijaitseva toinen yliopistokampus: Geidai. Kenties vielä joskus kyllästyn työntekoon ja hane jatko-opiskelemaan Tokion taideyliopistoon, Tokyo Geijutsu Daigakuun? No, ainahan voi hakea, mutta kun katsoo Todain kulmilla pääsykoetuloksiaan toiveikkaasti tarkastelevien pyrkyreiden silmänkantamattomiin jatkuvaa massaa, sisäänpääseminen mihin tahansa Tokion huippuyliopistoista tuntuu aika toivottomalta..

Yliopiston pyrkijämäärät huomioonottaen on erittäin kätevää, että sisäänpäässeiden nimet julkistetaan kampuksella konkreettisina julkisina listoina, vai mitä? "Missä se mun nimi nyt oikein oooon? Kuva: Dront/Wikimedia Commons.

No, onneksi huippuyliopiston kampusta ja sen asukkeja pääsee ainakin katsomaan ihan pelkkä turistikin – ja ihan ilman jonoja. Ja huikean kierroksen päätteeksi voi kampuksen muuria kiertävän sivukujan kioskista napata mukaansa herkullisen kreemitäytteisen perinneleivonnaisen, taiyakin.

Niiiiiin hyvää! 

Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Vastaa kyselyyn ja osallistu arvontaan!

Millaisia mielikuvia Japani herättää?
Millaisena juuri sinä näet Japanin?

Kerään tällä hetkellä tutkimusaineistoa viestinnän opintojeni opinnäytetyönä työstämääni Japani-aiheista kirjaani varten ja toivon vastauksia kyselyyn niin vannoutuneilta Japanin ystäviltä kuin tavallisilta Japanin matkaajiltakin. Kyselyn täyttämiseen menee aikaa n. 5-10 minuuttia.

Tutkimusaineisto kerätään nimettömästi, mutta jos haluat osallistua arvontaan, jätä lomakkeen lopussa olevaan kenttään sähköpostiosoitteesi. Kaikkien yhteystietonsa jättäneiden kesken arvotaan maaliskuun lopulla pieni Japani-aiheinen palkinto, josta infoan täällä blogissa myöhemmin lisää. Sähköpostiosoitteita ei käytetä mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin arvonnan voittajaan yhteydenottamiseen.

Mitä suurempi määrä teitä Japanista kiinnostuneita vastaajia on, sitä luotettavampia tuloksia saan opinnäytetyötäni varten, joten iiiiso kiitos kaikille kyselyyn vastaajille jo etukäteen!

Kyselyyn vastaaminen ja arvonta on päättynyt!
Voittajaan on otettu yhteyttä sähköpostitse.

P.S. Mikäli sinulla on Japanista kiinnostuneita ystäviä, olisi mainiota, jos vinkkaisit heillekin kyselystä vaikkapa Facebookissa tai blogissasi käyttämällä seuraavaa osoitetta: www.tinyurl.com/riisanonippon
Suuret kiitokset!

Syksy ja suuret suunnitelmat

Elämä on hektistä. Opiskelutahtia hieman hidastaneesta vuoden vaihto-opiskelusta huolimatta olen päättänyt vakaasti yrittää valmistua ensi keväällä, ajallaan. Se tietää muutamien ylimääräisten iltakurssien ja itsenäisen työsktentelyn huhkimista tavallisten päiväopintojen ohessa, mutta koska vaihtovuoden aikana suorittamatta jääneitä kursseja on jäljellä enää muutama pahanen, olisi jotenkin tylsää jättää niiden suorittaminen vasta ensi syksyyn. Koetan olla itselleni armollinen ja antaa periksi, jos burn out uhkaa, mutta nyt ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Minä haluan hakea ensi keväänä jo töitä, hitsivie.

Koska keväällä on edessä kova puristus, pitää itselle antaa vähän porkkanoitakin - ei sillä etteikö koulun loppuminenkin tavallaan olisi yhdenlainen kannustin tämän kaiken stressin ja härdellin keskellä. Niinpä mielessä on muhinut taas itä. Mikä muu olisi parempi tapa juhlistaa valmistumista kuin karata hetkeksi pois Suomesta, ennen (toivottavan) työelämän alkamista. Nyt pitääkin sitten löytää mukavan hintaiset lentoliput toukokuiseen Tokioon ja alkaa pikkuhiljaa haaveilla, mitä kaikkea siellä tekeekään. Selvää on, että Omamoriin on päästävä viettämään iltaa, ex-luokkakaverit tavattava, kavereiden kanssa fiilisteltävä kaupungilla, laulettava paljon karaokea, syötävä maha täyteen japanilaista ruokaa ja nautittava Japanin parhaasta vuodenajasta ihastuttavissa puistoissa.

Sneak peek! Riisa no Nipponin uudessa ulkoasussa tulee olemaan tunnelmaa tästä kuvasta...

...ja ripaus näistä maisemista viime talvelta.

Nyt luulisikin olevan intoa uppoutua vatsanpohjassa kutkuttavien keväthaaveiden energisoimana viimeistelemään multimediakurssia, jonka lopputyönä olen väsännyt Riisa no Nipponille uutta ulkoasua. Älkää siis hämmentykö, jos lähiviikkoina blogi näyttää välillä vähän oudolta tai on hetkittäin pois käytöstä. Testailen vaan!

3年2組 ja 2年3組 -luokat, kiitos tästä vuodesta!!

Koulunkäynti Joshibissa on nyt ohitse, sillä minun osaltani kevätloma alkoi keskiviikkona. Viime viikolla 2年3組, eli 2. vuosikurssin 3-luokka, jonka kanssa kävin keväällä muutaman kurssin, pyysi minut pienimuotoisiin läksijäisjuhliin. Söimme porukalla pizzaa ja herkkuja ja juttelimme niitä näitä. Koska iltaluento venyi odotettua pidemmäksi, seitsemään asti, kovin moni ei voinut jäädä paikalle, mutta meillä oli luokkakavereiden kanssa kivaa pienelläkin porukalla. Kakkosluokkalaisten kanssa en ollut ollut niin kovasti tekemisissä syksymmällä, joten kaikki jaksoivat huomautella, kuinka japanin taitoni ovat karttuneet syksyn mittaan. Hidasta kielenkäytössä tapahtuvaa muutosta ei kovin hyvin itse huomaa, mutta koska muistan hyvin, miten en pystynyt keväällä kommunikoimaan kovinkaan monen kakkosluokkalaisen kanssa lähes mitenkään, tajusin, että keskustelu sujui nyt kyllä täysin erilailla kuin toukokuussa. :)

2-3 -luokan kanssa vietetty pizzailta.

Keskiviikkona 3. vuosikurssin 2-luokka, jonka kanssa olen opiskellut koko vuoden, järjesti myös luokkajuhlat paitsi miun lähtöni vuoksi, myös koska kouluvuosi on lopuillaan, ja 4. vuosikurssin alkaessa opiskelijat eivät enää opiskele saman luokan kanssa, joten monet eivät ole enää ensi vuonna niin paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Koska kyseessä oli viimeinen varsinaine koulupäivä, se aloitettiin tietenkin luokan siivouksella. Japanissahan tapana on paitsi ennen kesälomaa, varsinkin näin vuoden loppuessa siivota luokka perusteellisesti opiskelijatyövoimaa hyödyntäen. Kesälomaa edeltänyt siivous oli aika minimaalinen tämän kertaiseen lattianjynssäämiseen ja ikkunanpesuun verrattuna, mutta oikeastaan näen tämänkin arkisen operaation varsin positiivisena yhteishengenkohottajana.

Jynssäämässä lattiaa.

Kun luokka oli puunattu, pääsimme aloittamaan juhlimisen. Makino oli hommannut meille taas jollain salaisella konstilla ilmeisesti koulun piikkiin hirveän kasan friteerattua kanaa, paistettuja perunoita, onigirejä ja muuta naposteltavaa kuten sipsejä, popkornia, Pockyja ja karkkia. Kyllä kelpasi. Lisäksi meillä oli jälleen bingo, jossa oli mainioita palkintoja. Minä tosin olin jälleen aika huono-onninen, mutta toisaalta en kyllä kaipaa ylipainoisiin laukkuihini liiemmin lisätäytettä. Toisaalta, sain kuitenkin paremman muiston kuin yksikään bingopalkinto olisi voinut olla - jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut terveisensä japaniksi isoon korttiin, joka ojennettiin minulle pienen ihastuttavan muistolahjan kera. Yllättäen joku oli pistänyt merkille, että pidän turkoosista (pukeudun hyvin usein sinivihreään), joten sain kaksi söpöä sinivihreän sävyistä hiuslenkkiä sekä ihanan kaulakorun.

Poseerausta harrastettiin miljoonalla eri kokoonpanolla.

Ilta luokkakavereiden kanssa oli ratkiriemukas, ja vaikka varsinaiset juhlat loppuivatkin siinä kuuden tienoolla, osa porukasta jäi vielä viettämään aikaa koululle melkein kolmeksi tunniksi. Luokkakaverini Togepi piirteli Dragonball-sarjan hahmoja pahvimukiin, jonka jälkeen pahvimuki vaihtui jossain vaiheesa paperiin. Illan mittaan Togepi-rukka päätyi piirtämään kaikista paikalla olleista muotokuvan Toriyaman tyyliin. Pidimme myös hauskaa luokasta löytyneen, alkuperältään tuntemattoman kummallisen muoviseepran kanssa...

Togepi aka Marie aka "Toriyama-sensei" piirteli kupin täydeltä Dragon Ball hahmoja...

.. kunnes kuppi vaihtui paperiksi ja mallit Toriyaman hahmojen sijaan luokkakavereiksi.

Gundam-seepra nimeltä Victory.

Mahat kipeinä nauramisesta pyöräilimme porukalla koululta Sagami-Oonoon. Vasta kun hyvästelin viimeisetkin luokkakaverit, suurimman osan viimeistä kertaa, haikeus iski pintaan. Vaikka osoitteita oli vaihdettu ja yhteyttä luvattu pitää, niin tietäähän sen, että kaikkia ei kuitenkaan välttämättä näe enää koskaan. Päälisin puolin illasta jäi kuitenkin haikeuden sijaan hymy kasvoille, joten se, että sinä iltana uni ei meinannut tulla silmään ei johtunut harmituksesta, vaan seuraavan päivän Disney -reissun jännityksestä. :)

Japanilaisia domaineja ja Meijin suklaata mainoksien muodossa

Tuntuu hullulta, mutta kaikki Joshibin kurssien työt on nyt tehty. Mainontakurssi loppui tänään, ja tammikuulle jää vain muutamia asiantuntijaluentoja, sekä silkkipainokurssin presentaatio. Lisäksi pitää kirjoittaa raportti vaihdosta englanniksi JASSOlle, jonka myöntämän stipendin turvin olen täällä aika pitkälti tullut toimeen. Lähiaikoina on ollut kiirettä, mutta jotenkin olen silti onnistunut pysymään hyvällä tuulella ja työntänyt stressin syrjään. Nyt kelpaa nautiskella työn tuloksista, kohta alkaa joululoma!

Mainontakurssi oli opettavainen ja hauska kurssi, jossa teimme ensimmäisenä kurssityönä ryhmissä sanomalehtimainoksen 朝日広告賞:n, eli Asahi Advertising Award -kilpailussa vaihtoehtoina olleille yrityksille. Kukin ryhmä valitsi itse haluamansa yrityksen, lähti miettimään mainoksen konseptia, catch copya ja sitä, miten mainos loppujen lopuksi toteutettaisiin.

Valokuva ryhmämme Ayamakisan sanomalehtimainoksen tulosteesta. Tekijöinä Ayane Kobayashi, Rie Makino ja Liisa Stenberg

Oma ryhmäni valitsi yritykseksi Japan Registry Servicen, eli JPRS:n, joka on .jp-domaineja välittävä palveluntarjoaja. Lähestyimme aihetta korostaen sitä lähtökohtaa, että .jp-komainimen voi saada Japanissa toimiva yritys tai yksityinen taho. TiimityöskentelyMakinon ja Ayanen kanssa sujui hyvin, sillä muiden ideat antoivat aina uusia ajatuksia toisiller ryhmän jäsenille. Niinpä loppujen lopuksi konseptiksi muotoutunut "Nihon no, desu ne." -mainoskampanja oli kaikenkaikkiaan tiimityötä parhaimmillaan - yhteiseksi ideaksi muotoutunut ajatus, eikä kenenkään yksittäisen ihmisen valintoja. :)

Toinen tehtävänantomme oli yksilötyö, jossa saimme valita yhden kolmesta asiakasvaihtoehdosta, joille tuli tehdä aikakauslehtimainos. Tarjolla olivat Nissin Cup Noodle -kuppiraamenit, Ooi oocha-vihreäteejuoma sekä Meijin suklaa. Itse lähdin hakemaan ratkaisua tehtävään istuutumalla koko illaksi viihtyisään kahvilaan Machidassa ja luonnostelemalla ideoita vapaasti, ilman rajoitteita. Lopulta alkoi näyttää siltä, että suklaa tuottaa eniten ajatuksia, joten päädyin valitsemaan asiakkaaksi Meijin.

Kehittelin ideoita eteenpäin, ja keskusteltuani suunnitelmistani opettajan kanssa, lähdin toteuttamaan valokuviin pohjaavia mainoskiani. Loppujen lopuksi päädyin tekemään kaksi erillistä mainosta, sillä halusin kovasti tehdä mainoksen sekä valkoiselle että tummalle suklaalle. Molemmissa kohderyhmät, jotka nekin saimme itse valita, olivat hieman erilaiset. Opikselijoiden piti valita myös kohderyhmään sopiva aikakauslehti, jonka sivukoossa mainos sitten toteutettiin.


Tumman suklaan mainoksen päätin istuttaa AnAn-lehden sivuille, jossa se tavoittelisi suunnilleen kolmekymppisiä ja siitä vähän varttuneempia naisia. Halusin nostaa esille tumman suklaan terveysvaikutukset, joten rinnastin suklaan valokuvassa hedelmiin ja vihanneksiin. Lisäksi catch copylla, eli mainoksen keskeisellä fraasilla "おいしいのに、ヘルシー！" ("Herkullista, mutta siitä huolimatta terveellistä!") halusin kiinnittää huomiota siihen, että usein herkuiksi käsittämämme tuotteet eivät ole kovin terveellisiä, mutta tumma suklaa tekee tässä pienen poikkeuksen. Mainoksen yhteyteen liitin tutkimustietopläjäyksen tumman suklaan terveysvaikutuksista.

Valokuvien ottaminen manosta varten oli tosi hauskaa. Ostin pääasiassa vihreitä, keltaisia ja oransseja kasviksia ja vihanneksia, jotka sommittelin keittiössäni asetelmaksi yhdessä etualalle murentamieni Meijin tummansuklaan palojen kanssa. Otin huvikseni lisäksi tulevaa ajatellen varalta myös ihan yksittäisiä hedelmäkuvia - ei sitä ikinä tiedä milloin tarvitsee kuvaa omenasta tai kirsikkatomaateista! :D


Valkoisen suklaan mainoksen kohdistin japanilaista Cutie-lehteä lukeville nuorille tytöille. Tarkoituksena oli, että mainoskampanja sijoittuisi keväälle ennen Ystävänpäivää, joka on Japanissa varsinainen suklaapäivä. Tuolloin tytöt antavat suklaata poikaystävälleen tai pojalle, josta kenties haluaisivat poikaystävän. Ystävänpäivän suklaat ovat useimmiten suloisia ja hieman erikoisia, ja niinpä asiakkaan, eli Meijin tuikitavallainen valkoinen suklaa tuskin olisi monenkaan tytön valinta mielitiettynsä lahjaksi. Halusin mainoksella tehdä Meijin valkoisesta suklaasta vaihtoehdon siinä missä kaupoista löytyvät koristeellisemmatkin suklaakonvehtirasiat, ja keksin käyttää aiemmin viime vuonna ottamaani valkosuklaakonvehtikuvaa mainoksen pohjana. Meijin suklaat ovat tosiaan tavallisia suklaalevyjä, joita voi käyttää esimerkiksi leivontaan, joten halusin korostaa käsillä tekemistä ja sitä, että kyseessä on nimenomaan tytön itsensä ajatuksen kanssa tekemä suklaa, jolla tunteensa voi näyttää ihan toisin, kuin kaupan valmiskonvehdeilla.

Lopuksi työt tietenkin printattiin. Sanomalehtimainos tulostettiin suurella rullatulostimella sanomalehtipaperia muistuttavalle A2-koossa harmaahkolle, huokoiselle paperille, ja aikakauslehtimainos taas printattiin kiiltävälle paperille. Se, että Joshibissa usein työt tehdään loppuun asti kuin ne oisivat oikeita töitä, on erittäin kiitosta ansaitseva seikka. Itse tehdessä jos missä huomaa, että sanomalehtipaperi tosiaan ei ole valkoista!

Presentaatio meni vähän niin ja näin. En oikein osannut päättää, että luenko suoraan paperista, vai puhunko vapaasti omin sanoin. Sensein palaute oli kuitenkin hyvää, ja ilahduttavinta oli kuulla, kun hän lopuksi kysyi: "Niin, Liisa, miten monta vuotta sinä olitkaan ollut Japanissa?" Opettaja oli minulle ennalta tuntematon, enkä siis ollut tänä vuonna ollut hänen kanssaan tekemisissä aiemmin. Opettaja muljautteli silmiään vastaukselleni: "Siis.. Tästä vuodesta lähtien?!" :D

Presentaation lopuksi Makino otti tilaisuudesta vaarin ja kuulutti kovaan ääneen luokan edestä, että tammikuussa kevätlomaa edeltävän luokan siivouksen jälkeen on sitten yhteiset pippalot, kun Liisakin on kohta lähdössä takaisin Suomen. Lisäksi ennen kuin katoamistani Pohjolaan luvassa olisi kuulemma myös yhteinen retki Disney Seahin kaikkien aikataulujensa puolesta kynnelle kykenevien 3-2-luokan jäsenten kesken. Luokkalaiseni tuntuivat häkeltyvän: "Mitä, lähdet nyt jo? Onpa aika mennyt nopeaan!" Luokkakaverini Nacchan oli kuitenkin ehkä kaikkein yllättynein siitä, miten pian vaihtovuoteni on lähestymässä loppuaan, sillä hän tuli kyyneleet silmissä kysymään, että milloin lentoni Suomeen on, ja huokasi helpotuksesta, että lähden sentään vasta tammikuun lopussa.

Odotan ilon ja kauhun sekaisin tuntein tammikuisia luokkajuhliamme. Olen aika varma, että siinä vaiheessa kun pitää sanoa suurimmalle osalle luokasta viimeiset jäähyväiset, taitaa olla vähän itse kullakin silmänurkat kosteina. :(

Kalenterikuvitukset valmiiksi ja uudet piirrokset tuloilleen

Kuvituskurssimme on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puoliska sisälsi kalenterikuvitusten tekoa mm. täkäläisistä postimerkki- ja aikakauslehtikuvituksista tunnetun Arai-sensein johdolla. Kurssin lopputyö oli kahden seinäkalenterikuvituksen suunnittelu ja valmistus vapaasti valitun teeman ympärille. Oma teemani, "Mori no yousei", eli "Metsän keijut" sai inspiratiota sekä japanilaisesta että suomalaisesta luonnosta. Niinpä kesäkuun kuvassa on marjoja ja heinäkuussa taas japanilaisia metsän ötököitä.

Kuvia voi tarkastella isommassa koossa klikkaamalla kuvaa.

Kuvituskurssi jatkuu toissapäivänä alkaneella mielenkiintoisella silkkipaino-osiolla, jossa teemme käsinpiirretyn luonnoksen perusteella filmit, joilla seulakankaalle valotetaan painokaavio. Hyvän kuvan siitä, mitä teemme saa, jos miettii esimerkiksi Andy Warholin Marilyn -töitä. Silkkipaino on menetelmänä tavattoman mielenkiintoinen, ja minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että jossain vaiheessa on pakko hankkia uusia taidetarvikkeita kotiin mm. kankaan värjäämistä varten. Tällä kurssilla tosin teemme painotöitä vain paperille, mutta silkkipaino soveltuu yhtä hyvin kankaan ja monenlaisten muiden materiaalien painamiseen. Olisi hauskaa tehdä kangaskasseja tai t-paitoja omista kuvituksista... Odotan innolla ensi viikon tiistaita, kun aloitamme valotusoriginaalien eli filmien tekemisen.

Taittotyötä japaniksi

Viime perjantaina pidimme presentaation toisen Joshibissa käymäni taitto-kurssin töistä. Tehtävänämmehän oli siis kasata aiheen "käsi" ympärille itse keräämästämme tutkimusaineistosta, kuvituksista ja muista graafisista elementeistä yhtenäinen 16-sivuinen yksivärinen (eli mustavalkoinen) taitto, joka tämän jälkeen tuotettiin valmiiksi lehdykäksi A2-kokoisen kopiokoneen voimin.

Suuri osa nykyajan keksinnöistä, työkaluista ja arkeamme helpottavista esineistä liittyvät poikkeuksetta siihen faktaan, että meillä on kädet. Joitakin ei edes tarvisi, jos meillä ei käsiä olisi. Pohdin asiaa piirtelemällä tälläisiä esineitä.

Kurssi oli aikamoista vuoristorataa, mitä tulee inspiraatioon, motivaatioon ja työtahtiin. Alussa olin innoissani - opiskelimme japanilaisia taittosääntöjä, ja opin siinä sivussa paljon taittamiseen ja graafiseen suunnitteluun liittyvää sanastoa japaniksi. Olin hyvilläni, että kaikkia vastaavia asioita oli opiskeltu Suomessa jo omalla äidinkielellä, jolloin pystyin keskittymään perustaittosääntöjen sijaan lähinnä niihin asioihin, jotka minulle olivat uutta, eli kanji-merkeihin ja kieleen liittyviin seikkoihin. Opin asioita, joita tuskin koskaan pystyisin opiskella Suomessa. Aika näyttää, tuleeko näistä opeista olemaan käytännönhyötyä joskus tulevaisuudessa, mutta ainakin tällä hetkellä tuo kurssi tuntuu suureksi osaksi juuri siltä, mitä vaihtovuodelta oikeastaan kaipasinkin.

Tekijätietosivu, jossa käytin suomalaisista aikakauslehdistä leikkelemiäni ja muokkamiani valokuvia. Aukeama jatkui kuvakollaasina.

Jossain kurssin puolivälissä saimme sitten tietää kurssin lopputyön aiheen, ja tässä vaiheessa iski hetkellinen ahdistus. Työ kuulosti ihan samalta kuin minkä sama opettaja oli määrännyt toisella kurssilla keväällä, joten oli vaikeaa saada itsensä innostumaan samasta hommasta uudestaan. Opettajan assistentin kanssa käymäni juttutuokion jälkeen tajusin kuitenkin tehtävän luonteen hieman paremmin, ja ymmärsin myös, miksi siihen suhtautuminen oli keväällä ollut niin hankalaa. Silloin kieli oli vielä minulle varsin suuri ongelma - kovin moni asia ei mennyt perille japaniksi ainakaan ensi yrittämällä. Nyt tilanne oli monin verroin helpompi, pystyin paitsi keskustelemaan assistentin kanssa ihan itse (mikä keväällä tapahtui Makinon avustuksella pääosin englanniksi), myös keskittymään kielen kanssa painiskelun sijaan varsinaiseen kurssityöhön.

Piirroksia liittyen siihen, miten ihmisen kommunikointi usein liittyy käsien eleiden ja sijainnin tulkintaan.

Niinpä kerätessämme tutkimusmateriaalia taittoa varten tiesin, millaista materiaalia haluan kerätä ja millaisen taiton haluan tuottaa. Kevään kurssilla olin aika hukassa - saamani ohjeet tuntuivat vaillinaisilta, enkä oikein tiennyt mitä varten materiaalia tuolloin keräsin. Niinpä silloiset tekeleeni eivät loppujen lopuksi myöskään palvelleet taittotyötä kovin hyvin. Annoin itseni hieman irrotella, enkä pitäytynyt kaikkein ilmeisimmissä vaihtoehdoissa. Loppujen lopuksi sainkin työstäni opettajalta ehkä parhaan mahdollisen palautteen: "Liisa, oletko sinä japanilainen?!", jolla hän ilmeisestikin viittasi siihen, että olin tehnyt onnistuneesti työtä tuottaakseni tekstipalstat, jotka vastasivat japanilaisia taittosääntöjä.

Piirsin kädellisiä käsineen. :P

Paitsi että keräsimme ja tuotimme visuaalista materiaalia taittoa varten (valokuvia, kuvituksia, kaavioita, jne), meidän täytyi myös kirjoittaa itse taiton aiheeseen liittyvä tekstiosuus. Tässä vaihessa oli taas pieni epätoivon poikanen iskemässä päälle, sillä 2000 merkkiä japaniksi tuntui aikamoiselta tuskalta, ottaen huomioon, että yksi merkki on kuitenkin usein yksi sana. Vaikka loppujen lopuksi kirjoittastani tekstistä ei loppujen lopuksi todellakaan tullut kovin eläväistä tai opikeaoppista, olen suunnattoman tyytyväinen, että ylipäätään pystyin pusertamaan itsestäni irti sellaisen määrän asiaa japaniksi!

Myös opettajalla tuntui olevan vähän vaihteleva ote siihen, miten hän meihin opiskelijoihin suhtautui. Kuten aiemmin kirjoitin, opettaja oli etenkin kurssin alussa aika pelottava ja suorastaan lannistava kommentteineen. Jossain vaiheessa kai me kuitenkin saavutimme opettajan vaatimustason, sillä loppukurssista luokassa lensi jo vitsi, ja aiemman syvän hiljaisuuden sijaan ihmiset nauroivat ja eivätkä olleet niin varautuneita ollessaan tekemissisä opettajan kanssa. Huomasin myös jälkikäteen, että ehkä hieman karkeista opetusmetodeistaan huolimatta kyseinen sensei ehkä sittenkin tiesi mitä tekee - ainakin minä sain käytännön harjoituksen kautta huomata, miten tavattoman tärkeää taittotyön aiheeseen perehtyminen on, ja miten uudenlaisia näkemyksiä saa, kun jaksaa painia aiheen kanssa hieman pidempään.

Käsittämättömän hyödyllinen kurssi siis. ^__~

P.S. Jokainen, joka kykenee lukemaan noita tekstejä, pyydän, olkaa armollisia. XD

Henkeäsalpaavat harvinaisuudet

Aamu lähti käyntiin 5 tunnin yöunien jälkeen, kuten viimeisinä parina päivänä, kun olen tehnyt kouluhommia lähes kaiken vapaa-aikani. Tällä hetkellä meillä on menossa tosiaan kurssi, jonka opettaja on sieltä vähemmän lepsusta päästä. Kaikkien "Te teette töitä kuin ala-astelaiset"-kommenttien jälkeen luokkamme on ollut hieman varpaillaan.

Yhtenä päivänä viime viikolla opettaja marssi ulos luokasta puolen tunnin saarnan jälkeen, koska oppilaita oli paikalla liian vähän, ja jätti medät pitämään kokousta siitä, miten saisimme henkilökohtaisen vaatimustasomme korkeammalle. Periaatteessa opettajalla oli toki aihetta olla suivaantunut siitä, että iso osa luokasta ei ollut paikalla syystä tai toisesta, mutta suomalaisesta näkökulmasta tuntuu tietenkin hieman oudolta haukkua tästä asiasta niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle ja tehneet hommansa.

Niinpä yhteisvoimin sitten kokoustettiin ja päätettiin, että nyt näytetään senseille, että kyllä me saamme asioita aikaiseksi, kun oikein yritämme. Kokemus oli kuin ote jostain japanilaisuuden määrittävästä sanakirjasta- yksilöden arvo on sinällään melko olematon, sillä jokainen ihminen määritellään ennen kaikkea sen ryhmän mukaan, johon hän kuuluu. Luokka on yksikkö, jonka tuloksetkin usein katsotaan kokonaisuudeksi. Suuremmassa mittakaavassa aika-ajoin viitataan myös siihen, kuinka meidän on vaalittava tietenkin lisäksi oman yliopistomme mainetta. Jos osa tekee asiat vain joten kuten, ei siinä siis paljon auta, vaikka kourallinen antaisikin kaikkensa. Niinpä kaikille sinä päivänä poissa olleille lähetettiin e-mailia, että seuraavaa tuntia varten täytyy tehdä kovasti töitä. Loppu viikosta kaikkien pöydät notkuivat tutkimusmateriaalia, jota opettaja oli meidän käskenyt kerätä taittotyötä varten. Ilmeisesti senseikin oli tyytyväinen, kun suvaitsi jäädä luokkaan. ;)

Olen huomaavinani tässä toimintamallissa jotain äärimmäisen tehokasta. Kuka uskaltaisi jättää hommat tekemättä, jos vastassa on monta kymmentä pettynyttä luokkakaveria? Eri asia tietenkin on, tuottaako motivaationa toimiva pelko tai ryhmäpaine hyviä töitä, verrattaessa siihen, että jokainen opiskelisi omien mielihalujensa ja pyrkimystensä vauhdittamana.

Tuntemukseni kyseistä opettajaa kohtaan ovatkin olleet vähän ristiriitaiset. Välillä tuntuu, että hän käyttää autoriteettiasemaansa hieman väärin simputtaessaan oppilaita mielensä mukaan, mutta toisaalta taas hänen näkökulmansa taittotyöhön ovat mielenkiintoisia ja antavat uusia ideoita omiin suunnitteluratkaisuihin - eikä kukaan varmaan voi kieltää sitä faktaa vastaan, että hän on suunnittelijana todella taitava. Lisäksi olen oppinut kurssin aikana äärettömän paljon todella hyödyllistä graafisen alan termistöä japaniksi, sekä onnistunut painamaan mieleeni kanjimerkistöön liittyviä taittosääntöjä, joita tuskin koskaan oppisin Suomessa. Usein kuitenkin oppilaiden mielenkiinto ja oppimisen into kuitenkin vähän laantuvat opettajan ajoittain suhteellisen lannistavan kielenkäytön takia, mikä on mielestäni vastoin kenekään etua.

Eilinen antoi kuitenkin toiveita siitä, että kurssin loppupuolisko saattaisi olla hieman valoisampi tapaus kuin nämä ensimmäiset viikot. En tiedä oliko päivä jollain tavalla poikkeuksellinen, vai oliko luokkamme vain vakuuttanut sensein vihdoin siitä, että emme ole ryhmä työtävieroksuvia lusmuja, sillä opettaja vaikutti kiinnostuneelta töistämme, ja hyvässä hengessä käydyt keskustelut olivat rakentavia. Yhdessä vaiheessa ilman mitään varoistusta ikinegatiivinen opettaja pysähtyi luokkaa kiertäessään pöytäni kohdalle ja laukaisi: Umai, ne. Kore wa subarashii desu! ("Taitavaa, tämä on mainio!") Olin niin puulla päähän lyöty, että en oikein osannut muuta kuin tuijottaa töitäni kehuvaa opettajaa, sillä tämä ei ollut ikinä aiemmin sanonut tekeleistäni mitään hyvää. XD

Saman päivän loppupuolella opettaja tuli vielä jostain syystä erikseen kysymään, miten sukunimeni lausutaan oikein, sillä Joshibin papereissa ollut kirjoitustyyli poikkesi omasta tavasta kirjoittaa sukunimeni japanilaisittain. Jotenkin huvittavaa tosin, että hän tekee tämän vasta nyt, kun jo toinen kyseisen opettajan kanssa käyty kurssi alkaa olla loppupuolella. ;) Sensein ansioksi luettakoon kuitenkin se, että hän on oikestaan ainut ihminen koko Japanissa, joka on koskaan puhutellut minua koko nimelläni! Tämä on erityistä siinä mielessä, että usein saa lukea kriitisiä näkemyksiä siitä, kuinka ulkomaalaisten kohdalla monet japanilaisten tärkeät käyttäytymissäännöt ja etiketti yhtäkkiä jäävät syrjään tilanteissa, joissa niiden vaaliminen japanilaiselle yleensä on kunniakysymys. Kun vaikkapa tavallisia kollegoita tai alaisia kutsutaan säntillisen kohteliaasti "Sukunimi"-saniksi, ulkomaalaisia saatetaan kuitenkin puhutellaan tuttavallisesti, ja japanilaisesta näkökulmasta alaspäin katsoen, etunimellä. Itse kyllä uskon, että tämä johtuu useissa tapauksissa ihan vain siitä, että monen ulkomalaisen etunimi on japanilaiselle helpompi ja lyhyempi lausuttava kuin jokin Stenberg, jota suomalaisetkaan eivät aina osaa lausua tai kirjoittaa oikein. Ei sillä, että minua haittaisi oikeasti yhtään tulla kutsutuksi vain Riisaksi, mutta jollain tavalla tunnen asemani luokassa yhtäkkiä paljon tasa-arvoisammaksi, kun opettaja nimenhuudossa kajauttaa sukunimeni siinä missä Maruyaman, Makinon tai Yamadan. :)

Päivän huipennus oli harvinaisista kehuista huolimatta kuitenkin vielä edessä. Opettaja oli järjestänyt meille tutustumisen koulumme kirjastoon. Aluksi olimme vähän hämillämme, sillä olimmehan me kaikki kuitenkin kolmannen vuosikurssin opiskelijoita, luulisi, että kirjasto olisi tähän mennessä jo kaluttu läpi. Meidät johdatettiin kuitenkin kirjastorakennuksen neljänteen kerrokseen, jonka pöydillä odotti jotain, joka sai sisäisen typograafikkoni haukkomaan henkeä - aito Fournierin Manuel Typographique, Eric Gillin kuvittama Canterbury Tales, ja vaivaiset kolme ja puoli miljoonaa yeniä maksava, aidoin jalokivin koristeltu 1800-luvun painos The Lindisfarne Gospels -teoksesta. Muita mainitsemisen arvoisia mielenkiintoisia kirjoja kokoelmassa olivat mm. alkuperäisen 'The Book of Kellsin' muutaman miljoonan yenin arvoinen replika, Genji no Monogatarin emakit, eli kuvitetut kirjakääröt sekä The Vivienne Westwood Opus, pidemmältä sivultaan yli puolimetrinen, 25 kiloa painava valokuvakirjajättiläinen.

Eihän siinä mitään, jos tämä huvi olisikin rajoittunut vain museomaiseen vitriinien tuijotteluun, mutta Joshibin kirjaston päällikkö oli järjestänyt meille mahdollisuuden päästä selailemaan näitä yliopiston kirjaston harvinaisuuksia! Siinä sitten valkoiset museohanskat käsissämme kääntelimme arvokkaiden, hauraiden kirjojen sivuja, ja haistelimme satoja vuosia vanhaa painomustetta. Vaikka kirjat ovat aina siinä mielessä esimerkiksi maalauksia "vähäpätöisempiä", että niistä on yleensä useampiakin kopioita, eikä niitä useinkaan ole tehty kokonaan käsin, mutta jos on istunut lukuisilla luennoilla kuuntelemassa kuinka yliopettaja kertoo silmät kiiluen jostain The Book of Kellsin kauneudesta, on jotenkin havahduttavaa päästä näkemään tuo teos käytönnössä, eikä diaprojektorin valkokankaalle heijastamana.

Animoinnista tuskin tulee minun leipätyöni...

Animaatiokurssi päättyi tosiaan tuossa muutama viiko sitten. Kurssi oli mielenkiintoinen ja haastava, ja alussa haukkasin vähän liian ison palan kuvitellessani, että ehtisin tehdä kaksi animaatiota tavitun yhden sijaan. Niinpä väänsin materiaaleja kahta animaatiota varten hiki hatussa kurssin viimeiseen viikkoon saakka, mutta loppujen louksi työstin valmiiksi vain yhden animaation.

Kurssin tarkoituksena oli siis tehdä mainoselokuva valitsemalleen yritykselle. Kaikki tekivät noin 30 konseptisuunnitelmaa, joista valittiin, kolme parasta, briiffailtiin opettajan kanssa ja lopuksi lähdettiin toteuttamaan yhtä animaatiota. Animaatio tehtiin Adobe After effects tai Direct Cut Pro -ohjelmalla. Ohjelmapuoli olikin kurssin haastavin osuus, koska koko softa oli japaniksi, kuten myös opintomonisteet. Onnistuin kuitenkin kasaamaan animaationi jotenkuten, ja opettaja ja luokkakaveritkin olivat mukavan kärsivällisiä jatkuvista kysymyksistäni huolimatta. Ensimmäiseksi tuotokseksi Newton-animaationi on ihan mukiinmenevä, vaikka toivomisenvaraa aikalailla jäikin.

Olkaa hyvä! (Valitan videon pientä kokoa ja nettilaatua..)




Siinä mielessä animaatiokurssi oli erittäin valaiseva, että vaikka liikkuvan kuvan tekeminen ja etenkin videoiden ja äänien yhdistäminen ja leikkely on ihan hauskaa, varsinainen ns. vanhanaikainen, kuva kuvalta piirrelty animaation teko ei todellakaan ole minua varten,toisin kuin ehkä joskus kuvittelin. Videoeditointi tuntuu paljon mielekkäämmältä, mikäli pitää olla liikkuvan kuvan kanssa tekemisissä. Pitää kokeilla, josko jossain välissä ehtisinkin pykätä kasaan videokoosteen taifuunipäivästä ja koulumatkastani - niitä kun tuli tuossa jossain vaiheessa vähän kuvailtua pokkarilla. :)

Kun alkaa kuulua joukkoon..

Koulupäivien mielekkyys vaihtelee erittäin paljon. Toisena päivänä rasittaa, kun mikään ei meinaa onnistua ja kielenymmärrys viiltää maata. Sitten on onneksi taas näitä päiviä, kuten tänään, kun tuntuu, että kuuluu juuri tänne.

Tulin koululle aamupäivällä tulostelemaan kuvitustyötäni iltapäivän presentaatiota varten, ja macciluokkaan tupsahtivat puolilta päivin samoissa aikeissa myös luokkakaverini Marie ja Mayumi. Juttelimme siinä kaikenlaista ja lähdimme yhdessä tulostusurakan päätteeksi ostamaan lounasta koulun kaupasta. Menimme eväinemme luokkaan, ja vietimme lounastunnin Mayumin pulpetin ääressä. Marie on melko hiljainen, vähän otaku-tyyppinen tyttö (eli on kiinnostunut peleistä, animaatioista, mangasta jne.), emmekä ole kovin paljon kaksistaan jutelleet, joten olin erittäin iloisesti yllättynyt, kun hän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan katsomaan Square Enixin liikettä Shinjukuun. Kyseiseen kauppaan onkin pitänyt tehdä jo pidempään shoppailuristiretki, joten olin tietenkin innolla lähdössä mukaan. :)

Oli jotenkin tavattoman kivaa jutella tyttöjen kanssa tänään. Ymmärsin suurimman osan keskusteluista, nauroin useimmiten oikeissa kohdissa ja oikeastaan ensi kertaa tunsin todella olevani osa omaa luokkaani täällä Japanissa. Yksi luokkalaisteni suosikki huvittelumuodoista ennen tunnin alkua on muuten piirtää pokemoneja muistin varassa, joten jotain hyötyä on siis siitäkin faktasta, että tuli joskus silloin penskana sitäkin sarjaa katseltua silmät kiiluen. Pokemonpiirtelystä saa useimmiten hyvät naurut, paitsi silloin, kun Marie piirtää, sillä hän on liian taitava, että niille kuville voisi nauraa. :D

Iltapäivällä yhteishengen kohotus jatkui Joshibisain, eli parin viikon kuluttua vietettävän yliopistomme festivaalin korsteiden väsäämisellä. Koristeet valmistuivat alta aikayksikön, ja luokkamme festivaali-vastaavat olivat mielissään. Kotiin lähdettiin aplodien saattelemana.

On jotenkin äärimmäisen helpottavaa huomata, että alan pikkuhiljaa olemaan kaikille luokkakaveri siinä missä muutkin, enkä vain se vaihtari siellä luokan takana. Nykyään en edes jää sinne takapulpettiini, kun muut kerääntyvät juttelemaan jonnekin puolelle luokkaa ennen tunnin alkua, vaan menen mukaan muina miehinä. Ahdistusta herättää toki se seikka, että enään ei ole kuin reilu kolme kuukautta aikaa nauttia tästä tilanteesta. No, niistä kuukausista pitää ottaa kaikki irti. Onneksi tänne pääsee takaisin, vaikka välillä kävisikin kääntymässä vuoden tai pari Suomessa. ;)

Tuulinen päivä vietetään sisätiloissa

Sateen piiskatessa pihaa ja taifuunin lähestyessä Tokiota vielä jossain Japanin eteläisimpien saarten tienoolla, me ahkerat opiskelijat istuimme koulun Mac-luokassa animoimassa. Animaatiokurssin presentaatio on edessä vasta perjantaina, mutta koululle ei välttämättä pääse työskentelemään huomenna, mikäli bussit ja junat lopettavat kulkemisen taifuunin takia, joten animaatio oli saatava varmuuden vuoksi valmiiksi tänään.

Jotenkin tuntuu epätodelliselta, että arki muuttuu yhtäkkiä sääilmiöiden vuoksi. Ei Suomessa ole koskaan tullut eteen mitään vastavaa tilannetta, mitä nyt joskus Pohjanmaalla muutamia tunteja kestäneiden sähkökatkoksien aikana luin muutaman kerran kokeisiin kynttilän valossa. Vaikka uutisissa ei näy tällä hetkellä mitään muita kuin pyörremyrskyn silmä, myrskyävää merta, Etelä-Japanin mutavyöryjä ja rannikolta ja vuorten rinteiltä taifuunin pelossa evakkoon lähteneitä ihmisiä,ei minua sisätiloissa pysymys -kehoitus hirveästi silti saa pelon valtaan. Asun paikassa, jossa ei ole oikein mitään maaperää, joka voisi lähteä liikkeelle, kun kaikki on yhtä betonia, ja lähimmät puutkin ovat sen verran pieniä, että mikäli ne johonkin kaatuisivat, ainut joka kärsisi, olisi ehkä puun juurella jököttävä juoma-automaatti. Tietenkin ulkona on paljon puhelinpylävitä, mainoskylttejä ja muuta irtokamaa, joka voi lentää päin näköä kunnon tuulella, mutta sitä varten tietenkin pysytään sisällä, ja jos kaupassa onkin käytävä, niin silmät voi pitää auki. Animaatio on kuitenkin nyt valmis kovan rutistuksen tulksena ja kävin ostamassa kotimatkalla kunnon kasan hedelmiä huomiselle, joten ei minulla oleoikeastaan mitään syytä mennä huomenna ulos - paitsi vähän ehkä uteliaisuudesta kurkistamaan tuohon omalle pihalle, kuinka kovaa siellä oikein tuulee. :)

Tässä tällä viikolla opettajalle esitetyt luonnokset tulevia kalenterikuvituksiani varten

Huominen päivä kuluneekin uppoutuen kuvituskurssin kalenterikuvitusten valmistamiseen. Tiistaina on ensimmäisen kuvan presentaatio, joten viikonloppu vierähtää piirtäessä. Onneksi tämä ei ole lainkaan niin tylsää hommaa kuin animaation toistokuvien väsääminen - oikestaan, en malta odottaa, että saan vetää piirtotabletin tähän läppärin eteen ja alkaa väritellä keijukaisia. ^_^

Riitan batiikkipajassa Tokiossa

Sunnuntaina kävimme Harukan kanssa batiikkivärjäyskurssilla Tokion Hoyan kaupunginosassa. Ohjaajanamme toimi tekstiilitaiteilija Riitta Nagahara, jonka tapasimme aikaisemmin keväällä, kun kävimme pyörähtämässä Suomi-kaissa, eli Tokion suomalaisten asukkaiden kuukausittaisessa tapaamisessa Suomi-kirkolla Nakanossa.

Muita kurssilaisia - me olimme sieltä nuoremmasta päästä.

Olen kerran aikaisemmin, silloinkin yllättäen Japanissa, tutustunut batiikkivärjäykseen, mutta tällä kerralla menetelmä oli hieman erilainen. Usein batiikkivärjäyksestä tulee mieleen hippimäiset, solmukuvioidut kankaat, mutta tällä kerralla käytimme kuviointiin solmimisen sijaan roo:ta. Kyseinen roo oli eräänlaista streariinimaista, ties mistä ainesosista tehtyä massaa, joka sulatettiin, ja jolla sitten piirtimen avulla kuvioitiin kangasta. Olin yllättynyt, miten yksityiskohtaista jälkeä massalla saattoi tuottaa.

Liisa keskittyy

Aluksi piirsimme suunnitelman kankaalle hennosti lyijykynällä. Tämän jälkeen roo sulatettiin kattilassa, ja kangas kuvioitiin sillä niiltä osin, joihin ei halunnut väriä. Roon alle jäävä kangas siis pysyi värjäyksen aikana valkeana.

Massa sulamassa keittimessä

Kuuman piirtomassan käsittely oli aluksi aika hankalaa - välillä juokseva, nestemäinen massa onnistui tipahtamaan väärään kohtaan kangasta. Siinä vaiheessa piti vain sitten vähän muuttaa designia, ja sisällyttää virheellinen kohta jollakin tavalla mukaan alkuperäiseen kuvioaiheeseen, sillä virhettä ei voinut korjata.

Kangas kuvioinnin jälkeen, valmiina värjättäväksi

Kun kuvointi oli suoritettu, kangas upotettiin ensin johonkin kemikaalilitkuun, jonka jälkeen se upotettiin väriaineella käsiteltyyn veteen. Tämän jälkeen kangas huuhdeltiin puhtaalla vedellä. Lopuksi roo poistettiin huljuttamalla kangasta jossain kiehuvassa kemikaalinesteessä. Lopuksi valmiit työt pestiin vielä pariin kertaan puhtaassa vedessä, jonka jälkeen kotiin päästyäni silitin huivin. Luultavasti pesen sen vielä varmuuden vuoksi kertaalleen pesukoneessa ennen käyttöön ottoa, jotta väriä ei varmasti enää lähde kankaasta.

Riitta valmistaa värjäysnesteet näppituntumalla, vuosikymmenten kokemuksella

Yksi kurssilaisista värjäämässä huiviaan

Haruka Riitan batiikkipajan puutarhassa, jossa kankaat värjättiin

Innostuin batiikkivärjäyksestä todella kovasti. Toivon, että löydän jossain vaiheessa aikaa ja ennen kaikkea rahaa, jotta voin mennä uudelleen värjäilemään kankaita. Olisi hauska kuvioida ainakin pari t-paitaa. Kurssimaksu vain on hieman korkea, noin 2500 yeniä, sillä materiaalit ovat varsin hintavia. Esimerkiksi kuviointimassa on aika kallista tavaraa, vaikka Riitta onkin kuulemma hankkinut omat tarvikkeensa halvemmalla Indonesian matkoiltaan.

Valmista!

Viheliäiset vektorit ja muita viikonloppusuunnitelmia

Viikko on taas hurahtanut ohi hetkessä. Olen viettänyt aikaa lähinnä kavereiden kanssa, mutta myös käynyt mm. asiakastapaamisessa Shinjukussa (niin fiiniltä kuin se kuulostaakin), sekä tietenkin yrittänyt paiskia töitä animaationi parissa.

Animaation tekeminen on suoraan sanottuna täyttä tuskaa. Jos piirrän, pidän siitä, että saan antaa kynän viedä ja mielikuvituksen laukata. Animaation tekeminen on niin kaukana tästä kuin olla voi - vektorigrafiikan työstö on tylsää hiiren klikkailua, jossa yhtä elementin tangenttipisteitä liikutetaan pikkuisen, jotta saadaan aikaan liike, tehdään uusi layeri kuvaan ja taas sama alusta, mikäli liikkeen tulee jatkua. Kukaan ei toki olisi kieltänyt tekemästä animaatiota täysin käsin, mutta ajattelin kuitenkin päästää itseni vähän helpommalla käyttäessäni vektoreita joita voi zoomailla mielensä mukaan laadun kärsimättä. Joka kerta kun keskittymiskyky meinaa herpaantua näytöltä jääkaapille tai jonkin laadukkaan televisiosarjan pariin, yritän muistaa, että luokkakaverini, joka tekee minuutin mittaisen animaation valopöydän kanssa tuhrustaen, saa piirtää noin 400 kuvaa. Joo, ehkä minä olen tyytyväinen niiden tangenttipisteiden siirtelyyn... Ensi viikolla vuorossa siis lisää tangentteja, sekä animaation musiikin ja äänitehosteiden metsästystä ja mahdollista tuottamista itse nauhurin kanssa. :]

Huomenna menen japanilaisen kaverini kanssa batiikkivärjäyskurssille! Kurssin pitää suomalainen nainen, joka opettaa ja tekee työkseen batiikkitaidetta. Odotan mielenkiinnolla, mitä saamme päivän aikana aikaiseksi. Olin aikeissa ostaa kurssille UNIQLO (Japanin versio Seppälästä tai H&M -tyyppisestä halpaketjusta varsin värikkäällä ja simppelillä vaatevalikoimalla) jonkun valkoisen t-paidan jonka voisin värjätä, mutta enhän minä tänään mihinkään ostoksille ehtinyt. No, onneksi kurssilla pitäisi olla tarjolla jotain värjättäviä kankaita talon puolesta. Pitänee esitellä tuotoksia myöhemmin. :)

Reilun viikon päästä pitäisi Joshibin kv-toimiston mukaan tulla jotain tietoa JASSOlta apurahan suhteen. Toivon kovasti, että asiat palaavat normaalille tolalleen. Alkujärkytyksen jälkeen olen kuitenkin taas suunnilleen jaloillani, sillä oletan selviäväni loppuvuoden tekemällä mahdollisesti vähän enemmän töitä kuin olin alunperin suunnitellut, ja opintolainaakin olisi vielä nostamatta melko reilusti, mikäli niin tiukille menee. Ei sillä, että velkataakan lisääminen mitenkään houkuttelisi. Varmuuden vuoksi joutunen kuitenkin jättämään väliin yhden himoamani keikan (Opeth olisi tulossa soittamaan Tokioon marraskuussa!!), jotten itse tahallani tee elämästä liian vaikeaa ylimääräisellä rahan menolla. -__-

Meishejä ja myyntitageja

Japanilaiset viettävät jälleen kansallisia vapaapäiviään. Tänään on 敬老の日　(keirou no hi), eli päivä, jolloin kuuluisi osoittaa kunnioitusta ja kuuliaisuutta vanhempia ihmisiä kohtaan. Päivän henkeen sopikin hyvin kirjoittaa muistokirjoitus ensi viikonloppuna Suomessa vietettäviä mummun hautajaisia varten. Tuntuu mukavalta, että aiemmin piirtämäni kuva ja kirjoittamani muistoteksti luetaan hautajaisissa. Jotenkin se helpottaa ajatusta siitä, että en pääse paikalle muistotilaisuuteen täältä kaukaa.

Tiistain ja keskiviikon vapaiden merkitys on hieman pimennossa, kun japanilainen ystävänikään ei oikein osannut vastata, miksi silloin on lomaa. Pääasia tietenkin on, että kouluun ei tarvitse mennä, joten niinpä olen käyttänyt aikani hyödyllisesti ja tehnyt.. noh, koulutöitä. :P Täten loppujen lopuksi ero normaaliin koulupäivään on siis aika minimaalinen - olen lähinnä istunut tietokoneen edessä tai raapustellut luonnoksia ja suunnitelmia paperille.

Inspiroiduin kuitenkin lopultakin toteuttamaan suunnitelmani minikäyntikorteista, Teetin useamman sorttisia kortteja, joista osaa käytän meishin, eli normaalin käyntikortin tapaan ja osa taas palvelee myyntitagina silloin, kun myyn käsintekemiäni tuoteita. Seuraava tositilanne onkin reilun kuukauden kuluttua Joshibin festivaaleilla, jossa myyn rintaneuloja, kortteja ja mahdollisesti jotain muuta sälää, jos vain aika riittää niiden valmistamiseen.

Nämä ja muutama muu valokuvien pohjalta tehty käyntikorttiversio saapuvat 100 kappaleen pakettina ovelleni toivon mukaan parin kymmene päivän sisään. Valitsin tietenkin halvimman mahdollisen postitusmetodin, kuten pihin opiskelijan kuuluukin. ;) En malta odottaa!