Viime viikonloppuna tapasin An-chanin ja Megumin Aobadaissa, noin 20 minuutin junamatkan päässä Sagami-Oonosta. Megumi asuu Aobadaissa, ja suunnitelmissamme oli aluksi viettää aikaa Megumin kotona. Yllättävä puhelinsoitto Megumin työpaikalta kuitenkin muutti himan suunnitelmia, sillä Megumin olikin mentävä töihin. Liikkeessä, jossa hän käy koulun ohessa töissä, oli kiireinen sunnuntai, joten eihän siinä muu auttanut kuin totella pomoa. Minä ja An-chan päädyimme pienten shoppailukierrosten lopuksi Sagami-Oonoon syömään, sillä illan lähestyessä myös nälän sietokyvyn loppu lähestyi. Koska molemmt pidimme okonomiyakista, eli hieman lätyn, munakkaan ja pizzan yhdistelmän tapaisesta japanilaisesta ruoasta, menimme An-chanin suosittelemaan Okonomiyakipaikkaan Sagami-Oonon aseman ostoskeskuksen ravintolakerrokseen.
Okonomiyakiravintoloita on ilmeisestikin muutmaa sorttia. On niitä perinteisempiä ravintolamalleja, joissa istut pöydässä, sinulle tuodaan ruoka jostain keittiön uumenista, syöt mahasi täyteen, maksat ja lähdet kotiin. Sitten on niitä ravintoloita, joissa voit seurata kokin työskentelyä odotellessasi ruokaa pöytään avonaisen keittiön yhteydessä olevissa ravintolapöydissä. Lisäksi löytyy sellaisia okonomiyakiravintoloita, joissa valmistat ruokasi käytönnössä itse. En tiedä voiko sitä oikeataan ravintolaksi kutsua, mutta sellaisessa me jokatapauksessa ruokailimme. Tilasimme sianliha-juusto-okonomiyakin, eli käytännössä ainekset kyseiseen ruokalajiin, sekä annoksen yakisobaa, eli paistettuja nuudeleita, paitsi että pöytään tuotiin paistamattomat nuudelit lisukkeineen, jotta voisimme itse paistaa ne ravintolan pöydällä olevalla paistolevyllä.
En usko, että tällainen ravintola on hirvittävän mieltä ylentävä kokemus yksinään, mutta ystävien kanssa ruoan leppoisa paisteleminen juttelun ohessa on tavattoman hauskaa. Siinä me sitten An-chanin kanssa tökimme paistinlastoilla okonomiyakiamme, puhuimme niitä näitä ja odotimme malttamattomina, että pääsisimme syömään. Pöydästä löytyi melko selkeä ohjeistus okonomiyakin valmistamiseksi.
Käytännössä aluksi saimme okonomiyakin ainekset kulhossa pöytään. Aineksien pohjana on aina kaalisilpn ja taikinan sekoitus, joiden lisäksi okonomiyakin täytteiksi voi valita monenlaisia vaihtoehtoja esimerkiksi erilaisista katkaravuista lihaan, mochiin tai juustoihin. Anchan sekoitti ainekset sekaisin, ja muotoili niistä ympyrän muotoisen littanan okonomiyakin. Ruokaa paistettiin kuvun alla nelisen minuuttia, sitten se käännettiin ympäri kuin lettu tai munakas, jonka jälkeen sitä paistettiin kypsäksi tosielta puolelta. Kun okonomiyaki oli kypsä, sen päälle laitettiin ihanaa okonomiyakikastiketta, majoneesia ja katsuobushi-kalahiutaleita.
Japanissa on tapana tilata yhdessä useampi ruoka-annos, jakaa ne ja sitten maksaa lasku yhdessä. Tämä toimii mainiosti silloin, kun molemmat osapuolet ovat valmistautuneet maksamaan ruoasta suurinpiirtein samansuuntaisen summan ja tilaavat suunnilleen samanhintaiset juomat tai juvoat pelkkää vettä. Siinä vaiheessa, kun kunkin tilamat omat lisukkeet ovat kovin eri hintaisia, se tuottaa vähän päänvaivaa maksutilanteessa - vaikkakaan en osaa sanoa, välittävätkö japanilaiset tällaisista pienistä eroavaisuuksita laskun erittelyssä. Yleisesti on kuitenkin ihan hauskaa, että voi syödä useammanlaisia ruokalajeja yhden ravintolakeikan yhteydessä ja ihatella yhdessä ystävien kanssa, miten tämä ruoka onkaan hyvää, kun kaikilla on lautasella sama safka. ;)
Mikäli okonomiyakin valmistus koti-oloissa kiinnostaa, itse käyttämäni okonomiyakireseptini löytyy ruokablogistani Ruokakomerosta.
torstai 30. huhtikuuta 2009
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
Hachikou-koiran patsaalta ostoksille Shibuyaan
Jotenkin kiireessä en ole ehtinyt kirjoittaa viikonloppujen tapahtumista ollenkaan. Huomasinkin juuri, että viimeisten kolmen viikonlopun seikkailut ovat jääneet ihan syyttä raportoimatta, sillä olen toki tehnyt muutakin kuin istunut kotosalla.
Pari viikkoa sitten sunnuntaina tapasin sunnuntaina Harukan Shibuyassa, kuuluisalla Hachikou-patsaalla. Hachikoun patsas esittää samannimistä 1900-luvun alkupuolella elänyttä japanilaista akita-rotuista koiraa. Hachikou oli Tokion yliopiston professorin koira, joka tapasi saattaa isäntänsä junalle ja odottaa tätä aina päivän päätteeksi Shibuyan aseman läheisyydessä, kun tämä tuli töitä. Isännän kuoltua Hachiko karkasi päivittäin uudesta kodistaan etsimään kuollutta isäntäänsä entisestä asuintalostaan, mutta huomatessaan ettei isäntä ollut enää talossa, se päätyi joka ilta iltajunan saapumisen aikaan odottamaan yhä isäntäänsä aseman lähistöllä. Tätä uskomatonta lojaaliutta isäntää kohtaan kesti kymmenen vuotta Hachikoun kuolemaan saakka. Uskollisen Hachikoun muistoksi Shibuyan aseman läheisyyteen sijoitettiin pronssiveistos uskollisesta Hachikou-koirasta, ja se on nykyisin tunnettu maamerkki ja kohtaamispaikka Tokion keskustassa. Tänä vuonna julkaistaan myös amerikkalainen, Lasse Hallströmin ohjaama ja Richard Geren tähdittämä filmi, joka perustuu Hachikoun liikuttavaan tarinaan.
Odottelin Harukaa Hachikoun patsaalla muiden japanilaisten seassa, ja se tuntui jotenkin kummalliselta - varmaankin suurin osa japanilaisista pitää minua turistina, mutta siinä minä kuitenkin seisoskelin tokiolaisten seassa, tavallaan yhtenä heistä, sillä en ole lomamatkalla, vaan asun täällä. Sitä on välillä vähän vaikeaa sisäistää.
Vietimme sunnuntain Harukan kanssa shoppaillen. Tosin ostin vain yhdet polvisukat eräästä Harajukun Takeshitadourin sukkakaupasta. Sunnuntai on varsinainen shoppailupäivä Tokiossa, joten väkeä oli liikeellä sen mukaisesti. Shoppailu väentungoksessa on hieman ahdistavaa, mutta löysin silti paljon mielenkiintoisia liikkeitä, joihin haluan palata yksiskeni. Oikeastaan kun olen vähän huono shoppailemana joukossa- olen hidas tekemään ostopäätöksiä, voin katsella ja vertailla jotain haluamiani tuotteita kauan, emmin ja olen varmasti todella rasittava shoppailukumppani kaikin puolin. Esim. Shibuyan 109-rakennuksessa, eli Ichimarukyuussa oli paljon ihania vaatekauppoja, joihin mielelläni menisin uudelleen katselemaan tarjontaa ihan ajan kanssa. Kyseinen rakennus on täynnä eritysiesti nuorten vaatekauppoja, ja tyylit vaihtelevat laidasta laitaan.
Itse pidän melko tyttömäisistä, naisellisista vaatteista - mekoista, hameista, näteistä neuletakeista, ruseteista ja pitsireunoista. Tämä on japanissa erittäin kätevää, sillä tyypillinen japanilainen muoti on erittäin naisellista ja tietyllä tapaa juuri sopivan hillittyä, muttei tylsää. Toki niitä lolitamekkoja sekä värikästä, jossain määrin epäkäytännöllistä ja hulvatonta katumuotia näkee erityisesti Harajukussa ja Shibuyassa, mutta jos seuraa tavallisten naisten pukeutumista, se on lähes aina siitiä, hillityllä tavalla omaperäistä ja erittäin tyylikästä. Myös suuri osa miehistä pukeutuu äärettömän hyvin, ainakin minun mielestäni. Jos he eivät ole puvussa, he ovat rennoissa mutta siisteissä vaatteissa. Usein näkee housujen seurana vähän vähemmän virallista mallia kauluspaidasta, sekä jonkinlaista neuletakkia tai -paitaa.
Omissa silmissäni kaikki japanilaiset ovat kauniita ja komeita - jokainen tuntuu panostavan ulkonäköönsä ja hiuksetkin on usein laitettu viimeisen päälle. Mietinkin välillä, kuinka aikaisin esimerkiksi ne naiset, joiden hiukset ovat täydellisesti olkapäillä heilahtelevilla korkkiruuvikiharoilla, nousevat aamulla sängystä ennen töihin tai kouluun lähtöä... Hyvä kun itse jaksaa pestä hiukset. Siinäkin jään japanilaisia kyllä pahasti jälkeen, sillä japanilaisnainen pesee tilastollisesti hiukset reilu 6 kertaa viikossa, eli lähes joka päivä! Ilmankos kaikki kauppojen shampoo- ja hoitoainepullot ovat n. 500-800 millilitran kokoisia, eli kaksi tai jopa kolme kertaa suurempia kuin suomalaiset putelit, ja melkein jokaisesta tunnetummasta merkistä on täyttöpussit, joilla jättimäisiä pumppupulloja voi sitten kätevästi täyteällä. :] Sama linja on myös suihkusaippuoissa ja oikestaan pesuaineissa kuin pesuaineissa. Siihen täyttöpulloon se ekologisuus kuitenkin tuntuu pakkauksissa rajoittuvan, sillä kaikki muu, etenkin ruoka, onkin sitten pakattu niin moneen sisäkkäiseen pakettiin ja pussiin kuin voi vain keksiä. Välilä ihmettelen, kun murotkin eivät ole annospusseissa, kun kerran saan ostaa keksitkin yksittäispakattuina. :P
Pari viikkoa sitten sunnuntaina tapasin sunnuntaina Harukan Shibuyassa, kuuluisalla Hachikou-patsaalla. Hachikoun patsas esittää samannimistä 1900-luvun alkupuolella elänyttä japanilaista akita-rotuista koiraa. Hachikou oli Tokion yliopiston professorin koira, joka tapasi saattaa isäntänsä junalle ja odottaa tätä aina päivän päätteeksi Shibuyan aseman läheisyydessä, kun tämä tuli töitä. Isännän kuoltua Hachiko karkasi päivittäin uudesta kodistaan etsimään kuollutta isäntäänsä entisestä asuintalostaan, mutta huomatessaan ettei isäntä ollut enää talossa, se päätyi joka ilta iltajunan saapumisen aikaan odottamaan yhä isäntäänsä aseman lähistöllä. Tätä uskomatonta lojaaliutta isäntää kohtaan kesti kymmenen vuotta Hachikoun kuolemaan saakka. Uskollisen Hachikoun muistoksi Shibuyan aseman läheisyyteen sijoitettiin pronssiveistos uskollisesta Hachikou-koirasta, ja se on nykyisin tunnettu maamerkki ja kohtaamispaikka Tokion keskustassa. Tänä vuonna julkaistaan myös amerikkalainen, Lasse Hallströmin ohjaama ja Richard Geren tähdittämä filmi, joka perustuu Hachikoun liikuttavaan tarinaan.
Odottelin Harukaa Hachikoun patsaalla muiden japanilaisten seassa, ja se tuntui jotenkin kummalliselta - varmaankin suurin osa japanilaisista pitää minua turistina, mutta siinä minä kuitenkin seisoskelin tokiolaisten seassa, tavallaan yhtenä heistä, sillä en ole lomamatkalla, vaan asun täällä. Sitä on välillä vähän vaikeaa sisäistää.
Vietimme sunnuntain Harukan kanssa shoppaillen. Tosin ostin vain yhdet polvisukat eräästä Harajukun Takeshitadourin sukkakaupasta. Sunnuntai on varsinainen shoppailupäivä Tokiossa, joten väkeä oli liikeellä sen mukaisesti. Shoppailu väentungoksessa on hieman ahdistavaa, mutta löysin silti paljon mielenkiintoisia liikkeitä, joihin haluan palata yksiskeni. Oikeastaan kun olen vähän huono shoppailemana joukossa- olen hidas tekemään ostopäätöksiä, voin katsella ja vertailla jotain haluamiani tuotteita kauan, emmin ja olen varmasti todella rasittava shoppailukumppani kaikin puolin. Esim. Shibuyan 109-rakennuksessa, eli Ichimarukyuussa oli paljon ihania vaatekauppoja, joihin mielelläni menisin uudelleen katselemaan tarjontaa ihan ajan kanssa. Kyseinen rakennus on täynnä eritysiesti nuorten vaatekauppoja, ja tyylit vaihtelevat laidasta laitaan.
Itse pidän melko tyttömäisistä, naisellisista vaatteista - mekoista, hameista, näteistä neuletakeista, ruseteista ja pitsireunoista. Tämä on japanissa erittäin kätevää, sillä tyypillinen japanilainen muoti on erittäin naisellista ja tietyllä tapaa juuri sopivan hillittyä, muttei tylsää. Toki niitä lolitamekkoja sekä värikästä, jossain määrin epäkäytännöllistä ja hulvatonta katumuotia näkee erityisesti Harajukussa ja Shibuyassa, mutta jos seuraa tavallisten naisten pukeutumista, se on lähes aina siitiä, hillityllä tavalla omaperäistä ja erittäin tyylikästä. Myös suuri osa miehistä pukeutuu äärettömän hyvin, ainakin minun mielestäni. Jos he eivät ole puvussa, he ovat rennoissa mutta siisteissä vaatteissa. Usein näkee housujen seurana vähän vähemmän virallista mallia kauluspaidasta, sekä jonkinlaista neuletakkia tai -paitaa.
Omissa silmissäni kaikki japanilaiset ovat kauniita ja komeita - jokainen tuntuu panostavan ulkonäköönsä ja hiuksetkin on usein laitettu viimeisen päälle. Mietinkin välillä, kuinka aikaisin esimerkiksi ne naiset, joiden hiukset ovat täydellisesti olkapäillä heilahtelevilla korkkiruuvikiharoilla, nousevat aamulla sängystä ennen töihin tai kouluun lähtöä... Hyvä kun itse jaksaa pestä hiukset. Siinäkin jään japanilaisia kyllä pahasti jälkeen, sillä japanilaisnainen pesee tilastollisesti hiukset reilu 6 kertaa viikossa, eli lähes joka päivä! Ilmankos kaikki kauppojen shampoo- ja hoitoainepullot ovat n. 500-800 millilitran kokoisia, eli kaksi tai jopa kolme kertaa suurempia kuin suomalaiset putelit, ja melkein jokaisesta tunnetummasta merkistä on täyttöpussit, joilla jättimäisiä pumppupulloja voi sitten kätevästi täyteällä. :] Sama linja on myös suihkusaippuoissa ja oikestaan pesuaineissa kuin pesuaineissa. Siihen täyttöpulloon se ekologisuus kuitenkin tuntuu pakkauksissa rajoittuvan, sillä kaikki muu, etenkin ruoka, onkin sitten pakattu niin moneen sisäkkäiseen pakettiin ja pussiin kuin voi vain keksiä. Välilä ihmettelen, kun murotkin eivät ole annospusseissa, kun kerran saan ostaa keksitkin yksittäispakattuina. :P
maanantai 27. huhtikuuta 2009
Sikalintuihmisflunssaan valmistautuminen Japanin suunnalla
Viimeiset pari päivää on jokaisissa Japanin television uutisissa kerrottu erittäin yksityiskohtaisesti Meksikon sika-influenssasta. Kyseinen tauti vie uutisista varmaankin yli puolet, ja japanilaisille on jo käsittääkseni avattu puhelinlinja, jonne voi soittaa, jos oikein ahdistaa tai haluaa tiedustella ohjeita esimerkiksi ennen Amerikkaan matkustamista. Jotta toimet eivät jäisi pelkästään kauhisteluasteelle, on lentokenttien henkilökunta varustettu hengityssuojilla ja Naritan kentän Meksikon lennoilta tulevat kävelevät lämpökameroiden ohitse, jolloin jokainen, jonka ruumiinlämpötila on koholla, ohjataan terveystarkastukseen. Kansain kansainvälisellä kentällä Osakassa, jonne Meksikosta ei tule suoria lentoja, pyydetään kaikkia flunssaoireita potevia ilmoittautumaan karanteenikeskukseen. Ihan kevyesti ei täällä siis suhtauduta pandemianuhkaan, mikä on sinänsä aivan ymmärrettävää, kun miettii miten ääretön Japanin väentiheys on metropolialueilla.
Meksikolaisten käyttämiä hengityssuojiahan Japanissa on oikeastaan kaikilla omasta takaa jo valmiiksi, koska lähes kaikki käyttävät sellaista, mikäli he ovat flunssaisia tai kärsivät allergiaoireista. Toisin kuin monet luulevat, japanilaiset eivät siis yleensä käytä maskeja ilmansaasteiden vuoksi, vaan nimenomaan ollakseen kohteliaita, etteivät tartuttaisi flunssaansa muihin. Toisaalta, vielä ei kyllä taideta edes tietää millä tavoin sikainfluenssa tarkalleen ottaen leviää, joten se siirtyykö se suoraa ihmisestä toiseen hengitysteitse on vielä hieman avoin kysymys.
Mutta toisaan, jos jossain vaiheessa tarvii hankkia maski, niin täällä niitä löytyy jokaisesta pikku kioskistakin, apteekeista, tavallisista ruokakaupoista, conbineista ja oikeastaan melkein mistä tahansa sekatavaraliikkeestä, jopa 100 yenin kaupasta. Luulisi, etteivät siis ihan heti loppuisi kesken. :P Toivotaan kuitenkin, että koko influenssa jättäää saapumatta tälle saarelle tai ylipäätään minnekään muuallekaan.
Meksikolaisten käyttämiä hengityssuojiahan Japanissa on oikeastaan kaikilla omasta takaa jo valmiiksi, koska lähes kaikki käyttävät sellaista, mikäli he ovat flunssaisia tai kärsivät allergiaoireista. Toisin kuin monet luulevat, japanilaiset eivät siis yleensä käytä maskeja ilmansaasteiden vuoksi, vaan nimenomaan ollakseen kohteliaita, etteivät tartuttaisi flunssaansa muihin. Toisaalta, vielä ei kyllä taideta edes tietää millä tavoin sikainfluenssa tarkalleen ottaen leviää, joten se siirtyykö se suoraa ihmisestä toiseen hengitysteitse on vielä hieman avoin kysymys.
Pelihallissakin on kohteliasta pitää hengityssuojaa, jos on nuhainen. Tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään pandemian kanssa.
Mutta toisaan, jos jossain vaiheessa tarvii hankkia maski, niin täällä niitä löytyy jokaisesta pikku kioskistakin, apteekeista, tavallisista ruokakaupoista, conbineista ja oikeastaan melkein mistä tahansa sekatavaraliikkeestä, jopa 100 yenin kaupasta. Luulisi, etteivät siis ihan heti loppuisi kesken. :P Toivotaan kuitenkin, että koko influenssa jättäää saapumatta tälle saarelle tai ylipäätään minnekään muuallekaan.
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Yllättäviä postipaketteja Suomesta Japaniin
Noin viikko sitten sain ihanan yllätyspaketin postissa ystäviltäni Suomesta. He olivat lähettäneet minulle läksijäislahjan - kauniit lakanat piristämään tätä väritöntä, vaikkakin ihan mukavaa kämpän sisustusta, sekä kolme levyä iiiihania lempisuklaitani Fazerilta. Paketissa ollut kortti pääsi koristamaan vaatekaappini ovia yhdessä Leenan ja Jasonin lähettämän pääsiäiskortin kanssa.
Japanin postilaitos toimittaa postipaketit ovelle saakka, mikä on varsin mukavaa. Luonnollisestikin olen kuitenkin aina koulussa silloin, kun lähetit yrittävät käydä tuomassa pakettia ovelleni. Niinpä tänä perjantaina postilaatikossani odotti japaninkielinen lappunen, josta kävi ilmi, että minulle oli yritetty toimittaa pakettia ollessani poissa kotoa. Lapusta oli vaikea saada irti, mistä postista paketti pitäisi hakea, mutta koska olin aikaisemmin joutunut hakemaan yhden postilähetyksen noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevasta Zaman lähetyskeskuksesta, arvelin, että myös tämä paketti pitäisi hakea sieltä. Oli kuitenkin jo myöhäinen ilta, posti oli menossa ihan pian kiinni, ja sadepilvetkin uhkasivat kastella minut, joten päädyin jättämään paketin haun seuraavaan päivään. Lappusessa tuntui olevan niin paljon eri informaatiota, puhelinnumeroita ja jotain rastitettavia kohtia, että päädyin googlettelemaan hieman apua sen sisällön selvittämiseksi. Sattumalta löysinkin ihan mainiot ohjeet eräästä englanninkielisestä blogista. Blogista kävi ilmi, että lähetyksen voi tilata uudelleen toimitettvaksi haluttuun aikaan ihan ilmaiseksi Japanin postin nettisivuilta. Täytin postilaatikossani olleesta lapusta lähetyksen numerot, osoitteeni ja muut tarvittavat tiedot japaninkieliseen, pienillä englanninkielisillä avuilla varustettuun lomakkeeseen, ja painoin lähetä nappia. Seuraavana lauantai-aamun, toiveeni mukaisesti, postin lähetti soitti ovipuhelinta ja toi paketin aivan kotiovelleni saakka. Mikä mahtava palvelu! Ja he toimittavat lähetykset perille ilman kuluja vaikka sunnuntai-iltana?!
Paketista paljastui paitsi odotetut Aarikan mobilet, jotka olin tarkoittanut tuliaisikis entisille isäntäperheillni, myös kunnon selviytymispaketti ulkosuomalaiselle. Hapankorppuja, Elovenan pikapuuroja, suklaapatukoita sekä suuria suosikkejani, Torpparin leipiä. Kyllä äiti tietää, mitä lapsi tarvitsee. ;)
Japanin postilaitos toimittaa postipaketit ovelle saakka, mikä on varsin mukavaa. Luonnollisestikin olen kuitenkin aina koulussa silloin, kun lähetit yrittävät käydä tuomassa pakettia ovelleni. Niinpä tänä perjantaina postilaatikossani odotti japaninkielinen lappunen, josta kävi ilmi, että minulle oli yritetty toimittaa pakettia ollessani poissa kotoa. Lapusta oli vaikea saada irti, mistä postista paketti pitäisi hakea, mutta koska olin aikaisemmin joutunut hakemaan yhden postilähetyksen noin kolmen kilometrin päässä sijaitsevasta Zaman lähetyskeskuksesta, arvelin, että myös tämä paketti pitäisi hakea sieltä. Oli kuitenkin jo myöhäinen ilta, posti oli menossa ihan pian kiinni, ja sadepilvetkin uhkasivat kastella minut, joten päädyin jättämään paketin haun seuraavaan päivään. Lappusessa tuntui olevan niin paljon eri informaatiota, puhelinnumeroita ja jotain rastitettavia kohtia, että päädyin googlettelemaan hieman apua sen sisällön selvittämiseksi. Sattumalta löysinkin ihan mainiot ohjeet eräästä englanninkielisestä blogista. Blogista kävi ilmi, että lähetyksen voi tilata uudelleen toimitettvaksi haluttuun aikaan ihan ilmaiseksi Japanin postin nettisivuilta. Täytin postilaatikossani olleesta lapusta lähetyksen numerot, osoitteeni ja muut tarvittavat tiedot japaninkieliseen, pienillä englanninkielisillä avuilla varustettuun lomakkeeseen, ja painoin lähetä nappia. Seuraavana lauantai-aamun, toiveeni mukaisesti, postin lähetti soitti ovipuhelinta ja toi paketin aivan kotiovelleni saakka. Mikä mahtava palvelu! Ja he toimittavat lähetykset perille ilman kuluja vaikka sunnuntai-iltana?!
Paketista paljastui paitsi odotetut Aarikan mobilet, jotka olin tarkoittanut tuliaisikis entisille isäntäperheillni, myös kunnon selviytymispaketti ulkosuomalaiselle. Hapankorppuja, Elovenan pikapuuroja, suklaapatukoita sekä suuria suosikkejani, Torpparin leipiä. Kyllä äiti tietää, mitä lapsi tarvitsee. ;)
lauantai 25. huhtikuuta 2009
Japanin kielestä
Japaniksi kommunikointi on sujunut tähän mennessä yllättävän hyvin, ja minä, kuten myös luokkatoverini, olen ollut huomaavinani hienoista kehitystä puheessani. Olen tosin aika varma, että se johtuu lähinnä siitä, että kun tiedän heidän ymmärtävän edes jollain tasolla kankeaa japaniani, uskallan myös yrittää käyttää sitä. Teen paljon virheitä, yritän tapailla oppimiani uusia verbeja eri verbimuotoihin ihan väärin ja sanat ovat hukassa. Kaikesta huolimatta jotenkin omituisesti tulen yleensä ymmärretyksi. Kaikkein hankalimmissa tilanteissa piirtäminen, elekieli tai sanakirja osoittautuvat yleensä pelastajiksi. Ja kun englantia (tai mitään muutakaan kieltä) ei voi käyttää, niin pakostihan sitä turvautuu siihen ainoaan yhteiseen kieleen, japaniin.
Toisessa luokassani edessäni istuva Yukari toi tällä viikolla kouluun vanhan elektronisen japani-englanti-japani -sanakirjansa, jonka hän tahtoi luovuttaa käyttööni. Olin jälleen kerran huuli pyöreänä japanilaisten huomaavaisuudesta ja kysyin monta kertaa, että onko hän nyt ihan varmasti varma tästä. Yukari sanoi, että se tosiaankin on todella vanha sanakirja, ja etteivät he enää sitä käytä. Luulen, että en itsekään välttämätä käytä sanakirjaa aivan äärettömän paljon, mutta joissakin tilanteissa se on kätevä.
Kännykän saatuani ilmoitin muutamille luokkatovereilleni ja Sendain vaihtareille kännykkä-e-mailini, jonka jälkeen olen saanut useita viestejä. Sendain vaihtarit tietävät, että kanjienlukutaitoni on mitä on, joten he kirjoittavat hiraganoilla tai englanniksi. Luokkatoverini, jotka eivät osaa englantia, käyttävät sen sijaan välillä myös kanjimerkkejä, joten ennen kuin voin yrittää vastata heidän viesteihinsä, minulla menee monta minuuttia selvittää heidän viestiensä kanjit sanakirjan radikaalihaun, eli kanjimerkin osiin peustuvan hakusysteemin avulla. Kanjien hakeminen sanakirjasta on alkanut pikkuhiljaa onneksi hieman helpottua, kun olen alkanut tunnistaa radikaaleja paremmin.
Aikaisemmin blogissani oli kysely, jossa halusin tietää, mikä olisi paras tapa romanisoida, eli kirjoittaa japanin sanat roomalaisin kirjaimin. Aika tasaisesti löytyi kaikkien tapojen kannattajia, mutta kuten suurin osa, myös itse taidan kallistua tapaan, jossa pidennetty oo esim. sanassa くうこう kirjoitetaan roomalaisilla kirjaimilla kuukou, eli "ou". Tämä on mielestäni hyvä tapa sen takia, että tällöin roomalaisesta sanasta voi tietää, miten se kirjoitetaan myös japaniksi. Pelkkä "oo" ei kerro onko kyseessä japaniksi kirjoitusasu おお vai おう. Merintätapaa "ō" karsastan hieman samasta syystä, vaikka se onkin laajasti käytetty tyyli. Lisäksi tietokoneella kyseisen merkin nopea kirjoittaminen on mahdotonta, sillä ainakaan oman koneeni merkistöjärjestelmässä ei ole kyseiselle merkille mitään pikanäppäinyhdistelmää. Blogia kirjoittaessa tämä on aika rasittavaa ja hidasta. Kummallista merkintätapaa "oh" en ottanut edes mukaan koko kyselyyn, sillä en ymmärrä mitä tekemistä h:lla on pidennetyn vokaalin kanssa? X)
Niinpä tästä eteenpäin, kun kirjoitan japaninkielisiä sanoja tai vaikkapa paikkojen nimiä käytän pitkien vokaalien kanssa "ou"-tyylistä merkintää. Tällöin おおきい on ookii, しゅうまつ on shuumatsu ja がっこう on gakkou. Toivon, että tämä on selkein merkintätapa ajatellen niitä lukijoita, jotka ymmärtävät japanin kieltä, ja huomaavat esim. mielenkiintoisen käyttämäni sanan, paikan nimen tms. Tällöin he voivat helposti kääntää sen japanilaisille merkeille tuhlaamatta aikaansa sanan kirjoitusasun miettimiseen. Japaninkieltä ymmärtävät myös tietävät miten "u" käyttäytyy vokaalien jälkeen, joten sanan ääntämisen ymmärtämisessäkään ei pitäisi näin ollen olla vaikeuksia.
Toisessa luokassani edessäni istuva Yukari toi tällä viikolla kouluun vanhan elektronisen japani-englanti-japani -sanakirjansa, jonka hän tahtoi luovuttaa käyttööni. Olin jälleen kerran huuli pyöreänä japanilaisten huomaavaisuudesta ja kysyin monta kertaa, että onko hän nyt ihan varmasti varma tästä. Yukari sanoi, että se tosiaankin on todella vanha sanakirja, ja etteivät he enää sitä käytä. Luulen, että en itsekään välttämätä käytä sanakirjaa aivan äärettömän paljon, mutta joissakin tilanteissa se on kätevä.
Kännykän saatuani ilmoitin muutamille luokkatovereilleni ja Sendain vaihtareille kännykkä-e-mailini, jonka jälkeen olen saanut useita viestejä. Sendain vaihtarit tietävät, että kanjienlukutaitoni on mitä on, joten he kirjoittavat hiraganoilla tai englanniksi. Luokkatoverini, jotka eivät osaa englantia, käyttävät sen sijaan välillä myös kanjimerkkejä, joten ennen kuin voin yrittää vastata heidän viesteihinsä, minulla menee monta minuuttia selvittää heidän viestiensä kanjit sanakirjan radikaalihaun, eli kanjimerkin osiin peustuvan hakusysteemin avulla. Kanjien hakeminen sanakirjasta on alkanut pikkuhiljaa onneksi hieman helpottua, kun olen alkanut tunnistaa radikaaleja paremmin.
Aikaisemmin blogissani oli kysely, jossa halusin tietää, mikä olisi paras tapa romanisoida, eli kirjoittaa japanin sanat roomalaisin kirjaimin. Aika tasaisesti löytyi kaikkien tapojen kannattajia, mutta kuten suurin osa, myös itse taidan kallistua tapaan, jossa pidennetty oo esim. sanassa くうこう kirjoitetaan roomalaisilla kirjaimilla kuukou, eli "ou". Tämä on mielestäni hyvä tapa sen takia, että tällöin roomalaisesta sanasta voi tietää, miten se kirjoitetaan myös japaniksi. Pelkkä "oo" ei kerro onko kyseessä japaniksi kirjoitusasu おお vai おう. Merintätapaa "ō" karsastan hieman samasta syystä, vaikka se onkin laajasti käytetty tyyli. Lisäksi tietokoneella kyseisen merkin nopea kirjoittaminen on mahdotonta, sillä ainakaan oman koneeni merkistöjärjestelmässä ei ole kyseiselle merkille mitään pikanäppäinyhdistelmää. Blogia kirjoittaessa tämä on aika rasittavaa ja hidasta. Kummallista merkintätapaa "oh" en ottanut edes mukaan koko kyselyyn, sillä en ymmärrä mitä tekemistä h:lla on pidennetyn vokaalin kanssa? X)
Niinpä tästä eteenpäin, kun kirjoitan japaninkielisiä sanoja tai vaikkapa paikkojen nimiä käytän pitkien vokaalien kanssa "ou"-tyylistä merkintää. Tällöin おおきい on ookii, しゅうまつ on shuumatsu ja がっこう on gakkou. Toivon, että tämä on selkein merkintätapa ajatellen niitä lukijoita, jotka ymmärtävät japanin kieltä, ja huomaavat esim. mielenkiintoisen käyttämäni sanan, paikan nimen tms. Tällöin he voivat helposti kääntää sen japanilaisille merkeille tuhlaamatta aikaansa sanan kirjoitusasun miettimiseen. Japaninkieltä ymmärtävät myös tietävät miten "u" käyttäytyy vokaalien jälkeen, joten sanan ääntämisen ymmärtämisessäkään ei pitäisi näin ollen olla vaikeuksia.
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Pari iltaa ja yö Yokohamassa
Keskiviikkoiltana minun oli määrä tavata aikaisemmalta Japanin reissultani tuttu isäntäperheeni, Morit Yokohaman satamakaupungissa, jossa perheen isäntä Daisuke oli työmatkalla. Hän oli ottanut perheensä, eli vaimonsa Erin ja pojat, kolmevuotiaan Hayaton, sekä pian yksi vuotiaan Kakerun mukaansa, jotta he voisivat tavata minut pitkästä aikaa.
Daisuke tuli minua vastaan keskiviikkona Sagami-Oonon asemalle, josta hän osti meille junaliput Yokohamaan. Hyppäsimme pikajunaan, ja vajaan tunnin ja kahden junan vaihdon jälkeen saavuimme Yokohamaan. Morit halusivat viedä minut syömään Yokohaman kuuluisaan Chinatowniin kiinalaista ruokaa. Mahaan humahtivat ravintolassa niin epämääräiset lonkerot, kuin hain pyrstö ja ihanat höyrytetyt lihanyytit. Söin myös kiinalaistyyppisesti valmistettuja ankan munia, sekä itse ankkaa. Kymmenien erilaisten pieneten annosten jälkeen olin melkoisen täynnä.
Oli tavattoman mukavaa nähdä Moreja pitkästä aikaa. Kommunikoimme pääosin japaniksi, mutta välillä myös englanniksi. Oli hauskaa huomata, että tällä kertaa, toisin kuin reilu vuosi sitten, pystyin juttelemaan myös Hayaton kanssa. Sainkin pikkupojasta kovan fanin, ja Hayato oli sitä mieltä, että "Liisa on kiltti lapsille." Eriko nauroi tähän, että kyllä Liisa on kiltti ihan kaikille. X)
Koska keskiviikkona minun täytyi suunnata kuitenkin suhteellisen aikaisin takaisin kohti Sagami-Oonoa, Daisuke ja Eriko ehdottivat, että voisin tulla seuraavana päivänä uudelleen, ja jäädä yöksi heidän hotelliinsa. Suostuin suunnitelmaan, sillä muutama ravintolassa vietetty tunti ei tuntunut riittävän ollenkaan kaikkien kuulumisten vaihtamiseen ja suloisten pikkupoikien kanssa hassutteluun. Niinpä torstaina koulun jälkeen selvitin tieni junanvaihdot mukaan lukien Yokohaman Minatomirain asemalle, jonka vieressä Morien hotelli sijaitsi. Kävimme Erin ja poikien kanssa syömässä italialaisessa ravintolassa.
Ruokailun jälkeen lähdimme Morien hotellille. Ja mikä hotelli se olikaan! Kun eriko avasi huoneen jättimäiten ikkunoiden edessä olleet verhot olin puodottaa silmät päästäni. Huone sijaitsi 55 kerroksessa, joten näkymät olivat aivan uskomattomat. Pimentyneessä illassa kaupungin valot välkehtivät horisonttiin saakka ja valaistut autotiet kiemurtelivat pilvenpiirtäjien välissä. Katselimme Hayaton kanssa kun junat ajoivat ohi kaukana alhaalla ja korkeiden rakennusten kattojen punaiset valot varoittivat lentokoneita vilkkumalla taisaiseen tahtiin.
Morit halusivat antaa minulle käyttöön vanhan kännykkänsä, johon he olivat hankkineet suostumuksellani myös liittymän. Kysyin, miten maksan laskut heille, ja Daisuke ehätti heti selittämään, että hän haluaa maksaa minun puhelinlaskuni! En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä, joten päädyin hämmästelemään ja yrittämään "mutta, kun...." -fraaseja täydellisesti epäonnistuen. Olen äärettömän kiitollien Morin perheen avusta, mutta jotenkin tuollaista lahjaa on kovin vaikea ottaa vastaan, kun se tuntuu itsestä niin tavattoman arvokkaalta. Daisuke kommentoi ihmetykseeni, että hänellä on kyllä varaa maksaa, ja että hän haluaa auttaa minua kaikin mahdollisin keinoin, kun olen yksin maassa ja teen kaiken niin itsenäisesti. Daisuke selitti, että Japanissa yleensä nuoret asuvat vielä vanhempiensa helmoissa ja saavat myös toimeentulonsa vanhemmiltaan, joten hän haluaa auttaa minua. Olen kuulemma kuin tytär hänelle täällä Japanissa... Japanilaisten ystävällisyys alkaa saavuttaa mittasuhteet, joihin en oikein osaa enää reagoida. ^_^
Niinpä minulla on nyt siis matkapuhelin ja japanilainen liittymä. Omalta osaltani tämä kävi siis helposti, vaikka jotenkin jokaista e-mailia puhelimella kirjoittaessani en voi olla miettimättä, paljonkohan tämäkin nyt taas maksaa Daisukelle. Morit pyysivät minua käymään kesälomalla luonaan, joten siihen mennessä haluan keksiä jonkun kivan tavan muistaa heitä ja osoittaa heille, miten paljon heidän ystävällisyytensä merkitsee minulle. Mutta miten semmoisen asian muka voi ylipäätään osottaa? :P
Torstai-aamuna nousin varhain, puoli seitsemältä, lasten vielä nukkuessa yöuniaan. Ennen lähtöäni ehdin vielä kurkistaa verhojen välistä nähdäkseni aamuauringon valaiseman Yokohaman kaupungin. Miten upea kaupunki. Sitä täytyy kyllä päästä katsomaan myös katutasolta hieman tarkemmin. Seitsemän maissa hyvästelin Morit ja astuin junaan, takaisin kohti Sagami-Oonoa. Seuraavan kerran näkisin heidät mitä luultavimmin vasta kesällä.
Daisuke tuli minua vastaan keskiviikkona Sagami-Oonon asemalle, josta hän osti meille junaliput Yokohamaan. Hyppäsimme pikajunaan, ja vajaan tunnin ja kahden junan vaihdon jälkeen saavuimme Yokohamaan. Morit halusivat viedä minut syömään Yokohaman kuuluisaan Chinatowniin kiinalaista ruokaa. Mahaan humahtivat ravintolassa niin epämääräiset lonkerot, kuin hain pyrstö ja ihanat höyrytetyt lihanyytit. Söin myös kiinalaistyyppisesti valmistettuja ankan munia, sekä itse ankkaa. Kymmenien erilaisten pieneten annosten jälkeen olin melkoisen täynnä.
Oli tavattoman mukavaa nähdä Moreja pitkästä aikaa. Kommunikoimme pääosin japaniksi, mutta välillä myös englanniksi. Oli hauskaa huomata, että tällä kertaa, toisin kuin reilu vuosi sitten, pystyin juttelemaan myös Hayaton kanssa. Sainkin pikkupojasta kovan fanin, ja Hayato oli sitä mieltä, että "Liisa on kiltti lapsille." Eriko nauroi tähän, että kyllä Liisa on kiltti ihan kaikille. X)
Koska keskiviikkona minun täytyi suunnata kuitenkin suhteellisen aikaisin takaisin kohti Sagami-Oonoa, Daisuke ja Eriko ehdottivat, että voisin tulla seuraavana päivänä uudelleen, ja jäädä yöksi heidän hotelliinsa. Suostuin suunnitelmaan, sillä muutama ravintolassa vietetty tunti ei tuntunut riittävän ollenkaan kaikkien kuulumisten vaihtamiseen ja suloisten pikkupoikien kanssa hassutteluun. Niinpä torstaina koulun jälkeen selvitin tieni junanvaihdot mukaan lukien Yokohaman Minatomirain asemalle, jonka vieressä Morien hotelli sijaitsi. Kävimme Erin ja poikien kanssa syömässä italialaisessa ravintolassa.
Ruokailun jälkeen lähdimme Morien hotellille. Ja mikä hotelli se olikaan! Kun eriko avasi huoneen jättimäiten ikkunoiden edessä olleet verhot olin puodottaa silmät päästäni. Huone sijaitsi 55 kerroksessa, joten näkymät olivat aivan uskomattomat. Pimentyneessä illassa kaupungin valot välkehtivät horisonttiin saakka ja valaistut autotiet kiemurtelivat pilvenpiirtäjien välissä. Katselimme Hayaton kanssa kun junat ajoivat ohi kaukana alhaalla ja korkeiden rakennusten kattojen punaiset valot varoittivat lentokoneita vilkkumalla taisaiseen tahtiin.
Morit halusivat antaa minulle käyttöön vanhan kännykkänsä, johon he olivat hankkineet suostumuksellani myös liittymän. Kysyin, miten maksan laskut heille, ja Daisuke ehätti heti selittämään, että hän haluaa maksaa minun puhelinlaskuni! En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä, joten päädyin hämmästelemään ja yrittämään "mutta, kun...." -fraaseja täydellisesti epäonnistuen. Olen äärettömän kiitollien Morin perheen avusta, mutta jotenkin tuollaista lahjaa on kovin vaikea ottaa vastaan, kun se tuntuu itsestä niin tavattoman arvokkaalta. Daisuke kommentoi ihmetykseeni, että hänellä on kyllä varaa maksaa, ja että hän haluaa auttaa minua kaikin mahdollisin keinoin, kun olen yksin maassa ja teen kaiken niin itsenäisesti. Daisuke selitti, että Japanissa yleensä nuoret asuvat vielä vanhempiensa helmoissa ja saavat myös toimeentulonsa vanhemmiltaan, joten hän haluaa auttaa minua. Olen kuulemma kuin tytär hänelle täällä Japanissa... Japanilaisten ystävällisyys alkaa saavuttaa mittasuhteet, joihin en oikein osaa enää reagoida. ^_^
Niinpä minulla on nyt siis matkapuhelin ja japanilainen liittymä. Omalta osaltani tämä kävi siis helposti, vaikka jotenkin jokaista e-mailia puhelimella kirjoittaessani en voi olla miettimättä, paljonkohan tämäkin nyt taas maksaa Daisukelle. Morit pyysivät minua käymään kesälomalla luonaan, joten siihen mennessä haluan keksiä jonkun kivan tavan muistaa heitä ja osoittaa heille, miten paljon heidän ystävällisyytensä merkitsee minulle. Mutta miten semmoisen asian muka voi ylipäätään osottaa? :P
Torstai-aamuna nousin varhain, puoli seitsemältä, lasten vielä nukkuessa yöuniaan. Ennen lähtöäni ehdin vielä kurkistaa verhojen välistä nähdäkseni aamuauringon valaiseman Yokohaman kaupungin. Miten upea kaupunki. Sitä täytyy kyllä päästä katsomaan myös katutasolta hieman tarkemmin. Seitsemän maissa hyvästelin Morit ja astuin junaan, takaisin kohti Sagami-Oonoa. Seuraavan kerran näkisin heidät mitä luultavimmin vasta kesällä.
torstai 23. huhtikuuta 2009
Päivät vierivät koulua käydessä
Tämä viikko on vierähtänyt kovaa kyytiä, eikä pitkien koulupäivien jälkeen ole aina ollut aikaa kirjoitella blogiin. Parina päivänä lähdin koululta jopa vasta joskus viiden, kuuden aikaan, joten niinä iltoina olo on ollut suhteellisen unelias.
Viime viikko oli aika raskas. Yllättävä luokan vaihdos, kurssien menoon totuttautuminen ja alati uusien ihmisten tapaaminen oli väsyttävää, vaikkakin myös mielenkiintoista. Viime viikolla tuntui vielä kauhean epätoivoiselta vaihtaa luokkaa, vaihtaa kursseja ja samaan aikaan koettaa selvitä kaikesta japaniksi. Tällä viikolla meno on kuitenkin pikkuhiljaa tasaantunut, ja olen huomannut, että turhaa huolehdin mistään. Aiemmissa luokissani tapaamani ihmiset ovat edelleen moikkailleet minua, tulleet juttelemaan ja pyytäneet minua syömään yhdessä lounasta. Lisäksi molemmista uusista luokista on löytynyt mukavia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa jutella tunneilla ja välitunneilla. Molemmissa uusissa luokissani on nyt myös tyyppi, toisessa jopa kaksi, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua hieman englanniksi esimerkiksi opettajan kanssa koulutöistä keskustellessani. Pakko myöntää, että tässä vaiheessa tuo apu on ihan tervetullutta. Vaikka ymmärränkin suuren osan opettajan puheesta, vastaaminen japaniksi on se, joka tuottaa yleensä vaikeuksia.
Kurssit ovat olleet mielenkiintoisia, lukuunottamatta yhtä perjantain kurssia, jonka hulppeana sisältönä olivat epämiellyttäväksi yllätyksekseni Illustratorin ja Photoshopin alkeet. Siinä sitä sitten piirreltiin neliöitä ja ympyröitä muiden mukana japanilaisella käyttöliittymällä. Värähdin tuskasta, kun kuulin, että kurssin lopputyönä on itseä varten tehty havainnollinen tutoriaalityyppinen opas kyseisten ohjelmien käytöstä. Se mikä tässä kaikessa on niin rasittavaa, on se, että olen paitsi osannut käyttää Photoshoppia yläasteelta lähtien, olen myös käynyt sekä Metropoliassa, että sitä aiemmassa oppilaitoksessani Vantaan ammattiopisto Variassa yhteensä varmaankin kuusi erilaita Illustratorin ja Photoshopin saloihin perehdyttävää kurssia, joiden lisäksi olen käynyt lukuisia kursseja, joiden ohessa kyseisiä ohjelmia käsitellään. Jostain kumman syystä siis ei hirveästi huvittaisi käydä taas kerran kyseisten ohjelmien alkeita, etenkään, kun se tulisi olemaan erittäin hankalaa japanilaisella käyttöliittymällä. Hyvä kun osasin sulkea Macin tunnin jälkeen, joten tarvitsisin koko ajan jonkun selittäämään mitä jossain nappulassa lukee. :P Onneksi tänään sain vihreää valoa suunnitelmalleni jättäytyä pois kurssilta selitettyäni, että olen käynyt lukuisia samanlaisia kursseja Suomessa. Huomenaamuna käyn juttelemassa vielä asiasta kurssin opettajan kanssa, ja sen jälkeen - toivottavasti - saan poistua luokasta.
Tietokonerintamalla täällä ollaan jokseenkin samalla tasolla kuin Suomessa omassa koulussani.
Koneet ovat samanlaisia iMacceja, kuin Suomessa omassa koulussani on, joten teknisesti tietokoneluokkien taso on aika samanlaista. Suomessa meillä tosin on käytössä jo Adoben CS4-paketti, kun täällä vielä käytetään 3:sta. Noh, toisaalta niiden ero ei nyt niin hirveän suuri ole. Tietokoneluokat itsessään ovat paljon Vantaan ikkunattomia koppeja hauskemmat. Niiden lattiat on peitetty kokolattiamatolla, ja luokkaan mentäessä laitetaan jalkaan tohvelit. Tulostimia tuntuu olevan jokaisessa tietokoneluokassa useita, ja niitä saa käyttää ilmaiseksi, mikäli tuo omat paperit. Käytäntö on sama kuin metropoliassa sillä eroavaisuudella, että nämä tuottavat myös värillistä jälkeä! Varsin kiva ominaisuus koulutöitä tulostellessa. Metropoliassa väriprinteistä kun joutuu maksamaan erikseen. :(
Ehdin tutustua viime viikolla myös hieman paremmin Joshibin kirjastoon. Kirjasto on vieläkin suurempi kuin aiemmin osasin hahmottaa, ja sieltä löytyy vaikka mitä! Olen tutustunut vasta lähinnä graafisen suunnittelun osioon ja dvd-hyllyy, mutta jo niissä riittää ihasteltavaa. Etenkin dvd-kokoelma on mainio, sillä siellä on mm. laaja valikoima uusia elokuvia, animaatioita, dokumentteja ja lisäksi tutkimusmateriaalia. Ehdin jo katsoa yhtenä päivänä pätkän Ghiblin studion animaattoreiden työtä käsittelevästä dokumenttielokuvasta. Dvd:itä ei saa viedä kotiin, vaan niitä katsotaan kirjastossa omalta litteältä tv-ruudulta kuulokkeet korvilla. Ihan mukava tapa viettää esimerkiksi aikaa sellaisena päivänä, jos opettaja ei vaikka satukaan ilmestymään tunnille, tai on muuten jostain kumman syystä vapaahetki.
Tällä viikolla asiat ovat pikkuhiljaa alkaneet tuntua arkisemmilta, mikä on erittäin helpottavaa. Joka aamu pyöräilen parin vakiotyypin ohi, katselen kun vanhusjoukkio pelaa krokettia pallokentällä ja kävelen samoja reittejä samoihin luokkahuoneisiin. Kun kurssien konsepti alkaa pikkuhiljaa olla selvä, on myös helpompi keskittyä varsinaiseen koulutyöhön sen sijaan, että keskittyisi murehtimaan, kun ei tajua mitä pitää tehdä. Luokanvaihdoksen jälkeen animaatiokurssi vaihtui hieman kummalliseen viivoihin ja hahmottamiseen keskittyvään kurssiin, jolla teemme tällä hetkellä rautalankamalleja kädestä... O_O Kyseisellä kurssilla useimmat muut opiskelijat tuntuvat välillä olevan aika lailla yhtä pihalla kuin minäkin, mikä helpottaa sulautumistani joukkoon. ;) Iltapäivänkurssi on yritysgrafiikkaa, jossa suunittelen parhaillaan uutta logoa Googlelle. Kurssin kulku on selkeää ja opettaja varsin yksiselitteinen ja helposti ymmärtävä, joten se kurssi tuntuu varsin kotoisalta. Myös aihepiiri on ennalta tuttu, mikä helpottaa työskentelyäni huomattavasti.
Tiistai-iltapäivien valokuvauskurssi lähti liikkeelle melko lailla alkeista, jotka minulla jo ovat aika lailla hallussa, mutta kurssilla käsitellään myös minulle uusia asioita, kuten filmin kehittämistä ja muunlaisia valokuvaukseen liittyviä käsityötekniikoita. Digikuvauksen ohella on hauskaa päästä kokeilemaan myös pimiötyöskentelyä!
Nyt on kuitenkin lähdettävä käymään kaupassa, sillä paitsi että maha kurnii, on myös hankittava pihdit, jotta voin alkaa vääntämään maanantaiksi rautalankaa käden muotoon... :P
Viime viikko oli aika raskas. Yllättävä luokan vaihdos, kurssien menoon totuttautuminen ja alati uusien ihmisten tapaaminen oli väsyttävää, vaikkakin myös mielenkiintoista. Viime viikolla tuntui vielä kauhean epätoivoiselta vaihtaa luokkaa, vaihtaa kursseja ja samaan aikaan koettaa selvitä kaikesta japaniksi. Tällä viikolla meno on kuitenkin pikkuhiljaa tasaantunut, ja olen huomannut, että turhaa huolehdin mistään. Aiemmissa luokissani tapaamani ihmiset ovat edelleen moikkailleet minua, tulleet juttelemaan ja pyytäneet minua syömään yhdessä lounasta. Lisäksi molemmista uusista luokista on löytynyt mukavia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa jutella tunneilla ja välitunneilla. Molemmissa uusissa luokissani on nyt myös tyyppi, toisessa jopa kaksi, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua hieman englanniksi esimerkiksi opettajan kanssa koulutöistä keskustellessani. Pakko myöntää, että tässä vaiheessa tuo apu on ihan tervetullutta. Vaikka ymmärränkin suuren osan opettajan puheesta, vastaaminen japaniksi on se, joka tuottaa yleensä vaikeuksia.
Kurssit ovat olleet mielenkiintoisia, lukuunottamatta yhtä perjantain kurssia, jonka hulppeana sisältönä olivat epämiellyttäväksi yllätyksekseni Illustratorin ja Photoshopin alkeet. Siinä sitä sitten piirreltiin neliöitä ja ympyröitä muiden mukana japanilaisella käyttöliittymällä. Värähdin tuskasta, kun kuulin, että kurssin lopputyönä on itseä varten tehty havainnollinen tutoriaalityyppinen opas kyseisten ohjelmien käytöstä. Se mikä tässä kaikessa on niin rasittavaa, on se, että olen paitsi osannut käyttää Photoshoppia yläasteelta lähtien, olen myös käynyt sekä Metropoliassa, että sitä aiemmassa oppilaitoksessani Vantaan ammattiopisto Variassa yhteensä varmaankin kuusi erilaita Illustratorin ja Photoshopin saloihin perehdyttävää kurssia, joiden lisäksi olen käynyt lukuisia kursseja, joiden ohessa kyseisiä ohjelmia käsitellään. Jostain kumman syystä siis ei hirveästi huvittaisi käydä taas kerran kyseisten ohjelmien alkeita, etenkään, kun se tulisi olemaan erittäin hankalaa japanilaisella käyttöliittymällä. Hyvä kun osasin sulkea Macin tunnin jälkeen, joten tarvitsisin koko ajan jonkun selittäämään mitä jossain nappulassa lukee. :P Onneksi tänään sain vihreää valoa suunnitelmalleni jättäytyä pois kurssilta selitettyäni, että olen käynyt lukuisia samanlaisia kursseja Suomessa. Huomenaamuna käyn juttelemassa vielä asiasta kurssin opettajan kanssa, ja sen jälkeen - toivottavasti - saan poistua luokasta.
Tietokonerintamalla täällä ollaan jokseenkin samalla tasolla kuin Suomessa omassa koulussani.
Koneet ovat samanlaisia iMacceja, kuin Suomessa omassa koulussani on, joten teknisesti tietokoneluokkien taso on aika samanlaista. Suomessa meillä tosin on käytössä jo Adoben CS4-paketti, kun täällä vielä käytetään 3:sta. Noh, toisaalta niiden ero ei nyt niin hirveän suuri ole. Tietokoneluokat itsessään ovat paljon Vantaan ikkunattomia koppeja hauskemmat. Niiden lattiat on peitetty kokolattiamatolla, ja luokkaan mentäessä laitetaan jalkaan tohvelit. Tulostimia tuntuu olevan jokaisessa tietokoneluokassa useita, ja niitä saa käyttää ilmaiseksi, mikäli tuo omat paperit. Käytäntö on sama kuin metropoliassa sillä eroavaisuudella, että nämä tuottavat myös värillistä jälkeä! Varsin kiva ominaisuus koulutöitä tulostellessa. Metropoliassa väriprinteistä kun joutuu maksamaan erikseen. :(
Ehdin tutustua viime viikolla myös hieman paremmin Joshibin kirjastoon. Kirjasto on vieläkin suurempi kuin aiemmin osasin hahmottaa, ja sieltä löytyy vaikka mitä! Olen tutustunut vasta lähinnä graafisen suunnittelun osioon ja dvd-hyllyy, mutta jo niissä riittää ihasteltavaa. Etenkin dvd-kokoelma on mainio, sillä siellä on mm. laaja valikoima uusia elokuvia, animaatioita, dokumentteja ja lisäksi tutkimusmateriaalia. Ehdin jo katsoa yhtenä päivänä pätkän Ghiblin studion animaattoreiden työtä käsittelevästä dokumenttielokuvasta. Dvd:itä ei saa viedä kotiin, vaan niitä katsotaan kirjastossa omalta litteältä tv-ruudulta kuulokkeet korvilla. Ihan mukava tapa viettää esimerkiksi aikaa sellaisena päivänä, jos opettaja ei vaikka satukaan ilmestymään tunnille, tai on muuten jostain kumman syystä vapaahetki.
Tällä viikolla asiat ovat pikkuhiljaa alkaneet tuntua arkisemmilta, mikä on erittäin helpottavaa. Joka aamu pyöräilen parin vakiotyypin ohi, katselen kun vanhusjoukkio pelaa krokettia pallokentällä ja kävelen samoja reittejä samoihin luokkahuoneisiin. Kun kurssien konsepti alkaa pikkuhiljaa olla selvä, on myös helpompi keskittyä varsinaiseen koulutyöhön sen sijaan, että keskittyisi murehtimaan, kun ei tajua mitä pitää tehdä. Luokanvaihdoksen jälkeen animaatiokurssi vaihtui hieman kummalliseen viivoihin ja hahmottamiseen keskittyvään kurssiin, jolla teemme tällä hetkellä rautalankamalleja kädestä... O_O Kyseisellä kurssilla useimmat muut opiskelijat tuntuvat välillä olevan aika lailla yhtä pihalla kuin minäkin, mikä helpottaa sulautumistani joukkoon. ;) Iltapäivänkurssi on yritysgrafiikkaa, jossa suunittelen parhaillaan uutta logoa Googlelle. Kurssin kulku on selkeää ja opettaja varsin yksiselitteinen ja helposti ymmärtävä, joten se kurssi tuntuu varsin kotoisalta. Myös aihepiiri on ennalta tuttu, mikä helpottaa työskentelyäni huomattavasti.
Tiistai-iltapäivien valokuvauskurssi lähti liikkeelle melko lailla alkeista, jotka minulla jo ovat aika lailla hallussa, mutta kurssilla käsitellään myös minulle uusia asioita, kuten filmin kehittämistä ja muunlaisia valokuvaukseen liittyviä käsityötekniikoita. Digikuvauksen ohella on hauskaa päästä kokeilemaan myös pimiötyöskentelyä!
Nyt on kuitenkin lähdettävä käymään kaupassa, sillä paitsi että maha kurnii, on myös hankittava pihdit, jotta voin alkaa vääntämään maanantaiksi rautalankaa käden muotoon... :P
Kirjoittanut
Riisa
klo
11.41
Aiheet:
arki,
japanin kieli,
Joshibi,
opiskelu,
vaikeudet,
ystävät Japanissa
lauantai 18. huhtikuuta 2009
Illanviettoa koulukavereiden kanssa
Torstaina An-chan ja Megumi kysyivät mitä olen tekemässä illalla, ja koska minulla ei ollut mitään suunnitelmia, lähdimme illalla yhdessä syömään. Kävimme Sagami-Oonossa sijaitsevassa kivassa ravintolassa. Valitsin listalta soba-setin, johon kuului soba-nuudelien lisäksi kupillinen riisiä, jotain vihanneksia, jotain kuulemma perunasta tehtyä kummallista limaista mössöä, sekä herkullista raakaa tonnikalaa. Tonnikala on mielestäni niin hyvä kaikissa muodoissa, raakana, paistettuna tai ihan vaikka purkkiversionakin, vaikkakaan jälkimmäistä ei oikein voi millään tapaa makunsa tai minkään muunkaan ominaisuutensa puolesta verrata kunnolliseen tonnikalan lihaan.
Ruoka oli hyvää, ja se ei ollut kovin kallistakaan. Koko tästä setistä teen ja veden kera maksoin muistaakseni 780 yeniä, eli n. 6 euroa.
Ravintolassa tapasimme yllättäen myös pari muuta Joshibin opiskelijaa, jotka liittyivät seuraamme, kun menimme ruoan jälkeen ottamaan purikurakuvia läheiseen pelihalliin. Purikurakuvat ovat pieniä tarrakuvia, joita usein nuoret tytöt ja parit ottavat hieman passikuva-automaattia muistuttavassa kopissa. Kuvan ottamisen jälkeen siirrytään kopin toiseen osaan, jossa koristellaan otettuja kuvia tietokoneella. Tämän jälkeen postikortin kokoinen kuva-arkki printtautuu kopin ulkopuolelle. Kuvat jaetaan yleensä kavereiden kesken tasan, ja tätä varten pelihalleissa on myös piste, jossa kuva-arkit voi leikata saksilla osiin. Nykyisin purikurassa on myös mahdollisuus tallentaa kuvat sähköpostiin tai matkapuhelimeen koristeluvaiheen jälkeen tietokoneella. Ollessani viimeksi vuonna 2004 Japanissa, en koskaan törmännyt näihin uusiin kännykkävaihtoehtoihin, mutta kieltämättä ne ovat ihan hauska lisä perinteisten tarrakuvien rinnalle. Harmi, että yleensä purikura-automaatit vain haluavat japanilaisen kännykkäsähköposti-osoitteen. Koulukaverini kuitenkin lähettivät maililla ottamamme kuvat myös minulle, joten minun on mahdollista esitellä mahtavia otoksiamme myös näin netissä.
Kuvassa vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas Matsuri-san, Megumi-san, An-chan, Suu-san ja joku kalmankalpea kummitus.
Joistakin purikura-automaateista huomaa selvästi, että ne on suunniteltu japanilaisten kasvojen ikuistamiseen. Automaatti korostaa kuvan tumia kohtia ja kopin valaistus tekee ihosta kuulaan vaalean. Sopii tummatukkaisille ja mustasilmäisille japanittarille, mutta annas kun minä menen siihen valokeilaan. Yhden kopin erikoisuus oli se, että se kaunistaa, eli korostaa etenkin silmiä tummentamalla niiden värisävyjä printtivaiheessa. Noh, eihän se automatiikka tietenkään tunnistanut sinisiä silmiä, joten minun kuvastani korostuivat lähinnä silmälasien sangat. XD
Purikurien jälkeen päädyimme käymään vielä kahvilla Starbucksissa. En voinut vastustaa kiusausta ottaa juustokakkua, jonka sulattelemisessa menikin sitten koko loppu ilta. Aika tuhtia tavaraa, mutta niiiiiin hyvää. ^_^
perjantai 17. huhtikuuta 2009
Koulumatka japanilaisissa misemissa
Tämä viikko on ollut todella lämmin lukuun ottamatta tätä päivää, jona erehdyin pukeutumaan alkuviikon hellelukemien mukaisesti ja palelluin vilpoisan tuulen ja sateen yllättäessä minut pyöräillessäni sekä aamulla koululle että sieltä illalla kotiin. Toivottavasti pian olisi taas aurinkoista. Koulun kampuksen puistomaisella pihalla on mukava istuskella tuntien alkua odotellessa.
Koulupäivät ovat tällä viikolla venähtäneet välillä melkein kuuteen saakka, joten olen ollut koulusta palattuani ihan valmis yöunille. Melkein joka ilta on tullut kuitenkin juteltua koneen ääressä perheen ja muutamien ystävien kanssa, joten nukkumaan meno on aina vierähtänyt vähän pidemmälle. Ehkä pitäisi koettaa mennä nukkumaan jo kymmeneltä, kun tämä elo täällä tuntuu vievät minusta mehut ihan kokonaan. Luultavasti se fakta, että joudun aivan koko ajan koulussa ja esimerkiksi kaupassa ostoksilla ollessani miettimään kuulemaani ja taistelemaan, jotta saan jotain sanotuksi, on saanut minut viikon loppuu mennessä ihan väsyneeksi. Vapaapäivät siis lataillaankin akkuja ja vältellään kaikkea mahdollista aivotyöskentelyä niin pitkälle kuin se on mahdollista. ;)
Sateesta huolimatta koulumatkat taittuvat nykyisin oikein mukavasti. Puolen tunnin pyörämatka ei oikeastaan tunnu ollenkaan pitkältä, kun pitää koko ajan keskityä niin tarkasti liikenteeseen tai mukavien maisemien tarkkailuun. Pyöräilijöitä on paljon, autoja on paljon ja kukaan ei tunnu ihan tietävän, kenen kuuluisi mennä risteyksessä ensin, tai millä puolella tietä pyöräilijöiden pitäisi ajaa. Itse yritän pitäytyä yleensä vasemmalla, jossa autotkin ajavat, mutta joskus tulee ajauduttua suomalaiseen tapaan oikealle.
Puolen tunnin pyörämatkan varrella on paljon katseltavaa. Koska asun lähellä asemaa, ihan aluksi täytyy ylittää junarata. Tapoja on pari. Voi joko kiertää kauempaa ja mennä alikulkutunnelista (tätä vaihtoehtoa en ole vielä testannut) tai sitten mennä aseman läheisyydessä olevaa ylikulkusiltaa pitkin. Ylikulkusillassa oma jipponsa on tosin se, että varsinaiselle sillalle pitää nousta joko hissillä tai kiemurtelevaa rappusten ja pyöräliuskan yhdistelmää pitkin. Otan yleensä hissin, ellei se ole juuri ehtinyt lähteä ylös, sillä paitsi että liuskaa pitkin pyörän työntäminen on aika raskasta, se on myös suunnilleen yhtä hidasta kuin hissin odottelu. Sillan ylitettyään alasmeno tapahtuu samanlaisin konstein.
Radan jälkeen matkan varrella on aluksi vilkas autotie, jonka toisella puolella on jalka- ja pyöräkäytävä ja toisella puolella pieni tiestä lohkaitu vihreällä merkitty ajokaista pyöräilijöille. Ajan yleensä tällä ajokaistalla, sillä varsinainen jalkakäytävä on aamuisin ihan tupaten täynnä koululaisia, eikä siellä siis varsinaisesti kykene ajamaan.
Hieman pidemmällä tämä matkan ikävin, hitain ja eniten tarkkaavaisuutta vaativa vaihe loppuu, ja fillaristille aukeaa ihanien, japanilaisittain suhteellisten leveiden ja rauhallisten pyöräteiden taivas. Tämän pyörätien varressa on lähinnä muutamakerroksisia omakotitaloja, juoma-automaatteja, sekä pikkuruisia istutuspeltoja, joiden ääressä kyykkii lähes päivittäin sympaattisen näköisiä vanhuksia työn touhussa. Pelloilla näyttää kasvavan sipuleita, salaatteja ja muita vihanneksia. Muutamat pellot ovat vielä mustan, kauniin mullan peitossa. Pyöräteiden varressa tuoksuu maaseutu, joka on Tokiossa aika erikoinen tuoksu. Tulee aika pohjanmalainen lapsuusajan fiilinki, kun haistelee vastaleikattua ruohoa ja mullan tuoksua. Olen huomannut, että täkäläisissä nämä rehelliset tuoksut, joita etenkin erään kanalan kohdalla maustaa sopivassa tuulessa kirpakka lannan haju, eivät herätä liiemmin mitään mukavia nostalgian tunteita. ;)
Yhden peltoaukean jälkeen eteen aukeaa kuin tyhjästä iso temppeli. Se on upean näköinen, mutta en ole koskaan nähnyt siellä tai sen pihalla ketään. En siis ole myöskään itse uskaltautunut tutustumaan siihen sen lähemmin kuin pysähtymällä napsaisemaan valokuvan keskiviikkona temppelin ohi pyöräillessäni.
Lopultakin eilen muistin ottaa kuvan myös näiden pyöräretkien oleellisimmasta osasta, eli ostamastani polkupyörästä. Se on mielestäni oikein hyväkuntoisen oloinen ollakseen käytetty, vain hieman ruostetta siellä täällä muistona sateessa seisomisesta. Mietin myös, että voi jopa olla mukavampaa ajaa hyväkuntoisella käytetyllä pyörällä kuin sisäänajamattomalla uutuudenkankealla じてんしゃ:lla (jitensha = polkupyörä). Toivottavasti menopelini palvelee minua hyvin tulevat kuukaudet. ^_^
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Luokan vaihdos
Eilen sain kv-toimistosta sähköpostia. Toinen opettajistani oli ollut huolissaan, että sekä aamu- että iltakurssien suorittaminen täysin japaniksi ilman minkäänlaista englannin kielistä apua olisi minulle liian rankkaa. Hän ehdotti, että ehkä voisin ottaa vain toisen kurssin. Kv-toimisto kysyi mielipidettäni asiaan, ja sanoin, että toki välillä joitain asioita on hankalaa ymmärtää, mutta että olen kotiutunut luokkaan aika mukavsti ja kaikki ovat tavattoman avuliaita. Sanoin, että mikäli olisi mahdollista, haluaisin koettaa pysyä molemmilla kursseilla, ja mahdollisesti sitten seuraavien kurssien alkessa jättää toisen pois, mikäli tämä alku tuntusi liian rankalta.
Tänään sitten puolen päivän aikaan kv-toimiston assistentti Mari-san tuli kertomaan, että he ovat suunnitelleet, että vaihtaisin opiskelijaryhmiä sellaiseen ryhmään, jossa olisi joku oppilas, joka osaisi englantia. Niinpä hieman harmissani jouduin vaihtamaan ryhmää mukavista ryhmistä taas aivan uusien ihmisten joukkoon. Ei sillä, että uusi luokkani olisi ollut yhtään ikävämpi, tai etteikö siellä olisi riittänyt mukavia ihmisiä, mutta jotenkin tuntui, että olin ehtinyt jo muodostamaan edes jonkinlaista alustavaa kaveripiiriä toisissia luokkaryhmissä. No, tilanne on kuitenkin nyt se, että opiskelen tästä eteenpäin eri ihmisten kanssa ja kurssit ovat eri järjestyksessä. Sisällöt pysyvät siis samana, mutta vuoteni alkaakin animaatiokurssin sijaan visuaalisen kommunikaation kurssilla ja yritysgrafiikan ja -typografian kurssilla. Sinänsä tämä järjestely on varmasti näin alun opiskelun kannalta parempi vaihtoehto, sillä paitsi että luokassa on aina henkilö, joka voi neuvoa minua tarvittaessa myös hieman englanniksi, opiskelen myös näin aluksi asioita, jotka ovat minulle ennalta jo ainakin osittain tuttuja. Ja loppujen lopuksi, enhän minä nyt kutienkaan ehtinyt olla aiempien luokkalaisteni kanssa kuin kaksi päivää. X) Olisihan se ollut ikävämpi vaihtaa ryhmää joskus kuukausien kuluttua, kuin nyt ihan vuoden alussa.
Tapasin tänään myös Taiwanista tulleen vaihto-opiskelijan, joka asuu ihan asuntoni lähellä täällä Sagami-Oonossa. Hän ei osannut sen enempää englantia kuin muutkaan, joten yhteinen kielemme on japani. Mako-san esitteli minut myös ystävälleen Wan-sanille, joka on kiinalainen Joshibin opiskelija. Sovimme Mako-sanin kanssa, että menemme yhdessä kotiin, sillä olimme molemmat pyörällä. Mako esittelikin minulle huomattavasti kivemman pyöräreitin, kuin mitä olen tähän saakka koulumatkalla käyttänyt. Aikisempi pyöräreittini nimittäin kulkee aika suoraviivaisesti aika vilkasliikenteisen tien reunassa, jossa pyörätiestä ei ole tietoakaan. Jalkakäytäväkin on n 80 centtiä leveä, joten siinä ei ole kauhean hauskaa pyöräillä, etenkään jos joku tulee vastaan. Niinpä Mako-sanin esittelemä mukavan rauhallisen asuinalueen läpi menevä reitti on mukavaa vaihtelua autojen seassa poukkoilemiseen. Kyseisellä reitillä on jopa myös pitkä pätkä ihan pyörätietä, joten siinä kelpaa ajella. :)
Pyöräily kouluun on kyllä ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin bussi, vaikka olenkin pyöräilyn jäljiltä koululla ihan hikisenä. Mietinkin, että pitää varmaan laittaa aamulla joku pyöräilykelpoinen vähemmän fiini t-paita päälle ja vaihtaa sitten koululla paita puhtaaseen. Tosin välillä päivän mittaan tulee muutenkin niin kuuma, että loppujen lopuksi niitä vaihtopaitoja taitaisi tarvita aika monta, jos haluaisi että olisi koko päivän ihan freeshi olo. X)
Lämmintä siis on ulkosalla, tänään semmoiset vaatimattomat 26 astetta, ja kesäkelien tulosta kielivät myös tänään ensimmäistä kertaa tv:ssä näkemäni torakkamyrkkymainokset. Niiden kunniaksi päätin siivota koko kämpän perusteellisesti. Imuroin, pyyhin pölyt ja pesin keittiön altaan ja viemärin kaikista ruuanmuruista. Kunpa ne nyt vain pysyisivät ulkosalla, kaikki ällöttävät ötökät..
maanantai 13. huhtikuuta 2009
Todellinen shokkikielikylpy alkaa
Tänään oli ensimmäinen varsinainen koulupäiväni japanilaisessa yliopistossa, ja edessä oli aamupäivä 2-vuosikurssin ja iltapäivä 3-vuosikurssin "Motion Graphics"-, eli animaatio- ja elokuvakurssilla. Lähdin koululle hyvissä ajoin, mikä olikin ihan hyvä juttu, sillä bussipysäkillä sain muistutuksen, että Joshibin yliopistohan tosiaan on aika iso koulu - bussijono oli varmaan 50 metriä pitkä. Onneksi bussejakin lähti vähintään 5 minuutin välein koulun suuntaan, joten ehdin kuitenkin oikein hyvin. Istumapaikalle päästäkseen olisi pitänyt odottaa pysäkillä hieman kauemmin, antaa muiden hätäisempien mennä ohi täyttyvän bussin seisomapaikoille, kunnes olisi itse jonossa suurinpiirtein ensimmäisenä. Näin pääsisi seuraavaan bussiin ensimmäisenä ja saisi himoitun istumapaikan. Eipä ole Kampissa tullut tämä tapa vastaan. ;)
Ennen tuntien alkua käväisin ostamassa hieman juotavaa ja pienen välipalan koulun kaupasta. Päivä oli taas alkanut kuumana ja aurinkoisna, joten jäätee teki terää. En ole varma oliko luokalleni yllätys, että he saavat riippakivekseen tällaisen tumpelon vaihto-opiskelijan, vai olivatko he muuten vain uteliaalla tuulella, sillä sain kyllä katseita osakseni varmasti jokaiselta luokassa olijalta istuessani hteen tyhjään pulpettiin. Yksi tyttö palasi minut nähtyään tarkastamaan luokan ovesta, että oli varmasti oikessa pakassa. X)
Kauhukseni (tai kielen opiskelun kannalta riemukseni) aamun kurssin opettaja, eikä yksikään luokkani oppilaista tunnustautunut englannin puhujaksi. En ollut olettanutkaan, että luokka olisi puollollaan englanninpuhujia, mutta jotenkin oletin, että joukossa olisi edes yksi, joka osaisi enemmän kuin pari sanaa. Opettaja osasi englantia itse asiassa niinkin vähän, että päätti turvautua välillä japaninkielisten selityksiensä lomassa ranskaan. XD
Aluksi esittelimme itsemme, sen jälkeen opettaja kertoi jotain itsestään, ja lopuksi vuorossa oli jotain selityksiä kurssin sisällöstä. Oppilaiden itsensä esittelyistä sain ihan hyvin irti, sillä puheenaiheet olivat niin yksinkertaisia: "Asun Saitamassa saakka, joten nousen kouluaamuina hieman neljän jälkeen ehtiäkseni bussiin kello 5:30." ja sitä rataa. Varsinainen kurssin selostaminen meni kyllä sen sijaan aika lahjakkaasti ohi. Yritin saada kiinni jokaisesta vähänkään tutusta sanasta, mutta saaliikseni jäi lähinnä auttava informaatio siitä, että meidän tulee miettiä keskiviikoksi ideoita animaation aiheeksi, ja että teemoina ovat väri ja ääni. Kurssilla ei ilmeisesti kuitenkaan kai toteuteta animaatiota varsinaisesti loppuun saakka, vaan suunnitellaan, miten se tehtäisiin.
Ihmiset ovat kuitenkin tavattoman mukavia. Vaikka minä en välttämättä ymmärrä heidän puheistaan oikein mitään, he jaksavat silti yrittää selittää asian moneen kertaan erilailla - japaniksi tietenkin. Välitunnilla viereisissä pöydissä istuneet tytöt juttelivat kanssani ja kyselivät kaikenlaista minusta ja Suomesta. He tiesivät Suomesta ennalta lähinnä Santa-sanin eli joulupukin, revontulet sekä purkan. ^_^'' Tuntien jälkeen jäin yrittämään opettajan kanssa keskustelua, tietääkseni mitä minun ihan tarkalleen ottaen pitäisi tehdä. Assistentti lupasi tehdä minulle jonkinlaisen opasteen englanniksi kurssista huomiseksi tai ylihuomiseksi. Juttelutuokion aikana kaikki oppilaat ehtivät lähteä syömään ennen kuin minä pääsin ulos luoksta, mutta kävellessäni portaita alakertaan Design-departmentin ulko-ovelle, yksi luokkani tytöistä pinkaisti jostain perääni ja esittäytyi luokkatoverikseni.
An-chaniksi kaveripiirissä kutsuttu tyttö esitteli minut ala-aulassa ystävälleen, joka opiskelee ymmärtääkseni teollista muotoilua myöskin Design departmentissa. He kysyivät, olenko menossa syömään lounasta, ja kun vastasin myöntävästi, he kysyivät haluanko tulla heidän kanssaan syömään. Luonnollisesti otin kutsun iloisena vastaan.
Ruokalassa seuraamme liittyi vielä kolme muuta tyttöä. Syödessämme lounata osoittautui, että An-chan ja yksi toinen seuraamme liittyneistä tytöistä olivat korealaisia! Olin aika hämmentynyt, sillä he puhuivat ainakin minun mielestäni todella hyvää japania. Jälkeenpäin ajateltuna he näyttävät kasvoiltaan ehkä kyllä hieman korealaisilta, mutta en kyllä varmasti osannut arvata heidän kansallisuuttaan, mikäli he eivät olisi sitä itse kertoneet. Ruokailun lomassa pari tytöistä kysyi, mitä teen koulun jälkeen yleensä, ja kun sanoin, että en oikein mitään, he kysyivät, haluanko lähteä joku ilta heidän kanssaan jonnekin. An-chan kertoi, että he ovat torstaina menossa seurassamme olleen japanilaisen tytön, Matsuri-sanin kotiin, ja he kutsuivat minutkin mukaan. Sanoin tulevani mielelläni. :)
Ruokatunti meni ripeästi, ja iltapäivällä edessä oli toinen koitos. Jotenkin aamupäivän jälkeen en ollut enää ihan niin yllättynyt, kun sain selville, että opettaja tai kukaan myöskään 3-vuosikurssin opiskelijoista ei puhu englantia. Jälleen esittäydyttyämme opettaja kertoi jotain omasta animaattorihistoriastaan, kurssin sisällöstä ja loppuajan katsoimme opettajan tekemiä animaatioita. Niiden on ilmeisesti tarkoitus olla meille esimerkkinä mitä kaikkea voimme kurssin päätyönä tehdä. Opettajan animaatioiden tekotavat vaihtelivat nukkeanimaatioista tietokone- ja piirrosanimaatioihin. Animaatioissa oli yleensä osana hyvää musiikkia ja melko vähän puhetta, joten niitä oli aika hauskaa seurata. Mukana oli myös opettajan tnnetulle japanilaiselle Mr. Children -bändille tekemät musiikkivideot.
Tällä jälkimmäisellä iltapäivän kurssilla meidän on tarkoitus tehdä 10-60 sekuntia pitkä piirrosanimaatio, valokuva-animaatio tai mainosfilmi. Itse valitsin perinteisen animaation, sillä ajattelin, että se voisi olla helpointa toteuttaa. En ole koskan aikaisemmin käyttänyt mitään animaation tekoon kehitttyjä tietokoneohjelmia, enkä tiedä millainen osaaminen täkäläisillä opiskelijoilla on esim Falshiin tai johonin muuhun animointiohjelmiin. En siis oikeastaan tiedä yhtään millä tekniikalla animaatio tulisi toteuttaa, ja se hidastaa hieman aivojeni kykyä ryhtyä suunnitteleman animaation aiheita. En halua haukata tässä vaiheessa vuotta liian suurta palaa..
Tuntien jälkeen opettajan assistentti selitti minulle japanin ja parin englannin sanan avuin kurssin aikataulua. Tässä vaiheessa eräs luokan oppilaista tuli kysymään assistentilta jotakin. Assistentti jutteli hänen kanssaan tovin, ja esitteli sitten minut tytölle, jonka nimi oli Yukari. Yukari-san, kuten kukaan muukaan luokan tytöistä ei puhunut englantia, mutta jotenkin kummallisesti onnistuin kuitenkin juttelemaan hänen kanssaan hyvän tovin, jonka jälkeen sovimme menevämme yhdessä Sagami-Oonoon, josta Yukari-sanin oli tarkoitus jatkaa puolen tunnin junamatka kotiinsa Tokioon. Bussipysäkillä Yukari-san kysyi mitä olen tekemässä illalla, ja sanoin, että menen ostamaan pyörää läheisestä käytettyjen pyörien kaupasta. Yukari tarjoutui lähtemään avukseni, vaikka eihän hän toki puhunut englantia sen enempää kuin liikeen myyjäkään. Otin kuitenkin avun kiitollisena vastaan, ja loppujen lopuksi japaninkielisten selitysten sekamelskassa löysin itselleni sopivan menopelin. Kävelimme Yukari-sanin kanssa takaisin asemalle minun taluttaessani uutta menopeliäni. Kiitin kovasti Yukari-sania avusta ja talutettuani pyörän junaradan kotipuolelle, eli sinne, missä asuntoni sijaitsee, hyppäsin pyöräni selkään!
Pyöräni on hopean värinen, käytetty peruspyörä ilman vaihteita. Varusteluna siinä on lukko ja auto-light, eli itsestään pimeällä syttyvä valo, joka ottaa virtansa etupyörän keskusnavasta. Kyseinen valo on tavattoman kätevä. Penkki on japanilaisittain kauhean alhaalla, joten pitää varmaan säätää sitä vielä itse hieman ylemmäksi, vaikka liikkeen mies sitä minulle jo vähän ylöspäin väänsikin. Penkin säätövipu on onneksi helppo käännettävä vipu, joten voin vekslata sen korkeutta itsekseni niin paljon kuin huvittaa. Pyörän vuokrahinta oli 980 yeniä kuukaudessa, mutta kyseisen pyöräliikkeen käytäntö on, että mikäli käytetyn pyörän haluaa ostaa itselleen, tulee vuokrahinnan perään lisätä nolla. 9800 yeniä tuntui mielestäni aika kovalta hinnalta käytetystä pyörästä, vaikka siinä kallis autolight olikin, joten empiessäni, pitäisikö minun ostaa uusi vai käytetty pyörä, pyöräliikkeen omistaja lupasi pudottaa ostohinnan 8000 yeniin. Koska se kuulosti kohtuulliselta ja pyörä oli verrattain hyväkuntoisen näköinen, päätin tyytyä halpaan vaihtoehtoon ja tein kaupat. Kyseisen hinnan päälle piti vielä maksaa 500 yenin pyörän rekisteröintimaksu. Tämä rekisteröinti on pakollinen, ja jos pyörä esimerkiksi varastetaan, minun tulee mennä rekisteröintinumeroni ja -todistukseni kanssa poliisin puheille. Yleensä rekisteröidyt pyörät kai löytyvät suhteellisen helposti, mutta ajattelin kuitenkin joku päivä käydä hankkimassa pyörääni vielä normilukon lisäksi jonkinlaisen vaijerilukon, jolla sen saa pyörätelineeseen kiinni. Kotiparkista en usko pyöräni häviävän mihinkään, sillä talossamme pyöriä säilytetään sisäpihalla, jonne pääsee vain asunnon avaimella. Sieltä tuskin kukaan vie pyörää.
Huomenna siis sykkelillä kouluun! Kyllä se ehdottomasti voittaa puolen tunnin kuumassa bussissa seisaallaan horjumisen ja hikoilemisen. ^_^
Ennen tuntien alkua käväisin ostamassa hieman juotavaa ja pienen välipalan koulun kaupasta. Päivä oli taas alkanut kuumana ja aurinkoisna, joten jäätee teki terää. En ole varma oliko luokalleni yllätys, että he saavat riippakivekseen tällaisen tumpelon vaihto-opiskelijan, vai olivatko he muuten vain uteliaalla tuulella, sillä sain kyllä katseita osakseni varmasti jokaiselta luokassa olijalta istuessani hteen tyhjään pulpettiin. Yksi tyttö palasi minut nähtyään tarkastamaan luokan ovesta, että oli varmasti oikessa pakassa. X)
Kauhukseni (tai kielen opiskelun kannalta riemukseni) aamun kurssin opettaja, eikä yksikään luokkani oppilaista tunnustautunut englannin puhujaksi. En ollut olettanutkaan, että luokka olisi puollollaan englanninpuhujia, mutta jotenkin oletin, että joukossa olisi edes yksi, joka osaisi enemmän kuin pari sanaa. Opettaja osasi englantia itse asiassa niinkin vähän, että päätti turvautua välillä japaninkielisten selityksiensä lomassa ranskaan. XD
Aluksi esittelimme itsemme, sen jälkeen opettaja kertoi jotain itsestään, ja lopuksi vuorossa oli jotain selityksiä kurssin sisällöstä. Oppilaiden itsensä esittelyistä sain ihan hyvin irti, sillä puheenaiheet olivat niin yksinkertaisia: "Asun Saitamassa saakka, joten nousen kouluaamuina hieman neljän jälkeen ehtiäkseni bussiin kello 5:30." ja sitä rataa. Varsinainen kurssin selostaminen meni kyllä sen sijaan aika lahjakkaasti ohi. Yritin saada kiinni jokaisesta vähänkään tutusta sanasta, mutta saaliikseni jäi lähinnä auttava informaatio siitä, että meidän tulee miettiä keskiviikoksi ideoita animaation aiheeksi, ja että teemoina ovat väri ja ääni. Kurssilla ei ilmeisesti kuitenkaan kai toteuteta animaatiota varsinaisesti loppuun saakka, vaan suunnitellaan, miten se tehtäisiin.
Ihmiset ovat kuitenkin tavattoman mukavia. Vaikka minä en välttämättä ymmärrä heidän puheistaan oikein mitään, he jaksavat silti yrittää selittää asian moneen kertaan erilailla - japaniksi tietenkin. Välitunnilla viereisissä pöydissä istuneet tytöt juttelivat kanssani ja kyselivät kaikenlaista minusta ja Suomesta. He tiesivät Suomesta ennalta lähinnä Santa-sanin eli joulupukin, revontulet sekä purkan. ^_^'' Tuntien jälkeen jäin yrittämään opettajan kanssa keskustelua, tietääkseni mitä minun ihan tarkalleen ottaen pitäisi tehdä. Assistentti lupasi tehdä minulle jonkinlaisen opasteen englanniksi kurssista huomiseksi tai ylihuomiseksi. Juttelutuokion aikana kaikki oppilaat ehtivät lähteä syömään ennen kuin minä pääsin ulos luoksta, mutta kävellessäni portaita alakertaan Design-departmentin ulko-ovelle, yksi luokkani tytöistä pinkaisti jostain perääni ja esittäytyi luokkatoverikseni.
An-chaniksi kaveripiirissä kutsuttu tyttö esitteli minut ala-aulassa ystävälleen, joka opiskelee ymmärtääkseni teollista muotoilua myöskin Design departmentissa. He kysyivät, olenko menossa syömään lounasta, ja kun vastasin myöntävästi, he kysyivät haluanko tulla heidän kanssaan syömään. Luonnollisesti otin kutsun iloisena vastaan.
Ruokalassa seuraamme liittyi vielä kolme muuta tyttöä. Syödessämme lounata osoittautui, että An-chan ja yksi toinen seuraamme liittyneistä tytöistä olivat korealaisia! Olin aika hämmentynyt, sillä he puhuivat ainakin minun mielestäni todella hyvää japania. Jälkeenpäin ajateltuna he näyttävät kasvoiltaan ehkä kyllä hieman korealaisilta, mutta en kyllä varmasti osannut arvata heidän kansallisuuttaan, mikäli he eivät olisi sitä itse kertoneet. Ruokailun lomassa pari tytöistä kysyi, mitä teen koulun jälkeen yleensä, ja kun sanoin, että en oikein mitään, he kysyivät, haluanko lähteä joku ilta heidän kanssaan jonnekin. An-chan kertoi, että he ovat torstaina menossa seurassamme olleen japanilaisen tytön, Matsuri-sanin kotiin, ja he kutsuivat minutkin mukaan. Sanoin tulevani mielelläni. :)
Ruokatunti meni ripeästi, ja iltapäivällä edessä oli toinen koitos. Jotenkin aamupäivän jälkeen en ollut enää ihan niin yllättynyt, kun sain selville, että opettaja tai kukaan myöskään 3-vuosikurssin opiskelijoista ei puhu englantia. Jälleen esittäydyttyämme opettaja kertoi jotain omasta animaattorihistoriastaan, kurssin sisällöstä ja loppuajan katsoimme opettajan tekemiä animaatioita. Niiden on ilmeisesti tarkoitus olla meille esimerkkinä mitä kaikkea voimme kurssin päätyönä tehdä. Opettajan animaatioiden tekotavat vaihtelivat nukkeanimaatioista tietokone- ja piirrosanimaatioihin. Animaatioissa oli yleensä osana hyvää musiikkia ja melko vähän puhetta, joten niitä oli aika hauskaa seurata. Mukana oli myös opettajan tnnetulle japanilaiselle Mr. Children -bändille tekemät musiikkivideot.
Tällä jälkimmäisellä iltapäivän kurssilla meidän on tarkoitus tehdä 10-60 sekuntia pitkä piirrosanimaatio, valokuva-animaatio tai mainosfilmi. Itse valitsin perinteisen animaation, sillä ajattelin, että se voisi olla helpointa toteuttaa. En ole koskan aikaisemmin käyttänyt mitään animaation tekoon kehitttyjä tietokoneohjelmia, enkä tiedä millainen osaaminen täkäläisillä opiskelijoilla on esim Falshiin tai johonin muuhun animointiohjelmiin. En siis oikeastaan tiedä yhtään millä tekniikalla animaatio tulisi toteuttaa, ja se hidastaa hieman aivojeni kykyä ryhtyä suunnitteleman animaation aiheita. En halua haukata tässä vaiheessa vuotta liian suurta palaa..
Tuntien jälkeen opettajan assistentti selitti minulle japanin ja parin englannin sanan avuin kurssin aikataulua. Tässä vaiheessa eräs luokan oppilaista tuli kysymään assistentilta jotakin. Assistentti jutteli hänen kanssaan tovin, ja esitteli sitten minut tytölle, jonka nimi oli Yukari. Yukari-san, kuten kukaan muukaan luokan tytöistä ei puhunut englantia, mutta jotenkin kummallisesti onnistuin kuitenkin juttelemaan hänen kanssaan hyvän tovin, jonka jälkeen sovimme menevämme yhdessä Sagami-Oonoon, josta Yukari-sanin oli tarkoitus jatkaa puolen tunnin junamatka kotiinsa Tokioon. Bussipysäkillä Yukari-san kysyi mitä olen tekemässä illalla, ja sanoin, että menen ostamaan pyörää läheisestä käytettyjen pyörien kaupasta. Yukari tarjoutui lähtemään avukseni, vaikka eihän hän toki puhunut englantia sen enempää kuin liikeen myyjäkään. Otin kuitenkin avun kiitollisena vastaan, ja loppujen lopuksi japaninkielisten selitysten sekamelskassa löysin itselleni sopivan menopelin. Kävelimme Yukari-sanin kanssa takaisin asemalle minun taluttaessani uutta menopeliäni. Kiitin kovasti Yukari-sania avusta ja talutettuani pyörän junaradan kotipuolelle, eli sinne, missä asuntoni sijaitsee, hyppäsin pyöräni selkään!
Pyöräni on hopean värinen, käytetty peruspyörä ilman vaihteita. Varusteluna siinä on lukko ja auto-light, eli itsestään pimeällä syttyvä valo, joka ottaa virtansa etupyörän keskusnavasta. Kyseinen valo on tavattoman kätevä. Penkki on japanilaisittain kauhean alhaalla, joten pitää varmaan säätää sitä vielä itse hieman ylemmäksi, vaikka liikkeen mies sitä minulle jo vähän ylöspäin väänsikin. Penkin säätövipu on onneksi helppo käännettävä vipu, joten voin vekslata sen korkeutta itsekseni niin paljon kuin huvittaa. Pyörän vuokrahinta oli 980 yeniä kuukaudessa, mutta kyseisen pyöräliikkeen käytäntö on, että mikäli käytetyn pyörän haluaa ostaa itselleen, tulee vuokrahinnan perään lisätä nolla. 9800 yeniä tuntui mielestäni aika kovalta hinnalta käytetystä pyörästä, vaikka siinä kallis autolight olikin, joten empiessäni, pitäisikö minun ostaa uusi vai käytetty pyörä, pyöräliikkeen omistaja lupasi pudottaa ostohinnan 8000 yeniin. Koska se kuulosti kohtuulliselta ja pyörä oli verrattain hyväkuntoisen näköinen, päätin tyytyä halpaan vaihtoehtoon ja tein kaupat. Kyseisen hinnan päälle piti vielä maksaa 500 yenin pyörän rekisteröintimaksu. Tämä rekisteröinti on pakollinen, ja jos pyörä esimerkiksi varastetaan, minun tulee mennä rekisteröintinumeroni ja -todistukseni kanssa poliisin puheille. Yleensä rekisteröidyt pyörät kai löytyvät suhteellisen helposti, mutta ajattelin kuitenkin joku päivä käydä hankkimassa pyörääni vielä normilukon lisäksi jonkinlaisen vaijerilukon, jolla sen saa pyörätelineeseen kiinni. Kotiparkista en usko pyöräni häviävän mihinkään, sillä talossamme pyöriä säilytetään sisäpihalla, jonne pääsee vain asunnon avaimella. Sieltä tuskin kukaan vie pyörää.
Huomenna siis sykkelillä kouluun! Kyllä se ehdottomasti voittaa puolen tunnin kuumassa bussissa seisaallaan horjumisen ja hikoilemisen. ^_^
Kirjoittanut
Riisa
klo
13.22
Aiheet:
arki,
Joshibi,
opiskelu,
ostokset,
Sagamihara,
ystävät Japanissa
sunnuntai 12. huhtikuuta 2009
Iloista pääsiäistä Japanista!
Viime viikolla kiertelin Joshibin kampuksen vieressä olevassa suuressa Sagamiharan puistossa, Sagamiharakouenissa. Puistossa on paljon nähtävää, esimerkiksi pieni jonkin sortin eläintarha, näköalatorni, josta on mahtavat maisemat Sagamiharaan, suuri kasvihuone, lasten leikkipaikka ja mukavia levähdyskohtia, kuten pikkuinen kahvila, joissa istuskella ja rentoutua. Sagamiharan puisto onkin yksi upeimmista puistoissa tässä kaupungissa.
Joka kerta, kun minulla on ollut ennen koululle menoa hieman ylimääräistä aikaa, olen käveleskellyt ympäri puistoa ihastuksissani. Voin vain kuvitella, miltä puistossa näyttää kesällä, kun ruoho alkaa olla vihreämpää ja lehtipuiden hiirenkorvat puhkeavat suuriksi, vihreiksi lehvästöiksi.
Näin keväällä puistossa kukkivat keväiset kukat. Tulppaanit, narsissit ja orvokit on istutettu upeisiin kukkapenkkeihin, joita voisi tuijotella ja valokuvilla vaikka kuinka.
Näiden ihanien narsissien ja värikkäiden tulppaanien myötä toivottelen kaikille kaunista pääsiäisen aikaa!
perjantai 10. huhtikuuta 2009
Yritäs hankkia japanilainen puhelinliittymä....
Tänään kävimme Villen kanssa avaamassa tilit Shinsei Bank -pankkiin, jonka yksi konttori sijaitsee Machidassa, vain 5 minuutin junamatkan päässä Sagami-Oonosta. Pankkitilin avaaminen oli suhteellisen helppoa, vaikka hommaan vierähtikin tunti. Hommaa helpotti huomattavasti se, että Ayumi oli mukanamme tiliä avaamassa. Henkilökunta puhui erittäin vähän englantia, joten ilman japanilaisvahvistuksia ei oli hommasta tainnut tulla oikein mitään.
Viikon kuluttua meidän pitäisi saada automaattikorttimme ja pystyä nostamaan rahaa japanilaiselta pankkitililtä. Ainut ongelma prosessissa on, että pankki haluaisi puhelinnumeron, johon voi ottaa yhteyttä ongelmatapauksissa. Minun puhelimeni ei toimi japanissa, joten tällä hetkellä en siis käytännössä omista minkäänlaista toimivaa puhelinnumeroa. Kerroimme, että olemme hankkimassa puhelinliittymät ihan pian, joten virkailija lupasi, että yhteystietoihin voi laittaa Ayumin numeron, mutta se tulisi muuttaa sitten kun olemme saaneet pankkikorttimme ja meillä on omat puhelinliittymät.
Noh, ongelma tässä nyt on se, että japanilaisen puhelinliittymän hankkiminen on yksi hankalimmista asioista mihin olen täällä tai oikestaan missään pitkiin pitkiin aikoihn törmännyt. Kaikki, siis kaikki liittymätyypit ovat kytkyliittymiä, joissa sinun on ostettava sekä puhelin, että liittymä samassa paketissa, vaikka ostaisit prepaidliittymän. Näin ainakin ymmärsin kauppiaan puheista. Jos joku tietää helpon ja halvan tavan hommata puhelinliittymä Japanissa, saa mieluust ohjeistaa minua! Hankalaa kun tästä tekee se, että olen maassa vain alle vuoden, ja kaikki liittymäpakettien sopimukset ovat kaksivuotisia. Niinpä minun pitäisi maksaa liittymän ennenaikaisesta irtisanomisesta melkein 10 000 yeniä extraa.
Kytkypuhelimesta ei siitäkään olisi matkan jälkeen mitään iloa, sillä sitä ei voi käyttää Suomessa, sillä japanilaiset puhelimet eivät käytä Sim-kortteja samaan tapaan kuin meidän puhelimemme. Katsoo nyt siis millaiseen ratkaisuun päädyn. Pankkitili on minulle elintärkeä, mutta ilman puhelinta voisin kyllä elää. Ongelmana nyt vain on siis Shinsei pankin suhtautuminen puhelinnumeroni puuttumiseen.. Hohhoijaa.. -__-''
Viikon kuluttua meidän pitäisi saada automaattikorttimme ja pystyä nostamaan rahaa japanilaiselta pankkitililtä. Ainut ongelma prosessissa on, että pankki haluaisi puhelinnumeron, johon voi ottaa yhteyttä ongelmatapauksissa. Minun puhelimeni ei toimi japanissa, joten tällä hetkellä en siis käytännössä omista minkäänlaista toimivaa puhelinnumeroa. Kerroimme, että olemme hankkimassa puhelinliittymät ihan pian, joten virkailija lupasi, että yhteystietoihin voi laittaa Ayumin numeron, mutta se tulisi muuttaa sitten kun olemme saaneet pankkikorttimme ja meillä on omat puhelinliittymät.
Noh, ongelma tässä nyt on se, että japanilaisen puhelinliittymän hankkiminen on yksi hankalimmista asioista mihin olen täällä tai oikestaan missään pitkiin pitkiin aikoihn törmännyt. Kaikki, siis kaikki liittymätyypit ovat kytkyliittymiä, joissa sinun on ostettava sekä puhelin, että liittymä samassa paketissa, vaikka ostaisit prepaidliittymän. Näin ainakin ymmärsin kauppiaan puheista. Jos joku tietää helpon ja halvan tavan hommata puhelinliittymä Japanissa, saa mieluust ohjeistaa minua! Hankalaa kun tästä tekee se, että olen maassa vain alle vuoden, ja kaikki liittymäpakettien sopimukset ovat kaksivuotisia. Niinpä minun pitäisi maksaa liittymän ennenaikaisesta irtisanomisesta melkein 10 000 yeniä extraa.
Kytkypuhelimesta ei siitäkään olisi matkan jälkeen mitään iloa, sillä sitä ei voi käyttää Suomessa, sillä japanilaiset puhelimet eivät käytä Sim-kortteja samaan tapaan kuin meidän puhelimemme. Katsoo nyt siis millaiseen ratkaisuun päädyn. Pankkitili on minulle elintärkeä, mutta ilman puhelinta voisin kyllä elää. Ongelmana nyt vain on siis Shinsei pankin suhtautuminen puhelinnumeroni puuttumiseen.. Hohhoijaa.. -__-''
torstai 9. huhtikuuta 2009
Koulua, velvollisuuksia ja huvittava ravintolailta
Eilen illalla kiertelin vielä hieman lisää Sagami-Oonoa ja innostuin kävelemään netistä lukijavinkin perusteella googlettamaani Home Center Unidyyn, joka on jättimäinen automarketti täynnä kaikkea kotiin, puutarhaan ja rakentamiseen liittyvää tavaraa. Olin etsimässä sieltä halpaa pyörää, mutta valitettavasti hinta osoittautui samaksi kuin lähemissäkin pienemmissä pyöräliikeissä - uudet polkupyörät maksoivat halvimmillaan 12800 yeniä, eli siinä sadan euron alapuolella liikutaan. Vaikka pyäräkauppoja ei tullut, liikkeestä löytyi kaikkea muuta himoittavaa tavaraa, mm. Hayao Miyazakin animaatioiden hahmoin koristeltuja päivittäistavaroita suloisista kylpyhuoneenmatoista bentoubokseihin, eli lounas- tai eväslaatikoihin. Päädyin kuitenkin vielä tässä vaiheessa pitämään näppini erossa kaikenlaisesta ylimääräisestä rahan syöjästä, ja ostin ainoastaan nyrkkipyykkiä varten nestemäistä pesuainetta herkille tekstiileille. Voitteko kuvitella, että sain siitä purkista ihan oikeasti selvää sen verran, että tajusin että se on tarkoitettu silkille, villalle ja alusvaatteille?!
Matkanvarrella tielleni osuin kivoja maisemia ja uskaltauduin poikkeamaan hieman suoralta tieltäkin pienelle asuinalueelle, jonka läpi kuvittelin pääseväni kotiin. Kyllähän se koti sitten pienen kiertelyn jälkeen löytyikin. ;)
Tänään minun oli määrä tavata koululla Design-departmentin professori, mutta jonkin minusta riippumattoman sekaannuksen takia olinkin saapunut vääränä päivänä, ja tapaan hänet vasta huomenna, perjantaina. Shimoda-sanin assistentti Mari-san esitteli minut kuitenkin muutamille tuleville opettajilleni, sekä Design-departmentin assistenteille. Kaikki olivat kauhean mukavia ja kohteliaita. Ilokseni eräs opettajani puhuu myös jopa englantia, joten Deprtmentissä on ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää minua tiukan paikan tullen edes vähän. X)
Mari-san käänsi minulle tulevien kurssieni sisältöjä japanilaisesta opinto-oppaasta ja intoni opiskelua kohtaan vain lisääntyy lisääntymisään. Tulen opiskelemaan koko vuoden yhden ja saman 3. vuosikurssin luokan kanssa. Tämä on erittäin mukava juttu siinä mielessä, että luokkakaverit pysyvät koko vuoden siis samoina. Lisäksi tulen ottamaan kursseja myös 2. vuosikurssin ryhmän kanssa, joten aivan yhteen luokkaan rajoittuneiksi kontaktini oppilaisiin eivät jää. Aamupäivät opiskelen 2. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa ja iltapäivät 3. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Kevätlukukaudella, eli zenkin aikana on vuorossa ainakin pari animaatiokurssia, yritysilmeen suunnittelua ja brändäystä käytännön tasolla, julistesuunnittelua, valokuvausta ja ilmeisesti silkkipainatukseen keskittyvä kuvituskurssi. Syyslukukaudella, eli koukin aikaan opiskelen pakkaussuunnittelua, taittoa, mainontaa ja kirjagrafiikkaa. Tarkemmat sisälöt selvinnevät sitten myöhemmin, mutta noin päälisin puolin kaikki kuulostaa erittäin kiinnostvalta. Lisäksi, mikä parasta, suuri osa kursseista vaikuttaa helposti Metropolian opinto-ohjelmaan sujahtavilta kokonaisuuksilta, eli näyttäisi siltä, että saan helposti hyväksiluettua täällä suorittamillani opinnoilla suomalaisia kursseja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mitä enemmän saan täällä käymiäni kursseja hyväksiluettua, sitä vähemmän opintoni Suomessa venyvät, ja sitä nopeammin valmistun.
Kurssien sumplimisten ja esittäytymisten jälkeen lähdin kohti koulun ruokalaa. Iloiseksi yllätyksekseni ruoka koululla on tavattoman halpaa - tulen siis ihan varmasti syömään siellä joka päivä. :D Maksoin isosta karee-raisu -annoksesta vain parisataa yeniä, eli alle 2 euroa. Varsinaisen ruoan lisäksi voi ostaa 100 yenillä, eli n. 80 sentillä salaattiannoksen ruokansa lisäksi. Aterian kanssa saa juoda vettä ja teetä niin paljon kuin lystää. Joka päivä vaihtoehtoina ovat kareeraisu, eli curryriisi ja raamen-nuudelit. Lisäksi tarjolla on päivittäin vaihtuvat lounasvaihtoehdot, jotkamaksavat kolme-neljäsataa yeniä. Tämä kalliimpi vaihtoehto sisältää salaatit ja kaikki, eli se on kokonainen ateria vain muutamalla eurolla.
Ruoan jälkeen menin viettämään aikaani koulun mainioon kirjastoon, josta löysin mainion aiheen viikonloppuna väännettävälle taidehistorian esseelle, joka pitäisi lähettää Suomeen opettajalleni viimeistään ensi tiistaina. Aion kirjoittaa esseeni japanilaisesta mainonnasta sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään saakka, sillä löysin ihan mainion lähdeteoksen kirjaston graafisen suunnittelun kirjojen osastolta. Mutta miten ihmeessä minä viitsin jäädä lauantaina ja sunnuntaina kotiin sisälle kirjoittamaan jotain esseetä, kun ulkona on kuin kesä ja Tokion ihmeet odottaisivat?
Kirjojen tutkimisen jälkeen minun, Villen ja Villen vaimon Annan oli määrä tavata Reina-san, eräs 4. vuosikurssin tekstiilisuunnittelun opiskelijoista kv-toimistolla, josta lähdimme yhdessä koulun maksamalla taksilla kohti Sagamiharan kaupungin keskusta ja Sagamiharan kaupungintaloa. Kaupungintalolla hoidimme "Alien registration" -prosessin, eli täytimme lomakkeet saadaksemme "Alien registration card" -ulkomaalaiskortit, jotka todistavat, että olemme virallisesti rekisteröityneet Sagamiharan ulkomaalaisiksi asukkaiksi. Reina-san oli auttamassa meitä japaninkielisten viranomaisten kanssa asioimisessa - kumma ettei eds ulkomaalaisten luukulla kukaan puhunut englantia! Varsinaisen kortin saamme hakemuksen käsittelyn jälkeen vasta parin viikon kuluttua, mutta tällä reissulla saimme mukaamme paperin, joka todistaa, että kortti on tuloillaan, jolloin meille voidaan myöntää esimerkiksi japanilainen pankkitili tai matkapuhelinliittymä.
Illalla päätimme käydä Villen ja Annan kanssa syömässä jossain Sagami-Oonon pienistä kivannäköisistä ravintoloista. Päädyimme japanilaiseen ravintolaan, jonka hinnat ainakin ulkoseinän mukaan eivät olleet hirveän korkeat. Koska Ville ja Anna ovat kasvissyöjiä, ruokailussa on oma pieni jännitysefektinsä - koskaan kun ei voi olla ihan varma missä lihaliemessä ne vihannekset loppujen lopuksi on keitetty. Ville ja Anna eivät puhu japania, joten minä yritin sitten jotenkin saada kysyttyä pienen ravintolan henkilökunnalta, saako sieltä kasvisruokaa. Aluksi kysyin toiveikkaasti, puhuvatko he englantia. Kokki, vanhempi mies ja tarjoilija, keski-ikäinen nainen osoittivat hieman hatarasti kassalla olevaan nuoreen parikymppiseen poikaan. Hän sanoi japaniksi puhuvansa vähän englantia. Niinpä jatkoin varmuuden vuoksi japaniksi, ja kerroin, että ystäväni ovat kasvissyöjiä ja yritin tiedustella, voiko ruokaa saada ilman lihaa. Poika kysyi, käykö kala, ja kun se kävi, hän sanoi, että kyllä onnistuu, ja ohjasi meidät pöytään.
Ruoan valinta olikin sitten taas toinen juttu. Menussa kun ei ollut kovinkaan monta ruokaa, jonka olisin osannut lukea. Pienet kuvat auttoivat hieman hahmottamaan mitä oli tarjolla, ja tämä "englantia osaava" poika tuli kysymään japaniksi, mitä haluaisimme. Päädyimme tilaamaan soba-nuudeleita, koska niissä ainakaan ei ole lihaa. Lisäksi Anna ja Ville tilasivat jonkinlaista misolla maustettua kalaa. Poika toi juomiemme mukana meille jotain välipaloja kysyen, haluammeko sellaisia. Kuvittelimme niiden olleen ilmaisia, joten maistelimme jotain papuja ja rapua ihan hyvillä mielin. Rapu oli muuten yllätyksekseni todella hyvää, joten sitä voi varmaan syödä pelotta myöhemminkin.
Kala oli erittäin hyvää, sain maistaa sitä hieman, ja sitä voisi tilata ehkä joskus itsekin. Kun sitten saimme nuudelit pöytään alkoi päivän idioottimaisen ja huvittavin osuus. Nuori poika toi meille ensin nuudelit pöytään, ja poistui sitten. Minä tietenkin heti ojensin käteni kohti soijakippoa ja kaadoin soijaa nuudeleihini. Tässä vaiheessa näin kokin keittiön puolelta huitovan sen oloisesti, että nyt tein jotakin selkeästi väärin. Tarjoilijanainen katsoi nauraen ja sillä hetkellä näin, kun poika tuli kyökin puolelta kantaen tarjotinta, joissa olivat nuudeleiden lisukkeet, soballe tarkoitettu erityinen soijaliemi, sipulia ja wasabia, eli piparjuuritahnaa. Tarjoilijanainen tuli hakemaan nuudelini pois ja kävi pesemässä ne soijasta, jonka olin ehtinyt hätäpäissäni kaataa nuudeleiden päälle. Olin varmaan tulipunainen häpeästä ja kaikkia nauratti. X) Kokki käski poikaa opastamaan meitä (syystäkin) syömisessä, ja poika selitti, että kastamme nuudeleita hänen tuomaansa soijakuppeihin, ja lopuksi kaadamme jäljelle jääneen soijan sekaan kuumaa lientä ja juomme sekoituksen. Tässä vaiheessa nauratti niin hirveästi, että kun yritimme sitten syödä puikoilla nuudeleita, eihä siitä meinannut mitään tulla. X) Onneksi kukaan ei tuntunut olevan mitenkään loukkaantunut moukkamaisesta käytöksestäni, vaan viereisessä pöydässä oleva pariskuntakin kysyi vain nauraen Villeltä, että onko hyvää. No hyvää oli. Soba-nuudelit ovat siis kylmiä nuudeleita, joita laitetaan soijaliemikuppiin, jonka jälkeen ne ryystetään suuhu ja juodaan liemi päälle.
Koko syömisemme ajan henkilökunta tuntui tuijottavan meitä, ja myöhemmin selvisi siihen syykin. Söimme ilmeisesti edelleen jotenkin väärin. X) Myöhemmin nimittäin viereisen pöydän pariskuntakin tilasi omat nuudelinsa, ja katsoimme vielä enemmän häpeissämme, kun tajusimme, että näemmä syömisosuuskin meni sitten vähän väärin, sillä joimme koko liemen vasta nuudelit syötyämme, toisin kuin naapuripöydän syöjät, jotka hörppivät lientä nuudeleiden syömisen välissä. Emme myöskään olleet tajunneet ottaa soijaliemikuppia käteen, vaan kastoimme nuudelit liemeen pöydällä ja yritimme sitten sotkimatta, totaalisesti tässä epäonnistuen, ryystää nuudelit naamaan.
Pyysivät ne ravintolassa (ehkä kohteliaisuuttaan) meitä tulemaan uudelleenkin, ja varmaan menenkin, sillä ruoka oli hyvää ja sopivan hintaista. Saimme käyntikortit, ja juttelimme hetken aikaa tarjoilijapojan saattaessa meidät ulos. Tämän jälkeen suuntasimme yhä hihittäen kohti supermarketin herkkuosastoa ostaaksemme vähän jälkiruokaa. Mikä ilta.. XD
Matkanvarrella tielleni osuin kivoja maisemia ja uskaltauduin poikkeamaan hieman suoralta tieltäkin pienelle asuinalueelle, jonka läpi kuvittelin pääseväni kotiin. Kyllähän se koti sitten pienen kiertelyn jälkeen löytyikin. ;)
Tänään minun oli määrä tavata koululla Design-departmentin professori, mutta jonkin minusta riippumattoman sekaannuksen takia olinkin saapunut vääränä päivänä, ja tapaan hänet vasta huomenna, perjantaina. Shimoda-sanin assistentti Mari-san esitteli minut kuitenkin muutamille tuleville opettajilleni, sekä Design-departmentin assistenteille. Kaikki olivat kauhean mukavia ja kohteliaita. Ilokseni eräs opettajani puhuu myös jopa englantia, joten Deprtmentissä on ainakin yksi ihminen, joka ymmärtää minua tiukan paikan tullen edes vähän. X)
Mari-san käänsi minulle tulevien kurssieni sisältöjä japanilaisesta opinto-oppaasta ja intoni opiskelua kohtaan vain lisääntyy lisääntymisään. Tulen opiskelemaan koko vuoden yhden ja saman 3. vuosikurssin luokan kanssa. Tämä on erittäin mukava juttu siinä mielessä, että luokkakaverit pysyvät koko vuoden siis samoina. Lisäksi tulen ottamaan kursseja myös 2. vuosikurssin ryhmän kanssa, joten aivan yhteen luokkaan rajoittuneiksi kontaktini oppilaisiin eivät jää. Aamupäivät opiskelen 2. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa ja iltapäivät 3. vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Kevätlukukaudella, eli zenkin aikana on vuorossa ainakin pari animaatiokurssia, yritysilmeen suunnittelua ja brändäystä käytännön tasolla, julistesuunnittelua, valokuvausta ja ilmeisesti silkkipainatukseen keskittyvä kuvituskurssi. Syyslukukaudella, eli koukin aikaan opiskelen pakkaussuunnittelua, taittoa, mainontaa ja kirjagrafiikkaa. Tarkemmat sisälöt selvinnevät sitten myöhemmin, mutta noin päälisin puolin kaikki kuulostaa erittäin kiinnostvalta. Lisäksi, mikä parasta, suuri osa kursseista vaikuttaa helposti Metropolian opinto-ohjelmaan sujahtavilta kokonaisuuksilta, eli näyttäisi siltä, että saan helposti hyväksiluettua täällä suorittamillani opinnoilla suomalaisia kursseja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mitä enemmän saan täällä käymiäni kursseja hyväksiluettua, sitä vähemmän opintoni Suomessa venyvät, ja sitä nopeammin valmistun.
Kurssien sumplimisten ja esittäytymisten jälkeen lähdin kohti koulun ruokalaa. Iloiseksi yllätyksekseni ruoka koululla on tavattoman halpaa - tulen siis ihan varmasti syömään siellä joka päivä. :D Maksoin isosta karee-raisu -annoksesta vain parisataa yeniä, eli alle 2 euroa. Varsinaisen ruoan lisäksi voi ostaa 100 yenillä, eli n. 80 sentillä salaattiannoksen ruokansa lisäksi. Aterian kanssa saa juoda vettä ja teetä niin paljon kuin lystää. Joka päivä vaihtoehtoina ovat kareeraisu, eli curryriisi ja raamen-nuudelit. Lisäksi tarjolla on päivittäin vaihtuvat lounasvaihtoehdot, jotkamaksavat kolme-neljäsataa yeniä. Tämä kalliimpi vaihtoehto sisältää salaatit ja kaikki, eli se on kokonainen ateria vain muutamalla eurolla.
Ruoan jälkeen menin viettämään aikaani koulun mainioon kirjastoon, josta löysin mainion aiheen viikonloppuna väännettävälle taidehistorian esseelle, joka pitäisi lähettää Suomeen opettajalleni viimeistään ensi tiistaina. Aion kirjoittaa esseeni japanilaisesta mainonnasta sodanjälkeisestä ajasta tähän päivään saakka, sillä löysin ihan mainion lähdeteoksen kirjaston graafisen suunnittelun kirjojen osastolta. Mutta miten ihmeessä minä viitsin jäädä lauantaina ja sunnuntaina kotiin sisälle kirjoittamaan jotain esseetä, kun ulkona on kuin kesä ja Tokion ihmeet odottaisivat?
Kirjojen tutkimisen jälkeen minun, Villen ja Villen vaimon Annan oli määrä tavata Reina-san, eräs 4. vuosikurssin tekstiilisuunnittelun opiskelijoista kv-toimistolla, josta lähdimme yhdessä koulun maksamalla taksilla kohti Sagamiharan kaupungin keskusta ja Sagamiharan kaupungintaloa. Kaupungintalolla hoidimme "Alien registration" -prosessin, eli täytimme lomakkeet saadaksemme "Alien registration card" -ulkomaalaiskortit, jotka todistavat, että olemme virallisesti rekisteröityneet Sagamiharan ulkomaalaisiksi asukkaiksi. Reina-san oli auttamassa meitä japaninkielisten viranomaisten kanssa asioimisessa - kumma ettei eds ulkomaalaisten luukulla kukaan puhunut englantia! Varsinaisen kortin saamme hakemuksen käsittelyn jälkeen vasta parin viikon kuluttua, mutta tällä reissulla saimme mukaamme paperin, joka todistaa, että kortti on tuloillaan, jolloin meille voidaan myöntää esimerkiksi japanilainen pankkitili tai matkapuhelinliittymä.
Illalla päätimme käydä Villen ja Annan kanssa syömässä jossain Sagami-Oonon pienistä kivannäköisistä ravintoloista. Päädyimme japanilaiseen ravintolaan, jonka hinnat ainakin ulkoseinän mukaan eivät olleet hirveän korkeat. Koska Ville ja Anna ovat kasvissyöjiä, ruokailussa on oma pieni jännitysefektinsä - koskaan kun ei voi olla ihan varma missä lihaliemessä ne vihannekset loppujen lopuksi on keitetty. Ville ja Anna eivät puhu japania, joten minä yritin sitten jotenkin saada kysyttyä pienen ravintolan henkilökunnalta, saako sieltä kasvisruokaa. Aluksi kysyin toiveikkaasti, puhuvatko he englantia. Kokki, vanhempi mies ja tarjoilija, keski-ikäinen nainen osoittivat hieman hatarasti kassalla olevaan nuoreen parikymppiseen poikaan. Hän sanoi japaniksi puhuvansa vähän englantia. Niinpä jatkoin varmuuden vuoksi japaniksi, ja kerroin, että ystäväni ovat kasvissyöjiä ja yritin tiedustella, voiko ruokaa saada ilman lihaa. Poika kysyi, käykö kala, ja kun se kävi, hän sanoi, että kyllä onnistuu, ja ohjasi meidät pöytään.
Ruoan valinta olikin sitten taas toinen juttu. Menussa kun ei ollut kovinkaan monta ruokaa, jonka olisin osannut lukea. Pienet kuvat auttoivat hieman hahmottamaan mitä oli tarjolla, ja tämä "englantia osaava" poika tuli kysymään japaniksi, mitä haluaisimme. Päädyimme tilaamaan soba-nuudeleita, koska niissä ainakaan ei ole lihaa. Lisäksi Anna ja Ville tilasivat jonkinlaista misolla maustettua kalaa. Poika toi juomiemme mukana meille jotain välipaloja kysyen, haluammeko sellaisia. Kuvittelimme niiden olleen ilmaisia, joten maistelimme jotain papuja ja rapua ihan hyvillä mielin. Rapu oli muuten yllätyksekseni todella hyvää, joten sitä voi varmaan syödä pelotta myöhemminkin.
Kala oli erittäin hyvää, sain maistaa sitä hieman, ja sitä voisi tilata ehkä joskus itsekin. Kun sitten saimme nuudelit pöytään alkoi päivän idioottimaisen ja huvittavin osuus. Nuori poika toi meille ensin nuudelit pöytään, ja poistui sitten. Minä tietenkin heti ojensin käteni kohti soijakippoa ja kaadoin soijaa nuudeleihini. Tässä vaiheessa näin kokin keittiön puolelta huitovan sen oloisesti, että nyt tein jotakin selkeästi väärin. Tarjoilijanainen katsoi nauraen ja sillä hetkellä näin, kun poika tuli kyökin puolelta kantaen tarjotinta, joissa olivat nuudeleiden lisukkeet, soballe tarkoitettu erityinen soijaliemi, sipulia ja wasabia, eli piparjuuritahnaa. Tarjoilijanainen tuli hakemaan nuudelini pois ja kävi pesemässä ne soijasta, jonka olin ehtinyt hätäpäissäni kaataa nuudeleiden päälle. Olin varmaan tulipunainen häpeästä ja kaikkia nauratti. X) Kokki käski poikaa opastamaan meitä (syystäkin) syömisessä, ja poika selitti, että kastamme nuudeleita hänen tuomaansa soijakuppeihin, ja lopuksi kaadamme jäljelle jääneen soijan sekaan kuumaa lientä ja juomme sekoituksen. Tässä vaiheessa nauratti niin hirveästi, että kun yritimme sitten syödä puikoilla nuudeleita, eihä siitä meinannut mitään tulla. X) Onneksi kukaan ei tuntunut olevan mitenkään loukkaantunut moukkamaisesta käytöksestäni, vaan viereisessä pöydässä oleva pariskuntakin kysyi vain nauraen Villeltä, että onko hyvää. No hyvää oli. Soba-nuudelit ovat siis kylmiä nuudeleita, joita laitetaan soijaliemikuppiin, jonka jälkeen ne ryystetään suuhu ja juodaan liemi päälle.
Koko syömisemme ajan henkilökunta tuntui tuijottavan meitä, ja myöhemmin selvisi siihen syykin. Söimme ilmeisesti edelleen jotenkin väärin. X) Myöhemmin nimittäin viereisen pöydän pariskuntakin tilasi omat nuudelinsa, ja katsoimme vielä enemmän häpeissämme, kun tajusimme, että näemmä syömisosuuskin meni sitten vähän väärin, sillä joimme koko liemen vasta nuudelit syötyämme, toisin kuin naapuripöydän syöjät, jotka hörppivät lientä nuudeleiden syömisen välissä. Emme myöskään olleet tajunneet ottaa soijaliemikuppia käteen, vaan kastoimme nuudelit liemeen pöydällä ja yritimme sitten sotkimatta, totaalisesti tässä epäonnistuen, ryystää nuudelit naamaan.
Pyysivät ne ravintolassa (ehkä kohteliaisuuttaan) meitä tulemaan uudelleenkin, ja varmaan menenkin, sillä ruoka oli hyvää ja sopivan hintaista. Saimme käyntikortit, ja juttelimme hetken aikaa tarjoilijapojan saattaessa meidät ulos. Tämän jälkeen suuntasimme yhä hihittäen kohti supermarketin herkkuosastoa ostaaksemme vähän jälkiruokaa. Mikä ilta.. XD
Kirjoittanut
Riisa
klo
15.03
Aiheet:
Joshibi,
opiskelu,
ruoka,
Sagamihara,
tapakulttuuri,
vaikeudet,
ystävät Japanissa
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Ympäri ämpäri Sagami-Oonoa
Koska tiistai oli vapaapäivä ilman mitään velvoitteita, päätin käyttää sen hieman perusteellisempaan Sagami-Oonon ja asuntoni ympärystön tutkimiseen. Lähtiessäni asunnoltani otin muuaman kuvan myös asuinrakennuksen ulkopuolelta. Ylemmässä kuvassa ovat rakennuksen pääovet, joista pääsee aulaan, josta löytyvät lukitut postilaatikot ja ovipuhelimet. Jos joku siis painaa minun asuntoni numeroa listassa, asunnossani soi puhelin, ja näen videon kautta kuka portilla on. Jos haluan päästää hänet sisään, avaan sisemmät, lukitut rakennuksen ovet nappia painamalla. Rakennus on siis aika turvallisen tuntuinen, sillä ulko-ovet ovat aina lukitut. Alemmassa kuvassa näkyy oman huoneeni ikkunat tieltä katsottuna. Parvekkeeni on metrin, pari maanpinnan yläpuolella kuvassa näkyvän puunrungon kohdalla.
Lähdin puolen päivän aikaan kävelemään asunnoltani kohti Sagami-Oonon asemaa, jolta aioin jatkaa kauppakatuja edellisen päivän bussireitin suuntaan, sillä olin nähnyt siellä kivan näköistä seutua. Asemarakennus on hyvin korkea, suuri rakennus, jonka ensimmäisessä kerroksessa on iso supermarketti, kioskeja, kahvila ja jotain muita pikkuputiikkeja, sekä tietenkin lippuautomaatit ja itse asema. Ylemmät suunnilleen kymmenisen kerrosta ovat aseman yhteydessä olevan ostoskeskuksen liiketiloja. Olen käynyt vasta länsipuolen ensimmäisissä kuudessa kerroksessa, ja niissäin hyvin suurpiirteisesti, eli suurin osa kauppakeskuksesta on vielä näkemättä. Eipä tarvitse mennä kauas, jos haluaa shoppailemaan. ^_^
Aseman ympärystö on täynnä kauppoja, baareja, kahviloita ja ravintoloita. Myös karaokepaikkoja, pelihalli ja muuta ajanviettoa löytyy. Sain postilaatikkooni ilmoituksia myös kuntokeskuksista, mutta tokkopa menen ilmoittautumaan jäseneksi. Kuten Suomessakin - voi sitä muutenkin liikuntaa harrastaa, ja jos aion pyöräillä päivittäin 10 kilometrin koulumtkan, alkaa liikunnntarve ollakin täytetty jo pelkästään hyötyliikunnalla.
Hieman asemasta luoteeseen sijaitsee pitkä katu, jota reunustavat pikkuiset yksityiset liikkeet, kuten kukkakaupat, pienet sekatavarakaupat ja muutamat vaateliikkeet. Kadun varressa on myös iso 相模女子大学:n kampus, eli Sagamiharan nuorten naisten yliopiston kampus. Kampuksella sijaitsee luultavasti myös lukio, sillä sen edessä parveili sankoin joukoin koulupukuisia tyttöjä, ja tällä viikolla lukiolaisilla on orientaatio- ja terveystarkastusviikot, aivan kuen yliopistoissakin.
Jossain vaiheessa päätin kääntyä seuraavalle kadulle, josta löysin BookOFF-ketjun käytettyjen kirjojen, cd- ja dvd-levyjen sekä pelien kaupan, sekä Tsutaya-dvd- ja cd-vuokraamon. bookOFFista löytyi esimerkisi mangaa 105 yenin hintaan, eli alle eurolla lähtisi pokkari mukaan. Kalleimpienkin pokkareiden hinnat kieppuivat vain 300 yenissä. Löysin pari mangakandidaattia, joita voisin ehkä osata lukea, sillä niissä kaikkien kanji-merkkien, eli kiinalaisten kuvamerkkien yläpuolella on furiganat, eli lukemista auttavat hiraganatavumerkit. Koska osaan lukea hiraganoja, voisin siis periaatteessa saada noista mangapokkareista ainakin jotain irti. En nyt kuitenkaan vielä tässä vaiheessa viitsinyt ostaa mitään, kun ei ole hirveästi aikaa syventyä mihinkään kirjaan. Koetan ohjata energiani ja aikani mieluummin ympäristön tutkimiseen, tapojen opiskeluun ja arkeen totutteluun. Kunhan koulu alkaa ja normiarki puskee kunnolla päälle, voi olla enemmän tarvetta varsinaiselle viihteelle ja rentoutumiselle kirjojen ja leffojen parissa. Ainakin Miyazakin uusimman anime-elokuvan aion jossain vaiheessa katsastaa, kunhan se ehtii vuokraamoiden hyllyille. Kysyessäni sitä, tiskin takana seisonut myyjä opasti, että se tulee vuokrattavaksi vasta myöhemmin... tai siis näin ainakin hänen japanistaan olin ymmärtävinäni. X)
Kiersin myös muutamia pyöräkauppoja, joista halvimmassa käytetyt pyörät maksoivat 7800 yeniä, eli n. 57 euroa kyseisen päivän kurssilla. Aion vielä vertailla pyörien hintoja, vaikka tekisikin mieli vain rynnätä johonkin puotiin ja napata ensimmäinen ajokki, ja lähteä ajelemaan. Hassua pyöräkaupoissa on se, että ensimmäiseksi myyjät haluavat tietää millaisen ajotangon haluan. Sen jälkeen he kysyvät millaiset vaihteet haluan. Vaihteeton pyörä on luonnollisesti halvin, mutta toisaalta minulle on ihan sama onko pyörässä vaihteita vai ei, kunahn saisi halvan ja toimivan fillarin. Kolmas kysymys koskee yleensä auto-light -valoa, eli valoa, joka saa virran fillarin etupyörän keskiakselista. Toinen vaihtoehto on perinteisellä dynamolla toimiva ajovalo. Ilmeisesti ajovalo on pakollinen, sillä kaikissa pyörissä on sellainen. Myös etukori kuuluu yleensä hintaan, mikä on todella kiva, sillä siinä olisi kätevä kuskata koulukamoja. Kukaan ei ole tähän saakka puhunut pyöräliikkeissä englantia, joten tilanteet pyöräkaupoissa ovat välillä vähän koomisia. Yleensä olen lopuksi tyytynyt kuittaamaan tilanteen sanomalla, että tulen uudelleen myöhemmin ystäväni kanssa ja kiittänyt myyjää häipyessäni ulos liikkeestä.
Välillä oli pakko käydä kotona syömässä, joten heitin aiemmin tekemäni spaghetit kastikkeineen mikroon ja silppusin lautaselle hieman kurkkua. Illalla tein uuden rundin toiseen suuntaan, eli Etelä-Sagami-Oonoon. Nähtävästi tämä toinen puoli asemasta on lähinnä asuinaluetta. Talot on rakennettu pariin, kolmeen kerrokseen ja ne ovat aika uuden ja hienon näköisiä. Löysin googlettamalla yhden pyöräkaupan noin kilometrin päässä asunnoltani, joten kävelin vielä ennen auringonlaskua sinne. Kaupassa oli vain uusia pyöriä, joten tarkistettuani halvimmat hinnat (12800 yen) kiitin myyjää ja palasin kotiin päin radan vartta kävellen.
Radan varressa kasvoi kaunis rivistö kirsikkapuita, ja siksi oikeastaan suuntasinkin sinne, kun näin ne jo kaukaa. Olen ihan hullaantunut kirsikkapuihin, ja toivon kovasti, että minulla olisi kunnon kamera jolla kuvailla. Kunhan tämä härdelli tästä hälvenee, junailen Akihabaran elektroniikka-kaupunginosaan ja ostan kauan haaveilemani kameran, jota varten olen myös säästänyt rahaa. Sitten luvassa on toivon mukaan vähän parempia valokuvia, eikä niin ylivalottuneita taivaita kuin näissä kuvissa välillä näkyy. Saisihan nekin toki korjattua sinisemmiksi kuvia käsittelemällä, jos vain jaksaisi. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että minulla on parempaakin tekemistä. ^_~
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Joshibin kampuksella
Maanantaina kävimme ensimmäistä kertaa tutustumassa Joshibin kampukseen. Shimoda-sanin assistentti haki minut ja Villen puolen päivän jälkeen asuintaloltamme ja näytti meille ihan ensiksi mistä bussit lähtevät aamuisin ja iltapäivisin kampukselle.
Ajeltuamme bussilla parinkymmenen minuutin matkan Joshibin kampukselle, kävimme ensitöiksemme esittäytymässä yliopiston kv-toimiston väelle. Shimoda-san antoi meille muutamia Joshibin esitteitä sekä ohjemonistenipun vaihto-opiskelijoille. Tämän jälkeen kiersimme assistentin kanssa hieman kampusta.
Kampus on upea ja suuri. Siellä on kolmekerroksinen kirjasto, jossa on monenlaisia, myös englannin kielisiä taiteeseen ja designiin liittyviä kirjoja, harvinaisia painoksia joistakin julkasuista sekä tutkijoille merkittäviä lähdeteoksia. Saimme kirjastokortit, joten voimme nyt vapaasti lainailla monipuolisen kirjaston materiaalia kotiin. Kampukselta löytyy myös taidetarvikekauppa, joka on oikea aarreaitta! Sieltä saa opiskelijahinnoin oikeastaan mitä vain voi taideopiskelija tarvita: papereita, kyniä, tusseja, maalaustarvikkeita, sekä myös juomia ja pientä syötävää pitkien päivien varalle. Taidetarvikekaupan vieressä on kirjakauppa, josta Joshibin opiskelijat myös saavat alennusta. Mikäli ymmärsin oikein, sinne voi myös tilata sellaisia kirjoja, mitä kaupsta ei löydy. Mikäli pääsen jossain vaiheessa vuotta nykyisen japanin oppikirjani loppuun, voisin hankkia kaupan kautta ehkä sarjan kolmannen kirjan ja jatkaa opintojani pidemmälle! ^_^ Kampuksella on myös Joshibin oma taidemuseo, jossa on esillä yliopistosta valmistuneiden ja siellä opiskelevien töitä. Kävellessämme kampuksen läpi saatoimme Villen kanssa vain harmitella, miksi meidän pienellä kotikampuksellamme ei ole tällaisia fasiliteettejä! Metropolialla kun ei ole edes mitään pieniä omia näyttelytiloja, joka on erittäin harmi opiskelijoiden kannalta. :/
Joshibin kampuksella ei ollut vielä hirveän paljon opiskelijoita, sillä varsinaisesti koulu alkaa vasta ensi maanantaina. Nyt ohjelmassa on lähinnä orientaatiotilaisuuksia, vuoden aloitusseremonia, terveystarkastuksia ja muita pakollisia ohjelmanumeroita. Oli kuitenkin varsin huvittavaa huomata uteliaat katseet itsessään. Kaikki tuijottavat, vaikka toki kääntävätkin katseensa pikaisesti pois, jos satun katsomaan heihin päin. Kulkiessamme ohi eräästä tyttöjoukosta, minua huvitti, kun he puhuivat keskenään japaniksi, että "Keitähän nuo ovat, ovatko ne vaihto-opiskelijoita?" Vielä hämmentävämpää on välillä kuulla joidenkin ohi kulkiessaan "Kawaiiii"-hihkaisuja. (Kawaii = sievä, söpö) Eivät varmaan olettaneet, että ymmärrän japania... X)
Iltapäivällä kolmen maissa Villen oli määrä tavata oma professorinsa ja keskustella vaihdon aikana suoritettavista kursseista. Minä tapaan oman professorini samoissa merkeissä torstai-aamupäivällä. Odotan sitä innolla, sillä saan samalla tutustua myös oma alani opiskelijoihin ja Design-departmentin tiloihin.
Matkalla Crafts-departmentin rakennukseen, jossa Ville opiskelee tekstiilisuunittelua, ohitimme Design-departmentin uuden, komean rakennuksen, jossa minä taas tulen opiskelemaan. Villen departmentin rakennuksesta löytyy ainakin lasin, kudonnan, tekstiilivärjäyksen ja keramiikan tilat. Kaikki opettajat tuntuivat puhuvan melko vähän japania, joten oppaanamme ollut Shimoda-sanin assistentti tulkkasi suurimman osa englanniksi. Olin iloinen huomatessani, että ymmärsin aika paljon Villen professorin puheesta. Ehkä se opiskelukin siitä sitten jotenkin sujuu, vaikka kieli onkin aika hukassa... Ainakin kampus sai minut todella innostuneeksi tulevasta vuodesta. Voi mitä kaikkea siellä voikaan oppia, tehdä ja nähdä!
Kierrettyämme koko Crafts-departmentin lähdimme takaisin kohti Sagami-Oonoa ja asuntojamme. Ennen bussiin astumista kävimme kuitenkin pienen lenkin Joshibin kampuksella sjaitsevassa puistossa, jota reunustavat kirsikkapuut. Olen pahoillani, että blogi tulvii pelkkiä kirsikkapuiden kuvia, mutta kun ei niitä voi olla kuvaamatta, niin kauniita ne ovat! Mutta ei huolta, kohtahan ne kukat tipahtlevat puista, joten sen jälkeen kuvaan ehkä jotain muutakin kuin kirsikankukkia. ;)
Ajeltuamme bussilla parinkymmenen minuutin matkan Joshibin kampukselle, kävimme ensitöiksemme esittäytymässä yliopiston kv-toimiston väelle. Shimoda-san antoi meille muutamia Joshibin esitteitä sekä ohjemonistenipun vaihto-opiskelijoille. Tämän jälkeen kiersimme assistentin kanssa hieman kampusta.
Kampus on upea ja suuri. Siellä on kolmekerroksinen kirjasto, jossa on monenlaisia, myös englannin kielisiä taiteeseen ja designiin liittyviä kirjoja, harvinaisia painoksia joistakin julkasuista sekä tutkijoille merkittäviä lähdeteoksia. Saimme kirjastokortit, joten voimme nyt vapaasti lainailla monipuolisen kirjaston materiaalia kotiin. Kampukselta löytyy myös taidetarvikekauppa, joka on oikea aarreaitta! Sieltä saa opiskelijahinnoin oikeastaan mitä vain voi taideopiskelija tarvita: papereita, kyniä, tusseja, maalaustarvikkeita, sekä myös juomia ja pientä syötävää pitkien päivien varalle. Taidetarvikekaupan vieressä on kirjakauppa, josta Joshibin opiskelijat myös saavat alennusta. Mikäli ymmärsin oikein, sinne voi myös tilata sellaisia kirjoja, mitä kaupsta ei löydy. Mikäli pääsen jossain vaiheessa vuotta nykyisen japanin oppikirjani loppuun, voisin hankkia kaupan kautta ehkä sarjan kolmannen kirjan ja jatkaa opintojani pidemmälle! ^_^ Kampuksella on myös Joshibin oma taidemuseo, jossa on esillä yliopistosta valmistuneiden ja siellä opiskelevien töitä. Kävellessämme kampuksen läpi saatoimme Villen kanssa vain harmitella, miksi meidän pienellä kotikampuksellamme ei ole tällaisia fasiliteettejä! Metropolialla kun ei ole edes mitään pieniä omia näyttelytiloja, joka on erittäin harmi opiskelijoiden kannalta. :/
Joshibin kampuksella ei ollut vielä hirveän paljon opiskelijoita, sillä varsinaisesti koulu alkaa vasta ensi maanantaina. Nyt ohjelmassa on lähinnä orientaatiotilaisuuksia, vuoden aloitusseremonia, terveystarkastuksia ja muita pakollisia ohjelmanumeroita. Oli kuitenkin varsin huvittavaa huomata uteliaat katseet itsessään. Kaikki tuijottavat, vaikka toki kääntävätkin katseensa pikaisesti pois, jos satun katsomaan heihin päin. Kulkiessamme ohi eräästä tyttöjoukosta, minua huvitti, kun he puhuivat keskenään japaniksi, että "Keitähän nuo ovat, ovatko ne vaihto-opiskelijoita?" Vielä hämmentävämpää on välillä kuulla joidenkin ohi kulkiessaan "Kawaiiii"-hihkaisuja. (Kawaii = sievä, söpö) Eivät varmaan olettaneet, että ymmärrän japania... X)
Iltapäivällä kolmen maissa Villen oli määrä tavata oma professorinsa ja keskustella vaihdon aikana suoritettavista kursseista. Minä tapaan oman professorini samoissa merkeissä torstai-aamupäivällä. Odotan sitä innolla, sillä saan samalla tutustua myös oma alani opiskelijoihin ja Design-departmentin tiloihin.
Matkalla Crafts-departmentin rakennukseen, jossa Ville opiskelee tekstiilisuunittelua, ohitimme Design-departmentin uuden, komean rakennuksen, jossa minä taas tulen opiskelemaan. Villen departmentin rakennuksesta löytyy ainakin lasin, kudonnan, tekstiilivärjäyksen ja keramiikan tilat. Kaikki opettajat tuntuivat puhuvan melko vähän japania, joten oppaanamme ollut Shimoda-sanin assistentti tulkkasi suurimman osa englanniksi. Olin iloinen huomatessani, että ymmärsin aika paljon Villen professorin puheesta. Ehkä se opiskelukin siitä sitten jotenkin sujuu, vaikka kieli onkin aika hukassa... Ainakin kampus sai minut todella innostuneeksi tulevasta vuodesta. Voi mitä kaikkea siellä voikaan oppia, tehdä ja nähdä!
Kierrettyämme koko Crafts-departmentin lähdimme takaisin kohti Sagami-Oonoa ja asuntojamme. Ennen bussiin astumista kävimme kuitenkin pienen lenkin Joshibin kampuksella sjaitsevassa puistossa, jota reunustavat kirsikkapuut. Olen pahoillani, että blogi tulvii pelkkiä kirsikkapuiden kuvia, mutta kun ei niitä voi olla kuvaamatta, niin kauniita ne ovat! Mutta ei huolta, kohtahan ne kukat tipahtlevat puista, joten sen jälkeen kuvaan ehkä jotain muutakin kuin kirsikankukkia. ;)
Eksoottinen japanilainen arki
Uusi asunto alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että kyllä täällä voi kymmenen kuukautta asustaa, vaikka etenkin minikokoinen keittiö aiheuttaakin välillä hieman epätoivoa epäkäytännöllisyydellään. Olen hankkinut lisää henkareita kahden kaapissa olleen lisäksi, ostanut ylimääräisen roskakorin, koska roskat pitää lajitella ainakin seitsemään eri pussiin ja viedä roskienkeruupisteeseen tiettyinä viikonpäivinä. Lisäksi olen hankkinut koreja vaatekaappiin, ostanut pari luutua, pakasterasiaa ja muita käytännöllisiä tarvikkeita. Ostoksia tein pääasiassa sadan yenin kaupassa, joten rahaakaan ei kulunut kovin paljon.
Tänään kävin hakemassa Villeltä ja Annalta untuvatyynyn oman kovan riisisäkkityynyni tilalle. Anna oli ostanut tyynyt aiemmin itsellen, mutta ei tiennyt sen olevan untuvatyyny. Ville on untuville allerginen, joten he tarjosivat sitä minulle. Tyyny vaikutti mukavalta, joten tästä lähin se saa palvella minua.
Kaupassa käynti on joka kerta oma eksoottinen seikkailunsa. Jos kämpän sisällä verhot suljettuina voikin välillä melkein unohtaa olevansa Japanissa, supermarketissa tuntemattoman elintarvikkeet, erikoiset tavat ja ennen kaikkea lukutaidottomuus iskevät silmille. Ensinnäkään, en tiedä mitä kaikkea kaupasta löytyy, joten koskaan en voi olla aivan varma mitä ylipäänsä voin olettaa sieltä ostavani. Toiseksi, jos kaupasta jotain löytyykin, täytyy käydä läpi koko marketti, että sen löytää. Kolmanneksi harvasta paktist näkee ensi silmäyksellä päältä päin mitä se sisältää. Tänäänkin päädyin lopulta ostamaan tuotteen, josta tiedän ainostaan, että sen nimi on korokke, ja se on vähän niinkuin röstiperuna, mutta siinä on kyllä jotain muutakin - ainakin kuvasta pääteltynä. Osaan lukea katakanoja, ja se pelastaa minut suurimmassa osassa tilanteista, sillä useiden japanilaisten ruokapakkauksen lainasanat, kuten vaikkapa juusto eli chiizu, on kirjoitettu katakana-merkeillä. Täten minun ei siis tarvitse tehdä ostoksia aivan sokkona, vain suurimmaksi osksi. ;) Yksi ongelma on myös esimerkiksi valmisruokien valmistusohjeiden tulkinta. Koska minulla ei ole uunia, en voi esimerkiksi ostaa pakasteosastolta ihan mitä vain uuniranskanperunoita, vaan minun täytyy löytää aina mikrovaihtoehdot. Tämän salaisuuden selvittäminen vaatii usein muiden ostosten tekijöiden häirintää. Onneksi osaan pyytää kohteliaasti anteeksi. ;D
Tänään ylitin jälleen itseni, sillä paitsi että ostin tuotteen, josta en ollut ihan varma onko se kurkku, kurpitsa vai joku aivan muu, hommasin myös suurimpaan lähisupermarkettiini Sanwaan ポイントカード:n, pointokaadon, eli pistekortin täysin japaniksi asioiden. Sanwan pointokaado on vähän niinkuin joku Plussakortti, joskaan ei ihan niin tekninen. Kun ostan tietyllä määrällä kaupasta tavaraa, saan kassalta (kai) kuponkeja, joilla voin sitten tehdä kaupassa ostoksia. Tämä käytäntöosa on hieman hämärä vajavaisten japanintaitojeni vuoksi. Useimmiten kaikki kaupat tarjovat asiakkailleen tälläisiä pistekortteja, ja koska käyn mitä luultavimmin tässä supermarketissa melko tiuhaan, ajattelin, että otetaan nyt sitten sellainen kortti, vaikka se maksoikin 100 yeniä. Useimmiten tällaiset kortit ovat ilmaisia leimakortteja, mutta no, sain ainakin asiakaslahjaksi kankaisen kauppakassin. :P
Juttelimme tänään Villen ja Annan kanssa myös pankkitilin avaamisesta ja pyörän hankinnasta. Täytyy katsoa, mistä löytyisi mahdollisimman halpa käytettyjen pyörien kauppa. Jollain 70 eurolla ainakin yhdestä kaupasta irtoaisi käytetty pyörä, mikä on mielestäni ihan ok hinta. Koulumatka olisi niin mukava taitaa pyörällä etenkin, mikäli nämä ilmat ovat näin ihanat kuin nyt. Tänään ulkona oli noin 18 astetta, eli pyörälle olisi kyllä kysyntää! :)
Tänään kävin hakemassa Villeltä ja Annalta untuvatyynyn oman kovan riisisäkkityynyni tilalle. Anna oli ostanut tyynyt aiemmin itsellen, mutta ei tiennyt sen olevan untuvatyyny. Ville on untuville allerginen, joten he tarjosivat sitä minulle. Tyyny vaikutti mukavalta, joten tästä lähin se saa palvella minua.
Kaupassa käynti on joka kerta oma eksoottinen seikkailunsa. Jos kämpän sisällä verhot suljettuina voikin välillä melkein unohtaa olevansa Japanissa, supermarketissa tuntemattoman elintarvikkeet, erikoiset tavat ja ennen kaikkea lukutaidottomuus iskevät silmille. Ensinnäkään, en tiedä mitä kaikkea kaupasta löytyy, joten koskaan en voi olla aivan varma mitä ylipäänsä voin olettaa sieltä ostavani. Toiseksi, jos kaupasta jotain löytyykin, täytyy käydä läpi koko marketti, että sen löytää. Kolmanneksi harvasta paktist näkee ensi silmäyksellä päältä päin mitä se sisältää. Tänäänkin päädyin lopulta ostamaan tuotteen, josta tiedän ainostaan, että sen nimi on korokke, ja se on vähän niinkuin röstiperuna, mutta siinä on kyllä jotain muutakin - ainakin kuvasta pääteltynä. Osaan lukea katakanoja, ja se pelastaa minut suurimmassa osassa tilanteista, sillä useiden japanilaisten ruokapakkauksen lainasanat, kuten vaikkapa juusto eli chiizu, on kirjoitettu katakana-merkeillä. Täten minun ei siis tarvitse tehdä ostoksia aivan sokkona, vain suurimmaksi osksi. ;) Yksi ongelma on myös esimerkiksi valmisruokien valmistusohjeiden tulkinta. Koska minulla ei ole uunia, en voi esimerkiksi ostaa pakasteosastolta ihan mitä vain uuniranskanperunoita, vaan minun täytyy löytää aina mikrovaihtoehdot. Tämän salaisuuden selvittäminen vaatii usein muiden ostosten tekijöiden häirintää. Onneksi osaan pyytää kohteliaasti anteeksi. ;D
Tänään ylitin jälleen itseni, sillä paitsi että ostin tuotteen, josta en ollut ihan varma onko se kurkku, kurpitsa vai joku aivan muu, hommasin myös suurimpaan lähisupermarkettiini Sanwaan ポイントカード:n, pointokaadon, eli pistekortin täysin japaniksi asioiden. Sanwan pointokaado on vähän niinkuin joku Plussakortti, joskaan ei ihan niin tekninen. Kun ostan tietyllä määrällä kaupasta tavaraa, saan kassalta (kai) kuponkeja, joilla voin sitten tehdä kaupassa ostoksia. Tämä käytäntöosa on hieman hämärä vajavaisten japanintaitojeni vuoksi. Useimmiten kaikki kaupat tarjovat asiakkailleen tälläisiä pistekortteja, ja koska käyn mitä luultavimmin tässä supermarketissa melko tiuhaan, ajattelin, että otetaan nyt sitten sellainen kortti, vaikka se maksoikin 100 yeniä. Useimmiten tällaiset kortit ovat ilmaisia leimakortteja, mutta no, sain ainakin asiakaslahjaksi kankaisen kauppakassin. :P
Juttelimme tänään Villen ja Annan kanssa myös pankkitilin avaamisesta ja pyörän hankinnasta. Täytyy katsoa, mistä löytyisi mahdollisimman halpa käytettyjen pyörien kauppa. Jollain 70 eurolla ainakin yhdestä kaupasta irtoaisi käytetty pyörä, mikä on mielestäni ihan ok hinta. Koulumatka olisi niin mukava taitaa pyörällä etenkin, mikäli nämä ilmat ovat näin ihanat kuin nyt. Tänään ulkona oli noin 18 astetta, eli pyörälle olisi kyllä kysyntää! :)
sunnuntai 5. huhtikuuta 2009
Sagami-Oono, uusi kotini
Lauantaina 4.4. suuntasin aikaisin aamulla Ayumin kanssa Hamadayaman juna-asemalle. Ayumin täytyi lähteä töihin, ja hänen vanhemmillaankin oli menoa, joten en voinut tai olisi edes kehdannut ehdottaa, että jäisin heidän kotiinsa odottelemaan, että kello lähestyisi neljää iltapäivällä, jolloin minun oli määrä tavata Joshibin kansainväliten asioiden koordinaattori Shimoda-san. Niinpä ajelin Ayumin kanssa Shimokitazawaan, joka on vaihtoasema Odakyu-junalinjalle, jonka varrella sijaitsee tuleva kotini Sagami-Oonossa.
Sagami-Oono on asema ja asuinalue Sagamiharan kaupungissa, joka sijaitsee Kanagawan prefektuurissa Suur-Tokion alueella. Suur-Tokion kaupunkialueeseen kuuluvat Kanagawan lisäksi Chiban, Saitaman ja tietenkin Tokion prefektuurit. Yhteensä tällä pääkaupunkialueella asuu reilu 35 miljoonaa ihmistä. Väkiluvultaan se onkin maailman suurin kaupunkikeskittymä. Sagami-Oono on melko suuri asema ainakin omasta näkökulmastani, ja sen yhteydessä on iso kauppakeskus. Asuntoni sijaitsee vain viiden minuutin kävelymatkan päässä asemasta, josta on suora junayhteys Tokion keskustaan. Sijainnissa ei siis ole valittamista, etenkin kun koulullekaan ei ole kuin 5 kilometrin matka. Pyörän hankinta on harkinnassa, kunhan ehdin vähän tutkailemaan, onko pyöräily ylipäätään mahdollista näillä kaduilla.
Ayumi saattoi minut Odakyu-linjan pikajunaan ja lähti sitten itse kohti työpaikkaansa. Matka junassa meni melko helposti, sillä olin saanut hyvät ohjeet missä jäädä pois. Koska tiesin ennalta, että Sagami-Oonoa ennen on Machidan asema, kuullessani konduktöörin epämääräisen Machida-kuullutuksen, tiesin, että seuraavana vuorossa olisi minun pääteasemani. Jännitti, saanko matkalaukkuni Sagami-Oonossa mahtumaan kolikoilla toimivaan lukittavaan säilytyslaatikkoon. Tokion seudulla asemien opastekyltit on kirjoitettu myös romaji-merkein, eli latinalaisin aakkosin, joten ihan pelkästään kanjien varassa ei tarvitse olla. Jouduin kuitenkin kysymään apua japaniksi parilta kioskin työntekijältä, ennen kuin löysin コインロッカー:n (eli kolikkosäilytyksen). Harmikseni asemalta löytyi vain kaksi suurikokoista säilytyslokeroa, joista toinen oli varattu. Niinpä tungin isomman matkalaukkuni sellaiseen jonkun avuliaan vanhan miehn avustuksella, ja lähdin vetämään käsimatkatavaralaukkuani perässäni.
Kävin kyselemässä ontuvalla japanillani aseman henkilökunnalta, missä sijaitsee Sagami-Oonon kirjasto, sillä tiesin sen olevan suhteellisen lähellä asemaa googletusteni ansiosta. Koska tässä vaiheessa kello oli tosiaan vasta puoli yhdeksän aamulla, tuntui kirjasto sopivalta paikalta tappaa aikaa ainakin puoleen päivään saakka. Kirjasto löytyi ohjeiden avulla helposti, ja siellä oli myös wc, joten aamupäivä sujui joutuisasti englanninkielisen puupiirroksista kertovan kirjan parissa. Ajattelin, että mikäli taidehistorianopettajani antaa myöden, voisin tehdä taidehistorian kurssin loppuesseen ukiyo-e -puupiirroksista. En kyllä tiedä sopiiko aihe aiemmin keväällä käsittelemäämme 1800- ja 1900-luvun teolliseen designiin oikein millään aasin sillallakaan, mutta täältä Japanista on aika hankalaa löytää englannin kielistä kirjallisuutta esimerkiksi jostain Sarpanevan suunnittelusta. Toivon, että minut armahdetaan, tai muuten opettaja saa tyytyä wikipedia & google -esseeseen. X)
Istuskelin hiljaisessa kirjastossa plugit korvissani kunnes nälkä alkoi kurnia mahassa. Kävin ostamassa Isetan-tavaratalosta kareepanin, eli currykastikkeella täyttyn leivän, sekä suklaapullan. Ruokajuomaksi hain automaatista pullollisen Sapporon kylmää Oochaa, eli vihreää teetä. Syötyäni suuntasin aikaisemmin kirjastoon mennessäni bongaamaani puistoon. Koska ilma oli niin mahtava, päätin, että nyt on aika korkata lopultakin Twilight-sarjan viimeinen kirja, ja istuin lukemaan Breaking Dawnia puistonpenkille. Hetkessä kello olikin jo kolme, ja huomasin, että aurinko oli saanut käteni ranteista alaspäin taas punoittamaan. Naamakin oli vähän saanut väriä, mutta pienen aurinkokertoimen omaavan meikkivoiteen ansiosta tilanne ei ollut ihan epätoivoinen.
Suuntasin asemalle, jonne Shimoda-san saapui neljän maissa. Tavattuamme vielä Villen ja Annan kävin lunastamassa matkatavarani kolikkolokerikosta ja lähdimme kohti tulevaa asuntoamme. Asunnolla Shimoda-san näytti miten eri sähkölaitteita käytetään, mitä nappia pitää painaa ovipuhelimesta, jos joku soittaa lukitulla rakennuksen ulkoportilla ovikelloa ja tahtoo sisään. Enpä olekaan ennen omistanut videolla varustettua ovipuhelinta - tai minkäänlaista ovipuhelinta ylipäätään.
Asunto oli aikalailla sellainen, kuin oletinkin, joskin olisin toivonut ehkä vielä kliinisempää otetta siivoukseen. Niinpä pyyhin varmuuden vuoksi itse hieman hyllyjä, ennen kuin asettelin vaatteeni kaappiin ja meikkilaukkuni sisällön peilikappiin. Asunnostani aiemmin Shimodalta saadut kuvat tosin on kyllä otettu varmaan jollain laajakulmaobjektiivillä, sillä kuvissa asunto näyttää selkeästi isommalta kuin se tosiasiassa on. En kuitenkaan valita, sillä ihan hyvin tänne mahtuu. Selkein varjopuoli asunnossa on oikeastaan minimaalinen keittiö, jossa kokkaaminen on yhtä tuskaa. Yhdellä keittolevyllä kokkaaminen kun on aikamoinen taitolaji. Onneksi asunnosta löytyy sentään riisinkeitin, joten riisiruokien valmistus on hieman helpompi operaatio - toivon mukaan.
Keittiössä on siis yksi levy ja tiskiallas, sekä pieni jääkaappi. Astioita on yksi kutakin, eli yksi misokeittokulho, yksi riisikulho, yksi ruokalautanen, yksi leipälautanen, yksi lasi, yksi teekuppi ja yksi aterin kutakin sorttia, sekä syömäpuikot. Lisäksi hyllyiltä löytyy teepannu ja kattila, sekä paistinpannu, joka osoittautui induktiolieteen yhteensopimattomaksi pannuksi. Täytynee pyytää isännöijää toimittamaan uusi pannu, sillä induktioliesi ei lämpene, ellei siinä käytä oikeanlaisia keittovälineitä. Lisäksi varusteluun kuului pieni leikuulauta, veitsi, kauha, lasta, tiskiaine ja pesusieni ja roskapusseja.
Varsinaisesta huoneesta löytyy mukavan leveä sänky, tv-pöytä,televisio, dvd-soitin, sohva, sohvapöytä, vaatekaappi, imuri, vitriinikaappi astioille ja ruokatavaroille sekä jääkaappi-pakastin. Huoneisto lämpiää tai viilenee エアコン -laitteella, eli ilmastointilaitteella, jonka saa joko puhaltamaan lämmintä tai viileää ilmaa, tai kuivattamaan huoneilmaa esimerkiksi kesän sadekautena, jolloin ilmankosteus alkaa lähennellä sataa prosenttia. Omaan makuuni ilmastointilaite puhaltaa pienimmälläkin teholla vähän liian kovaa, sillä kuten kuvasta näkyy, seinäkalenterikin vain lepattaa. Niinpä yöllä tuskin tulee kovin usein laitettua ilmastointilaitetta päälle.
Wc-istuin on tyypillinen japanilainen teknopönttö, jonka istuinrenkaan ja pesuveden lämpötilan saa säädeltyä mieluisekseen, jossa on erilliset napit erilaisille suihkutoiminnoille, sekä kaikki toiminnot pysäyttävä stop-nappula. X) Wc-pöntön yläpuolelta löytyy käsienpesuallas, johon virtaa vesi aina kun pöntön vetää. Käsienpesuvesi valuu altaasta suoraa pöntön vesisäiliöön, mikä on mielestäni erittäin järkevä funktio veden säästön kannalta.
Asunnon pesuhuoneessa on suihku, o-furo-amme, pesuämpäri, sekä ammeen puhdistukseen tarkoitetut sieni ja pesuaine.
Kuvat asunnosta näyttävät suurinpiirtein sellaisia, kuin miltä asunto näytti avatessani kämppäni oven ensimmäistä kertaa. Myöhemmin, kun saan kämpän vähän kodikkaammaksi, otan uudet kuvat. :)
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Uenon puisto kirsikankukkien aikaan
Koska kirsikat eivät kuki ikuisesti, piti perjantaina käydä tarkastamassa, miltä Uenon suuri puisto näyttää hanamin aikaan. Harmikseni aika moni muukin halusi tarkastaa saman asian, ja puiston poluilla sai madella jonossa hitaasti järkyttävän ihmismassan keskellä. Hieman se toki vei viehätystä itse tapahtumalta, mutta olihan se odotettavissa. Uenon puisto on kuitenkin kaikkein suosituimpia hanaminviettopaikkoja.
Hanamia vietetään hieman kuten Suomessa Vappua. Ihmiset kerääntyvät kirsikkapuiden alle picnicille syömään ja juomaan. Yleensä kirsikankukkia katsellaan työpaikan porukan kesken, opiskelijatovereiden kanssa, tai joskus perheen parissa. Koska parhaat paikat pitää varata ajoissa, etenkin isoa ryhmää varten, firmat lähettävät usein jonkun, yleensä nuoren työntekijänsä varaamaan firmalle hanamipaikkaa jo aikaisin aamupäivästä. Varsinaista hanamia vietetään yleensä siis töiden jälkeen, vasta iltapuolella, joten kyseisillä hanamipaikan varaajilla on pitkä työpäivä istuskellessa puistossa. Ei luulisi kuitenkaan olevan hirveän rasittava homma hyvällä ilmalla, jos ottaa hyvän kirjan ja mp3-soittimen mukaan.
Kävelimme puiston kirsikkakujan läpi, ja poistuessamme puistossa näimme väkijoukon kerääntyneen aukiolle. Kävelimme lähemmäs, ja näimme nuoren miehen esittämässä jonglööritemppuja. Katselimme sitä hyvän aikaa, kävimme heittämässä kolikot hänen hattuunsa hienon shown lopuksi, ja jatkoimme puiston reunalle tähyilemään hienoa Uenon kaupunkimaisemaa.
Uenosta metroilimme Ginzaan, jossa lähinnä ihmettelimme hienoja rakennuksia, kalliita merkkiliikkeitä ja upeasti pukeutuneita ihmisiä. Aurinko paistoi sen verran kirkkaasi, että huomsin illalla saaneeni lievät rusketus (tai palo-) rajat neuleeni kaula-aukon kohdalle. Kivaa. Pitänee hommata piakkoin aurinkorasva, kun ei tarvi kuin vartti olla pihalla ja heti punoittaa.
Palatessamme Hamadayamaan meitä odottivat keittiössä temaki-sushiainekset ja upeasti japanilaisilla lakkapuisilla astioilla katettu pöytä. Temakisushi on sushityyppi, jossa jokainen käärii itse käsin omat sushinsa - en kylläkään tiedä miten tämän ruokalajin valmistus tapahtuu ravintoloissa. Erittäin ulkomaalaisystävällinen sushi, etten sanoisi, sillä jokainen saa valita itse omat sushin täytteensä. Meillä tarjolla oli kylmäsavulohta, raakaa tonnikalaa eli meguroa, jotain lehtiä, japanilaista munakasta, kurkkua, avokadoa ja pavun versoja, sekä tietenkin sushiriisiä, wasabia, eli tulista piparjuuritahnaa ja merilevää, eli noria, johon sushiainekset kääritään.
Temakisushi oli erittäin herkullista ja lisäksi tietenkin hyvin terveellistä. Sushin lisäksi Ayumin äiti oli valmistanut meille misokeittoa. En muista, olenko aikaisemmin syönyt misokeittoa, ainakaan en muistanut miltä se maistuu, joten tavallaan tämä oli ensimmäinen kertani sillä saralla. Misokeiton liemi valmistetaan keittämällä vedessä tietyn tyyppistä merilevää, kombua, sekä jotain muita aineksia ja misotahnaa. Keiton varsinaiset muut ainekset vaihtelevat. Meidän keitossamme pääosassa oli tofu. Keittokin maistui hyvin, ja koska olin jostain kummasta syystä (ehkä auringonpistos?) erikoisen kokeilevalla tuulella, päätin maistaa vielä Ayumin rakastamaa nattoa! Kauhukertomukset ja naton järkyttävä haju olivat aina aikaisemmin pitäneet minut kaukana kyseisestä "herkusta", eli mädätetyistä pavuista, mutta päätin, että nyt on aika kokeilla. Yllätyksekseni natto ei maistunutkaan kovin erikoiselta. Ei sitä missään nimessä voi herkulliseksi sanoa, mutta kyllä sen sai kuitenkin alas ilman suurempia ongelmia.
Kokeilun haluisen ja täyttävän ruokahetken jälkeen katsoimme hieman valokuvia Suomesta yhdessä Ayumin ja hänen äitinsä kanssa, kunnes oli aika painua taas o-furon lämpöön ja sitä kautta petiin. Seuraavana aamuna kun oli aikainen herätys, ja junaseikkailu itsekseni ilman kenenkään apua kohti Sagami-Onoa ja uutta kotiani Sagamiharan kaupungissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)