Kun tämä postaus ilmestyy, istun lentokoneessa, joka toivon mukaan on juuri noussut turvallisesti ilmaan. Katson luultavasti haikeana ikkunapaikaltani alhaalla yhä kauemmaksi jäävää Tokiota. Pyyhin silmänurkkiani ja koetan keksiä, millä elokuvavaihtoehdolla turruttaisin ajatukseni. Viimeiset jäähyväiset lentokentällä olivat luultavasti haikeimmat koskaan.
Hei hei Sagami-Oono! Nähdään taas, toivottavasti pian! :)
sunnuntai 31. tammikuuta 2010
lauantai 30. tammikuuta 2010
Viimeiset pari viikkoa Japanissa kuvina
Viimeiset pari viikkoa ovat olleet, kuten sanottu, lähinnä fiilistelyä, ystävien tapaamista ja muuttovalmisteluita. Nyt kun pakkaukset ovat kutakuinkin valmiina, ajattelin tunnelmoida viime viikkojen parhaita hetkiä valokuvien voimin muistellen.
Viime viikonlopuna noustiin kaverini Satou-sanin kanssa Tokion yläpuolelle Roppongi Hillssissä. Ei tähän Tokion loputtoman talomeren ja pilvenpiirtäjien toimistojen valojen valaisemaan maisemaan vain kyllästy ikinä - voisin varmasti istua helposti tuntikausia mietiskellen ja tuijottaen jotain kaukaisudessa vilkkuvaa helikopterin laskeutumisalustan merkkivaloa tai seuraten alhaalla moottoritiellä viilettävien autojen ajovalojen muodostamaa valonauhaa. Tällä kerralla pääsin lainaamaan myös ystäväni minikolmijalkaa, joten valokuvailu oli entistä hauskempaa.
Japanilaiset puhelimet ovat noin ylipäätään aika kaikkivoivan oloisia. Tai siltä ainakin tuntui, kun latasin melkein vuoden tauon jälkeen vanhan Suomi-kännykkäni, ja tajusin, että eihän sillä voi tehdä oikein mitään muuta kuin soittaa. Satou-sanin ja ystäväni Eeron iPhoneilla leikkiessä on välillä kyllä miettinyt, että miten niillä pelkillä tekstiviesteillä ja puheluilla voi enää tästä eteenpäin selvitä?!
Viikonloppuna oli ohjelmassa myös lyhyt bisnestapaaminen, sekin korkeissa maisemissa. Shinjukussa sijaitsevan komean Keio Plaza hotellin Sky lounge -baari oli puitteilta sen verran huikea paikka käyntikortin esittelylle, että tuli vähän sellainen epätodellinen tunne, niin kuin olisi muka jokin kovankin tason designer eikä keltanokkaopiskelija. XD Hotellien pääsymaksuttomat, upeat ravintolat ovat hauska tapa viettää joskus hetki sellaista elämää, jota yleensä saa todistaa vain jossain elokuvissa ja johon ei todellakaan oikeasti ole varaa, sillä kukaanhan ei pakota tilaamaan kalliista menusta kuin ainoastaan vaikka sen yhden alkoholittoman drinkin. :D
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä vedin sitten ensimmäisen all-nighter karaoken Japanissa seuranani Shin, Tonton ja Kyuuchan. Yön viettäminen karaokea hoilaten ei sinänsä ollut mikään varsinainen suunnitelma, mutta niin vain kävi, kun kukaan ei tuntunut haluavan lopettaa laulamista ennen kuin oli pakko paikan sulkeuduttua neljän maissa aamuyöllä. :D Ensimmäisiä kertoja japaninkielisten kappaleiden laulamnenkin tuntui sujuvan ihan hyvin, tosin edellyttäen, että kyseessä oli suhteellisen hidastempoinen ja ennalta tuttu viisu. Nopeiden biisien sanojen lukeminen on vielä aika mahdotonta.
Kuuden tunnin laulamisen jälkeen alkoi kyllä jo tavallinen biisilistakin hieman huveta, ja viimeiset kappalevalinnat vaativat suuria pohdiskeluja. Onneksi perus Abbaa tai The Carpentersia voi aina vetää vaika koko tuotannon, jos ei muuta keksi. :D
Luokkakavereitakin on tullut nähtyä. 2-luokkalaisten kanssa käytiin izakayassa, ja Ayumin kanssa taas tapasimme hänen kotonaan Ayumin äidin herkullisen chirashizushista ja parhaillaan herkullisimmillaan olevan Japanin mansikkasesongin antimista nauttien.
Platonin Takeshin ja Kakkin, sekä heidän tyttöystäviensä Chikakon ja Marikon kanssa kävimme tiistaina porukalla okonomiyakien, yakisoban ja monjanyakin paisteluiden jälkeen laulamassa karaokea pari tuntia karaokea. Tuukkakin onnistui pääsemään mukaan illan viettoon, sillä hän oli palannut lyhyeltä Sendain vaihtojaksolta takaisin Tokioon opiskelemaan. Olin aika järkyttynyt kun sain kuulla, että karaoken valikoimassa on myös kavereideni bändin Platonin biisejä. No niitähän piti sitten vetää tietenkin koko poppoon voimin.
Toissapäivänä näimme Ginzassa Harukan kanssa. Galleriakierrosten ja herkullisen kiinalaisen illallisen jälkeen hyvästellessämme vannoimme, että seuraavan kerran nähdään sitten Suomessa. Japanilaiset ystäväni ovat osoittanet mieltä lämmittävää intoa tulla käymään Helsingissä, joten odotan mielenkiinnolla kuinka moni sinne loppujen lopuksi pääsee vieraisille. Megu, Sari ja Ayumi nyt ovat ainakin melko varmasti tulossa, ja Joshibin ystäväni Yukari onkin jo opiskelemassa Metropoliassa ja asuu tällä hetkellä huvittavan sattuman kautta tulevan asuntoni naapursissa. :D
Viime viikonlopuna noustiin kaverini Satou-sanin kanssa Tokion yläpuolelle Roppongi Hillssissä. Ei tähän Tokion loputtoman talomeren ja pilvenpiirtäjien toimistojen valojen valaisemaan maisemaan vain kyllästy ikinä - voisin varmasti istua helposti tuntikausia mietiskellen ja tuijottaen jotain kaukaisudessa vilkkuvaa helikopterin laskeutumisalustan merkkivaloa tai seuraten alhaalla moottoritiellä viilettävien autojen ajovalojen muodostamaa valonauhaa. Tällä kerralla pääsin lainaamaan myös ystäväni minikolmijalkaa, joten valokuvailu oli entistä hauskempaa.
Japanilaiset puhelimet ovat noin ylipäätään aika kaikkivoivan oloisia. Tai siltä ainakin tuntui, kun latasin melkein vuoden tauon jälkeen vanhan Suomi-kännykkäni, ja tajusin, että eihän sillä voi tehdä oikein mitään muuta kuin soittaa. Satou-sanin ja ystäväni Eeron iPhoneilla leikkiessä on välillä kyllä miettinyt, että miten niillä pelkillä tekstiviesteillä ja puheluilla voi enää tästä eteenpäin selvitä?!
Viikonloppuna oli ohjelmassa myös lyhyt bisnestapaaminen, sekin korkeissa maisemissa. Shinjukussa sijaitsevan komean Keio Plaza hotellin Sky lounge -baari oli puitteilta sen verran huikea paikka käyntikortin esittelylle, että tuli vähän sellainen epätodellinen tunne, niin kuin olisi muka jokin kovankin tason designer eikä keltanokkaopiskelija. XD Hotellien pääsymaksuttomat, upeat ravintolat ovat hauska tapa viettää joskus hetki sellaista elämää, jota yleensä saa todistaa vain jossain elokuvissa ja johon ei todellakaan oikeasti ole varaa, sillä kukaanhan ei pakota tilaamaan kalliista menusta kuin ainoastaan vaikka sen yhden alkoholittoman drinkin. :D
Lauantai-sunnuntai välisenä yönä vedin sitten ensimmäisen all-nighter karaoken Japanissa seuranani Shin, Tonton ja Kyuuchan. Yön viettäminen karaokea hoilaten ei sinänsä ollut mikään varsinainen suunnitelma, mutta niin vain kävi, kun kukaan ei tuntunut haluavan lopettaa laulamista ennen kuin oli pakko paikan sulkeuduttua neljän maissa aamuyöllä. :D Ensimmäisiä kertoja japaninkielisten kappaleiden laulamnenkin tuntui sujuvan ihan hyvin, tosin edellyttäen, että kyseessä oli suhteellisen hidastempoinen ja ennalta tuttu viisu. Nopeiden biisien sanojen lukeminen on vielä aika mahdotonta.
Kuuden tunnin laulamisen jälkeen alkoi kyllä jo tavallinen biisilistakin hieman huveta, ja viimeiset kappalevalinnat vaativat suuria pohdiskeluja. Onneksi perus Abbaa tai The Carpentersia voi aina vetää vaika koko tuotannon, jos ei muuta keksi. :D
Luokkakavereitakin on tullut nähtyä. 2-luokkalaisten kanssa käytiin izakayassa, ja Ayumin kanssa taas tapasimme hänen kotonaan Ayumin äidin herkullisen chirashizushista ja parhaillaan herkullisimmillaan olevan Japanin mansikkasesongin antimista nauttien.
Platonin Takeshin ja Kakkin, sekä heidän tyttöystäviensä Chikakon ja Marikon kanssa kävimme tiistaina porukalla okonomiyakien, yakisoban ja monjanyakin paisteluiden jälkeen laulamassa karaokea pari tuntia karaokea. Tuukkakin onnistui pääsemään mukaan illan viettoon, sillä hän oli palannut lyhyeltä Sendain vaihtojaksolta takaisin Tokioon opiskelemaan. Olin aika järkyttynyt kun sain kuulla, että karaoken valikoimassa on myös kavereideni bändin Platonin biisejä. No niitähän piti sitten vetää tietenkin koko poppoon voimin.
Toissapäivänä näimme Ginzassa Harukan kanssa. Galleriakierrosten ja herkullisen kiinalaisen illallisen jälkeen hyvästellessämme vannoimme, että seuraavan kerran nähdään sitten Suomessa. Japanilaiset ystäväni ovat osoittanet mieltä lämmittävää intoa tulla käymään Helsingissä, joten odotan mielenkiinnolla kuinka moni sinne loppujen lopuksi pääsee vieraisille. Megu, Sari ja Ayumi nyt ovat ainakin melko varmasti tulossa, ja Joshibin ystäväni Yukari onkin jo opiskelemassa Metropoliassa ja asuu tällä hetkellä huvittavan sattuman kautta tulevan asuntoni naapursissa. :D
maanantai 25. tammikuuta 2010
Viimeisiä viedään
Tuntuu hullulta. Enää viisi päivää Tokiossa. Kuudentena, eli ensi sunnuntaina istun jo koneessa.
Pinnassa on ristiriitaisia tunteita. Haikeuden täyttämää itkua ja jännittynyttä iloa. Suomessa odottaa paljon ihania ihmisiä, jännittäviä työkuvioita, opiskelun mielenkiintoisin loppupuolisko työharjoitteluine ja opinnäytetöineen, sekä uusi koti. Suomi tuntuu ajatuksissa myös aika uudenlaiselta paikalta. Kiertämällä Japania ristiin rastiin on tajunnut, miten paljon omasta kotimaastakin on näkemättä. Tunnen aivan rehellisesti sanottuna Tokion huomattavasti paremmin kuin Helsingin! Suomeen paluuseen liittyy siis paljon iloista odotusta, mutta sitten taas vastapainona tänne Japaniin jää paljon tärkeitä ihmisiä, paikkoja, opittuja rutiineja, tapoja, nähtävää... Ylipäätän Japani on paikkana sellainen maa, jossa minun on ollut muutaman ensimmäisen kuukauden kielivaikeuksien ja täkäläiseen elämään totuttelun jälkeen vain yksinkertisesti niin kovin hyvä olla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta vaikka olenkin Japanissa musta lammas ulkomuotoni ja vajavaisen kielitaitoni takia, olen viettänyt täällä tähän astisen elämäni upeimman vuoden. Tähän toki vaikuttavat kovin paljon henkilökohtaisen elämän kiekurat, niin hyvässä kuin pahassa, joten nähtäväksi jää, miltä elämä Suomessa maistuu. Voihan olla, että se olenkin vain minä joka olen muuttunut, eikä paikalla niin ole väliä. Olen siitä huolimatta aika vahvasti päättänyt, että Japaniin on palattava.
Tällä hetkellä viimeiset päivät ovat täyteen ahdettu niitä "vielä viimeisen kerran" -tapaamisia ystävien kanssa. Pakkaukset olen aloittanut (äidin iloiseksi uutiseksi) jo viime viikolla, tosin matkalaukussa ei ole vielä mitään. Sohvalla on kolme vaatekasaa, joista yhden pakkaan piakkoin matkalaukkuun, osa menee käyttöön viimeisiksi päiviksi ja yksi kasa odottaa tuomiota siitä, mahtuvatko ne mukaan vai joutavatko kierrätykseen. Huomenna ohjelmassa on postissa ja pankissa asiointia sekä polkupyörän myyminen käytettyjen pyörien liikkeeseen, josta sen huhtikussa kävin ostamassa.
Enää hetki, ja Tokion aurinkoinen talvi vaihtuu lumikasoihin ja julmettuun pakkaseen.
Pinnassa on ristiriitaisia tunteita. Haikeuden täyttämää itkua ja jännittynyttä iloa. Suomessa odottaa paljon ihania ihmisiä, jännittäviä työkuvioita, opiskelun mielenkiintoisin loppupuolisko työharjoitteluine ja opinnäytetöineen, sekä uusi koti. Suomi tuntuu ajatuksissa myös aika uudenlaiselta paikalta. Kiertämällä Japania ristiin rastiin on tajunnut, miten paljon omasta kotimaastakin on näkemättä. Tunnen aivan rehellisesti sanottuna Tokion huomattavasti paremmin kuin Helsingin! Suomeen paluuseen liittyy siis paljon iloista odotusta, mutta sitten taas vastapainona tänne Japaniin jää paljon tärkeitä ihmisiä, paikkoja, opittuja rutiineja, tapoja, nähtävää... Ylipäätän Japani on paikkana sellainen maa, jossa minun on ollut muutaman ensimmäisen kuukauden kielivaikeuksien ja täkäläiseen elämään totuttelun jälkeen vain yksinkertisesti niin kovin hyvä olla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta vaikka olenkin Japanissa musta lammas ulkomuotoni ja vajavaisen kielitaitoni takia, olen viettänyt täällä tähän astisen elämäni upeimman vuoden. Tähän toki vaikuttavat kovin paljon henkilökohtaisen elämän kiekurat, niin hyvässä kuin pahassa, joten nähtäväksi jää, miltä elämä Suomessa maistuu. Voihan olla, että se olenkin vain minä joka olen muuttunut, eikä paikalla niin ole väliä. Olen siitä huolimatta aika vahvasti päättänyt, että Japaniin on palattava.
Tällä hetkellä viimeiset päivät ovat täyteen ahdettu niitä "vielä viimeisen kerran" -tapaamisia ystävien kanssa. Pakkaukset olen aloittanut (äidin iloiseksi uutiseksi) jo viime viikolla, tosin matkalaukussa ei ole vielä mitään. Sohvalla on kolme vaatekasaa, joista yhden pakkaan piakkoin matkalaukkuun, osa menee käyttöön viimeisiksi päiviksi ja yksi kasa odottaa tuomiota siitä, mahtuvatko ne mukaan vai joutavatko kierrätykseen. Huomenna ohjelmassa on postissa ja pankissa asiointia sekä polkupyörän myyminen käytettyjen pyörien liikkeeseen, josta sen huhtikussa kävin ostamassa.
Enää hetki, ja Tokion aurinkoinen talvi vaihtuu lumikasoihin ja julmettuun pakkaseen.
torstai 21. tammikuuta 2010
Mochitsuki
Oikea käsivarteni oli viime lauantain jälkeen hyvän aikaa melko voimaton. Parin päivän aikana ei voinut unohtaa, että viikonloppuna oli harrastettu riisin mäiskimistä puunuijalla - ohjelmassa oli nimittäin lauantaina perinteinen japanilainen mochitsuki.
Japanilaisten uuden vuoden aloitusrituaaleihin kuuluu tammikuussa mochin syöminen. Mocchi on käytännössä ihan vain keitettyä riisiä, joka on litistetty, ja täten saanut uuden tahmean, venyvän ja pehmoisen muodon. Mochia syödään sellaisenaan, tai sen sisään voidaan piilottaa paputahnaa, sitä voidaan kieritellä kinako-jauhoissa tai maustaa soijalla ja kääräistä merilevään, tai viimeisenä, muttei suinkaan herkullisimpana, tarjota yhdessä nattoun, eli käyneiden papujen kanssa.
Pääsin osallistumaan ilokseni partiolaisten jokavuotiseen mochin valmistusjuhlaan eli mochitsukiin. Mochin valmistus on hyvin yksinkertaista. Keitetty riisi laitetaan puupölkkyyn koverrettuun kuppiin. Tämän jälkeen riisiä ensin hiestetään kahden hengen voimin nuijilla kupin reunoja vasten, ja kun riisi on hieman litistinyt, aloitetaan tositoimet eli riisiä hakataan painavalla puisella nuijalla oikein olan takaa monta minuuttia, kunnes on vaikea uskoa, että siellä pölkyssä jossain vaiheessa oli ihan tavallisen näköisiä riisin jyviä. Lopputuloksena on iso, valkoinen, venyvä mochin möhkäle, joka pilkotaan käsin pienempiin osiin, pyöritellään palluroiksi ja tarvittaessa maustetaan.
Lopuksi kaikki tietenkin söivät yhdessä valmistettua mochia. Ennen ruokailun aloittamista johtajat muistuttivat kaikkia pureskelemaan mochin kunnolla, sillä joka vuosi ihmisiä kuolee siihen, että he ovat nielaisseet mochinsa liian suurena palana ja tukehtuneet riisimöhkäleeseen.
Vaikka kaupasta tai liikkeistä saatavat tavalliset mochit maistuvat melko samanlaisilta kuin vastatehty mochi, niin täytyy sanoa, että vielä lämmin, suoraa puunuijan alta otetun mochin syöminen on silti vähä niinkuin vertaisi kaupan pussipullaa ja äidin leipomaa uunituoretta korvapuustia toisiinsa. Siinä on se käsityöläisyyden ja itsetekemisen tuoma hieno ero.
Japanilaisten uuden vuoden aloitusrituaaleihin kuuluu tammikuussa mochin syöminen. Mocchi on käytännössä ihan vain keitettyä riisiä, joka on litistetty, ja täten saanut uuden tahmean, venyvän ja pehmoisen muodon. Mochia syödään sellaisenaan, tai sen sisään voidaan piilottaa paputahnaa, sitä voidaan kieritellä kinako-jauhoissa tai maustaa soijalla ja kääräistä merilevään, tai viimeisenä, muttei suinkaan herkullisimpana, tarjota yhdessä nattoun, eli käyneiden papujen kanssa.
Pääsin osallistumaan ilokseni partiolaisten jokavuotiseen mochin valmistusjuhlaan eli mochitsukiin. Mochin valmistus on hyvin yksinkertaista. Keitetty riisi laitetaan puupölkkyyn koverrettuun kuppiin. Tämän jälkeen riisiä ensin hiestetään kahden hengen voimin nuijilla kupin reunoja vasten, ja kun riisi on hieman litistinyt, aloitetaan tositoimet eli riisiä hakataan painavalla puisella nuijalla oikein olan takaa monta minuuttia, kunnes on vaikea uskoa, että siellä pölkyssä jossain vaiheessa oli ihan tavallisen näköisiä riisin jyviä. Lopputuloksena on iso, valkoinen, venyvä mochin möhkäle, joka pilkotaan käsin pienempiin osiin, pyöritellään palluroiksi ja tarvittaessa maustetaan.
Riisit tuloillaan puulaatikoissa. Ne, jotka tuntevat muuten Tokiota yhtään, voivat myös huvittua siitä ajatuksesta, että partiolaiset savuttavat nuotioitaan keskellä Roppongia - ostoskeskusten ja suurlähetystöalueen sydämessä.
Ja sitten päästään tositoimiin! Ei ole väliä onko pikkulapsi, seiloripukuinen koulutyttö vai gaijin, kaikki pääsevät pitämään hauskaa puunuijan ja riisin kustannuksella! :D
Lopuksi kaikki tietenkin söivät yhdessä valmistettua mochia. Ennen ruokailun aloittamista johtajat muistuttivat kaikkia pureskelemaan mochin kunnolla, sillä joka vuosi ihmisiä kuolee siihen, että he ovat nielaisseet mochinsa liian suurena palana ja tukehtuneet riisimöhkäleeseen.
Yllä herkullisia kinakomocheja, ja alla vähemmän herkullisia nattoumocheja. Suosikkini, eli soijalla ja merilevällä maustetut mochit jäivät kuvattua, sillä niitä oli liian kiire syömään. :D
Vaikka kaupasta tai liikkeistä saatavat tavalliset mochit maistuvat melko samanlaisilta kuin vastatehty mochi, niin täytyy sanoa, että vielä lämmin, suoraa puunuijan alta otetun mochin syöminen on silti vähä niinkuin vertaisi kaupan pussipullaa ja äidin leipomaa uunituoretta korvapuustia toisiinsa. Siinä on se käsityöläisyyden ja itsetekemisen tuoma hieno ero.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Shokudoun sapuskat 17.
Se on kuulkaas viimeinen shokudoun sapuska sitten tässä, sillä en luultavasti enää syö koululla ennen Suomeen paluuta, ellei jotain ihmeellistä tapahdu. Kauheaa, mitä minä tästä eteenpäin teen sunnuntaisin? ;)
Tässä viimeisessä kirjoituksessa pääsenkin sopivasti esittelemään ensimmäistä kertaa shokudoun aulassa sijaitsevan erilaisia paistettuja ja friteerattuja take away -ruokia ja obentoulaatikoita myyvän kojun, josta nappasin viime viikon kiireessä mukaan luokassa syötäväksi yhden lukuisista lounaslaatikkovaihtoehdoista.
Koska teriyakikastike on yksi japanilaisten kastikkeiden suosikeistani, ei valinta obentouboksien välillä ollut vaikea. Laatikosta löytyi riisipedillä paitsi tietenkin se teriyakikastikkeella, eli makealla soijapohjaisella marinadilla, sekä seesamin siemenillä maustettu jauhelihapihvi, myös japanilaisittain valmistettua munakasta, pikkelssejä, noria sekä vihannestempuraa. Setti oli erittäin maistuva, ja vaikka se yhdistelikin sekä länsimaista että japanilaista ruokakulttuuria, sopivat maut oikein hyvin yksiin. No, tämän kulttuurien yhdistelemisenhän japanilaiset ovat toki osanneet asiassa kuin asiassa jo pitkään.
Kyseiseltä shokudoun take away -kojulta voi ostaa paitsi näitä erilaisia obentoulaatikkoja, tosiaan myös esimerkiksi erilaisilla täytteillä varustettuja perunakroketteja, erilaisia friteerattuja lihan paloja, kanavartaita sekä lohkoperunoita. Koju on suhteellisen suosittu, sillä siitä saa pikkusyömistä tai ihan kunnon obentoun nopeasti ja kätevästi ilman shokudoun välillä varsin pitkiä jonoja. Edellytyksenä tosin on, että saapuu paikalle ajoissa, sillä tiski alkaa tyhjetä jo noin kymmenen minuutin kuluttua varsinaisen lounastauon alusta.
Tässä viimeisessä kirjoituksessa pääsenkin sopivasti esittelemään ensimmäistä kertaa shokudoun aulassa sijaitsevan erilaisia paistettuja ja friteerattuja take away -ruokia ja obentoulaatikoita myyvän kojun, josta nappasin viime viikon kiireessä mukaan luokassa syötäväksi yhden lukuisista lounaslaatikkovaihtoehdoista.
照り焼きハンバーガーお弁当 - Teriyaki hamburger obentou
Koska teriyakikastike on yksi japanilaisten kastikkeiden suosikeistani, ei valinta obentouboksien välillä ollut vaikea. Laatikosta löytyi riisipedillä paitsi tietenkin se teriyakikastikkeella, eli makealla soijapohjaisella marinadilla, sekä seesamin siemenillä maustettu jauhelihapihvi, myös japanilaisittain valmistettua munakasta, pikkelssejä, noria sekä vihannestempuraa. Setti oli erittäin maistuva, ja vaikka se yhdistelikin sekä länsimaista että japanilaista ruokakulttuuria, sopivat maut oikein hyvin yksiin. No, tämän kulttuurien yhdistelemisenhän japanilaiset ovat toki osanneet asiassa kuin asiassa jo pitkään.
Kyseiseltä shokudoun take away -kojulta voi ostaa paitsi näitä erilaisia obentoulaatikkoja, tosiaan myös esimerkiksi erilaisilla täytteillä varustettuja perunakroketteja, erilaisia friteerattuja lihan paloja, kanavartaita sekä lohkoperunoita. Koju on suhteellisen suosittu, sillä siitä saa pikkusyömistä tai ihan kunnon obentoun nopeasti ja kätevästi ilman shokudoun välillä varsin pitkiä jonoja. Edellytyksenä tosin on, että saapuu paikalle ajoissa, sillä tiski alkaa tyhjetä jo noin kymmenen minuutin kuluttua varsinaisen lounastauon alusta.
lauantai 16. tammikuuta 2010
Prinssejä, piraatteja ja "pari" nallekarhua puoliautiossa Tokion Disney Seassa
Torstain ohjelmassa oli junailu Chibaan ja Disney teemapuistojen tuntumaan, jossa olimme päättäneet viettää aikaa 3-2 -luokan kavereideni kanssa. Koska 3-luokkalaiset ovat kaulaa myöden työnhakukiireissä, kovin moni ei päässyt mukaan, mutta minulla, Makinolla, Nacchanilla ja Ippiillä oli tajuttoman hauska päivä.
Olin käynyt Disney Landissa kesällä, joten siitä syystä tällä kerralla suuntana oli Disney Sea. Koska en ole mikään kaikkein suurin Disney-fani, odotin päivältä lähinnä kavereiden kanssa hengailua laitteiden jonossa seisten. Aiemmalla Disney Land reissulla kesän helteessä ja tajuttoman ruuhkaisena viikonloppuna huvipuistoilu oli suoraan sanottuna mahtavasta seurasta huolimatta aika rankka ja väsyttävä kokemus, eikä ehkä niin suurta huvia kun huvipuistolta voisi toivoa.
Mutta mitä, tammikuinen Disney teemapuisto oli kuin Kokkolan keskusta. :D Ihmisiä oli siellä täällä, eikä tungoksesta tietoakaan. Jonot olivat samaa luokkaa kuin Lintsillä kesän ruuhkapäivinä, eli parhaisiin laitteisiin joutui jonottamaan vain vaivaiset puolisen tuntia, ja moniin pääsi kyytiin jopa viiden tai kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen. Suomessa, jossa on tottunut siihen, että vuoristoradasta voi välillä juosta suoraan vaunusta noustuaan taas uudelleen kyytiin ilman sen suurempia odotteluja, nämä Japanin normaalit monen tunnin jonotusajat laitteisiin tuntuvat hullun hommalta. Itse asiassa pisin jono, missä odotimme, ei ollutkaan laitteen jono, vaan Mikin kanssa valokuvaan haluavien ihmisten jono. No, pitihän meidän nyt siihen liittyä jatkoksi, kun kerrankin kyseinen jono oli kuulemma normaalin satojen metrien sijasta vain puolen tunnin mittainen.
Niinpä tällä kerralla, kun jonotus ei vienyt suurinta osaa huvipuistopäivästä, huomasin ihan oikeasti viihtyväni Disney Seassa. Lisäksi täytyy kyllä todeta, että Tokion Disney Sea on laitteidenkin osalta paljon hauskempi paikka vähän varttuneemmalle väelle kuin Disney Land, sillä Sean puolella suurin osa laitteista on vuoristoratoja, joissa välillä mennään jopa kovaa, toisin kuin Landin puolella olevat välillä upeista lavasteista huolimatta vähän tylsäksi käyvät köröttelykärryt.
Disney Sean lavasteet ovat ehkä vieläkin makeammat kuin Landin puolella. Paitsi että huvipuistosta löytyy tietenkin Diseny-elokuvien aihepiirin lavasteita, siellä löytyy myös mm. välimerellinen pikkukaupunki, Broadway musikaaliesityksineen sekä Venetsian kanavat kondoleineen. Koska seurueemme koostui neljästä valokuvausfriikistä, varustettuna kahdella Nikonin ja kahdella Canonin järjestelmäkameralla, sekä parilla digipokkarilla, ei kameroiden laukaisimen painalluksia säästelty.
Yleensä eri hahmojen kanssa kuvaan haluavien ihmisten jonot ovat paitsi suosituimman Mikin, myös muiden hamojen kohdalla melko pitkiä. Tällä kerralla se sijaan pääsimme oikeastaan suoraan koputtelemaan Iines Ankkoja ja Karibian merirosvoja olalle, sillä väkijoukosta ei tosiaan ollut tietoakaan. Kun mahdollisuus kerran oli, niin otimmekin kuvia varmasti jokaisen vastaan sattuneen satuprinsessan ja komean merirosvon kanssa. Sanottakoon myös, että osa hahmojen näyttelijöistä oli omaksunut roolinsa aivan mahtavasti. Useimmat näyttelijöistä olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia juuri oikealla korostuksella ja maneereilla höystettynä, joten hahmojen kanssa jutustelu englanniksi oli varsin hupaisaa.
Eräs asia, joka Disney Landissa ja Disney Seassa saa minut hauskoista laitteista huolimatta vähän varpailleni on japanilaisten outo tapa koristaa itsensä ties millä kummallisilla Disney-killuttimilla nimenomaan huvipuistovierailun ajaksi - heti kun porteista astutaan ulos höpsöt Minni-hiirirusetit, Nalle Puhin korvat ja Pallo-Masi -päähineet häviävät kummallisesti jonnekin reppujen uumeniin. Huvipuiston puolella nämä varsin mauttomat koristukset ilmeisesti kuuluvat asiaan, mutta JR:n asemalla huvipuistovierailusta kertovat enää ihmisten kantamat Disneyn piirroshahmojen kuvien koristamat, tuliaiskrääsällä, -makeisilla ja -leivonnaisilla täytetyt muovikassillit.
Tällä hetkellä Disney Sean huippukuuma muoti-ilmiö oli (toivottavasti) kylmän päivän vuoksi karut fleece- tai karvahatut. Pikkulapsien päässä ne vielä menettelevät, mutta aikuisten etenkin leopardikuvioiset versiot olivat kyllä mielestäni aika hirvitä ilmestyksiä. :D Jos lähes joka kuvassa vilahtelevat nallukat ihmetyttävät, niin kyllä minäkin vähän kummastelin, kun yli puolet Disney Sean vierasta kantoi mukanaan vaalean ruskeaa nallekarhua. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat kantaa koko päivän mukanaan pehmolelua? Kaverini osasivat valistaa minua, että tämä Duffy-nalle, joka on nimenomaan Diseny Sean ilmiö, on jokin uusi villitys, jota osa ihmisistä pukee erilaisin vaattein riippuen minä sesonkina sattuu teemapuistossa käymään. Jouluna Duffy on pukin puvussa, kun taas kesällä otsalla keikkuvat aurinkolsit ja yllä on t-paita. Duffy on jonkin kertomuksen mukaan Minnin Mikille merimatkojen ajaksi muistoksi antama lahjanalle, mutta minusta lähinnä hämmentävän hyvin onnistunut rahastuskeino.
Tammikuun puoliväli on Disney Sean hiljaisinta aikaa, joten arkipäivinä puisto on auki vain iltaseitsemään normaalin kello kymmenen sijaan. Ehdimme silti näkemään mukavasti auringonlaskun feikki-tulivuoren takana, sekä upean iltavalaistuksen.
Kerrassaan mainio päivä, joka todisti, että Disney teemapuistot ovat itse asiassa ennakkoluuloistani huolimatta ihan hauskoja paikkoja, kunhan sinne menee oikeaan aikaan, eikä kesäisen viikonlopun hysterian aikaan. Disney Landin reissun jälkeen mietin, että paikkaan tuskin tulisi mentyä toista kertaa, mutta Disney Seassa voisi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa. Laitteet olivat oikeasti hauskoja ja jos päivän valitsee oikein, reissu voi olla jopa rentouttava kokemus. Lisäksi tällä kerralla oli tietenkin ihanaa viettää päivä luokkakavereiden kanssa vielä kerran ennen Suomeen paluuta. Monet luokkakaverit tosin puhuivat haaveilevansa yhteisestä Suomen matkasta, joten katsotaan, josko tämä viikko ei kuitenkaan jäisi ihan viimeiseksi tapaamiseksi ennen omaa seuraavaa Japanin reissuani. :)
Olin käynyt Disney Landissa kesällä, joten siitä syystä tällä kerralla suuntana oli Disney Sea. Koska en ole mikään kaikkein suurin Disney-fani, odotin päivältä lähinnä kavereiden kanssa hengailua laitteiden jonossa seisten. Aiemmalla Disney Land reissulla kesän helteessä ja tajuttoman ruuhkaisena viikonloppuna huvipuistoilu oli suoraan sanottuna mahtavasta seurasta huolimatta aika rankka ja väsyttävä kokemus, eikä ehkä niin suurta huvia kun huvipuistolta voisi toivoa.
Muutaman kerran päivässä toistuvaa paraatiesitystäkin sai seurata tavallisesta poiketen esteettömällä näkymällä ilman suuempaa väkijoukon tungosta.
Kavrini vannottivat, että minun on huomautettava tämän kuvan kohdalla, ettei Disney Seassa ole ihan aina näin autiota. ;)
Mutta mitä, tammikuinen Disney teemapuisto oli kuin Kokkolan keskusta. :D Ihmisiä oli siellä täällä, eikä tungoksesta tietoakaan. Jonot olivat samaa luokkaa kuin Lintsillä kesän ruuhkapäivinä, eli parhaisiin laitteisiin joutui jonottamaan vain vaivaiset puolisen tuntia, ja moniin pääsi kyytiin jopa viiden tai kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen. Suomessa, jossa on tottunut siihen, että vuoristoradasta voi välillä juosta suoraan vaunusta noustuaan taas uudelleen kyytiin ilman sen suurempia odotteluja, nämä Japanin normaalit monen tunnin jonotusajat laitteisiin tuntuvat hullun hommalta. Itse asiassa pisin jono, missä odotimme, ei ollutkaan laitteen jono, vaan Mikin kanssa valokuvaan haluavien ihmisten jono. No, pitihän meidän nyt siihen liittyä jatkoksi, kun kerrankin kyseinen jono oli kuulemma normaalin satojen metrien sijasta vain puolen tunnin mittainen.
Jokaisella on tietenkin oma mielipide siitä, onko tämä kuva puolen tunnin jonottamisen arvoinen vai ei. Makino ja Nacchan, jotka ovat järkyttäviä Mikkifaneja tosin olisivat jonottaneet varmasti mielellään vaikka pari tuntia saadakseen ikuistaa idolinsa kameran muistikortille. :D
Niinpä tällä kerralla, kun jonotus ei vienyt suurinta osaa huvipuistopäivästä, huomasin ihan oikeasti viihtyväni Disney Seassa. Lisäksi täytyy kyllä todeta, että Tokion Disney Sea on laitteidenkin osalta paljon hauskempi paikka vähän varttuneemmalle väelle kuin Disney Land, sillä Sean puolella suurin osa laitteista on vuoristoratoja, joissa välillä mennään jopa kovaa, toisin kuin Landin puolella olevat välillä upeista lavasteista huolimatta vähän tylsäksi käyvät köröttelykärryt.
Disney Sean lavasteet ovat ehkä vieläkin makeammat kuin Landin puolella. Paitsi että huvipuistosta löytyy tietenkin Diseny-elokuvien aihepiirin lavasteita, siellä löytyy myös mm. välimerellinen pikkukaupunki, Broadway musikaaliesityksineen sekä Venetsian kanavat kondoleineen. Koska seurueemme koostui neljästä valokuvausfriikistä, varustettuna kahdella Nikonin ja kahdella Canonin järjestelmäkameralla, sekä parilla digipokkarilla, ei kameroiden laukaisimen painalluksia säästelty.
Yleensä eri hahmojen kanssa kuvaan haluavien ihmisten jonot ovat paitsi suosituimman Mikin, myös muiden hamojen kohdalla melko pitkiä. Tällä kerralla se sijaan pääsimme oikeastaan suoraan koputtelemaan Iines Ankkoja ja Karibian merirosvoja olalle, sillä väkijoukosta ei tosiaan ollut tietoakaan. Kun mahdollisuus kerran oli, niin otimmekin kuvia varmasti jokaisen vastaan sattuneen satuprinsessan ja komean merirosvon kanssa. Sanottakoon myös, että osa hahmojen näyttelijöistä oli omaksunut roolinsa aivan mahtavasti. Useimmat näyttelijöistä olivat ulkomaalaisia ja puhuivat englantia juuri oikealla korostuksella ja maneereilla höystettynä, joten hahmojen kanssa jutustelu englanniksi oli varsin hupaisaa.
Mikki-hiiri ei ehkä ole minusta niin ihmeellinen, mutta Kapteeni Jack Sparrow on kyllä ihan.. karismaattinen. ;)
Eräs asia, joka Disney Landissa ja Disney Seassa saa minut hauskoista laitteista huolimatta vähän varpailleni on japanilaisten outo tapa koristaa itsensä ties millä kummallisilla Disney-killuttimilla nimenomaan huvipuistovierailun ajaksi - heti kun porteista astutaan ulos höpsöt Minni-hiirirusetit, Nalle Puhin korvat ja Pallo-Masi -päähineet häviävät kummallisesti jonnekin reppujen uumeniin. Huvipuiston puolella nämä varsin mauttomat koristukset ilmeisesti kuuluvat asiaan, mutta JR:n asemalla huvipuistovierailusta kertovat enää ihmisten kantamat Disneyn piirroshahmojen kuvien koristamat, tuliaiskrääsällä, -makeisilla ja -leivonnaisilla täytetyt muovikassillit.
Tällä hetkellä Disney Sean huippukuuma muoti-ilmiö oli (toivottavasti) kylmän päivän vuoksi karut fleece- tai karvahatut. Pikkulapsien päässä ne vielä menettelevät, mutta aikuisten etenkin leopardikuvioiset versiot olivat kyllä mielestäni aika hirvitä ilmestyksiä. :D Jos lähes joka kuvassa vilahtelevat nallukat ihmetyttävät, niin kyllä minäkin vähän kummastelin, kun yli puolet Disney Sean vierasta kantoi mukanaan vaalean ruskeaa nallekarhua. Miten ihmeessä ihmiset jaksavat kantaa koko päivän mukanaan pehmolelua? Kaverini osasivat valistaa minua, että tämä Duffy-nalle, joka on nimenomaan Diseny Sean ilmiö, on jokin uusi villitys, jota osa ihmisistä pukee erilaisin vaattein riippuen minä sesonkina sattuu teemapuistossa käymään. Jouluna Duffy on pukin puvussa, kun taas kesällä otsalla keikkuvat aurinkolsit ja yllä on t-paita. Duffy on jonkin kertomuksen mukaan Minnin Mikille merimatkojen ajaksi muistoksi antama lahjanalle, mutta minusta lähinnä hämmentävän hyvin onnistunut rahastuskeino.
Selvisihän se menestyksen syykin sitten lopulta. Olisi pitänyt arvata! Katsokaa nyt kuka niitä nalleja myy. No Roope Ankkapa tietenkin!!
Tammikuun puoliväli on Disney Sean hiljaisinta aikaa, joten arkipäivinä puisto on auki vain iltaseitsemään normaalin kello kymmenen sijaan. Ehdimme silti näkemään mukavasti auringonlaskun feikki-tulivuoren takana, sekä upean iltavalaistuksen.
Kerrassaan mainio päivä, joka todisti, että Disney teemapuistot ovat itse asiassa ennakkoluuloistani huolimatta ihan hauskoja paikkoja, kunhan sinne menee oikeaan aikaan, eikä kesäisen viikonlopun hysterian aikaan. Disney Landin reissun jälkeen mietin, että paikkaan tuskin tulisi mentyä toista kertaa, mutta Disney Seassa voisi hyvinkin käydä vaikka kerran vuodessa. Laitteet olivat oikeasti hauskoja ja jos päivän valitsee oikein, reissu voi olla jopa rentouttava kokemus. Lisäksi tällä kerralla oli tietenkin ihanaa viettää päivä luokkakavereiden kanssa vielä kerran ennen Suomeen paluuta. Monet luokkakaverit tosin puhuivat haaveilevansa yhteisestä Suomen matkasta, joten katsotaan, josko tämä viikko ei kuitenkaan jäisi ihan viimeiseksi tapaamiseksi ennen omaa seuraavaa Japanin reissuani. :)
3年2組 ja 2年3組 -luokat, kiitos tästä vuodesta!!
Koulunkäynti Joshibissa on nyt ohitse, sillä minun osaltani kevätloma alkoi keskiviikkona. Viime viikolla 2年3組, eli 2. vuosikurssin 3-luokka, jonka kanssa kävin keväällä muutaman kurssin, pyysi minut pienimuotoisiin läksijäisjuhliin. Söimme porukalla pizzaa ja herkkuja ja juttelimme niitä näitä. Koska iltaluento venyi odotettua pidemmäksi, seitsemään asti, kovin moni ei voinut jäädä paikalle, mutta meillä oli luokkakavereiden kanssa kivaa pienelläkin porukalla. Kakkosluokkalaisten kanssa en ollut ollut niin kovasti tekemisissä syksymmällä, joten kaikki jaksoivat huomautella, kuinka japanin taitoni ovat karttuneet syksyn mittaan. Hidasta kielenkäytössä tapahtuvaa muutosta ei kovin hyvin itse huomaa, mutta koska muistan hyvin, miten en pystynyt keväällä kommunikoimaan kovinkaan monen kakkosluokkalaisen kanssa lähes mitenkään, tajusin, että keskustelu sujui nyt kyllä täysin erilailla kuin toukokuussa. :)
Keskiviikkona 3. vuosikurssin 2-luokka, jonka kanssa olen opiskellut koko vuoden, järjesti myös luokkajuhlat paitsi miun lähtöni vuoksi, myös koska kouluvuosi on lopuillaan, ja 4. vuosikurssin alkaessa opiskelijat eivät enää opiskele saman luokan kanssa, joten monet eivät ole enää ensi vuonna niin paljon tekemisissä toistensa kanssa.
Koska kyseessä oli viimeinen varsinaine koulupäivä, se aloitettiin tietenkin luokan siivouksella. Japanissahan tapana on paitsi ennen kesälomaa, varsinkin näin vuoden loppuessa siivota luokka perusteellisesti opiskelijatyövoimaa hyödyntäen. Kesälomaa edeltänyt siivous oli aika minimaalinen tämän kertaiseen lattianjynssäämiseen ja ikkunanpesuun verrattuna, mutta oikeastaan näen tämänkin arkisen operaation varsin positiivisena yhteishengenkohottajana.
Kun luokka oli puunattu, pääsimme aloittamaan juhlimisen. Makino oli hommannut meille taas jollain salaisella konstilla ilmeisesti koulun piikkiin hirveän kasan friteerattua kanaa, paistettuja perunoita, onigirejä ja muuta naposteltavaa kuten sipsejä, popkornia, Pockyja ja karkkia. Kyllä kelpasi. Lisäksi meillä oli jälleen bingo, jossa oli mainioita palkintoja. Minä tosin olin jälleen aika huono-onninen, mutta toisaalta en kyllä kaipaa ylipainoisiin laukkuihini liiemmin lisätäytettä. Toisaalta, sain kuitenkin paremman muiston kuin yksikään bingopalkinto olisi voinut olla - jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut terveisensä japaniksi isoon korttiin, joka ojennettiin minulle pienen ihastuttavan muistolahjan kera. Yllättäen joku oli pistänyt merkille, että pidän turkoosista (pukeudun hyvin usein sinivihreään), joten sain kaksi söpöä sinivihreän sävyistä hiuslenkkiä sekä ihanan kaulakorun.
Ilta luokkakavereiden kanssa oli ratkiriemukas, ja vaikka varsinaiset juhlat loppuivatkin siinä kuuden tienoolla, osa porukasta jäi vielä viettämään aikaa koululle melkein kolmeksi tunniksi. Luokkakaverini Togepi piirteli Dragonball-sarjan hahmoja pahvimukiin, jonka jälkeen pahvimuki vaihtui jossain vaiheesa paperiin. Illan mittaan Togepi-rukka päätyi piirtämään kaikista paikalla olleista muotokuvan Toriyaman tyyliin. Pidimme myös hauskaa luokasta löytyneen, alkuperältään tuntemattoman kummallisen muoviseepran kanssa...
Mahat kipeinä nauramisesta pyöräilimme porukalla koululta Sagami-Oonoon. Vasta kun hyvästelin viimeisetkin luokkakaverit, suurimman osan viimeistä kertaa, haikeus iski pintaan. Vaikka osoitteita oli vaihdettu ja yhteyttä luvattu pitää, niin tietäähän sen, että kaikkia ei kuitenkaan välttämättä näe enää koskaan. Päälisin puolin illasta jäi kuitenkin haikeuden sijaan hymy kasvoille, joten se, että sinä iltana uni ei meinannut tulla silmään ei johtunut harmituksesta, vaan seuraavan päivän Disney -reissun jännityksestä. :)
Keskiviikkona 3. vuosikurssin 2-luokka, jonka kanssa olen opiskellut koko vuoden, järjesti myös luokkajuhlat paitsi miun lähtöni vuoksi, myös koska kouluvuosi on lopuillaan, ja 4. vuosikurssin alkaessa opiskelijat eivät enää opiskele saman luokan kanssa, joten monet eivät ole enää ensi vuonna niin paljon tekemisissä toistensa kanssa.
Koska kyseessä oli viimeinen varsinaine koulupäivä, se aloitettiin tietenkin luokan siivouksella. Japanissahan tapana on paitsi ennen kesälomaa, varsinkin näin vuoden loppuessa siivota luokka perusteellisesti opiskelijatyövoimaa hyödyntäen. Kesälomaa edeltänyt siivous oli aika minimaalinen tämän kertaiseen lattianjynssäämiseen ja ikkunanpesuun verrattuna, mutta oikeastaan näen tämänkin arkisen operaation varsin positiivisena yhteishengenkohottajana.
Kun luokka oli puunattu, pääsimme aloittamaan juhlimisen. Makino oli hommannut meille taas jollain salaisella konstilla ilmeisesti koulun piikkiin hirveän kasan friteerattua kanaa, paistettuja perunoita, onigirejä ja muuta naposteltavaa kuten sipsejä, popkornia, Pockyja ja karkkia. Kyllä kelpasi. Lisäksi meillä oli jälleen bingo, jossa oli mainioita palkintoja. Minä tosin olin jälleen aika huono-onninen, mutta toisaalta en kyllä kaipaa ylipainoisiin laukkuihini liiemmin lisätäytettä. Toisaalta, sain kuitenkin paremman muiston kuin yksikään bingopalkinto olisi voinut olla - jokainen luokkakaveri oli kirjoittanut terveisensä japaniksi isoon korttiin, joka ojennettiin minulle pienen ihastuttavan muistolahjan kera. Yllättäen joku oli pistänyt merkille, että pidän turkoosista (pukeudun hyvin usein sinivihreään), joten sain kaksi söpöä sinivihreän sävyistä hiuslenkkiä sekä ihanan kaulakorun.
Ilta luokkakavereiden kanssa oli ratkiriemukas, ja vaikka varsinaiset juhlat loppuivatkin siinä kuuden tienoolla, osa porukasta jäi vielä viettämään aikaa koululle melkein kolmeksi tunniksi. Luokkakaverini Togepi piirteli Dragonball-sarjan hahmoja pahvimukiin, jonka jälkeen pahvimuki vaihtui jossain vaiheesa paperiin. Illan mittaan Togepi-rukka päätyi piirtämään kaikista paikalla olleista muotokuvan Toriyaman tyyliin. Pidimme myös hauskaa luokasta löytyneen, alkuperältään tuntemattoman kummallisen muoviseepran kanssa...
Mahat kipeinä nauramisesta pyöräilimme porukalla koululta Sagami-Oonoon. Vasta kun hyvästelin viimeisetkin luokkakaverit, suurimman osan viimeistä kertaa, haikeus iski pintaan. Vaikka osoitteita oli vaihdettu ja yhteyttä luvattu pitää, niin tietäähän sen, että kaikkia ei kuitenkaan välttämättä näe enää koskaan. Päälisin puolin illasta jäi kuitenkin haikeuden sijaan hymy kasvoille, joten se, että sinä iltana uni ei meinannut tulla silmään ei johtunut harmituksesta, vaan seuraavan päivän Disney -reissun jännityksestä. :)
torstai 14. tammikuuta 2010
いっぱい 遊びました!
遊ぶ eli "Asobu" on kätevä japanin kielen verbi. Sillä on useita, hieman toisistaan poikkeavia merkityksiä. Se voi tarkoittaa mm. lasten leikkimistä, jonkun luona ja jossain paikassa käymistä, hauskan pitoa, huvittelua, rentoa oleskelua tai sitä, että ei tee mitään.
Viime viikko on mennyt hujahduksessa, eikä otsikossa käyttämäni asobu-verbi viittaa todellakaan siihen, että olisin ollut joutilaana. Jos asia pitää esittää sivistyneesti, niin sanoisin, että olen hionut sosiaalisia taitojani ja verkostoitunut viettämällä aikaa japanilaisten luokkatovereideni kanssa. Jos taas sanotaan suoraan, niin päiväni ovat kuluneet ratkiriemukkaissa tunnelmissa huvitellen kuin viimeistä päivää - sillä viimeiset viikot Japanissa ja etenkin luokkatovereideni kanssa ovat käsillä.
Toki ystävien tapaamisen sivussa on tullut tehtyä töitä, kirjoitettua reilut kolmisenkymmentä uuden vuoden korttia ja kiitoskirjettä viime vuodesta täkäläisille opettajille, opettajien assistenteille, opintotoimiston kv-henkilöille sekä luokkakavereille, mutta suureksi osaksi aika on vierähtänyt iloiten siitä, miten upeita ystäviä minulla täälläkin on. Niinpä voi olla, että aikomani loput Kagoshiman kesälomamatkan postailut, joulun välipäivien Kyoton ja Takayaman reissun kuiven läpikahlaaminen ja parin viime viikon lukuisat hauskat tapahtumat raportoin blogin puolelle hieman väljemmällä tahdilla kuin ehkä tähän saakka. Loppujen lopuksi kun menneitä voi muistella kirjoittamisen muodossa ihan hyvin vaikka sitten helmikuussa Suomessakin, mutta näitä ihania ihmisiä en voi enää silloin tavata. Niinpä otan viimeisistä viikoista kaiken irti. Enää reilu kaksi viikkoa!
Viime viikko on mennyt hujahduksessa, eikä otsikossa käyttämäni asobu-verbi viittaa todellakaan siihen, että olisin ollut joutilaana. Jos asia pitää esittää sivistyneesti, niin sanoisin, että olen hionut sosiaalisia taitojani ja verkostoitunut viettämällä aikaa japanilaisten luokkatovereideni kanssa. Jos taas sanotaan suoraan, niin päiväni ovat kuluneet ratkiriemukkaissa tunnelmissa huvitellen kuin viimeistä päivää - sillä viimeiset viikot Japanissa ja etenkin luokkatovereideni kanssa ovat käsillä.
Toki ystävien tapaamisen sivussa on tullut tehtyä töitä, kirjoitettua reilut kolmisenkymmentä uuden vuoden korttia ja kiitoskirjettä viime vuodesta täkäläisille opettajille, opettajien assistenteille, opintotoimiston kv-henkilöille sekä luokkakavereille, mutta suureksi osaksi aika on vierähtänyt iloiten siitä, miten upeita ystäviä minulla täälläkin on. Niinpä voi olla, että aikomani loput Kagoshiman kesälomamatkan postailut, joulun välipäivien Kyoton ja Takayaman reissun kuiven läpikahlaaminen ja parin viime viikon lukuisat hauskat tapahtumat raportoin blogin puolelle hieman väljemmällä tahdilla kuin ehkä tähän saakka. Loppujen lopuksi kun menneitä voi muistella kirjoittamisen muodossa ihan hyvin vaikka sitten helmikuussa Suomessakin, mutta näitä ihania ihmisiä en voi enää silloin tavata. Niinpä otan viimeisistä viikoista kaiken irti. Enää reilu kaksi viikkoa!
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Shokudoun sapuskat 16.
Jos tutkitaan Joshibin ruokalan menua, niin siitä on helppo tehdä pari hyvin yleistävää päätelmää - japanilaiset pitävät oman maansa (välillä Kiinasta vivahteita ottaneiden) antimien lisäksi lähinnä italialaisesta ja korealaisesta ruoasta. Koska carbonara-pasta ei ole mikään suuri suosikkini, valitsin viime viikolla lautaselleni jälleen Japanin naapurimaan herkkuja.
Korealaisen riisiä, erilaisia osittain eksoottisiakin kasviksia ja sieniä, sekä lihaa yhdistelevän ruokalajin nimen perään tekisi mieli laittaa aina huutomerkki. Bibimba kun kuulostaa niemnä mielestäni niin hassulta ja jotenkin riemukkaalta. Tuntuu että kun sen päästää huuliltaan, pitäisi sana sanoa suorastaan railakkaasti huudahtaen. Bi-bimba!!
Bibimba on herkku, joka tarjoillaan yleensä kuumassa kivikulhossa, jonka pohjalla on riisiä, ja päällä runsas kasa kasviksia ja usein myös lihaa, kruunattuna raa'alla kananmunalla. Nämä kaikki sekoitetaan kuumuutta hohkaavassa kulhossa, jolloin raaka kananmuna ehtii juuri ja juuri hiukkasen kypsyä.
Niinpä olinkin hieman hämmentynyt koulun keittolan tarjoamasta bibimbasta. En minä nyt toki mitään kivikippoa odottanut, mutta vähintäänkin sitä, että riisi ja muu kama olisivat olleet samassa kulhossa. Mutta erilläänhän ne olivat ja kananmunakin puuttui annoksesta kokonaan. Tästä huolimatta tyypilliseen, omaan makuuni sopivaan korealaiseen tapaan maustetut vihannekset hulahtivat vatsan täytteiksi alta aikayksikön. Vaikka ruoka ei toki pääse lähellekään aiempia bibimbakokemuksiani, niin olihan siinä ainakin sentään mm. bibimbaan kuuluvia sieniä, soijan ituja, ja mitä lie kukan varsia, jotka maistuvat oikein hyviltä. :)
ビビンバ - Bibimba!
Korealaisen riisiä, erilaisia osittain eksoottisiakin kasviksia ja sieniä, sekä lihaa yhdistelevän ruokalajin nimen perään tekisi mieli laittaa aina huutomerkki. Bibimba kun kuulostaa niemnä mielestäni niin hassulta ja jotenkin riemukkaalta. Tuntuu että kun sen päästää huuliltaan, pitäisi sana sanoa suorastaan railakkaasti huudahtaen. Bi-bimba!!
Bibimba on herkku, joka tarjoillaan yleensä kuumassa kivikulhossa, jonka pohjalla on riisiä, ja päällä runsas kasa kasviksia ja usein myös lihaa, kruunattuna raa'alla kananmunalla. Nämä kaikki sekoitetaan kuumuutta hohkaavassa kulhossa, jolloin raaka kananmuna ehtii juuri ja juuri hiukkasen kypsyä.
Niinpä olinkin hieman hämmentynyt koulun keittolan tarjoamasta bibimbasta. En minä nyt toki mitään kivikippoa odottanut, mutta vähintäänkin sitä, että riisi ja muu kama olisivat olleet samassa kulhossa. Mutta erilläänhän ne olivat ja kananmunakin puuttui annoksesta kokonaan. Tästä huolimatta tyypilliseen, omaan makuuni sopivaan korealaiseen tapaan maustetut vihannekset hulahtivat vatsan täytteiksi alta aikayksikön. Vaikka ruoka ei toki pääse lähellekään aiempia bibimbakokemuksiani, niin olihan siinä ainakin sentään mm. bibimbaan kuuluvia sieniä, soijan ituja, ja mitä lie kukan varsia, jotka maistuvat oikein hyviltä. :)
perjantai 8. tammikuuta 2010
Reilireissu 13: Savuava tulivuori ja muita Kagoshiman ihmeitä
Fukuokan kiertelyn jälkeen otin elokuun lopulla viimeiseksi reilireissuni määränpääksi Kagoshiman, joka on Kyuushun etelärannalla sijaitseva, reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Asuin Kagoshimassa ollessani ystäväni Junkon kodissa, jossa minut otettiin vastaan lämpimästi kuin pitkästä aikaa kotiin palannut perheen jäsen ikään. Kuten Morienkin kanssa, pääsin Fukumotonkin perheen vieraanravaisuuden ansiosta kokemaan Kagoshiman ympäristössä viettämäni viikon aikana niin paljon sellaisia asioita, joista yksinäni matkatessani voisin normaalisti vain haaveilla, että en koskaan voi varmasti osoittaa kylliksi kiitollisuutta heidän ystävällisyyttään kohtaan.
Kagoshima tunnetaan ennen kaikkea kaupungin edustalla Kinkoun lahdella kohoavasta Sakurajimasta, joka on yksi Japanin aktiivisimmista tulivuorista. Luonnollisestikin ihkaoikea tulivuori piti käydä tarkastamassa hieman lähempää, kun kerran mahdollisuus oli.
Nimitys aktiivinen tulivuori ei sinällään kerro mitään tulivuoren todellisesta vulkaanisesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi rauhallisen vehreä Fuji, jolle kiipesin kesäloman alussa, on myös "aktiivinen tulivuori", mutta nimitys juontaa juurensa ainoastaan siitä, että vuori on purkautunut lähihistoriassa, Fujin tapauksessa 1700-luvulla. Sakurajima sen sijaan on ihan oikeasti hyvinkin aktiivinen tulivuori, joka on viimeksi purkautunut isosti 1914. Tuolloin kuukausia jatkuneet laavavirrat yhdistivät Sakurajiman saaren osittain Kyushun pääsaareen. Pikkupurkauksia tapahtuu nykyäänin tuon tuosta, viimeisin maaliskuussa 2009, jolloin laavakiviä lenteli muutamien kilometrien päähän vuoresta aiheuttamatta onneksi kuitenkaan sillä kerralla mitään suurempaa vahinkoa. Sakurajiman aktiivisuudesta johtuen Kagoshiman kaupunki on jatkuvasti vulkaanisen tuhkan peitossa. Kun tokiolaiset katsovat television sääennusteesta, olisiko päivä sopivan aurinkoinen pyykkien kuivattamiseen parvekkeella, kagoshimalaiset tarkastavat, puhaltavatko tuulet Sakurajiman tuhkat poispäin kaupungista taaten valkoiset lakanat.
Meidän iloksemme Sakurajima päätti tervehtiä suomalaista turistia oikein kunnolla ja päästi ilmoille komeat savupilvet juuri kun olimme parhaalla näköalatasanteella laavakiviröykkiöiden keskellä. Kagoshiman asukkat arvostavat tulivuortaan suuresti sillä paitsi että sen suulta tupruava tuhka tekee maaperän hedelmälliseksi, vuoren ansiosta alueella ei myöskään ole maanjäristyksiä lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Tokion seudulla. Ja kyllähän tulivuoreen on syytäkin suhtautua kunnioituksella - Junkon mukaan vuori on luokiteltu aktiivisuusasteeltaan kolmoseksi. Mikäli luokitus muuttuu neloseksi, Kagoshiman asukkaat saavat sanoa jäähyväiset kodeilleen ja muuttaa evakkoon kauemmaksi Sakurajimasta.
Kenties hedelmällisestä maaperästä johtuen Kagoshima on tunnettu myös jättimäisistä daikoneista, eli valkoisista retiiseistä, jotka voivat kasvaa himmeän kokoisista 10 kiloisista möhkäleistä aina 30 kiloisiksi jättiläisiksi saakka!
Toisaalta teoriaa vastaan sotivat minisatsumat, jotka nekin ovat Kagoshimasta kotoisin olevia herkkuja. Näitä pikkuruisia komikan-hedelmiä voi maistella erilaisten karkkien, leivonnaisten ja japanilaisten makeisten lisäksi mm. shirokuman, eli makealla tiivistemaidolla maustetun hilejään höysteenä.
Kagoshima tunnetaan ennen kaikkea kaupungin edustalla Kinkoun lahdella kohoavasta Sakurajimasta, joka on yksi Japanin aktiivisimmista tulivuorista. Luonnollisestikin ihkaoikea tulivuori piti käydä tarkastamassa hieman lähempää, kun kerran mahdollisuus oli.
Nimitys aktiivinen tulivuori ei sinällään kerro mitään tulivuoren todellisesta vulkaanisesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi rauhallisen vehreä Fuji, jolle kiipesin kesäloman alussa, on myös "aktiivinen tulivuori", mutta nimitys juontaa juurensa ainoastaan siitä, että vuori on purkautunut lähihistoriassa, Fujin tapauksessa 1700-luvulla. Sakurajima sen sijaan on ihan oikeasti hyvinkin aktiivinen tulivuori, joka on viimeksi purkautunut isosti 1914. Tuolloin kuukausia jatkuneet laavavirrat yhdistivät Sakurajiman saaren osittain Kyushun pääsaareen. Pikkupurkauksia tapahtuu nykyäänin tuon tuosta, viimeisin maaliskuussa 2009, jolloin laavakiviä lenteli muutamien kilometrien päähän vuoresta aiheuttamatta onneksi kuitenkaan sillä kerralla mitään suurempaa vahinkoa. Sakurajiman aktiivisuudesta johtuen Kagoshiman kaupunki on jatkuvasti vulkaanisen tuhkan peitossa. Kun tokiolaiset katsovat television sääennusteesta, olisiko päivä sopivan aurinkoinen pyykkien kuivattamiseen parvekkeella, kagoshimalaiset tarkastavat, puhaltavatko tuulet Sakurajiman tuhkat poispäin kaupungista taaten valkoiset lakanat.
Pieni muistutus siitä, missä ollaan, ja mitä periaatteessa voi tapahtua. Shintotemppelin torii-portti hautautui laavaan 1914.
Meidän iloksemme Sakurajima päätti tervehtiä suomalaista turistia oikein kunnolla ja päästi ilmoille komeat savupilvet juuri kun olimme parhaalla näköalatasanteella laavakiviröykkiöiden keskellä. Kagoshiman asukkat arvostavat tulivuortaan suuresti sillä paitsi että sen suulta tupruava tuhka tekee maaperän hedelmälliseksi, vuoren ansiosta alueella ei myöskään ole maanjäristyksiä lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Tokion seudulla. Ja kyllähän tulivuoreen on syytäkin suhtautua kunnioituksella - Junkon mukaan vuori on luokiteltu aktiivisuusasteeltaan kolmoseksi. Mikäli luokitus muuttuu neloseksi, Kagoshiman asukkaat saavat sanoa jäähyväiset kodeilleen ja muuttaa evakkoon kauemmaksi Sakurajimasta.
Laavakivet kylpivät vielä auringonpaisteessa, kun Sakurajima aloitti tupruttelemaan tuhkaa taivaalle.
Kenties hedelmällisestä maaperästä johtuen Kagoshima on tunnettu myös jättimäisistä daikoneista, eli valkoisista retiiseistä, jotka voivat kasvaa himmeän kokoisista 10 kiloisista möhkäleistä aina 30 kiloisiksi jättiläisiksi saakka!
Toisaalta teoriaa vastaan sotivat minisatsumat, jotka nekin ovat Kagoshimasta kotoisin olevia herkkuja. Näitä pikkuruisia komikan-hedelmiä voi maistella erilaisten karkkien, leivonnaisten ja japanilaisten makeisten lisäksi mm. shirokuman, eli makealla tiivistemaidolla maustetun hilejään höysteenä.
Kirjoittanut
Riisa
klo
14.22
Aiheet:
arki,
matkustelu,
nähtävyydet,
reilireissu,
ruoka,
ystävät Japanissa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)