Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!

Video: Riisan koulumatka Japanissa

Jos joku on viimeisten parin kuluneen kuukauden aikana ihmetellyt, ettei täällä tapahdu mitään, niin pahoittelen asiaa. Japani-aiheinen opinnäytetyöni on vienyt mehut aika lailla kaikesta aihepiiriin liittyvästä kirjoittamisesta – kun ensin koko päivän tekee töitä tuon kyselylomakkeen yhteydessäkin mainitun Japani-kirjaprojektin parissa, ei jotenkin illalla vähäisellä vapaa-ajallakin enää jaksa miettiä samoja asioita.

Kuitenkin kun törmäsin kuva-arkistojani selaillessani pariin hauskaan videonpätkään, jotka minun on pitkään pitänyt laittaa tänne näytille jo silloin kun ne 2009 lokakuussa kuvasin, ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Muuten ne unohtuvat taas jonnekkin kansion pohjalle. Niinpä heitin videon pätkät iMovie-ohjelmaan, säädin ja leikkasin niitä hiukan, lisäsin mukaan musiikkia, jota tuolloin pyöräillessä usein kuuntelinkin ja voilà! Luvassa muutaman minuutin video siitä, miten minä pääsin koululta kanaloiden, puutarhoiden, maissipeltojen, komeiden omakotitalojen ja junaraiteiden viitoittamaa tietä kotiin. Valitan, että video on kyllä kuvanlaadultaan aika karmaiseva, sillä se on kuvattu pyörän selästä vapaalla kädellä vanhalla pokkarikamerallani. :D Täytyisi varmaan hankkia jossain vaiheessa, ainakin ennen seuraavaa Japanin matkaa kamera, jolla voisi kuvata myös vähän parempaa videomatskua. Näiden editointi kun on niin hauskaa, ja jos kuvat kertovatkin tuhat sanaa, niin video kertoo ainakin kymmenen tuhatta! :)

Pitemmittä puheitta, Riisan koulumatka, olkaa hyvät! :D

Video lähtee pyörimään uudella sivulla kun klikkaat oheista linkkiä:

Oma Omamorini

Sagami-Oonossa asuessani yksi suurista ilon aiheistani oli käydä aika-ajoin viettämässä iltaa aseman tuntumassa sijaitsevassa, kantapaikakseni muodostuneessa ravintolassa, Omamorissa. Olen maininnut ravintolan ohimennen postauksissani, mutta koska siitä muodostui minulle kuin toinen olohuone, tuntuu, että ravintola ja sen riemastuttava henkilökunta ansaitsee oman postauksensa.


Kävin Omamorissa ensimmäisen kerran joskus viime kesällä, kun toinen meistä Joshibin vaihtareista, Ville, suositteli paikkaa minulle käytyään siellä kahvilla muutamaan otteeseen. Kävinkin Omamorissa syömässä isoilla, rapeilla krutongeilla höystettyä, edam-juustokastikkeella maustettua salaattia, ihastuin, ja huomasin himoitsevani tuota salaattia sen verran innokkaasti, että sitä oli saatava melkein joka kerta kun Omamorissa kävin.


Pelkkä maittava ruoka ei kuitenkaan ollut syynä liikkeeseen palaamiselle. Omamorissa asiakkaat saavat hyvää palvelua, ja lisäksi henkilökunta on puheliasta ja kiinnostunut keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Opin tuntemaan liikkeessä viikonloppuisin töissä olevat työntekijät, sekä pari muuta kanta-asiakasta, jotka olivat paikalla lähes aina kun minäkin sinne satuin. Etenkin Hidekistä ja Ueda-sanista tuli minulle kuin isoveljiä, joiden kanssa alkuvuodesta puhuin suureksi osaksi englanniksi, mutta vuoden kuluessa huomasin keskustelun kielen vaihtuneen jossain vaiheessa japaniksi, ja loppuvuodesta kukaan ei tuntunut muistavankaan, että englantiakin voisi käyttää, paitsi silloin, kun Ueda-san halusi harjoitella englannin taitojaan kanssani.


Hideki tarjosi minulle jopa mahdollisuutta laittaa englanninopetusilmoitus Omamorin seinälle. Jätin kuitenkin kiireiden vuoksi sen väliin, mutta mietin, että mikäli joskus satun palaamaan samoille seuduille, eivät muutamat englanninopetustunnit viikossa olisi pahitteeksi. ;)

Mitä pidemmälle vaihtovuoteni eteni, sitä tutummaksi kävin tietenkin myös Omamorissa. Kun astelin eräänä kylmänä joulukuisena iltana sisään Omamoriin, huusi henkilökunta tiskin takaa: ”Okaerinasai!” (Lausahdus, jota käytetään mm. silloin kun perheenjäsen palaa kotiin: ”Kiva nähdä taas, tervetuloa takaisin!”) Silloin mietin ihmeissäni, miten kotoisalta Tokio saattaakaan tuntua. Ihan kuin, todellakin, olisi palannut kotiin tai kylään kaverin luokse.

Maccha-sifoncake

Jossain vaiheessa olin ilmeisesti käynyt kartuttamassa liikkeen kassaa sen verran hyvällä tahdilla, että aloin saamaan ruokailujeni päätteeksi ”palveluna”, eli saabisuna pieniä kakkupaloja, mm. ihanaa macchakakkua, uutta jouluista juustokakkua tai hedelmiä illan viimeisen yrttiteeni kyytipojaksi.


Viimeisellä viikolla kun olin saanut pastani syötyä, eteeni tuotiin yllättäen ihastuttava omenapiirakan pala jäätelöpallon kera. Hideki oli taiteillut lautasen reunoille makealla mansikkakastikkeella ”Have a nice time! Omamori”. Meinasi tulla tippa linssiin.


Viimeisenä iltana olin puolen yön aikaan nousemassa tiskiltä ja menossa maksamaan tilausta, mutta Hideki sanoi vain, että homma hoidossa, ja toivoi, että tulen taas Japaniin palattuani käymään Omamorissa uudelleen. Laskun maksun sijaan ryhmittäydyimme Omamorin porukan kanssa valokuvaan. Täytynee tulostaa pari kuvaa Omamorista jossain vaiheessa ja laittaa ne kehykseen keittiöön. Voin sitten kokkailujen lomassa ehkä inspiroitua vaikka ravintolan salaatista tai herkullisesta soijalla maustetusta pastasta. Kun palaan joskus Tokioon, ei ole epäilystäkään, minne menen syömään. ^_^

Viimeiset pari viikkoa Japanissa kuvina

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet, kuten sanottu, lähinnä fiilistelyä, ystävien tapaamista ja muuttovalmisteluita. Nyt kun pakkaukset ovat kutakuinkin valmiina, ajattelin tunnelmoida viime viikkojen parhaita hetkiä valokuvien voimin muistellen.


Viime viikonlopuna noustiin kaverini Satou-sanin kanssa Tokion yläpuolelle Roppongi Hillssissä. Ei tähän Tokion loputtoman talomeren ja pilvenpiirtäjien toimistojen valojen valaisemaan maisemaan vain kyllästy ikinä - voisin varmasti istua helposti tuntikausia mietiskellen ja tuijottaen jotain kaukaisudessa vilkkuvaa helikopterin laskeutumisalustan merkkivaloa tai seuraten alhaalla moottoritiellä viilettävien autojen ajovalojen muodostamaa valonauhaa. Tällä kerralla pääsin lainaamaan myös ystäväni minikolmijalkaa, joten valokuvailu oli entistä hauskempaa.


Japanilaiset puhelimet ovat noin ylipäätään aika kaikkivoivan oloisia. Tai siltä ainakin tuntui, kun latasin melkein vuoden tauon jälkeen vanhan Suomi-kännykkäni, ja tajusin, että eihän sillä voi tehdä oikein mitään muuta kuin soittaa. Satou-sanin ja ystäväni Eeron iPhoneilla leikkiessä on välillä kyllä miettinyt, että miten niillä pelkillä tekstiviesteillä ja puheluilla voi enää tästä eteenpäin selvitä?!


Viikonloppuna oli ohjelmassa myös lyhyt bisnestapaaminen, sekin korkeissa maisemissa. Shinjukussa sijaitsevan komean Keio Plaza hotellin Sky lounge -baari oli puitteilta sen verran huikea paikka käyntikortin esittelylle, että tuli vähän sellainen epätodellinen tunne, niin kuin olisi muka jokin kovankin tason designer eikä keltanokkaopiskelija. XD Hotellien pääsymaksuttomat, upeat ravintolat ovat hauska tapa viettää joskus hetki sellaista elämää, jota yleensä saa todistaa vain jossain elokuvissa ja johon ei todellakaan oikeasti ole varaa, sillä kukaanhan ei pakota tilaamaan kalliista menusta kuin ainoastaan vaikka sen yhden alkoholittoman drinkin. :D


Lauantai-sunnuntai välisenä yönä vedin sitten ensimmäisen all-nighter karaoken Japanissa seuranani Shin, Tonton ja Kyuuchan. Yön viettäminen karaokea hoilaten ei sinänsä ollut mikään varsinainen suunnitelma, mutta niin vain kävi, kun kukaan ei tuntunut haluavan lopettaa laulamista ennen kuin oli pakko paikan sulkeuduttua neljän maissa aamuyöllä. :D Ensimmäisiä kertoja japaninkielisten kappaleiden laulamnenkin tuntui sujuvan ihan hyvin, tosin edellyttäen, että kyseessä oli suhteellisen hidastempoinen ja ennalta tuttu viisu. Nopeiden biisien sanojen lukeminen on vielä aika mahdotonta.


Kuuden tunnin laulamisen jälkeen alkoi kyllä jo tavallinen biisilistakin hieman huveta, ja viimeiset kappalevalinnat vaativat suuria pohdiskeluja. Onneksi perus Abbaa tai The Carpentersia voi aina vetää vaika koko tuotannon, jos ei muuta keksi. :D


Luokkakavereitakin on tullut nähtyä. 2-luokkalaisten kanssa käytiin izakayassa, ja Ayumin kanssa taas tapasimme hänen kotonaan Ayumin äidin herkullisen chirashizushista ja parhaillaan herkullisimmillaan olevan Japanin mansikkasesongin antimista nauttien.


Platonin Takeshin ja Kakkin, sekä heidän tyttöystäviensä Chikakon ja Marikon kanssa kävimme tiistaina porukalla okonomiyakien, yakisoban ja monjanyakin paisteluiden jälkeen laulamassa karaokea pari tuntia karaokea. Tuukkakin onnistui pääsemään mukaan illan viettoon, sillä hän oli palannut lyhyeltä Sendain vaihtojaksolta takaisin Tokioon opiskelemaan. Olin aika järkyttynyt kun sain kuulla, että karaoken valikoimassa on myös kavereideni bändin Platonin biisejä. No niitähän piti sitten vetää tietenkin koko poppoon voimin.


Toissapäivänä näimme Ginzassa Harukan kanssa. Galleriakierrosten ja herkullisen kiinalaisen illallisen jälkeen hyvästellessämme vannoimme, että seuraavan kerran nähdään sitten Suomessa. Japanilaiset ystäväni ovat osoittanet mieltä lämmittävää intoa tulla käymään Helsingissä, joten odotan mielenkiinnolla kuinka moni sinne loppujen lopuksi pääsee vieraisille. Megu, Sari ja Ayumi nyt ovat ainakin melko varmasti tulossa, ja Joshibin ystäväni Yukari onkin jo opiskelemassa Metropoliassa ja asuu tällä hetkellä huvittavan sattuman kautta tulevan asuntoni naapursissa. :D

明けおめ！Hyvää Uutta Vuotta Japanista!

Istuessani Tokiota kohti kiitävässä shinkansenissa vuoden 2009 viimeinen auringonlasku värjäsi junan ikkunan takana Fujin lumihuipun punertavaksi. Siinä loppumassa olevaa upeaa vuotta miettiessä ei voinut muuta kuin todeta, että mikäli vuosi 2010 meinaa pistää paremmaksi, on sillä töitä edessä aika lailla.

Fujin rinteet vuoden 2009 viimeisen auringonlaskun jälkeen

Shizuokan vuoristoa auringonlaskussa

Uusi vuosi on Japanissa tärkeä perheen kanssa vietettävä juhla, jolloin ihmiset palaavat kotikonnuilleen vanhempien ja isovanhempien luokse. Osa ihmisistä suuntaa temppeleille kuulemaan vuoden vaihteessa soitettavaa temppelikelloa, rukoilemaan ja nostamaan uuden vuoden ennusteet.

Uutena vuonna syödään yleensä sobanuudeleita, odenia, eli höyryävässä liemessä valmistettuja juureksia ja lihaa, litistetystä riisistä valmistettua mochia sekä mikan-hedelmiä, eli mandariinin tapaisia pieniä satsumia. Ruoka on yksinkertaista, mutta maittavaa - yleensä suuri osa ostetaan valmiina tai puolivalmiina kaupasta, joten ainakin joissain perheissä myös äiti pääsee Uutena vuotena vähän helpommalla, kun ei tarvitse viettää koko iltaa kyökin puolella.

Uuden vuoden sobat. Kyllä maistui.

Kotona ilta kuluu joissakin perheissä perinteisesti myös katsoen televisiosta jokavuotisia musiikki-livelähetyksiä, sekä muuta uuden vuoden telkkariohjelmaa. Omasta puolestani olin kerrankin iloisen yllättynyt televisiotarjonnasta, jota ehdin hieman vilkuilla ennen nukkumaan menoa, sillä tuntikausien suora livemusiikkilähetys tarjoili ison läjän japanilaisten suosikkiartistieni ja -bändieni musiikkia, sekä useita mielenkiintoisia vaihtovuoden aikana löytämiäni, minulle ennalta tuntemattomia musiikkimaailman tähtiä.

Shampanjapullo aukesi vuoden 2010 kunniaksi Omamorissa

Uuden vuoden aattoillan vietin äidin ja Rossin kanssa kantaravintolassani Omamorissa, jossa järjestettiin pienet uuden vuoden valvojaiset. Söimme perinteistä japanilaista uuden vuoden ruokaa, juttelimme paikalla olleen vakiporukan kanssa ja kohotimme maljat kippisten ja kampaiden säestämänä kun kello tuli kaksitoista.

Upeaa uutta vuotta 2010 kaikille blogin lukijoille!
明けましておめでとうございます！今年もよろしくおねがいします！

Megumin syntymäpäivä

Megu täytti tiistaina 21 vuotta, joten päätimme tietenkin juhlistaa tapausta pienimuotoisesti kaveriporukalla. Kemut aloitettiin arkisesti koulun ruokalassa lounaan merkeissä, josta jatkoimme illalliselle oppituntien päätyttyä yhteen Sagami-Oonon viihtyisistä kahviloista, Ordinaire Cafehen.

Kun puhuimme kahvilasta tyttöjen kanssa, kuvittelin, että se on minulle uusi tuttavuus, mutta istuessani illalla pöytään, tajusin istuneeni samassa kahvilassa ja vieläpä tismalleen samassa pöydässä keväämmällä Villen ja Annan kanssa. :D

Sari piirtää

Koska minun ja Sarin tunnit loppuivat aikaisemmin kuin Megun ja Rachelin, menimme Sarin kanssa istuskelemaan kahvilaan jo erittäin hyvissä ajoin. Vietimme aikaa piirrellen ja selaillen kahvilan mielenkiintoisia taidekirjoja. Minä toteutin myös syntymäpäiväyllätyssuunnitelmani, ja tilasin Megumille etukäteen suklaakakkupalan teen kera. Annoin kahvilatyöntekijälle ostamani kakkukynttilät, ja pyysin häntä tuomaan kakun kynttilöineen pöytään sitte kun olisimme syöneet varsinaisen illallisen.

Alku-salaatti, jonka jaoimme neljään pekkaan.

Rachel (eli Reiko) ja ihanan tuoksuinen darjeeling tee.

Kahvilassa oli kiva tunnelma ja ruoka oli hintalaatusuhteeltaan erinomaista. Kuten useimmiten ollessamme yhdessä ulkona, valokuvauksesta muodostuu unohtumaton ohjelmanumero. Huvittavia poseerauksia riitti, ja jokainen ruoka-annos tuli taatusti ikuistettua.

Vasemmalta Rachel, Sari ja Megumi. Kuka tämänkin poseerauksen keksi? :D

Oma pääruokani - luomutomaatti-curry kookoskermalla. Joukossa ihania shimeji-sieniä.

Megu-chanin synttärikakku

Megumi oli todella iloisesti yllättynyt kakkupalasta, joka seurasi pääruokaa. Luonnollisesti me muut emme malttaneet olla tilaamatta kakkuja myös itsellemme. ;) Tuttuun tapaan valitsin jälleen kerran juustokakkua, ja tällä kerralla osui ja upposi sen verran pahasti, että tein etukäteen uudenvuoden lupauksen ensi vuotta varten. Opettelen taatusti tekemään Suomeen palattuani maistamaani juustokakkua. Vaatikoon yrityksiä ja erehdyksiä, tuon kakun resepti on pakko onnistua kehittelemään jotenkin, niin hyvää se oli!

Tuplajuustokakkuni - alaosa perinteinen, paistettu juustokakku, jonka päällä on hyydytetty juustokakku.

Megumin, Sarin ja Rachelin kanssa on tullut vietettyä paljon hauskoja hetkiä tässä syksyn mittaan, ja lisää on luvassa parin viikon päästä, kun Megu kutsui meidät viettämään joulupippaloita kotiinsa. Taidanpa käydä ostamassa aseman isosta supermarketista bongaamiani Annas-piparkakkuja viemisiksi. Ruotsalaiset ne kyllä osaavat markkinoinnin taidon! Samaisesta ruokakaupasta kun löytyy myös Suomen rakkaassa naapurimaassa valmistettuja kauralastuja ja näkkileipää. :D