Talven reilireissun päätös: Tuiskujen Takayama

Kyotosta junareissumme jatkui kohti Takayamaa, pientä kaupunkia Hidan alueella, Gifun prefektuurissa Länsi-Japanissa. Pikajunan kolistellessa vuorien ja laaksojen läpi kohti länttä, maisema alkoi muuttua yhä sumuisemmaksi ja vuorien laella ja puiden oksilla oli lunta! Keli oli hennosti pakkasen puolella ja kylmeni iltaa kohti. Jossain vaiheessa Takayamaa lähestyessämme junan ikkunoiden takana alkoi sataa räntää. Tarpoessamme loskassa kohti hostellia ei ollut yhtään ikävä Suomea.

Hida no Saton perinnekylä

Saavuimme Takayamaan melko myöhään, mutta ehdimme juuri sopivasti ennen illan pimentymistä käymään Hida no Saton upeassa ulkoilmamuseossa, joka esittelee alueelle tyypillisiä vanhoja maalaistaloja ja maalaismiljöötä riisipeltoineen, myllyineen ja aittoineen. Lumisadekin taukosi mukavasti vierailumme ajaksi, joten ehdimme kiertää kaikessa rauhassa kauniin maalaiskyläidyllin kaikkine taloineen ja rakennuksineen, soittamaan rukouskelloa ja ihastelemaan pikkupakkasessa jäätynyttä uskomattoman sinisen kylän keskuslammen pintaa.

Upeisiin, vanhoihin maalaistaloihin ja muihin rakennuksiin pääsi kurkistelemaan sisällekin. Niissä riitti liukuovia, shoji-paperia ja tatamilattioita kerrakseen.

Hida no Sato on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, ja mikäli innostuu vanhoista japanilaisista maalaismaisemista ja arkkitehtuurista enemmänkin, voi matkustaa bussilla lähistöllä sijaitsevaan suurempaan olkikattoisten talojen kylään vuorten keskelle Shirakawagohon.

Perinteisissä izakayoissa istutaan usein tatamilla. Äiti taisi nauttia tonkatsua, kun taas itse valitsin listalta ikisuosikkini yakisoban.

Illalla murkinoimme mukavan tunnelmallisessa izakayassa, josta käveleskelimme Takayaman vanhan kaupungin autioiden kujien läpi takaisin hostellille. Hostellimme oli J-hoppersin hostelli, jota voi lämpimästi suositella kenelle tahansa matkailijalle. Yövyimme omassa huoneessamme, jossa oli tatamilattiat, shoji-paperit ikkunoissa ja kerrossängyt nukkumista varten. Varsin perinteinen ja japanilainen majoitusvaihtoehto siis, vaikka kyseessä olikin erittäin halpa majoituspaikka. Koska hostellilta oli tarjolla myös ilmainen kyyditys läheiselle onsenille, päätimme kylmän päivän palelluttamina käydä vielä rentoutumassa kuumassa lähteessä. Onsenissa, vastasataneen lumen ympäröimässä ulkoaltaassa makoillessa oli jälleen kerran olo kuin kuninkaallisella.

J-Hoppers Takayaman hostelli oli hintaansa nähden erittäin viihtyisä ja kolmen hengen huoneemme mukavan tilava.

Seuraavana aamuna herätessäni vedin paperiset luukut ikkunoiden edestä ja hämmästyin. Eilisiltaisen räntäsateen sijaan ulkona paistoi aurinko. Lähdimme äidin kanssa kiertelemään Takayaman vanhankaupungin katuja.


Yhtäkkiä taivas alkoi kuitenkin pilvetä ja hetkessä alkoi sataa lunta! Tämä oli minulle todella outoa Japanissa, sillä Tokiossa harvemmin sataa kunnolla lunta ja minun siellä ollessani ei koskaan tullut taivaalta mitään muuta kuin vettä. Lumipyrystä huolimatta vielä viime iltana hiljaiset Takayaman vanhankaupungin kaduilla käyskenteli nyt paljon turisteja. Vanhoissa, tummapuisissa rakennuksissa on useita aivan ihastuttavia liikkeitä, jotka myyvät monenlaisia japanilaisia käsitöitä, kankaita ja ihastuttavia astioita.


Lumipyry sakeni ja tuuli kävi kylmäksi, joten menimme lämmittelemään nuudelikupposten äärelle. Kylmänä päivänä raamen ja udon maistui ehkä paremmalle kuin koskaan, ja äitikin muisteli ihanaa nuudelikeittoaan vielä useaan otteeseen kuukausia myöhemminkin.

Kareeudon oli mausteisuudessaan omiaan jäätävässä kelissä.

Mahat täynnä jatkoimme vielä pyrystä huolimatta hieman ostoskierrostamme, jonka jälkeen oli jo aika palata takaisin hostellille keräämään kamat kasaan ja hyppäämään junaan. Lumi alkoi kasautua jalkakäytävillekin, joten laukkujen raijaaminen asemalle oli kova ponnistus.

Kun lopulta istuimme junassa, ilma oli aika masentava. Jossain vaiheessa kuulin suureksi ihmeekseni junan kuuluttajan kertovan, että juna on hieman myöhässä lumipyryn takia. Jos lumipyry olikin uutta, niin tämä se vasta tavatonta olikin - japanissa junat myöhästelevät harvoin niin paljon, että suomalainen siihen kiinnittäisi erityisesti huomiota.

Takayamaa ympäröivä vuoristoinen maaseutu sai joulukuun viimeisenä päivänä ihan oikean talven..

... joka vuorilta laskeuduttaessa alkoi muuttua pikkuhiljaa hennoksi veden ja lumensekaiseksi sateeksi...

Mutta Tokiota lähestyttäessä lumipyryt olivat muisto vain. ♥

Loppujen lopuksi ehdimme kuitenkin vaihtamaan aiottuun junayhteyteen ja kelikin alkoi pikkuhiljaa muuttua junan ikkunan takana selkeämmäksi. Tokiota lähestyessämme aurinko pilkisteli tuttuu tokiolaiseen tyyliinsä taivaan rannasta värjäten pellot kullan keltaisiksi sinistä taivasta vasten. Oli ihana taas saapua kotiin, omaan ihanaan Sagami-Oonoon.

Talven reilireissu 3: Kyoto illan hämyssä

Kyoto on niitä kaupunkeja, joihin turistit tulevat nähdäkseen palan feodaaliajan samurai-Japania – sitä myyttien, paperisten liukuovien, sankarisotureiden ja geishojen maata. Ja onneksi, meidän kaikkien iloksi, Kyoto harvemmin pettää odotuksia. Hyvällä tuurilla Gionin vanhankaupungin kujalla voi nähdä aidon geishakokelaan, maikon, ja paperiovista ja samuraihaarniskoista pääsee nauttimaan kaupungin lukemattomissa temppeleissä, pyhätöissä ja museoissa.

Kyoton asemalle toivon saapuvani vielä monta kertaa.

Kyoton asutusalueiden kadut ovat soman kapoisia ja kotoisia.

Toinen kerta Kyotossa jätti edelleen tilaa tuleville, useille matkoille tuohon kauniiseen kaupunkiin. Inarin kettupyhätön jälkeen jatkoin äidin kanssa Sanjuusangendoulle, temppelille, joka majoittaa 1001 ihmisen kokoista armon jumalan, Kannonin, patsasta. Patsasrivistöt ovat mahtipontinen näky, mutta muutoin temppeli ei tarjoa mitään äärimmäisen ihmeellistä. Toki suuri, yli sata metriä pitkä päähalli on pisin puurakennelma Japanissa, mutta kokonaisuutena paikka ei ole ainakaan kymmeniä temppeleitä kolunneelle mikään must see -kohde. Voihan toki olla, että paikan täysi valokuvauskielto latisti innokkaan järkkärin kanssa heilujan kokemusta. ;)

Sanjuusangendoun yli 800 vuotta vanha temppeli kätkee sisäänsä 1001 ihmisenkokoista jumalpatsasta.

Kinkakuji heijastui upeasti täysin peilityynestä lammesta.

Vaikka temppeleitä onkin tullut jo kierrettyä Japanin maalla aikamisesti, en vieläkään ehättänyt käymään kaikissa pyhätöissä ja temppeleissä, joissa haluaisin Kyotossa joka tapauksessa käydä. Lisäksi monta taidemuseota olisi kaluamatta ja Kyoton ympärillä kohoavat vuoret, esimerkiksi Arashiyaman alue, vaativat nekin aivan oman retkensä. Siinä mielessä onkin ehkä hieman outoa, että päädyin käymään jo toista kertaa Kinkakujilla, kultaisella paviljongilla, jolla oli vieraillut aiemman Lions Club -vaihtojaksoni aikana lukioikäisenä. Olin silti iloinen, että vein äitini katsomaan kultaisena ilta-auringossa hohtavaa arkkitehtuurin ylistystä, sillä paviljonki oli aivan yhtä henkeä salpaavan upea kuin ennenkin.

Nuori nainen katseli upeana välkehtivää, aidolla lehtikullalla päälystettyä Kinkakujia kauniissa kimonossaan.

Kinkakujilta jatkoimme illan hämärtyessä kohti Gionia, geishojen korttelia, jossa Kyotolle tyypilliset, puiset, machiya-tyyliä edustavat rakennukset vierustavat kapeita, kivettyjä katuja. En ole nähnyt Gionia itse lainkaan päivällä, mutta valokuvien perusteella väittäisin, että Gion on parhaimmillaan juuri iltahämärässä ja jo pimeän tultua. Sokkeloiset kujat, upeasti valaistujen ravintoloien oviaukot ja kauniisti valoja heijasteleva Kamo-joki tai Shirakawa-kanaali luovat käsin kosketeltavan tunnelman.

Kuuluisimpia katuja Gionilla lienee Hanami-koji, jonka varrella sijaitsee lukuisia teehuoneita, ravintoloita ja teattereita. Iltaisin geishat ja maikot viihdyttävät teehuoneiden vierailijoita erilaisilla perinteisillä laulua, soittoa ja tanssia yhdistelevillä taide-esityksillä ja hienostuneella, pitkän kaavan mallisella teetarjoilulla eli teeseremonialla. Näissä maisemissa onkin kuvattu useita kohtauksia historiallisiin elokuviin, joista kuuluisimpia Suomessa lienee esimerkiksi Arthur Goldenin samannimiseen romaaniin pohjautuva 'Geishan muistelmat' -elokuva.

Ilta alkaa pimetä Gionilla.

Kaikilla alkoi olla nälkä, joten meidät käännytettiin pois useasta täyteen bookatusta ravintolasta. Välillä ovelta piti kääntyä aivan omin neuvoin hieman menun hintoja tarkasteltuaan. Gionin keskeisimmillä alueilla ruokapaikat ovat usein melko hintavia.

Harmiksemme kaikki maikot olivat tietenkin lähteneet perheidensä luokse Uuden vuoden lomaa viettämään, joten aidot geisha-oppilaat jäivät näkemättä. Samalla kun tunnelmoimme Gionin kaduilla, koetimme etsiä ruokapaikkaa illaksi. Ystäväni Ayumi oli kertonut, että hintalaatusuhteeltaan hyvän ravintolan löytäminen voi olla Gionin tuntumasa joskus vaikeaa, sillä suuri osa paikoista on tavattoman kalliita. Olin kuitekin saanut Ayumilta hyvän ravintolan nimen ja osoitteen avuksi ruokapaikan metsästykseen. Kiersimme ympäri kortteleita, ja jossain vaiheessa vanha nainen kysyi tarvitsemmeko apua. Tämä tofukauppiaaksi esittäytynyt nainen lopulta viekin miedät ravintolan ovelle saakka, kertoen samalla kaupastaan, geishoista sekä tuttavastaan, jolla oli teehuone, ja antoi vielä muistoksi kuvan eräästä uudesta, ilmeisesti tuttavansa huomassa olevasta geishakokelaasta, josta piirit kuulemma kohisevat. Nainen antoi myös käyntikorttinsa - jos vaikka tarvitsisimme tofua. Seisoessamme Ayumin suositteleman ravintolan ovella, ei voinut taas kuin ihmetellä tuota ihmisten avuliaisuutta. Ehkä minäkin alan eläkepäivinäni (kun minulla on pieni (tofu?)putiikki sivutoimenani) neuvomaan eksyneitä turisteja Helsingissä... Tai vielä parempaa, auttamaan Suomalaisturisteja Tokiossa. =^__^=

Onneksi hieman syrjempää, pienemmiltä kaduilta löytyi vielä mukavia ruokapaikkoja. Oishinbossa saimme mahat täyteen, eikä ruoka ollut muutenkaan hullumpaa.

Valitettavasti Ayuminkin neuvoma ravintola oli hieman etäisestä sijainnistaan huolimatta aivan täynnä, joten etsintämme jatkuivat vielä tovin. Muutaman kyselyn jälkeen kuitenkin tärppäsi, ja Oishinbo tarjoili meille mm. herkullista sushia. Mahat täynnä, pimeyden Kyotossa yhä syvetessä ja keskustan menon kiihtyessä jätimme Gionin taaksemme ja nousimme junaan, joka vei meidät yöpaikkaamme Morien huvilalle. Seuraavana päivänä matkamme jatkui suurkaupungin sykkeestä kohti lumisempia vuoristoseutuja.

Talven reilireissu 2: Kyoto - Fushimi Inari taisha

Meillä oli tällä kertaa aikaa Kyoton kiertämiselle vain naurettava yksi päivä. Sanoisin, että jos Kyotosta haluaisi saada kunnolla jotain irti, pitäisi sille pyhittää ainakin kolme, neljä päivää, mieluummin tietenkin varmaan puoli vuotta. Niinpä valikoimme parhaat päältä ja päätimme olla asettamatta liian kovia tavoitteita päivälle nähtävyyksien suhteen. Olin itse käynyt Kyotossa jo aiemmin viitisen vuotta sitten, mutten muistanut kaupungista oikeastaan paljoakaan, lähinnä kesäkuumalla liki 45-asteen helteessä ruuhkabussissa ajelun ja Kinkakujin upean temppelin. Aiemmalla kerralla olin liikkeellä Erikon kanssa, joten en joutunut suunnistamaan tai ylipäätään käyttämään aivosolujani reittivalintoihin. Nyt opas olinkin yhtäkkiä minä, vaikken tuntenut koko kaupunkia lähes ollenkaan.


Tiesin kutienkin paikan, jossa olin halunnut käydä jo pitkään. Fushimi inari taishan kettupyhättö oli houkutellut minua kuvineen jo useamman vuoden, joten ei ollut epäilystäkään siitä, mihin Kyotossa halusin ehdottomasti päästä käymään. Aamuvarhaisella otimmekin junan Inarin asemalle, jossa ei ollut talvisäästä huolimatta kylmä laisinkaan. ;)

Pyhättörakennus, kettupatsaita ja pesupaikka - tavallinen inarijinjan varustelu siis.

Inari on shintouskonnossa sadonkorjuun Jumala, mutta sana tarkoittaa myös kettua, sillä kettujen uskotaan olevan Inarin lähettiläitä. Kettu onkin shintouskonnossa tärkeä uskonnollinen hahmo, joita näkee inari-jinjoilla patsaan muodossa, istumassa mm. pyhätön sisäänkäynnillä kuin vahtikoirat ikään. Huvittavana faktana mainittakoon, että koska kettujen lempiruoan uskotaan jostain kumman syystä olevan tofu, kutsutaan paistettua tofua inariksi, ja siitä valmistettua sushia, eli makeaan, paistettuun tofuun kääräistyä riisipalleroa inari-sushiksi.


Fushimi Inari taisha on tyypillinen inari-pyhättö kettupatsaineen ja palvontarakennuksineen. Se mikä minua kuitenkin kyseisessä pyhätössä niin kovasti kiinnosti, on varsinaisen pyhättörakennuksen takana kohoava pieni metsäinen Inari-vuori, jonka rinteiden polkuja viitoittaa tuhansia punaisia torii-portteja. Puiset, punaisiksi lakatut portit ovat kaikki eri yritysten lahjoituksia – kai he toivovat toriilla varmistavansa hyvän sadon – sellaisen rahallisen tietenkin. Inari-jumala kun hoitelee riisin ohella myös vähän materialistisempiakin satoja. ;)

Kettu välittää terveiset jumalalle. Kukin pyhätöllä vieraileva voi piirtää ketulle sellaisen naaman, kuin asiaan kuuluu ja kirjoittaa puupalan taakse rukouksensa.

Metsä oli torii-porttien lisäksi täynnä pikkuisia kettupatsaita ja erillisiä minipyhättöjä joiden luona olisi voinut tahotessaan rukoilla. Metsän tunnelma oli satumainen – aurinkoisena päivänä valo siivilöityi lehvästöjen läpi upeasti ja toriiporttien varjot viivoittivat kivipolkuja.


Vietimme Inari-vuoren metsässä oikeastaan koko aamupäivän. Kiipesimme loputtomien torii-porttikujien läpi aina pienen vuoren huipulle saakka, ja nautimme takaisin tullessamme kupilliset kuumana höyryävää vihreää teetä ja herkullisen makeat dangot pienellä somalla tee-huoneella.


Palatessamme varsinaisen pyhätön alueelle, törmäsin matkan varrella vanhoja, käytettyjä kimonoja myyvään kojuun. Koska hinta oli naurettavat 1000 yeniä, päätin vihdoin toteuttaa suunnitelmani ja ostaa tarpeita japanilaisesta tekstiilistä valmistettuihin sohvatyynyihin. Jonkun mielestä ehkä hirveää saksia kaunis kimono paloiksi, mutta enhän minä sitä päälläni kuitenkaan pitäisi, joten tyynynpäälisinä kangas palvelee paljon paremmin ja muistuttaa minua päivittäin Japanissa viettämästäni ajasta. Käyttäväthän japanilaiset itsekin vanhoja kimonokankaita hyödyksi. Hyvä ostos siis! :)

P.S. Tiedäthän, että Riisa no Nipponin Facebooksivun sisältöä voi selailla, vaikkei olisi liittynytkään Naamakirjaan! Olen kerännyt sivulle jo mukavan läjän linkkejä esimerkiksi mielenkiintoisille japaninkielen opiskelua käsitteleville sivustoille, Suomen kansallisteatterin tämän syksyiseen japanilaiseen ohjelmistoon ja hauskoihin musiikkivideoihin, joten mikäli blogin aihepiiri kiinnostaa, kannattaa Facebooksivuani käydä välillä vilkuilemassa. :)

Talven reilireissu 1: Kimuroiden vuoristohuvilalla Kobessa

Äitini ja Rossin ollessa vierailemassa Japanissa viime joulun tienoolla teimme yhdessä junamatkan Kansain ja Chubun alueelle. Ensimmäisenä matkakohteenamme oli Kyoto, joka on Tokion ohella Japanin kuuluisimpia kaupunkeja.

Onneksi shinkansenit pysähtyvät aina tismalleen oikealle paikalle, niin sai tämä perheenisä lapsikatraineenkin odotella vaunua numero 13 aivan rauhassa.

Koska äiti ja Ross olivat ennen Kyoton matkaa reissaamassa Hiroshiman suunnalla, otin itsekseni Yokohamasta shinkansenin kohti Kansaita. Shinkansen tarjosi kieltämättä mukavan tasaista ja vauhdikasta kyytiä – juna lähti sekunnilleen oikeaan aikaan asemalta, tismalleen oikeasta kohdasta, eikä ollut jäljessä ajasta saapuessaan määränpäähäni Kobeen. Shinkansenin ikkunan takana vilisevät maisemat olivat upeita, ja Fuji-vuorikin näyttäytyi lumihuippuineen. Tuijottaessa vuoren vitivalkoista lakea, ei meinannut itsekään uskoa, että on oikeasti kiivennyt aivan omin jaloin sinne ylös saakka. Kesällä tosin lunta ei tietenkään ollut kuin pieni pläntti kraaterin pohjalla.

Fuji on tullut nähtyä kaukaa ja läheltä, rinteiltä ja huipulta, kävellen ja junasta, vuoristoradasta ja pilvenpiirtäjästä, talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä. Nähty on, mutta ei siitä silti saa ikinä tarpeekseen.

Koska Kobesta on vain noin puolen tunnin junamatka Kyotoon, yövyimme tosiaan kaksi yötä entisen isäntäperheeni Morien isovanhempien, Kimuroiden vuoristomökillä.Mökki ei ollut mikään pikkuinen tönö kuusien keskellä, vaan oikeastaan Kimuroiden mökistä pitäisikin ehkä käyttää sanaa huvila. Rakennus oli kaksikerroksinen, uutuuttaan kohtava ja suurilla ikkunoilla ja korkeilla huoneilla varustettu tyypillinen, moderni japanilaistalo. Bonuksena ja hieman sitä ”mökkitunnelmaa” luomassa olivat iso metsään ja vuoristoon päin aukeava terassi sekä takka.

Ei se mikään varaava takka ollut, mutta kyllä siihen kivat tulet saatiin illalla luomaan tunnelmaa.

Kimuroiden lisäksi meitä keskitti huvilalla myös Morien perhe töissä puurtanutta Daisukea lukuun ottamatta. Oli ihanaa taas nähdä pikkupojat, jotka olivat puolessa vuodessa tuntuneet taas kasvaneen kauheasti. Kasvua oli luvassa myös perhekokoon – kuulimme iloiset uutiset Erikon ja Daisuken loppukeväästä syntyvästä vauvasta.

Kake-chan oli oma hurmaavan suloinen itsensä.

Japanilaisten lastenkasvatusmetodit tuntuvat hieman välillä eroavan suomalaisista vastaavista. Erityisesti esikoisen asema korostuu Japanissa selvästi, ja sen huomasi myös entisessä isäntäperheessäni. Hayatolle povataan varmasti jo työpaikkaa kirurgina, kuten isänsä, kun taas Kakeru päässee ehkä hieman helpommalla vanhempien kasvatuspaineiden kohdistuessa isoveljeen.

Pikkulasten vanhemmat eivät esimerkiksi aina käske tai läksytä liiemmin esikoista, sillä japanilaiseen kulttuuriin tuntuu iskostuneen ajatus siitä, että esikoinen kasvaa itsenäiseksi ja vastuulliseksi asettamalla itse omat rajansa ja kestämällä "kuin mies". Pikkusisarukset saattavat saada isompien sisarustensa höykytystä osakseen, mutta se on heidän koulunsa oppia selviämään ja pärjäämään itsekseen isompien lasten varjossa. Julkisilla paikoilla eivät tunteita näytä sen kummemmin aikuiset kuin lapsetkaan. En ole nähnyt kovinkaan monta japanilaislasta ylipäätäänkään itkemässä esimerkiksi saatuaan naarmun polveensa kaaduttuaan, ja esimerkiksi Kakeru tuntuu olevan rautaista tekoa, eikä ihan vähästä hätkähdä, vaikka isoveli näyttäisi kuka on pomo. Kunnon pikkuveliainesta.

Japanissa sanonta "Pojat ovat poikia ja tytöt tyttöjä" näyttää yhä olevan täysin ajanmukainen, mitä tulee pikkulapsiin, ja osittain aika-ajoin myös vanhempiin ihmisiin. ;) Pikkutytöt tekevät "tyttöjen juttuja", katsovat tyttöjen piirrettyjä telkkarista, pukeutuvat tyttöjen vaatteisiin, puhuvat tyttömäisen korkealla äänellä ja hihittelevät värikkäiden sateenvarjojensa alla kävellessään kouluun söpöissä hamosissaan ja polvisukissaan. Pienet pojat rellestävät polvihousuissa, kailottavat supersankarisarjan tunnusmusiikkia ja heittelevät tiellä palloa. Ja näinpä olivat illan leikitkin sen mukaisia - taskulamput ja robottifiguurit saivat kyytiä. :)

Hayatolla oli vauhti päällä kuten yleensäkin. Illan päätteeksi ainakin tämä leikkitäti oli ihan uuvuksissa, ja siirryinkin mielelläni ofuron lämpimään veteen rentoutumaan ennen seuraavan päivän Kyoto-kierrosta.

Reilireissu 16: Kotiinpaluu Tokioon

On jo aikakin saada viime vuoden kesäreilireissun viimeinen postaus kirjoitettua, sillä silloisesta kotiinpaluustani takaisin Tokioon on jo melkein vuosi.

Viime elokuun loppu meni siivillä. Ehdimme Junkon kanssa kiertää Kagoshimassa viettämäni vajaan viikon aikana ympäri Kyuushun eteläkärkeä ja nähdä aikaan nähden tavattoman paljon. Kagoshimasta jäivät päälimmäisinä mieleen savuava Sakurajiman tulivuori, metsien vehreys, sekä ihana Fukumotojen perhe, jonka luona sain majoittua ja oppia taas lisää japanilaisten arjesta.

Fukumotot ja minä

Olin Junkon perheen luona tietenkin vieras, mutta toisaalta minusta ei tuntunut siltä - hyvällä tavalla. Olin kuin perheen jäsen. Junkon perhe oli lämmin ja mukavan tuttavallinen. Usein japanilaiset, etenkin ystävien vanhemmat, saattavat aluksi olla hieman etäisiä, mutta Junkon vanhempien kanssa ei tätä ongelmaa ollut. Lisäksi tapasin Junkon isovanhemmat. Mummo syötti minulle lisäksi varmasti yhden tapaamisen aikana kaikkia mahdollisia kagoshimalaisia perinneruokia, mitä saattoi keksiä. Pöydässä oli niin mielenkiintoiset, hieman fariinisokerin makua muistuttavat kakut, tonkotsu, dragonfruit-hedelmät kuin jättimäiset kagoshiman daikon-retiisitkin. Pikkuruiset mummo ja vaari olivat aivan ihastuttava vanha pariskunta, ja he lähettivät minulle vielä jälkikäteen ihanan japanilaisen, vanhan teepannun muistuttamaan Kagoshimassa viettämästäni ajasta.

Lippu täynnä! JR:n Seishun-18 -kippu oli ehdottomasti 11500 yenin hintansa väärti.

Reilireissuni päättyi itse asiassa rautateiden sijaan lentäen, sillä olin suunnitellut junapassini käytön tarkasti siten, että viimeinen leima painettaisiin lippuun lähtiessäni Fukuokasta kohti Kagoshimaa, ja voisin palata Tokioon kätevän sukkelasti lentokoneella. Löysin Junkon avustuksella suhteellisen halvan lipun JALilta, jonka maksoin netissä, kuten oikeastaan kaikki muutkin Japanissa tekemäni lippu- ja hotellivaraukset.

Viimeinen ateria Kagoshiman lentokentällä: kurobutaraamen, eli Kagoshiman kuuluisaa mustalla possulla höystettyjä raamen-noodeleita.

Ennen kuin lähdimme viimeisenä aamuna kohti kenttää, viipyilin ja fiilistellen loppuunsa tullutta kesälomamatkaani vielä Junkon huoneen ikkunassa tähyillen yli Kagoshiman kaupungin. Värikkäät, japanilaistyyppiset tiilikatot, vehreät jyrkkinä kohoavat vuorennyppylät, anime-sarjojen kanssa identtiset koulurakennukset urheilukenttineen, sekä kiemurtelevat, kapeat tiet tuovat mieleen Japanin ajat niin tehokkaasti, että nyt vuoden kuluttuakin voin melkein tuntea ikkunan ohi puhaltaneen tuulen (ja sen tuoman tulivuoren tuhkan) kasvoillani.

Tyypillistä japanilaista kattomerta Junkon ikkunasta

Kagoshimasta palattuani tuntuikin, että jokainen vaatekappale oli pestävä, koska ne olivat tuhkasta kummalliset pölyisiä, ja olo tuntui muutenkin hieman freeshimmältä kun hiuspohjakaan ei tulivuoren puuttuessa tuntunut enää hiekkaerämaalta.

Tuhkasta huolimatta Kagoshimaan ja muihin matkan varrella kiertämiini kaupunkeihin jäi kalvava kaipuu palata, joskin muistan kuitenkin hyvin, että ihanan kolmiviikkoisen reissun päätteeksi oli tavattoman helpottavaa palata kotiin Sagami-Oonoon. Tuolloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani todella kotona Sagamiharassa. Kadut olivat tutut, tavat olivat tutut ja omassa kämpässä oli omat tavarat. Vakiravintolaan oli hauskaa palata pitkästä aikaa, ja kavereita oli hauskaa nähdä pitkästä aikaa.

Kyllä ihminen vain tottuu kaikenlaiseen - tällä hetkellä, kohta taas puoli vuotta Suomessa asuneena olen sopetunut Helsinkiin jälleen hyvin, mutta alati takaraivossa muistuttavat itsestään tavaton ikävä Sagami-Oonoon. Olen varma, että milloin tahana menen Japaniin, minun on joka kerta palattava Tokioon ja Sagami-Oonoon, joihin liittyy iso osa elämäni parhaista hetkistä. Niinhän se vähän on, että täytyy lähteä, jotta tietää mitä kaivata. Japani. ♥

Reilireissu 15: Paratiisirannalla tyttöjen kesken

Olen matkustellut aikoinaan perheeni kanssa välimerellä. Sielläkin on upeita maisemia ja kivoja rantoja, mutta kyllä Etelä-Japanin biitseistä saa silti aivan erilailla sellaisen paratiisiranta-fiiliksen, kuin jostain Rhodoksen täyteen ahdetusta aurinkovarjojen sokkelosta.

Kagoshiman eteläkärki

Niinpä kuullessani, että Junko oli suunnitellut meille rantaretkeä Japanin eteläisimmän pääsaaren, Kyuushun kärkeen, olin pakahtua innosta. Lähdimme kahden päivän onsen- ja rantakiertueellemme Junkon ystävien kanssa. Junko oli kuskina ja me muut istuimme tyytyväisinä nauttien ohitse vilistävistä teepelloista, lahdenpoukamista ja kallionkielekkeistä japanilaisen popin tahdittaessa menoa.

Navigaattori ajatti meidät keskelle teepeltoja. Muiden kysyessä suuntaa tien poskessa maleksineilta työmiehiltä, minä nappailinkuvia teepensaista.

Ensimmäisenä suunnistimme (pienen teepeltojen keskellä harhailun jälkeen) syömään soumenia kuuluisaan kagoshimalaiseen ravintolaan. Soumen on ohutta, pitkää, valkoista nuudelia, jota parhaimmillaan syödään siten, että se laitetaan virtaavaan veteen ja noukitaan sieltä sitten syömäpuikoilla. Näin nuudeli ei mene sotkuun ja se on joka suupalalla herkullisen raikasta. Soumen on etenkin kesän ruoka, mutta kyseinen ulkoilmaravintola, jossa nuudelimme nautimme, on auki myös talvella. Palanpainikkeeksi oli tietenkin lisäksi onigirejä, paistettua kalaa ja vihanneksia. Kun maha alkoi täyttymään liiaksi, saattoi ruoantähteet käydä syöttämässä vieressä, isossa altaassa uiskenteleville kaloille. Nuudeleiden syöttäminen kaloille kädestä oli vielä ihan hauskaa, mutta minua ei liiemmin huvittanut usuttaa kalaparkoja kannibalismiin.


Ruokailun jälkeen suuntasimme Kyuushun eteläisimpään kärkeen haistelemaan meri-ilmaa ja huvittumaan hassuista taskuravuista ja tuhansista minisimpukoista, jotka olivat piiloutuneet rantakallioiden koloihin. Japanin eteläkärjessä seisoessa oli epätodellinen olo, jonka muistaa selvästi vielä jälkeenkin päin. Niin kauas oli tultu, ja niin paljon vielä edessä. Pysähdyttävä niemen kärki, etten sanoisi.



Niemen nokasta ajelimme ihastuttavalle onsenille, joka oli ehdottomasti Japanissa kokeilemistani onseneista (ja niitähän tuli kokeiltua) mahtavin. Rotenburosta oli estoton näkymä edessä aukeavalle valtamerelle. Siinä sitä sitten istui kivellä, huljutteli itseään luonnon kuumissa vesissä ja katsoi kun jossain julmetun kaukana horisontissa lensi joku tunnistamaton lintu. Tavallisen onsen-altaiden lisäksi ulkoa löytyi mizuburo, joka toi hieman suomalaisen Juhannus saunan jälkitunnelmat mieleen vilpoisan vetensä ansiosta.

Onsenissa rentouduttuamme ajelimme mökille, jonka Junko oli meille vuokrannut etukäteen. Kävimme kaupassa ostamassa ruokatarpeita illallista varten ja menimme hakemaan mökkimme avaimet juuri ennen vastaanottokeskuksen sulkemisaikaa illan hämärtyessä. En ollut aiemmin mökkeillyt Japanissa, joten oli hauska päästä maistamaan hieman camping-elämää.

Näkymä mökin terassilta illan hämärtyessä

Mökkiruoka maistui

Mökki oli pieni ja vähän kulunut, mutta varsin suloinen ja juuri sopiva tyttöporukan illanviettoon minikeittiöineen ja kerrossänkyineen. Minä tein joukkiollemme pastaa savulohi-kermakastikkessa, ja muut valmistivat lisukkeeksi salaattia ja paistettua vihanneksia, sekä hieman barbequelihaa.

Suloinen pikku mökkimme aamuauringossa

Seuraavana aamuna suuntasimme rannalle aikeissamme uida. Ajelimme jyrkänteiden reunoilla kiemurtelevaa rantatietä kohti pientä lahdenpoukamaa joka oli niin kekellä ei mitään, että en tiedä mistä Junko kyseisen paikan oli bongannut. Saapuessamme rannalle silmien eteen avautui ihana kallioiden suojassa, rehevän kasvuston keskellä sijaitseva täydellinen ja ennen kaikeka täysin autio hiekkaranta! En ole varmasti ikinä uinut yhtä upealla rannalla tai yhtä lämpimässä vedessä. Vedenpinta hohti turkoosina ja pohjaan näki helposti vaikka varpaat eivät olisi olleet lähelläkään sileää hiekkaa. Kirkkaassa vedessä oli jännittävää snorkkeloida - saattoi nähdä ties kuinka kauas veden alla. Toisaalta, ei siellä kyllä erityisesti mitään nähtävää ollut, mutta se ei kyllä erityisemmin haitannut, sillä liian eläväiset vedet eivät ehkä ole minua varten. Rannalla sen sijaan elämää riitti - pikkuruiset taskuravut pitivät huolen että hiekalla istujakin viihtyi rapujen touhuja seuraten.

Alhaalla siintää yksityinen hiekkarantamme

Ei ketään!

Yritin rasvata itseni kunnon aurinkorasvakerroksella, mutta puolen päivän aurinko porotti sen verran pahasti, että jo aiemmin hankkimani auringonpolttamat vain lisääntyivät. Jossain vaiheessa rannalle eksyi yksi pariskunta lapsineen, muutama pikkupoika ja yliopistoikäisten miesten joukkio. Olimme ehtineet nauttia autiosta rannasta jo hyvän aikaa, joten aloimme pikkuhiljaa kasata kamojamme ja suunnata Ibusukiin jatkamaan hiekkaleikkejä.

Ibusukissa nimittäin sijaitsee hiekkaonsen, jossa vierailija pukeutuu ensin yukataan eli puuvillakimonoon, sipsuttelee onsen rakennuksen rantahiekalle ja asettuu sitten makaamaan pitkälleen kuumaan, vulkaanisen maaperän ja auringon lämmittämään hiekkaan. Tämän jälkeen onsenin työntekijä lapio asiakkaan täysin hiekan peittoon niin, että vain kasvot jäävät näkyviin. Kuuman hiekan hohkassa voi sitten makoilla niin pitkään kuin sielu tai pikemminkin kroppa sietää, sillä kuuma hiekka poistaa kehosta paljon nesteitä ja kovin pitkään makoileva saattaa olla hiekkakäsittelyn jälkeen aika voipunut. Hiekkakylvyllä on myös lääketieteellisesti todistettuja positiivisia vaikutuksia. Se aktivoi ja vahvistaa verenkiertoa ja sydäntä, sekä poistaa elimistöstä tehokkaasti kuona-aineita ja muita elimistöön kuulumattomia aineita. Hiekkakylpy parantaa myös hengityksen kulkua ja laajentaa verisuonia. Samanlaisia vaikutuksia on tavallisellakin onsen-kylvyllä, mutta hiekkakylvyn sanotaan olevan 3-4 kertaa tehokkaampi. Vahvan vaikutuksen vuoksi hiekkakylpyä ei suositella sydän ja verisuonitaudeista, keuhkosairauksista, korkeasta verenpaineesta, kuumeesta tai tulehduksista kärsiville, mutta sen sijaan esimerkiksi astmaatikoille, atoopikoille, diabeetikoille, palovammapotilaille, ylipainoisille, ihosairauksista, anemiasta tai naisten vaivoista kärsiville hiekkakylpy sen sijaan voi varsinkin pidemmällä, parin viikon hoitojaksolla olla tehokaskin apu.

Ibusukin sunamushionsen. Kuva: 'Wikimedia commons, Trinida, 2008'

Makoilimme Ibusukin sunamushionsenin hiekoissa puolisen tuntia, jonka jäkeen keho oli hikoillut noin kilon vettä. Junkoa pyörrytti, joten joimme hieman vettä ennen kuin palasimme onsenin pesutiloihin. Yukata heitettiin pyykkikuiluun, jonka jälkeen peseydyimme ja lähdimme ajelemaan takaisin kohti Kagoshiman kaupunkia. Jos merinäköalalla varustettu Kagoshiman onsen oli yksi upeimmista kylpyläkokemuksistani, niin tämä oli ehdottomasti sieltä eksoottisimmasta päästä.