Shinbashilta Ginzalle - uusilla kulmilla nostalgisissa fiiliksissä

Ensimmäinen yö Japanissa tuli nukuttua tukevasti, sillä jetlag painoi kyllä silmät aika hyvin kiinni. Seuraavana aamuna, uuden vuoden aattona, lähdimme kohti Tokion Shinbashia, jossa meidän oli aikomus tavata ystäväni Sari.

Taas Yamanotella! Taas Japanissa! Syytä hymyillä.

Yamanote-linjan junaan astuessa fiilikset olivat yhdellä sanalla sanottuna oudot. Oli niin kummallista olla taas täällä, kaikkien ihmisten ja kaiken keskellä. Oli niin kotoisaa ja tuttua, mutta toisaalta kaikki tuntui samalla jännittävältä ja vatsan pohjaa kutkutti. Oli hauskaa lukea jälleen metrojen ja junien mainoksia, tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään, tuijotella ulos ikkunasta nähdäkseen loputtoman, loputtoman kaupungin ja asemalaitureilla odottavat ihmismassat.. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tuntui, kuin välissä ei olisikaan ollut kahta vuotta. Ihan kuin en olisi lähtenytkään..

Miten pelkkään junassa istumiseenkin voi liittyä niin vahvoja muistoja ja assosiaatioita eletystä elämästä, vaikkei siellä itse junassa varsinaisesti paljon mitään ikinä tapahtunut?

Ja samalla, kaiken ihastelun ja nostalgianpuuskien keskellä tiedostin liiankin hyvin, että tällä kertaa olen vain turisti. Se tuntui jotenkin niin väärältä... pitkästä aikaa muistin jälleen, miksi Japanista lähteminen oli ollut niin rankkaa. Tuntui, kuin olisin taas kotona.

Tapaamispaikkamme Sarin kanssa löytyi helposti – Shinbashin aseman edessä oleva Space Trainiksi nimetty höyryveturi tervehti huvittuneita turisteja. Siitä meidän oli määrä lähteä kiertelemään Shinbashin ja Shiodomen aluetta, joka oli sekä minulle että Eerolle vielä aika kartoittamaton.

Space Train vei meidät tulevaisuuteen, uuteen vuoteen 2012 7 tuntia Suomea edellä. ;)

Shiodomen puoli oli matalampaa, hieman vanhempaa rakennuskantaa kuin Shiodome, jonka maamerkkeinä kohoavat modernit pilvenpiirtäjät. Oli hauskaa vain käveleskellä ja katsella ympärilleen nauttien pitkästä, pitkästä aikaa lämmittävästä auringonpaisteesta, jota jatkui koko sen ajan, kun oli valoisaa. Kuten aiemmin olenkin sanonut, tammikuu on yksi parhaimmista hetkistä suunnata Japaniin (maalis-huhtikuun vaihteen hanamin, toukokuun vehreän loppukevään ja loppusyksyn ruska-ajan lisäksi), sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta lähes kaiken aikaa.

Shiodomen aseman lähellä, junaradan tukirakenteissa sijaitsi lukuisia pieniä liiketiloja. Ne olivat jotenkin hullunkurisia: kuin siihen unohdettuja, etenkin kun uudenvuoden aattona ei ihmisiä näkynyt oikein missään.

Shiodomen puoli Shinbashin aseman itäpuolella on kuin pilvenpiirtäjien ja autoteiden luoma sokkelo.

Lounaspaikka osui Shinbashin asemalla oikeastaan suoraa silmiini kun astuimme ulos asemalta, joten suuntasimme ensitöiksemme lounaalle Tonkatsu-ravintolaan. Oli hauskaa huomata, että vaikka olin ollut poissa, minusta tuntui, että osaan lukea japania hiukan paremmin kuin aiemmin. Niinpä ravintolan lipuke-automaatilla ei tarvinut arpoa kovin kauaa, sillä tiesin heti mitä haluaisin. Painoin karee-tonkatsu-donburin nappia ja istuuduin tiskin ääreen odottamaan höyryävän herkullista annostani. Erityisesti Eero on kunnostautunut viime aikoina kanjien saralla, joten olimmekin reissussa loistava combo: minä puhuin, Eero luki. ;)

Tyypillisen Tonkatsuravintolan tarjoilut. Simppeliä, mutta hyvää!

Olin kaivannut japanilaista ruokaa aivan tajuttomasti. Varsinkin niitä kaikkia annoksia, joita ei Suomessa tunnu saavan melkein mistään. Tonkatsu-donburia tosin olen kyllä syönyt erityisesti Ellen aikoinani Pursimiehenkadulla Helsingin Punavuoressa, jossa Len's Keishoku Bar tarjoaa ihanaa japanilaista arkiruokaa lounasaikaan. Siitä huolimatta kunnon possukotletti tujulla curry-kastikkeella tuntui niin nostalgiselta ja oli niiiiiiin hyvää. Jaksoimmekin tuhdilla annoksella helposti myöhäiseen iltaan saakka, mitä nyt tietenkin vähän kahvittelimme välissä Sarin kanssa.

Kyltti johtaa mm. National Center Centeriin... Luin tämän kyltin väärin sekä paikanpäällä, että vielä useampaan otteeseen valokuvasta, ja jopa Eerokin kuvitteli siinä lukevan Center Center, kun minä sen sille ensin kyltistä naureskellen tavasin. Mietin, että jaahas, taas hauskat japanilaiset asialla nimeämässä paikkoja, kunnes joku tässä blogin kommenteissa huomautti, että eikös siinä lue "cancer center". Uhh... Lukihäiriö, uudet silmälasit vai tyhjä pää?

Matkalla Ginzaa kohti näimme hullunkurisen rakennuksen, jonka ulkoseinämä koostui hassuista palikpoista, joiden lyhyemmälle sivulle oli sijoitettu pyöreä ikkuna. Talo vaikutti ihan asuinrakennukselta, sillä ikkunoissa oli verhoja, jollakulla pyykit kuivumassa ja muutaman kukankin bongasin, kun zoomailin kameralla hiukan lähemmäksi. Toivon vain, ettei kukin asunto muodostunut ainoastaan tuon yhden kuution tilasta... ei olisi tosin mitenkään yllättävää, jos näin olisi.

Shiodomen pilvenpiirtäjien katveesta jarkoimme kohti Ginzaa, jossa olen kyllä harhaillut ennenkin, mutta joka sekin on jäänyt itselleni vähän vähiäselle huomiolle. Ginza on alueena näyttävä, mutta jostain syystä sen hohto ei ole kuitenkaan koskaan saanut minua erityisemmin innostumaan. Niinpä olikin ihan hauska ottaa Ginzaan vähän uutta kosketusta kiertelemällä siellä Sarin kanssa.

Sari näytti meille osa-aikatyöpaikkansa, suhteellisen suuren japanilaisen aikakauslehtitalon. Lehtitalossa itsekin työskentelevänä oli kiinnostavaa tarkastella, millaisia ihmisiä talosta tuli ulos tai missä se sijaitsi - no Ginzallapa tietysti. Hmmm... sinne töihin tulevaisuudessa? ;) Kelpaisi.

Kukkakaupan edusta oli täynnä uudenvuoden asetelmia ja koristeita, joita näkyikin runsaasti myös kotien, hotellien, ravintoloiden ja liiketilojen ulko-ovilla ja auloissa.

Ginza on näyttävimmillään illan pimetessä.

Longchamp, Dior, Giorgio Armani... tasoa löytyy.

Ostoksia varten Ginza on tietenkin mitä mainioin, etenkin jos lompakon nyörit ovat löysällä, sillä alueella sijaitsee merkkiputiikkien lisäksi Japanin merkittävimpien tavaratalojen hulppeat rakennukset, joiden kerrokset tarjoavat kaikenmoista nähtävää ja tietenkin täytettä matkalaukuille. Päätimmekin kivuta kurkistamaan Mitsukoshin kimono-osastoa, keittiövälineiden osastoa sekä yläkerroksissa sijaitsevaa kattotasannetta, josta löytyi kahvilan ulkoterassin lisäksi kummallinen tyhjä ruohokenttä ja pienet buddha- ja shinto-alttarit.

Miksi Stockmannissa ei ole kirkkoa? Mitä jos joku haluaisi rukoilla kesken ostosreissun? Pitääkö lähteä Senaatintorille asti? Huomatkaa uuden vuoden symbolit ja koristeet: pikkuiset mandariinit.

Tämä Jizo-patsas on ollut Ginzan suojelijapatsas jo 1800-luvun lopulla. Kun tavaratalo 60-luvun lopulla koki remontin, Jizo-patsas sijoitettiin kattoterassille symbolisoimaan hyvää onnea, pitkää ikää ja onnistumisia bisneksissä.

Sari ottaa rennosti tavaratalon loungessa.

Uusi vuosi todellakin saa Japanin hiljentymään. Ihmisiä oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tosin yksi paikka, joisa taas oli ruuhkaa, oli tavaratalon ruokaosasto. Kaikki halusivat ostaa herkkuja tai tiettyjä ruoka-aineita uutta vuotta varten, ja jonot olivatkin huimia.

Tavaratalon alakerran ruoka-osasto oli niin täynnä ihmisiä, että hyvä kun juuri ja juuri sekaan mahtui. Tässä kohdassa oli hiukan väljempää, joten kehtasin lopulta pysähtyä ja kaivaa kameran laukusta.

Kun päivä alkoi kääntyä iltaan menimme notkumaan hetkeksi Starbucksiin, joka kaikesta epäjapanilaisuudestaan huolimatta edustaa minulle ja Eerolle aika vahvasti japanilaista kahvilakulttuuria. Ja tokihan Staban valikoima on erilainen joka maassa. Niinpä pienten minikakkujen kaveriksi valitsin tietenkin maccha latten, eli vähän kuin caffe latte, mutta kahvin sijaan juomassa käytetään maidon ohella vihreää teetä.

Kahvilassa odottelimme, että ystävämme Megu pääsisi töistä ja palaverista opettajansa kanssa (Uudenvuodenaattona, kyllä..) ja liittyisi seuraamme Asakusassa, jonne olimme menossa loppuillasta juhlistamaan uutta vuotta ja ostamaan daruma-nukkeja tulevaa vuotta varten. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. Nyt minun on ehkä ihan pakko mennä tekemään itselleni maccha latte...

Rikas ja monimuotoinen japaninkieli

Kirjoittaessani raporttia japaniksi yliopiston kurssin lopputöitä varten, jouduin valitettavan usein turvautumaan sanakirjan apuun, sillä sanavarastoni on edelleen kurjan kapea. Koska osaan kuitenkin tässä vaiheessa jo käyttää ja taivuttaa sanakirjoista noukkimiani sanoja, kävi raporttienkin kirjoittaminen ihan hyvästä kieliharjoittelusta. Aina kun tulee vastaan uusia hyödyllisiä sanoja, pyrin kirjoittamaan ne pieneen, uusille japaninkielisille, opeteltaville sanoille varaamaani vihkoon. Kyseinen, kätevästi mukana kulkeva avaimenperänkokoinen minivihko sai käyttöön oton jälkeen Japanissa melkein päivittäin uusia sanoja sivuilleen.

Aina kaikki sanat, joita sanakirjassa tulee vastaan eivät kuitenkaan välttämättä ole niitä kaikkein käyttökelpoisimpia ehdokkaita, vaan joukossa on paitsi vanhoja, jo käytöstä poistuneita ilmaisuja, myös tiukasti kontekstiin sidottuja sanoja. Vai mitä olette mieltä esim. "taikatytöstä" tai "hirviökissasta"? Japanin kielessä tuntuu olevan omia sanoja mitä kummallisimmille asioille. Sanoja muodostetaan paljon liittämällä kaksi sanaa toisiinsa, joten hieman kummallisia, vakiintuneitakin ilmaisuja on paljon. Tosin osa sanoista kyllä pistää jo sanakirjan luotettavuudenkin koetukselle. Tässä ihan vain muutamia huvittavia vastaan tulleita yksilöitä:

• 魔女子、まじょこ - "taika-tyttö", nuori noita
• 化け猫、ばけねこ - hirviökissa
• 柳び、りゅうび - kauniit kulmakarvat
• 筆入れ、ふでいれ - kotelo siveltimille
• 地髪 、じがみ - luonnolliset eli oikeat hiukset
• あげ間、あげまん - nainen, joka tuo onnea ympärillään oleville miehille
  

Puhumattakaan sitten siitä, mille kaikille eri asioille on ikioma lukusanansa. Usein nämä sanat tuntuvat logiikaltaan ihan naurettavilta, vai miltä kuulostaa se, että pienille eläimille on oma lukusanansa　(匹、 ひき), mutta lintuja ja jäniksiä lasketaan eri lukusanoin (羽)? Ohuet, lituskaiset esineet, kuten vaikkapa postikortit lasketaan lukusanalla まい, mutta kirjeet, dokumentit ynnä muut vastaavat saavat tietenkin oman sanansa (通、つう).
Oma lukusanansa löytyy esimerkiksi buddhalaisessa uskonnossa palvottaville kuville ja patsaille (躯、く), tarinoille (話、わ), kupilliselle yleensä alkoholipitoista juomaa (盃、はい), laivan muotoisille astioille (?!?) (舟、ふね), kirjan kansille (帙、ちつ), koneille (台、 だい), väleille kirjoitetussa tekstissä tai puheessa (段 、だん), tikeille (針、 はり), ruohonkorsille, puunrungoille tai vastaaville (本 、 もと) , olalla kannettaville taakoille (荷、 か) jne jne. Lista tuntuu olevan loputon ja täysin sisäistämättömissä. Onneksi ymmärretyksi tulee, vaikka jänikset ja pienet eläimet joskus menisivätkin sekaisin, mutta valitettavasti minä en ainakaan pääse silti yli siitä, että ärsyttää, kun tekee puhuessaan tietoisia virheitä.

Lisäksi japanilaisten käyttämä kieli on välillä yhtä kompaktia kuin heidän asumisjärjestelynsä Tokiossa. Sanoja lyhennellään niin lopusta kuin alusta ja yhdistellään toisiin sanoihin, ja näin luodaan aivan uusia ilmauksia, jotka lopulta vakiintuvat sanoiksi. Japanin kielen viralliseen sanalistaan lisätäänkin tuttavani mukaan uusia sanoja vuosittain, eivätkä ne kaikki suinkaan ole lainasanoja englannista, kuten asian laita usein on Suomessa.

Siitäkin huolimatta, että japaninkielen vivahde-erojen opettelu on gaijinille (ulkomaalaiselle) tavattoman vaikeaa ja uskomattoman laajan sanaston hallitsemiseksi vaadittaisiin vuosikausien opiskelu, saa kielen monimuotoisuus minut pauloihinsa positiivisella tavalla. Vaikka ihmettelen ironisesti, mihin joku tarvitsee sanaa "hirviökissa", joka tarkoittaa siis juuri tietyn tyyppistä, hirviömäistä, taikavoimat omaavaa kissaa, niin eikö ole hupaisaa, että sellainen sana löytyy? Se, että eri merkeille on lukuisia eri lukutapoja mahdollistaa kielellä leikittelyn aivan omalla tavallaan. Toki suomenkieli on toinen mahtava kieli täynnä hassuja, kuvaavia verbejä ja omintakeisia sanontoja, ja kyllähän meidänkin kielessämme voi sanoja yhdistelemällä muodostaa helposti uusia, nokkeliakin yhdyssanoja, mutta näin äkkiseltään tuntuu, että japaninkieli tarjoaa osaajalleen sitäkin uskomattomamman kielen koukeroiden viidakon, jolle ei loppua näy.

Hiljaiseloa - tai sitten kaikkea muuta

Työharjoitteluni ELLEssä on lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti, enkä kello kuuden maissa kotiin palattuani ole ehtinyt tehdä oikein mitään muuta kuin nettisivuprojektitöitä, sekä kestitsemään Japanista saapuneita vieraitani. Ensin ilonani oli pari päivää Ayumi, ja viimeiset pari viikkoa sohvallani nukkui Megu. Lisäksi ystäväni Sendaista tuli jälleen kuukauden vaihtojaksolle Suomeen, joten myös hänen ja hänen kanssaan Suomeen tulleiden Sendain poikien kanssa on tullut harjoitettua japanin kieltä ja syötyä lounaita tuon tuosta.

On ollut ihanaa, että Japani on ollut ystävieni vierailujen muodossa elämässäni mukana tavattoman tiiviisti myös Suomeen paluuni jälkeen. Toisaalta, tiedättehän, että kun kotona on vieraita pidempään, kaikki omat jutut jäävät vähän toissijaiseksi, ja muutenkin kiirettä pitää, kun yrittää kohteliaasti tehdä tietokoneella töitään ja samalla pitää yllä jonkinlaista smalltalkia japaniksi. Niinpä ei ole ollut missään välissä aikaa päivitellä blogiakaan, enkä esim. kirjoittamaan edes koulua varten vaihtoraporttia, jonka he vaativat ennen kuin saan käsiini Joshibin kurssiarvosanat. Jospa tämä kiire tästä kuitenkin pikkuhiljaa helpottaisi, sillä tämän hetkinen työurakka alkaa olla loppusuoralla. Ei sillä että työt siihen loppuisivat, mutta deadlinet eivät ainakaan puske päälle ihan heti.

Viimeinen kuukausi on ollut kiireistä huolimatta hauska, mutta vieläkin Suomi tuntuu todella oudolta. Koko ajan tuntuu siltä, että kohta palaan Japaniin.. niinkuin jossain vaiheessa aionkin. Mutta siihen on vielä pitkä aika, ja tällä hetkellä ajatukset suuntautuvat lähinnä kesään. Paitsi että tämä talvi on tällaista epäinhimillistä pakkasta ja tuiskua, josta pääsisi jo mieluusti eroon, niin elokuussa odottaa myös jälleennäkeminen Shinin kanssa. Elokuuhun on pitkä aika, mutta toisaalta, menipä tuo ensimmäinenkin Suomi-kuukausi hujauksessa, miksei sitten viisi seuraavaakin..

Kunhan aikaa taas löytyy vähän enemmän, olisi tarkoitus julkaista lukematon kasa odottamaan jääneitä päivityksiä. Pahoittelen siis tätä väliaikaista hiljaiseloa. Kyllä tämä tästä ihan kohta.

Kysymyksiä ja vastauksia

Kysymyspostus keräsi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joista osa odotetusti koski niitä asioita, kuten kieltä ja vaihtoon lähdön syitä, joista minulta muutenkin usein udellaan. Miettiessäni ja kirjoitellessani vastauksia joihinkin kysymyksistä, huomasin, että tekstiä vain tulee ja tulee, ja postaus alkoi muuttua hirviöksi, jota tuskin kerralla jaksaisi kukaan lukea. Tietenkin voisin vastata esimerkiksi kysymykseen "Oletko käynyt Japanissa baareissa/klubeilla? Viihdyitkö?" yksinkertaisesti "Kyllä, viihdyin.", mutta mitä siitä nyt sitten kukaan saisi irti, ja olisiko koko kysymyspostauksessa mitään järkeä, jos vastaus ei loppujen lopuksi valota ollenkaan syitä tai anna vähän syvällisempää kuvaa asioista? Niinpä kirjoittelen tähän postaukseen lyhyimpiä, tai jo blogissa aiemmin käsiteltyjä aiheita sivuavien kysymysten vastaukset, ja loppuja aiheita käsittelen omissa kirjoituksissaan lähiaikoina, mahdollisesti kuvien kera.

Mutta pidemmittä puheitta, asiaan! Tässä tiivistetyt kysymykset, sekä tietenkin ne vastaukset, jotka olen yrittänyt pitää tiiviinä, olkaa hyvä:

Oletko ollut tekemisissä Japanin, japanilaisten ja japanin kielen kanssa ennen vaihto-opiskelua?
Olen käynyt aiemmin Japanissa 2004 kesällä kuukauden verran, sekä harrastanut kaikenlaista japanilaiseen kulttuuriin liittyvää jo pitkään. Parhaiten tähän kysymykseen vastaa ehkäpä blogini ihka ensimmäisestä postaus, jossa valoitan hieman taustojani ja motiivejani koko vaihto-opiskelulleni. Blogin alkupään teksteistä vuoden 2009 vuoden alupuolelle saakka löytyy myös Suomessa kirjoitettuja tekstejä, joissa kerron Suomessa käyneistä Japanilaisista ystävistäni, sekä Suomessa tapaamistani Japanilaisista vaihtareista ja japanin opiskelusta Suomessa.

Mitä kautta pääsit Japaniin?
Hain vaihtoon oman Suomalaisen ammattikorkeakouluni yhteistyöoppilaitokseen täällä Japanissa. Vuonna 2004 pääsin Japaniin kuukaudeksi asustelemaan perheeseen nuorisovahtarina Lions Clubin kautta. Kyseinen vaihto-ohjelma on muuten avoinna kaikille 17-22 vuotiaille (muistelisin ikähaitarin olevan jotain tälläistä), että ei kun vain hakemaan oman kunnan Lionsien kautta maailmalle, muuallekin kuin Japaniin.

Kuinka paljon ymmärrät japania ja pystyt sillä kommunikoimaan?
Ymmärrän Japania tällä hetkellä jo ihan hyvin, tulen toimeen yksikseni suurimmassa osassa tilanteista (menin esimerkiksi ystäväni kanssa matkatoimistoon hankkimaan lentolippua, mutta loppujen lopuksi hoidinkin koko tilanteen oikeastaan itse..) ja pystyn juttelemaan ystävieni kanssa jo muustakin kuin ihan yksinkertaisimmista asioista. Todettakoon tosiaan, että en käytä mitään muuta kieltä ystävieni kanssa, kuin japania - osittain tietenkin siksi, etteivät he ole missään vaiheessa englantia puhuneetkaan. Olen myös huomannut, että ymmärrän naisten puhetta usein helpommin kuin miesten, ja eroja ymmärtämisessä on erittäin paljon myös eri ihmisten välillä. Toiset osaavat ehkä ottaa tiedostamattaan tälläisen kielirikon paremmin huomioon, puhuvat pyytämättä selkeästi, mutisematta, ja käyttävät normikieltä liiallisen slangin sijaan. Myös puheenaihe vaikuttaa. Tiettyjen, usein toistuvien aihepiirien, kuten vaikkapa opiskeluun, graafiseen suunnitteluun, ystäviin, tai Suomen esittelyyn liittyvien aiheiden ympärille on kehittynyt laajempi sanavarasto, jonka johdosta kuuntelu ja keskustelu sujuu tietenkin vaivattomammin. Välillä taas on sitten niitä tilanteita, joissa kaikki tuntuu menevän ohi. Silloin olo on todella vajavainen, ulkopuolinen ja ennen kaikkea tyhmä, sillä kyllähän jokainen tietää, millaista on kun ei ymmärrä vitsiä ja katsoo sivusta, kun muut nauravat ja on itse hiljaa ja hymyillee väkinäisesti mukana.

Onko Japanissa missään esillä japanin kieltä länsimaisilla kirjaimilla, vai onko kaikki kirjoitettu kanjimerkeillä?
Japania on kirjoitettu näillä meidän länsimaisilla kirjaimilla, eli romaji-merkeillä useimmiten lähinnä juna- ja metroasemilla, sekä turistien opastekylteissä paikkojen nimien osalta. Sanomattakin lienee ehkä selvää, että länkkärin kannalta parhaiten ymmärrettävät kyltit löytyvät isoista kaupungeista kuten Tokiosta ja Osakasta, joissa paitsi asuu, myös käy eniten ulkomaalaisia. Mutta harvemmin japanilaiset käyttävät itse romajeja kirjoittaessaan japania - itse asiassa todella monet eivät osaa kirjoittaa japania oikein roomalaisilla merkeillä, mikä oli itselleni pöyristyttävä yllätys. Toisaalta, eihän japanilaisella ole mitään syytä kirjoittaa omaa kieltään romajeilla. Ulkomaalaisten keksintöhän moinen japanilaisetn merkkien romanisointi ylipäätään tietenkin on.

Onko paikallisiin helppo tutustua?
On, ainakin jos osaa kieltä. Japanilaiset ovat useimmiten kiinnostuneita ulkomaalaisista, haluavat harjoittaa englannintaitojaan tai keskustella uusista kulttuureista. Tutustuminen paikallisiin lienee helpointa oman arkiympäristön luomien tilanteiden (koulu, työpaikka, keilikurssi, jne.) ohella istuttamalla itsensä johonkin pienen kuppilan tiskin ääreen illalla viikonloppuisin tai ottamalla osaa erilaisiin tapahtumiin, joissa on helppo aloittaa keskusteluja Japaniksi yhteisistä mielenkiinnonkohteista. Yleensä keskustelua syntyy helpoiten oman sukupuolen edustajien kanssa, ja etenkin Varsinkin ravintoloiden henkilökunnan kanssa on helppo jutella, sillä koska he ovat töissä, heillä on hyvä tekosyy aloittaa keskustelu asiakkaan kanssa, vaikkeivat ehkä muuten uskaltaisikaan. Uskallus japanilaisten kohdalla ehkä onkin tutustumisen ongelmakohta, sillä englanti aiheuttaa pelkkänä ajatuksena suuressa osassa tätä kansaa ahdistusta ja pelkotiloja - "Mitä jos se ulkomaalainen ei sitten ymmärräkään minua, ja päädyn vain nolaamaan itseni!?" Olen huomannut, että kun japanilainen tajuaa minun ymmärtävän jonkin verran japania, he ovat paljon herkemmin aloittamassa keskustelua.

Onko ulkomaalaisen helppo saada ystäviä? Näettekö toisianne vapaa-ajalla? Kutsuvatko japanilaiset nuoret kavereita kotiinsa vai tapaavatko kahviloissa ja baareissa?
Tutustumisesta ystävyyteen voi olla joko pitkä tai lyhyt tie, ihan niinkuin missä päin maailmaa tahansa. Joillakin iskee yhteen heti, ja toisilla taas voi kestää vuoden päivät tutustua kunnolla, ennen kuin keskinäinen luottamus on sen verran vahva, että suhdetta voi oikeasti sanoa ystävyydeksi. Itse olen saanut täällä todella paljon ystäviä, josta olen oikeastaan aika yllättynyt, sillä tullessani tänne ehkä taka-alalla oli pieni pelko siitä, jos en tutustukaan kehenkään kunnolla. Ensimmäisellä viikolla koulussa ehdin jo kuitenkin tutustua muutamaan tyttöön, joiden kanssa olen siitä asti ollut tekemisissä paljon. Megu, josta olen kirjoitellut muutmaan otteeseen, ei ollut edes luokkakaverini, vaan luokkakaverin kaveri, mutta pyysi minua aluksi yhdessä syömään ystäviensä kanssa lounasta ruokalaan, jota jatkuikin muutama kenties viikko tai pari, jonka jälkeen kävimme kaveriporukalla syömässä myös koulun jälkeen ravintolassa. Tämän hetkisissä luokkakavereissani ei ole itse asiassa montakaan sellaista ihmistä, joiden kanssa olisin tehnyt kauheasti mitään koulun ulkopuolella, vaikka monien kanssa olenkin oikein hyvä "koulukaveri". Näen ystäviäni useimmiten juuri illallisen merkeissä, kuten tänään, mutta olen käynyt kaverien kanssa myös vaeltamassa, shoppailemassa, katsomassa nähtävyyksiä, Disneylandissa, huvipuistossa, autoreissulla, rannalla, taidegallerioissa, partiotouhuissa, onsenissa ja pelihalleissa. Olen käynyt myös muutaman ystäväni kotona, muutamien luona ihan yökylässäkin asti. Ei ole mitenkään tavatonta, että nuoret kutsuvat toisiaan kylään kotiinsa, mutta oleellista on se, missä asuu. Esimerkiksi ison perheen asuttamaan pikkuruiseen kerrostaloasuntoon on hankalampaa kutsua kavereita kuin jos asuu vähän leveämmin. Toisaalta, olipa meitä yksi yö kaverini huoneessa nukkumassa neljä henkeä, vaikka huoneella oli kokoa ehkä 6 neliötä. :D

Voivatko tyttö ja poika/mies ja nainen olla ystäviä?
Voivat, mutta silti eri sukupuolten välinen ystävyys on japanissa erittän harvinaista, ja japanilaiset ystäväni olettavat melkein aina, että kun puhun erimerkiksi täällä tapaamistani suomalaisista ystävistäni, puhun tytöistä, vaikka oikeasti heistä kaikki muutamaan lukuun ottamatta ovat eri sukupuolta kuin minä. Itselläni on myös paljon miespuolisia japanilaisia ystäviä (kuulostaapas tämä nyt jotenkin oudolta :D ), joten ei se mikään mahdottomuus ole. Pakko tosin kyllä myöntää, että muutamaa lukuuottmatta kaikki nämä miehet ovat olleet jollain tavoin tekemisissä Suomen tai ulkomaiden kanssa, joten voisin väittää, että he ovat hieman ennakkoluulottomampia ja avoimempia kuin normi-japanilaismies. Tiedän myös suomlaisella miespuolisella ystävälläni olevan japanilaisia naispuolisia ystäviä, joten toimiipa se niinkin päin.


Millainen on vaatteiden ja ruoan hintataso Suomeen verrattuna?
Melko samoissa lukemissa mennään molemmissa. Vaatteita löytyy moneen lähtöön, mutta keskimäärin liikuskellaan mielestäni aika lailla samoissa hinnoissa, jos ajatellaan ihan perusvaatteita. Jos taas mietitään jotain täkäläisempää, niinkuin vaikka jotain lolitamekkoja tai yukatoja, ne ovat tietenkin täällä (osa, eivät kaikki) hieman halvempia kuin Suomessa, jonne ne tuodaan tuontitavarana. Ulkona syöminen on japanissa paljon halvempaa kuin Suomessa. Jopa opiskelija pystyy helposti käymään mielestäni montakin kertaa viikossa ravintolassa syömässä, olettaen tietenkin, että valitsee sen halvimman paikan. Etenkin niistä japanilaisista herkuista täällä kannatta nauttia, sillä se että anagonigirin saa parhaimmillaan 105 yenillä verrattuna Suomen hintatasoon (mahtavatko ne edes myydä siellä päin anagonigiriä, eli paisetusta ankeriaasta tehtyä nigiri-sushia?), kun taas pizzat maksavat maltaita, keskimäärin n. 2300 yeniä normikoosta.

Kuinka monta matkalaukullista olet ostanut taidetarvikkeita tuotavaksi Suomeen?
Itse asiassa en vielä ole hankkinut liiemmin mitään taidetarvkkeita muutamia japanilaisia tussimaalaussiveltimiä, sekä koulua varten tekemiäni pakollisia hankintoja, kuten viivottimia, peitevärejä ja lukuisia, jo täyttyneitä luonnoslehtiöitä lukuun ottamatta. Tosin tavallaan kai järjestelmäkamerani ja siihen hankkimani uuden objektiivin (josta muuten myöhemmin lisää) voisi käsittää taidetarvikkeeksi, joten ehkä ne voi tähän mainita tärkeinpänä ostoksena.

Mitä sellaisia taidetarvikkeita kannattaisi ehdottomasti hankkia Japanista, joita Suomesta ei saa?
Kyllä Suomestakin ( tai okeastaan lähinnä Helsingistä) periaatteessa saa vaikka mitä, mutta hinnat ovat monien Japanilaisten tuotteiden kohdalla tietenkin ihan pilvissä verratuna siihen, mitä samoista tuotteista täällä maksetaan. Näistä mainittakoon tietenkin kaikki, mikä liittyy sarjakuvien tekemiseen. Japanilaiset, laadukkaat tussi, väritussit, musteet, musteterät, mustekynän rungot, tussipiirustuspaperit, kaariviivaimet sekä viimeisenä, mutta kaikkea muuta kuin vähäisimpänä, rasterit, ovat varmasti jokaisen sarjakuvien piirtämisestä kiinnostuneen listalla. Kaikista edellämainituist tuotteista löytyy järkyttävästi valinnan varaa ja ei merkkejä. Lisäksi täällä myydään mm. sarjakuvien tekoon kehitettyjä tietokoneohjelmia, joita en ole koskaan Suomalaisten kauppojen hyllyillä nähnyt, vaikka osasta niistä on jopa englanninkielinen versio. Tällä hetkellä mietin kovasti, pitäisikö minun investoida Copic -sketch tusseihin, koska ne ovat täällä niin paljon Suomea halvempia. Totuus kuitenkin on, että vaikka viimeisenä parina vuonna käytössäni ovat olleet Copicit, niin olen käyttänyt niitä verrattain vähän siihen nähden, että yksi kynä maksa Suomessa sen 6 euroa. :P Perinteisemmästä taidepuolesta mainittakoon juurikin täkäläiseen kuvataiteeseen, kuten kalligrafiaan ja tussimaalaukseen liityvät tarvikkeet, kuten itse tussineste, siveltimet ja niille tarkoitetut paperit, jollaisia Suomesta löytää harvoin, ja silloinkin yleensä ylihinnoiteltuna. Asiat, joita aion ehdottomasti itse täältä hankkia, ovat monenmoiset askartelutavarat, sillä täällä on pilvin pimein vaikka mitä ihme kamaa esim. kännykkäkorujen väkertämiseen ja massailuun, jota tykkään tehdä Suomessa, kun käytössä on uuni. Yksi askartelijan taivas, Shibuyan Tokyu Hands tarjoaa monta tavaratalon kerrosta pelkää askartelukamaa. Yritä siinä sitten pitää budjetti mielessä... ja se matkalaukun 20 kilon painorajoitus.

Paljonko maksaa meno-paluu -lento Japaniin?
Halvimmillaan liput löytää usein suoraan lentoyhtiöltä, tai sitten jostain Stockmannin Hullujen päivien tai Matkamssujen kaltaisista tapahtumista. Halvin menopaluu, jonka olen itse nähnyt, on ollut siinä 450 euron paikkeilla. Normaalihinta on noin 800 euroa, jota enempää en missään tapauksessa lipuista maksaisi. Yksisuuntaiset liput ovat sitten asia erikseen, niitä ei koskaan saa ihan noin poljettuun hintaan kuin meno-paluita, mutta iän tai opiskelijastatuksen sen salliessa esim. Finnair myy nuorisolippuja, joissa pelkän yhdensuuntainen matka halvimmillaan lähtee noin 370 eurolla. Kilroy Travelsin kautta löytyy nuorisolippuja usein myös silloin, kun niitä ei välttämättä lentoyhtiön omalla sivulla ole myynnissä. (Verrattuna normaaliin yli 1000 euroa maksavaan yhden suunnan lippuun nuorisolippu on erittäin halpa.) Paluu onkin se vaikeampi osuus, koska lentoyhtiöt hinoittelevat lippujaan miten sattuu ja samaan koneseen voi johtua ostamaan eri hintaisen lipun riippuen ostomaasta, -päivästä tai siitä onko kyseessä meno-paluu vai ei. Itse maksoin sekä meno, että paluu lipustanoi noin 380 euroa, johon olin oikein tyytyväinen. Vuodeksi kun ei oikein voi menopaluuta usealtakaan lafkalta saada järkevään hintaan. Lyhyemmät, viikosta muutamaan kuukauden kestävät reissut taas onnistuvat usein noilla tarjoushinnoillakin.

Millainen on japanilainen lahjojenantokulttuuri? Miten monella ja minkähintaisilla lahjoilla kannattaa varustautua? Millaisiin tilanteisiin kannattaa olla valmiina lahjoja annettavaksi? Milloin lahjan tulisi olla arvokkaampi?
Kuten viime keväänä kahteenkin otteeseen kirjoittelin, lahjojenantokulttuuri ja erilaiset tulaiset kaikenmailman tilaisuuksista ovat vahva osa japanilaisuutta. Itseäni laiskasti lainatakseni: "Vaihto-opiskeluaikana tiedän tutustuvani useisiin ihmisiin niin koulussa kuin vapaa-ajallani. On professoreita, kv-toimiston väkeä, vuokraisäntiä, vanhoja ystäviä... Paljon ihmisiä, jotka eittämättä tulevat auttamaan ja jopa joissain tapauksissa huolehtimaan minusta. On mukavaa, että voi jollain pienellä eleellä osoittaa kiitollisuuttaan, mutta ennen kaikkea, japanilaiset tuntien, on mukavaa, kun on jotain, mitä antaa vastalahjaksi! " Lahjat eivät välttämättä ole aina niin kalliita tai mitenkään ihmeellisiä, pääasia on tietenkin osoittaa, että muistaa tärkeää ihmistä. Itse varasin arvoltaan ja kooltaan monenlaisia tuliaisia, toiset ovat pieniä, kuten vaikkapa juuri Marimekon vihkot tai lautasliinat, ja toiset taas arvokkaampia, kuten Aarikan ikkunamobile tai Revontuli-kirja. Lisäksi laukussani oli (ja on vieläkin muutama) tuliainen siltä väliltä, sekä itse tekemiäni rintakoruja, joiden arvo on tietenkin ystävälle annettaessa mittaamaton. ;) Arvokkaimmat lahjat varasin vanhoille ystävilleni, heidän perheilleen ja entisille isäntäperheilleni. Pieniä tuliaisia olen antanut sopivissa tilanteissa kavereille, kun olen ollut heidän kanssaan kaksistaan, sillä en itse koe korrektiksi ojentaa lahjaa esimerkiksi vain yhdelle tai parille ihmiselle luokassa, jossa on paljon ihmisiä. Totuus kun on, että kaikille ei ole mitenkään mahdollista hankkia tuliaisia. Japanilaisten olen tosin nähnyt antavan tuliaisia myös luokassa, mutta näin on tapahtunut vain erittäin läheisten ihmisten kesken, mikä on ymmärrettävää, koska. Se mikä kannattaa muistaa japanilaisten keskeisestä lahjojenantokulttuurista on, että periaatteessa lahjan saaja on "velvollinen" antamaan lajan antajalle saman arvoisen lahjan. Eli liian kalliilla lahjalla voi asettaa jonkun hankalaan paikkaan. Tämä ei mielestäni kuitenkaan päde tietynlaisiin suhteisiin - esimekiksi jos professorille tai muulle ns. ihan eri liigassa painivalle ihmiselle haluaa antaa muiston, niin moni opiskelija nyt tuskin odottaa saavansa professorilta ylipäätään mitään lahjaa laisinkaan. Poikkeuksia toki tässäkin varmasti löytyy.

Pitäisikö varata kasa pieniä lahjoja, joita voi antaa kiitokseksi esim. tiennäyttämisestä?
No ei sentään. Vaikka lahjoja saatetaankin joissian tilanteissa antaa sellaisille ihmisille, joita ei välttämättä niin kovin hyvin tunnekaan (esim. ensimmäistä kertaa tavattavalle professorille), niin eihän siitä nyt mitään tule, että joka kadun kulmassa alkaisi antamaan tuntemattomille lahjoja. Eri asia toki on, jos vaikkapa uusi luokkakaveri lähtee näyttämään sinulle jotakin hankalaa paikkaa. Pikkulahjoja on ihan kiva olla, mutta eivät japanilaisetkaan sellaisia ihan tuosta vain onneksi jakele. :)

Kannattaako lahja antaa heti, kun ekan kerran tavataan, vai esimerkiksi kun lähdön aika koittaa?
Itse päätin, että en anna lahjoja tullessani muuta kuin niille ihmisille, jotka jo ennestään tunsin, koska tuliaisia kuitenkin oli valitettavasti rajattu määrä. Halusin ensin nähdä, keiden kanssa oikeasti olen tekemisissä ja keille pidemmän päälle oikeasti haluan antaa jonkinlaisen muiston tai kiitoksen lahjan muodossa. Vähä hankalaa hommasta teki se, että olen täällä niin pitkään. Niinpä ennen kuin olen esimerkiksi ehtinyt antamaan Suomi-tuliaisia professorieni assistenteille, jotka ovat olleet minulle suureksi avuksi monessa tilanteessa, toin heille kesälomamatkaltani Etelä-Japanista tulisiaisia. Ajattelin, että nyt tammikuussa lahjon sitten opettajakuntaa ja assistenttejä Suomi-tuliaisilla, joita äiti saa Tokion-matkallaan tänne puolestani toimittaa. ;) En myöskään tänne tuloa ennen tiennyt kuinka monta opettajaa minulla tulee olemaan, joten koska haluan antaa heille kaikille saman arvoiset lahjat, en ole vielä uskaltautunut tuliaisia antamaan. Kunkin kurssin päätteeksi olisi varmaan ollut oikeasti kaikken paras aika, mutta näin nyt tällä kertaa. Ylipäätään luulen, että ei näihin käytäntöihin ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. Vaikka välillä onkin kirous, että ulkomaalaista ei aina kohdella kuten japanilaista, niin joskus se on myös helpottavaa - ei sinun oletetakkaan tietävän kaikkia japanilaisen etiketin koukeroita, kun kaikki japanilaisetkaan eivät ole niistä välttämättä täysin selvillä.

Mistä/miten selvittelit etukäteen noita eri paikkoja Japanissa joissa ajattelit käydä?
Olen lukenut paaaaaljon Japanissa asuvien tai asuneiden ulkosuomalaisten blogeja, ja pistänyt aikojen saatossa mieleeni tai kirjoitellut ylös paikkoja, joissa olisi hienoa päästä käymään. Olen myös lukenut jonkin verran kirjallisuutta, matkaoppaita ja pyörinyt esimerkiksi joillakin hyvillä nettisivuilla etsimässä vierailemisen arvoisia kohteita.

Tiedätkö mitä ovat viikko-osakkeet Tokiossa ja mistä niitä voi vuokrata, tai tiedätkö jotain muuta majapaikkaa lyhyeen asumiseen?
Viiko-osakkeista en tiedä mitään, mutta voin arvata. Mieleeni tulee ensimmäiseksi lähinnä täkäläiset guest-houset, joita vuokrataan myös ulkomaalaisille erikseen tähän tarkoitukseen perustettujen firmojen kautta. Useimmiten näitä asuntoja vuokrataan kuitenkin kuukaudeksi tai pidemmäksi ajaksi kerrallaan, vain viikon mittaisista sopimuksista en ole kuullut, mutta luultavasti sellaisiakin on. Yksi paikka, joka vaikuttaa ihan mainiolta, on www.nekotalo.com. Suomalaisille tarkoitetta majoitusta Tokiossa erittäin hyvään hintaan. Ellei paikka olisi ollut niin kaukana koulultani, olisin harkinnut muuttavani sinne. Halpoja hotelleja ympäri Japania olen löytänyt täläläisemmästä matkatoimistosta Rakutenista, josta olen bookkailut muutan yön kesälomareissuani varten.

Millä tarkkaan ottaen rahoitat siellä asumisen?
Ulkomailla opiskelevan korotetulla opintotuella ja asumislisällä (korotusta huimat parikymmentä euroa normitukeen, wohoo!), opintolainalla, vuosien kesätyösäästöillä, Ammattikorkeakouluni Metropolian kaikille koulumme vaihtoon lähtijöille tarjoamalla apurahalla, sekä kaikkein tärkeimpänä hakemallani JASSOn, eli Japanese Student Services Organizationin vaihto-opiskeluapurahalla. Eli juu-u, rahaa menee ja on mennyt ihan vain vuokraankin tuhottomasti, mutta toisaalta tätä varten olen tehnyt vuosia töitä, enkä voi sanoa, etteikö se olisi ollut sen arvoista. :)

Saako ulkomaalainen opiskelija Japanissa minkäänlaisia opiskelija-alennuksia?
Japanissa on aika vähän opiskelija-alennuksia ylipäätään, verrattuna Suomeen, jossa opiskelijastatuksella lähtee puolet hinnoista melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Japanissa opiskelija-alennuksia on lähinnä erilaisissa tapahtumissa, näyttelytiloissa tai vapaa-ajanviettopaikoissa, esimerkiksi elokuvateattereissa ja museoissa. Varsinaisia opiskelija-alennuksia esimerkiksi normaaleista junamatkoista eivät tunnu saavan sen kummemmin ulkomaalaiset kuin täkäläisetkään opiskelijat. Tietylle välille voi hankkia hieman säästöä tuottavan kausityyppisen lipun, mutta tämän lipun kätevyys riippuu paljolti siitä, kuinka paljon kyseistä väliä käyttää. Mikäli ei esimekiksi junaile joka päivä kouluun, voi olla halvempaa ostaa kertalippuja. Itse en ole hankkinut mitään kausilippua, koska kuljen koulumatkat pääsääntöisesti polkupyörällä ja vaikka käytänkin julkisia joka viikko, ei se ole tarpeeksi säännöllistä, jotta kausilipusta olisi mitään hyötyä.

Mikä on lempipokemonisi?
No nyt kyllä tuli paha kysymys. ;) Olen aina tykännyt Squirtlesta ja Pikachusta, mutta ne ovat vähän liian mainstream-pokeja, jotta viitsisin vastata kumpaakaan niistä suurimmaksi suosikikseni. ;) Vastaankin siis Oddish, mustikan näköinen söpö ilmestys, ja vielä sini-vihreä - lempivärini yhdessä ja samassa Pokemonissa! Tykkäsin myös piirtää aikoinaan kyseisen otuksen kuvia. Pokemon Rediä joskus pelatessani Oddish oli tosin ehkä vähän tylsä kasvatettava, mutta kuka niitä Pokemoneja nyt taistelutaitojen perusteella arvioisi! Ulkonäkö ennen kaikkea? ;)


Myöhemmin luvassa siis tekstejä liittyen seuraaviin kysymyksiin:
Sopeutuminen japaniin?
Arkielämä Suomi vs. Japani?
Oletko käynyt Japanissa baareissa/klubeilla? Viihdyitkö?

Pahoittelen, tästä postauksesta tuli sitten kuitenkin aivan liian pitkä. Ehkä joku jaksoi loppuun asti. ^__^''

Reilireissu 4: Perhe-elämää Kurashikissa

Kobesta matkani jatkui Kurashikiin, jossa entinen isäntäperheeni, Morit, asuvat tätä nykyä. Morit ovat minulle varmaankin läheisimmät ihmiset Japanissa, joten kymmenisen päivää, jotka vietin heidän luonaan olivat täynnä lämpöä, iloa ja unohtumattomia hetkiä.

Morien perhe kotinsa edustalla Kurashikissa

Daisuke työvetimissään sairaalan edustalla Hayaton kanssa

Matka Kobesta läntisemmässä Japanissa, Okayaman prefektuurissa sijaitsevaan Kurashikin kaupunkiin sujui kätevästi moottoritietä pitkin autoillen, sillä Eri, Morin perheen äiti, oli käymässä omien vanhempiensa luona Kobessa. Niinpä sain ennen Kobesta lähtöäni ilokseni tavata myös jälleen, viiden vuoden tauon jälkeen Erin vanhemmat. Emiko kokkasi tapansa mukaan upean illallisen, joka oli alkusoittoa seuraavan parin viikon aikana nauttimilleni herkuille Kurashikin ympäristössä.

Erin äiti Emiko kokkaamassa herkullista illallista

Morit asuvat uudessa, keväällä rakennetussa kauniissa talossa, joka on tyyliltään perinteisen ja nykyaikaisen japanilaisen kodin sekoitus tatamilattioineen, moderneine keittiöhärveleineen, automatisoituine kylpyammeineen ja ilmastointeineen. Rakennuksen ulkovuoraus oli erikoista, mustaksi poltettua ja savustettua puuta, joka on Kurashikin historiallisesti upeassa kaupungissa tyypillinen vanhojen talojen vuorausmenetelmä.

Morien kodin olohuoneen "länsimainen osa". Pieni tatamialue, josta kuva on otettu, on varattu lasten leikkeihin ja futoneineen se toimii myös varavuoteena.

Eteisessä vieraat vastaanotti Kabuto-kun, poikien lemmikkiötökkä, jolla oli kokoa ainakin puoli vaaksaa! Onnekseni kabutomushi pysyi kuitenkin terraariossaan..

Kurashiki on pittoreski, historiallisesti arvokas kaupunki, joka on tunnettu sen Edokaudelta peräisin olevasta upeasta kanaalialueestaan. Kanaalit pujottelevat katujen vierustaa kaupungin vanhassa keskustassa, jossa voi myös hypätä kanaaliveneen kyytiin. Mikäli Tokion sivukujien betonimiljöö ei aivan vastaa käsitystä japanilaisesta estetiikasta, niin Kurashiki taas on Kyoton ohella yksi niistä kaupungeista, jotka henkivät yhä vuosisatojen takaisen Japanin kauneutta. Kanaalin rantojen tunnelmalliset, vanhat riisivarastot toimivat nykyisin museoina, kahviloina, ravintoloina ja putiikkeina, joista voi ostaa esimerkiksi matkamuistoja tai perinteisiä taidekäsitöitä.


Pistäydyin Kurashikissa parissa taidemuseossa, joista tärkeinpiin kuuluu Oharan taidemuseo, Japanin ensimmäinen länsimaalaisen taiteen museo. Oharan museossa on esillä kuitenkin Monet'n, Manet'n, Picassojen ja muiden kuuluisuuksien töiden lisäksi myös japanilaisia puupiirroksia, keramiikkaa ja kimonoja. Kultturellin, ja kiinteitä liikesuhteita länteen luoneen Oharan perheen omistuksessa alusta saakka ollut taidemuseo on joidenkin mukaan ollut yksi syy siihen, että Toisen maailman sodan aikana Kurashikin kaupunki säästyi pommituksilta.

Kanaalin rannassa (Hayaton poseeraukset muistuttivat minua kovasti viime vuoden au pair-kesästä Brysselissä, ja erään tietyn pikkutytön vastaavista ilmeistä.. :D )

Kurashikin aseman tuntumasta löytyy shoppailunnälkäisille muutamia kivoja, pieniä putiikkeja sekä suuri tavaratalo. Lisäksi muutama pieni shopping arcade viihdytti minua suuresti olemassa olollaan, sillä kyseiset ostoskadut tuntuivat jämähtäneet jonnekin muutaman kymmenen vuoden taakse. Särisevistä kaiuttimista kantautui huvittava videopelityyppinen musiikki, osa suljettujen liikkeiden julkisivuista oli hienoisesti ruostunutta peltiä, ja avoinna olevissa liikkeissä myytiin mitä ihmeellisimpiä tavaroita. Voi vain ihmetellä, miten pieni, pölyinen, ties mistä 80-luvulta peräisin olevia rannekelloja kaupitteleva liike tulee toimeen... Kävellessäni noilla unohtuneilla ostoskaduilla, tuntui kuin olisin ollut ihan eri maailmassa.

Kurashikin unohtuneilla ostoskaduilla vallitsi kummallisen epätodellinen tunnelma

Teimme Kurashikista lukuisia retkiä Okayaman prefektuurissa ja lähiympäristössä yhdessä Morin perheen kanssa. (Näistä lisää myöhemmin.) Parhaita hetkiä taisivat silti olla Morien lasten kanssa vietetyt leikkihetket. Kolmevuotias Hayato, joka osaa englantia enemmän kuin monet luokkakaverini (tai on ainakin tarpeeksi rohkea puhuakseen sitä ^_~ ), opetteli innoissaan uusia englanninkielisiä sanontoja kanssani. Eräänä aamupäivänä kasasimme yläkerrassa kaikessa rauhassa sähköjunaradan, kun taas illalla lueskelimme kuvakirjoja. Tosin kovin kauan pojalle tuskin tarvii kirjoja lukea, kun hän osasi jo tunnistaa hiragana-merkkejä. O_O Lasten kanssa touhutessa kielitaitoni pääsi uudenlaisten koettelemusten eteen. Opin kesän aikana tavattomasti uusia puhekielen ilmauksia ja sanastoa pienten kanssa touhutessani. Lasten ennakkoluulottomuus minun kielitaitojani kohtaan oli samaa aikaa hyvin rentouttavaa, mutta myös vaativaa, sillä Hayato jutteli minulle, kuin kelle tahansa aikuiselle miettimättä, ymmärränkö sitä, mitä hän minulle haluaa kertoa.

Insinööritaidonnäytteeni Hayaton paikallisjunan suorittamassa testiajossa. Hayatosta oli tavattoman hauskaa, kun suoritin aina japaninkielisen kuulutuksen, kun juna saapui asemalle.

Hieman temperamenttisesta isoveljestään poiketen yksivuotias Kakeru oli tilanteessa kuin tilanteessa oikea päivänsäde. Kake-chan myös söi oikeastaan ihan mitä vain - hän veti hyvällä ruokahalulla niin sashimia, merilevää ja nattoa, kuin myös kaikkien muiden inhoamaa lakritsaa. :D

Kake-chan - voiko tämän söpömpää ilmestystä olla?

Erikon ja Daisuken luona vieraillessani sainkin syödä varmasti koko vuoden edestä upeita ruokia. Paitsi että joka aamu sain istua valmiiseen aamupalapöytään, Morit halusivat välttämättä viedä minut myös moneen otteeseen ravintolaan. Ja voin sanoa, että jotkut ravintoloista olivat sitä tasoa, että ei olisi minun lompakollani moiseen paikkaan asiaa.


Koska moista vieraanvaraisuutta on melko ahdistavaakin ottaa vastaan parin viikon ajan, halusin edes jollain tavalla osoittaa, miten kiitollinen olin Moreille niin tämän vuotisesta vierailustani, kuin kesästä 2004. Niinpä, sopivasti Daisuken ja Erin seurustelun vuosipäivänä kokkasin Morien keittiössä illallisen koko perheelle. Haasteena oli, että juusto, maito ja kerma olivat pitkälti kiellettyjen listalla, sillä Daisuke ei niistä oikein välitä. Niinpä valmistin bravuuriani, purjoperunasosekeittoa krutongeilla, lempisalaattiani (tosin ilman couscousta, sillä sitä ei mistään kaupasta löytynyt), sekä melko perinteistä suomalaista jauhelihapiirakkaa höystettynä tomaatilla, basilikalla ja oreganolla. Jälkiruoaksi katoimme kahvipöydän kunigatarkääretortulla. Täytyy myöntää, että kokkaamisessa oli ehkä vähän omakin lehmä ojassa - oli ihanaa päästä kokkaamaan pitkästä aikaa, sillä täällä Tokion minikeittiössäni ei kovin erikoisia aterioita loihdita.

Purjoperunasosekeitto

Bulgursalaatti

Jauhelihapiirakka

Kääretorttu

Ei siis mitään varsinaista gurmet-ruokaa, vaan perussuomalaista nykykeittiötä eurooppalaisilla vivahteilla. Onneksi ainakin kaikki söivät hyvällä ruokahalulla. Ruoan lomassa juttelimme Suomesta, ja naureskelimme ajatukselle, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa Hayato ja Kakeru voivat tulla viettämään vaihto-vuotta Suomeen, tietenkin minun toimiessani isäntäperheenä. Toivon todellakin näkeväni Morien perhettä jälleen uudestaan Suomessa, ja mieluummin vähän aiemmin, kuin vasta Hayaton lukio- tai yliopistovuosina. XD

Kaverin kotona

Lauantai-iltana suuntasin kulkuni Tokioon ystäväni Megumin kotiin. Megumi asuu vanhempiensa, sekä kahde nuoremman sisaruksensa kanssa noin puolen tunnin junamatkan päässä Sagami-Oonosta. Tai siis se junamatka olisi kestänyt puoli tuntia, mikäli en olisi jostain ihmeen mieleni oikusta hypännyt Hakone-Yumoton junaan Enoshiman linjan sijaan. Niinpä jouduin palaamaan seuraavalta asemalta takaisin Sagami-Oonoon, odottaa uutta junaa ja siinäpä se ensimmäinen puoli tuntia menikin. Onneksi sentään väärä juna oli lokaali versio, eikä pikajuna, joka olisi vienyt minut huomattavasti pidemmälle. Ihan hyvä varoitus toisaalta minulle olla vähän tarkempana junia valitessani, sillä tähän mennessä olen selvinnyt junailusta aika lailla ilman huteja, vaikka usein juoksenkin vain aseman porteista sisään ja hyppään ensimmäiseen lähtevään junaan. Shinjukun suuntaan mennessä se tosin onkin ihan sama mihin junaan itsensä änkeää, kun kaikki junat kyseisiltä laitureilta menevät oikeaan suuntaan.

Tapasin Megumin asemalla, josta suuntasimme aivan aseman vieressä sijaitsevaa, varsin hienoon rakennukseen, jossa Megumi perheineen asui. Saapuessani paikalle, kotona olivat Megumin pikkusisko, sekä vanhemmat. Kukaan ei oikeastaan puhunut englantia, mutta epäonnekseen ennen lähtöäni illalla yhdeksän maissa jukusta, eli preppauskoulusta kotiutunut Megumin 19-vuotias pikkuveli joutui jatkamaan englannin opiskeluja vielä kotonaankin, kun hänen äitinsä ja Megumi painottivat, että minä puhun englantia. Minä olin tietenkin juonessa mukana, ja tervehdin poikaa "Nice to meet you":lla tavallisen "hajimemashite":n sijaan. Poika-rukka. :D Lipsahdin kuitenkin aika pian vahingossa japanin puolelle, joten loppuillan Megumi ja hänen veljensä yrittivät kysyä minulta eri asioita englanniksi ja minä vastasin heille japaniksi.

Pyuuru!

Illaksi hupia tarjosi myös Megumin perheen kissa Pyuuru (eli englannin "pure"), joka käyttäytyi Megumin mukaan illan saatossa todella kummallisesti. Pyuuru oli ihan ihmeissään nimittäin minun päästäni - siis pääasiassa hiuksistani. Kissa tuijotti hiuksiani lähes herkeämättä koko illan. Megumin mielestä se käyttäytyi, kuin paikalla olisi ollut toinen kissa tai jokin eläin, joten Megu ajatteli, että mahdollisesti hiusteni väri sai kissan hieman sekaisin. X)

Megumin äidin valmistamia paisettuja vihanneksia, mm. kesäkurpitsaa ja ihania tankoparsoja, sekä pekonia.

Iltamme varsinainen ohjelma oli riispuuron teko. Aluksi Megumin äiti tarjoili tosin ihan tavallista kotiruokaa, mutta syötyämme herkullisia vihanneksia, lihaa ja sieniä, sekä leipää, ryhdyimme Megumin kanssa keittämään suomalaista riisipuuroa. Riisipuuro on kyllä ehkä sellainen ruokalaji, jonka valmistuksen näillä helteillä jättäisin mieluumin talveen tämän yhden kokeilukerran jälkeen.

Megumin äidin valmistamia paisettuja ja höyrytettyjä vihanneksia ja sieniä - joukossa ainakin munakoisoa, paprikaa ja sipulia.

Megumi keittää riisipuuroa

Kaasulieden paahteessa oli hauskaa sekoitella maito-riisivelliä vajaan tunnin verran. Puurosta tuli loppujen lopuksi kuitenkin oikein hyvää, eikä muuten palanut edes hiukkaakaan pohjaan, mikä on aika saavutus! Megumin pikkuveli santsasi puuroa ainakin kolme kertaa, joten kokit saattoivat olla tyytyväisiä. Onnistunut suoritus.

Yllättävän tuskainen viikko

Tämän viikon piti olla suhteellisen leppoisa, sillä olin tehnyt kouluhommia hyvälle mallille viikonloppuna. Suunnittelin, että teen loput yritysgrafiikan kurssin materiaalit valmiiksi keskiviikko-iltana, tulostelen torstaina ja rentoudun perjantai-aamuna kotona, kun kaikki on valmista iltapäivän presentaatiota varten. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Eilen sain kuulla, että yritysgrafiikan kurssin presentaatio onkin tänään, torstaina perjantain sijaan! Eipä siinä siis oikein muu auttanut kuin ottaa itseä niskasta kiinni pienen hengen haukkomisen jälkeen. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin ensin aseman hyakuen-shopille, josta ostin pitkän metallisen viivottimen ja paperiveitsen, jotta voin leikata printit muotoonsa siististi. Hiki karpalot otsalla poljin kotiin. Läppäri päälle, edellisen päivän ruoanjämät mikroon, pdf-tiedostojen vääntäminen tekemistäni käyntikorteista, kirjepaperista, kirjekuorista ja logomalleista syömisen lomassa, eväät ja muistitikku tiedostoineen reppuun, viikolla upeasta tokiolaisesta paperikaupasta ostamani fiinit paperit pyörän sarveen ja takaisin koululle. Koululla rynnistin macciluokkaan, puhdistin printterin tulostuspään (ohjelma-avusteisesti), tulostin erehdysten ja onnistumisten kautta työni ja siirryin leikkelemään niitä työpöytäni ääreen omaan luokkaani. Työt piti kiinnittää mustille taustapahveille presentaatiota varten, joten kaikkeen pieneen mittailuun ja viimeistelyyn tuhrautui muutama tunti. Kun kaikki sen illan hommat koululla olivat viimein valmiina, oli kello yhtäkkiä kääntänyt viisarit puoli kymmeneen illalla. Kymmenen maissa olin kotona, jonka jälkeen lysähdin läppärin eteen ja aloin väsäämään viimeistä puuttuvaa palaa presentaatiota varten, eli nettisivuleiskaa Googlen hakusivulle. Voipuneena kello kahden maissa suljin koneen ja nukahdin - nähdäkseni yöllä Googlen logon väristä unta papereista, opettajasta, joka valitti että minun pitäsi käyttää eri väristä paperia, sekä Googlen nettisivuista...

Aika hektinen selitys, mutta hektinen oli päiväkin. Saldokin oli loppujen lopuksi plussan puolella, vaikka ei ehkä ihan siltä siinä hommia vääntäessä tuntunutkaan: työt yhtä tulostusta vaille valmiina ja takana reil 20 pyöräilykilometriä koulun ja kodin väliä. :P

Presentaatiot on tosiasiassa jaettu kahdelle päivälle, sillä oman 3-2 -luokkani lisäksi presentaatiossa työnsä esittelevät myös viereisen 3-1 -luokan oppilaat. Minä olen esiintymisjärjestyksessä viimeisenä kaikista 72 työnsä esittelijästä, joten tosiasiassa tämä torstai menikin ihan vain muiden töitä katsellessa. Olin kuitenkin tänään tyytyväinen, että olin tehnyt hommat valmiiksi, enkä jättänyt mitään ylimääräistä perjantaille.

Jokainen oli palauttanut työnsä ajoissa, johon opettajat olivat erittäin tyytyväisiä. Tuijotellessani muiden töitä, huokasin helpotuksesta, että olin painanut yötöitä, sillä olisi ollut tajuttoman noloa olla ensimmäisellä japanilaisella kurssillani ainoa, joka ei ollut tehnyt työtä ajoissa. Kaikkien työt olivat siististi, opettajien osoittamalla tavalla esillä tismalleen siihen kellon aikaan, kun opettajakaksikko saapui luokkaan. Logot ja muut yritysgrafiikan elementit olivat todella mielenkiintoista katseltavaa. Vaikka en tuntenut puoliakaan yrityksistä, kyselin kuitenkin välillä luokkatoveriltani, millainen yritys oli kyseessä, jonka jälkeen opiskelijan selitystä oli aina hieman helpompaa seurata. Japaninkielisten selitysten ymmärtämiseen vaikuttaa omalla kohdallani tällä hetkellä tavattoman paljon se, tiedänkö mistä puhutaan. Mikäli aihe on tiedossa, osaan arvata suurimman osan lauseiden merkityksistä niiden sanojen perusteella, jotka tunnen. Mikäli en tiedä mikä puheenaihe on, kuulen lähinnä vain muutamia tuttuja sanoja lukuisten tuntemattomien joukosta, enkä saa sanojen virrasta otetta.

Kirjoittelin tänään valmiiksi presentaatiopuhetta japaniksi, sillä haluan pystyä sanomaan edes jotain järkevää työstäni. Tähän mennessä olen ollut aika heikko esitys, mitä tulee omien töideni esittelyyn, koska puheen muodostaminen jännittyneessä tilanteessa ei ole kovin helppoa. Unohdan puolet sanoista ja ylipäätään siitä, mitä pitäisi sanoa. Niinpä aion huomenna tyynesti lukea paperista. Tiedän, että puheeni kieliopit ovat päin honkia, mutta pääasia on, että saan jotain sanotuksi ja työt esiteltyä. :]

Toisen tällä viikolla loppuvan kurssin opettaja päätti ilahduttaa meitä eilen lisätehtävällä. Hän haluaa, että ensinnäkin kasaamme omakätisesti A4-kokoisen laatikon pahvista töillemme, kasaamme kopiot jokaisesta kurssin aikana tekemästämme työstä laatikkoon ja kirjoitamme töiden nimet taitetulla A3-paperille. Eihän tässä vielä mitään, mutta kesäkuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä opettaja odottaa myös 32-sivuista esitelmänidettä kurssin töistä. Niteestä pitää löytyä kuvia töistä, mahdollisesti työprosessista, sekä tekstiä, joka havainnollista mitä olemme oppinee, tehneet ja kokeneet kurssin aikana.

Saimme viikon aikana myös yhden erittäin mielenkiintoisen ja mukavan tehtävänannon. Valokuvauskurssin lopputyönä, heinäkuun puoleen väliin mennessä, meidän tulee palauttaa haluamassamme muodossa, esim. kuvavihkona, itse tehtynä liimasidottuna kirjana tai esimerkiksi isoina valokuvajulisteina tehty kuvasarja haluamastamme aiheesta. Pääasia on, että palautamme opettajalle vähintään 3 kurssin aikana otettua valokuvaa. Nähtyäni aiempien vuosien opiskelijoiden töitä samaistesta aiheesta, sain paljon ideoita ja innostusta. Aion tehdä liimasidotun A5-kokoisen vihkosen, johon tallennan kokemuksiani Japanista. Tarkoituksenani on siis ottaa sellaisia kuvia, jotka näyttävät sellaisia puolia Japanista, jotka ovat minusta kauniita, kuvauksellisia tai ylipäätään mielenkiintoisia. Hyvää kuvamateriaalia tähän aihepiiriin on tulossa varmasti kesäkuun Hakonen ja Nikkoun retkiltä. Lisäksi kuvamateriaalin sekaan on lupa upottaa esimerkiksi kuvituksia, tekstejä ja muita haluamiaan elementtejä. Toivon, että saan aikaan vihkosen, josta jää minulle hyvä matkamuisto Japanista. :)

Japanin kielestä

Japaniksi kommunikointi on sujunut tähän mennessä yllättävän hyvin, ja minä, kuten myös luokkatoverini, olen ollut huomaavinani hienoista kehitystä puheessani. Olen tosin aika varma, että se johtuu lähinnä siitä, että kun tiedän heidän ymmärtävän edes jollain tasolla kankeaa japaniani, uskallan myös yrittää käyttää sitä. Teen paljon virheitä, yritän tapailla oppimiani uusia verbeja eri verbimuotoihin ihan väärin ja sanat ovat hukassa. Kaikesta huolimatta jotenkin omituisesti tulen yleensä ymmärretyksi. Kaikkein hankalimmissa tilanteissa piirtäminen, elekieli tai sanakirja osoittautuvat yleensä pelastajiksi. Ja kun englantia (tai mitään muutakaan kieltä) ei voi käyttää, niin pakostihan sitä turvautuu siihen ainoaan yhteiseen kieleen, japaniin.

Opettajan tekemiä japaninkielisiä merkintöjä logohahmotelmieni joukossa.

Toisessa luokassani edessäni istuva Yukari toi tällä viikolla kouluun vanhan elektronisen japani-englanti-japani -sanakirjansa, jonka hän tahtoi luovuttaa käyttööni. Olin jälleen kerran huuli pyöreänä japanilaisten huomaavaisuudesta ja kysyin monta kertaa, että onko hän nyt ihan varmasti varma tästä. Yukari sanoi, että se tosiaankin on todella vanha sanakirja, ja etteivät he enää sitä käytä. Luulen, että en itsekään välttämätä käytä sanakirjaa aivan äärettömän paljon, mutta joissakin tilanteissa se on kätevä.

Kännykän saatuani ilmoitin muutamille luokkatovereilleni ja Sendain vaihtareille kännykkä-e-mailini, jonka jälkeen olen saanut useita viestejä. Sendain vaihtarit tietävät, että kanjienlukutaitoni on mitä on, joten he kirjoittavat hiraganoilla tai englanniksi. Luokkatoverini, jotka eivät osaa englantia, käyttävät sen sijaan välillä myös kanjimerkkejä, joten ennen kuin voin yrittää vastata heidän viesteihinsä, minulla menee monta minuuttia selvittää heidän viestiensä kanjit sanakirjan radikaalihaun, eli kanjimerkin osiin peustuvan hakusysteemin avulla. Kanjien hakeminen sanakirjasta on alkanut pikkuhiljaa onneksi hieman helpottua, kun olen alkanut tunnistaa radikaaleja paremmin.

Aikaisemmin blogissani oli kysely, jossa halusin tietää, mikä olisi paras tapa romanisoida, eli kirjoittaa japanin sanat roomalaisin kirjaimin. Aika tasaisesti löytyi kaikkien tapojen kannattajia, mutta kuten suurin osa, myös itse taidan kallistua tapaan, jossa pidennetty oo esim. sanassa くうこう kirjoitetaan roomalaisilla kirjaimilla kuukou, eli "ou". Tämä on mielestäni hyvä tapa sen takia, että tällöin roomalaisesta sanasta voi tietää, miten se kirjoitetaan myös japaniksi. Pelkkä "oo" ei kerro onko kyseessä japaniksi kirjoitusasu おお　vai おう. Merintätapaa "ō" karsastan hieman samasta syystä, vaikka se onkin laajasti käytetty tyyli. Lisäksi tietokoneella kyseisen merkin nopea kirjoittaminen on mahdotonta, sillä ainakaan oman koneeni merkistöjärjestelmässä ei ole kyseiselle merkille mitään pikanäppäinyhdistelmää. Blogia kirjoittaessa tämä on aika rasittavaa ja hidasta. Kummallista merkintätapaa "oh" en ottanut edes mukaan koko kyselyyn, sillä en ymmärrä mitä tekemistä h:lla on pidennetyn vokaalin kanssa? X)

Niinpä tästä eteenpäin, kun kirjoitan japaninkielisiä sanoja tai vaikkapa paikkojen nimiä käytän pitkien vokaalien kanssa "ou"-tyylistä merkintää. Tällöin おおきい on ookii, しゅうまつ on shuumatsu ja がっこう on gakkou. Toivon, että tämä on selkein merkintätapa ajatellen niitä lukijoita, jotka ymmärtävät japanin kieltä, ja huomaavat esim. mielenkiintoisen käyttämäni sanan, paikan nimen tms. Tällöin he voivat helposti kääntää sen japanilaisille merkeille tuhlaamatta aikaansa sanan kirjoitusasun miettimiseen. Japaninkieltä ymmärtävät myös tietävät miten "u" käyttäytyy vokaalien jälkeen, joten sanan ääntämisen ymmärtämisessäkään ei pitäisi näin ollen olla vaikeuksia.

Päivät vierivät koulua käydessä

Tämä viikko on vierähtänyt kovaa kyytiä, eikä pitkien koulupäivien jälkeen ole aina ollut aikaa kirjoitella blogiin. Parina päivänä lähdin koululta jopa vasta joskus viiden, kuuden aikaan, joten niinä iltoina olo on ollut suhteellisen unelias.

Viime viikko oli aika raskas. Yllättävä luokan vaihdos, kurssien menoon totuttautuminen ja alati uusien ihmisten tapaaminen oli väsyttävää, vaikkakin myös mielenkiintoista. Viime viikolla tuntui vielä kauhean epätoivoiselta vaihtaa luokkaa, vaihtaa kursseja ja samaan aikaan koettaa selvitä kaikesta japaniksi. Tällä viikolla meno on kuitenkin pikkuhiljaa tasaantunut, ja olen huomannut, että turhaa huolehdin mistään. Aiemmissa luokissani tapaamani ihmiset ovat edelleen moikkailleet minua, tulleet juttelemaan ja pyytäneet minua syömään yhdessä lounasta. Lisäksi molemmista uusista luokista on löytynyt mukavia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa jutella tunneilla ja välitunneilla. Molemmissa uusissa luokissani on nyt myös tyyppi, toisessa jopa kaksi, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua hieman englanniksi esimerkiksi opettajan kanssa koulutöistä keskustellessani. Pakko myöntää, että tässä vaiheessa tuo apu on ihan tervetullutta. Vaikka ymmärränkin suuren osan opettajan puheesta, vastaaminen japaniksi on se, joka tuottaa yleensä vaikeuksia.

Kurssit ovat olleet mielenkiintoisia, lukuunottamatta yhtä perjantain kurssia, jonka hulppeana sisältönä olivat epämiellyttäväksi yllätyksekseni Illustratorin ja Photoshopin alkeet. Siinä sitä sitten piirreltiin neliöitä ja ympyröitä muiden mukana japanilaisella käyttöliittymällä. Värähdin tuskasta, kun kuulin, että kurssin lopputyönä on itseä varten tehty havainnollinen tutoriaalityyppinen opas kyseisten ohjelmien käytöstä. Se mikä tässä kaikessa on niin rasittavaa, on se, että olen paitsi osannut käyttää Photoshoppia yläasteelta lähtien, olen myös käynyt sekä Metropoliassa, että sitä aiemmassa oppilaitoksessani Vantaan ammattiopisto Variassa yhteensä varmaankin kuusi erilaita Illustratorin ja Photoshopin saloihin perehdyttävää kurssia, joiden lisäksi olen käynyt lukuisia kursseja, joiden ohessa kyseisiä ohjelmia käsitellään. Jostain kumman syystä siis ei hirveästi huvittaisi käydä taas kerran kyseisten ohjelmien alkeita, etenkään, kun se tulisi olemaan erittäin hankalaa japanilaisella käyttöliittymällä. Hyvä kun osasin sulkea Macin tunnin jälkeen, joten tarvitsisin koko ajan jonkun selittäämään mitä jossain nappulassa lukee. :P Onneksi tänään sain vihreää valoa suunnitelmalleni jättäytyä pois kurssilta selitettyäni, että olen käynyt lukuisia samanlaisia kursseja Suomessa. Huomenaamuna käyn juttelemassa vielä asiasta kurssin opettajan kanssa, ja sen jälkeen - toivottavasti - saan poistua luokasta.

Tietokonerintamalla täällä ollaan jokseenkin samalla tasolla kuin Suomessa omassa koulussani.
Koneet ovat samanlaisia iMacceja, kuin Suomessa omassa koulussani on, joten teknisesti tietokoneluokkien taso on aika samanlaista. Suomessa meillä tosin on käytössä jo Adoben CS4-paketti, kun täällä vielä käytetään 3:sta. Noh, toisaalta niiden ero ei nyt niin hirveän suuri ole. Tietokoneluokat itsessään ovat paljon Vantaan ikkunattomia koppeja hauskemmat. Niiden lattiat on peitetty kokolattiamatolla, ja luokkaan mentäessä laitetaan jalkaan tohvelit. Tulostimia tuntuu olevan jokaisessa tietokoneluokassa useita, ja niitä saa käyttää ilmaiseksi, mikäli tuo omat paperit. Käytäntö on sama kuin metropoliassa sillä eroavaisuudella, että nämä tuottavat myös värillistä jälkeä! Varsin kiva ominaisuus koulutöitä tulostellessa. Metropoliassa väriprinteistä kun joutuu maksamaan erikseen. :(

Ehdin tutustua viime viikolla myös hieman paremmin Joshibin kirjastoon. Kirjasto on vieläkin suurempi kuin aiemmin osasin hahmottaa, ja sieltä löytyy vaikka mitä! Olen tutustunut vasta lähinnä graafisen suunnittelun osioon ja dvd-hyllyy, mutta jo niissä riittää ihasteltavaa. Etenkin dvd-kokoelma on mainio, sillä siellä on mm. laaja valikoima uusia elokuvia, animaatioita, dokumentteja ja lisäksi tutkimusmateriaalia. Ehdin jo katsoa yhtenä päivänä pätkän Ghiblin studion animaattoreiden työtä käsittelevästä dokumenttielokuvasta. Dvd:itä ei saa viedä kotiin, vaan niitä katsotaan kirjastossa omalta litteältä tv-ruudulta kuulokkeet korvilla. Ihan mukava tapa viettää esimerkiksi aikaa sellaisena päivänä, jos opettaja ei vaikka satukaan ilmestymään tunnille, tai on muuten jostain kumman syystä vapaahetki.

Tällä viikolla asiat ovat pikkuhiljaa alkaneet tuntua arkisemmilta, mikä on erittäin helpottavaa. Joka aamu pyöräilen parin vakiotyypin ohi, katselen kun vanhusjoukkio pelaa krokettia pallokentällä ja kävelen samoja reittejä samoihin luokkahuoneisiin. Kun kurssien konsepti alkaa pikkuhiljaa olla selvä, on myös helpompi keskittyä varsinaiseen koulutyöhön sen sijaan, että keskittyisi murehtimaan, kun ei tajua mitä pitää tehdä. Luokanvaihdoksen jälkeen animaatiokurssi vaihtui hieman kummalliseen viivoihin ja hahmottamiseen keskittyvään kurssiin, jolla teemme tällä hetkellä rautalankamalleja kädestä... O_O Kyseisellä kurssilla useimmat muut opiskelijat tuntuvat välillä olevan aika lailla yhtä pihalla kuin minäkin, mikä helpottaa sulautumistani joukkoon. ;) Iltapäivänkurssi on yritysgrafiikkaa, jossa suunittelen parhaillaan uutta logoa Googlelle. Kurssin kulku on selkeää ja opettaja varsin yksiselitteinen ja helposti ymmärtävä, joten se kurssi tuntuu varsin kotoisalta. Myös aihepiiri on ennalta tuttu, mikä helpottaa työskentelyäni huomattavasti.

Tiistai-iltapäivien valokuvauskurssi lähti liikkeelle melko lailla alkeista, jotka minulla jo ovat aika lailla hallussa, mutta kurssilla käsitellään myös minulle uusia asioita, kuten filmin kehittämistä ja muunlaisia valokuvaukseen liittyviä käsityötekniikoita. Digikuvauksen ohella on hauskaa päästä kokeilemaan myös pimiötyöskentelyä!

Nyt on kuitenkin lähdettävä käymään kaupassa, sillä paitsi että maha kurnii, on myös hankittava pihdit, jotta voin alkaa vääntämään maanantaiksi rautalankaa käden muotoon... :P

Luokan vaihdos

Eilen sain kv-toimistosta sähköpostia. Toinen opettajistani oli ollut huolissaan, että sekä aamu- että iltakurssien suorittaminen täysin japaniksi ilman minkäänlaista englannin kielistä apua olisi minulle liian rankkaa. Hän ehdotti, että ehkä voisin ottaa vain toisen kurssin. Kv-toimisto kysyi mielipidettäni asiaan, ja sanoin, että toki välillä joitain asioita on hankalaa ymmärtää, mutta että olen kotiutunut luokkaan aika mukavsti ja kaikki ovat tavattoman avuliaita. Sanoin, että mikäli olisi mahdollista, haluaisin koettaa pysyä molemmilla kursseilla, ja mahdollisesti sitten seuraavien kurssien alkessa jättää toisen pois, mikäli tämä alku tuntusi liian rankalta.

Tänään sitten puolen päivän aikaan kv-toimiston assistentti Mari-san tuli kertomaan, että he ovat suunnitelleet, että vaihtaisin opiskelijaryhmiä sellaiseen ryhmään, jossa olisi joku oppilas, joka osaisi englantia. Niinpä hieman harmissani jouduin vaihtamaan ryhmää mukavista ryhmistä taas aivan uusien ihmisten joukkoon. Ei sillä, että uusi luokkani olisi ollut yhtään ikävämpi, tai etteikö siellä olisi riittänyt mukavia ihmisiä, mutta jotenkin tuntui, että olin ehtinyt jo muodostamaan edes jonkinlaista alustavaa kaveripiiriä toisissia luokkaryhmissä. No, tilanne on kuitenkin nyt se, että opiskelen tästä eteenpäin eri ihmisten kanssa ja kurssit ovat eri järjestyksessä. Sisällöt pysyvät siis samana, mutta vuoteni alkaakin animaatiokurssin sijaan visuaalisen kommunikaation kurssilla ja yritysgrafiikan ja -typografian kurssilla. Sinänsä tämä järjestely on varmasti näin alun opiskelun kannalta parempi vaihtoehto, sillä paitsi että luokassa on aina henkilö, joka voi neuvoa minua tarvittaessa myös hieman englanniksi, opiskelen myös näin aluksi asioita, jotka ovat minulle ennalta jo ainakin osittain tuttuja. Ja loppujen lopuksi, enhän minä nyt kutienkaan ehtinyt olla aiempien luokkalaisteni kanssa kuin kaksi päivää. X) Olisihan se ollut ikävämpi vaihtaa ryhmää joskus kuukausien kuluttua, kuin nyt ihan vuoden alussa.

Tapasin tänään myös Taiwanista tulleen vaihto-opiskelijan, joka asuu ihan asuntoni lähellä täällä Sagami-Oonossa. Hän ei osannut sen enempää englantia kuin muutkaan, joten yhteinen kielemme on japani. Mako-san esitteli minut myös ystävälleen Wan-sanille, joka on kiinalainen Joshibin opiskelija. Sovimme Mako-sanin kanssa, että menemme yhdessä kotiin, sillä olimme molemmat pyörällä. Mako esittelikin minulle huomattavasti kivemman pyöräreitin, kuin mitä olen tähän saakka koulumatkalla käyttänyt. Aikisempi pyöräreittini nimittäin kulkee aika suoraviivaisesti aika vilkasliikenteisen tien reunassa, jossa pyörätiestä ei ole tietoakaan. Jalkakäytäväkin on n 80 centtiä leveä, joten siinä ei ole kauhean hauskaa pyöräillä, etenkään jos joku tulee vastaan. Niinpä Mako-sanin esittelemä mukavan rauhallisen asuinalueen läpi menevä reitti on mukavaa vaihtelua autojen seassa poukkoilemiseen. Kyseisellä reitillä on jopa myös pitkä pätkä ihan pyörätietä, joten siinä kelpaa ajella. :)

Pyöräily kouluun on kyllä ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin bussi, vaikka olenkin pyöräilyn jäljiltä koululla ihan hikisenä. Mietinkin, että pitää varmaan laittaa aamulla joku pyöräilykelpoinen vähemmän fiini t-paita päälle ja vaihtaa sitten koululla paita puhtaaseen. Tosin välillä päivän mittaan tulee muutenkin niin kuuma, että loppujen lopuksi niitä vaihtopaitoja taitaisi tarvita aika monta, jos haluaisi että olisi koko päivän ihan freeshi olo. X)
Lämmintä siis on ulkosalla, tänään semmoiset vaatimattomat 26 astetta, ja kesäkelien tulosta kielivät myös tänään ensimmäistä kertaa tv:ssä näkemäni torakkamyrkkymainokset. Niiden kunniaksi päätin siivota koko kämpän perusteellisesti. Imuroin, pyyhin pölyt ja pesin keittiön altaan ja viemärin kaikista ruuanmuruista. Kunpa ne nyt vain pysyisivät ulkosalla, kaikki ällöttävät ötökät..

Joshibin kampuksella

Maanantaina kävimme ensimmäistä kertaa tutustumassa Joshibin kampukseen. Shimoda-sanin assistentti haki minut ja Villen puolen päivän jälkeen asuintaloltamme ja näytti meille ihan ensiksi mistä bussit lähtevät aamuisin ja iltapäivisin kampukselle.


Ajeltuamme bussilla parinkymmenen minuutin matkan Joshibin kampukselle, kävimme ensitöiksemme esittäytymässä yliopiston kv-toimiston väelle. Shimoda-san antoi meille muutamia Joshibin esitteitä sekä ohjemonistenipun vaihto-opiskelijoille. Tämän jälkeen kiersimme assistentin kanssa hieman kampusta.


Kampus on upea ja suuri. Siellä on kolmekerroksinen kirjasto, jossa on monenlaisia, myös englannin kielisiä taiteeseen ja designiin liittyviä kirjoja, harvinaisia painoksia joistakin julkasuista sekä tutkijoille merkittäviä lähdeteoksia. Saimme kirjastokortit, joten voimme nyt vapaasti lainailla monipuolisen kirjaston materiaalia kotiin. Kampukselta löytyy myös taidetarvikekauppa, joka on oikea aarreaitta! Sieltä saa opiskelijahinnoin oikeastaan mitä vain voi taideopiskelija tarvita: papereita, kyniä, tusseja, maalaustarvikkeita, sekä myös juomia ja pientä syötävää pitkien päivien varalle. Taidetarvikekaupan vieressä on kirjakauppa, josta Joshibin opiskelijat myös saavat alennusta. Mikäli ymmärsin oikein, sinne voi myös tilata sellaisia kirjoja, mitä kaupsta ei löydy. Mikäli pääsen jossain vaiheessa vuotta nykyisen japanin oppikirjani loppuun, voisin hankkia kaupan kautta ehkä sarjan kolmannen kirjan ja jatkaa opintojani pidemmälle! ^_^ Kampuksella on myös Joshibin oma taidemuseo, jossa on esillä yliopistosta valmistuneiden ja siellä opiskelevien töitä. Kävellessämme kampuksen läpi saatoimme Villen kanssa vain harmitella, miksi meidän pienellä kotikampuksellamme ei ole tällaisia fasiliteettejä! Metropolialla kun ei ole edes mitään pieniä omia näyttelytiloja, joka on erittäin harmi opiskelijoiden kannalta. :/

Joshibin kampuksella ei ollut vielä hirveän paljon opiskelijoita, sillä varsinaisesti koulu alkaa vasta ensi maanantaina. Nyt ohjelmassa on lähinnä orientaatiotilaisuuksia, vuoden aloitusseremonia, terveystarkastuksia ja muita pakollisia ohjelmanumeroita. Oli kuitenkin varsin huvittavaa huomata uteliaat katseet itsessään. Kaikki tuijottavat, vaikka toki kääntävätkin katseensa pikaisesti pois, jos satun katsomaan heihin päin. Kulkiessamme ohi eräästä tyttöjoukosta, minua huvitti, kun he puhuivat keskenään japaniksi, että "Keitähän nuo ovat, ovatko ne vaihto-opiskelijoita?" Vielä hämmentävämpää on välillä kuulla joidenkin ohi kulkiessaan "Kawaiiii"-hihkaisuja. (Kawaii = sievä, söpö) Eivät varmaan olettaneet, että ymmärrän japania... X)

Iltapäivällä kolmen maissa Villen oli määrä tavata oma professorinsa ja keskustella vaihdon aikana suoritettavista kursseista. Minä tapaan oman professorini samoissa merkeissä torstai-aamupäivällä. Odotan sitä innolla, sillä saan samalla tutustua myös oma alani opiskelijoihin ja Design-departmentin tiloihin.

Matkalla Crafts-departmentin rakennukseen, jossa Ville opiskelee tekstiilisuunittelua, ohitimme Design-departmentin uuden, komean rakennuksen, jossa minä taas tulen opiskelemaan. Villen departmentin rakennuksesta löytyy ainakin lasin, kudonnan, tekstiilivärjäyksen ja keramiikan tilat. Kaikki opettajat tuntuivat puhuvan melko vähän japania, joten oppaanamme ollut Shimoda-sanin assistentti tulkkasi suurimman osa englanniksi. Olin iloinen huomatessani, että ymmärsin aika paljon Villen professorin puheesta. Ehkä se opiskelukin siitä sitten jotenkin sujuu, vaikka kieli onkin aika hukassa... Ainakin kampus sai minut todella innostuneeksi tulevasta vuodesta. Voi mitä kaikkea siellä voikaan oppia, tehdä ja nähdä!


Kierrettyämme koko Crafts-departmentin lähdimme takaisin kohti Sagami-Oonoa ja asuntojamme. Ennen bussiin astumista kävimme kuitenkin pienen lenkin Joshibin kampuksella sjaitsevassa puistossa, jota reunustavat kirsikkapuut. Olen pahoillani, että blogi tulvii pelkkiä kirsikkapuiden kuvia, mutta kun ei niitä voi olla kuvaamatta, niin kauniita ne ovat! Mutta ei huolta, kohtahan ne kukat tipahtlevat puista, joten sen jälkeen kuvaan ehkä jotain muutakin kuin kirsikankukkia. ;)

5 minuuttia päivästä

Japaninopettajamme kehoitti meitä tänään tekemään päätöksen. "Varatkaa viisi minuuttia japanin opiskeluun, joka päivä." Havahduin kuin jostain koomasta. En ole pitkään aikaan uhrannut japanin tuntien ja japanilaisten tuttavieni kanssa juttelun lisäksi varsinaisille henkilökohtaisille opinnoilleni varmasti edes tuota viittä minuuttia. Toki tarkastelen joskus sanakirjasta yhtä ja toista sähköpostien kirjoittamista varten ja siinä sivussa saatan oppia jotakin, mutta ei sitä lasketa.

Niinpä tein päätökseni. Aion yrittää opiskella tästä eteenpäin, en viittä minuuttia, vaan 5 sanaa ja yhden kanjimerkin päivässä. Yhden päivän viikossa uhraan opiskelemieni sanojen kertaamiselle, jotta ne myös jäisivät jotenkin päähän. Sanojen laskeminen sopii minulle paremmin kuin kellon katsominen. Kuukauden kuluttua minun pitäisi osata jo siis reilu sata uutta sanaa ja kolmisenkymmentä ennen tuntematonta kanjimerkkiä.

Lupaan raportoida vain onnistumisistani, sillä tämän lupauksen aion pitää vähintäänkin sinne maaliskuun loppuun saakka. Sen jälkeen toivon voivani panostaa japanin opiskeluun vähän intensiivisemmin, eli ottamalla oppikirjan esiin ja pänttäämällä lisää kielioppia.

Tämänpäivän kanjimerkki oli muuten 宿題 (shukudai), eli kotitehtävät, joita on loppuviikolle kasapäin. Niitä siis tekemään.. -__-