Näytetään tekstit, joissa on tunniste populaarikulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste populaarikulttuuri. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Hogwarts – vai ehkä sittenkin Tōdai?

Melkein kaikki tietävät Tokion yliopiston. Tokyo U eli Tōdai on Japanin ja koko Aasian arvostetuin yliopisto, eikä jää ihan hirveän kauas maailman kärkijoukostakaan. Jos on katsonut yhtään lukiomaailmaan sijoittuvaa animea, on mitä luultavimmin eteen sattunut sarja, jossa joku hahmoista pyrkii tuohon maineikkaaseen opinahjoon.

Tōdain Hongōn kampusta ympäröivät tiilimuurit. Kiviseinämien sisäpuolille pääsee lukuisista porteista, mm. tästä rautaisesta pääportista, joka johtaa suoraa kuuluisalle kellotornille, Yasudan auditoriolle.

Tōdain tärkein symboli virallisen ginko-lehtitunnuksen lisäksi on puntiilinen auditoriorakennus, joka  muistuttaa ulkoapäin jossain määrin keskieurooppalaisten kylien kellotorneja.

Mutta Tōdai on muutakin kuin tunnettu kellotorni. Kampuksella on omat puutarhat ja lukuisia hienoja liki satavuotiaita rakennuksia, joiden lomassa kuljeskellessaan tuntuu kuin olisi jossain aivan muualla kuin Tokiossa. Pikemminkin jossain Jane Austenin aikaisissa kirjoissa tai vaikka... Hogwartsissa. Käppyräpuiden ja holvikaarikäytävien keskeltä puuttuivat vain huispaavat velhot.

 


Edo-kaudesta taas muistuttavat kampuksen oma pyhättö ja Akamon-portti. Sanshiron lampi kampuksen keskivaiheilla on ollut omalla paikallaan jo shoguneiden aikaan 1600-luvun alussa, joskin silloin hieman eri käytössä kuin opiskelijoiden virkistysalueena..

Yksi sisäänkäynti kampukselle käy punaisen, yliopiston alkuajoista muistuttavan puuportin läpi.
Aikamoinen koulu siis. Ei ihme, että joka vuosi tuhannet ja tuhannet hakijat haluaisivat päästä tämän opinahjon suojiin. Aloja on joka lähtöön ja opintorakennukset ulottuvat Hongon pääkampuksen ulkopuolellekin. Itseäni tosin kiinnosta Tōdain sijaan aivan naapurissa, kivenheiton päässä Uenon puiston kainalossa sijaitseva toinen yliopistokampus: Geidai. Kenties vielä joskus kyllästyn työntekoon ja hane jatko-opiskelemaan Tokion taideyliopistoon, Tokyo Geijutsu Daigakuun? No, ainahan voi hakea, mutta kun katsoo Todain kulmilla pääsykoetuloksiaan toiveikkaasti tarkastelevien pyrkyreiden silmänkantamattomiin jatkuvaa massaa, sisäänpääseminen mihin tahansa Tokion huippuyliopistoista tuntuu aika toivottomalta..
Yliopiston pyrkijämäärät huomioonottaen on erittäin kätevää, että sisäänpäässeiden nimet julkistetaan kampuksella konkreettisina julkisina listoina, vai mitä? "Missä se mun nimi nyt oikein oooon? Kuva: Dront/Wikimedia Commons.

No, onneksi huippuyliopiston kampusta ja sen asukkeja pääsee ainakin katsomaan ihan pelkkä turistikin – ja ihan ilman jonoja. Ja huikean kierroksen päätteeksi voi kampuksen muuria kiertävän sivukujan kioskista napata mukaansa herkullisen kreemitäytteisen perinneleivonnaisen, taiyakin.


Niiiiiin hyvää! 

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Japanilaiselokuvat Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla

Rakkautta & Anarkiaa festivaalit ovat kohta taas täällä ja lipunmyynti pyörähti käyntiin tämän viikon torstaina. 20.-30.9. pidettävien festivaalien ohjelmistossa on jälleen tänäkin vuonna myös kiinnostavia japanilaisuutuuksia, joita Suomessa ei vielä olla nähty.

Ace Attorney

Viihdykettä löytyy niin animaation kuin tavallisen näytellyn elokuvankin ystäville monen genren alta. Itse olen ostanut liput kahteen elokuvaan, joista erityisesti suureen suosikkiini, Ace Attorney -pelisarjaan pohjautuvan elokuvan tulo Suomeen oli suuri, iloinen yllätys. Viimetalvinen Japanin matkani sijoittui juuri tammikuulle ennen Phoenix Wrightin Japanin ensi-iltaa, joten silloinen  harmitukseni matkan huonosti sattuneesta ajoituksesta elokuvan suhteen on muisto vain – Nyt pääsen vihdoin katsastamaan, miten Nintendon käsikonsolin humoristinen ja mainoiden henkilöhahmojen värittämä peli kääntyy tieyssä mielessä realistisempaan muotoon näyteltynä elokuvana.

Rentaneko (Rent-a-cat)
 
Toinen kiinnostavimmista japanilaisista festarielokuvista on hulvattoman oloinen Rentaneko (Rent-a-cat). Naoko Ogigamin ohjaama Rentaneko kertoo kolmekymppisestä, vielä aviomiehestä haaveilevasta Sayakosta, joka vuokraa kissoja yksinäisille ihmisille. Ohjaaja on monille suomalaisille ennalta tuttu Helsinkiin sijoittuvasta Ruokala Lokki -elokuvasta. Itse vuokrasin vaihtoaikoinani eräänä iltana Tsutayasta myös Ogigamin Megane-elokuvan, jonka eriskummallinen, pysähtynyt ja leppoisan letkeä tunnelma sopi silloiseen mielentilaani mainiosti. Mikäli Rentanekon synopsista ja traileria on uskominen, luulenkin, että luvassa on Ogigamin aiemmista elokuvista tuttua dialogia, tunnelmaa, huumoria ja hämmentäviä, mielenkiintoisia ihmiskohtaloita.

I wish

Näyteltyjen elokuvien joukosta löytyy näiden kahden helmen lisäksi myös muita kiinnostaiva elokuvia. Himizu kertoo 15-vuotiaan tytön kohtalon Tohokun maanjäristyksen jälkeisessä Japanissa väkivallan ja perhearjen ongelmien keskellä. I wish kuvaa vanhempien avioerossa erotettujen veljesten matkaa hatki Japanin, kun he toivovat saavansa rikkoutuneen perheen takaisin yhteen. Yakuza-henkeä ja väkivaltaisempia mittelöitä kaipaava saattaa viihtyä mangamaisella elokuvakerronnallaan sykähdyttävän sarjakuvaan perustuvan Smugglerin, tai hieman taiteellisemman tuotannon, Cutin parissa. Scifihtävää kauhua muutaman vuosikymmenen takaa vuodelta 1992 taas tarjoilee Shinya Tsukamoton Tetsuo II: The Body Hammer.

Smuggler
Japanilaisella animaatiorintamalla tarjonta on R&A-festivaaleilla hieman vähäisempää, mutta kenties laatu korvaa määrän?

Momo e no tegami ( A Letter to Momo) 

Momo e no tegami -animaatio (A Letter to Momo) kertoo ennakkotietojen perusteella hieman yliluonnollisen tarinan 13-vuotiaasta Momosta, joka joutuu isänsä kuoleman jälkeen muuttamaan äitinsä kanssa Tokiosta kauas Japanin sisämeren saaristoon. Saarelle saavuttuaan Momo alkaa kuitenkin nähdä kummallisia hahmoja ympärillään, ja seikkailu päässee käyntiin.

 Kukkulan tyttö, sataman poika
Toinen tarjolla olevista animaatioista, Studio Ghiblin ohjaajan Miyazaki Gorōn viime vuoden kotimaansa myyntimenestys Kukkulan tyttö, sataman poika on varmasti ehdoton must-see, mutta itse aion jättää festarinäytöksen välistä ja suunnata leffaan vasta myöhemmin lokakuussa. Tämä pätkä on nimittäin tulossa tänä syksynä isompaankin levitykseen Suomessa ja löytynee ainakin Finnkinon teattereiden listoilta. Nostalginen ja suloinen Kukkulan tyttö, sataman poika -animaatio sijoittuu vuoden 1963 Yokohamaan ja keskittyy kahden lukiolaisen romanttiseen tarinaan muuttuvan ja kuohuvan yhteiskunnan keskellä. Toivokaamme, että tulossa on taattua Ghiblilaatua. Japanin kotimaisten elokuvien ykköseksi viime vuonna kiilanneelta sitä voisi ainakin olettaa.

Monena vuonna olen tuumaillut R&A-leffojen suhteen liian pitkään, ja suosituimmat pätkät ovat myyneet salit loppuun nenäni edestä. Niinpä kehoitankin nyt hieman viistastuneena: mikäli mielii näytöksiä katsomaan, on joidenkin suosituimpien elokuvien kohdalla parempi toimia nopeasti. Viimeisiä näytöksiä viedään jo!

Kuvat: Rakkautta & Anarkiaa -festivaali

torstai 16. elokuuta 2012

Manganäyttely Annantalolla 23.8.- 15.10.

Helsingin Annantalon lasten ja nuorten taidekeskuksessa nähdään tänä syksynä taidetta japanilaisessa hengessä. Manga-aiheinen näyttely, jossa itsekin olen mukana muutamalla työllä, on koottu manga-tyylillä piirtävien suomalaisten taiteilijoiden töistä. Esillä tulee olemaan varmasti varsin moninainen kurkistus suomalaiseen mangaan ja mangapiirtämiseen, sillä tekijät ovat saaneet valita näyttelyyn tulevat työnsä varsin vapaasti. Oletankin, että mukana on paitsi sarjakuvaorginaaleja, myös kuvitustöitä lukuisista eri aiheista ja monenlaista kynän jälkeä.

 Näyttelytyö: Liisa Stenberg

Se, mikä on mangapiirtämistä Suomessa lienee varsin häilyvää, sillä esimerkiksi itse koen, että yleisesti ottaen omat piirrokseni ovat korkeintaan saaneet inspiraationsa mangasta, kuin olisivat varsinaisia mangatyylisiä teoksia. Tähän näyttelyyn valitsemani työni ovat kuitenkin tietenkin sieltä piirrosteni kaikkein mangamaisimmasta päästä, ja koska näyttely sijoittuu Annantalon lasten kirjakahvilaan, valitsin myös aiheeni sen mukaisesti. Käykää itse katsomassa! :)


Näyttely on avoinna 23.8. alkaen Annantalon lasten kirjakahvila Haitulassa arkisin klo 9–20 ja la–su klo 11–17.

Mangaa!!! -näyttely on osa Annantalon Japani-aiheista ART LAB – Karu ja Kaunis -toimintagallerian ohjelmaa. Toimintagalleriassa tutustutaan ikebanan ja origamin kautta japanilaiseen estetiikkaan. Kävijät pääsevät galleriassa itsekin kokeilemaan näitä perinteisiä taiteenlajeja. Suosittelen! Ikebana on yllättävän haastavaa ja syvällistä, jos sen oppeihin oikein paneutuu. Toimintagalleria on avoinna samoihin kellonaikoihin kuin Mangaa!!!-näyttelykin, mutta sulkeutuu jo 7.10.

ART LAB -toimintagalleria ja Mangaa!!! -näyttelyt ovat osa World Design Capital Helsinki 2012 -ohjelmaa.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Prinsessana hovimestarien huomassa Butler-kahvilassa

Oletko aina unelmoinut päivästä prinsessana? Ei, en tarkoita nyt mitään morsiusmekkoon pukeutumista, vaan sitä, että saapuessa kotiin ovella odottaa kohtelias, komea hovimestari jonka lämmin vastaanotto tuo hymyn huulille. Astuessasi kynnyksen yli sisään hovimestarisi auttaa takin yltäsi ja ohjaa sinut valmiiseen pöytään nauttimaan iltapäiväteetä herkullisen leivoskavalkaadin kera. Nautit klassisen musiikin ja kattokruunujen välkkeen luomasta tunnelmasta... Kuinka aika rientääkään – onkin jo aika lähteä tanssiaisiin!

Tämä kaikki on mahdollista missäpä muualla kuin Japanissa, jossa varsin erityiset kahvilat ovat putkahdelleet katukuvaan otakunaapurustojen lisäksi jo aivan ydinkeskustaankin. Mikä maid-café? So last season, ja aivan liian mieslähtöinen näkökulma asiakaspalveluun. Neidit, nyt mennään butler-kahvilaan!

Butler-kahvilassa edellä kuvailtu teehetki voi olla melkein todellisuutta. Näissä hovimestari-kahviloissa asiakas kun ei ole ainoastaan oikeassa, vaan vielä paljon enemmän. "Tervetuloa kotiin, prinsessa!" kaikuu Swallowtail-kahvilan ovensuussa, kun astun epäröiden murattien peittelemää punatiilistä porraskäytävää butlerkahvilaan Ikebukurossa Tokiossa. Minä, ojousama (suora käännös voisi olla prinsessa, ylhäinen neito, aatelisneiti tai muu vastaava yläluokkaisen talon tyttärelle osoitettu kohteliaisuus) seison hienon kahvilasalongin pienessä vastaanottoaulassa ja kysyn varovasti asiaa, jonka tiedän jo kysymättäkin: Ei, tilaa ei ole. "Varaus pitäisi tehdä valitettavasti muutama viikko etukäteen", komea hovimestari oven suussa selittää ja ohjaa minut hienovaraisesti takaisin portaita ylös päivänvaloon.

Swallowtailin edustalla on kyltti, joka kertoo, onko tilaa. No ei ole, mutta kuulemma joskus aamuisin voi yrittää tulla peruutuspaikkoja jonottamaan, jos ei ole jaksanut tehdä omaa varausta etukäteen netissä. En kyllä tosin tiedä miten se voisi olla suurempi vaiva kuin jonottaa paikkoja aamukymmeneltä?

Jos olisin tajunnut tehdä varauksen jo ennen Japanin matkaamme, olisin päässyt nauttimaan ruhtinaallisesta kohtelussta. Hovimestari olisi ottanut takkini ja kantanut laukkuni, samalla kun minut olisi ohjattu hienostunein elkein himmeästi valaistua, prameasti sisustettua käytävää pitkin salonkiin. Olisin istunut ennalta varattuun pöytään, selaillut hetken samettikantista menua, jutellut niitä näitä hovimestarini kanssa ja valinnut sitten listalta tee-setin kakkuineen ja leivoksineen. Olisin kiristellyt salaa hiukan hampaitani paikan suolaisille hinnoille, mutta ajatellut, että kerrankos sitä eletään prinsessoina. Pian hovimestari olisi tullut kantaen tarjotinta, ja esitellyt minulle millaisesta upeasta posliinikupista tällä kertaa nautin iltapäiväteeni. Jos olisin kanta-asiakas, voisin valita varauksen yhteydessä mitä kahvilan kauniista kupeista haluan käyttää. Olisin istunut ja katsellut ohimennen ympärilläni kattokruunujen alla aterioivia muita ihmisiä ja kenties syventynyt sitten hetkeksi kirjaani. Olisin tarttunut pöydällä olevaan pieneen kultaiseen kelloon ja helistänyt sitä hiukan, ihan vain nähdäkseni, kuinka hovimestari kiirehtisi kaatamaan minulle lisää teetä – kuin suoraa viimeaikaisista viktoriaanisista anime-sarjoista. Hovimestari olisi kenties jutellut hetken kanssani ja kysellyt kuinka prinsessan päivä on kulunut. Tosin luultavasti välillä kysymykset olisi esitetty niin kohteliaalla kielellä, että minulla olisi ulkomaalaisena vaikeuksia ymmärtää, mitä hovimestari oikeint arkoittaa. Ja kun varaamani aika olisi ollut lopuillaan, hovimestari olisi tullut vielä varmistamaan, haluaisinko käydä puuteroimassa nenäni. Tietenkin olisin halunnut,, sillä pitäähän tällaisessa paikassa nyt nähdä kaikki, mitä nähtävissä on, koko lukaali. Minut olisi saateltu siisteihin vessatiloihin, ja myöhemmin sieltä takaisin paikalleni. Pian kello olisi ollut kuitenkin niin paljon, että hovimestari tulisi ilmoittamaan, että minun olisi aika lähteä valmistautumaan tanssiaisiin. Niin, tai mikäli olisin valinnut varausta tehdessäni netissä toisen lähtöfraasin, olisi minut saateltu matkaan myös esimerkiksi kertomalla, että Oopperani alkaa pian, tai että kohta on aika viulutunnille tai ratsastusretkelle. Olisin tietenkin noussut, hämmästellyt ajan kulua ja kiirehtinyt teatraalisesti matkoihini. ;)

Swallowtailin oma varttitunnin mittainen esittelyvideo kertonee kiinnostuneille kaiken oleellisen palvelijoiden ulkonäöstä, kahvilaympäristöstä ja tarjoiltavasta ruoasta – ja kahvilasta alkunsa saaneista musikaalihenkisistä Butler-DVD:istä. Tämän videon jälkeen ei melkein tarvi koko kahvilaan edes välttämättä päästä, sillä sen verran yksityiskohtaisesti tulee selväksi, mitä ilta Swallowtailissa mahdollisesti pitää sisällään:



Sama hieman humoristisemmalla japanilaisen tv-ohjelman otteella. Ja huomatkaa, jos mies menee käymään kahvilaan, hän ei ole tietenkään mikään prinsessa, vaan Ylhäinen herra:



Swallowtail sijaitsee Ikebukurossa Otome-tiellä, josta löytyy paljon muitakin naispuolisia otakuja kiinnostavia liikkeitä: tavallisten anime&manga-oheistuotekauppojen lisäksi tarjolla on Cosplay-liikkeitä, doujinshi-sarjakuvia myyviä suuria kauppoja sekä mm. Swallowtailin konditoria, josta voi ostaa paitsi keksejä, leivonnaisia, hilloja ja muita herkkuja, myös edellä mainittuja Butler-DVD-levyjä ja fanituotteita. Myös konditoriassa myyjät olivat kahvilan tyyliin hovimestariasuisia nuorukaisia, mikä vähän hälvensi harmitustani, etten päässyt täyteen buukattuun kahvilaan. Liikkeessä myytiin myös matkamuistoksi postikortteja butlereiden kuvilla. No semmoisiahan piti tietenkin ostaa.

Patisserie Swallowtail oli kaunis ilmestys. Butlerit luikkivat valitettavasti tiskin nurkan taakse piiloon, kun otin kuvia.

Ikebukuro on muutenkin todella kiva alue, jonne voisin mieluusti vaikka muuttaa! Tekeminen lopu kesken, sillä kätevästi kiven heiton päässä Otome roadilta ja Ikebukuron asemalta on useita leffateattereja, askartelijan paratiisi Tokyuu Hands sekä aiemmassa postauksessa mainittu Namja Town. Ikebukuron Sun Shine City -ostoskeskus taas on ihan oma retkikohteensa – sen verran niitä kauppoja siihen pytinkiin mahtuu.

Leffateatteritarjontaa tammikuussa. Tomu Kuruuzukin mukana, vaikkei heti kyllä tunnistaisi.

Olisin halunnut mennä katsomaan julisteen hauskan näköisen Magic Tree house -animaation, mutta se ei mennyt valitettavasti niissä teattereissa, joiden eteen satuimme illalla, ja kuvankin teatteri oli jo kiinni siinä vaiheessa kun olisimme halunneet leffaan. No, ehkäpä sen voi katsoa myöhemmin vaikka DVD:ltä...

Myös Hello Kitty fanien paratiisi löytyy ostoskadun varrelta.

Asemalta Sun Shine Cityn suuntaan.

Mighty Soxer, lemppari sukkakauppani!

Mutta kuten sanottu, butler-kahvilat ovat levinneet otaku-alueilta myöhemmin myös "tavallisen kansan pariin". Esimerkiksi Shibuyasta löytyy kahvila Butlers Cafe, jonka vetonaula lienevät japanilaisnaisten silmissä ylettömän komeat nuoret länsimaalaiset tarjoilijaherrat ryhdikkäissä hovimestarin asuissaan. Kyseisessä kahvilassa kun ei ole muita kuin ulkomaalaisia tarjoilijoita! Kieli on suureksi osaksi glamourin vuoksi englantia, mutta palvelua saa myös japaniksi. Kahvilan menu on japanilaisille länkkäriravintoloille tyypillisesti varsin italialainen, ja vähän halvempi kuin esimerkiksi Swallowtailissa: on pastaa, pizzaa, risottoa ja salaatteja. Makealta puolelta löytyy tietenkin teemaan sopien erilaisia kakkuja ja laaja teevalikoima. Myös Butlers Cafeehen kannattaa tehdä varaus etukäteen, mutta ilmeisesti se ei ole ihan aina välttämätöntä.

Shibuyan Butlers Cafessa kokemuksen ei tarvitse jäädä pelkkään murkinointiin. Rahalla saa nimittäin mm. Cinderella-hetken ja valokuvaussession butlereiden kera.

Mitä tähän nyt sanoisi. Länkkärikomistus, jos olet siis vailla töitä Japanissa, ei muuta kun hakemaan hovimestarin pestiä!



maanantai 5. maaliskuuta 2012

Harajukun hepenet ja Shinjukun salaperäinen pyhättö

Ihan naurettavaa, että tammikuisesta matkastamme on vierähtänyt aikaa jo pari kuukautta, ja olen bloggaamassa vasta kolmannesta matkapäivästämme, oikeastaan toisesta varsinaisesta Tokion päivästä.

Kun vääntäytyy uudenvuoden aaton pitkään venähtäneen yön jälkeen 1.1. ylös sängystä iltapäivän aikaan, Shibuya näyttäytyy melko rauhallisena kaupunginosana. Iso osa liikkeistä on suljettu. Ihmisiä on kuin Helsingissä sunnuntaina, eli varsin vähänlaisesti. Vaikka tiedossa oli japanilaisten shoppailunhimo ja alennusmyyntien ryntäykset tammikuun alussa, hiljaiset kadut saivat kuvittelemaan, että eipä täällä taida oikein mikään olla tällä kerralla auki. Niinpä päätimme lähteä fiilistelykävelyretkelle Shibuyasta Harajukun kautta Shinjukuun.

Ei ihan se Harajuku, johon on tottunut...

Ilma oli mitä mukavin, joskin siinä vaiheessa kun olimme saapuneet Harajukun kulmille alkoi jo hämärtää. Kaikkialla oli jotenkin todella levollista. Muutamalla täysin tyhjällä sivukujalla kulkiessa tuntui kuin olisi ollut jossain niistä scifileffoista, joissa ihmiskunta on yhtäkkiä hävinnyt ympäriltä ja jäljellä ovat vain tyhjät kadut ja talot. Vaan eipä sentään. Kun sivupolku lopulta johdatti meidän yhdelle Harajukun ostoskaduista, alkoi valjeta, että oli tietenkin turha kuvitella, että kaikki olisi kiinni täälläkin: suurimmat tavaratalot ja ketjut pitivät kyllä liikkeensä auki uudestavuodesta huolimatta ja osassa olivat alkaneet jo parjatut alennusmyynnitkin. Fukubukuroita, eli tietyllä rahasummalla myytäviä yllätyskasseja näkyi myynnissä lähes joka paikassa. Ihmisiä oli vielä tässä vaiheessa liikkeellä maltillisesti, mutta seuraavaa päivä olikin sitten ihan toista....


Poikkesimme vanhassa kunnon Kiddolandossa, eli Kiddy Land -lelukaupassa, joka on visuaalisesti varsinainen karamelli. Lukemattomien anime- ja lastenelokuvien ja -sarjojen ympärille rakentuvien oheistuotteiden paratiisi tarjosi ihmeteltävää ja hipelöitävää, mutta loppujen lopuksi emme kyllä ostaneet mitään. Edellisillä lyhyemmillä Japanin reissuillani ongelmanani on ollut nimenomaan krääsäkauppojen ihanien tavaroiden hamuaminen, jonka jälkeen laukut ovat pursunneet söpöjä tarroja, kirjepapereita ja ties mitä julisteita ja avaimenperiä. Nyt oli tarkoitus panostaa keittiön kaappien täydentämiseen keramiikalla sekä käydä vaatekaupoissa, joten pehmolelut ja mielettömät Blythe-nuket jäivät hyllyyn. Tai ehkä minusta on vain tullut vanha...?

Laforetin kerroksista löytyy vaatteita joka makuun.

Kiddolandosta jatkoimme kurkistamaan Laforetin nuorekkaan tavaratalon tarjontaa, mutta sulkemisaika oli sentään uudenvuoden "kunniaksi" tavallista aikaisempi, joten en ehtinyt paljon muuta kuin melkein saada itselleni taas himon ostaa lolita-mekkoja – sen verran mahtavat valikoimat Laforen alakerrassa on tarjolla. On pastellia sweet-lolitaa, kukkakuvioita, printtikankaita, mustaa ja tummanpuhuvaa viininpunaista gootimpaan makuun sekä kaikkea mahdollista näiden väliltä. Erityisesti polvimittaiset, vähän yksinkertaisemmat, mutta mukavan muhkeat hameet olivat omaan makuuni. Lolita-muoti on siitä kyllä jännittävää, että vaikka uutuuksia toki tulee markkinoille kaiken aikaa, päälinjat tuntuvat silti olevan vuodesta toiseen aika samat.


Laforetin laitettua ovensa säppiin lähdimme vatsat kurnien kohti Shinjukua. Harajukun ja Shibuyan väliä olin ravannut vaihtoni aikana alvariinsa apostolin kyydillä, mutta Shinjukuun asti en ollut tullut koskaan kävelleeksi. Niinpä arvioimme hieman yläkanttiin taipaleen ravintolatarjonnan. Ennen Shinjukua nimittäin valitsemallamme reitillä ei tuntunut olevan (uudestavuodesta johtuen) yhtään avoinna olevaa ravintolaa, ja auki olleetkin olivat vähän tylsähköjä (roska)ruokaketjuja. Niinpä nappasimme ensi hätiin konbinista onigirit ja automaatista kuumaa vihreää teetä ja jatkoimme taivalta kohti Shinjukun pilvenpiirtäjiä. Kun sitten rautateiden alittamisen ja muutaman korttelin jälkeen saavuimme Shinjukun kotoisten neonvalojen katveeseen, juoksimme pää kolmantena jalkana izakayaan.

Useissa izakayoissa on tarjolla "terveysdrinkkejä", jotka käytännössä ovat Sour-drinkkejä, joihin on lisätty "terveysainesosa".. niin, suoraan sanottuna useimmiten hedelmänpaloja.

Lempiruokaa: yakisobaa! Maistui ihan parhaalta ikinä, joskin sillä voi olla jotain tekemistä asian anssa, että edellisen kerran taisin nauttia yakisobaa viime kesänä.

Kengät lokerikkoon, avain taskuun, tarjoilija ohjasi meidät yhteen sokkeloisen ravintolan loosseista ja ei kun tilaamaan. Lista oli loputtoman pitkä ja täynnä kauan kaivattuja herkkuja. Yakisobaa, tamagoyakia, gyozaa, sushia.... Söimme mahat täyteen kaikessa rauhassa nauttien paikan miellyttävästä tunnelmasta. Jopa ketjuizakayojen sisustus on usein perinteikkään japanilainen: istutaan lattialla tyynyillä tai jalat pöydän alla olevassa kuopassa, pöytiä erottaa toisistaan sermit ja rakennus on hämmentävän sokkeloinen. Niin oli tässäkin paikassa – jopa siinä määrin, että eksyin palatessani vessareissulta takaisin pöytäämme. Harhailin ravintolan loossien sokkelossa hyvän aikaa, ja mietin, että jos tänne tulisi tulipalo, kuinkahan moni asiakas löytäisi ulos ajoissa..


Ruokailun jälkeen päätimme käydä koettamassa onneamme ja tarkistaa, josko Hanazonon pyhättö Shinjukun korttelien kätköissä palvelisi uudenvuoden pyhättökäyntimme lokaationa. Paperilyhdyt johdattivat meidät toriiporttien alitse pyhätölle, jonne rukoilemaan oli tietystä uudenvuoden tapaan jonoa. Hanzonon pyhättö on siitä jännittävä ja jotenkin salamyhkäinen paikka, että vaikka se sijaitsee aivan keskellä Shinjukun melua ja kiirettä, pyhätölle kävellessä mielen valtaa rauhallinen ja henkevä tunnelma. Etenkin pimeässä illassa, paperilyhtyjen hämärässä loisteessa tuntuu kuin astuisi toiseen maailmaan. Katselimme kaunista pyhättöpihaa ja ihastelimme fiilistä aikamme, jatkaaksemme sitten tallustelua hiljalleen Shinjukun halki. Oli mukavaa mennä ja katsella rauhassa ympärilleen, poiketa sivukaduilla ja haistella ravintoloiden tuoksuja. Juuri sitä, mitä tältä lomalta tulimme hakemaankin.

Tuttuja kulmia, vaikka Lotteriasta olikin tullut Burger King. Jouduin kääntyilemään risteyksissä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, mistä suunnasta olin ottanut Vuosi Japanissa -kirjaanikin päätyneen kansikuvan. Iso osa liikkeistä oli vielä paikallaan, mutta :D

Juuri ennen kuin suuntasimme väsyineinä mutta päivän kävelysaldoon ja fiilikseen varsin tyytyväisinä juna-asemalle poikkesimme vielä Don Quiotessa, varsinaisessa krääsäkauppojen kuninkaassa. Kerros toisensa jälkeen kaikkea, mitä kuvitella saattaa varsin huokeaan hintaan. Laatukin on toki pääosin hinnan mukaista. Löytyy meikkejä, kuivaruokaa, kännykänkuoria, iphone-kamaa, alusvaatteita, sukkapaketteja, huopia, hattuja, aurinkolaseja, laukkuja ja paljon paljon muuta. Mm. aika mieletön valikoima erilaisia teema-asuja poliisittaresta hoitsuun, miljoonaan erilaiseen koulupuku-asuun ja kissanaisiin. Varsinainen loppukevennys jalkoja kuluttaneelle päivälle ja pitkälle blogientrylle.

Haluatko olla Cute Sailor, Natural Sailor, Sugar Pop Sailor, Sky lady, Shiny Girl, Lovely Girl, Angel maid, Angel Nurse vai Sugar Nurse...?

Pääasiassa asutarjonta oli suunnattu naisille. Tosin tätä yhtä pakettia katsoessa en voinut olla ihan varma: lukeehan siinä 'ladies', mutta.... It's a trap?

maanantai 6. helmikuuta 2012

Pokémon, omakseni saa-aaa-aaaan....


Eero on yrittänyt saada minua pelaamaan vanhoja Pokémoneja ties kuinka pitkään, mutta kiireiden vuoksi olen hylännyt ajatuksen ja vedonnut siihen, että minulla on muitakin pelejä kesken.

Hymähdin, kun joulupaketistani kaivautui esiin Pokémon HeartGold Nintendo DS:lle. Hyvä yritys. Ihan kuin peli-intoni lisääntyisi vain sillä, että minulla konkreettisesti olisi peli käytettävissäni. Kuinka väärässä olinkaan...

Jotenkin Eero sai suostuteltua minut pakkaamaan DS:n ja Pokémonin mukaani Tokion reissullekin vedoten pitkiin matkustusaikoihin, vaikka vannoinkin, että lentokoneessa teen töitä ja paikan päällä minulla ei todellakaan olisi aikaa pelata!

Aluksi käytinkin junamatkat lähinnä maisemien ihasteluun tai univelan kirimiseen, mutta sen jälkeen kun käväisimme Pokémoncenterissä Shiodomen alueella, en voinut välttyä pieneltä pokémonin puraisulta.

Pokémoncenterissä soi tietenkin Pokémon Centeristä tuttu musiikki ja kattoa vartioi Charizard! Miten nostalgista, ajattelin vielä siinä vaiheessa, sillä edellinen Pokémon-pelailukokemukseni oli ihkaensimmäisen Redin ajoilta vuodelta X.

Pokécenter on myymälä, jossa ei tosin pelien tyylisesti parannella pokémoneja rankan seikkailun päätteeksi, vaan myydään mitä erilaisimpia pokémon-aiheisia tuotteita avaimenperistä ja pehmoleluista pyyhkeisiin, peleihin, lounaslaatikoihin ja toimistotarvikkeisiin. Itsekin tein hiukan ostoksia, joskaan en itselleni, vaikka paikassa olikin yhtä ja toista hauskaa ja söpöä tavaraa.


Joskus paikasta on myös saanut ladata erityisiä pokémoneja tai tavaroita peliin, mutta tällä kertaa emme havainneet missään latauspistettä. Sen sijaan paikalla oli lapsia, jotka selvästi pelasivat matseja keskenään käsikonsoleillaan. Ylipäätäänkin myymälä oli pikkulasten ja heidän vanhempiensa kansoittama – kuinkas muuten. Tosin on hyvä muistuttaa, että uuden Pokémonversion tullessa kauppoihin vaihtoni aikoihin, olivat puolet luokkani parikymppisistä naisista hankkineet pelin heti kun mahdollista ja pelailivat sitä luentojen väleillä.

Junan ikkunasta on toki terapeuttista katsella aikansa, mutta siinä vaiheessa kun ulkona on pimeää, eikä missään näy mitään, on ihan kätevää, kun voi sulautua mukavasti massaan kaivamalla laukusta pelikoneen ja alkaa metsästään monstereita. ;) Niinpä loppuloman junamatkat Tokiossa sujuivat välillä DS:n pauloissa, ja se teki oikeastaan matkustamisesta varsin kotoisaa. Esimerkiksi Odakyuu-senin junassa Sagami-Oonoon mennessäni tuntui, kuin olisin vain palaamassa tavallisena iltana kotiin Oonoon – tiesin missä jäisin pois ja minkä aseman jälkeen pitäisi alkaa kerätä kamoja kassiin, joten saatoin hyvin ottaa DS:n esille puoleksi tunniksi.

Tokion junan ohella Pokémonia on tullut lähiaikoina hakattua myös pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä. Sanoisin, että Yamanote-sen on kyllä miellyttävämpi pelipaikka, sillä bussien töksähtelevässä menossa stylus on lentänyt kädestäni jo kertaalleen.. - __ -''

Ja niinhän siinä pääsi käymään, että vaikka vapaa-aikaa ei sinäänsä ole, olen löytänyt päivistäni kuitenkin Pokémonin mentävän aukon: työmatkat bussissa kun nimitätin kestävät sen parikymmentä minuuttia. Siinä ehtii hyvin joka aamu (jos tarkenee ottaa hanskat pois) pelata muutaman taistelun. Näin 25 vuoden ikään tultuani on tosin myönnettävä, että Pokemonin pelaaminen seutuliikenteessä Helsingissä ei ole ehkä sitä kaikkein aikuisinta ajanvietettä bussimatkalle.. ;) Etenkään, jos kaivaa esiin HeartGoldin mukana tulleen Pokéwalkerin (tamagochin tyyppinen askelmittari, johon voi siirtää pokémoninsa kasvamaan) siirtääkseen sinne pienen matkaseuralaisen... Mutta kerrottakoon silti nyt pieni salaisuus: aika usein walker sujahtaa taskuni pohjalle myös työpäivän ajaksi. Päivän mittaan tulostimen ja työkoneen väliä ravatessa kun tulee keränneeksi mukavasti askelia ja pokémonit kasvavat silmissä.. ;)

Kovin pitkälle en työmatkapelailusta huolimatta tosinole kyllä vielä päässyt, sillä Japanin matkan innoittamana olen välillä pelaillut DS:lläni bussissa Pokémonin ohella myös kanjien opettelupeliä. Merkit tuntuvat unohtuvan, jos niitä ei tahkoa kaaliin kaiken aikaa. Siispä huomenaamuna jälleen pelaamaan! ^_ ~