sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Shokudoun sapuskat 10.

Kun olin lähdössä vaihtoon Japaniin viime maaliskuussa, juttelin Metropolian yliopettajani kanssa käytännön asioista. Siinä juttutuokion sivussa hän kertoi, että yksi asia, mikä hänen omasta vaihtovuodestaan Japaniin on jäänyt hyvin mieleen, on kulmakuppilassa nautittu tonkatsu.

トンカツ - Friteerattu porsaan leike


Tonkatsu onkin todella tyypillinen salarimanien, eli valkokaulustyöläisten ruoka Japanissa. Tämä tahtoo tarkoittaa tietenkin sitä, että tonkatsu on miesten lounastauolla tai pitkän työpäivän päätteeksi useimmiten olutlasin kanssa nauttima ruokalaji. Tonkatsu tarkoittaa porsaan leikettä, kotlettia, ja on siis porsaan viipalelihasta friteeraamalla valmistettu varsin energiapitoinen mahan täyttäjä. Liha kastetaan kananmunaan, kieritellään leivänmurujauhoissa ja upotetaan tirisemään öljyyn. Jälleen ihastelen keittolantätien ja setien friteeraustaitoja. Rapea pinta ja mehevä sisus.

Tonkatsua tarjotaan usein riisin ja kaaliraasteen kanssa, mutta se on myös tyypillinen karee raisun lisuke. Tonkatsulle on myös oma kastike, joka muistuttaa vähän worchesterkastiketta. Koululla porsaanleike tarjotaan tosin usein demi glace -kastikkeen kanssa.

Tonkatsua on mielestäni tarjolla shokudoussamme vähän liiankin usein, tai sitten minä vain satun joka kerta ruokalaan lounaalle juuri sillä viikolla kun siellä on tonkatsu-päivä. Friteerattu porsaanleike on kyllä ihan hyvää, mutta omaan makuuni kyseinen ruokalaji on ehkä vähän liian tuhti - tuntuu että joutuu kerralla syömään koko päivän edestä. Suosittelenkin siis lihasta ja isoista annoksista pitäville miehille. Tarjolla pieni makumatkan salarymanien arkeen.

torstai 26. marraskuuta 2009

Kalenterikuvitukset valmiiksi ja uudet piirrokset tuloilleen

Kuvituskurssimme on jaettu kahteen osaan. Ensimmäinen puoliska sisälsi kalenterikuvitusten tekoa mm. täkäläisistä postimerkki- ja aikakauslehtikuvituksista tunnetun Arai-sensein johdolla. Kurssin lopputyö oli kahden seinäkalenterikuvituksen suunnittelu ja valmistus vapaasti valitun teeman ympärille. Oma teemani, "Mori no yousei", eli "Metsän keijut" sai inspiratiota sekä japanilaisesta että suomalaisesta luonnosta. Niinpä kesäkuun kuvassa on marjoja ja heinäkuussa taas japanilaisia metsän ötököitä.

Kuvia voi tarkastella isommassa koossa klikkaamalla kuvaa.

Kuvituskurssi jatkuu toissapäivänä alkaneella mielenkiintoisella silkkipaino-osiolla, jossa teemme käsinpiirretyn luonnoksen perusteella filmit, joilla seulakankaalle valotetaan painokaavio. Hyvän kuvan siitä, mitä teemme saa, jos miettii esimerkiksi Andy Warholin Marilyn -töitä. Silkkipaino on menetelmänä tavattoman mielenkiintoinen, ja minusta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että jossain vaiheessa on pakko hankkia uusia taidetarvikkeita kotiin mm. kankaan värjäämistä varten. Tällä kurssilla tosin teemme painotöitä vain paperille, mutta silkkipaino soveltuu yhtä hyvin kankaan ja monenlaisten muiden materiaalien painamiseen. Olisi hauskaa tehdä kangaskasseja tai t-paitoja omista kuvituksista... Odotan innolla ensi viikon tiistaita, kun aloitamme valotusoriginaalien eli filmien tekemisen.

keskiviikko 25. marraskuuta 2009

Reilireissu 10: Päivä pääkipua Hiroshimassa

Itkun pidätteleminen on todella rasittavaa. Paitsi että tunteita ei pääse purkamaan luonnollisesti, saa kyynelten pidättelemisestä myös päänsä kipeäksi. Etenkin jos sitä harrastaa kokonaisen päivän.

原爆ドーム, Genbaku doomu ("Atomipommi kupoli")

Reilireissuni viimeinen Morien perheen kanssa tekemäni retki suuntautui Hiroshiman kaupunkiin, joka on hiljaiseksi vetävä paikka. Me kaikki tunnemme Hiroshiman surullisen tarinan, ja vaikka kaupunki on ihmeellisesti noussut jaloilleen 1945 vuoden murhenäytelmän jälkeen, on menneisyyden tunnelmaa aika vaikea pyyhkiä mielestään kävellessään Hiroshiman kaduilla. Keskustan maisemaa hallitsee Genbaku Doomu, atomipommin pudottamisen hirmuisistä jäljistä muistuttava liki pommin räjähdyspisteessä sijannut kupolikattoinen rakennus, joka lähes ainoana kilometrien säteellä jäi seisomaan tuhkana tuuleen hävinneeseen kaupunkiin.

Pienoismalli Hiroshiman keskustasta ennen ja jälkeen atomipommin

Genbaku doomu sijaitsee Hiroshima Peace Memorial Park -puistossa, josta löytyy samaa nimeä kantava museo. Museo esittelee Hiroshiman historiaa ennen ja jälkeen II Maailmansodan tapahtumien, kertoo ehkä liiankin seikkaperäisesti atomipommin tuhoista ja saa kävijän ahdistumaan. Museo on ahdistavuudestaan huolimatta ehdoton käyntikohde, sillä vaikka herkempää puistattaa, kurkkuun nousee pala ja pää huutaa hoosiannaa itkun pidättelystä, on museokierros herättävä, koskettava, ja nykyistä maailmaa miettiessä ehkä myös tarpeellisen shokeeraava tapa nähdä, miten hirvittäviä asioita ihmiset voivat tehdä toisilleen.

Lasten kanssa en kylläkään tekisi kierrosta Hiroshima Peace Memorial Museoon, sillä pikkulapselle on eittämättä aika vaikeaa selittää, miksi tositapahtumia kuvaavan nuken iho valuu irti ruumiista..

Jokaisen, joka koskaan ajattelee, että sodilla on hyvätkin puolensa, pitäisi tehdä pieni ekskursio Hiroshimaan. Vaikka kaupunkia joskus luonnehditaan marttyyrimäiseksi maailman sotien lopettajaksi, niin minun on vaikea kuvitella, että kukaan Hiroshima Peace Memorial Museumin kiertänyt kehtaa avata suutaan puolustamaan atomipommien olemassa oloa.

1945, elokuun 6. päivän aamuna pieni japanilainen poika odotti kovasti saavansa syödä äitinsä lounaaksi tekemän obentoun. Myöhemmin samaisen, avaamattomaksi jääneen lounaslaatikon perusteella äiti tunnisti lapsensa kuolleeksi.


Peace Memorial Parkista löytyy myös lasten rauhan monumentti, joka on pystytetty pommituksen seurauksena kuolleiden lasten muistoksi. Patsas kuvaa kuuluisaa, atomipommin säteilyyn menehtynyttä japanilaista pikkutyttöä, Sadako Sasakia, joka taitteli sairasvuoteellaan tuhat origamikurkea, toiveenaan, että nämä japanilaisen uskomuksen mukaan hyvää onnea tuovat linnut parantaisivat hänet. Nykyisin ihmiset ympäri maailmaa taittelevat tuhansia kurkia ja lähettävät ne Hiroshimaan maailman rauhan toivossa.

Lasten rauhan muistomerkki

Origamikurkia ympäri maailmaa, rauhan puolesta.


Jotenkin palatessani taas näihin ahdistaviin, mutta tärkeisiin tunnelmiin, jotka Hiroshimasta jäivät päälimmäisinä mieleen, haluan lopettaa tämän postauksen edes hieman kevyemmällä aiheella. Jos Hiroshima on jostain kuuluisa paitsi atomipommista, niin se on ehdotomasti Hiroshiman okonomiyaki. Okonomiyakiravintoloita löytyy ympäri kaupunkia, ja niiden tarjoilema, runsaalla kaalilla, ja usein myös nuudeleilla höystetty munakkaan ja pizzan välimuoto on herkku, jota ei saa jättää maistamatta. Verrattuna Kansain okonomiyakiin, suurin ero näiden kahden valmistustavan välillä on se, että Kansain okonomiyakin ainekset sekoitetaan keskenään, kun taas Hiroshima-yaki koostuu enemmänkin kerroksittain ladotuista ainesosista.

Kokkien työtä on hauskaa katsella, mutta halutessaan ruoan saa paistaa myös itse, ja sehän se vasta hauskaa onkin.

tiistai 24. marraskuuta 2009

Kotisuunnitelmia

Nyt se iskee taas. Rajapyykki. Ihan pian on enää kaksi kuukautta jäljellä Japanissa, ja voi kuinka se voikaan edelleen ahdistaa. Nyt alkaa jo olla se vaihe, että pitää tehdä kauhesti kaikkea, pitää nähdä KAIKKI, pitää ostaa kaikenlaiset mahdolliset asiat mitä Suomesta ei saa, ja ennen kaikkea tavata kaikkia täkäläisiä rakkaita ihmisiä, joita en näe Suomeen paluun jälkeen pitkään aikaan. Tulen ikävöimään niin monia ihmisiä. -__-

Yritän kuitenkin Japani-fiiliksissä kieriskelyn lomassa vähän hehkuttaa myös Suomeen paluuta. Yksi asia, mitä olen aiemminkin sanonut odottavani, on se, että pääsen muuttamaan omaan kämppään (jossa on oikea keittiö!!). Ei minulla edelleenkään ole tietoakaan siitä missä tai millainen tuleva asuntoni mahtaa tulla olemaan, mutta soin silti itselleni pienen hetken ystäväni Suskin blogista bongaamani kollaasi-sivuston kanssa leikkimiseen.

My new apartment

Mietin sekä käytännön, että viihtymisen kautta, mitä kaikkea haluaisin uuteen kotiini hommata. Joissain asioissa tietenkin täytyy vähän soveltaa, ja esimerkiksi seinille haluan näiden kollaasissa olevien IKEAn kukkataulujen sijaan ihan itse ottamistani valokuvista teetettyjä isoja valokuvatauluja. Niillä kuvilla on oikeasti merkitys, tarina ja tunnesiteitä, toisin kuin jossain huonekalufirman valmisvalikoiman kuvissa (joissa sinänsä ei ole mitään vikaa). Osa kuvan tavaroista on onneksi jo sentään odottamassa Suomessa siskon varastossa, esimerkiksi työpöytää, mattoa tai verhoja ei tarvitse hankkia. Viherkasvit ovat ehdottomasti ostoslistalla, vaikka Leena onkin pitänyt kukistani hyvää huolta Suomessa ja saanut muutamat jopa kukkimaan! Jonkinlaisen halvan, matalan, puisen olkkarin pöydän ympärille haluan ostaa kasan istuintyynyjä, jotka saavat korvata sohvan, jolla yksin en mitään kuitenkaan tee. Sitäpaitsi olen aina tykännyt istua lattialla.

Oman kodin sisustussuunnitelmien tekeminen on niin kivaa puuhaa. Päätyyköhän sitä joskus sisustamaan kotia Japanissakin? Eihän sitä koskaan tiedä... :)

maanantai 23. marraskuuta 2009

Taittotyötä japaniksi

Viime perjantaina pidimme presentaation toisen Joshibissa käymäni taitto-kurssin töistä. Tehtävänämmehän oli siis kasata aiheen "käsi" ympärille itse keräämästämme tutkimusaineistosta, kuvituksista ja muista graafisista elementeistä yhtenäinen 16-sivuinen yksivärinen (eli mustavalkoinen) taitto, joka tämän jälkeen tuotettiin valmiiksi lehdykäksi A2-kokoisen kopiokoneen voimin.

Suuri osa nykyajan keksinnöistä, työkaluista ja arkeamme helpottavista esineistä liittyvät poikkeuksetta siihen faktaan, että meillä on kädet. Joitakin ei edes tarvisi, jos meillä ei käsiä olisi. Pohdin asiaa piirtelemällä tälläisiä esineitä.

Kurssi oli aikamoista vuoristorataa, mitä tulee inspiraatioon, motivaatioon ja työtahtiin. Alussa olin innoissani - opiskelimme japanilaisia taittosääntöjä, ja opin siinä sivussa paljon taittamiseen ja graafiseen suunnitteluun liittyvää sanastoa japaniksi. Olin hyvilläni, että kaikkia vastaavia asioita oli opiskeltu Suomessa jo omalla äidinkielellä, jolloin pystyin keskittymään perustaittosääntöjen sijaan lähinnä niihin asioihin, jotka minulle olivat uutta, eli kanji-merkeihin ja kieleen liittyviin seikkoihin. Opin asioita, joita tuskin koskaan pystyisin opiskella Suomessa. Aika näyttää, tuleeko näistä opeista olemaan käytännönhyötyä joskus tulevaisuudessa, mutta ainakin tällä hetkellä tuo kurssi tuntuu suureksi osaksi juuri siltä, mitä vaihtovuodelta oikeastaan kaipasinkin.


Tekijätietosivu, jossa käytin suomalaisista aikakauslehdistä leikkelemiäni ja muokkamiani valokuvia. Aukeama jatkui kuvakollaasina.

Jossain kurssin puolivälissä saimme sitten tietää kurssin lopputyön aiheen, ja tässä vaiheessa iski hetkellinen ahdistus. Työ kuulosti ihan samalta kuin minkä sama opettaja oli määrännyt toisella kurssilla keväällä, joten oli vaikeaa saada itsensä innostumaan samasta hommasta uudestaan. Opettajan assistentin kanssa käymäni juttutuokion jälkeen tajusin kuitenkin tehtävän luonteen hieman paremmin, ja ymmärsin myös, miksi siihen suhtautuminen oli keväällä ollut niin hankalaa. Silloin kieli oli vielä minulle varsin suuri ongelma - kovin moni asia ei mennyt perille japaniksi ainakaan ensi yrittämällä. Nyt tilanne oli monin verroin helpompi, pystyin paitsi keskustelemaan assistentin kanssa ihan itse (mikä keväällä tapahtui Makinon avustuksella pääosin englanniksi), myös keskittymään kielen kanssa painiskelun sijaan varsinaiseen kurssityöhön.

Piirroksia liittyen siihen, miten ihmisen kommunikointi usein liittyy käsien eleiden ja sijainnin tulkintaan.

Niinpä kerätessämme tutkimusmateriaalia taittoa varten tiesin, millaista materiaalia haluan kerätä ja millaisen taiton haluan tuottaa. Kevään kurssilla olin aika hukassa - saamani ohjeet tuntuivat vaillinaisilta, enkä oikein tiennyt mitä varten materiaalia tuolloin keräsin. Niinpä silloiset tekeleeni eivät loppujen lopuksi myöskään palvelleet taittotyötä kovin hyvin. Annoin itseni hieman irrotella, enkä pitäytynyt kaikkein ilmeisimmissä vaihtoehdoissa. Loppujen lopuksi sainkin työstäni opettajalta ehkä parhaan mahdollisen palautteen: "Liisa, oletko sinä japanilainen?!", jolla hän ilmeisestikin viittasi siihen, että olin tehnyt onnistuneesti työtä tuottaakseni tekstipalstat, jotka vastasivat japanilaisia taittosääntöjä.

Piirsin kädellisiä käsineen. :P

Paitsi että keräsimme ja tuotimme visuaalista materiaalia taittoa varten (valokuvia, kuvituksia, kaavioita, jne), meidän täytyi myös kirjoittaa itse taiton aiheeseen liittyvä tekstiosuus. Tässä vaihessa oli taas pieni epätoivon poikanen iskemässä päälle, sillä 2000 merkkiä japaniksi tuntui aikamoiselta tuskalta, ottaen huomioon, että yksi merkki on kuitenkin usein yksi sana. Vaikka loppujen lopuksi kirjoittastani tekstistä ei loppujen lopuksi todellakaan tullut kovin eläväistä tai opikeaoppista, olen suunnattoman tyytyväinen, että ylipäätään pystyin pusertamaan itsestäni irti sellaisen määrän asiaa japaniksi!

Myös opettajalla tuntui olevan vähän vaihteleva ote siihen, miten hän meihin opiskelijoihin suhtautui. Kuten aiemmin kirjoitin, opettaja oli etenkin kurssin alussa aika pelottava ja suorastaan lannistava kommentteineen. Jossain vaiheessa kai me kuitenkin saavutimme opettajan vaatimustason, sillä loppukurssista luokassa lensi jo vitsi, ja aiemman syvän hiljaisuuden sijaan ihmiset nauroivat ja eivätkä olleet niin varautuneita ollessaan tekemissisä opettajan kanssa. Huomasin myös jälkikäteen, että ehkä hieman karkeista opetusmetodeistaan huolimatta kyseinen sensei ehkä sittenkin tiesi mitä tekee - ainakin minä sain käytännön harjoituksen kautta huomata, miten tavattoman tärkeää taittotyön aiheeseen perehtyminen on, ja miten uudenlaisia näkemyksiä saa, kun jaksaa painia aiheen kanssa hieman pidempään.

Käsittämättömän hyödyllinen kurssi siis. ^__~

P.S. Jokainen, joka kykenee lukemaan noita tekstejä, pyydän, olkaa armollisia. XD

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Shokudoun sapuskat 9.

Perinteinen japanilainen ruoka ei rakennu yleensä siten, mihin meillä on totuttu, eli että lautasella olisi sen perunan, riisin tai pastan kaverina jonkinlainen ruokaisa, paksu kastike, ja mahdollisesti jotain lisukkeita, vaikka kasviksia tai pihvi. Moni tänne tuleva tuntuu ihmettelevän sitä, että riisi tarjotaan usein erillisessä kupissa ilman mitään mausteita, ja tekee sen virheen, että kaataa riisikippoonsa maun toivossa ravintolan pöydästä joskus löytyvää soijaa, jonka jälkeen toisistaan erkaantuneita riisinjyviä ei enää voikaan syödä puikoilla. Tosiasiassa yhdessä muiden, eri kipoissa olevien antimien kanssa nautittuna ei riisiin tajua edes kaivata mitään lisähöysteitä, vaikka varsinaista mauntuojaa tai kostuketta ei olekaan.

Kareeraisu ja erilaiset donburit ovatkin ehkä siinä mielessä helppoja vaihtoehtoja, että toisin kuin useimmissa japanilaisissa annoksissa, kaikki on samassa kipossa - ei liiemmin vaaraa mihinkään etikettivirheisiin, ja lusikalla syöminenkin on täysin hyväksyttävää, ellei jopa suositeltavaa. On kuitenkin vielä ainakin yksi oikein tyypillinen, japanilainen "all in one" -ruoka, ja se on hayashiraisu.

ハヤシライス - Hayashiraisu


Hayashiraisu tarjoillaan shokudoussamme samalta linjastolta kareeraisun kanssa, sillä paitsi että ne maksavat saman verran, keittäjän on kätevä lapata kuppi täyteen riisiä samasta kattilasta, ja sitten vain hulauttaa päälle soossi jommsta kummasta kastikepadasta. Iso lautasellinen tätä riisiä ja hayashi-kastiketta, eli lihasta, sienistä ja kasviksia koostuvaa tomaattipohjaista kastiketta, maksaa 270 yeniä. Halvalla lähtee.

Hayashiraisu on maultaan tomaattinen, mutta ei tuo mieleen mitään eruoopplaista tomaattikastiketta, sillä taustalla maistuvat muut mausteet kuin mihin meillä on tomaattien kanssa totuttu. Kastike ei ole kuitenkaan mausteidensa puolesta tulista, toisin kuin curry joskus. Varsin simppeliä, mutta kuitenkin jollain selittämättömällä tavalla omintakeista ruokaa.

Hayashiraisun, kuten myös kareeraisun, saa
mukaansa kätevästi kertakäyttöiseen muoviastiaan, mikäli sen haluaa syödä jossain muualla kuin ruokalassa. Kiireisinä päivinä tämä optio säästää paljon opiskelija aikaa, kun opettajan luokkaan ilmaantumista odotellessa voi vielä heittää nopeasti lounaan naamariin oman pulpettinsa ääressä. Harvemmin tosin itse olisin ihan niin kiireinen, etten ehtisi tästäkin tapahtumasta ottamaan valokuvaa. ;)

lauantai 21. marraskuuta 2009

Takao-vuoren takaisku (ja upea ruska)

Lähdin tänään ystävieni Megun ja Eeron kanssa noin tunnin matkan päässä sijaitsevalle Takao-vuorelle suunnitelmissani valokuvata ruskaa ja upeita vuoren laelta aukeavia maisemia, joista tämä pyhä nyppylä on kuuluisa. No, aina ei kaikki mene niin kuin suunnittelee. Olimme kyllä paikalla hyvissä ajoin aamulla, herkulliset eväät ja kuumaa kahvia repussa, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, vaatetta oli päällä juuri sopivasti, puut olivat hehkeimmillään loistaessaan keltaisen ja punaisen väsyissä - mutta...

Olin unohtanut kamerani akun kotiin laturiin.

Olisi tehnyt mieli polkea jalkaa, niinkuin silloin joskus pienenä, kun kaikki menee väärin. Olisi melkein tehnyt mieli itkeä - elämäni paras ruska, upeat vuoret, sininen taivas, ystävät, vaellus, eikä yhden yhtäkään valokuvaa! Olisi tehnyt melkein palata kotiin hakemaan unohtunut akku, mutta se olisi tietänyt noin kolmen tunnin viivytystä varsinaiseen kiipeämisurakan aloitukseen, joten eihän se nyt oikeasti ollut edes vaihtoehto.

Yritin kovasti etsiä jotain positiivisia puolia tilanteesta, jotta en pilaisi ahdistuksellani ystävieni päivää omani ohessa. Niinpä ei auttanut kuin suhtautua asiaan kylmän viileästi ja kohdata realiteetit. Tänään nautittaisiin mahtavasta vaelluksesta ja tallennettaisiin kuvat punaisenkirjavista vaahteroista kameran muistikortin sijaan omaan mieleen. Ja olihan Megumilla mukanaan digipokkarinsa, jolla otetut kuvat voisin myöhemmin kopioida kovalevylleni. Sadattelin aikani japaniksi, kokosin itseni ja päätin, että tästä päivästä tulee kiva. Ja niinhän siitä sitten tulikin.

Kouyoun, eli ruskan ihasteleminen on japanilaisten syksyn vastike kevään kirsikankukkien katselulle, hanamille, joten porukkaa tuntui välillä olevan tällä yhdellä Tokion parhaista ruskan katselupaikoista melkein yhtä paljon kuin Uenon puistossa sakuroiden kukkiessa. Takao-sanille pääsee nousemaan kaapelihissilläkin, mutta paitsi että ihmispaljous ja odottelu ei liiemmin houkutellut, olimme jo ennalta päättäneet, että haluamme nauttia retkestä reippailemalla luonnon helmassa. Vuori kohoaa noin 600 metriin, joten mistään Fujin kaltaisesta jättiläisestä ei ole kyse, vaikka maisemat olivatkin upeita. Vaellus olikin ainakin omasta mielestäni suhteellisen kevyt ja oikein miellyttävä tapa viettää päivä ulkona. Ihastelimme maisemia, yritimme bongailla apinoita ja vierailimme vuorella sijaitsevalla temppelillä. Pääsimme sattumalta seuraamaan Yokuoin temppelillä jopa melko harvinaista buddhalaista hautajaisseremoniaa jättimäisistä simpukoista tehtyihin torviin puhaltelevien munkkien kulkueineen kaikkineen.

Matkan aikana valehtelin itselleni useaan otteeseen, että onpas kiva, kun voi vain keskittyä vaeltamiseen ja maisemien katseluun, ilman painavaa kameraa käsissä. Lisäksi keräilin upeita puista polulle pudonneita lehtiä leikekirjaa varten. Todellisuudessa tietenkin harmitti, kun tiesi miten tavattoman paljon ihastuttaiva kuvauskohteita vuoren luonto olisi tarjonnut. Tätä harmitusta ei helpottanut yhtään se, että suurinpiirtein kaikilla muilla vuoren tallaajilla roikkui kamera kaulassa tai ranteessa. Sain kaikista ympärilläni vilahtelevista järjestelmäkameroista kuitenkin jossain vaiheessa idean. Koska järkkärinomistajia oli niin paljon, ei varmaan olisi parhaimmilla näköalapaikoilla kovinkaan mahdotonta saada joltakulta hetkeksi akkua lainaksi, jotta saisin ottaa edes muutaman kuvan muistoksi upeista syksyn väreistä.

Niinpä vuoren huipulle päästyämme yritin kovasti bongailla kaikkien niiden Nikonien, Olympusten ja Pentaxien, sekä liian kehittyneiden Canonin pro-mallien joukosta EOS-sarjan kameraa, jossa olisi samanlainen akku kuin minulla. Eero bongasi (KIITOS!) lopulta väenpaljoudesta japanilaisen tytön, jolla oli tismalleen samanlainen järkkäri kuin minulla, ja jonkin aikaa emmittyäni menin kertomaan hänelle katkeran tarinani.


Voitte siis varmaan kuvitella, miten riemuissani olin, kun tyttö antoi muitta mutkitta akkunsa lainaan, ja tarjoutui ottamaan vielä meistä pari valokuvaa vaahteiroiden väriloiston keskellä. Törmäsimme tyttöön vielä hieman myöhemmin uudelleen, jolloin tämä kysyi, haluanko lainata akkua toistamiseen. No ai halusinko?


Koska saatoin ottaa vain muutaman kuvan, kuvaamiseen tuli kauheat paineet. Yleensä tälläisellä reissulla tulee otettua kuitenkin yhden päivän aikana satoja kuvia, jolloin esimerkiksi fokuksen epäonnistuminen tai huono valotus osassa kuvista ei ole niin vaarallista. Tällä kertaa ei ollut mahdollisuutta testailla, ja säädöt piti saada kerralla oikein. Olisin voinut tietenkin ottaa paljon parempiakin kuvia, mutta kiireessä ja paineessa piti tyytyä siihen, että ylipäätään sain ottaa muutaman kuvan.


Huipulla istuimme syömään eväitä ja tuijottelemaan upeita maisemia. Olin tehnyt itselleni tonnikala-juustovoileivät, jotka olin kääräissyt kelmun lisäksi japanilaiseen eväiden pakkaamiseen tarkoitettuun obentouliinaan. Varsin autenttinen evästuokio siis. Reilun 4 kilometrin ylämäkipatikoinnin jälkeen eväät maistuivat raikkaassa ulkoilmassa ihanalta, ja jälkiruoaksi nautimme parit herkulliset Pockyt.


Alaspäin palatessamme uskaltauduin kysymään vielä uudelleen menestyksekkäästi akkua lainaan eräältä ulkomaalaiselta turistilta, vaikka siinä ei ollut edes virtaa jäljellä kuin alle puolet. Ihmiset ovat ystävällisiä. :) Sain otettua siis loppujen lopuksi muutaman otoksen myös vuoriston juurella kasvavien metsien yli horisonttiin, jossa siinsivät Tokion pilvenpiirtäjät.


Päivä oli dramaattisesta takaiskusta huolimatta loppujen lopuksi siis oikein onnistunut. Upean vaelluksen lisäksi bonuksena opimme Megulta paljon uusia japaninkielisiä sanoja. On myös saavutus sinänsä, että vitsi lensi, vaikka käytimme oikeastaan koko päivänä ainoastaan japania.

Aiemmin kesällä unohdin ladata kamerani akun ennen tärkeää reissua, ja se tietenkin kostautui. Sen jälkeen en ole akunlatausta unohtanut, joten ehkä tästä voisi päätellä, tai ainakin oikein kovasti toivoa, että tämänkin päivän koettelemukset opettavat jotain. Josko sitä muistaisi ensi keralla tarkastaa, että se täyteen ladattu akku on myös siellä kameran sisällä. :P

perjantai 20. marraskuuta 2009

Kuulas syyspäivä Sagami-Oonossa

Jos ennen oli epäilyksiä siitä, että täällä Japanissa ei vielä ole syksy, niin nyt ei tarvi enää epäillä. Puut loistavat ruskan väreissä, ilma on raikas ja sateet vähentyneet. Eräänä kuulaana, aurinkoisena syyspäivänä palatessani koulusta kotiin, tein pitkästä aikaa pienen kierroksen Sagamiharan puistoon, ja otin kameran esiin muutamaan otteeseen myös pyöräreitin varrella.


Puistossa oli meneillään viime viikolla krysanteeminäyttely. Näytteille oli asetettu erilaisia krysanteemilajikkeita ja ilmeisestikin jotain valioyksilöitä, kun pikkuruiset mummot ja papparaiset niitä niin ylpeinä esittelivät. Omia suosikkejani olivat krysanteemibonsait, jotka olivat aivan tavattoman kauniita ja harmonisia ilmestyksiä. Saisipa sellaisen omaan kotiin! (Ja osaisipa vielä hoitaa sitä niin, että se pysyisi elinvoimaisena ja kukkisi, kuten näiden taitavien bonsainkasvattajien taideteokset.)

Ylemmässä kuvassa tarkkaan ja harkitusti kasvatettu krysanteemi-bonsai, ja alemmassa kuvassa yksi lukuisista luonnonvaraisista krysanteemipuskista koulumatkan varrelta.

Krysanteemihan kasvaa Japanissa itse asiassa myös luonnonvaraisena, joten pitkin ja poikin tienvierustaa näkee tällä hetkellä kukkien väriloistoa. On jotenkin hassua, että ne sama kukat, joita me Suomessa ostamme ruukkuun loppusyksystä, kasvavat täällä ihan itsekseen. Myös istutettuja, himmeän kokoisia krysanteemipensaita on tullut vastaan.

On mielenkiintoista, että tietyt kasvit huomaa vasta juuri sitten, kun ne kukkivat. En ole kiinnittänyt esimerkiksi huomiota suhteellisen isoon puuhun, joka kasvaa eräässä risteyksessä, josta poljen aina ohi, mutta kun sitten huomasin sen latvuston täyttyneen herkullisen näköisistä, oransseista hedelmistä, olen pohtinut, mikä puu mahtaa olla kyseessä. Samanlaisia tilanteita on tullut syksyn mittaan vastaan useampaan kertaan, kun monet aiemmin ihan tuikitavallisen näköiset puut kantavat hedelmää, ja syksyn perennat ovat puhjenneet kukkaan.

Ojiisanin vuoro tehdä osansa naapuruston puutarhatöistä

Kuten sanottua, pyörämatkani varrella on kanaloita ja muuta yhtä metropolin henkeen sopivaa, ja nyt reitti on kunnostautunut myös uudella puutarhalla. Tässä syksyllä erään omakotitaloalueen keskellä olleelle isolle, tyhjälle tontille laitettiin yhtäkkiä pystyyn kasvimaa. Mikäli olen ymmärtänyt oikein ihan vain näkemäni perusteella, vaikuttaisi siltä, että puutarha on omakotitalojen asukkaiden yhteinen siirtolapuutarhatyyppinen pläntti, jossa jokainen käy hoitamassa yhteistä kasvustoa. Kasvimaata on hoitamassa joka kerta eri näköiset tyypit arkivaatteissa, välillä kumppareilla ja essulla varustettuina. Joskus joukossa on myös lapsia huivit päässään. Mistään ammattitarhasta ei ole siis selvästikään kyse, vaan luultavasti tämä on näiden japanilaisten tapa nostaa yhteishenkeä naapurustossaan ja saada siihen päälle bonuksena ruokapöytään tuoreita ja herkullisia oman pellon antimia! Puutarhan kasvua mullasta vihreäksi keitaaksi on ollut hauskaa seurata pitkin syksyä. Nyt se näytää siltä, kuin sen olisi kuulunut olla siinä jo paljon aiemmin, kuin syyskuusta lähtien.

torstai 19. marraskuuta 2009

Girls' night in Tokyo

Vaikka viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet tavattoman uuvuttavat kouluhommien osalta, ei se ole tarkoittanut, ettenkö olisi ehtinyt myös rentoutumaan. Kunhan käyttää aikansa järkevästi, voi kiireenkin keskellä vähän hemmotella itseään.

Megu ja Sari

Niinpä viime lauantaina olikin taittotöiden päätteeksi aika lähteä kohti Tokion Sangenjayaa ja Shimokitasawaa, jonne olin luvannut jo viikoja sitten lähteä kavereideni kanssa vittämän iltaa. Suuntasimme ensimmäiseksi Sangenjayan aseman tuntumassa sijaitsevaan Compound. Cafeen, joka oli aivan i-h-a-n-a kahvila.


En ole varmaan koskaan käynyt sympaattisemmassa ja viihtyisämmässä kuppilassa. Paikka oli sisustettu kauniisti ja mielenkiintoisesti, hieman vintagetyyliin, valaistus oli todella tunnelmallinen kynttilöineen, kattokruunuineen ja "jouluvaloineen", ja itse rakennus oli huikea 4-kerroksinen, todella kapea talo kapeine portaikkoineen ja mielikuvituksellisine arkkitehtuurisine ratkaisuineen. Ei menisi tuollainen pytinki läpi Suomessa. Harmi.

Parasta kahvilassa oli, että jokainen kerros oli oma soppensa, joten asikkaat olivat vähän kuin omassa isossa olohuoneessa, joissa oli vain muutamia seurueita kerrallaan. Pääsimme itse ullakkokerrokseen, jossa nautimme herkullisen salaatin ja jälkiruokakahvin lomassa myös ihanan miljöön valokuvailusta.


Kahvilasta jatkoimme Sangenjayasta Shimokitazawaa kohti, jonne johtavan kadun varrella kurkistelimme sisään ihaniin pieniin liikkeisiin ja putiikkeihin. Design-,vaate- ja Mm. design-käsitöihin ja koruihin erikoistunut nuoren taiteilijanaisen liike Nina Brocante oli aivan tavattoman suloinen ilmestys.

Ninan liikkeen tuotteita

Lauantai-ilta oli kerrassaan ihana ja rentouttava, oikein hyvää vaihtelua kauheaan työtahtiin, jota tässä on menestyksekkäästi pidetty yllä. Pitäisi ottaa kyseiset kulmat Tokiossa suunnaksi joku kerta ihan itsekseenkin, että voisi rauhassa kiertää kaikki ne kivat pikkuputiikit, joita tällä erää tuijoteltiin suurimmaksi osaksi houkuttelevien näyteikkunoiden läpi.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Baareja, livehouseja ja klubeja Tokion sydämessä

Kysymyspostauksessa minulta kysyttiin, olenko käynyt Japanissa baareissa tai klubeilla, ja olenko niillä viihtynyt. Koska olen sivunnut aihetta vain melko pintapuolisesti aiemmin, ajattelin kirjoittaa siitä hieman enemmän, sillä, kyllä, olen käynyt baareissa ja klubeilla, ja viihtynyt itse asiassa paljon paremmin kuin Suomalaisilla vastaavilla, joilla harvemmin voin sanoa kauheasti viihtyväni. .

Suomalainen juomakulttuuri ei erityisesti viehätä minua räkäisyydellään, meluisuudellaan, pelottavuudellaan ja hallitsemattomuudellaan, ja koska en juo itse alkoholia, saan Suomessa eteeni aina liudan kysymyksiä syistäni juomattomuuteen, vaikka yrittäisinkin olla tekemättä siitä mitään numeroa. Kysymykset on kai suomalaisen alkoholietiketin valossa sallittava, mutta niitä seuraavat "Maistasit nyt!", "Hei, tää on oikeesti hyvää, ota nyt!" ja "Vitsi mä haluaisin tietää, millanen sä oot kännissä" -kommentit ovat lähinnä rasittavia. Ei siis liene ihme, että nautin siitä, kun täällä ihmiset useimmiten kysyvät, otanko alkoholia, eivätkä miksi en ota alkoholia. Kukaan ei tunnu suoraan olettavan, tai ainakaan kyseenalaistavan sitä, että joku ei juo, vaikka japanilaiset toki suuressa määrin itse tykkäävätkin olusistaan, umeshuistaan ja sakeistaan. Täytyy tosin myöntää, että tässä mielessä naiset pääsevät varmaan helpommalla, sillä nomikait, eli "juomingit" kuuluvat paljon vahvemmin osaksi miesten illanvittoa, kuin naisten.

Erään illan esiintyjäkaartia Shibuya Yaneurassa lokakuun puolella

Itse käyn Japanissa pääasiassa klubeilla, joissa soitetaan livemusiikkia, sillä rakastan keikkatunnelmaa. Tokiossa on pilvin pimein kivoja, pieniä klubeja, baareja ja livehouseja, joilla on rento ja vähän semmoinen kotibilemäinen meininki. Erityisesti suosittelen Shimokitazawaa, ihanan boheemia ja eläväistä kaupunginosaa, joka on hieman syrjässä ihan keskeisimmästä Shibuyasta. Vain hetken metromatkan (tai vähän pidemän reippailun) päässä odottaa katujen täydeltä nuorten aikuisten suosimia, mielenkiintoisia keikkapaikkoja, klubeja ja pikkuruisia baareja. Ja mikä parasta, nämä paikat ovat fiilikseltään todella paikallisia, mikä tarjoaa tietenkin myös musiikkirintamalla mahdollisuuden löytöjen tekemiseen. Kokemuksieni mukaan myös ihmisiin on helppo tutustua, sillä näen nykyisinkin aina välillä Platon bändin rumpalia Takeshia, johon tutustuin ystäväni kanssa ensimmäisellä Tokion keikallamme.

Monilla livekeikoilla bändit jakavat keikan lopuksi kysymyslomakkeen. O_o Joskus ne ovat yksinkertaisia lappusia, joissa udellaan lähinnä yleismielipidettä keikasta, mutta onpa kerran tullut eteen semmoinenkin A4, että olo oli kuin japanin sanakokeessa. :D Kirjoitin ja piirsin kannustavat terveiset, karusti hiraganoilla.


Mikäli etsii sellaista enemmän tanssimiseen keskittynyttä paikkaa, kannattanee suunnata Roppongiin, josta löytyy enemmän night clubeja ja nimenomaan sellaista länsimaista biletysmeininkiä. Itse tunnen oloni suoraan sanottuna idiootiksi, jos joudun tanssilattialle, joten jos haluan eläytyä musiikkiin, harrastan mieluummin vaikka moshausta kuin minkäänlaista vartalon ketkuttelua. :D Olen kuitenkin ymmärtänyt ystävieni puheista, että sellaisia dance clubeja ei täällä päin niin paljon harrasteta nykyisin, joten ko. paikkoja on Japanissa verrattain melko vähän, jos luku suhteutetaan väkimäärään.

Baarien helmiä ovat izakayat, joissa tarjoillaan myös ruokaa ja pikkusyömistä. Itse tilaan usein edamameja, eli keitettyjä, suolattuja soijapapuja, jotka ovat mitä mainiointa seurusteluruokaa. Olenkin miettiny, mahtaako edamameja saada Suomessakin jostakin, esimerkiksi pakastettuna, sillä niitä olisi kiva keittää aterioille lisukkeiksi tai illanistujaisiin naposteltavaksi. (Nyt joku kaveri lukee kauhulla, kuinka aion tarjoilla vieraille jatkossa leivonnaisten sijaan vain papuja! ;D ) Useimmiten izakayat ovat myös rakennuken puolesta varsin tunnelmallisia illanviettopaikkoja, joissa voi vierähtää huomaamatta tunti jos toinenkin. Koska näihin baareihin tullaan yleensä nimenomaan viettämään iltaa, maksavat asiakkaat yleensä tilaustensa lisäksi myös pöytämaksun.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Kysymyksiä ja vastauksia

Kysymyspostus keräsi paljon mielenkiintoisia kysymyksiä, joista osa odotetusti koski niitä asioita, kuten kieltä ja vaihtoon lähdön syitä, joista minulta muutenkin usein udellaan. Miettiessäni ja kirjoitellessani vastauksia joihinkin kysymyksistä, huomasin, että tekstiä vain tulee ja tulee, ja postaus alkoi muuttua hirviöksi, jota tuskin kerralla jaksaisi kukaan lukea. Tietenkin voisin vastata esimerkiksi kysymykseen "Oletko käynyt Japanissa baareissa/klubeilla? Viihdyitkö?" yksinkertaisesti "Kyllä, viihdyin.", mutta mitä siitä nyt sitten kukaan saisi irti, ja olisiko koko kysymyspostauksessa mitään järkeä, jos vastaus ei loppujen lopuksi valota ollenkaan syitä tai anna vähän syvällisempää kuvaa asioista? Niinpä kirjoittelen tähän postaukseen lyhyimpiä, tai jo blogissa aiemmin käsiteltyjä aiheita sivuavien kysymysten vastaukset, ja loppuja aiheita käsittelen omissa kirjoituksissaan lähiaikoina, mahdollisesti kuvien kera.

Mutta pidemmittä puheitta, asiaan! Tässä tiivistetyt kysymykset, sekä tietenkin ne vastaukset, jotka olen yrittänyt pitää tiiviinä, olkaa hyvä:

Oletko ollut tekemisissä Japanin, japanilaisten ja japanin kielen kanssa ennen vaihto-opiskelua?
Olen käynyt aiemmin Japanissa 2004 kesällä kuukauden verran, sekä harrastanut kaikenlaista japanilaiseen kulttuuriin liittyvää jo pitkään. Parhaiten tähän kysymykseen vastaa ehkäpä blogini ihka ensimmäisestä postaus, jossa valoitan hieman taustojani ja motiivejani koko vaihto-opiskelulleni. Blogin alkupään teksteistä vuoden 2009 vuoden alupuolelle saakka löytyy myös Suomessa kirjoitettuja tekstejä, joissa kerron Suomessa käyneistä Japanilaisista ystävistäni, sekä Suomessa tapaamistani Japanilaisista vaihtareista ja japanin opiskelusta Suomessa.

Mitä kautta pääsit Japaniin?
Hain vaihtoon oman Suomalaisen ammattikorkeakouluni yhteistyöoppilaitokseen täällä Japanissa. Vuonna 2004 pääsin Japaniin kuukaudeksi asustelemaan perheeseen nuorisovahtarina Lions Clubin kautta. Kyseinen vaihto-ohjelma on muuten avoinna kaikille 17-22 vuotiaille (muistelisin ikähaitarin olevan jotain tälläistä), että ei kun vain hakemaan oman kunnan Lionsien kautta maailmalle, muuallekin kuin Japaniin.

Kuinka paljon ymmärrät japania ja pystyt sillä kommunikoimaan?
Ymmärrän Japania tällä hetkellä jo ihan hyvin, tulen toimeen yksikseni suurimmassa osassa tilanteista (menin esimerkiksi ystäväni kanssa matkatoimistoon hankkimaan lentolippua, mutta loppujen lopuksi hoidinkin koko tilanteen oikeastaan itse..) ja pystyn juttelemaan ystävieni kanssa jo muustakin kuin ihan yksinkertaisimmista asioista. Todettakoon tosiaan, että en käytä mitään muuta kieltä ystävieni kanssa, kuin japania - osittain tietenkin siksi, etteivät he ole missään vaiheessa englantia puhuneetkaan. Olen myös huomannut, että ymmärrän naisten puhetta usein helpommin kuin miesten, ja eroja ymmärtämisessä on erittäin paljon myös eri ihmisten välillä. Toiset osaavat ehkä ottaa tiedostamattaan tälläisen kielirikon paremmin huomioon, puhuvat pyytämättä selkeästi, mutisematta, ja käyttävät normikieltä liiallisen slangin sijaan. Myös puheenaihe vaikuttaa. Tiettyjen, usein toistuvien aihepiirien, kuten vaikkapa opiskeluun, graafiseen suunnitteluun, ystäviin, tai Suomen esittelyyn liittyvien aiheiden ympärille on kehittynyt laajempi sanavarasto, jonka johdosta kuuntelu ja keskustelu sujuu tietenkin vaivattomammin. Välillä taas on sitten niitä tilanteita, joissa kaikki tuntuu menevän ohi. Silloin olo on todella vajavainen, ulkopuolinen ja ennen kaikkea tyhmä, sillä kyllähän jokainen tietää, millaista on kun ei ymmärrä vitsiä ja katsoo sivusta, kun muut nauravat ja on itse hiljaa ja hymyillee väkinäisesti mukana.

Onko Japanissa missään esillä japanin kieltä länsimaisilla kirjaimilla, vai onko kaikki kirjoitettu kanjimerkeillä?
Japania on kirjoitettu näillä meidän länsimaisilla kirjaimilla, eli romaji-merkeillä useimmiten lähinnä juna- ja metroasemilla, sekä turistien opastekylteissä paikkojen nimien osalta. Sanomattakin lienee ehkä selvää, että länkkärin kannalta parhaiten ymmärrettävät kyltit löytyvät isoista kaupungeista kuten Tokiosta ja Osakasta, joissa paitsi asuu, myös käy eniten ulkomaalaisia. Mutta harvemmin japanilaiset käyttävät itse romajeja kirjoittaessaan japania - itse asiassa todella monet eivät osaa kirjoittaa japania oikein roomalaisilla merkeillä, mikä oli itselleni pöyristyttävä yllätys. Toisaalta, eihän japanilaisella ole mitään syytä kirjoittaa omaa kieltään romajeilla. Ulkomaalaisten keksintöhän moinen japanilaisetn merkkien romanisointi ylipäätään tietenkin on.

Onko paikallisiin helppo tutustua?
On, ainakin jos osaa kieltä. Japanilaiset ovat useimmiten kiinnostuneita ulkomaalaisista, haluavat harjoittaa englannintaitojaan tai keskustella uusista kulttuureista. Tutustuminen paikallisiin lienee helpointa oman arkiympäristön luomien tilanteiden (koulu, työpaikka, keilikurssi, jne.) ohella istuttamalla itsensä johonkin pienen kuppilan tiskin ääreen illalla viikonloppuisin tai ottamalla osaa erilaisiin tapahtumiin, joissa on helppo aloittaa keskusteluja Japaniksi yhteisistä mielenkiinnonkohteista. Yleensä keskustelua syntyy helpoiten oman sukupuolen edustajien kanssa, ja etenkin Varsinkin ravintoloiden henkilökunnan kanssa on helppo jutella, sillä koska he ovat töissä, heillä on hyvä tekosyy aloittaa keskustelu asiakkaan kanssa, vaikkeivat ehkä muuten uskaltaisikaan. Uskallus japanilaisten kohdalla ehkä onkin tutustumisen ongelmakohta, sillä englanti aiheuttaa pelkkänä ajatuksena suuressa osassa tätä kansaa ahdistusta ja pelkotiloja - "Mitä jos se ulkomaalainen ei sitten ymmärräkään minua, ja päädyn vain nolaamaan itseni!?" Olen huomannut, että kun japanilainen tajuaa minun ymmärtävän jonkin verran japania, he ovat paljon herkemmin aloittamassa keskustelua.

Onko ulkomaalaisen helppo saada ystäviä? Näettekö toisianne vapaa-ajalla? Kutsuvatko japanilaiset nuoret kavereita kotiinsa vai tapaavatko kahviloissa ja baareissa?
Tutustumisesta ystävyyteen voi olla joko pitkä tai lyhyt tie, ihan niinkuin missä päin maailmaa tahansa. Joillakin iskee yhteen heti, ja toisilla taas voi kestää vuoden päivät tutustua kunnolla, ennen kuin keskinäinen luottamus on sen verran vahva, että suhdetta voi oikeasti sanoa ystävyydeksi. Itse olen saanut täällä todella paljon ystäviä, josta olen oikeastaan aika yllättynyt, sillä tullessani tänne ehkä taka-alalla oli pieni pelko siitä, jos en tutustukaan kehenkään kunnolla. Ensimmäisellä viikolla koulussa ehdin jo kuitenkin tutustua muutamaan tyttöön, joiden kanssa olen siitä asti ollut tekemisissä paljon. Megu, josta olen kirjoitellut muutmaan otteeseen, ei ollut edes luokkakaverini, vaan luokkakaverin kaveri, mutta pyysi minua aluksi yhdessä syömään ystäviensä kanssa lounasta ruokalaan, jota jatkuikin muutama kenties viikko tai pari, jonka jälkeen kävimme kaveriporukalla syömässä myös koulun jälkeen ravintolassa. Tämän hetkisissä luokkakavereissani ei ole itse asiassa montakaan sellaista ihmistä, joiden kanssa olisin tehnyt kauheasti mitään koulun ulkopuolella, vaikka monien kanssa olenkin oikein hyvä "koulukaveri". Näen ystäviäni useimmiten juuri illallisen merkeissä, kuten tänään, mutta olen käynyt kaverien kanssa myös vaeltamassa, shoppailemassa, katsomassa nähtävyyksiä, Disneylandissa, huvipuistossa, autoreissulla, rannalla, taidegallerioissa, partiotouhuissa, onsenissa ja pelihalleissa. Olen käynyt myös muutaman ystäväni kotona, muutamien luona ihan yökylässäkin asti. Ei ole mitenkään tavatonta, että nuoret kutsuvat toisiaan kylään kotiinsa, mutta oleellista on se, missä asuu. Esimerkiksi ison perheen asuttamaan pikkuruiseen kerrostaloasuntoon on hankalampaa kutsua kavereita kuin jos asuu vähän leveämmin. Toisaalta, olipa meitä yksi yö kaverini huoneessa nukkumassa neljä henkeä, vaikka huoneella oli kokoa ehkä 6 neliötä. :D

Voivatko tyttö ja poika/mies ja nainen olla ystäviä?
Voivat, mutta silti eri sukupuolten välinen ystävyys on japanissa erittän harvinaista, ja japanilaiset ystäväni olettavat melkein aina, että kun puhun erimerkiksi täällä tapaamistani suomalaisista ystävistäni, puhun tytöistä, vaikka oikeasti heistä kaikki muutamaan lukuun ottamatta ovat eri sukupuolta kuin minä. Itselläni on myös paljon miespuolisia japanilaisia ystäviä (kuulostaapas tämä nyt jotenkin oudolta :D ), joten ei se mikään mahdottomuus ole. Pakko tosin kyllä myöntää, että muutamaa lukuuottmatta kaikki nämä miehet ovat olleet jollain tavoin tekemisissä Suomen tai ulkomaiden kanssa, joten voisin väittää, että he ovat hieman ennakkoluulottomampia ja avoimempia kuin normi-japanilaismies. Tiedän myös suomlaisella miespuolisella ystävälläni olevan japanilaisia naispuolisia ystäviä, joten toimiipa se niinkin päin.


Millainen on vaatteiden ja ruoan hintataso Suomeen verrattuna?
Melko samoissa lukemissa mennään molemmissa. Vaatteita löytyy moneen lähtöön, mutta keskimäärin liikuskellaan mielestäni aika lailla samoissa hinnoissa, jos ajatellaan ihan perusvaatteita. Jos taas mietitään jotain täkäläisempää, niinkuin vaikka jotain lolitamekkoja tai yukatoja, ne ovat tietenkin täällä (osa, eivät kaikki) hieman halvempia kuin Suomessa, jonne ne tuodaan tuontitavarana. Ulkona syöminen on japanissa paljon halvempaa kuin Suomessa. Jopa opiskelija pystyy helposti käymään mielestäni montakin kertaa viikossa ravintolassa syömässä, olettaen tietenkin, että valitsee sen halvimman paikan. Etenkin niistä japanilaisista herkuista täällä kannatta nauttia, sillä se että anagonigirin saa parhaimmillaan 105 yenillä verrattuna Suomen hintatasoon (mahtavatko ne edes myydä siellä päin anagonigiriä, eli paisetusta ankeriaasta tehtyä nigiri-sushia?), kun taas pizzat maksavat maltaita, keskimäärin n. 2300 yeniä normikoosta.

Kuinka monta matkalaukullista olet ostanut taidetarvikkeita tuotavaksi Suomeen?
Itse asiassa en vielä ole hankkinut liiemmin mitään taidetarvkkeita muutamia japanilaisia tussimaalaussiveltimiä, sekä koulua varten tekemiäni pakollisia hankintoja, kuten viivottimia, peitevärejä ja lukuisia, jo täyttyneitä luonnoslehtiöitä lukuun ottamatta. Tosin tavallaan kai järjestelmäkamerani ja siihen hankkimani uuden objektiivin (josta muuten myöhemmin lisää) voisi käsittää taidetarvikkeeksi, joten ehkä ne voi tähän mainita tärkeinpänä ostoksena.

Mitä sellaisia taidetarvikkeita kannattaisi ehdottomasti hankkia Japanista, joita Suomesta ei saa?
Kyllä Suomestakin ( tai okeastaan lähinnä Helsingistä) periaatteessa saa vaikka mitä, mutta hinnat ovat monien Japanilaisten tuotteiden kohdalla tietenkin ihan pilvissä verratuna siihen, mitä samoista tuotteista täällä maksetaan. Näistä mainittakoon tietenkin kaikki, mikä liittyy sarjakuvien tekemiseen. Japanilaiset, laadukkaat tussi, väritussit, musteet, musteterät, mustekynän rungot, tussipiirustuspaperit, kaariviivaimet sekä viimeisenä, mutta kaikkea muuta kuin vähäisimpänä, rasterit, ovat varmasti jokaisen sarjakuvien piirtämisestä kiinnostuneen listalla. Kaikista edellämainituist tuotteista löytyy järkyttävästi valinnan varaa ja ei merkkejä. Lisäksi täällä myydään mm. sarjakuvien tekoon kehitettyjä tietokoneohjelmia, joita en ole koskaan Suomalaisten kauppojen hyllyillä nähnyt, vaikka osasta niistä on jopa englanninkielinen versio. Tällä hetkellä mietin kovasti, pitäisikö minun investoida Copic -sketch tusseihin, koska ne ovat täällä niin paljon Suomea halvempia. Totuus kuitenkin on, että vaikka viimeisenä parina vuonna käytössäni ovat olleet Copicit, niin olen käyttänyt niitä verrattain vähän siihen nähden, että yksi kynä maksa Suomessa sen 6 euroa. :P Perinteisemmästä taidepuolesta mainittakoon juurikin täkäläiseen kuvataiteeseen, kuten kalligrafiaan ja tussimaalaukseen liityvät tarvikkeet, kuten itse tussineste, siveltimet ja niille tarkoitetut paperit, jollaisia Suomesta löytää harvoin, ja silloinkin yleensä ylihinnoiteltuna. Asiat, joita aion ehdottomasti itse täältä hankkia, ovat monenmoiset askartelutavarat, sillä täällä on pilvin pimein vaikka mitä ihme kamaa esim. kännykkäkorujen väkertämiseen ja massailuun, jota tykkään tehdä Suomessa, kun käytössä on uuni. Yksi askartelijan taivas, Shibuyan Tokyu Hands tarjoaa monta tavaratalon kerrosta pelkää askartelukamaa. Yritä siinä sitten pitää budjetti mielessä... ja se matkalaukun 20 kilon painorajoitus.

Paljonko maksaa meno-paluu -lento Japaniin?
Halvimmillaan liput löytää usein suoraan lentoyhtiöltä, tai sitten jostain Stockmannin Hullujen päivien tai Matkamssujen kaltaisista tapahtumista. Halvin menopaluu, jonka olen itse nähnyt, on ollut siinä 450 euron paikkeilla. Normaalihinta on noin 800 euroa, jota enempää en missään tapauksessa lipuista maksaisi. Yksisuuntaiset liput ovat sitten asia erikseen, niitä ei koskaan saa ihan noin poljettuun hintaan kuin meno-paluita, mutta iän tai opiskelijastatuksen sen salliessa esim. Finnair myy nuorisolippuja, joissa pelkän yhdensuuntainen matka halvimmillaan lähtee noin 370 eurolla. Kilroy Travelsin kautta löytyy nuorisolippuja usein myös silloin, kun niitä ei välttämättä lentoyhtiön omalla sivulla ole myynnissä. (Verrattuna normaaliin yli 1000 euroa maksavaan yhden suunnan lippuun nuorisolippu on erittäin halpa.) Paluu onkin se vaikeampi osuus, koska lentoyhtiöt hinoittelevat lippujaan miten sattuu ja samaan koneseen voi johtua ostamaan eri hintaisen lipun riippuen ostomaasta, -päivästä tai siitä onko kyseessä meno-paluu vai ei. Itse maksoin sekä meno, että paluu lipustanoi noin 380 euroa, johon olin oikein tyytyväinen. Vuodeksi kun ei oikein voi menopaluuta usealtakaan lafkalta saada järkevään hintaan. Lyhyemmät, viikosta muutamaan kuukauden kestävät reissut taas onnistuvat usein noilla tarjoushinnoillakin.

Millainen on japanilainen lahjojenantokulttuuri? Miten monella ja minkähintaisilla lahjoilla kannattaa varustautua? Millaisiin tilanteisiin kannattaa olla valmiina lahjoja annettavaksi? Milloin lahjan tulisi olla arvokkaampi?
Kuten viime keväänä kahteenkin otteeseen kirjoittelin, lahjojenantokulttuuri ja erilaiset tulaiset kaikenmailman tilaisuuksista ovat vahva osa japanilaisuutta. Itseäni laiskasti lainatakseni: "Vaihto-opiskeluaikana tiedän tutustuvani useisiin ihmisiin niin koulussa kuin vapaa-ajallani. On professoreita, kv-toimiston väkeä, vuokraisäntiä, vanhoja ystäviä... Paljon ihmisiä, jotka eittämättä tulevat auttamaan ja jopa joissain tapauksissa huolehtimaan minusta. On mukavaa, että voi jollain pienellä eleellä osoittaa kiitollisuuttaan, mutta ennen kaikkea, japanilaiset tuntien, on mukavaa, kun on jotain, mitä antaa vastalahjaksi! " Lahjat eivät välttämättä ole aina niin kalliita tai mitenkään ihmeellisiä, pääasia on tietenkin osoittaa, että muistaa tärkeää ihmistä. Itse varasin arvoltaan ja kooltaan monenlaisia tuliaisia, toiset ovat pieniä, kuten vaikkapa juuri Marimekon vihkot tai lautasliinat, ja toiset taas arvokkaampia, kuten Aarikan ikkunamobile tai Revontuli-kirja. Lisäksi laukussani oli (ja on vieläkin muutama) tuliainen siltä väliltä, sekä itse tekemiäni rintakoruja, joiden arvo on tietenkin ystävälle annettaessa mittaamaton. ;) Arvokkaimmat lahjat varasin vanhoille ystävilleni, heidän perheilleen ja entisille isäntäperheilleni. Pieniä tuliaisia olen antanut sopivissa tilanteissa kavereille, kun olen ollut heidän kanssaan kaksistaan, sillä en itse koe korrektiksi ojentaa lahjaa esimerkiksi vain yhdelle tai parille ihmiselle luokassa, jossa on paljon ihmisiä. Totuus kun on, että kaikille ei ole mitenkään mahdollista hankkia tuliaisia. Japanilaisten olen tosin nähnyt antavan tuliaisia myös luokassa, mutta näin on tapahtunut vain erittäin läheisten ihmisten kesken, mikä on ymmärrettävää, koska. Se mikä kannattaa muistaa japanilaisten keskeisestä lahjojenantokulttuurista on, että periaatteessa lahjan saaja on "velvollinen" antamaan lajan antajalle saman arvoisen lahjan. Eli liian kalliilla lahjalla voi asettaa jonkun hankalaan paikkaan. Tämä ei mielestäni kuitenkaan päde tietynlaisiin suhteisiin - esimekiksi jos professorille tai muulle ns. ihan eri liigassa painivalle ihmiselle haluaa antaa muiston, niin moni opiskelija nyt tuskin odottaa saavansa professorilta ylipäätään mitään lahjaa laisinkaan. Poikkeuksia toki tässäkin varmasti löytyy.

Pitäisikö varata kasa pieniä lahjoja, joita voi antaa kiitokseksi esim. tiennäyttämisestä?
No ei sentään. Vaikka lahjoja saatetaankin joissian tilanteissa antaa sellaisille ihmisille, joita ei välttämättä niin kovin hyvin tunnekaan (esim. ensimmäistä kertaa tavattavalle professorille), niin eihän siitä nyt mitään tule, että joka kadun kulmassa alkaisi antamaan tuntemattomille lahjoja. Eri asia toki on, jos vaikkapa uusi luokkakaveri lähtee näyttämään sinulle jotakin hankalaa paikkaa. Pikkulahjoja on ihan kiva olla, mutta eivät japanilaisetkaan sellaisia ihan tuosta vain onneksi jakele. :)

Kannattaako lahja antaa heti, kun ekan kerran tavataan, vai esimerkiksi kun lähdön aika koittaa?
Itse päätin, että en anna lahjoja tullessani muuta kuin niille ihmisille, jotka jo ennestään tunsin, koska tuliaisia kuitenkin oli valitettavasti rajattu määrä. Halusin ensin nähdä, keiden kanssa oikeasti olen tekemisissä ja keille pidemmän päälle oikeasti haluan antaa jonkinlaisen muiston tai kiitoksen lahjan muodossa. Vähä hankalaa hommasta teki se, että olen täällä niin pitkään. Niinpä ennen kuin olen esimerkiksi ehtinyt antamaan Suomi-tuliaisia professorieni assistenteille, jotka ovat olleet minulle suureksi avuksi monessa tilanteessa, toin heille kesälomamatkaltani Etelä-Japanista tulisiaisia. Ajattelin, että nyt tammikuussa lahjon sitten opettajakuntaa ja assistenttejä Suomi-tuliaisilla, joita äiti saa Tokion-matkallaan tänne puolestani toimittaa. ;) En myöskään tänne tuloa ennen tiennyt kuinka monta opettajaa minulla tulee olemaan, joten koska haluan antaa heille kaikille saman arvoiset lahjat, en ole vielä uskaltautunut tuliaisia antamaan. Kunkin kurssin päätteeksi olisi varmaan ollut oikeasti kaikken paras aika, mutta näin nyt tällä kertaa. Ylipäätään luulen, että ei näihin käytäntöihin ole yhtä ja ainoaa oikeaa tapaa. Vaikka välillä onkin kirous, että ulkomaalaista ei aina kohdella kuten japanilaista, niin joskus se on myös helpottavaa - ei sinun oletetakkaan tietävän kaikkia japanilaisen etiketin koukeroita, kun kaikki japanilaisetkaan eivät ole niistä välttämättä täysin selvillä.

Mistä/miten selvittelit etukäteen noita eri paikkoja Japanissa joissa ajattelit käydä?
Olen lukenut paaaaaljon Japanissa asuvien tai asuneiden ulkosuomalaisten blogeja, ja pistänyt aikojen saatossa mieleeni tai kirjoitellut ylös paikkoja, joissa olisi hienoa päästä käymään. Olen myös lukenut jonkin verran kirjallisuutta, matkaoppaita ja pyörinyt esimerkiksi joillakin hyvillä nettisivuilla etsimässä vierailemisen arvoisia kohteita.

Tiedätkö mitä ovat viikko-osakkeet Tokiossa ja mistä niitä voi vuokrata, tai tiedätkö jotain muuta majapaikkaa lyhyeen asumiseen?
Viiko-osakkeista en tiedä mitään, mutta voin arvata. Mieleeni tulee ensimmäiseksi lähinnä täkäläiset guest-houset, joita vuokrataan myös ulkomaalaisille erikseen tähän tarkoitukseen perustettujen firmojen kautta. Useimmiten näitä asuntoja vuokrataan kuitenkin kuukaudeksi tai pidemmäksi ajaksi kerrallaan, vain viikon mittaisista sopimuksista en ole kuullut, mutta luultavasti sellaisiakin on. Yksi paikka, joka vaikuttaa ihan mainiolta, on www.nekotalo.com. Suomalaisille tarkoitetta majoitusta Tokiossa erittäin hyvään hintaan. Ellei paikka olisi ollut niin kaukana koulultani, olisin harkinnut muuttavani sinne. Halpoja hotelleja ympäri Japania olen löytänyt täläläisemmästä matkatoimistosta Rakutenista, josta olen bookkailut muutan yön kesälomareissuani varten.

Millä tarkkaan ottaen rahoitat siellä asumisen?
Ulkomailla opiskelevan korotetulla opintotuella ja asumislisällä (korotusta huimat parikymmentä euroa normitukeen, wohoo!), opintolainalla, vuosien kesätyösäästöillä, Ammattikorkeakouluni Metropolian kaikille koulumme vaihtoon lähtijöille tarjoamalla apurahalla, sekä kaikkein tärkeimpänä hakemallani JASSOn, eli Japanese Student Services Organizationin vaihto-opiskeluapurahalla. Eli juu-u, rahaa menee ja on mennyt ihan vain vuokraankin tuhottomasti, mutta toisaalta tätä varten olen tehnyt vuosia töitä, enkä voi sanoa, etteikö se olisi ollut sen arvoista. :)Poista

Saako ulkomaalainen opiskelija Japanissa minkäänlaisia opiskelija-alennuksia?
Japanissa on aika vähän opiskelija-alennuksia ylipäätään, verrattuna Suomeen, jossa opiskelijastatuksella lähtee puolet hinnoista melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Japanissa opiskelija-alennuksia on lähinnä erilaisissa tapahtumissa, näyttelytiloissa tai vapaa-ajanviettopaikoissa, esimerkiksi elokuvateattereissa ja museoissa. Varsinaisia opiskelija-alennuksia esimerkiksi normaaleista junamatkoista eivät tunnu saavan sen kummemmin ulkomaalaiset kuin täkäläisetkään opiskelijat. Tietylle välille voi hankkia hieman säästöä tuottavan kausityyppisen lipun, mutta tämän lipun kätevyys riippuu paljolti siitä, kuinka paljon kyseistä väliä käyttää. Mikäli ei esimekiksi junaile joka päivä kouluun, voi olla halvempaa ostaa kertalippuja. Itse en ole hankkinut mitään kausilippua, koska kuljen koulumatkat pääsääntöisesti polkupyörällä ja vaikka käytänkin julkisia joka viikko, ei se ole tarpeeksi säännöllistä, jotta kausilipusta olisi mitään hyötyä.

Mikä on lempipokemonisi?
No nyt kyllä tuli paha kysymys. ;) Olen aina tykännyt Squirtlesta ja Pikachusta, mutta ne ovat vähän liian mainstream-pokeja, jotta viitsisin vastata kumpaakaan niistä suurimmaksi suosikikseni. ;) Vastaankin siis Oddish, mustikan näköinen söpö ilmestys, ja vielä sini-vihreä - lempivärini yhdessä ja samassa Pokemonissa! Tykkäsin myös piirtää aikoinaan kyseisen otuksen kuvia. Pokemon Rediä joskus pelatessani Oddish oli tosin ehkä vähän tylsä kasvatettava, mutta kuka niitä Pokemoneja nyt taistelutaitojen perusteella arvioisi! Ulkonäkö ennen kaikkea? ;)


Myöhemmin luvassa siis tekstejä liittyen seuraaviin kysymyksiin:
Sopeutuminen japaniin?
Arkielämä Suomi vs. Japani?
Oletko käynyt Japanissa baareissa/klubeilla? Viihdyitkö?

Pahoittelen, tästä postauksesta tuli sitten kuitenkin aivan liian pitkä. Ehkä joku jaksoi loppuun asti. ^__^''

Shokudoun sapuskat 8.

Vaikka Japani ei olekana niin tunnettu uppopaistetustusta ruoasta, kyllä täältäkin rasvaista ruokaa saa. Kaikenlaisten luokkajuhlien, ynnä muiden ryhmäkokoontumisten yksi tyypillisimmistä tarjottavista ovat friteeratut kananpalaset. Aina ei ole toki pakko odottaa juhlia, jos haluaa syödä friteerattua kanaa, sillä sitä saa (tietenkin) myös koulun ruokalasta.

チキンフライ - Friteerattua kanaa


Lounaslinjaston yksi suosituimmista annoksista tuntuu olevan tomaattipohjaisella kastikkeella tarjoiltavat uppopaistetut kanapallerot, jotka ovat mukavan rapeita pinnalta, mutta meheviä sisältä. Ottaen huomioon, että kyseessä on kouluruokala, tämä on mielestäni kelpo saavutus, sillä friteerattu ruoka menettää aika nopeasti rapsakan pintansa ja muuttuu löllöksi taikinakuorrutteiseksi lihaklöntiksi, etenkin jos se tarjoillaan kastikkeen kera. Ehkä kananpalojen suosio johtaa siihen, että ne eivät kauaa ehdi linjaston pöydällä odottaa noutajaansa, vaan yleensä pikemminkin käy niin päin, että oppilaat odottelevat kanojaan.

Kuten suurin osa muistakin lounaslinjaston seteistä, myös tämä toistaa lisukkeidensa osalta jo useampaan otteeseen nähtyä kaavaa, eli salaattia, tomaattiviipale, riisiä ja misokeitto. Misokeitto sentään vaihtaa rakennettaan aika-ajoin, eli joka päivä ei tarvitse tietenkään syödä samanlaista soppaa.

Syön "chikinfurai"ta, eli friteerattua kanaa verrattain harvoin, koska se ovat niin raskasta ruokaa, ja lisäksi kanan syöminen on alkanut ahdistaa entistäkin enemmän parin koulumatkan varrella olevan ison häkkikanalan vuoksi. Joka kerta kun pistää kanaa suuhunsa, ajattelee vain niitä häkkeihin tungettuja eläinparkoja, joilla hyvä jos on edes mahdollisuus kääntyä kopissaan. Kun tätä todellisuutta joutuu tosiaan todistamaan joka ikinen arkiaamu, on vähän vaikeaa vain sulkea silmänsä - ja ihan hyvä niin, osaapahan arvostaa mitä syö, ja samalla suunnata kulutustottumuksiaan vähän paremmille urille.