Moni turisti näyttää olevan temppeli- tai pyhättöalueelle astuessaan hieman huuli pyöreänä. Mitä pitää tehdä? Miksi ihmiset pesevät käsiään? Pitääkö minun nyt rukoilla jotain buddhaa?
Kenchoji-temppeli.
Temppelialueet ja pyhätöt ovat pyhiä paikkoja siinä missä kristityille kirkko. Samalla nämä upeat, jopa yli tuhatvuotiset rakennukset ovat kuitenkin myös usein tunnettuja nähtävyyksiä, ihan kuten vaikka Helsingin tuomiokirkko, joten niiden alueilla liikkuu paljon turisteja, jotka eivät ole tulleet paikkaan suorittaakseen uskonnollisia riittejä. Kuitenkin meiltä tietämättömiltä turisteiltakin odotetaan kohteliaisuutta, hyviä tapoja ja kunnioitusta sitä kohtaan, mikä muille ihmisille on pyhää, ja niinpä temppelille tai pyhätölle saapuessaan olisi hyvä suurinpiirtein tietää, miten siellä tulisi käyttäytyä.
Japanista löytyy pääasiassa kahden uskontokunnan edustajia - shintolaisia ja buddhalaisia. Suuri osa ihmsistä tosin osallistuu molempien uskontokuntien riitteihin, ja nämä uskonnot elävätkin Japanissa sulassa sovussa rinnakkain.
Shinto-uskonnon pyhättöihin mennessä ensimmäisenä vastaan tulee yksi tai useampi torii-portti, jotka merkkaavat pyhätön sisäänkäyntiä. Usein heti sisäänkäynnin yhteydessä on rituaalinen puhdistautumispaikka, jonka vedessä pestään kädet, ja usein myös suu. Vesi kaadetaan pitkävartisella kipolla altaasta käsille, ja mikäli haluaa puhdistautua perusteellisesti, hörpätään kämmenelle kaadettua vettä hieman suuhun. Vettä ei niellä, vaan se se syljetään sievästi pois suusta. Mikäli suun puhdistaminen tuntuu epämiellyttävältä, sen voi jättää kuitenkin välistä, sillä useat japanilaisetkin tyytyvät pesemään vain kätensä.
Pyhättöalueelta löytyy rukouspaikka, jonka edustalla on useimmiten puinen arkku. Tähän arkkuun heitetään ensin kolikko tai pari (esim. kymmenen yenin kolikoita), sen jälkeen kumarretaan kädet yhdessä rinnan edessä kaksi kertaa, rukoillaan hetki, taputetaan käsillä kaksi kertaa, ja kumarretaan jälleen. Taputukset tehdään, jotta herätettäisiin jumalien, eli kamien huomio. Joillakin pyhötöillä on myös gongi tai jokin vastaava tätä tarkoitusta varten.
Omassa tapauksessani rukoileminen shintopyhätöllä tai buddhatemppelillä sopii aivan hyvin omaan maailmankatsomukseeni, joten en koe sitä mitenkään outona tai hankalana asiana. Mikäli rukoileminen eri uskontokunnan pyhässä paikassa ei kuitenkaan sovi esimerkiksi omaan vakaumukseen, tai tuntuu muutoin tukalalta, voi sen jättää välistä. Tällöin kannattaa jättää menemättä kokonaan pyhätön pyhimpään osaan, eli rukouspaikkaan, ja tarkastella menoa mieluummin sivusta. Kannattaa myös muistaa, että vaikka useimmiten pyhättöjen alueella valokuvaus on sallittua, ei valokuvaaminen rukouspaikassa ole aina välttämättä suotavaa, tai edes sallittua.
Shintopyhätöiltä löytyy yleensä myös puisia pieniä laattoja, jollaisen vierailija voi ostaa, kirjoittaa laattaan toiveensa ja ripustaa sen sitten muiden laattojen joukkoon niille varattuun paikkaan. Usein ihmiset kirjoittavat laattoihin toiveita rakkaudesta, menestyksestä tai terveydestä ja pitkästä iästä.
Kenchoji-temppelin rukouspaikan urhiarkku
Buddhatemppeleillä käyminen ei eroa suuresti shintopyhättöjen käytännöistä. Myös buddhatemppeliltä löytyy samankaltainen urhiarkku, kuin shintopyhätöiltä, joihin ennen rukoilemista heitetään rahaa. Buddhatemppelillä kolikon heiton jälkeen yksinkertaisesti rukoillaan hetki hiljaa, jonka jälkeen poistutaan taka-alalle.
Buddhatemppeleiltä löytyy usein myös jonkinlainen suitsukkeenpolttopaikka. Temppelillä vierailija voi ostaa suitsukkeen, joka sytytetään ja huiskautetaan eleettömästi kädellä sammuksiin. Tämän jälkeen suitsuke asetetaan hiekkaan niille varattuun paikkaan, ja suitsukesavua leyhytellään kädellä itseä kohti. Suitsukesavun uskotaan parantavan ja viistastuttavan.
Pyhätöillä ja temppeleillä myydään myös onnea tuovia amuletteja - joku auttaa tervehtymään, toinen turvaa liikenteessä ja yksi voi auttaa vaikkapa menestykseen pääsykokeissa. Lisäksi temppeleiltä ja pyhätöiltä löytyy ennustuslappusia, jotka ennustuksen lukemisen jälkeen solmitaan puun oksaan tai ennustuksille varattuun naruun. Näin tekemällä hyvän onnen ennustuksen pitäisi toteutua tai pahan tuurin hälvetä.
Loppujen lopuksi tärkeintä on kuitenkin muistaa käyttäytyä rauhallisesti, pitäytyä liiaksi puhumasta aiankaan suureen ääneen ja yksinkertaisesti nauttia pyhättöjen ja temppelien rauhasta.
Koska Kamakura oli ollut itselleni ensimmäisellä käyntikerralla todella hieno kokemus, ajattelin, että myös iskä ja Merja nauttisivat siellä käymisestä. Koska tiesin, että kaikkia temppeleitä ei ehdi yhen päivän aikana näkemään, päätin, että teemme kirroksen niin, että näemme pari sellaista kohdetta, joita minä en ollut vielä nähnyt, ja päätämme kierroksen jo aiemmin koluamalleni Kenchojin temppelialueen takana nousevalle vuorelle, josta on upeat näkymät yli Kamakuran aina merelle saakka.
Ensimmäisenä listalla oli Kotokuin-buddhatemppeli, jonka pihassa kohoaa reilun 13 metrin korkeuteen suuri pronssinen buddhapatsas, Daibutsu. Vaikka tämä Kamakuran tunnetuin nähtävyys onkin upea, etenkin ottaen huomioon, että se on tehty 1200-luvulla, oli pronssibuddha minulle kuitenkin tavallaan pettymys. Paikka oli kaukana muista tärkeimmistä nähtävyyksistä, joten pitkän kävelyn jälkeen odotti jotenki näkevänsä jotain todella erityistä. Vastassa oli upea, iso Buddhapatsas, mutta eipä oikeastaan sitten mitään muuta. Tästä viisastuneena, suosittelenkin, että mikäli aika on rajattu, niin se kannattaa kyllä käyttää ennemmin Kamakuran keskustan ja kukkuloiden temppelien kiertelyyn, kuin siihen, että kävelee muutaman kilometrin katsomaan jättimäistä kivimöhkälettä - ellei sitten satu olemaan buddhalainen. :)
Itse asiassa, ennen pronssibuddha oli suuren temppelin sisällä, mutta joskus 1400-luvun lopulla suuri tsunami pyyhkäisi temppelin menessään, ja vain raskas pronssibuddha jäi jököttämään paikoilleen. Siitä lähtien buddha onkin saanut istua ulkoilmassa. Buddhan sisälle pääsi kurkistamaan paria kymmenen yenin kolikkoa vastaan. Budhan pään sisällä saattoi ihmetellä 1200-luvulta peräisin olevia pronssivalajien käsityötä, sillä valosten liitoskohdat olivat näkyvissä, ja lisäksi valantatekniikkaa havainnollistettiin piirroksin infotaulussa.
Aikamme Buddhaa tuijoteltuamme palasimme Kamakuran aseman tuntumaan, josta kuljimme vilkasta, kapeaa ostoskatua Komachi-dooria pitkin Tsurugaoka Hachimangu -pyhätölle, joka on Kamakuran tärkein shintopyhättö. Se on rakennettu, ja sen jälkeen laajennettu 1000-luvun alussa shogunien toimesta, ja palvelikin samuraiden tärkeänä pyhättönä. Pyhättö oli ehdottomasti käymisen arvoinen paikka, sillä sen ympäristöstä löytyi lukuisia mielenkiintoisia pieniä rakennuksia, kauniita lampia pikkupuutarhoineen, sekä hienoja, punaisia torii-portteja. Muutamia japanilaisia oli ilokseni liikkeellä myös yukatoissa, eli puuvillaisissa kesäkimonoissa, mikä antoi Tsurugaoka Hachimangun kuville oman kesäisen vivahtensa.
Pyhätöltä jatkoimme jo aiemmalta Kamakuran reissultani tutulle Kenchoji-temppelille. Levähdimme hetken temppelin teehuoneen rauhallisella terassilla, jonka jälkeen lähdimme kiipeämään Kamakuran kukkuloille Ten-en-vaelluspolkua pitkin. Noustuamme hikoillen muistaakseni noin 160 rappusta, pääsimme näköalapaikalle, joka oli harmiksemme täysin pilvessä. Pilvinen kukkula oli kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoinen paikka, sillä tuntui kuin olisi ollut kauhuelokuvan kuvauspaikalla savukoneiden tupruttaessa täysillä valkoista usvaa koukeroisten puiden ja sammaleiden peittämien kivipatsaiden lomaan.
Saa nähdä, tuleeko Kamakuraan tehtyä vielä kolmaskin reissu joskus loppuvuodesta. Ainakin vielä näkmättömiä temppeleitä ja pyhättöjä riittäisi yhä kierrettäväksi, ja ovathan ne jo nähdytkin tapukset omalla tavallaan erilaisia eri vuodenaikoina. ;)
Jo ennen Japaniin muuttoani olin surffaillut netissä ja tutkinut, mitä kaikkea täältä nykyisen kotikaupunkini lähistöltä oikeastaan löytyy. Ihastuin etenkin siihen, miten paljon Tokiossa on erilaisia, ihastuttavia puistoja. Voisin istuskella puistonpenkillä vaikka koko päivän - lukea, piirtää, kuunnella musiikkia ja syödä välillä eväitä. Useimmiten tähän saakka puistoissa käyminen on jäänyt kuitenkin lähinnä turistikierroksiksi, joissa katsastetaan puisto läpi suhteellisen pikaisesti ja jatketaan matkaa seuraavaan kohteeseen.
Mikäli maisema ei valmiiksi ollut jo täydellinen, niin haikaran asettuessa lampea reunustaville kiville, se ainakin viimeistään tuntui olevan sitä.
Isäni ja hänen kihlattunsa Merja ovat tällä hetkellä vierailulla Tokiossa, joten yhtenä päivänä viime viikolla kierroksemme keisarin palatsilta Yasukunin pyhätölle jatkui Iidabashin kautta yhdelle Japanin komeimmista japanilaistyyppisistä maisemapuutarhoista, Koishikawa kourakuenille. Vaikka emme sinänsä ehtineet kiertää edes puistoa kovin pitkään, kokemus oli kuitenkin jollain tapaa melko pysähdyttävä.
Koishikawa kourakuen oli yksi kauneimmista paikoista, joissa olen käynyt. Puiston keskellä on suuri lampi, joka jatkuu kiemurrellen ympäri puistoa. Lammessa lipuvat kaikessa hiljaisuudessaan tulipunaiset, valkoiset, kultaiset ja syvän mustat karpit, joiden seassa polskuttelee myös jokunen kilpikonna. Jokainen puiston osa näyttää erilaiselta eri paikasta katsottuna, joten Koishikawa kourakuen tarjoaa suhteellisen pienestä koostaan huolimatta tavattoman paljon nähtävää etenkin valokuvausintoisille. ;) Puiston reuna-alueet ovat kumpuilevia, jopa korkeita ja kuvastavatkin vuoria ja Japanin jylhiä maisemia, joita pienet purot ja vesiputoukset piristävät siellä täällä. Japanilaisessa maisemapuutarhassa kaikki onkin tarkkaan mietittyä ja kullakin elementillä on oma merkityksensä. Koishikawa kourakuenista löytyy mm. täydenkuun silta, erästä Kyotossa kohoavaa vuorta ilmentävät vanhat, jyrkät kiviportaat, kilpikonnan muotoinen ikuisuutta symboloiva saari ja elämän hetkellisyyttä kuvaavia sudenkorentoja. Täydellisyyttä hipovasta organisoinnista huolimatta puisto näyttää luonnolliselta, eikä tippaakaan teennäiseltä, kuten esimerkiksi ranskalaiset puutarhat, jotka upeudestaan huolimatta saattavat joskus näyttää kolmiopensaineen ja pallopuineen suorastaan teollisilta.
Kuvassa Koishikawa kourakuenin "levähdysmökki"
Koishikawa kourakueniin palaisin mieluusti vielä uudelleen - viettämään aikaa rauhassa istuskellen, jutustelle ystävän kanssa tai mutustellen obentou-laatikkoon kauniisti aseteltuja eväitä kuin japanilaiset ikään. :)
Vaikka lähestulkoon viimeiset kaksi kuukautta ovat menneetkin kierrellessä ympäri Tokiota ja lähikulmia varsin turistimaisissa merkeissä, varsinainen kesäloma koulusta alkoi vasta tällä viikolla. Pari viimeistä viikkoa meillä oli erilaisia asiantuntijaluentoja, jotka olivat erittäin mielenkiintoisia. Mm. Joshibissa opettavat kuuluisa japanilainen animaattori, mainoselokuva-AD ja lehtigrafiikan AD kertoivat omista uristaan ja esittelivät töitään. Luennoista olisi toki saanut enemmän irti paremmalla kielitaidolla, ja tällöin olisin myös voinut sanoa jotain näpsäkkää printtipuolen AD:n ilmiselvään leikilliseen kiusantekoon, kun hän kysyi luennon lopuksi, onko kenelläkään kysyttävää, ja kun aluksi käsiä ei noussut, hän jatkoi täpötäydessä audiotorossa: "Liisa? Nanika aru?" Tyydyin vastaamaan, että kiitos näin on hyvä, vaikka periaatteessa olisin voinutkin kysyä hänen töistään yhtä ja toista. X)
Viikko sitten päättyneet kevätlukukauden viimeiset kurssit olivat julistekurssi, sekä koko kevään jatkunut valokuvauskurssi. Julistekurssin aikana teimme kolme julistetta. Ensimmäinen tehtäväksianto oli New Yorkin Modernintaiteen museon MoMA:n juliste, jonka aiheeksi valitsin Alphonse Muchan näyttelyn. Kyseistä julistetta tehdessäni sain ahdistuskohtauksen joka kerta kun japanilaiset lausuivat taiteilijan nimen, sillä se ei kyllä kuulostanut alkuunkaan siltä, miten Mucha oikeasti pitäisi lausua. Luokkatoverini eivät myöskään tajunneet kenestä puhun, ennen kuin lausuin itse nimen samalla tavalla väärin.
Toinen juliste oli jonkun edesmenneen merkkihenkilön elämään tai elämäntyöhön liittyvän näyttelyn juliste. Kyseisen julisteen piti olla pääasiassa japaniksi, joen sain taas taistella kanjimerkkien ihmeellisessä maailmassa. Sain myös jälleen huvittua nimikäännöksistä, sillä Tolkien, jonka näyttelyjulisteen tein, on japaniksi "Toorukin". Juu-u, kyllähän se kuulostaa vähän samalta kuin Tolkien, mutta... :D
Nämä kaksi ensimmäistä julistetta tulostimme täysikokoisina, eli B1-koossa koulun suurtulosteprintterillä. Printtaaminen oli aikamoista odottelua, sillä yhden julisteen printtaukseen meni 150 dpi:lläkin reilu puoli tuntia! Viimeinen julistetyö, Joshibin imago-juliste tulostettiin vain A3-kokoisena, eli sen tulostaminen oli huomattavasti helpompaa, mutta myös tylsempää. Toisaalta, kyseisen julisteen alkupräismitat ovat katujulistekokoa, eli vähän liian suuria, jotta koulu haluaisi kustantaa niiden printtaamisen.
Julistekurssi oli ihan mukava, mutta koska julistesuunnittelu ei ole koskaan ollut minulle se kaikkein mieluisin tai mielenkiintoisin alani osa-alue, vaikka se onkin ihan hauskaa, tuli kurssi suoritettua ehkä hieman läpi kahlaten verrattuna aiempiin teitto-, yritysgrafiikka- ja pakkaussuunnittelukrusseihin, joista nautin suunnattomasti.
Valokuvauskurssilla otimme filmikameroilla sekä mustavalko-, että värikuvia. Mustavalkokuvat kehitimme itse koulun valokuvauslaboratoriossa, mikä oli minulle äärimmäisen mielenkiintoinen kokemus. En ollut koskaan aiemmin kehittänyt kuvia, enkä kokenut opettajan hehkuttamaa "romantiikkaa", joka siinä hetkessä on, kun valotettu kuva laitetaan ensimmäiseen kehityslitkuun lillumaan, ja kuva alkaa hahmottua valokuvapaperille. Värikuvista teimme dioja, joita sitten katselimme luokassa. Valokuvauskurssilla minun piti esitellä töitäni useaan otteeseen hieman extemporena, mikä oli paitsi hirveää ja palan kurkkuun nostattavaa, myös erittäin kehittävää kielitaitoa ja esiintymiskokemusta ajatellen.
Valokuvauskurssin lopputyönä tein 50-sivuisen valokuvakirjan, joka käsitteli kokemuksiani Japanissa. Otin siis kuvia Japanista, japanilaisista ja japanilaisuudesta suomalaisesta näkökulmasta. Kuvia ei ole ryhmitelty teeman tai muiden rajoitteiden mukaan, vaan ne on järjestetty kirjaan siten, että katseluelämys olisi mahdollisimman mukava ja mielenkiinto pysyisi yllä pitkää. Esimerkiksi 5 sivua temppeleitä peräkkäin voisi olla aika yksitoikkoista, mutta ripoteltuna pilvenpiirtäjien, henkilökuvien, maisemien ja ruokakuvien lomaan, katsoja pystyy toivoakseni paremmin keskittymään kuhunkin kuvaan.
Tämän lisäksi yritin tehdä kokonaisuudesta visuaalisesti miellyttävän järjestämällä kullekin aukeamalle suurin piirtein samaan värimaailmaan kuuluvia kuvia. Tulostin sivut valokuvapaperille koululla, sidotutin kirjan Shinjukun Kinkos-liikkeessä ja printtasin siihen kannet valokuvausluokan isolla A1-kokoisella tulostimella ihanalle mattapintaiselle valokuvapaperille. Olen lopputulokseen varsin tyytyväinen, vaikka useisiin sivuihin tulikin suureksi harmikseni hieman ohuita tulostimen aiheuttamia musteviiruja.
Nyt sitten vain toivomaan, että saan Suomessa valokuvauksen kakkoskurssin hyväksiluetuksi tällä kirjalla, vaikka Suomen kurssilla käsitelläänkin tietääkseni studiokuvausta, eikä tämän kirjan sivuilla ole ainauttakaan studio-oloissa otettua kuvaa... :]
Tuossa reilu viikko taaksepäin tuli taas käytyä katselemassa vähän livemusiikkia. Menimme Tuukan, ja Tuukan kaverin Atsushin kanssa Shibuyan Livehouse Yaneuraan kuuntelemaan bändi-iltaa. Kyseisen keikkapaikan omistaa aiemmin toisella keikalla tapaamamme Platon-nimisen bändin rumpani Takeshi. Tuukka oli käynyt siellä jo aiemminkin, joten tapasimme Takeshin tyttöystävän, Chikakon Hachikou-koiran patsaalla, josta jatkoimme Yaneuraan.
Bändit olivat aloittelevia, mutta jälleen kerran hyvää kuunneltavaa. Ensimmäinen bändi esiintyi jopa ihkaensimmäistä kertaa - joskin bändin jäsenistä ainakin osa oli kyllä esiintynyt aikaisemmin muiden bändien kokoonpanoissa. Keikkalavojen uutukainen halusi tietää, mitä yleisö oli mieltä esiintymisestä, joten he jakoivat kaikille kyselylomakkeen, jonka sai halutessaan täyttää. Raapustin omaan lappuuni kannustavia harakanvarpaita, joita hiraganoiksi ja kanjeiksikin kutsutaan. X)
Valitettavasti minulla ei ole missään ylhäällä esiintyneiden bändien nimiä, sillä toisin kuin viime kerralla, emme saaneet hirveää mainospaperiläjää esiintyvien bändien tulevista keikoista, joista olisi voinut sitten luntata unohtaessaan bändin nimen, enkä myöskään raaskinut alkaa hankkia uusia cd-levyjä. Niinpä tämänkertaisen postauksen kuvissa on vain anonyymejä japanilaisia rokkareita, sekä yksi saksofonisti. :D
Suomalaiset karaokebaarit ovat jotain aivan hirveää. Joudut yksinäsi laulamaan tuntemattomien ihmisten edessä, tihrustamaan biisin sanoja pahimmassa tapauksessa joltain vanhalta telkkariruudulta ja kaiken lisäksi vielä valitsemaan biisin yleensä varsin iskelmärajoittuneesta valikoimasta, jonka helmetkin ovat yleensä jotain vuosien takaista Kirkaa, Dingoa tai Kari Tapiota.
Japanilaisella ja suomalaisella karaokebaarilla ei ole oikeastaan mitään muuta yhteistä, kuin karaoken perusajatus: lauletaan jotain tunnettua laulua musiikkinauhan päälle. Kun Japanissa mennään karaokeen, se tarkoittaa yleensä sitä, että mennään Karaoke-lafkaan, jossa maksetaan ns. vuokra karaokehuoneen käytöstä, yleensä noin puolen tunnin tarkkuudella laskutettuna. Karaoke huone on pieni huone, jossa on istumatilaa paikasta riippuen kevyesti ainakin reilulle kuudelle hengelle, mutta oikein tunnelmallisena iltana koppiin mahtuu varmasti yli kymmenenkin laulajaa, jos niin halutaan. Huoneessa on ainakin sohva tai jonkinlaiset muut istuimet, useimmiten pöytä, sekä tietenkin näyttöruutu, jossa karaoken sanat pyörivät. Jokainen seurue saa siis laulaa karaokea aivan omassa rauhassa, vähän niinkuin laulelisi Singstar-pelin tahdissa omassa olohuoneessaan kotona. Useimmiten huoneen vuokraan kuuluvat myös virvoitusjuomat, joita asiakkaat saavat kitata niin paljon kuin laulelon lomassa ehtivät. Alkoholipitoisemmista juomista ja pikkupurtavista joutuu maksamaan erikseen.
Karaokea japanilaiseen malliin (tosin kuvan hohdokas malli ja vielä hohdokkaampi valokuvaaja eivät ole japanilaisia)
Kävimme Eijan kanssa Sagami-Oonon tietääkseni isoimmassa karaokepaikassa, aseman tuntumassa. Ensimmäiset kymmenen minuuttia ihmettelimme kaukosäädintä, jolla laulettavat biisit valitaan, sillä sen käyttöliittymä oli tietenkin japaniksi. Painelin varmasti jokaista nappia, paitsi juuri sitä yhtä, josta biisi olisi lähtenyt käyntiin. Henkilökunnan avustuksella onneksi tajusimme lopulta, miten härveli toimii. Kyseiseen kaukosäätimeen syötetiin siis joko nappeja tai kosketusnäyttöä käyttäen halutun kappaleen numero, joita löytyi puhelinluettelon paksuisista kappaleluetteloista, ja tämän jälkeen painettiin sitä tiettyä nappulaa, josta biisi lähti käyntiin. Kappaleita saattoi myös varastoida muistilistaan, josta niitä saattoi sitten laittaa soimaan myöhemmin niin halutessaan. Biisivalikoima onkin myös ratkaiseva ero japanilaisen ja suomalaisen karaoken välillä, sillä valittavana on tuhansia kappaleita! Japaninkieliset ja ulkomaalaiset biisit ovat eri luetteloissa, mikä helpottaa huomattavasti tällaisen kanjilukutaidottoman etsintätyötä. Vietimmekin Eijan kanssa varsin nostalgisen laulutuokion mm. Spice girlsien, Abban, Aquan ja muiden 90-luvun hittien parissa. Itse yritin pysyä myös japanilais-kanadalaisen Monkey Majikin kyydissä, mutta nopeammat kohdat olivat minulle vähän liikaa. Olisin halunnut kokeilla laulaa myös japanilaisen SPITZ yhtyeen biisejä, mutta en millään saanut päähäni, mikä sen biisin nimi on, johon osaisin myös sanat ulkoa. Ruudulta japaninkielen lukeminen tarpeeksi nopeasti kun ei vielä ihan luonnistu.
Valikoimaa löytyy.
On ihanaa, että japanilaiset jakavat rakkauteni The Carpenters -yhtyettä kohtaan. Täältä löytyy paitsi levykaupoista, myös karaokesta The Carpentersia, ja useissa draamasarjoissa, mainoksissa ja muissa tv-ohjelmissa on äärimmäisen usein joko alkuperäisiä Carpentersin sisarusten kappaleita, tai niiden muunnelmia ja uudempia sovituksia.
Samaisena iltana kävimme myös katsastamassa auringonlaskun Shinjukun pilvenpiirtäjässä. Tämä oli kolmas kerta kun tuijottelen Tokion loppumatonta talomerta Metropolitan Government buildingin 45. kerroksesta, mutta en ole vieläkään kyllästynyt noiden maisemien katseluun. Valouvia tosin tuli näpsittyä tällä kertaa jo heman vähemmän kun viimeksi, mutta koska aiemmin olin nähnyt maiseman vain päivällä ja myöhään illalla, tällä kertaa piti räpsiä tietenkin auringonlaskuvalokuvia! :D Seuraavan kerran pitää varmaan mennä rakennukseen aamulla, niin saa kuvia metropolista myös aamuauringossa. ;)
Kun nyt Ponyon kautta kerran päästiin aiheeseen, niin jatketaan samalla linjalla.
Ghiblin museon kattotasanteen puutarhassa Laputan robotin kanssa
Olin kesäkuun puolella varannut minulle ja Eijalle liput animaatiostudio Ghiblin taidemuseoon, joka sijaitsee Tokion Mitakassa. Ghiblin taidemuseo on tosiaan sen verran suosittu käyntikohde niin japanilaisten kuin turistienkin keskuudessa, että sinne täytyy varata erikseen liput - ovella niitä ei edes myydä. Japanilaiset, japaninkielentaitoiset tai muuten vain kokeilunhaluiset voivat ostaa liput Lawson-ketjun konbinin Loppi-nimisestä punaisesta lippukoneesta, josta saa varattua paitsi lippuja Ghiblin museoon, myös esimerkiksi moniin konsertteihin ja urheilutapahtumiin. Lippuja saa hankittua myös ainakin joidenkin matkatoimistojen kautta, mikäli japaninkielisen lippuautomaatin kanssa taistelu ei kiinnosta. Liput pystyy varaamaan aikaisintaan kuukautta ennen vierailuajankohtaa, ja mikäli pelaa varman päälle, kannatta varaus tehdäkin jo niin aikaisin, niin ei ainakaan sitten harmita, että liput ovatkin jo menneet. Itse marssin Lawsoniin sisään, pyysin suoralta kädeltä myyjää avuksi, kun arvasin, etten kuitenkaan osaa lukea tarpeeksi hyvin automaatin kanjimerkkejä ja selitin japaniksi mitä haluan. Liput tulostettiin ja maksettiin konbinin kassalla, eivätkä ne muuten maksaneet kuin 1000 yeniä kappale. Varsin normaalitasossa liikuttaan verrattaessa muiden täkäläisten taidemuseoiden pääsymaksuun.
Rajoitetusta kävijämäärästä huolimatta Ghiblin museo oli varsin täynnä. Suurimmaksi osaksi näyttelyä sai katsoa kuitenkin suht rauhassa, vaikka välillä kiljuvat ja ryntäilevät pikkulapset ehkä hieman hankaloittivat Miyazakin ja kumppaneiden alkuperäispiirrosten lähempää tutkiskelua.
Ghiblin museo on rakennuksena varsin sokkeloinen, mutta se kyllä eittämättä sopii studion ja sen tuotosten luonteeseen. Museosta löytyy monta huonetta, jolla kullakin on oma funktionsa. Yhdessä huoneessa esiteltiin uusinta studion animaatiota Ponyoa ja sen tekoprosessia, yksi soppi keskittyi animaattorin työhön ja toisaalta taas löytyi studion animaatioihin keskittyvä lahjatavarakauppa, josta ostin itselleni kauan kaivatun, uuden avaimenperän. Museossa oli myös Totorosta tunnettu pehmoinen kissabussi, jonka kyydille saivat kiivetä museon onnekkaimmat kävijät, eli ala-asteikäiset ja sitä nuoremmat. Meitä "aikuisia" kyllä harmitti aivan julmetusti, ettei aikuisille ollut omaa kissabussia tai lupaa käydä edes vähän kokeilemassa istua lapsille tarkoitetun bussin sisällä. ;) Sen sijaan tyydyimme poseeraamaan Laputasta tutun jättirobotin kanssa museon kattotasanteella olevassa puutarhassa.
Ghiblin puutarhatyöntekijä hienossa työpuvussaan
Valitettavasti museon sisätiloissa ei saa ottaa valokuvia, joten kuvaamatta jäivät monet upeat yksityiskohdat, kuten mm. itselleni kaikkein antoisin näyttelyn osa, eli animaattorin työhuoneeksi sisustettu työhuone, joka näytti siltä, kuin Miyazakin alaiset olisivat juuri lähteneet lounastauolle ja tulisivat pian jatkamaan töitään. Senät olivat täynnä alkuperäisiä hahmotelmia, storyboardeja ja aivan sukomattomia animaation taustakuvittajien peitevärimaalauksia. Kynän pätkiä, peiteväri pulloja ja siveltimiä oli uskomaton valikoima - mukavaa huomata, miten paljon vielä nykyäänkin tehdään kuitenkin käsin, vaikka tietokoneet valtaavatkin alaa kovalla vauhdilla. Luultavasti käsityöläismeiningissä onkin Ghiblin animaatioiden upeuden salaisuus huolellisen suunnittelun, käsikirjoitustyön, työstön ja laadunvalvonnan ohella.
Sokerina pohjalla museossa oli myös kolme kertaa tunnissa 15-minuutin animaatiopätkänäytös, jonka museovieras sai käydä kerran haluamanaan ajankohtana katsomassa. Museossa esitettyjä animaatioita ei ole nähtävissä muualla, joten siinä mielessä kokemus on ainutlaatuinen. Me katsoimme hauskan päiväkotilaisista ja lasten mielikuvituksen vilkkaasta juoksusta kertovan pätkän.
Kvartetin viulistit
Palatessamme museolta Mitakan suuren puiston läpi juna-asemalle, pysähdyimme kuuntelemaan puiden siimeksessä lammen rannalla musisoinutta klassisen musiikin kokoonpanoa, joka iloksemme sattui soittamaan musiikkia myös Ghiblin animaatiosta Sen to Chihiko no kamikakushi (suom. Henkien kätkemä, eng. Spirited away). Ihastuttava kappale 'Itsumo nando demo' oli hyvä päätös reissulle satujen ja mielikuvituksen museoon. :)
Otsikon sanat ovat pyörineet varmasti niin minun kuin Eijankin päässä siitä lähtien, kun katselimme Ghiblin studion uusimman animaatioelokuvan, Kage no ue no Ponyon, englanniksi "Ponyo by the cliff by the sea". Kyseinen elokuva tuli ensi-iltaan täällä viime vuoden puolella, ja USA:n ensinäytös on elokuussa. Suomen teattereihin Miyazakin uutukainen saapunee 25.9., ja voin yllä omasta puolestani sanoa, että se kannattaa kyllä käydä katsastamassa!
Ponyo kertoo kalatytöstä, joka haluaisi olla oikea ihmistyttö. Ponyon seikkailut sopivat hyvin lasten katsottavaksi, mutta ihan Miyazakin "Kissojen valtakunnan" tyyppisestä lasten elokuvasta ei ole kysymys, vaan Ponyo innostaa kyllä vähän varttuneempiakin katsojia. ;) Elokuva on visuaalisesti taattua Miyazakin laatua ja japanilaiset ääninäyttelijät ovat loistavia. Miyazakin filmien lapsinäyttelijät ovat aina kuin suoraa jostain oikealta leikkikentältä - ei ripaustakaan liioittelua.
Olin odottanut heinäkuuta ja Ponyon täkäläistä DVD:n julkaisupäivää kuin kuuta nousevaa, joten kun se vihdoin oli Tsutayan, eli täkäläisen ison leffa-, musiikki- ja pelivuokraamon hyllyssä, se oli sieltä haettava. Mikä mukavinta, kämpässäni on DVD-soitin, joten saimme katsella Eijan kanssa Ponyoa ihan television ruudusta, eikä mistään läppärin 15-tuuman näytöltä. Ääniraita oli tietenkin japaniksi, mutta DVD:ltä löytyivät englanninkieliset tekstitykset. Ponyon katsominen osui myös ajankohdaltaan mainioon hetkeen, sillä olimme menossa käymään Ghiblin studion taidemuseossa seuraavana viikonloppuna. Siellä olisi mennyt Ponyo-osasto ihan ohi, jos ei olisi nähnyt kyseistä animaatiota. Ja olisi saanut vielä pian spoilereitakin! Suomalainen traileri lupailisi tällä kertaa jopa ihan hyvää äänityötä, vaikka Ponyon ääni kuulostaakin välillä vähän liioitellun lapselliselta. Sosuken äänessä on trailerin mukaan Akira Takaki, eli ilmeisesti suomiverioon on saatu myös hiukan japanilaisia aineksia. Englanninkielisen trailerin kuunneltuani olen sitä mieltä, että jos leffaa ei jostain kumman syystä halua alkuperäiskielellä katsella, niin sitten kyllä valitsisin ennemmin suomidubin, kuin jenkkiversion. Varoituksen sanana on sanottava, että trailerissa on tietenkin hieman spoilerielementtejä, niinkuin trailereissa nyt yleensäkin aina on:
Alla sama traileri japaniksi. Meistä oli jotenkin niin hauskaa, kun leffassa on Risa-niminen hahmo, jonka nimeä huudetaan sitten eräässä kohdassa "Liisa! Liiiiisaaaaa!":
Onneksi suomalaisessa versiossa on ilmeisesti Ponyon alkuperäiskielinen tunnari, sillä se on varsin mainio,ja Ghiblin studion vakiosäveltäjän Joe Hisaishin käsialaa. Kyseisessä tunnusbiisissä laulaa täkäläinen lapsinäyttelijä Nozomi Oohashi, joka teki täällä varsin tunnetun Hiroshi Aben rinnalla roolityön vasta loppuneessa koskettavassa draamasarjassa Shiroi haru, jota katselin iltaisin televisiosta välillä silmät punaisena.
Tällä hetkellä intoilen siitä, että Studio Ghiblin väki tulee luennoimaan Joshibiin parin viikon päästä! Olin ihan pompata tuolistani, kun luin koulun 3- ja 4-vuosikurssilaisille suunnatun "Joshibi Career carnival" -tapahtuman vieraslistaa. Pakko varmaan siis käväistä koululla vielä kesäloman alettuakin, sillä vaikkei paikalle nyt varmastikaan mikään Hayao Miyazaki ole tulossa, niin on mahtavaa päästä kuuntelemaan livenä studion taiteilijoita. Kyseisen tapahtuman luennot on pyritty rakentamaan niin, että ne auttaisivat opiskelijoita tulevaisuuden suunnitelmien ja työllistymisen kanssa. Voitteko kuvitella, että täkäläiset opiskelijatoverini voivat ihan oikeasti haaveilla olevansa mukana seuraavan Miyazakin pätkän tuottamisessa. Jotenkin uskomatonta...
Nyt kun suomalainen Anime-lehti on tullut ulos painosta ja istuu tukevasti (?) lehtipisteiden hyllyillä, voin kehottaa teitä katsastamaan heinäkuun numeron, johon kirjoitin jutun tokiolaisesta katumuodista. Tämän takia blogissani en ole liiemmin aihepiiriä valottanut.
Ihan ensitöikseni on sanottava, että minä en mikään muotiasiantuntija ole, ja pyrkinkin tekemään jutun nimenomaan "maallikon" näkökulmasta. Monille manga- ja animeharrastajille japanilainen muoti tuntuu usein tarkoittavan tavattoman räväkkää ja huomiotaherättävää pukeutumistyyliä - lolitamekkoja, miljoonia hiuspinnejä, värikkäitä ja kummallisia asukokonaisuuksia. Niitä toki löytyy Harajukusta ja sieltä täältä Tokion ja Osakan keskustoja, mutta pääasiassa kuitenkin nämä täkäläiset miljoonat ihmiset pukeutuvat mielestäni melko "normaalisti", joskin erittäin tyylikkäästi ja omaperäisesti.
Juttu valottaa omaa näkökulmaani siihen, mitä on tavallinen tokiolainen muoti - toki joukossa on niitä lolitojakin, kun niitä jutun kuvauspäivänä sattui kulkemaan vastaan Harajukussa sopivasti. Muutamiin ottamiini kuviin olen tyytyväinen, mutta toisalta taas toivoisin näin jälkikäteen, että olisin haastatellut ihmisiä vähän laajemmin. Haastatteleminen itsessään olikin aluksi ihan hirveää - jännitti ihan tavattomasti mennä pysäyttämään joku tuntematon tyyppi ja pyytä kuvaan. Haastattelut tein japaniksi, joka sekin nyt tietenkin hieman rajoitti kyselyjen laajuutta. Muutamien ihmisten kanssa oli kuitenkin ihan hauskaakin jutella, ja he kyselivät kysymyksiä myös minulta. Japanilaiset eivät tunnu ikinä lakkaavan ihmettelemästä sitä, että joku blondi puhuu japania.. :P Suurin osa haastateltavistani otti homman hyvällä asenteella ja toivotti vielä kuvaussessin päätteeksi onnea matkaan.
Luulen myös, että kuvaamisen ja haastattelun kannalta oli ihan hyvä, että olen nuori nainen, sillä vaikka olisi kuinka toimittajan näköinen, niin kyllä itse ainakin olisin hieman varuillani, jos joku mies tulisi kysymään minulta tuosta vain kadulta, että saako ottaa kuvan. :P
Tulen tekemään täältä Japanista käsin Anime-lehteen juttuja jatkossakin, mutta niistä lisää sitten, kun se on taas ajankohtaista.
P.S. Loppuun myös muuten vielä muistutus ainakin sukulaisille ja kavereille, että Koululaisen kesän teemanumero "Räppäri" on myynnissä vielä heinäkuun ajan. Sieltä löytyy liuta minunkin käsieni tuotoksia - sarjakuva, tehtävä ja askarteluohjeita, joten jos kiinnostaa käydä kurkkaamassa,vielä ehtii! :) Suurin osa kyseisen lehden aineistosta on siis tänä vuonna oman graafisen suunnittelun luokkani tuottamaa, joten laatu on tietenkin taattu. ;)
Disney Landissa viettämämme 12-tuntisen jälkeen olimme aika finaalissa, joten seuraavan päivän päätimme viettää rennosti rannalla loikoillen. Pakkasimme puolen päivän maissa pyyhkeet, eväät ja vähän ajan vietettä reppuun, rasvasimme itsemme suojaan auringon polttavilta säteiltä, ja hyppäsimme junaan kohti Enoshiman saarta ja uimarantoja.
Enoshiman saarta ilta-auringossa
Enoshima on pikkuinen, jyrkkäpiirteinen saari lähellä Kamakuraa, reilun tunnin junailun päässä Tokion keskustasta, ja vain parikymmentä minuuttia Sagami-Oonosta. Enoshiman saaren edustalla mantereelta löytyy pitkiä hiekkarantoja, joille mekin siis suuntasimme aurinkoa palvomaan. Harmiksemme tosin aurinko päätti paistaa vain hennon pilvikerroksen läpi, ja Tyynen meren rannassa kävi kauhea viima - ei sillä että liiemmin kylmä olisi ollut, mutta hiekka pöllysi ikävästi, joten lekottelu rannalla jäi enimmäkseen istumiseen hiekan peittämällä pyyhkeellä. Kävimme kuin kävimmekin kuitenkin uimassa, huolimatta siitä, että meidän lisäksemme veteen ei uskaltautunut muita kuin muutama muu valkonaamaturisti. Vesi oli ihanaa, sellaista varmaankin parikymmentäasteista, ihan kuin Suomen kesässä parhaimmillaan. Japanilaiset tosin eivät vielä ui, sillä vesi on liian kylmää heidän makuunsa. Monet kävivät uittamassa jalkojaan, yksi poika kävi kastautumassa ihan rannan tuntumassa kiljuen ja juoksi nopeasti takaisin hiekalle.
Koska varsinainen rantaelämä oli tuulen tuiverruksessa hieman hankalaa, ja eväätkin saivat oman ripauksensa Enoshiman biitsin hiekasta, päätimme lähteä katsomaan, mitä itse saarelta löytyy.
Enoshiman saari on korkea, rosoisten jyrkänteiden ja kallioiden profiloima pieni saari lähellä mannerta. Sinne käveleekin helposti siltaa pitkin, eli mitään erillistä kulkupeliä ei tarvitse pyydystää. Saarelta löytyy saaren huipulla sijaitsevan näköalatornin lisäksi puutarhaa, temppeliä ja pyhättöä joka lähtöön. Mikäli on oikein väsynyt matkalainen, voi käyttää saaren huipulle kiipeämiseen maksullisia liukuportaita! Vaikka olimme seisseet jonottamassa Disney Landissa koko edellisen päivän, me emme moisiin laiskojen turistien houkutuksiin sortuneet, vaan kävelimme urheasti ylös saakka. Loppujen lopuksi nouseminen saaren huipulle ei mielestäni ollut edes niin kovin rankkaa väsyneenäkään. Näköalatornissa emme käyneet, ja omaan makuuni maisemat olivatkin ihan tarpeeksi upeita maan kamaraltakin katsottuna.
Kiersimme saaren ympäri kulkevan reitin ja päädyimme umpikujaan mantereenpuoleiselle kalliojyrkänteelle, josta olisi päässyt jotain kiertotietä pois aiemmin päivällä, mutta illalla se oli suljettu. Kallioilta oli kuitenkin mahtavaa katsella auringonlaskua, ja näimmepä vilauksen pilvien lomassa jököttäneestä Fuji-vuorestakin.
Huomatkaa horisontin keskustasta hieman vasemmalla pilvien seassa hahmottuva Fujin huippu. ;)
Saarella oli pääasiassa japanilaisia, ja varmaankin retkemme myöhäisestä ajankohdasta johtuen paljon nuoriapareja tuijottelemassa ilta-aurinkoa Tyynen valtameren yllä. Lisäksi Enoshima oli ihan täynnä kissoja. Niitä oli joka paikassa! Oli mustaa ja kirjavaa ja punaturkkista. Muutamat halusivat silityksiä, toiset lähtivät pakoon, kun niitä yritti kuvata. Yksi jökötti pyhätön portilla kuin joku vahtikissa.
Vahtikissa
Enoshimaa ja mannerta yhdistävän sillan päässä saaren puolella oli paljon pieniä liikkeitä, jotka myivät paikallisia herkkuja, turistikrääsää, postikortteja, traditionaalisia vaatteita, kuten yukatoja sekä japanilaisista kankaista tehtyjä käsitöitä.
Täydensin omaa puupiirroskorttikokoelmaani, jota olen tänne tultuani alkanut jonkin mielen oikun kautta kartuttamaan. Tällä hetkellä minulla on yksitoista erilaista korttia. Alkaakin pikkuhiljaa olla vaikeuksia muistaa liikkeissä asioidessaan, millaisilla kuvilla varustetut kortit minulta jo löytyy. Onneksi virhearvion sattuessa kortit voi aina lähettää Suomeen päin. ;)
Moni on sanonut, että jos kävisi Japanissa, ei kyllä mihinkään Disney Landiin aikaansa tuhlaisi. Taisin itsekin ajatella joskus niin, mutta loppujen lopuksi aloin miettimään, että onko sillä nyt oikeastaan eroa, käykö Disney Landissa Pariisissa, jossa kuuluisi ihmetellä Louvrea, riemukaaria ja muita ranskalaisia nähtävyyksiä, vai Japanissa? Varsinainen Disneyn aarteiden ihmettelyn mekkahan olisi tietenkin Amerikka, mutta ei sinne joka iikka pääse käymään. Sitä paitsi, Tokion Disney Landia on kuvailtu parhaiten organisoiduksi Disney-teemapuistoksi. Sinne siis!
Disney Land -porukkamme. Oikealla minä, alhalla Eija, kuten arvata saattaa.
Oikeastaan tarina meni kuitenkin niin, että japanilaiset ystäväni halusivat lähteä yhdessä Disney Landiin, ja kutsuivat minutkin mukaan. Alunperin reissun piti olla kesäkuussa, mutta siirsimme reissua heinäkuun alkuun, jotta ystäväni Eijakin ehtisi mukaan.
Teemaan sopien, melkein jokaisella ikään katsomatta oli jos jonkin sorttiset Mikin korvat tai muuta Disney-rekvisiittaa.
Jos joku nyt ei sattunut tietämään, niin Disney Land on siis teemallinen huvipusto tyypillisine huvipuistolaitteineen vuoristoradoista tukkijokiin ja kummituslinnoihin, mutta koko puisto on rakennettu Disneyn elokuvien hahmojen ympärille. Lavastukset ovat upeita ja siirtävät kyllä kyynisimmänkin ainakin jossan määrin Disneyn elokuvien ja satujen äärelle. Japanilaiset rakastavat Disney hahmoja, ja niitä näkee paljon ihan tavallisessa arjessakin - on paitoja, laukkuja, kännykkäkoruja ja maskotteja. Kodeissa on pehmoleluja ja kodin tarvikkeita Disney-hengessä. Niinpä Disney Land on paitsi suosittu perheiden retkikohde, myös kavereiden ja nuorten parien vapaa-ajanviettopaikka. Se kyllä näkyi paikan päällä, sillä väkeä oli aivan tavattomasti, ja ikähaarukka vauvasta vaariin. Joukossa oli myös paljon kiinalaisia ja korealaisia turisteja - länsimaiset naamat taas pystyi laskemaan kahden käden sormilla itsemme mukaan luettuna.
Disney Land Tokion maamerkki, upea prinsessalinna päivä- ja iltavalaistuksessa.
Mietin heti pian Disney Landiin saavuttuani, että onneksi lähdin sinne japanilaisten ja korealaisten kaverieni kanssa, sillä olisimme olleet Eijan kanssa siellä kaksistaan kyllä ihan pallo hukassa. Ensitöiksemme ryntäsimme viemään pääsylippumme eräälle Megumin kaverille, joka oli jonottanut meille piiiiitkässä jonossa teemapuiston aukioloajan alusta alkaen Fast Pass -lippuja uuteen Monsters Inc. -laitteeseen. Fast Pass -lipulla saa kiilata laitteeseen mennessään jonon ohi, mikä on ihan mukavaa, sillä jonot muutaman minuutin vuoristorata-ajeluun tai vaikkapa kummituslinnaan voivat olla jopa tuntien mittaisia! Jos olisin ollut liikkeellä itsekseni, en olisi varmaan uskonut silmiäni. Western landin vuoristorataan jonotimme esimerkiksi muistaakseni noin 120 minuuttia, eli kaksi tuntia! Kaksi tuntia pelkässä jonossa, ja sen jälkeen reilun viiden minuutin vuoristorata ajelu.. Ei kyllä olisi tullut mieleenkään missään Lintsillä tai Särkänniemessä jonottaa niin kauan mihinkään laitteeseen. Linnanmäen Space shotin muutamien kymmenien metrien mittainen jonokin ärsytti joskus niinä vuosina, kun se oli uusi laite. Disney Landissa kuitenkin oli ainoastaan yksi laite, johon pystyi kävelemään sisälle melkein suoraan, ja kaikkiin muihin piti jonottaa prista kymmenestä minuutista useampaan tuntiin. Niinpä Fast Pass -liput, joita nopeimmat onnistuivat saamaan puiston auetessa ja myöhemmin tiettyinä aikoina, olivatkin äärimmäisen mukava keino selvitä ainakin muutamasta laitteesta hieman lyhyemmällä jonotuksella.
Fast Pass Monsters, Inc. -laitteeseen.
Toinen asia, mikä tuntien jonottamisen lisäksi tuskin olisi tullut mieleenkään Suomessa huvipuistoreissulla, olisi lähteä matkaan aamulla kello kuusi, jotta ehtisi puistoon heti kun ovet aukeavat. En ole myöskään koskaan edes ajatellut, että huvipuistossa jaksaisi tai edes viitsisi viettää kokonaista päivää, mutta me tosiaan astelimme Disney Landin porteista sisään kello kahdeksan maissa aamulla, ja kävelimme ulos vasta puoli kymmenen aikaan illalla!
Päivä meni kuitenkin mukavasti, eikä jonottaminen kaveriporukassakaan sitten loppujen lopuksi ollut niin kauhea. Pisin jonotusaikamme taisi olla juurikin hieman yli kaksi tuntia. Fast Passeilla kiilasimme jonojen ohi ainakin kummituslinnaan, tukkijokeen, vuoristorataan ja keväällä 2009 avattuun, upouuteen Monsters Inc. -laitteeseen, jossa metsästettiin hirviöitä taskulampun valokeilalla liikkuvista vaunuista käsin. Monsters Incin jonotusalueen kyltissä jonotusajaksi arvioitiin noin neljää tuntia, joten olen onnellinen, että Megumin kaverit olivat hommanneet meille Fast Passit! Epäilen, että japanilaiset olisivat joka tapauksessa halunneet päästä näkemään kyseisen uuden laitteen, joten se olisi tietänyt ilman ohituslippua reilua neljää tuntia auringon paahteessa seisoskellen..
Suosikkilaitteeni Disney Landissa olivat ehdottomasti vuoristorata ja tukkijoki, jossa minä ja Eija pääsimme etupenkkiin kastumaan ihanasti kuuma päivän kunniaksi. Myös Karibian merirosvo-ajelu mahtavine lavasteineen ja liikkuvien ja puhuvine Johnny Depp -nukkeineen oli mainio. Vaikka kaikkien laitteiden lavasteet olivat upeita, harmittavan moni laitse itsessään oli loppujen lopuksi lähinnä istumista vaunussa ja seinien katselua. Mistään vauhdin hurmasta ei siis liiemmin päässyt nauttimaan edellämainittua vuoristorataa enempää, mutta eipä se minua liiemmin haitannut, kun tulen niin helposti pahoinvoivaksi pelkästä bussikyydistä...
Monsters, Inc. oli yksi suosikkilaitteistani Disney Landissa.
Varmaankin jokainen japanilainen ystäväni kysyi jossain välissä, mistä Disneyn hahmosta pidän eniten. Pienenä pidin ylipäätään tasapaksusti kaikista Disneyn animaatioista, mutta en koskaan mitenkään erityisestä jostain yhdestä. Yksi Disneyn, tai oikeastaan enemmän Pixarin animaatiostudion elokuva, josta pidin kuitenkin paljon sen ilmestyttyä joskus kenties yläasteaikoinani, oli Monsterit Oy. Niinpä olin kyllä aika inoissani valokuvailemassa Monsterit Oy:n hahmoja kyseisen elokuvan teemalaitteessa. Suosikkini Pallo-Masi herätti nostalgisia naurahduksia sohuessani taskulampulla ja yrittäessni ottaa hirviöitä kiinni valokeilalla.
Illan valoparaati. Ylemmässä kuvassa Kaunottaren ja hirviön pariskunta ja alemmassa kuvassa Peter Pan joukkioineen.
Kaikenkaikkiaan Disney Land oli paikka, jossa oli tosi hauskaa käydä, mutta en minä kyllä sinne varmaankaan toista kertaa menisi. Ensikertalaiselle paikassa upeine prinsessalinnoineen ja illan valoparaateineen oli kyllä ihmettelemistä, mutta koska en ole niin äärettömän suuri Disney-fani, tuskin viitsisin maksaa yli 4500 yenin, eli n. 35 euron lippua ihan heti uudelleen. Hauskaa oli silti, sitä ei voi kieltää!
Ystäväni Eija tuli käymään vierailulla täällä Tokiossa, joten jälleen oli vuorossa muutama turistikierros Tokion ytimeen.
Shibuyan kuuluisa ruuhkaristeys sateenvarjojen kera.
Torstai oli lukujärjestyksessäni opettajaton opiskelupäivä, joten päätin, että käytän sen kiertelyyn Tokiossa Eijan kanssa ja teen kouluhommia sitten illalla. Suuntasimme ensitöiksemme Harajukuun, josta Eija hankki itselleen sateenvarjon, sillä luonnollisestikin Eijan ensimmäisenä lomapäivänä piti sataa. No, toisaalta tulihan sitä sadetta sitten myöhemminkin, että olisi se varjo pitänyt joka tapauksessa jossain vaiheessa hankkia. Vaikka Harajukussa onkin kivoja vaatekauppoja, tällä kertaa ei tarttunut mitään mukaan. Minun ongelmani on vähän se, että haluan rauhassa hypistellä vetimiä ja mietiä onko jokin hyvä vai ei, mutta Harajukun liikkeiden myyjät ovat ainakin joissain tapauksissa välillä hieman ahdistavia. Ne tulevat hokemaan selän taakse "Juu, se paita on tosi ihana, vai mitä? Eikä maksakaan kuin 2500 yeniä!". Sitten kun menet japaniksi vastaamaan, että juu, onhan se nätti, niin nehän innostuvat kahta kauheammin kulkemaan perässä koko liikkeen mitan, kun tajuavat että minä jopa ymmärsin heidän myyntifraasinsa. Eräässä kaupassa, joka tosin ei ole Harajukussa, myyjätär huuteli koko shoppailukierroksen ajan, että kyseisessä liikkeessä on ihan hiiiiiiiirveen halpaa. Myyjättärien myyntiäänet ovat välillä myös niin nasaaleja ja kummalliesti venytettyjä, että pistää miettimään, miltähän he kuulostavat puhuessaan normaalisti. :) Vaikka tyrkyttämisell ei minulle mitään saakaan myytyä, pääosin japanilaisten vaatekauppojen henkilökunta on äärimmäisen auttavaista ja mukavaa, ja jatkuviin tervetuloatoivotuksiinkin tottuu. Mahtaa olla kummallista mennä Suomessa ostoksille, kun kukaan ei sano mitään, kun astun liikkeeseen sisään. ;) Se mikä kuitenkin joskus ärsyttää joissakin japanilaisissa vaatekaupoissa, on paitojen sovituskielto. Se on kuin ostaisi sian säkissä, enkä harrasta sikoja. Yhden sovittamattoman mekon olen ostanut, kun siitä näki päälle päin, että se mahtuu ainakin varmasti päälle, ja oli malliltaan väljä. Silti hieman ärsytti, kun sovituskoppiin pyrkiessäni myyjä sanoi, ettei yläosia saa sovittaa. -__-''
Harajukun reissulla käväisimme myös Meiji-jingun pyhätöllä, jolla vierailin melkeinpä ensitöikseni Japaniin lennettyäni huhtikuussa. Pyhätöltä jatkoimme Yoyogin puiston läpi kohti Shibuyaa, jossa lähinnä katselimme "maisemaa", eli korkeita rakennuksia, välkkyviä neonvalomainoksia ja ihmispaljoutta.
Ennen pyhättöän menoa pestään kädet ja joskus myös suu. Kuvassa Meiji-jingun pyhätön käsienpesupaikka.
Shibuyasta jatkoimme lopulta Machidaan, jossa pyörimme isossa Daison sadan yenin kaupassa ja näytin Eijalle shoppailupaikkoja, jotta hän voisi tulla Machidaan uudesaan itsekseen - se kun sijaitsee vain parin minuutin junamatkan päässä Sagami-Oonosta.
Koska Eija oli lennon jäljiltä varsin voipunut, ilta ja seuraava päivä menivätkin melko leppoisissa oloissa. Otimme perjantaina mm. hirveän läjän purikurakuvia pelihalleissa ja kiertelimme hieman Sagami-Oonoa.
Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.
Blogin aiemmat merkinnät kertovat vaihto-opiskelusta Japanissa aina hakuprosessista kotiin paluuseen saakka, kun taas tällä hetkellä keskityn kirjoittelemaan siitä, miltä tuntuu olla jälleen Suomessa, ihmettelemään yleisesti Japanilaisia ilmiöitä ja suunnittelemaan uusia Japanin reissuja.
Yhteyttä voi ottaa kommentoimalla blogitekstejä, tai henkilökohtaisemmin sähköpostitse riisa.ni [at] gmail.com
Vuosi Japanissa -kirjani löydät myynnistä esimerkiksi kustantajan nettikaupasta, jossa saat koodilla 'JAP15' -15% alennuksen normaalihinnasta. Kirja löytyy hyllyistä myös hyvin varustelluista kirjakaupoista! Valokuvia seikkailuistani Japanissa Kamerana Canonin EOS KissX2. Kittilinssin lisäksi käyttelen Canonin EF50mm f/1.8 II -objektiivia.