maanantai 28. joulukuuta 2009

Otakujen Akihabara maid-kahviloineen kaikkineen


Kesti puolisen vuotta, ennen kuin onnistuin raahaamaan itseni vihdoin syksyllä Akihabaraan. Moni oli ihmeissään. Puoli vuotta Tokiossa, enkä ollut kertaakaan käynyt tuolla elektroniikan, kummallisten figuurien, anime- ja mangajulkaisuiden ja vanhojen peliklassikkojen luvatussa kaupunginosassa. Minulla ei kuitenkaan ollu tullut vastaan mitään erityistä syytä lähteä tuonne toiselle puolelle Tokiota elektroniikkaostoksille, ja monet muut paikat menivät nähtävyyksinä Akiban ohi mielenkiintoisuudessaan, tai olivat muulla tavoin sattuneet olemaan sopivampia käyntikohteita.

Akihabarasta puhutaan halvan elektroniikan mekkana, joten voisi toki kuvitella, että tälläinen (terveesti) peleistä, tietokoneista ja kameroista kiinnostunut ihminen löytäisi Akihabarasta paljonkin liikkeitä, joihin tuhlata pennosensa. Fakta kuitenkin on se, että kotini lähistöltäkin löytyy samojen isompien elektroniikkaketjujen myymälät kui Akibastakin, ja kameranikin satuin bongaamaan sattumalta Golden weekin tarjousten aikaan halpaan hintaan ihan naapurista. Lisäksi Akihabarassa tarjonta on niin laajaa, ja ne oikeasti halvimmat liikkeet tuntuvat olevan vaikeasti löydettävissä kaikkien putiikkien paljouden keskeltä, vaikka toki varmasti tuon kaupunginosan useampan otteeseen kolunneelle se ei ole mikään ongelma.

Akihabaran Yodobashi Kameran elektroniikkaliike Akihabaran aseman tuntumassa. Yodobashi Kamera löytyy kuitenkin mm. tuosta muutman minuutin pyörämatkan päästä Machidastakin, joten mitäpä sitä junailemaan ainakaan Yodobashin takia Akihabaraan saakka.

Niinpä siinä sitten kesti sen puoli vuotta, ennen kuin muutaman kaverin kanssa lähdin vihdoin katsastamaan kyseisen kuuluisan otakukeskuksen. Ensivaikutelma oli sama kuin muuallakin Tokiossa, eli väkeä oli paljon, mutta Akihabarassa oli mielestäni tavallista meluisampaa. Koska paikka on kuin teiden varsille pystytetty avomallinen ostoskeskus satoine liikkeineen, kauppojen sisäänheittäjien toistensa päälle huutelemat irasshaimaset ("Tervetuloa ostoksille!") saivat aikaan välillä suhteellisen kaaosmaisen huutojen sekamelskan. Se, minkä saattoi helposti panna merkille oli myös fakta, että paikassa oli paitsi erityisen paljon miehiä, myös aika paljon turisteja. En ole törmännyt japanissa ihan hirveän usein ulkomaalaisiin, jos vertauskohtana on se, miten paljon ihmisiä maassa ylipäätää on. Niinpä Akihabarassa tuntui, että kameroidensa kanssa ympäriinsä sohivia länkkäreitä osui silmään siellä täällä.

Tämä kuva kertonee Akihabarasta enemmän kuin tuhat sanaa.

Se, mikä katukuvassa myös pistää silmiin ovat maid-, eli meidokahviloiden mainostytöt, jotka havittelevat asiakkaita kahviloihinsa. Mikäli joltain on sattunut menemään ohitse, meido-kahvilathan ovat siis kuppiloita, joissa pääasiassa ei suinkaan ole hyvä ruoka tai laadukas sumppi, vaan kahvilan tarjoilijat, jotka ovat pukeutuneet suloisiin, useimmiten sisäkkötyylisiin asuihin. Kahviloiden päätehtävä on tarjota asiakkaalleen paitsi varmasti sitä silmän iloa, myös roolileikkiä - asiakasta kohdellaan kuin kartanon isäntää tai emäntää ja puhutellaan välillä ties millä kuninkaallisten tasolle yltävillä kohteliaisuusmuodoilla, huolimatta siitä, että asiakas oikeasti olisikin putkimies tai jonkun naapurissa seisovan elektroniikkaliikkeen varastotyöntekijä - tai hölmistynyt turisti.


Koska hauskoja kokemuksia ei varmaan koskaan voi olla liikaa, ja koska seurueemme jäsenistä oli kenties jossain määrin vähemmän noloa mennä kummallisiin maid-kahviloihin isommalla porukalla kuin yksinään, päätimme ottaa erään kadulla flaiereita jakaneen, hörselömekkoon pukeutuneen tyttösen neuvosta vaarin ja pistäytyä hänen suosittelemassaan kahvilassa. Tyttö tietenkin saatteli meidät kadulta saakka sisälle, jutellen mukavia ja eläytyen täysillä rooliinsa supersöpönä kahvilan palvelusneitinä. Kahvilassa meidät istutettiin tuntitaksalla pöytään, jonka jälkeen tilasimme ylihinnoitellut juomat ja parit ranskanperunat.

Se, että kahvilan henkilökunta oli äärettömän kohteliasta ja välillä suorastaan ällösöpöä kikatuksineen ja koiranpentuilmeineen, ei ollut sinänsä mikään yllätys, mutta asia, josta järkytyin oli tapa, millä japanilaiset asiakkaan menivät leikkiin mukaan. Juoman tilauksen yhteydessä tarjoilijatar tuli tekemään aina "taian", jolla juomasta tulisi "superherkullista". Asiakkaan piti sitten piirrellä ilmaan sydämiä tarjoilijan, eli meidon ohjeiden mukaisesti, ja tämäkös tuntui olevan nelikymppisistä äijistä tosi hauskaa. Suurinta viihdettä oli kuitenkin seurata, kun nämä samaiset pukuherrat pelailivat lisämaksusta meido-tyttöjen kanssa lautapelejä. En ole koskaan kuullut keski-ikäisen miehen hihittelevän sillä tavoin, tai käyttävän niin epäaikuismaisia "Jippiii! Minä voitin, minä voitin!"-kiljahduksia kuin mitä kahvilassa välillä kajahti ilmoille. Pyörittelimme omassa seurueessamme silmiämme naurua pidätellen, emmekä oikein tienneet miten päin olisimme olleet. Meistä oli myös huvittavaa, että joku pariskunta näytti tulleen treffeille kyseiseen kahvilaan kaikkien ympärillä keikistelevien sisäkköasuisten tyttösten keskelle. X) Siinä vaiheessa kun jotkut kahvilan asiakkaat olivat tarpeeksi monta kerta ottaneet maksusta valokuvansa valitsemiensa meidojen kanssa ja pukeutuneet tätä toimenpidettä varten mm. kummallisiin pörröisiin eläinhattuihin ja hanskoihin, päätimme, että ehkä tämä on nyt nähty, vaikka aikaa olisikin ollut vielä jonkin verran jäljellä.

Harmi, ettei meidokahviloiden outoutta voinut ikuistaa kameran muistikortille, sillä kuvaaminen on suurimmassa osassa maid-kahviloita kielletty ostettavien valokuvien tuomien lisätulojen toivossa. Muutamissa kahviloisa tosin tavallista huomattavan paljon korkeampaan tuntitaksaan sisältyy myös vapaa mahdollisuus valokuvata kahvilan henkilökuntaa.


Maid-kahvilat ovat toimintaperiaatteiltaan ihan viattomia paikkoja, ja ei kai siinä, jos joku haluaa moista leikkiä harrastaa, mutta tällaisessa maallikossa moiset pelleilyt saavat aikaan lähinnä vaivautuneen ja hölmistyneen olon, sekä kummastuneita kulman kohotteluita ja silmien pyörittelyjä. Yritäppä pokkana toistaa meidon perässä söpöllä äänellä lorua, jota ilman kaakaosi ei maistu laisinkaan niin herkulliselta. Ja muista piirrellä samalla etusormilla niitä sydämiä lasin ympärille. Joo-o. Kyllä taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta moisessa kuppilassa, vaikka hyvät naurut saatiinkin taikoja tehdessämme. X)

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Shokudoun sapuskat 14.

Vaikka loma on jo alkanut, ruokalan sapuskoja on kuvattuna varastoon sen verran, että parin viikon lomasta pitäisi selvitä ongelmitta. Koska shokudoun erilaiset nuudelit ovat jäneet täysin paitsioon, täytynee tällä kertaa esitellä teille suuri suosikkini, koko ruokalan halvin ateria, kakenuudelit.

かけうどん - Kakeudon


Kake-nuudeleita saa ruokalassamme sekä ohuilla sobanuudeleilla, että paksummilla udon nuudeleilla. Kakenuudelit ovat nuudeleita yksinkertaisimmillaan - soijasta, dashista ja mirinistä sekoitetussa kuumassa liemessä on nuudeleita, joiden päälle on ripoteltu hienoksi silputtua kevätsipulia. Koulullamme annokseen kuuluu myös wakame-levää, joka tuo muuten varsin simppeliin ruokalajiin hieman lisämakua ollen samalla myös ihan terveellinenkin lisuke.

Kakenuudelit ovat helppo tapa tutustua joskus aika eksoottisiinkin nuudeleihin, sillä liemi on herkullista sellaisenaan, ja annos on yksinkertaisten ainesosiensa ansiosta positiivisessa mielessä yllätyksetön. Kakeudon ja kakesoba ovat vähän väliä kouluruokalistallani myös ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että iso, mahan täyttävä kipollinen nuudeleita soppineen maksaa vain vaivaiset 200 yeniä. Opiskelijabudjetin kannalta siis ruokalajien aatelia!

Joulu Japanissa


Joulu Japanissa on ollut aika erilainen kuin aiempina vuosina viettämäni joulut, vaikka mukaan mahtuukin aattoaamuna keitetty riisipuuro, sekä äidin Tokioon raijaamat suklaat, vastaleivotut kanelipullat ja piparkakut. :D

Riisipuuro tehtiin tietenkin riisikeittimessä. Ja söin oman annokseni misokeittokulhosta, kun lautasia ei riittänyt kaikille. :D

Yleensä Suomessa aatto sujuu perheen parissa kotona Pohjanmaalla suomalaisittain varsin perinteisissä merkeissä. Sain tänäkin vuonna jouluksi luokseni tosiaan äidin, joka tuli miesystävänsä Rossin kanssa pariksi viikoksi Tokioon lomalle, mutta aurinkoinen, lämmin jouluaatto Yamanote-linjaa kiertäen ja Tokion lahdelle Odaiban rannoilta tuijotellen oli kyllä ehkä vähän muuta kuin mitä joululla yleensä ainakin Suomessa tarkoitetaan. Ei sillä, että se olisi yhtään haitannut - kyllä niitä kinkkujouluja tähän elämään vielä mahtuu. Enkä edes oikeastaan pidä suomalaisesta jouluruoasta, joten Shinjukussa nauttimamme japanilainen ruoka kelpasi oikein hyvin joulupäivälliseksi.

Tokion lahti Jouluaaton auringossa

Japanilaiset eivät yleensä liiemmin joulua vietä. Saimme turisteillakin suhteellisen rauhassa, sillä suurin osa ihmisistä oli töissä - vastaan tuntui tulevan etenkin Odaibassa vain pariskuntia käsi kädessä joulutreffeillään ja junissakin mahtui puolen päivän aikaan jopa istumaan.

Jotta pilvenpiirtäjien ja jokseenkin futurististen maisemien lisäksi saataisiin vähän joulutunelmaakin pintaan, menimme illalla äidin ja ystäväni Eeron kanssa kuuntelemaan japanilaista joulun jumalanpalvelusta Suomi-kirkolle Tokion Nakanoon. Kynttilöin hämärästi valaistu joulukirkko oli tunnelmallinen ja mukava kokemus, ja joululaulujen laulaminen japaniksi hauskaa, etenkin niiden kanjien kohdalla, joita en osannut lukea.

Joulukirkko ennen kynttiläjumalanpalveluksen alkua

Ihan paketeitta en myöskään jäänyt - kummitäti, kummisetä, ystävät, serkku, sisko ja Jason, sekä ihana, entinen anoppini olivat muistaneet minua joululahjoilla, ja lisäksi vaatekaappini ovet ovat täyttynet hyvää vauhtia Suomesta tulleista joulukorteista. On ollut tavattoman ihanaa, kun ihmiset ovat muistaneet minua vaikka olen täällä kaukana. Jokainen postilaatikosta löytynyt kortti on ollut leveän hymyn arvoinen. Suurin osa myös näytti tietävän, mitä täällä kaukomailla kaivataan, ja nyt on sitten kyllä Fazerin tuotteet edustettun tässä taloudessa taatusti vaihdon loppuun asti. ;)

Vuoden joululahjasaldo

Kuten asiaan kuuluu, kävimme illalla ostamassa tavaratalosta myös joulukakun, jollaista olivat hankkimassa sadat muutkin herkkusuut. Joulukakku on ehkä niitä muutamia harvoja asioita, jotka Japanissa jouluun yhdistetään, joten jonot konditoriatiskeille olivat pitkiä. Löysimme yhdeltä leipomolta kuitenkin sattumalta sopivan hintaisen ja oikein herkullisen kakun jonottamatta. Mukana tuli koristeet, kynttilät ja kaikki tarpeelliset tilpehöörit, joten illalla kämpälläni joululaulujen soidessa oli tunnelma taattu.


Äiti ja Ross lähtivät jouluaamuna junailemaan kohti Kagoshimaa ja tapaamaan Junkoa, ja minä taas vietin joulupäivää maassa maan tavalla, eli vaikkei perinteistä suomalaista joulua tänä vuonna tullutkaan, niin japanilaisittain perinteiset joulumenot tuli sentään koettua. ;)

torstai 24. joulukuuta 2009

メリークリスマス!Hyvää joulua!

Hyvää ja iloista joulun aikaa täältä Japanista kaikille blogini lukijoille, ystäville ja sukulaisille!

Kuvassa Joshibin kampuksen jouluvaloin koristeltu puu

tiistai 22. joulukuuta 2009

Niin paljon kakkuja, kuin haluat - se on Keekitabehoudai!

Tabehoudai on japanilaisten taattu tapa saada maha täyteen - ja ehkä vähän liiankin täyteen. 食べ放題, eli tabehoudai tarkoittaa ravintolaa, tai oikeammin ruokailutilannetta, jossa tietyllä rahasummalla saa syödä niin paljon kuin haluaa. Toinen vastaavia ruokapaikkoja kuvaava sana on バイキング (baikingu), joka viittaa nimenomaan buffettityyliseen tabehoudai-ravintolaan. Usein syömiseen käytettävä aika on rajoitettu. Suomessa hieman vastaava paikka olisi varmaan esimerkiksi RAX, mutta Japanissa tabehoudait eivät rajoitu vain roskaruokaan, vaan erilaisia tabehoudaipaikkoja on moneen lähtöön.

Mutta entä jos kakkuhammasta kolottaa, ja mieli halajaa herkkuja? No silloin mennään tietenkin keekitabehoudaihin, eli paikkaan, jossa saa syödä niin paljon kakkuja kuin haluaa. Yksi, ja tähän mennessä parista testatusta paikasta paras vaihtoehto on Sweets Paradise, joita sijaitsee ainakin Tokiossa muutamasakin kaupunginosassa, mm. kivenheiton päässä Shibuyan asemasta.

Sweet Paradisen hyviin puoliin lukeutuu ruokapaikan tunnelmallinen sisustus, mitä ei aina buffetravintoloista tosiaankaan löydy. Huomaatteko, kuinka kaikki asiakkaat jostain kumman syystä ovat naisia? ;)

Sweets Paradisen ruokavalikoimasta löytyy paitsi voileipiä, pastaa, keittoa, kareeraisua, jauhelihariisipaistosta ja salaattia, sekä sitten tietenkin se aika muhkea jälkiruokavalikoima. On suklaakakkua, kääretorttua, marenkipäälystettä, täytekakkua, juustokakkua, vihreäteekakkua, pehmistä, vanukkaita, hyytelöitä.. ja ehkä näyttävimpänä kaikista suklaalähde, johon voi dippailla hedelmiä, keksejä ja vaahtokarkkeja. Lisäksi kurkkuaan voi kostuttaa erilaisilla limsoilla, teelaaduilla, kahveilla ja makusiirapein maustetuilla soodavesillä.
Suklaalähde!

Yhden ja puolen tunnin lysti maksaa noin 1400 yeniä, joten aika halvalla pääsee ylensyömään. Huonoin puoli näissä tämän tyylin ravintoloissa onkin se, että ikinä ei osaa lopettaa ajoissa. Siinä vaiheessa kun maha, ja jopa pää muistuttavat, että nyt olisi ehkä kylläinen olo, niin jossain takaraivossa meihin kaikkiin iskostettu pieni pihiys muistuttaa, että olet kyllähän vielä pitää syödä, kun siitä kerran on maksettu! Niinpä olen parin kerran jälkeen päättänyt, että taidan silti mieluummin maksaa jostain tosi laadukkaasta ruoka-annoksesta ja rauhallisesta istuskelusta tunnelmallisessa ravintolasa, kuin siitä että saan ravintolakeikan jälkeen potea hirveää morkkista ja lyllertää ulos ravintolasta mahaani pidellen. XP Kannattaa silti ehkä tilaisuuden tullen käydä kokemassa silmien eteen aukeavan kakkumeren houkutus ainakin yhden kerran. Suomessa kun moista mahdollisuutta tuskin tulee vastaan.

Koska jotakuta ehkä kiinnostaa, loppuun valokuvakooste siitä, mitä sillä reilulla kymmenellä eurolla nyt sitten tuli syötyä:

Aloitin viisaasti: Pastaa, jauheliha-riisipaistosta ja salaattipöydän antimia.

Sitten pääsiin varsinaiseen asiaan. Kakut ovat erittäin hyvän kokoisia, parin haarukallisen kokoisia suupaloja, jolloin pääsee helpommin maistamaan ainakin melkein jokaista sorttia. ;)

Ja vähän lisää...

Jottei ihan rupeaisi ällöttämään, väliin taas vähän italian herkkuja ja raikasta vihreyttä.

No kukaan tuskin kuvitteli, että jättäisin suklaalähteen kokeilematta? Ei tosin ollut kyllä mitään maailman herkullisinta suklaata, vaikka belgialaiseksi mainostivatkin. Makuelämystä kuvaa parhaiten ehkä sana "pääsiäismunasuklaa".

Ja lopuksi cappucino kanelilla. Tietenkin join myös soodavesiä, teetä ja mehuja, mutta niissä nyt ei paljon kuvattavaa ole.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Maa, jossa talojen eristäminen on ilmeisesti tuntematon rakennusmetodi

Tuulee. Niin ulkona, kuin sisällä kämpässäkin.

Ei pelkästään siksi, että ilmatointi laite eli eakon puhaltaa lämmintä ilmaa huoneeseen yrittäen nostaa sisälämpötilaa 15 asteesta vähän ylemmäs, vaan myös siksi, että ulko-oven ja ikkunan pielien välillä käy hirveä veto.

Japanilaisissa taloissa on minimaaliset eristykset, joten mikäli lämmitin ei puhalla jatkuvasti, on kämpän sisällä melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kun lämmityslaitteena toimii kaasulla toimiva puhallin, joka on sijoitettu kämpän seinälle katon rajaan, kämppä lämpenee ihan mukavasti - yläostasta. Lattian tasossa taas on tarvetta villasukille, vaikka eakonin laittaisi puhaltamaan 26-astetta jatkuvalla syötöllä. Jotta lämpö pysyisi huoneessa hieman pidempään, pidän eteistilan ja asuinhuonen välistä väliovea kiinni. Niinpä eteistila keittiöneen ja vessoineen onkin monta astetta viileämpi kuin huone, jota ilmstointilaite lämmittää. Ystävälläni, toisella Tokion vaihtarilla, Eerolla on pohjaratkaisultaan samantyyppinen kämppä kuin minulla, joten naureskelimmekin, että kylmässä eteistilassa olevaan vessaan meneminen on kuin kävisi ulkohuussissa. :D

Eakonin käyttö lämmittimenä on sinäkin mieless esim. suomessa käytettävää lattia-/katto- tai lämpöpatterilämmitystä köykäisempi systeemi, että lämpötila huoneessa ei tosiaankaan ole tasainen, vaan nopesti laitteen sammuttamisen jälkeen lämmin sisäilma katoaa ovien ja ikkunoiden raosta pihalle. Kissat ovat ottaneet parvekkeeni suosioonsa ja makoilevat välillä parvekkeella olevan ilmstointilaitteen ilmanottolaitteen ja -filtterin lähettyvillä lämmittelemässä kuin Suomessa pakkasien aikaan vasta pihaan ajetun auton konepelleillä ikään. :D

Mikäli ilmstointilaitteen puhallus häiritsee yöunia, nukkumisesta selviää joten kuten kunnon untuvapeitolla, viltillä ja kunnon vaatekerroksella. Koska kaasu-, sähkö- ja vesilasku kuuluvat kiinteänä osana vuokraani, itse voin pitää lämmityslaitetta päällä aina kuin huvittaa, vaikka kaasun edesvastuuton tuhlailu käykin aika paljon luonteen päälle. Talven edetessä huomannut, kuinka kaasumittarin lukijan postiluukkuun jättämien kaasulaskun kuittien yeni-määrät ovat kohonneet kohoamistaan. Kesällä lasku oli parin tuhannen yenin paikkeilla kuukaudessa, joskus jopa vähemmän. Syyskuussa lasku oli aika mitätön, kun ulkolämpötila oli mukavat reilu parikymmentä astetta, mikä tarkoitti että sisälläkin oli automaattisesti noin parikymmentä astetta. Marraskuun lasku sen sijaan oli yli 10 000 yeniä. O_O Onneksi sitä ei tarvitse maksaa. En ihmettelekään, että japanilaiset ovat aika nihkeitä käyttämään lämmityslaitteita talvella. Heitä ilmeisesti häiritsee enemmän kaasulaskun nollat kuin sisäilman koleus. Niinpä sisäpukeutuminen onkin sen mukaista - kerrokset kunniaan. Ja kerrastot, joita saa vaikk UniQLOsta heat tech -kankaalla. Kaasun sijaan käyttään halogeenilämmittimiä, jotka lämmittävät vain pientä aluetta, ja ovat käteviä esimerkiksi yhden hengen talouksissa, kun halogeenin voi laittaa hohkaamaan lämpöään itseään kohti välittämättä siitä, että muutaman metrin päässä lämmittimestä on jo aika viileää.

Jotta kylmyys ei tuntuisi luissa ja ytimissä, japanilaiset käyttävät myös hassuja "Hokaron" -lämpölappuja, joita kiinnitetään vaikkapa paidan selkämykseen, mahaan tai laitetaan takin taskuun. Lämpölaput toimivat siten, että kun ne avataan pakkauksesta, lapun kemialliset aineet reagoivat jotenkin ilman kanssa ja tuottavat noin40-60 asteista lämpöä seuraavat yhdeksän tuntia. Sen jälkeen ne hohkaavat hieman pienemmällä teholla vielä muutaman tunnin. Japanilaiset ovat aivan ihmeissään, etteivät suomalaiset käytä moisia lämpölappuja. Sanoin, että en ole ikinä moisista kuullutkaan, ja että sähköllä lämmitettävä peitto tai matto (?!) ei ole kyllä mikään joka kodin härveli.

Jotta saisin vielä hieman tuntuvamman käsityksen japanilaisten talojen kylmyydestä ilmaisen eakonin posotteluni jälkeen, laite päätti tietenkin tuossa viikko sitten mennä lakkoon. Eräänä iltana ilmastointihärveli ei enää suostunut puhaltamaan lämmintä ilmaa. Yön mittaan kämpän lämpötila alkoi olla sellaisissa lukemissa, että nukuin kahdet housut, t-paita, pitkähihainen, sukat ja villasukat ylläni peiton ja viltin alla, ja hytisin edelleen. Aamulla kurkku oli karhea, ja olin saanut tarpeekseni. Lähetin e-mailia koulun kv-toimistoon, joka hoitaa vuokra-asioitani ja pyysin heitä lähettämään jonkun katsomaan eakonia. Leppoisa vuokraisäntä sitten tulikin puolen päivän aikaan tarkistamaan laitteen, puhdisti mustan pölyn peitossa olevat filtterit, joiden olemassa olosta minulla ei tietenkään ollut mitän käsitystäkään. Hän sanoi, että yleensä näissä asunnoissa asutaan lyhyemmän aikaa, joten välisiivouksen yhteydesä filtterit aina puhdistetaan, eikä ongelmia synny. Minä olen kuitenkin asunut täällä reilusti yli puoli vuotta ja käytellyt eakonia aika paljon, joten filtterit olivat täynnä kesän ja talven pölyjä, eikä lämmityslaite enää turvallisuussyistä mennyt päälle.

Halogeenilämmitin tuli jäädäkseen.


Vuokraisäntä toi minulle helpotukseksi väliaikaiskäyttöön halogeenilämmittimen, sillä hän ei ollut varma milloin Tokyo Gasista voitaisiin tulla tarkistamaan lämmitin ja uudelleenohjelmoiman se. Loppujen lopuksi Tokyo Gasin tyyppi pääsi kuitenkin käymään vielä samaa iltana, ja johan alkoi taas kämppä lämmetä. Ja nyt minulla on sitten halogeenilämmitinkin, kun eivät hakeneet sitä pois, ja tuskin hakevatkaan ennen kuin vuokrasopimus tammikuun lopussa päättyy. Pisteet kotiin! :D

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Shokudoun sapuskat 13.

Japanilaiset tuntuvat rakastavan eväitä. Niitä eivät syö vain helposti nälkäänsä turhautuvat pikkulapset, vaan eväslaatikoita kantavat mukanaan niin koululaiset, yliopisto-opiskelijat kuin työssä käyvät aikuisetkin. Joshibi ei ole poikkeus - joka päivä koulun ruokalassa on myös heitä, jotka tuovat mukanaan kotona valmistetun lounasboksin, obentoun.

お弁当 - Obentou


Japanissa joidenkin onnekkaiden, vielä kotona asuvien opiskelijoiden äidit jaksavat herätä joka aamu aikaisin valmistaakseen jopa täysi-ikäiselle tyttärelleen tai pojalleen terveellisen ja maittavan aterian koulupäivää varten. Joukosta löytyy myös niitä opiskelijoita, jotka valmistavat itse oman obentoulaatikkonsa, ja se jos jokin on mielestäni aika upeaa. Kotiäidillehän nyt ei kuitenkaan sinänsä välttämättä ole homma eikä mikään valmistaa aamuisin koko perheen obentout yhdellä kerta, etenkään jos siihen ajatukseen on totutellut pienestä pitäen oman äitinsä obentou-bokseista nauttiessaan, ja jos sattuu vielä pitämään ruoanlaitosta, mutta että opiskelija herää ennen koulupäivää niin aikaisin, että ehtii riisien keittelyn lomassa paistella parit kanan koivet, pilkkoa salaatin ja vielä asetella nämä kaikki sievästi omiin söpöihin, kuvioituihin paperivuokiinsa, niin sille voi jo nostaa hattua. Joidenkin äitien tai opiskelijoiden vaivannäkö lounasta varten hipuu välillä kyllä ymmärryksen rajoja. Minusta on upeaa, että lounashetkeen panostetaan, mutta välillä silti naurattaa hieman ne kakenmaailman koristukset ruokien lomassa, tomaattien syömistä varten mukaan sujautetut värikkäät coctailtikut ja pikkuruiset, söpöt laatikon sisään mahtuvat pullot, joissa on milloin soijaa, ja milloin salaatinkastiketta.


Obentoukulttuuri on mielestäni mielenkiintoinen ja hauska tapa tehdä lounashetkestä pieni päivän piristys, mutta kiireisellä yksineläjällä harvemmin on aikaa, tahi jaksamista herätä aamulla kukonlaulun aikaan tekemään ruokaa, vaikka sen riisikeittimen nyt voikin toki ajastaa jo edellisenä iltana siten, että riisit ovat aamulla haluttuun aikaan valmiita. Joskus kuitenkin sattuu olemaan aamuja, jolloin sitä aikaa on, ja tämän viikon torstaina käytin vapaahetken hyväkseni ja otin vasta ostamani, koko vuoden haikailemani obentoulaatikkoni käyttöön ensimmäistä kertaa. Bentouboksi täyttyi jäävuorisalaatista, sipulirenkaista, minitomaateista, kurkusta ja paprikasta, sillä sinä päivänä teki mieli kunnon salaattia.

Obentou pakataan tosiaankin kätevään, useimmiten mikron kestävään muovirasiaan, jossa tyypillisesti on kaksi sisäkkäin ja päällekkäin kasattavaa osaa. Koko komeus pysyy kiinni joko itse rasiassa olevalla klipsillä, tai sitten kuminauhalla, kuten oma bentouboksini. Lopuksi laatikko eväineen kääräistään joko furoshiki-liinaan tai obentoulaatikoille erikseen myytävään pussukkaan.

Obentoubokseja myydään todella monissa liikkeissä, mutta ne ovat tavattoman usein joko melko lapsellisia kirjavine ja pastellinsävyisine pupujusseineen kaikkineen, tai sitten erittäin simppeleitä. Minä halusin boksin, joka toisi Suomeen palattuanikin mieleen Japanin, mutta olisi sen verran tyylikäs, ettei sitä hävettäisi nostaa pöytään vähän aikuisemmassakaan seurassa. Lopulta "se oikea" löytyi, ja pian löysin myös mukavasti boksin kanssa yhteen sopivat kiinnityskuminauhan ja furoshiki-liinan.

Olen niin ihastunut bentouboksiini, että haaveilen kovasti kuljettelevani siinä lounaseväät ensi keväänä työharjoittelupaikkaani - ainakin, mikäli siellä ei ole lounasravintolaa. Kaunis eväslaatikko on ainakin näin alkuinnostuksessa hyvä syy myös yrittää heräillä vähän aikaisemmin aamulla. ;)

lauantai 19. joulukuuta 2009

Ensihetket uuden Final Fantasy XIII:n parissa

Final Fantasy XIII julkaistiin täällä Japanissa torstaina 17.12. ja minä pääsin eilen perjantaina ohjaimiin!

Taistelutilanne

Vaikka tämän kertainen Final Fantsy XIII julkaistiin arkipäivänä, menneinä vuosina pelisarjan uusien osien julkaisupäivä on kuulemma välillä pitänyt siirtää viikonlopulle, jotta ihmiset eivät jäisi pois töistä. Kuvitelkaa, että aina niin säntilliset ja ahkerat japanilaiset luistavat töistä istuakseen kotonaan pleikkarin ääressä! Pakko kai se on silti uskoa, jos siitä televisossakin vitsaillaan mainoksen muodossa. Tällä viikolla kanavilla kun on pyörinyt mainos, jossa ala-asteen opettaja kertoo luokalleen, ettei ole tulossa viikkoon kouluun...


Final Fantasy XIII -mainos Japanissa tällä hetkellä meneillään oleva mainos

Ensimmäiset neljä, viisi tuntia, jotka eilen oli aikaa viettää Final Fantasyn seurassa, vierähtivät hetkessä, joten mainoksen ala-asteen opettajaa saa sympatiat. ;) Aloitusvideon kohdalla tuijotin telkkarin ruutua haltioituneena - peli on visuaalisesti aivan käsittämättömän upea, ja musiikit täydentävät jälleen pelikokemusta hienosti, kuten aina aiemminkin Final Fantasy -pelisarjan peleissä. Voin vain kuvitella, miltä tämä kaikki tuntuu vielä paremmalla televisiolla ja surround-äänentoistolla.

Trailereiden perusteella osasin toki odottaa, että peli näyttää hyvältä, ja että etenkin Final Fantasyista tunnetut komeat välivideot ovat yhtä silmäkarkkia toisensa perään, mutta yllätyin, miten tiiviisti videot on integroitu itse peliin. Toisin kuin jossain vanhemmissa peleissä, varsinainen peliosuus ei eronnut grafiikoiltaan latistavan paljon videoista. Paitsi että video-osuudet olivat kuin olisi elokuvaa katsonut, niin itse pelikin näytti aivan tajuttoman upealta. XIII:n pelaamisen jälkeen muistelen huvittuneena esim Final Fantasyn yhdeksännen pelisarjan video-osuuksia, jotka paitsi latasivat kauan, olivat melko harvinaista herkkua. Uusimmassa pelissä videot kuljettavat tarinaa eteenpäin ja tuovat välillä tunteen, kuin katsoisi elokuvaa pelin sijaan. Jonkun mielestä tämä voi toki olla ehkä huonokin puoli, mutta minuun mahtava hd-laatuinen animointi kyllä uppoaa. 4-vuotiaan pelaamistamme kommentoineen Miwakon sanoin: "へー、なんか人間ゲームだよ!" ("Eee, mikä ihmispeli tämä oikein on!") Pikkutytön mielestä kun pelin hahmot näyttivät ihmisiltä, eivätkä miltään peliltä.

Mitä tulee pelattavuuteen, se ei eronnut hyvässä eikä pahassa liiemmin aikaisemmista saman pelisarjan peleistä, jossa hahmot liikkuvat rajatussa tilassa kameran seuratessa päähahmoa takaa päin. Kameran liikuttelu oli suhteellisen helppoa, vaikka välillä nopeissa tilanteissa ehkä saattoikin jäädä vähän jälkeen. Valikot olivat pelisarjalle tavanomaiset, selkeät ja meko minimalistiset ilman sen kummempia krumeluureja - löytääpähän etsimänsä. Valikoissa näkyvät pelihahmojen naamakuvat olivat muuten samat, kuin mitkä tuijottelevat aiemmin hankkimieni Final Fantasy Elxir -juomatölkkien kyljessä.

Taistelu-systeemi oli mielestäni kehittynyt parempaan suuntaan - pelaaja pystyy vaikuttamaan siihen, miten paljon saa pisteitä riippuen, kuinka taitavasti pelaa, eli kuinka tehokkaasti päästää hirviöt ja vastukset päiviltä, ja millä tavoin taistelun aloittaa. Koska kaikki vastukset näkyvät itse pelikentällä ja liikkuvat suhteessa pelaajaan, tarkastellen tämä liikkeitä, voi taitava pelaaja saada etulyöntiaseman hiipimällä vastuksen taakse ja aloittamalla taistelun yllätysiskulla. Tämä ei toki onnistu todellakaan joka kerta, ja vaatii sorminäppäryyttä. Jotkut hirviöt ovat helpompia yllättää kuin toiset - ja joidenkin taakse taas tuntuu olevan mahdotonta päästä siten, etteivät ne huomasi - ainakaan ilman "sneekkusmookkua", eli "hiipimissavu" -itemiä, jota käyttämällä vastuksen yllättäminen tapahtuu automaattisesti. Taistelutilanne on myös mielestäni tietyllä tapaa dynaamisempi kuin aiemmin - pelaaja voi valita odottaako hahmon olevan valmis kaksoisis- tai kolmoisiskuun, vai hyökkääkö nopeammin vain yhdellä iskulla. Tämä on kätevää siinä mielessä, että jos vastuksen energiataso on melko alhaalla, voi yksittäisiskukin riittää taistelun viimeistelemiseksi, eikä hirviö ehdikään enää iskeä damagea oman puolen hahmoihin.

Tarinapuoli tuntuu noudattelevan aika tavanomaista kaavaa - paha maailma vs. hyvä maailma, välissä hieman rakkautta, katkeruutta ja suuria sankareita. Täytyy kyllä sanoa, että japanin taidot ovat aika tiukilla kaikenmaailman scifi-sanaston kanssa. Kuunneltu puhe vielä menettelee, mutta tekstiosuuksien kanjiviidakon selättäminen vaatisi aika paljon korkeampaa taitotasoa. No, mikäli jotain olennaista juonesta on päässyt menemään ohi, sitä voi kertailla sitten myöhemmin pelin kimpussa Suomessa. ;)

perjantai 18. joulukuuta 2009

Japanilaisia domaineja ja Meijin suklaata mainoksien muodossa

Tuntuu hullulta, mutta kaikki Joshibin kurssien työt on nyt tehty. Mainontakurssi loppui tänään, ja tammikuulle jää vain muutamia asiantuntijaluentoja, sekä silkkipainokurssin presentaatio. Lisäksi pitää kirjoittaa raportti vaihdosta englanniksi JASSOlle, jonka myöntämän stipendin turvin olen täällä aika pitkälti tullut toimeen. Lähiaikoina on ollut kiirettä, mutta jotenkin olen silti onnistunut pysymään hyvällä tuulella ja työntänyt stressin syrjään. Nyt kelpaa nautiskella työn tuloksista, kohta alkaa joululoma!

Mainontakurssi oli opettavainen ja hauska kurssi, jossa teimme ensimmäisenä kurssityönä ryhmissä sanomalehtimainoksen 朝日広告賞:n, eli Asahi Advertising Award -kilpailussa vaihtoehtoina olleille yrityksille. Kukin ryhmä valitsi itse haluamansa yrityksen, lähti miettimään mainoksen konseptia, catch copya ja sitä, miten mainos loppujen lopuksi toteutettaisiin.

Valokuva ryhmämme Ayamakisan sanomalehtimainoksen tulosteesta. Tekijöinä Ayane Kobayashi, Rie Makino ja Liisa Stenberg

Oma ryhmäni valitsi yritykseksi Japan Registry Servicen, eli JPRS:n, joka on .jp-domaineja välittävä palveluntarjoaja. Lähestyimme aihetta korostaen sitä lähtökohtaa, että .jp-komainimen voi saada Japanissa toimiva yritys tai yksityinen taho. TiimityöskentelyMakinon ja Ayanen kanssa sujui hyvin, sillä muiden ideat antoivat aina uusia ajatuksia toisiller ryhmän jäsenille. Niinpä loppujen lopuksi konseptiksi muotoutunut "Nihon no, desu ne." -mainoskampanja oli kaikenkaikkiaan tiimityötä parhaimmillaan - yhteiseksi ideaksi muotoutunut ajatus, eikä kenenkään yksittäisen ihmisen valintoja. :)

Toinen tehtävänantomme oli yksilötyö, jossa saimme valita yhden kolmesta asiakasvaihtoehdosta, joille tuli tehdä aikakauslehtimainos. Tarjolla olivat Nissin Cup Noodle -kuppiraamenit, Ooi oocha-vihreäteejuoma sekä Meijin suklaa. Itse lähdin hakemaan ratkaisua tehtävään istuutumalla koko illaksi viihtyisään kahvilaan Machidassa ja luonnostelemalla ideoita vapaasti, ilman rajoitteita. Lopulta alkoi näyttää siltä, että suklaa tuottaa eniten ajatuksia, joten päädyin valitsemaan asiakkaaksi Meijin.

Kehittelin ideoita eteenpäin, ja keskusteltuani suunnitelmistani opettajan kanssa, lähdin toteuttamaan valokuviin pohjaavia mainoskiani. Loppujen lopuksi päädyin tekemään kaksi erillistä mainosta, sillä halusin kovasti tehdä mainoksen sekä valkoiselle että tummalle suklaalle. Molemmissa kohderyhmät, jotka nekin saimme itse valita, olivat hieman erilaiset. Opikselijoiden piti valita myös kohderyhmään sopiva aikakauslehti, jonka sivukoossa mainos sitten toteutettiin.


Tumman suklaan mainoksen päätin istuttaa AnAn-lehden sivuille, jossa se tavoittelisi suunnilleen kolmekymppisiä ja siitä vähän varttuneempia naisia. Halusin nostaa esille tumman suklaan terveysvaikutukset, joten rinnastin suklaan valokuvassa hedelmiin ja vihanneksiin. Lisäksi catch copylla, eli mainoksen keskeisellä fraasilla "おいしいのに、ヘルシー!" ("Herkullista, mutta siitä huolimatta terveellistä!") halusin kiinnittää huomiota siihen, että usein herkuiksi käsittämämme tuotteet eivät ole kovin terveellisiä, mutta tumma suklaa tekee tässä pienen poikkeuksen. Mainoksen yhteyteen liitin tutkimustietopläjäyksen tumman suklaan terveysvaikutuksista.

Valokuvien ottaminen manosta varten oli tosi hauskaa. Ostin pääasiassa vihreitä, keltaisia ja oransseja kasviksia ja vihanneksia, jotka sommittelin keittiössäni asetelmaksi yhdessä etualalle murentamieni Meijin tummansuklaan palojen kanssa. Otin huvikseni lisäksi tulevaa ajatellen varalta myös ihan yksittäisiä hedelmäkuvia - ei sitä ikinä tiedä milloin tarvitsee kuvaa omenasta tai kirsikkatomaateista! :D


Valkoisen suklaan mainoksen kohdistin japanilaista Cutie-lehteä lukeville nuorille tytöille. Tarkoituksena oli, että mainoskampanja sijoittuisi keväälle ennen Ystävänpäivää, joka on Japanissa varsinainen suklaapäivä. Tuolloin tytöt antavat suklaata poikaystävälleen tai pojalle, josta kenties haluaisivat poikaystävän. Ystävänpäivän suklaat ovat useimmiten suloisia ja hieman erikoisia, ja niinpä asiakkaan, eli Meijin tuikitavallainen valkoinen suklaa tuskin olisi monenkaan tytön valinta mielitiettynsä lahjaksi. Halusin mainoksella tehdä Meijin valkoisesta suklaasta vaihtoehdon siinä missä kaupoista löytyvät koristeellisemmatkin suklaakonvehtirasiat, ja keksin käyttää aiemmin viime vuonna ottamaani valkosuklaakonvehtikuvaa mainoksen pohjana. Meijin suklaat ovat tosiaan tavallisia suklaalevyjä, joita voi käyttää esimerkiksi leivontaan, joten halusin korostaa käsillä tekemistä ja sitä, että kyseessä on nimenomaan tytön itsensä ajatuksen kanssa tekemä suklaa, jolla tunteensa voi näyttää ihan toisin, kuin kaupan valmiskonvehdeilla.

Lopuksi työt tietenkin printattiin. Sanomalehtimainos tulostettiin suurella rullatulostimella sanomalehtipaperia muistuttavalle A2-koossa harmaahkolle, huokoiselle paperille, ja aikakauslehtimainos taas printattiin kiiltävälle paperille. Se, että Joshibissa usein työt tehdään loppuun asti kuin ne oisivat oikeita töitä, on erittäin kiitosta ansaitseva seikka. Itse tehdessä jos missä huomaa, että sanomalehtipaperi tosiaan ei ole valkoista!

Presentaatio meni vähän niin ja näin. En oikein osannut päättää, että luenko suoraan paperista, vai puhunko vapaasti omin sanoin. Sensein palaute oli kuitenkin hyvää, ja ilahduttavinta oli kuulla, kun hän lopuksi kysyi: "Niin, Liisa, miten monta vuotta sinä olitkaan ollut Japanissa?" Opettaja oli minulle ennalta tuntematon, enkä siis ollut tänä vuonna ollut hänen kanssaan tekemisissä aiemmin. Opettaja muljautteli silmiään vastaukselleni: "Siis.. Tästä vuodesta lähtien?!" :D

Presentaation lopuksi Makino otti tilaisuudesta vaarin ja kuulutti kovaan ääneen luokan edestä, että tammikuussa kevätlomaa edeltävän luokan siivouksen jälkeen on sitten yhteiset pippalot, kun Liisakin on kohta lähdössä takaisin Suomen. Lisäksi ennen kuin katoamistani Pohjolaan luvassa olisi kuulemma myös yhteinen retki Disney Seahin kaikkien aikataulujensa puolesta kynnelle kykenevien 3-2-luokan jäsenten kesken. Luokkalaiseni tuntuivat häkeltyvän: "Mitä, lähdet nyt jo? Onpa aika mennyt nopeaan!" Luokkakaverini Nacchan oli kuitenkin ehkä kaikkein yllättynein siitä, miten pian vaihtovuoteni on lähestymässä loppuaan, sillä hän tuli kyyneleet silmissä kysymään, että milloin lentoni Suomeen on, ja huokasi helpotuksesta, että lähden sentään vasta tammikuun lopussa.

Odotan ilon ja kauhun sekaisin tuntein tammikuisia luokkajuhliamme. Olen aika varma, että siinä vaiheessa kun pitää sanoa suurimmalle osalle luokasta viimeiset jäähyväiset, taitaa olla vähän itse kullakin silmänurkat kosteina. :(

torstai 17. joulukuuta 2009

Partiolaisten joulujuhlassa Tokiossa

Minut kutsuttiin jälleen Minato-kun partiolaisten toimesta Roppongin sydämeen. Tällä kertaa vuorossa olivat jokavuotiset partiolaisten joulujuhlat, jotka alkoivat jumalanpalveluksella tunnelmallisessa Reinanzakan kirkossa.

Joulutunnelma levisi kirkkoon, kun kynttilät sytytettiin kädestä käteen. (Kuva: Tokion partiolaiset)

Lumettomassa ja aurinkoisessa Tokiossa on välillä vähän vaikea päästä joulutunnelmaan, mutta partiolaisten joulujuhla ylitti kaikki odotukseni. Tavattoman söpöt pikkusudarit (ala-asteen 1-3 lk. partiolaiset) esittivät evankeliumin, joka kieltä lukuun ottamatta muistutti aika paljon suomalaisten koulujen joulujuhlissa esitettyä Jeesuksen syntymätarinaa. Yhteisesti japaniksi lauletut joululaulut toivat ihanan hartaan, mutta iloisen tunnelman, ja jos siihen mennessä ei ollut saanut kiinni joulumielestä, niin yhteisesti sytytetyt kynttilät tekivät sen kyllä viimeistään.


Jumalanpalveluksen jälkeen tyttöpartiolaiset ja poikapartiolaiset lähtivät viettämään omia joulujuhlallisuuksiaan. 東京ガールスカウット:jen (eli Tokyo girl scouts:n) joulujuhlan ohjelma koostui leikeistä, vartioikäisten valmistamista syömingeistä joulukääretorttuineen ja muine herkkuineen, sekä vaeltajien esityksistä. Lopuksi sain taas kerran havaita, miten jotkut tavat eivät tunnu katsovan maiden rajoja - samaan tapaan kuin suomalaisten partiolaisten pikkujouluissa, myös Tokiossa kakki lapset olivat tuoneet pikkujoululahjan, jotka sitten sekoitettiin niin, että kaikki saivat jonkun toisen tuoman lahjan kotiin vietäväksi. Yksi johtajista antoi minulle lahjan, jotta sain mennä mukaan lahjojenvaihto-operaatioon, koska en tietenkään ollut tiennyt, että tilaisuuteen pitäisi tuoda lahja. Joulupukkia paikalla ei ollut, vaan kaikki istuivat piiriin ja Mitsuyo-sanin laulaessa paketit kiersivät kädestä käteen. Laulun loppuessa kukin sai pitää käteensä pysähtyneen paketin. Minä sain vaaleanpunaisen, hassuilla piirroshahmoilla koristellut pussukan, jossa oli vihko, kumi ja kynä. Ihan kuin ala-asteella! :D

En tiedä mitä tässä tapahtuu, mutta himan ennen juhlan lopuksi otettua yhteiskuvaa kaikilla tuntui olevan varsin hauskaa.


Himangan nuotioveljien partiohuivi oli jälleen edustettuna.

Partiotouhuissa oli jälleen tavattoman kivaa, ja vaikka pääni erottui varmaan kirkon penkistä taas kuin joku pohjantähti pimeällä taivaalla, tunsin silti kuuluvani joukkoon. :) Kunhan pääsen Suomeen, pitää aloittaa sen sopivan lippukunnan etsiskely pääkaupunkiseudulta. Kiirettä tai ei, niin jollain tapaa tähän ihanaan harrastukseen on taas pakko päästä kiinni vähän tiiviimmin kuin viimeisinä parina vuonna, jolloin olen vain haaveillut vaelluksista ja partiotapahtumista. Mutta ei se kiire oikeasti ole syy eikä mikään, ja voihan sitä vähän matalammallakin profiililla harrastaa, lähteä vaikka avuksi partioleireille tai varavetäjäksi laumailtoihin. Piti sitten tämäkin fakta tulla Tokioon asti tajuamaan. ;)

sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Shokudoun sapuskat 12.

Kun kerran viime viikolla lähdin kokeilemaan koulun korealaisten ruokien tarjontaa, niin ajattelin, että jatketaan nyt sitten samalla linjalla. Niinpä tällä viikolla istuuduin jälleen shokudoun pöytään herkullisen korealaisen donburin kera.

豚キムチ丼 - Buta kimchi donburi


Kimchi on yksi tyypillisimmistä korealaisista ruokalajeista. Se on mausteista, joskus jopa tulista, vihanneksista valmistettua pikkelssiä, jota tarjotaan useanlaisten korealaisten ruokien lisukkeena ja mausteena. Useimmiten kimchissä on ainakin kaalta. Itse tykkään etenkin hieman makeammasta kimchistä tavattoman paljon, joten kun viime viikolla koulun ruokalistalla oli kimchi donburi, oli se pakko testata. Olen aiemminkin halunnut päästä maistamaan kyseistä ruokalajia koululla, mutta joka kerta kun sitä on ollut listalla, en ole syystä tai toisesta ollut lounasaikaan kampuksella.

Koulun butakimchidonburissa on kimchin lisäksi nimensä mukaisesti sianlihaa, joka oli tällä kertaa varsin helposti hotkaistavassa muodossa, suhteellisen mureaksi paistettuina ohuina suikaleina. Kimchi oli melko tulista, mutta koska riisiä on paljon, sen mausteisuus tasoittui riisin myötä ihan mukavasti.

Se mikä korealaisissa ruoissa myös ilahduttaa minua on seesaminsiementen runsas käyttö - tai ainakin shokudoun tädit ripottelevat niitä vähän jokaiseen korealaistyylisempään ruokaan. Seesami on paitsi herkullinen, myös älyttömän terveellinen lisä, joten olen alkanut shokudoun innoittamana lisäillä niitä kotosallakin vähän sinne sun tänne. Sopivat mm. salaatteihin ja tofun kaveriksi äärettömän hyvin.

perjantai 11. joulukuuta 2009

Miten sopeutua Japaniin?

Kysymyspostauksesta, jossa minulta kysyttiin mm. Japaniin sopeutumisesta, on vierähtänyt aikaa jo kuukausi. Pahoittelenkin, että vastailen näihin laajempiin kysymyksiin hieman viiveellä.

Sopeutumistarinoita löytyy varmasti yhtä monta kuin on sopeutujiakin. Omassa tapauksessani asettautuminen Japaniin tapahtui hyvin kivuttomsti, ja itseasiassa luulenkin, että kulttuurishokki, jolta oikeastaan koen säästyneeni lähes kokonaan, tulee vastaan sitten paluushokkina Suomessa.

Minulle Japani edustaa maana monia sellaisia asioita joista pidän ja jotka tekevät elmästä mukavaa, mielenkiintoista ja joissain tapauksissa jopa helppoa. Kesää lukuunottamatta ilmat ovat mainiot, ja kyllähän se kesän lämpökin on ihan miellyttävää aika-ajoin. Ihmiset ovat ystävällisiä, välittömiä ja lämpimiä, vaikka toki suhtautuminen ulkomaalaisiin välllä on mitä on. Yleensä kaikki toimii kuin rasvattu - junat kulkevat usein ja ajallaan, kaupat ovat auki yötä päivää ja palvelu on byrokratiankin rattaista huolimatta tasokasta ja äärimmäisen asiakasystävällistä. Ja tekeminen - se Tokion kokoisessa kaupungissa ei lopu ikinä.

Tulen kaipaamaan monia Japanissa itsestäänselvyyksiksi muuttuneita asioita. Luulen, että esimerkiksi se, että Suomessa pitää tilata ravintolassa vesi erikseen, tuntuu todella rasittavalta täkäläisten tarjoilijoiden automaattisen vesilasin täyttelyn jälkeen. Ja miten kauan menee taas tottua siihen, ettei ravintolan pöydässä ole kuumaa pyyhettä, jolla puhdistaa kätensä ennen ruokailua? Ja missä viipyy jokaisen myymälän työntekijän kumarrusten saattelemana huutelemat tervetuliaistoivotuksen myymälään astuessani?

Toki niitä ikäviäkin puolia löytyy, ja etenkin heti Japaniin muuton alussa ne lyövät kasvoille, ja ovat varmasti omiaan aiheuttamaan joissakin ihmisissä hienoista koti-ikävää. Kielimuurin läpi ei pääse ihan vielä parin ensimmäisen kuukauden aikana, vaan kestää hyvä tovi, ennen kuin jokapäiväiset asioimiset kaupassa muuttuvat kielikurssin sijaan arjeksi. Kaikenlaiset juoksevat asiat, kuten virastoissa ravaaminen, pankkitilien ja puhelinliittymien hommaaminen ja muut tylsät velvollisuudet vievät aikaa ja samalla lykkäävät sitä hetkeä, kun voi oikeasti aloittaa sen normaalin elämän. Jos vaihtoaika on lyhyt, voi tuntua, että puolet vaihdosta menee siihen, että vasta tajuaa asuvansa uudessa maassa ja alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ne erot, mitkä se fakta omaan elämään tuo. Siinä vaiheessa jos ei vielä ole ehtinyt saada ystäviä, joiden kanssa viettää iltoja viikonloppuisin tai koulun jälkeen, voi olo olla omassa 17 neliön kopperossa aika yksinäinen.

Itse koen, että olennaisin syy siihen, miksi minä en koskaan kokenut mitään äärimmäisen radikaalia kulttuurishokkia tai ole oikeastaan liiemmin missään vaiheessa kaivannut Suomeen, on se, että tiesin etukäteen aika hyvin mitä odottaa. Tiesin, että alku tulee olemaan vaikea, tiesin, että jos mielin saada ystäviä, minun on oltava itse aktiivinen heti alusta alkaen, tiesin, että kieli tulee tuottamaan vaikeuksia ja turhautumisen tunteita. Itse asiassa jossain vaiheessa reilu vuosi ennen vaihtoon lähtöä mietin, että toivottavasti en paneudu vaihtoon valmistautumiseen liian perusteellisesti - mitä jos mikään ei yllätä, kun lopulta saavun Japaniin? Huolehdin kuitenkin ihan turhaa, sillä eihän se, että on lukenut asioista koskaan kuitenkaan korvaa omia kokemuksia. Ei se, että olen katsellut netissä pilvin pimein kuvia tulevista kotikonnuistani Tokiosta, ole mitään verrattuna siihen, että kävelee itse Shinjukun pilvenpiirtäjien varjossa tai kuuntelee kaskaiden siritystä höyryävän kuumassa ulkoilmaonsenissa. Kaikki tieto on hyväksi ja liialliset odotukset tai harhakuvitelmat jostakin paratiisista kannattaa kyseenalaistaa, jotta ei turhaan joudu pettymään vaikeuksia kohdatessaan.

Mielestäni onkin siis tärkeää ottaa etukäteen selville asioita kohdemaasta, lukea kirjallisuutta, ottaa oppia muiden ulkosuomalaisten tai maassa eläneiden ulkomaalaisten kokemuksista kahlaamalla läpi blogeja, vaihtoraportteja tai muita lähteitä. Nykyisin tämä on helppoa, kun materiaalia löytyy koko ajan enemmän ja netti on täynnä informaatiota. Vaikeudet on paljon helpompaa kohdata, kun tietää millaisissa yhteyksissä niitä vaikeuksia mahdollisesti on tulossa. Tärkeää on myös se, että hankkiutuu tekemisiin paikallisten kanssa - vaihtariporukoissa on kivaa viettää aikaa, kun voi jakaa ihmetyksensä muiden kanssa ja vähän parjata kaikenlaista hassua, mitä vieraassa kulttuurissa aika-ajoin tulee vastaan, mutta mikäli haluaa oikeasti oppia elämään maassa maan tavalla, vaatii se mielestäni paikallisia ystäviä ja rohkeutta mennä mukaan paikalliseen elämään.

Myös ennakkoluuloton ja avoin mieli on suuri voimavara. Hyväksymällä sen, ettei vieraan maan kuulukaan olla samanlainen paikka kuin se oma kotimaa, pääsee jo pitkälle. Ja siinä vaiheessa, kun ne alunperin hankat erot alkavat tuntua ihan mukavalta vaihtelulta, saati kotoisilta, on sopeutumisprosessi varmaankin ihan hyvällä mallilla. :)

torstai 10. joulukuuta 2009

Mikä siinä Skandinaviassa oikein kiehtoo?

Sagami-Oonon asemalla on leipomo, josta käyn joskus harvakseltaan hieman ennen sulkemisaikaa ostamassa leivonnaisia illan alennushintaan. Kyseessä on leipämyymälä, joka koettaa ilmeisestikin erottua massasta sillä, että se mainostaa olevansa skandinaavinen leipomo. Nimeään lukuunottamatta Hokuo ei kyllä valitettavasti pääse sen lähemmäksi pohjoismaisia leipiä kuin mikään muukaan tavallinen japanilainen leipomo. Samoja makeita vehnäleipiä, suklaapisarasämpylöitä ja melonpan-palleroita siellä myydään kuin kaikkialla muuallakin.


Käväisin tänään kotiin palatessani nappaamassa Hokuosta alennus-"leipä"pussin, ja kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota liikeen huvittavaan muovikassiin. Paitsi että liikkeen logon vieressä lukee mahtipontisesti: "Scandinavian natural Roman - Best bread message", löytyy pussista myös huvittava lisäteksti, jolle tänä iltana naureskelin "skandinaavista" joulukakkua jyystäessäni. Tarkastin, että en tehnyt itse kirjoitusvirheitä tekstiin:


"We are Tomte." The Scandinavian region of northern Europe is the fabled home of gnomes called Tomte. Tomte love children. At night. when everyone is sound asleep. Tomte go about casting magical spells to ensure the next morning's freshly baked bread will be especially delicious for the children. Cherishing the spirit of the Tomte. we at "Hokuo" take a highly skilled and gentle-natured approach to bread making.

Pohjoismaat ovat jostain ihmeen syystä alue, joka esittäytyy erityisesti japanilaisille jotenkin maagisena ja mielenkiintoisena. Luonnollisesti Tokion muurahaiskeosta hiirenhiljaiseen luonnonrauhaan tupsahtava japanilainen kokee varmaan aikamoisen kulttuurishokin, mutta minusta on hassua, että pohjoismainen design, oudot tavat (eukonkanto, saappaanheitto, ilmakitaran soittaminen.. kuka nämä on mennyt opettamaan japanilaisille, kysyn vaan??!) ja satuhahmot tuntuvat kiehtovan täkäläisiä niin kovin. Tomtet ja muumit vilisevät siellä täällä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä pohjoismaiden kanssa - kunhan lisäävät kiintoisuus-arvoa. Kichijojista löytyy esimerkiksi kahvila, jonka nimi on Hattifnatt, eikä se mikään muumikuppila ole. Ja löytyypä tuosta yhdestä naapurissa olevan ostoskeskuksen kaupasta Tonttu-nimistä kylpysuolaa, jolla ei tietääkseni ole mitään tekemistä Suomalaisen designin kanssa. :P Japanilaisessa pakkauksessa vain satutaan mainitsemaan, että että tällä Suomen metsissä elävän tontun tekemällä kylpysuolalla saat rauhoittavan tunnelman kylpyhuoneeseesi. Pakkauksessa on tietenkin söpö ja sympaattinen punanuttuinen tonttunen ja pari puuta.

Jos joskus työskentelisin suunnittelijana Japanissa, pitäisi varmaan keksiä joku sellainen toiminimi, joka oikein huokuisi pohjoismaalaisuutta. Jokin myyntivalttihan sitä pitää olla kielitaidottomalla ulkomaalaisellakin. ;)

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Kuinka otaku tehdään onnelliseksi

Joulukuun 17. päivä on lähellä. Tuona kauan odotettuna torstaina julkaistaan Japanissa vihdoin Final Fantasy sarjan uusin peli, Final Fantasy XIII Playstation 3:lle ja Xbox 360:lle.


Ehkä, jotta sarjan suurimmat fanit jaksaisivat jonottaa julkaisupäivän aamuna pelilaatikkoaan elektroniikka- ja peliliikkeissä pirteinä, toi Santory yhdessä Square Enixin kanssa markkinoille jokaisen peliotakun eliksiirin, "Final Fantasy XIII Elixir" -juoman. No se - tai pikemminkin ne - oli pakko tietenkin käydä heti ostamassa, sillä kuten arvata saattaa, suurin osa Japanissa myytävistä oheistuotteista eivät koskaan saavuta Euroopan tai Amerikan pelaajien rivejä, joten ainutkertainen mahdollisuus oli käytettävä hyväksi. Marssin lähimpään konbiniin ja 800 yeniä köyhempänä tulin kaupasta ulos neljän eliksiiritölkin ja voitonriemuisen virneen kanssa.


Olin kuvitellut, että kyseistä juomaa ei olisi myynnissä yleisesti, vaan että vain harvat ja sitkeimmät fanit saisivat tölkkinsä jostain Square Enixin salaisesta kokoontumisesta. Mutta että 7-11:issäkin!

Tölkit ovat tavattoman hienoja, ja pelkän pakkausen takiahan minä ne tietenkin ostin, vaikka ei maussakaan mitään valittamista ollut. Peruslimsaa sitruunaisella perusmaulla, johon on lisätty vivahdus rypälettä ja kirsikkaa. Eliksiiri ei tietenkään olisi eliksiiri ilman, että siinä olisi mukana myös kofeiinia ja lisättyjä vitamiineja tuomassa ekstraenergiaa.


Helmiäisenhohtoista tölkkiä koristaa Final Fantasyn logon lisäksi eri FFXIII:n hahmot, jotka on painettu alumiiniin kyllä sellaisella tarkkuudella, että ihan ihmetyttää, miten noin kaunista jälkeä voi juomatölkkiin saada aikaan.

Nyt sitten odottelemaan pelin julkaisua ja ensimmäisten japanilaisten pelaajien (joita taatusti löytyy luokkatovereideni joukosta) kokemuksia pelistä. Itse elättelen kovasti toiveita, että siskoni Leena ja Jason innostuvat hankkimaan kyseisen pelin, kun se julkaistaan maaliskuussa Euroopassa, niin minäkin pääsen siivellä sitä kokeilemaan. ;)

Sitä odotellessa voi juoda Elixiriä ja katsella silmiä hivelevää traileria.

tiistai 8. joulukuuta 2009

Adventtikirkosta Roppongilta pikkujouluihin Nakanoon

Viime sunnuntai oli japanilaisille ihan tavallinen sunnuntai, mutta meille suomalaisille 6.12. on tärkeä päivä.

Itsenäisyyspäivän kunniaksi heräsin aamulla melkein kukon laulun aikaan, hyppäsin junaan ja saavuin Tokion Minami-Machidaan hieman ennen yhdeksää. Kävellessäni asemalta ystäväni kotia kohti vuorien välistä pilkisti lumihuippuinen, valkeana hohtava Fuji-san sinistä taivasta vasten. Varsinainen avaus sinivalkoiselle päivälle.

Lähdimme yhdessä ystäväni ja hänen perheensä kanssa autolla kohti Roppongia ja Reinanzakan protestanttista kirkkoa. Aiemmin olin käynyt samaisella kirkolla partiossa, mutta tällä kertaa olimme menossa kuuntelemaan aamun Jumalanpalvelusta. Koska sunnuntaina vietettiin toista adventtia, kyseessä oli tietenkin adventtijumalanpalvelus. Lisäksi päivä oli kyseiselle kirkolle erityinen siitä syystä, että kirkko vietti 130-vuotisjuhlapäiväänsä. Reinanzakan kirkko onkin yksi ensimmäisiä kirkkoja Japanissa, ja sillä on pitkät perinteet Tokiossa.

Juhlapäivän kunniaksi päivän saarna kävi läpi protestanttisen kirkon vaiheita Japanissa ja maailmalla, ja kertoi Reinanzakan kirkon alkuvaiheista. Vaikka ihan kaikki ei mennytkään jakeluun asti, oli japaninkielistä Jumalanpalvelusta mielenkiintoista kuunnella. Tunnelma oli harras kuten kirkossa aina, ja jälkeenpäin käydyissä keskusteluissa kerroinkin, että jos kielen olisi vaihtanut suomeksi, ei Jumalanpalvelus olisi eronnut lähes mitenkään suomalaisesta vastaavasta. Yhteisvirretkin olivat osittain tuttuja melodioita, ja taustalla soivat oikeat urut. Ilokseni virsikirjan virsien sanat oli kirjoitettu pääosin hiraganoilla, joten lukeminen kävi helposti. Suomessakin pidän jumalanpalveluksissa eniten virsien laulamisesta, joten niiden laulaminen japaniksi oli mukava kokemus, joka tavallaan yhdisti minua muihin kirkossa olleisiin - olin tietenkin jälleen ainoa ulkomaalainen.

Kirkon jälkeen seurakunnan tiloissa tarjoiltiin perinteistä japanilaista talvella syötävää sapuskaa. Söimme sekihania, eli punertavaa, azukipavuilla höystettyä riisiä, misokeittoa sekä odenia, joka on soijaliemessä keitetyistä erilaisista juureksista, kasviksista ja tiiviiksi kakkuseksi puristetusta kalasta koostuva ruokalaji. Jälkiruoaksi oli tarjolla tietenkin talven sesonkihedelmä, ミカン, (mikan), eli satsuma. Tuntuukin, että mikan-ryökkiöt ovat vallanneet supermarketin hedelmäosastot ihan tyystin - rakastamani japanilaiset päärynät taitavat piakkoin poistua myynnistä. Onneksi satsumat ovat herkullisia, makeita ja mukavana bonuksena myös siemenettömiä, joten täytynee vain vaihtaa suosikkihedelmää sen mukaan, mitä tarjolla on.

Vietin iltapäivän ystävien seurassa kirkolla, autoin hieman ruokailun jälkien siivoilussa ja leikimme lasten kanssa. Sain tietenkin näin joulun alla kertoa myös Joulupukista suu auki ihmetteleville 5-vuotiaille. Lapsista oli tosi siistiä, että olin nähnyt pukin poroja, mutta vielä uskomattomampaa oli, että Joulupukki tulee kotiin asti tuomaan lahjat. Joku oli sitä mieltä, että Joulupukin porot ovat taatusti nopeampia kuin shinkansen, että pukki ehtii joka paikkaan. :D Aikuisista taas oli huvittavaa, että Suomessa on televisio-ohjelma, jossa seurataan kun Pukki lähtee matkaan Korvatunturilta.

Makaroonilaatikko ennen ja jälkeen toaster-grilliuunin. Hyvää tuli.

Kirkkoilun jälkeen otin metron kohti Nakano-ku:ta. Olimme päättäneet juhlistaa suomalaisten vaihtarikavereideni kanssa vähän itsenäisyyspäivää kunnollisten suomalaisten pikkujoulujen merkeissä. Myös Haruka tuli viettämään kanssamme iltaa, joka kuluikin hauskasti valmistaen hapankorppurullia, makaroonilatikkoa ja mansikka-valkosuklaapiirakkaa. Keittiötila oli tietenkin rajallinen, kun kyseessä oli japanilainen opiskelijayksiö, ja käytössämme ollut uuni osoittautui lähinnä pizzan tai leipien lämmitykseen tarkoitetuksi vempeleeksi, mutta ruoat saatiin kuitenkin kunnialla mahaan asti, ja kaikille tuntui maistuvan.

Tuoreita mansikoista joulukuussa? Kelpaa! ;)

Tarjolla oli tietenkin myös glögiä ja pipreita. Meidän kaikkien ulkosuomalaisten Suomikaipuun huipentuma, Fazerin sininen katosi lautaselta aika nopeasti parempiin suihin, mutta itse nautin ehkä kaikkein eniten lakritsasta, josta en ikinä saa tarpeekseni. Kiitoksia vain siis kaverin isälle, joka nämä kaikki herkut oli raijannut meille Tokioon.

En ole ennen ollut mikään suuri glögin ystävä, mutta tänä vuona se maistui jotenkin kovin herkulliselta ja kotoisalta.

Taustalla soivat joululaulut ja tuikkukynttilöiden valo ovat kyllä aika ihmeellinen yhdistelmä. Loppujen lopuksi taitaa olla niin, ettei sitä paljon sen enempää siihen kaivattuun joulufiilikseen tarvitse, jos vain on itse vastaanottavaisella mielellä. :)


sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Shokudoun sapuskat 11.

Korealainen ruoka on hyvää, ja sen tietävät japanilaisetkin. Itse söin ensimmäistä kertaa korealaista ruokaa viime kesänä, ja sen jälkeen sitä on tullut mentyä syömään ihan tarkoituksella muutamaan otteeseen. Korealainen ruoka on mausteisempaa ja mauiltaan varsin erilaista kuin naapurimaansa Japanin melko yksinkertaisesti maustettu sapuska.

Myös koulussamme tarjotaan välillä korealaista ruokaa, ja tällä viikolla päädyin ensimmäistä kertaa sopivana päivänä shokudouhon. Kun tarjolla oli Karubidonia, niin olihan sitä nyt maistettava!

牛カルビ丼 - Gyuukarubidonburi


Gyuukarubidonburi on nimeltään vähän kummallinen, ja lieneekin, ainakin mikäli ystäviäni on uskominen, keittolan väen kehitelmä, sillä sanat gyuu ja karubi tarkoittavat samaa asiaa, eli naudan lihaa, joskin karubi viittaa usein etenkin naudan kylkeen. Ts. tarjolla oli siis naudanlihanaudanlihadonburia? En usko että kahden nauta-sanan tarkoitus oli ilmaista kuinka lihapitoista ruoka on, vaan luultavasti japaninkielinen sana 牛, gyuu, oli lisätty menuun, jotta tietämättömätkin (vaihtarit?) ymärtäisivät että kyseessä on ruoka jossa on nautaa. カルビ, eli korean kielen sana galbi japanilaisittain äännettynä, taas oli varmaankin muistuttamassa ruokalajin korealaisesta vivahteesta, ettei kukaan vain kuvittelisi saavansa normaalia japanilaista donburia.

Koska pidän korealaisten tavasta maustaa ruokia sopivan tulisesti, mutta lisäillen joukkoon myös minulle ihan uusia, tunnistamattomia, osittain makeitakin makuja, tämä donburi oli yksi parhaista syömistäni liharuoista shokudoussamme. Suurin osa donburin kastikkeesta oli marinoitua sipulia, joka oli käsittämättömän hyvän makuista. Kastike oli tietenkin tarjottu riisin päälle annosteltuna, niinkuin donburin luonteeseen kuuluu.

Eli jos eksytte korealaiseen ravintolaan, koettakaa galbia (갈비). (Ja jos olette kasvissyöjiä, koettakaa korealaisia tofu-avokado-kääryleitä!)