Hiljaiseloa - tai sitten kaikkea muuta

Työharjoitteluni ELLEssä on lähtenyt käyntiin vauhdikkaasti, enkä kello kuuden maissa kotiin palattuani ole ehtinyt tehdä oikein mitään muuta kuin nettisivuprojektitöitä, sekä kestitsemään Japanista saapuneita vieraitani. Ensin ilonani oli pari päivää Ayumi, ja viimeiset pari viikkoa sohvallani nukkui Megu. Lisäksi ystäväni Sendaista tuli jälleen kuukauden vaihtojaksolle Suomeen, joten myös hänen ja hänen kanssaan Suomeen tulleiden Sendain poikien kanssa on tullut harjoitettua japanin kieltä ja syötyä lounaita tuon tuosta.

On ollut ihanaa, että Japani on ollut ystävieni vierailujen muodossa elämässäni mukana tavattoman tiiviisti myös Suomeen paluuni jälkeen. Toisaalta, tiedättehän, että kun kotona on vieraita pidempään, kaikki omat jutut jäävät vähän toissijaiseksi, ja muutenkin kiirettä pitää, kun yrittää kohteliaasti tehdä tietokoneella töitään ja samalla pitää yllä jonkinlaista smalltalkia japaniksi. Niinpä ei ole ollut missään välissä aikaa päivitellä blogiakaan, enkä esim. kirjoittamaan edes koulua varten vaihtoraporttia, jonka he vaativat ennen kuin saan käsiini Joshibin kurssiarvosanat. Jospa tämä kiire tästä kuitenkin pikkuhiljaa helpottaisi, sillä tämän hetkinen työurakka alkaa olla loppusuoralla. Ei sillä että työt siihen loppuisivat, mutta deadlinet eivät ainakaan puske päälle ihan heti.

Viimeinen kuukausi on ollut kiireistä huolimatta hauska, mutta vieläkin Suomi tuntuu todella oudolta. Koko ajan tuntuu siltä, että kohta palaan Japaniin.. niinkuin jossain vaiheessa aionkin. Mutta siihen on vielä pitkä aika, ja tällä hetkellä ajatukset suuntautuvat lähinnä kesään. Paitsi että tämä talvi on tällaista epäinhimillistä pakkasta ja tuiskua, josta pääsisi jo mieluusti eroon, niin elokuussa odottaa myös jälleennäkeminen Shinin kanssa. Elokuuhun on pitkä aika, mutta toisaalta, menipä tuo ensimmäinenkin Suomi-kuukausi hujauksessa, miksei sitten viisi seuraavaakin..

Kunhan aikaa taas löytyy vähän enemmän, olisi tarkoitus julkaista lukematon kasa odottamaan jääneitä päivityksiä. Pahoittelen siis tätä väliaikaista hiljaiseloa. Kyllä tämä tästä ihan kohta.

Kaipuu takaisin Tokioon

Muutin vihdoin eilen uuteen asuntoon Vantaalle. Tavaroiden järjestelyn ja purkamisen lomassa hiljaisessa asunnossa ehtii päähän tulla paljon ajatuksia, ja paluun kulttuurishokki pääsee muotoutumaan huippuunsa. Olen saanut mielenkiintoisen työharjoittelupaikan, kivan asunnon ja tavannut vanhoja kavereita melkein päivittäin, mutta silti..

Kaipaan niin Tokioon.

Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..

Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.

Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?

Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.

Paluu tundralle

Suomeen on nyt sitten palattu.

Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.

Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.

Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.

Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P

Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.

Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!

Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.

Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)

Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.

Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!

Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.

Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.

Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.

"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.

Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.

Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.

Hei hei, rakas Sagami-Oono!

Kun tämä postaus ilmestyy, istun lentokoneessa, joka toivon mukaan on juuri noussut turvallisesti ilmaan. Katson luultavasti haikeana ikkunapaikaltani alhaalla yhä kauemmaksi jäävää Tokiota. Pyyhin silmänurkkiani ja koetan keksiä, millä elokuvavaihtoehdolla turruttaisin ajatukseni. Viimeiset jäähyväiset lentokentällä olivat luultavasti haikeimmat koskaan.

Hei hei Sagami-Oono! Nähdään taas, toivottavasti pian! :)

Viimeiset pari viikkoa Japanissa kuvina

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet, kuten sanottu, lähinnä fiilistelyä, ystävien tapaamista ja muuttovalmisteluita. Nyt kun pakkaukset ovat kutakuinkin valmiina, ajattelin tunnelmoida viime viikkojen parhaita hetkiä valokuvien voimin muistellen.


Viime viikonlopuna noustiin kaverini Satou-sanin kanssa Tokion yläpuolelle Roppongi Hillssissä. Ei tähän Tokion loputtoman talomeren ja pilvenpiirtäjien toimistojen valojen valaisemaan maisemaan vain kyllästy ikinä - voisin varmasti istua helposti tuntikausia mietiskellen ja tuijottaen jotain kaukaisudessa vilkkuvaa helikopterin laskeutumisalustan merkkivaloa tai seuraten alhaalla moottoritiellä viilettävien autojen ajovalojen muodostamaa valonauhaa. Tällä kerralla pääsin lainaamaan myös ystäväni minikolmijalkaa, joten valokuvailu oli entistä hauskempaa.


Japanilaiset puhelimet ovat noin ylipäätään aika kaikkivoivan oloisia. Tai siltä ainakin tuntui, kun latasin melkein vuoden tauon jälkeen vanhan Suomi-kännykkäni, ja tajusin, että eihän sillä voi tehdä oikein mitään muuta kuin soittaa. Satou-sanin ja ystäväni Eeron iPhoneilla leikkiessä on välillä kyllä miettinyt, että miten niillä pelkillä tekstiviesteillä ja puheluilla voi enää tästä eteenpäin selvitä?!


Viikonloppuna oli ohjelmassa myös lyhyt bisnestapaaminen, sekin korkeissa maisemissa. Shinjukussa sijaitsevan komean Keio Plaza hotellin Sky lounge -baari oli puitteilta sen verran huikea paikka käyntikortin esittelylle, että tuli vähän sellainen epätodellinen tunne, niin kuin olisi muka jokin kovankin tason designer eikä keltanokkaopiskelija. XD Hotellien pääsymaksuttomat, upeat ravintolat ovat hauska tapa viettää joskus hetki sellaista elämää, jota yleensä saa todistaa vain jossain elokuvissa ja johon ei todellakaan oikeasti ole varaa, sillä kukaanhan ei pakota tilaamaan kalliista menusta kuin ainoastaan vaikka sen yhden alkoholittoman drinkin. :D


Lauantai-sunnuntai välisenä yönä vedin sitten ensimmäisen all-nighter karaoken Japanissa seuranani Shin, Tonton ja Kyuuchan. Yön viettäminen karaokea hoilaten ei sinänsä ollut mikään varsinainen suunnitelma, mutta niin vain kävi, kun kukaan ei tuntunut haluavan lopettaa laulamista ennen kuin oli pakko paikan sulkeuduttua neljän maissa aamuyöllä. :D Ensimmäisiä kertoja japaninkielisten kappaleiden laulamnenkin tuntui sujuvan ihan hyvin, tosin edellyttäen, että kyseessä oli suhteellisen hidastempoinen ja ennalta tuttu viisu. Nopeiden biisien sanojen lukeminen on vielä aika mahdotonta.


Kuuden tunnin laulamisen jälkeen alkoi kyllä jo tavallinen biisilistakin hieman huveta, ja viimeiset kappalevalinnat vaativat suuria pohdiskeluja. Onneksi perus Abbaa tai The Carpentersia voi aina vetää vaika koko tuotannon, jos ei muuta keksi. :D


Luokkakavereitakin on tullut nähtyä. 2-luokkalaisten kanssa käytiin izakayassa, ja Ayumin kanssa taas tapasimme hänen kotonaan Ayumin äidin herkullisen chirashizushista ja parhaillaan herkullisimmillaan olevan Japanin mansikkasesongin antimista nauttien.


Platonin Takeshin ja Kakkin, sekä heidän tyttöystäviensä Chikakon ja Marikon kanssa kävimme tiistaina porukalla okonomiyakien, yakisoban ja monjanyakin paisteluiden jälkeen laulamassa karaokea pari tuntia karaokea. Tuukkakin onnistui pääsemään mukaan illan viettoon, sillä hän oli palannut lyhyeltä Sendain vaihtojaksolta takaisin Tokioon opiskelemaan. Olin aika järkyttynyt kun sain kuulla, että karaoken valikoimassa on myös kavereideni bändin Platonin biisejä. No niitähän piti sitten vetää tietenkin koko poppoon voimin.


Toissapäivänä näimme Ginzassa Harukan kanssa. Galleriakierrosten ja herkullisen kiinalaisen illallisen jälkeen hyvästellessämme vannoimme, että seuraavan kerran nähdään sitten Suomessa. Japanilaiset ystäväni ovat osoittanet mieltä lämmittävää intoa tulla käymään Helsingissä, joten odotan mielenkiinnolla kuinka moni sinne loppujen lopuksi pääsee vieraisille. Megu, Sari ja Ayumi nyt ovat ainakin melko varmasti tulossa, ja Joshibin ystäväni Yukari onkin jo opiskelemassa Metropoliassa ja asuu tällä hetkellä huvittavan sattuman kautta tulevan asuntoni naapursissa. :D

Viimeisiä viedään

Tuntuu hullulta. Enää viisi päivää Tokiossa. Kuudentena, eli ensi sunnuntaina istun jo koneessa.

Pinnassa on ristiriitaisia tunteita. Haikeuden täyttämää itkua ja jännittynyttä iloa. Suomessa odottaa paljon ihania ihmisiä, jännittäviä työkuvioita, opiskelun mielenkiintoisin loppupuolisko työharjoitteluine ja opinnäytetöineen, sekä uusi koti. Suomi tuntuu ajatuksissa myös aika uudenlaiselta paikalta. Kiertämällä Japania ristiin rastiin on tajunnut, miten paljon omasta kotimaastakin on näkemättä. Tunnen aivan rehellisesti sanottuna Tokion huomattavasti paremmin kuin Helsingin! Suomeen paluuseen liittyy siis paljon iloista odotusta, mutta sitten taas vastapainona tänne Japaniin jää paljon tärkeitä ihmisiä, paikkoja, opittuja rutiineja, tapoja, nähtävää... Ylipäätän Japani on paikkana sellainen maa, jossa minun on ollut muutaman ensimmäisen kuukauden kielivaikeuksien ja täkäläiseen elämään totuttelun jälkeen vain yksinkertisesti niin kovin hyvä olla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta vaikka olenkin Japanissa musta lammas ulkomuotoni ja vajavaisen kielitaitoni takia, olen viettänyt täällä tähän astisen elämäni upeimman vuoden. Tähän toki vaikuttavat kovin paljon henkilökohtaisen elämän kiekurat, niin hyvässä kuin pahassa, joten nähtäväksi jää, miltä elämä Suomessa maistuu. Voihan olla, että se olenkin vain minä joka olen muuttunut, eikä paikalla niin ole väliä. Olen siitä huolimatta aika vahvasti päättänyt, että Japaniin on palattava.

Tällä hetkellä viimeiset päivät ovat täyteen ahdettu niitä "vielä viimeisen kerran" -tapaamisia ystävien kanssa. Pakkaukset olen aloittanut (äidin iloiseksi uutiseksi) jo viime viikolla, tosin matkalaukussa ei ole vielä mitään. Sohvalla on kolme vaatekasaa, joista yhden pakkaan piakkoin matkalaukkuun, osa menee käyttöön viimeisiksi päiviksi ja yksi kasa odottaa tuomiota siitä, mahtuvatko ne mukaan vai joutavatko kierrätykseen. Huomenna ohjelmassa on postissa ja pankissa asiointia sekä polkupyörän myyminen käytettyjen pyörien liikkeeseen, josta sen huhtikussa kävin ostamassa.

Enää hetki, ja Tokion aurinkoinen talvi vaihtuu lumikasoihin ja julmettuun pakkaseen.

いっぱい 遊びました！

遊ぶ eli "Asobu" on kätevä japanin kielen verbi. Sillä on useita, hieman toisistaan poikkeavia merkityksiä. Se voi tarkoittaa mm. lasten leikkimistä, jonkun luona ja jossain paikassa käymistä, hauskan pitoa, huvittelua, rentoa oleskelua tai sitä, että ei tee mitään.

Viime viikko on mennyt hujahduksessa, eikä otsikossa käyttämäni asobu-verbi viittaa todellakaan siihen, että olisin ollut joutilaana. Jos asia pitää esittää sivistyneesti, niin sanoisin, että olen hionut sosiaalisia taitojani ja verkostoitunut viettämällä aikaa japanilaisten luokkatovereideni kanssa. Jos taas sanotaan suoraan, niin päiväni ovat kuluneet ratkiriemukkaissa tunnelmissa huvitellen kuin viimeistä päivää - sillä viimeiset viikot Japanissa ja etenkin luokkatovereideni kanssa ovat käsillä.

Toki ystävien tapaamisen sivussa on tullut tehtyä töitä, kirjoitettua reilut kolmisenkymmentä uuden vuoden korttia ja kiitoskirjettä viime vuodesta täkäläisille opettajille, opettajien assistenteille, opintotoimiston kv-henkilöille sekä luokkakavereille, mutta suureksi osaksi aika on vierähtänyt iloiten siitä, miten upeita ystäviä minulla täälläkin on. Niinpä voi olla, että aikomani loput Kagoshiman kesälomamatkan postailut, joulun välipäivien Kyoton ja Takayaman reissun kuiven läpikahlaaminen ja parin viime viikon lukuisat hauskat tapahtumat raportoin blogin puolelle hieman väljemmällä tahdilla kuin ehkä tähän saakka. Loppujen lopuksi kun menneitä voi muistella kirjoittamisen muodossa ihan hyvin vaikka sitten helmikuussa Suomessakin, mutta näitä ihania ihmisiä en voi enää silloin tavata. Niinpä otan viimeisistä viikoista kaiken irti. Enää reilu kaksi viikkoa!

250 blogitekstiä Japanista ja Japanissa!

Huomasin juuri, että 250. blogipostauksen raja on ylittynyt Riisa no Nipponissa. Lähemmässä tarkatelussa Google palajasti, että postailen keskimäärin viitisen tekstiä viikossa. Kuulostaa.. kokopäivätyöltä. :D

Ja kun lukujen tielle lähdettiin, niin isketäänpä pöytään vähän masentavammat luvut. Nimittäin jäljellä on enää 27 päivää Japanissa. Se on alle kuukausi! Tuntuu, että vastahan laskin päiviä Japaniin lähtöön, ja nyt pitäisikin jo muka palata! Vaikka minulla ei varsinaisesti mitään erityisen kunnianhimoisia suunnitelmia tai toiveita ole loppuajalle Japanissa, niin silti tuntuu, että aika ei riitä. Näyttää siltä, että pakkaamaankin pitäisi aloittaa jo kohta puoliin, sillä tavaraa on varmasti kolmen ihmisen matkalaukkujen edestä ja jotain on lähetettävä postitse Suomeen.

Yksi käsimatkatavaran kokoinen, mutta varmaan yli 10 kiloa painava matkalaukullinen tavaroitani lähti tänään äidin ja Rossin mukana Suomeen. Jotenkin se havahdutti hereille kunnolla - enää pieni hetki Japanissa, melkein turistiloman mittainen aika. Kohta edessä on muutto, ja taas uusi elämä. Ahdistavaa, mutta jännittävää.

Asiat Suomen päässäkin ovat edistyneet jonkin verran. Sain HOASilta asunnon, eli Vantaa kutsuu taas. Asunto, jonne yksikseni muutan, on kiva pikkukaksio, noin kolme kertaa tämän hetkisen Tokion kämppäni kokoinen (eli suorastaan liiankin iso), ja siellä on luonnollisesti uuni! Ts. luksuselämää tiedossa tämän hetkiseen asuntoon verrattuna, mikäli unohdetaan, että talo sijaitsee Vantaalla eikä Tokiossa. Toisaalta, kyllä Vantaassakin on puolensa. Kiva juttu on nimittäin se, että joidenkin laskelmien mukaan noin 57% Metropolian luokkakaverreistani asuu ihan naapurissa, joten hyvää seuraa riittää. :)

Tällä hetkellä mieltäni vaivaavat niinkin idioottimaiset murheet, kuin että pitäisikö minun ostaa täältä esimerkiksi astioita Suomeen vietäväksi, vai onko se järjetöntä, jos satunkin päättämään, että palaan Japaniin parin vuoden sisällä, ja sitten niistä kaikista pitäisi taas päästä eroon, tai raijata merten yli Japaniin? Suunnitelmat ovat ihan auki, enkä todellakaan tiedä, olenko oikeasti palaamassa tänne pysyvämmin, mutta silti mietin, että voinko ostaa 100 yenin kaupast pari soijakippoa? Jep. Pitäisköhän nyt vaan lähteä sinne kauppaan.. X)

Japanilaisia domaineja ja Meijin suklaata mainoksien muodossa

Tuntuu hullulta, mutta kaikki Joshibin kurssien työt on nyt tehty. Mainontakurssi loppui tänään, ja tammikuulle jää vain muutamia asiantuntijaluentoja, sekä silkkipainokurssin presentaatio. Lisäksi pitää kirjoittaa raportti vaihdosta englanniksi JASSOlle, jonka myöntämän stipendin turvin olen täällä aika pitkälti tullut toimeen. Lähiaikoina on ollut kiirettä, mutta jotenkin olen silti onnistunut pysymään hyvällä tuulella ja työntänyt stressin syrjään. Nyt kelpaa nautiskella työn tuloksista, kohta alkaa joululoma!

Mainontakurssi oli opettavainen ja hauska kurssi, jossa teimme ensimmäisenä kurssityönä ryhmissä sanomalehtimainoksen 朝日広告賞:n, eli Asahi Advertising Award -kilpailussa vaihtoehtoina olleille yrityksille. Kukin ryhmä valitsi itse haluamansa yrityksen, lähti miettimään mainoksen konseptia, catch copya ja sitä, miten mainos loppujen lopuksi toteutettaisiin.

Valokuva ryhmämme Ayamakisan sanomalehtimainoksen tulosteesta. Tekijöinä Ayane Kobayashi, Rie Makino ja Liisa Stenberg

Oma ryhmäni valitsi yritykseksi Japan Registry Servicen, eli JPRS:n, joka on .jp-domaineja välittävä palveluntarjoaja. Lähestyimme aihetta korostaen sitä lähtökohtaa, että .jp-komainimen voi saada Japanissa toimiva yritys tai yksityinen taho. TiimityöskentelyMakinon ja Ayanen kanssa sujui hyvin, sillä muiden ideat antoivat aina uusia ajatuksia toisiller ryhmän jäsenille. Niinpä loppujen lopuksi konseptiksi muotoutunut "Nihon no, desu ne." -mainoskampanja oli kaikenkaikkiaan tiimityötä parhaimmillaan - yhteiseksi ideaksi muotoutunut ajatus, eikä kenenkään yksittäisen ihmisen valintoja. :)

Toinen tehtävänantomme oli yksilötyö, jossa saimme valita yhden kolmesta asiakasvaihtoehdosta, joille tuli tehdä aikakauslehtimainos. Tarjolla olivat Nissin Cup Noodle -kuppiraamenit, Ooi oocha-vihreäteejuoma sekä Meijin suklaa. Itse lähdin hakemaan ratkaisua tehtävään istuutumalla koko illaksi viihtyisään kahvilaan Machidassa ja luonnostelemalla ideoita vapaasti, ilman rajoitteita. Lopulta alkoi näyttää siltä, että suklaa tuottaa eniten ajatuksia, joten päädyin valitsemaan asiakkaaksi Meijin.

Kehittelin ideoita eteenpäin, ja keskusteltuani suunnitelmistani opettajan kanssa, lähdin toteuttamaan valokuviin pohjaavia mainoskiani. Loppujen lopuksi päädyin tekemään kaksi erillistä mainosta, sillä halusin kovasti tehdä mainoksen sekä valkoiselle että tummalle suklaalle. Molemmissa kohderyhmät, jotka nekin saimme itse valita, olivat hieman erilaiset. Opikselijoiden piti valita myös kohderyhmään sopiva aikakauslehti, jonka sivukoossa mainos sitten toteutettiin.


Tumman suklaan mainoksen päätin istuttaa AnAn-lehden sivuille, jossa se tavoittelisi suunnilleen kolmekymppisiä ja siitä vähän varttuneempia naisia. Halusin nostaa esille tumman suklaan terveysvaikutukset, joten rinnastin suklaan valokuvassa hedelmiin ja vihanneksiin. Lisäksi catch copylla, eli mainoksen keskeisellä fraasilla "おいしいのに、ヘルシー！" ("Herkullista, mutta siitä huolimatta terveellistä!") halusin kiinnittää huomiota siihen, että usein herkuiksi käsittämämme tuotteet eivät ole kovin terveellisiä, mutta tumma suklaa tekee tässä pienen poikkeuksen. Mainoksen yhteyteen liitin tutkimustietopläjäyksen tumman suklaan terveysvaikutuksista.

Valokuvien ottaminen manosta varten oli tosi hauskaa. Ostin pääasiassa vihreitä, keltaisia ja oransseja kasviksia ja vihanneksia, jotka sommittelin keittiössäni asetelmaksi yhdessä etualalle murentamieni Meijin tummansuklaan palojen kanssa. Otin huvikseni lisäksi tulevaa ajatellen varalta myös ihan yksittäisiä hedelmäkuvia - ei sitä ikinä tiedä milloin tarvitsee kuvaa omenasta tai kirsikkatomaateista! :D


Valkoisen suklaan mainoksen kohdistin japanilaista Cutie-lehteä lukeville nuorille tytöille. Tarkoituksena oli, että mainoskampanja sijoittuisi keväälle ennen Ystävänpäivää, joka on Japanissa varsinainen suklaapäivä. Tuolloin tytöt antavat suklaata poikaystävälleen tai pojalle, josta kenties haluaisivat poikaystävän. Ystävänpäivän suklaat ovat useimmiten suloisia ja hieman erikoisia, ja niinpä asiakkaan, eli Meijin tuikitavallainen valkoinen suklaa tuskin olisi monenkaan tytön valinta mielitiettynsä lahjaksi. Halusin mainoksella tehdä Meijin valkoisesta suklaasta vaihtoehdon siinä missä kaupoista löytyvät koristeellisemmatkin suklaakonvehtirasiat, ja keksin käyttää aiemmin viime vuonna ottamaani valkosuklaakonvehtikuvaa mainoksen pohjana. Meijin suklaat ovat tosiaan tavallisia suklaalevyjä, joita voi käyttää esimerkiksi leivontaan, joten halusin korostaa käsillä tekemistä ja sitä, että kyseessä on nimenomaan tytön itsensä ajatuksen kanssa tekemä suklaa, jolla tunteensa voi näyttää ihan toisin, kuin kaupan valmiskonvehdeilla.

Lopuksi työt tietenkin printattiin. Sanomalehtimainos tulostettiin suurella rullatulostimella sanomalehtipaperia muistuttavalle A2-koossa harmaahkolle, huokoiselle paperille, ja aikakauslehtimainos taas printattiin kiiltävälle paperille. Se, että Joshibissa usein työt tehdään loppuun asti kuin ne oisivat oikeita töitä, on erittäin kiitosta ansaitseva seikka. Itse tehdessä jos missä huomaa, että sanomalehtipaperi tosiaan ei ole valkoista!

Presentaatio meni vähän niin ja näin. En oikein osannut päättää, että luenko suoraan paperista, vai puhunko vapaasti omin sanoin. Sensein palaute oli kuitenkin hyvää, ja ilahduttavinta oli kuulla, kun hän lopuksi kysyi: "Niin, Liisa, miten monta vuotta sinä olitkaan ollut Japanissa?" Opettaja oli minulle ennalta tuntematon, enkä siis ollut tänä vuonna ollut hänen kanssaan tekemisissä aiemmin. Opettaja muljautteli silmiään vastaukselleni: "Siis.. Tästä vuodesta lähtien?!" :D

Presentaation lopuksi Makino otti tilaisuudesta vaarin ja kuulutti kovaan ääneen luokan edestä, että tammikuussa kevätlomaa edeltävän luokan siivouksen jälkeen on sitten yhteiset pippalot, kun Liisakin on kohta lähdössä takaisin Suomen. Lisäksi ennen kuin katoamistani Pohjolaan luvassa olisi kuulemma myös yhteinen retki Disney Seahin kaikkien aikataulujensa puolesta kynnelle kykenevien 3-2-luokan jäsenten kesken. Luokkalaiseni tuntuivat häkeltyvän: "Mitä, lähdet nyt jo? Onpa aika mennyt nopeaan!" Luokkakaverini Nacchan oli kuitenkin ehkä kaikkein yllättynein siitä, miten pian vaihtovuoteni on lähestymässä loppuaan, sillä hän tuli kyyneleet silmissä kysymään, että milloin lentoni Suomeen on, ja huokasi helpotuksesta, että lähden sentään vasta tammikuun lopussa.

Odotan ilon ja kauhun sekaisin tuntein tammikuisia luokkajuhliamme. Olen aika varma, että siinä vaiheessa kun pitää sanoa suurimmalle osalle luokasta viimeiset jäähyväiset, taitaa olla vähän itse kullakin silmänurkat kosteina. :(

Uuden elämän kynnyksellä - niin minä kuin blogikin

Vaihtovuosi loppuu joskus - sehän on ollut tietenkin selvää homman alusta asti. Väliaikainen oleilu ja opiskelu Japanissa ei voi jatkua loputtomiin, ja olipa tulevaisuuteni sitten missä tahansa, niin ainakin seuraavat pari, kolme vuotta elämäni on kuitenkin täysin varmuudella Suomessa. Niinpä kaikenlaisten muiden tulevaisuuspohdintojen lomassa olen miettinyt, mitä tapahtuu tälle blogille, kun palaan Suomeen.

Yksi vaihtoehto on jatkaa sitä, kuten tähän saakkakin. Tavallaan koen tämän kuitenkin blogin teeman suhteen hieman ongelmalliseksi, sillä patsi että itse tykkään lukea blogeja, joissa perusajatus pysyy kasassa ja sopivan rajattuna, uskon myös, että tämän hetkistä lukijakuntaa kiinnostaa pääasiassa elämäni tarkastelu nimenomaan Japani-suodattimen kautta. Vaikka tekstit ylipäätään ovatkin aika arkisia myös täältä käsin kirjoitettuna, niin kun residenssi vaihtuu ja viikonlopun kahvilapostaukset kuvineen tulevatkin jostain Kaisaniemen Waynes Coffeesta, tulee meininki olemaan kuitenkin aika eri kuin aiemmin. Eksotiikka puuttuu.

Toisaalta tiedän, että ensi keväänä minulla on vielä paljon sellaisia aiheita plakkarissa, joita en ole vaihtoni aikana ehtinyt tänne kirjoittaa - valokuviakin kuitenkin on tullut otettua se reilusti yli 30 Gigaa, joten materiaalia Japani-aiheisiin kyllä löytyy. Luonnollisena jatkumona voisin kirjoittaa paluun aiheuttamista mietteistä ja ruotia Suomen ja Japanin eroja ja yhtenäisyyksiä. Japanilaiset ystäväni eivät katoa elämästään mihinkään, ja itse asiassa muutamat tulevat vierailemaan Suomessakin ensi vuonna, joten myös heidän käynneistään voisi olla kirjoitettavaa. Haruka on mahdollisesti muuttamassa opiskelemaan tai aupairiksi pääkaupunkiseudulle, ja Megumi on tulossa kyläilemään luonani maaliskuussa kevätlomansa aikana. Sarikin haluaisi tehdä ekskursion Suomeen, kun mene töihin Maailman tyttöpartiolaisten keskukseen, Pax Lodgeen, Lontooseen keväällä.

Yksi haaveeni on myös pitää jotenkin kiinni japanin kielestä. Olen oppinut niin paljon, että olisi sääli jos se kaikki katoaisi sen myötä, kun kieltä ei käytä. Niinpä aion jatkaa japanin opiskelua Suomessa, ja vaikka en osaakaan sanoa miten mielenkiintoista kirjoitettavaa siitä aiheesta saa irti, niin onhan se yksi aihe muiden joukossa... Ja periaatteessa blogiahan voisi jatkaa kaksikielisenä japanilaisten ystävieni iloksi. ;)

Niinpä, toivonkin, että annatte äänenne sivupalkkiin kyhäämässäni kyselyssä, ja kerrotte, mitä mieltä olette! Arigatou!

Kotisuunnitelmia

Nyt se iskee taas. Rajapyykki. Ihan pian on enää kaksi kuukautta jäljellä Japanissa, ja voi kuinka se voikaan edelleen ahdistaa. Nyt alkaa jo olla se vaihe, että pitää tehdä kauhesti kaikkea, pitää nähdä KAIKKI, pitää ostaa kaikenlaiset mahdolliset asiat mitä Suomesta ei saa, ja ennen kaikkea tavata kaikkia täkäläisiä rakkaita ihmisiä, joita en näe Suomeen paluun jälkeen pitkään aikaan. Tulen ikävöimään niin monia ihmisiä. -__-

Yritän kuitenkin Japani-fiiliksissä kieriskelyn lomassa vähän hehkuttaa myös Suomeen paluuta. Yksi asia, mitä olen aiemminkin sanonut odottavani, on se, että pääsen muuttamaan omaan kämppään (jossa on oikea keittiö!!). Ei minulla edelleenkään ole tietoakaan siitä missä tai millainen tuleva asuntoni mahtaa tulla olemaan, mutta soin silti itselleni pienen hetken ystäväni Suskin blogista bongaamani kollaasi-sivuston kanssa leikkimiseen.

Mietin sekä käytännön, että viihtymisen kautta, mitä kaikkea haluaisin uuteen kotiini hommata. Joissain asioissa tietenkin täytyy vähän soveltaa, ja esimerkiksi seinille haluan näiden kollaasissa olevien IKEAn kukkataulujen sijaan ihan itse ottamistani valokuvista teetettyjä isoja valokuvatauluja. Niillä kuvilla on oikeasti merkitys, tarina ja tunnesiteitä, toisin kuin jossain huonekalufirman valmisvalikoiman kuvissa (joissa sinänsä ei ole mitään vikaa). Osa kuvan tavaroista on onneksi jo sentään odottamassa Suomessa siskon varastossa, esimerkiksi työpöytää, mattoa tai verhoja ei tarvitse hankkia. Viherkasvit ovat ehdottomasti ostoslistalla, vaikka Leena onkin pitänyt kukistani hyvää huolta Suomessa ja saanut muutamat jopa kukkimaan! Jonkinlaisen halvan, matalan, puisen olkkarin pöydän ympärille haluan ostaa kasan istuintyynyjä, jotka saavat korvata sohvan, jolla yksin en mitään kuitenkaan tee. Sitäpaitsi olen aina tykännyt istua lattialla.

Oman kodin sisustussuunnitelmien tekeminen on niin kivaa puuhaa. Päätyyköhän sitä joskus sisustamaan kotia Japanissakin? Eihän sitä koskaan tiedä... :)