perjantai 22. lokakuuta 2010

Ihanat japanilaiset kalenterit!

Syksy on sitä aikaa, kun täytyy hankkia uusi kalenteri vanhan, jo täyttyneen ja nuhjuuntuneen tilalle. Kun japanilainen ostaa päivyriä, hänen ei tarvitse tyytyä Suomessa tuttuun, pieneen kirjakaupan keskelle kasattuun hyllyyn, jossa on muutamia yksivärisiä kalentereita, pari nuorisolle ja muille lapsenmielisille tarkoitettua värikkäämmin kuvitettua versiota, ekoihmisen kartonkikantinen versio ja ehkä vielä pari vähän erikoisempaa vaihtoehtoa vaikkapa itse tuunattavilla läpinäkyvillä vaitokansilla tai jollain tutulla hahmolla varustettuna. Ja siinä se koko Suomen valikoima onkin. Kauheinta on se, että kalenterien sisäsivuihin ei juuri koskaan panosteta.

Japanissa on lukemattomia erilaisia kalentereja. Uuden My Melody-kalenterini kansi on valmistettu kauniista teksturoiusta paperista, jossa suloisen kuvituksen ääriviivat on painettu kultafolioinnilla kauniin kiilteleviksi.

Mutta Japanissa – Japanissa kalentereita on tarjolla kymmeniä, ellei lähemmäs satoja erilaisia vaihtoehtoja. Jokainen firma tekee kalenterit omista maskoteistaan - jo pelkästään Sanrio tarjoaa omista hahmoistaan kymmeniä eri vaihtoehtoja. Jos pinkki Hello Kitty ei pure, voi ottaa valkoisen aikuisemman version - tai valita retromman punapilkkuisen version. Jopa Muumi-kalentereita on useammanlaisia kuin olen ikinä nähnyt Suomessa. Kansien kuvitusvaihtoehtoja on loputtomasti ja tarjolla on myös hillitympiä, mutta kauniita grafiikoita hieman varttuneempaankin makuun. Toki seassa on myös hyvin simppeleitä yksivärisiä malleja, mutta yhtä lailla hyllystä löytyy kohokuvioin, muotoonleikatuin kansin ja pehmoisin kangaskansin varustettuja erikoisyksilöitä.

2011-vuoden My Melody -kalenterissani on jokaisen viikon aukeamalla erilainen vuodenaikaan tai kyseiseen kuukauteen liittyvä kuva. Jokaisella kuulla on myös oma teemavärinsä. Lisäksi kalenterista löytyy söpöjä muistilappuja, osoitekirjaosuus, muistikirjaosuus, kuukausinäkymät, vuosinäkymä ja kätevät markkeerausnauhat, sekä sisäkannesta taskut muistilapuille.

Ja oi ne sisäsivut! Niissä ei säästellä värejä tai kuvitusaiheita. Toki joukossa on valikoima myös niille, jotka kaipaavat simppeliä yksinkertaisuutta, mutta yhtälailla on kalentereita, joiden jokainen aukeama on oma taideteoksensa tai päivänpiristeensä. Lisäarvoa ainakin omaan kalenteriini tuovat hauskat tarrat, joilla voidaan merkkailla kalenteriin erilaisia tapahtumia, kuten vaikkapa soittotunnit tai lääkäriaika.

Pitäähän sitä nyt olla tarrat, jos vaikka pitää merkata kalenteriin treffit, shoppailut, matkat, tapaamiset, synttärit tai vaikka nomikait.

Vaikka tärkein ominaisuus omalle kalenterilleni on se, että sinne mahtuu kirjoittamaan paljon, heti perässä tulee kalenterin ulkoasun merkitys. Pidän yksinkertaisuudesta, mutta kalenteri voi myös olla vähän leikkisämpi ja hauskasti kuvitettu.

Viime vuonna valitsin Omena Kitty-chanin. Ääriviivat olivat kivan näköistä hopeafoliointia, ja päälys kestävää muovia. Pahoittelen huonoa skannausjälkeä - kalenteri oli niin täynnä paperia ja tavaraa, että selkäpuoli vähän blurraantui kun ei mennyt tasaisesti skannerin pintaa vasten.

Kun viime vuoden syksyllä ostin uutta kalenteria Tokiossa, kärsin runsaudenpulasta. Valinta oli vaikea, ja olisin halunnut ostaa useamman kalenterin. Valitettavasti oli päädyttävä yhteen. Tärkeää oli, että paitsi että kalenteri on söpö tai hauska, sen tulee muistuttaa minua jollain tavalla Japanista. Kokonsa puolesta parhaat kandidaatit olivat Sanrion kalentereiden A5-puolella, sillä niissä oli hyvin runsaasti kirjoitustilaa. Pitkän, päiväkausien pohdinnan ja kiertelyn jälkeen päädyin Kitty-chan kalenteriin. Vaikka Hello Kitty siinä mielessä on vähän tylsä vaihtoehto, että niitähän nyt saa toki varmaan joka puolelta maailmaa, jopa Suomesta, niin kyseinen kalenteri oli omaan makuuni kuitenkin sopivan neutraali. Ei liian vaaleanpunainen tai karkki, vaan kauniilla hopeafolioinnilla varustettu pehmeäkantinen vihkonen, jonka sisus oli äärimmäisen monipuolinen erilaisine kalenterinäkymineen, osoiteosioineen, Tokion metrokarttoineen, tarroineen ja muistilappuineen päivineen. Myös kynänpidike kalenterin sivussa on tullut tarpeeseen monet kerrat.

Ostin Kitty-chan kalenterini lopulta ollessani kerran ystäväni Megumin kanssa shoppailemassa Yokohaman puolella. Niinpä kun nyt syksynä postiluukustani kolahti paketti, jossa oli 2011-vuoden Sanrion My Melody -kalenteri, minua hymyilytti kovasti, miten tarkasti Megu muisti edellisen vuoden mieltymykseni. Kiitos ihanasta kalenterista, Megu! Tämä tulee tarpeeseen.
めぐちゃん、手帳送ってくれてありがとう!^__^

tiistai 19. lokakuuta 2010

Scifisaari Odaiba

Odaiba on noussut yhdeksi Tokion suosikkikohteistani. Tämän täysin vasta 1990-luvulla valmistuneen Tokion eteläpuolella sijaitsevan tekosaaren futuristinen arkkitehtuuri, upeat kaupunkinäkymät Tokion lahden yli ja kauniit rannat ovat jättäneet mieleeni pysyvän jäljen.

Pilvenpiirtäjiä Yurikamome-monorailin varrella. Päätepysäkkimme oli aivan Fuji TV:n päärakennuksen vieressä.

Odaiban saari on tärkeä liike-elämän keskittymä teollisuus- ja satama-alueineen sekä ostoskeskuksineen. Ensimmäisellä käyntikerrallani menin saarelle metrolla meren ali. Tutustuin silloin kaverini Tuukan kanssa Odaiban innovaatiomuseoon ja suureen osotoskeskuskompleksiin Palette Towniin, jonka yhteydessä on mm. Venus Fortin 1700-luvun tyylinen ostospalatsi ja Toyotan Mega Web -showroom. Ehdimme käymään Tuukan kanssa myös ostoskeskuksen yhteydessä olevassa Hello Kitty -maailmanpyörässä, josta näkymät Tokion lahden ylle olivat satumaiset. Sanottakoon kuitenkin, että Kitty-chan aiheinen maailmanpyörä kirkkaan värisine kondoleineen ja koko ajon ajan soivine ylipirteine musiikkeineen oli kuitenkin ehkä vähän liikaa jopa ihmiselle, joka omistaa ylpeydellä Hello Kitty -kalenterin ja läjän Sanrio-aiheisia tarroja ja kirjepapereita.

Venus Fortin ostoskeskusta

Tulevaisuus ja innovaatiomuseo Miraikan oli erittäin mielenkiintoinen vierailukohde. Sen useisiin kerroksiin jaetut eri aihepiirejä käsittelevät näyttelyt esittelivät innovaatioita aina historian havinasta nykypäivään ja tulevaisuuteen saakka. Itseäni kiinnostivat erityisesti esimerkiksi bioteknologiaan, geenimanipulaatioon ja tulevaisuuden materiaaleihin liittyvät osastot.
Miraikenissa riittää tieteen ihmeitä useammassa kerroksessa.


Valoa käsittelevän tilan tietotekstit oli upotettu jännittäviin palloständeihin.

Jos on käynyt Heurekassa Vantaalla tai Tietomaassa Oulussa, tietää suunnilleen, mikä on innovaatiomuseon idea - mutta Odaiban Miraikanissa kaikki on esitelty huomattavasti laajemmin, näyttelyiden aiheet ovat monipuolisemmat ja voisin veikata, että vaikka lapsille suunnattuja pelejä ja elämyksellistä viihdykettä vaikkapa avaruussukkulan tutkimisen muodossa on Miraikanissa tarjolla runsaasti, siellä viihtyy loppujen lopuksi melkein paremmin kuitenkin isä kuin poika. Luettavaa ja opittavaa on niin paljon, ettei aikuinenkaan kykene sulattamaan kaikkea jännittävää uutta tietoa kerralla, ja niinpä Miraikanin tutkimusretkeä ei kannatakaan tehdä kiireessä vaan kunnolla aivojumpasta nautiskellen.

Oli hauska muistella geenibiologian tunteja 9. luokalta näiden kukkien avulla.


Miraikenin avaruusaluksen mallissa saattoi ihmetellä vaikka sitä, miten astronautit kestävät kuukausia tällaisen huussin kanssa.

Aivan Miraikanin kulmilla kohosi vielä kesän Odaiban reissumme aikaan myös jättimäinen Gundam-robotti, joka viimeistään sai paikan tuntumaan scifileffan näyttämöltä. Tuolloin horisontissa kohoilivat tornitalot, puiston yläpuolella kulki kaarteleva monorail-junarata, Fuji Terebin futuristinen pääkonttori kiilteli selän takana ja julmetun korkuinen robotti vartioi rantaviivaa. Ihmettelenkin, miksei Gundam saanut jäädä Odaibaa vahtimaan, kun se sinne niin hyvin sopi.

Täällä vartioin minä!

Toisella Odaiban reissullamme viime joulun aikaan en ollutkaan uskoa, kun robotin paikalla oli vain kellastunut ruohokenttä. Tuolloin ehdimme äidin ja Rossin kanssa kuitenkin kierrellä rauhassa aivan saaren rantaa puistikkoineen ja biitseineen. Olisin voinut istuskella kuulaan talvipäivän auringossa rantakivillä katsellen vedessä uivia meduusoja, kimaltelevia simpukoita ja lahden toisella puolella kohoavaa Roppongia vaikka iäisyyden - enkä ollut ainoa. Puistojen penkeillä ja laitureiden kupeissa istuskeli paljon nuoria. Odaiba on suosittu nuorten parien treffikohde, eikä syyttä, sillä siellä on suhteellisen rauhallista ja paljon mukavia syrjäisiä puistonpenkkejä, joiden huomassa voi rauhassa istuskella ja ehkä vaikka pitää vähän kädestä kiinni kenenkään häiritsemättä. ;)

Sillan toisessa tasossa, autojen alla kulkee Yurikamomen yksikiskoinen rata.

Matkasimme saarelle ja sieltä pois toisella käyntikerralla Yurikamomen monorail-junalla, joka on hieman kalliimpi, mutta huomattavasti jännittävämpi tapa matkustaa kuin metro. Korkealta meren ylittävältä sillalta monorailin ikkunoista, erityisesti junan etu- tai takapään suurista laseista, on upeat näkymät Tokion lahdelle, merelle ja Odaiban saarelle.

Kyllä tokiolaisenkin harrastus voi olla kalastaminen!

Seuraavan Tokion reissuni aikana pakkaankin eväät obentoulaatikkoon, teen pienen ostoskierroksen konbinin virvokehyllylle ja suuntaan istuskelemaan Odaiban rantapuistoon katselemaan ohi uivia laivoja, korkeuksissa kiitäviä junia ja kaukana auringossa kiilteleviä pilvenpiirtäjiä. Voi, olisipa jo ensi kesä ja seuraava Japanin matka! ^o^

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Talven reilireissun päätös: Tuiskujen Takayama

Kyotosta junareissumme jatkui kohti Takayamaa, pientä kaupunkia Hidan alueella, Gifun prefektuurissa Länsi-Japanissa. Pikajunan kolistellessa vuorien ja laaksojen läpi kohti länttä, maisema alkoi muuttua yhä sumuisemmaksi ja vuorien laella ja puiden oksilla oli lunta! Keli oli hennosti pakkasen puolella ja kylmeni iltaa kohti. Jossain vaiheessa Takayamaa lähestyessämme junan ikkunoiden takana alkoi sataa räntää. Tarpoessamme loskassa kohti hostellia ei ollut yhtään ikävä Suomea.

Hida no Saton perinnekylä

Saavuimme Takayamaan melko myöhään, mutta ehdimme juuri sopivasti ennen illan pimentymistä käymään Hida no Saton upeassa ulkoilmamuseossa, joka esittelee alueelle tyypillisiä vanhoja maalaistaloja ja maalaismiljöötä riisipeltoineen, myllyineen ja aittoineen. Lumisadekin taukosi mukavasti vierailumme ajaksi, joten ehdimme kiertää kaikessa rauhassa kauniin maalaiskyläidyllin kaikkine taloineen ja rakennuksineen, soittamaan rukouskelloa ja ihastelemaan pikkupakkasessa jäätynyttä uskomattoman sinisen kylän keskuslammen pintaa.

Upeisiin, vanhoihin maalaistaloihin ja muihin rakennuksiin pääsi kurkistelemaan sisällekin. Niissä riitti liukuovia, shoji-paperia ja tatamilattioita kerrakseen.

Hida no Sato on ehdottomasti suositeltava käyntikohde, ja mikäli innostuu vanhoista japanilaisista maalaismaisemista ja arkkitehtuurista enemmänkin, voi matkustaa bussilla lähistöllä sijaitsevaan suurempaan olkikattoisten talojen kylään vuorten keskelle Shirakawagohon.

Perinteisissä izakayoissa istutaan usein tatamilla. Äiti taisi nauttia tonkatsua, kun taas itse valitsin listalta ikisuosikkini yakisoban.

Illalla murkinoimme mukavan tunnelmallisessa izakayassa, josta käveleskelimme Takayaman vanhan kaupungin autioiden kujien läpi takaisin hostellille. Hostellimme oli J-hoppersin hostelli, jota voi lämpimästi suositella kenelle tahansa matkailijalle. Yövyimme omassa huoneessamme, jossa oli tatamilattiat, shoji-paperit ikkunoissa ja kerrossängyt nukkumista varten. Varsin perinteinen ja japanilainen majoitusvaihtoehto siis, vaikka kyseessä olikin erittäin halpa majoituspaikka. Koska hostellilta oli tarjolla myös ilmainen kyyditys läheiselle onsenille, päätimme kylmän päivän palelluttamina käydä vielä rentoutumassa kuumassa lähteessä. Onsenissa, vastasataneen lumen ympäröimässä ulkoaltaassa makoillessa oli jälleen kerran olo kuin kuninkaallisella.

J-Hoppers Takayaman hostelli oli hintaansa nähden erittäin viihtyisä ja kolmen hengen huoneemme mukavan tilava.

Seuraavana aamuna herätessäni vedin paperiset luukut ikkunoiden edestä ja hämmästyin. Eilisiltaisen räntäsateen sijaan ulkona paistoi aurinko. Lähdimme äidin kanssa kiertelemään Takayaman vanhankaupungin katuja.


Yhtäkkiä taivas alkoi kuitenkin pilvetä ja hetkessä alkoi sataa lunta! Tämä oli minulle todella outoa Japanissa, sillä Tokiossa harvemmin sataa kunnolla lunta ja minun siellä ollessani ei koskaan tullut taivaalta mitään muuta kuin vettä. Lumipyrystä huolimatta vielä viime iltana hiljaiset Takayaman vanhankaupungin kaduilla käyskenteli nyt paljon turisteja. Vanhoissa, tummapuisissa rakennuksissa on useita aivan ihastuttavia liikkeitä, jotka myyvät monenlaisia japanilaisia käsitöitä, kankaita ja ihastuttavia astioita.


Lumipyry sakeni ja tuuli kävi kylmäksi, joten menimme lämmittelemään nuudelikupposten äärelle. Kylmänä päivänä raamen ja udon maistui ehkä paremmalle kuin koskaan, ja äitikin muisteli ihanaa nuudelikeittoaan vielä useaan otteeseen kuukausia myöhemminkin.

Kareeudon oli mausteisuudessaan omiaan jäätävässä kelissä.

Mahat täynnä jatkoimme vielä pyrystä huolimatta hieman ostoskierrostamme, jonka jälkeen oli jo aika palata takaisin hostellille keräämään kamat kasaan ja hyppäämään junaan. Lumi alkoi kasautua jalkakäytävillekin, joten laukkujen raijaaminen asemalle oli kova ponnistus.

Kun lopulta istuimme junassa, ilma oli aika masentava. Jossain vaiheessa kuulin suureksi ihmeekseni junan kuuluttajan kertovan, että juna on hieman myöhässä lumipyryn takia. Jos lumipyry olikin uutta, niin tämä se vasta tavatonta olikin - japanissa junat myöhästelevät harvoin niin paljon, että suomalainen siihen kiinnittäisi erityisesti huomiota.

Takayamaa ympäröivä vuoristoinen maaseutu sai joulukuun viimeisenä päivänä ihan oikean talven..

... joka vuorilta laskeuduttaessa alkoi muuttua pikkuhiljaa hennoksi veden ja lumensekaiseksi sateeksi...

Mutta Tokiota lähestyttäessä lumipyryt olivat muisto vain. ♥

Loppujen lopuksi ehdimme kuitenkin vaihtamaan aiottuun junayhteyteen ja kelikin alkoi pikkuhiljaa muuttua junan ikkunan takana selkeämmäksi. Tokiota lähestyessämme aurinko pilkisteli tuttuu tokiolaiseen tyyliinsä taivaan rannasta värjäten pellot kullan keltaisiksi sinistä taivasta vasten. Oli ihana taas saapua kotiin, omaan ihanaan Sagami-Oonoon.