Viimeisen viikon aikana maamme uutisotsikoissa on vilahdellut mm. yhä Tshernobylin jäljiltä säteilevät sienet, apteekkien tilapäisesti tyhjentyneet joditablettivarastot ja jos jonkinlaiset kauhuskenaariot Tokion "pimentyneiltä ja aavemaisilta" kaduilta puhumattakaan Miyagin alueen uutisoinnista.
Mediassa ei ole paljon näkynyt tämänkaltaista aurinkoista Tokiota viime aikoina. Asakusakin on kirsikkakoristeineen kuin toissa vuoden keväältä, omalta ensimmäiseltä Tokio-kierrokseltani. Väkeä tosin näyttää kojujen reunustavalla turistikujalla olevan vähemmän kuin yleensä. Kuvat 18.3.: Ari Helminen
Muutamat ensimmäiset päivät järistyksen ja tsunamin jälkeen olivat tietenkin Japanissa sekasortoisia ja ilmassa oli pelkoa ja epätoivoa - syystäkin. Aluksi osa kauppojen hyllyistä oli tosiaankin välillä tyhjinä ja kodit olivat sekaisin. Ihmiset eivät päässeet matkustamaan koteihinsa tai saaneet tavoitettua ystäviään tuhoalueilla. Suuri osa katastrofaalisista uutisotsikoista on käsitellyt kuitenkin vain Miyagin aluetta, joka kärsi pahimmat tuhot tsunamin vuoksi.
Mutta missä ovat median kuvat siitä, miltä näyttää vaikkapa Tokiossa nyt ihan normaalina arkipäivänä? Entä muualla Japanissa? Mihin on unohtunut 80% muusta saarivaltiosta? Kaikki uutiset käsittelevät ainoastaan rannikoiden tuhoa ja ydinvoimaloita, eikä missään tunnu näkyvän pihaustakaan siitä, mitä Japanissa todella nyt tapahtuu tavallisten ihmisten keskuudessa. Osa netin uutissivustoista päivittelee omia uutisiaan lisäten oheen vain uuden päivämäärän, jolloin lukija on aivan ulalla, että onko tämä Fukushimassa tapahtunut räjähdys nyt siis se ensimmäinen vai toinen, onko tämä eri reaktori, vai siis onko siellä tänäänkin räjähtänyt, vai onko tämä jo aiemmin alkuviikosta lukemani uutinen. Ne harvat uutiset, jotka käsittelevät muita alueilta kuin Miyagia, kertovat vaikkapa Tokion kohonneista säteilyarvoista. Lukijalle tulee tunne, että siellä ihmiset ympäri Japanin istuvat nyt sisällä ja syövät vain tuontiruokaa ja joditabletteja, jotta välttyisivät säteilyn vaikutuksilta. Aina uutisissa ei jakseta painottaa, että Tokiossakin säteilyarvot ovat kuitenkin pysyneet kohottuaankin luvuissa, jotka lähentelevät normaalin taustasäteilyn ylärajoja (Normaali taustasäteily on n. 0.07-0.3 mikrosievertiä tunnissa, Tokiossa on mitattu korkeimmillaankin 15. ja 16.3 aikaan 0.5 mikrosievertiä tunnissa.). Näiden uutisten valossa median kannattaisi muistuttaa, että nyt kannattaa Suomessa olla varuillaan liukkauden vuoksi ettei katko luitaan, sillä röntgenkuvauksessa saatava säteilymäärä voi olla jopa tuhansia mikrosieverttejä kerta-annoksena!
Uutiset pohjautuvat toki useissa tapauksissa faktoihin, mutta miksi esimerkiksi suomalaisista sienistä pitää uutisoida heti Fukushiman ydinvoimaloiden kuvien ohessa? Miksi ihmisten mieliin jätetään vääränlainen kuva tapahtumien todellisesta luonteesta? Jotain median markkinointijohteisesta ja suuriin myyntilukuihin tähtäävästä uutisoinnista kertoo sekin, että vaikka Japanin tilanne ei ole muutamaan päivään olellisesti muuttunut, uutisointi siltä suunnalta vähenee heti, kun Libyassa on saatu tilanne päälle. :P Kaikki eivät jaksa enää seurata paniikkia lietsovia lööppejä ja uutisia, enkä jaksa minäkään.
Jotkut ihmiset ovat ihmetelleet, miksi Tokiossa oleskelevat suomalaiset eivät palaa ensimmäisellä lennolla Suomeen. Turistit ovat toki asia erikseen, eikä kenenkään nyt kannata Japaniin varta vasten tietenkään lähteä ihan lähiaikoina, mutta mikä ihme siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että vaikka kansalaisuus olisi suomalainen, ei se tarkoita, että kotikin olisi välttämättä Suomessa, ja että tilanne Japanin eri osissa on täysin erilainen? Koti on siellä, missä on työ, asunto ja kenties perhekin, eli joidenkin kohdalla vaikka Tokiossa. Jotain Japanin eri osien tilanneeroista kertoo vaikkapa se, että vesipula ja kaasun toimituksen katkokset jatkuvat yhä ystävieni mukaan Sendaissa, mutta muutamat tokiolaiset ystäväni juhlivat juuri valmistumistaan yliopistosta - tukat laitettuna ja yllä upeat kimonot ja kaikki! Suomalaisbloggaajan videot tokiolaisesta ruokakaupasta ja asemien arkisesta vilkkaudesta kertovat nekin omaa tarinaansa.
Tältä erää toivottelenkin siis jaksamista Sendaihin, jossa ihmiset eivät ole päässeet välttämättä viikkoon suihkuun ja samaan hengenvetoon onnittelen tokiolaisystäviäni yliopistouran loppumisesta ja uuden elämän alusta. Kohta puoliin minäkin liittynen jälkimmäisten joukkoihin, sillä torstaina on viimeinen varsinainen luento!! Sen jälkeen edessä on kokopäiväistä opinnäytetyön tekemistä. :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaikeudet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vaikeudet. Näytä kaikki tekstit
maanantai 21. maaliskuuta 2011
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Japanilaiset kaaoksen keskellä
Tsunamivideot Miyagin prefektuurin alueelta tuntuivat epätodellisilta. Nyt parin seuraavan päivän aikana julkaistut kuvat pelastustyöntekijöistä, tuhoutuneista kodeista ja pitkin sairaalojen, koulujen, asemien, kauppakeskusten ja virastotalojen lattioita nukkuvista ihmisistä vailla kotia tai pääsyä kotiinsa ovat ahdistavan konkreettisia ja liiankin todellisia. Tuntuu hullulta katsella kuvia tutuista paikoista, joissa ihmiset nyt nukkuvat lattioilla tai itkevät puhelimessa.
Touhokun rannikkoalueella kaikki on sekaisin. Kauempana vaikkapa Tokiossa näytettiin selviävän onneksi lähinnä säikähdyksellä. Siitä huolimatta elämä ei palaa kuitenkaan raiteilleen hetkessä niilläkään alueilla, joilla talot yhä seisovat ja junat alkavat jo pikkuhiljaa liikkua. Paitsi että pahimmilla tuhoalueilla tarvitaan humanitaarista apua konkreettisten hyödykkeiden ja suojan muodossa, ei helppoa toki ole muuallakaan Japanissa.
Ihmiset ovat joutuneet yöpymään kuka missäkin, kun kotiin ei pääse. Kuva: kosmosxipo

Tokiossa Shinjukun asema näyttää muuttuneen tuhansine ihmisineen pakolaisleiriksi, kun ihmiset eivät ole päässeet kotiin liikenteen takkuillessa. Tuntuu hullulta, että reilu vuosi sitten shoppailin juuri näissä käytävissä Luminen kauppakeskuksessa..
Kuva: Ryuugakusei

Ihmiset jonottavat kolikkopuhelimiin soittaakseen omaisilleen ja läheisilleen. Kännykkäverkot olivat maanjäristyksen jälkeen kovilla, mutta alkavat kuulemma pikkuhiljaa taas toimia. Kuva: Ryuugakusei
Ihan yksinkertaista ei ole elämä niisäkään paikoissa, joissa kaupat ovat jo auki ja junat liikennöivät. Tokiossakin kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Supermarketit kuulemma säännöstelevät asiakkaiden ostoksia, jotta kaikille riittäisi jotain. Ystäväni kertoivat, että myös sähkönkulutusta pyritään vähentämään radikaalisti. Uutisissa hallituksen kerrotaan pyytäneen myös yrityksiä säästämään sähköä ja ilmeisesti myös säännösteltyjä sähkökatkoksia on luvassa (NHK World News).
Ystäväni Mari raportoi Tokiosta, että konbineissa ei ole tänään ollut paljon eväitä hyllyssä - eikä mitään muutakaan. Osta siinä sitten ruokaa..
Kuva: Mari Itaya

Vaikka seinät olisivat yhä ympärillä, ei järistyksen jälkien siivoaminen ja kodin tai työpaikan rakenteiden kunnon tarkastaminenkaan liene pieni urakka. Voisi kuvitella, että vaikka jälkijäristykset lienevät jo nyt hieman hiljenneen, suurten jälkijäristysten pelossa ei hirveästi huvittaisi siivota, mikäli kohta kirjahyllyn sisältö olisi taas lattialla. NHK Worldin uutisissa kerrottiin, että yli 5-6 ja jopa 7 magnitudinkin suuruisia jälkijäristyksiä voi seurata lähialueella 70% todennäköisyydellä.
Japanilaisilta vaaditaan nyt pitkää pinnaa, jaksamista ja rohkeutta – ja pitkään, sillä jälleenrakennustyö etenkin rannikkoalueilla ei ole ihan pienen hetken urakka.
Touhokun rannikkoalueella kaikki on sekaisin. Kauempana vaikkapa Tokiossa näytettiin selviävän onneksi lähinnä säikähdyksellä. Siitä huolimatta elämä ei palaa kuitenkaan raiteilleen hetkessä niilläkään alueilla, joilla talot yhä seisovat ja junat alkavat jo pikkuhiljaa liikkua. Paitsi että pahimmilla tuhoalueilla tarvitaan humanitaarista apua konkreettisten hyödykkeiden ja suojan muodossa, ei helppoa toki ole muuallakaan Japanissa.
Tokiossa Shinjukun asema näyttää muuttuneen tuhansine ihmisineen pakolaisleiriksi, kun ihmiset eivät ole päässeet kotiin liikenteen takkuillessa. Tuntuu hullulta, että reilu vuosi sitten shoppailin juuri näissä käytävissä Luminen kauppakeskuksessa..
Kuva: Ryuugakusei
Ihmiset jonottavat kolikkopuhelimiin soittaakseen omaisilleen ja läheisilleen. Kännykkäverkot olivat maanjäristyksen jälkeen kovilla, mutta alkavat kuulemma pikkuhiljaa taas toimia. Kuva: Ryuugakusei
Ihan yksinkertaista ei ole elämä niisäkään paikoissa, joissa kaupat ovat jo auki ja junat liikennöivät. Tokiossakin kauppojen hyllyt ammottavat tyhjyyttään. Supermarketit kuulemma säännöstelevät asiakkaiden ostoksia, jotta kaikille riittäisi jotain. Ystäväni kertoivat, että myös sähkönkulutusta pyritään vähentämään radikaalisti. Uutisissa hallituksen kerrotaan pyytäneen myös yrityksiä säästämään sähköä ja ilmeisesti myös säännösteltyjä sähkökatkoksia on luvassa (NHK World News).
Ihmiset jonottamassa ruokaa supermarketista Moriokassa. Kuva: kosmosxipo
Ystäväni Mari raportoi Tokiosta, että konbineissa ei ole tänään ollut paljon eväitä hyllyssä - eikä mitään muutakaan. Osta siinä sitten ruokaa..Kuva: Mari Itaya
Kuvat: urbaning
Vaikka seinät olisivat yhä ympärillä, ei järistyksen jälkien siivoaminen ja kodin tai työpaikan rakenteiden kunnon tarkastaminenkaan liene pieni urakka. Voisi kuvitella, että vaikka jälkijäristykset lienevät jo nyt hieman hiljenneen, suurten jälkijäristysten pelossa ei hirveästi huvittaisi siivota, mikäli kohta kirjahyllyn sisältö olisi taas lattialla. NHK Worldin uutisissa kerrottiin, että yli 5-6 ja jopa 7 magnitudinkin suuruisia jälkijäristyksiä voi seurata lähialueella 70% todennäköisyydellä.
Japanilaisilta vaaditaan nyt pitkää pinnaa, jaksamista ja rohkeutta – ja pitkään, sillä jälleenrakennustyö etenkin rannikkoalueilla ei ole ihan pienen hetken urakka.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Tulevaisuuden suunnitelmia
Blogissani oli äänestys siitä, mitä Riisa no Nipponille tulisi tapahtua sen jälkeen kun vaihto on ohi. Äänestyksellä toivoin saavani suuntaa ja tukea omille suunnitelmille, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että 131 äänestäjää, 55% kaikista oli kanssani samoilla linjoilla - koska tämä blogi käsittelee Japania, on selkeää niin lukijoiden kuin blogin alkuperäisen tarkoituksenkin kannalta, että blogi jatkaa Japani-aiheilla. Tämä ei tarkoita pelkästään vielä julkaisemattomien Kagoshiman, Kyoton, Takayaman ja lukuisten Tokyon reissupostauksieni julkaisua, vaan myös sellaisia elämässäni tapahtuvia asioita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Japaniin. Niipä täällä tullaan varmasti näkemään postauksia japanilaisten ystävieni vierailuista Suomeen, sopeutumisestani takaisin Vantaan kujille sekä haikailuistani takaisin Tokioon. Joten ehkä ne 31%, jotka halusivat lukea postauksiani jatkossakin, koskivatpa ne japania tai eivät, saavat jotain iloa siitä, että juttua varmaan kyllä riittää edelleen ihan hyvään tahtiin. ;)
Ne, jotka toivoivat blogin jäävän tauolle jatkuakseen seuraavien japanin reissujen aikaan, joutuvat nyt tyytymään siihen, että blogi jatkuu, mutta ehkä voitte käydä kurkkaamassa täällä joskus vajaan vuoden kuluttua, mikäli olisin saanut tämän hetkiset reissusuunnitemani ensi joululomalle toteutettua.
Itään. Japaniin. Tokioon. Sinne on vain niin kova hinku takaisin. Elämä Tokiossa oli mukavaa monilta osilta, mutta muutama tarkkaavainen lukija on ehkä ehtinyt pääsemään kärryille myös eräistä tärkeistä taustalla kyteneistä motiiveistani rivien välissä vilahdelleiden vihjailujeni ansiosta. Vietinhän esimerkiksi "perinteisen japanilaisen joulun" tai syntymäpäivääni "hyvässä seurassa". Enkä lentokentällekkään joutunut onneksi menemään yksin. ;) Jos jatketaan vihjailuja, niin voin kertoa, että lähetin viime viikolla paketissa hieman suklaata Japaniin. Onhan tänään Ystävänpäivä, jolla silläkin on Japanissa oma merkityksensä..
Mutta jos jätetään vihjailut sikseen, niin voisin ehkä vain sanoa, että Tokioon jäi jotain muutakin kuin materiaalisia hyödykkeitä, jotka eivät mahtuneet matkalaukkuun. Sinne jäi Shin ja puolet sydämestä. :]
Linjanani on ollut, että en kirjoita blogiin liian henkilökohtaisia asioita, mutta syksyllä alkanut seurustelusuhteeni partiossa tapaamani Shinin kanssa on jatkunut nyt sen verran pitkään, että siitä on ehkä hyvä sanoa sananen, jotta bloginkin kirjoitukset pääsevät oikeaan kontekstiin. En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska aluksi kaikki tuntui kovin epävarmalta. Itse näin vain edessä häämöttävän Suomeen paluun ja ahdistuin koko ajatuksesta liikaa, että olisin jaksanut alkaa puimaan asiaa yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi näyttää siltä, että ainahan voi yrittää - vuosi Japanissakin humahti ohi kuin shinkansen, miksei vuosi Suomessakin voisi mennä nopeasti? Niinpä päätimme, että katsotaan rauhassa, mitä tuleman pitää. Tuntuisi tyhmältä, jos suhdetta ei edes yrittäisi jatkaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan maantieteellisesti heman hankalaa. Onhan kaukosuhde Japanin ja Suomen välillä aika extremevälimatkalla varustettu, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Niinpä tässä, kesää ja Shinin mahdollista Helsingin matkaa odotellessa voi onneksi yrittää keskittyä miljoonaan työprojektiin, japanin opiskeluun, ystävien tapaamiseen, ja ehkä vähän blogin päivittelemiseenkin. ;)
Ne, jotka toivoivat blogin jäävän tauolle jatkuakseen seuraavien japanin reissujen aikaan, joutuvat nyt tyytymään siihen, että blogi jatkuu, mutta ehkä voitte käydä kurkkaamassa täällä joskus vajaan vuoden kuluttua, mikäli olisin saanut tämän hetkiset reissusuunnitemani ensi joululomalle toteutettua.
Itään. Japaniin. Tokioon. Sinne on vain niin kova hinku takaisin. Elämä Tokiossa oli mukavaa monilta osilta, mutta muutama tarkkaavainen lukija on ehkä ehtinyt pääsemään kärryille myös eräistä tärkeistä taustalla kyteneistä motiiveistani rivien välissä vilahdelleiden vihjailujeni ansiosta. Vietinhän esimerkiksi "perinteisen japanilaisen joulun" tai syntymäpäivääni "hyvässä seurassa". Enkä lentokentällekkään joutunut onneksi menemään yksin. ;) Jos jatketaan vihjailuja, niin voin kertoa, että lähetin viime viikolla paketissa hieman suklaata Japaniin. Onhan tänään Ystävänpäivä, jolla silläkin on Japanissa oma merkityksensä..
Mutta jos jätetään vihjailut sikseen, niin voisin ehkä vain sanoa, että Tokioon jäi jotain muutakin kuin materiaalisia hyödykkeitä, jotka eivät mahtuneet matkalaukkuun. Sinne jäi Shin ja puolet sydämestä. :]
Linjanani on ollut, että en kirjoita blogiin liian henkilökohtaisia asioita, mutta syksyllä alkanut seurustelusuhteeni partiossa tapaamani Shinin kanssa on jatkunut nyt sen verran pitkään, että siitä on ehkä hyvä sanoa sananen, jotta bloginkin kirjoitukset pääsevät oikeaan kontekstiin. En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska aluksi kaikki tuntui kovin epävarmalta. Itse näin vain edessä häämöttävän Suomeen paluun ja ahdistuin koko ajatuksesta liikaa, että olisin jaksanut alkaa puimaan asiaa yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi näyttää siltä, että ainahan voi yrittää - vuosi Japanissakin humahti ohi kuin shinkansen, miksei vuosi Suomessakin voisi mennä nopeasti? Niinpä päätimme, että katsotaan rauhassa, mitä tuleman pitää. Tuntuisi tyhmältä, jos suhdetta ei edes yrittäisi jatkaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan maantieteellisesti heman hankalaa. Onhan kaukosuhde Japanin ja Suomen välillä aika extremevälimatkalla varustettu, mutta yrittänyttä ei laiteta.
Niinpä tässä, kesää ja Shinin mahdollista Helsingin matkaa odotellessa voi onneksi yrittää keskittyä miljoonaan työprojektiin, japanin opiskeluun, ystävien tapaamiseen, ja ehkä vähän blogin päivittelemiseenkin. ;)
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Kaipuu takaisin Tokioon
Muutin vihdoin eilen uuteen asuntoon Vantaalle. Tavaroiden järjestelyn ja purkamisen lomassa hiljaisessa asunnossa ehtii päähän tulla paljon ajatuksia, ja paluun kulttuurishokki pääsee muotoutumaan huippuunsa. Olen saanut mielenkiintoisen työharjoittelupaikan, kivan asunnon ja tavannut vanhoja kavereita melkein päivittäin, mutta silti..
Kaipaan niin Tokioon.
Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..
Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.
Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?
Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.
Kaipaan niin Tokioon.
Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..
Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.
Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?
Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Paluu tundralle
Suomeen on nyt sitten palattu.
Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.
Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.
Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.
Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P
Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.
Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!
Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.
Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)
Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.
Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!
Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.
Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.
Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.
"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.
Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.
Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.
Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.
Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.
Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.
Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P
Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.
Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!
Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.
Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)
Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.
Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!
Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.
Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.
Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.
"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.
Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.
Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.
maanantai 21. joulukuuta 2009
Maa, jossa talojen eristäminen on ilmeisesti tuntematon rakennusmetodi
Tuulee. Niin ulkona, kuin sisällä kämpässäkin.
Ei pelkästään siksi, että ilmatointi laite eli eakon puhaltaa lämmintä ilmaa huoneeseen yrittäen nostaa sisälämpötilaa 15 asteesta vähän ylemmäs, vaan myös siksi, että ulko-oven ja ikkunan pielien välillä käy hirveä veto.
Japanilaisissa taloissa on minimaaliset eristykset, joten mikäli lämmitin ei puhalla jatkuvasti, on kämpän sisällä melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kun lämmityslaitteena toimii kaasulla toimiva puhallin, joka on sijoitettu kämpän seinälle katon rajaan, kämppä lämpenee ihan mukavasti - yläostasta. Lattian tasossa taas on tarvetta villasukille, vaikka eakonin laittaisi puhaltamaan 26-astetta jatkuvalla syötöllä. Jotta lämpö pysyisi huoneessa hieman pidempään, pidän eteistilan ja asuinhuonen välistä väliovea kiinni. Niinpä eteistila keittiöneen ja vessoineen onkin monta astetta viileämpi kuin huone, jota ilmstointilaite lämmittää. Ystävälläni, toisella Tokion vaihtarilla, Eerolla on pohjaratkaisultaan samantyyppinen kämppä kuin minulla, joten naureskelimmekin, että kylmässä eteistilassa olevaan vessaan meneminen on kuin kävisi ulkohuussissa. :D
Eakonin käyttö lämmittimenä on sinäkin mieless esim. suomessa käytettävää lattia-/katto- tai lämpöpatterilämmitystä köykäisempi systeemi, että lämpötila huoneessa ei tosiaankaan ole tasainen, vaan nopesti laitteen sammuttamisen jälkeen lämmin sisäilma katoaa ovien ja ikkunoiden raosta pihalle. Kissat ovat ottaneet parvekkeeni suosioonsa ja makoilevat välillä parvekkeella olevan ilmstointilaitteen ilmanottolaitteen ja -filtterin lähettyvillä lämmittelemässä kuin Suomessa pakkasien aikaan vasta pihaan ajetun auton konepelleillä ikään. :D
Mikäli ilmstointilaitteen puhallus häiritsee yöunia, nukkumisesta selviää joten kuten kunnon untuvapeitolla, viltillä ja kunnon vaatekerroksella. Koska kaasu-, sähkö- ja vesilasku kuuluvat kiinteänä osana vuokraani, itse voin pitää lämmityslaitetta päällä aina kuin huvittaa, vaikka kaasun edesvastuuton tuhlailu käykin aika paljon luonteen päälle. Talven edetessä huomannut, kuinka kaasumittarin lukijan postiluukkuun jättämien kaasulaskun kuittien yeni-määrät ovat kohonneet kohoamistaan. Kesällä lasku oli parin tuhannen yenin paikkeilla kuukaudessa, joskus jopa vähemmän. Syyskuussa lasku oli aika mitätön, kun ulkolämpötila oli mukavat reilu parikymmentä astetta, mikä tarkoitti että sisälläkin oli automaattisesti noin parikymmentä astetta. Marraskuun lasku sen sijaan oli yli 10 000 yeniä. O_O Onneksi sitä ei tarvitse maksaa. En ihmettelekään, että japanilaiset ovat aika nihkeitä käyttämään lämmityslaitteita talvella. Heitä ilmeisesti häiritsee enemmän kaasulaskun nollat kuin sisäilman koleus. Niinpä sisäpukeutuminen onkin sen mukaista - kerrokset kunniaan. Ja kerrastot, joita saa vaikk UniQLOsta heat tech -kankaalla. Kaasun sijaan käyttään halogeenilämmittimiä, jotka lämmittävät vain pientä aluetta, ja ovat käteviä esimerkiksi yhden hengen talouksissa, kun halogeenin voi laittaa hohkaamaan lämpöään itseään kohti välittämättä siitä, että muutaman metrin päässä lämmittimestä on jo aika viileää.
Jotta kylmyys ei tuntuisi luissa ja ytimissä, japanilaiset käyttävät myös hassuja "Hokaron" -lämpölappuja, joita kiinnitetään vaikkapa paidan selkämykseen, mahaan tai laitetaan takin taskuun. Lämpölaput toimivat siten, että kun ne avataan pakkauksesta, lapun kemialliset aineet reagoivat jotenkin ilman kanssa ja tuottavat noin40-60 asteista lämpöä seuraavat yhdeksän tuntia. Sen jälkeen ne hohkaavat hieman pienemmällä teholla vielä muutaman tunnin. Japanilaiset ovat aivan ihmeissään, etteivät suomalaiset käytä moisia lämpölappuja. Sanoin, että en ole ikinä moisista kuullutkaan, ja että sähköllä lämmitettävä peitto tai matto (?!) ei ole kyllä mikään joka kodin härveli.
Jotta saisin vielä hieman tuntuvamman käsityksen japanilaisten talojen kylmyydestä ilmaisen eakonin posotteluni jälkeen, laite päätti tietenkin tuossa viikko sitten mennä lakkoon. Eräänä iltana ilmastointihärveli ei enää suostunut puhaltamaan lämmintä ilmaa. Yön mittaan kämpän lämpötila alkoi olla sellaisissa lukemissa, että nukuin kahdet housut, t-paita, pitkähihainen, sukat ja villasukat ylläni peiton ja viltin alla, ja hytisin edelleen. Aamulla kurkku oli karhea, ja olin saanut tarpeekseni. Lähetin e-mailia koulun kv-toimistoon, joka hoitaa vuokra-asioitani ja pyysin heitä lähettämään jonkun katsomaan eakonia. Leppoisa vuokraisäntä sitten tulikin puolen päivän aikaan tarkistamaan laitteen, puhdisti mustan pölyn peitossa olevat filtterit, joiden olemassa olosta minulla ei tietenkään ollut mitän käsitystäkään. Hän sanoi, että yleensä näissä asunnoissa asutaan lyhyemmän aikaa, joten välisiivouksen yhteydesä filtterit aina puhdistetaan, eikä ongelmia synny. Minä olen kuitenkin asunut täällä reilusti yli puoli vuotta ja käytellyt eakonia aika paljon, joten filtterit olivat täynnä kesän ja talven pölyjä, eikä lämmityslaite enää turvallisuussyistä mennyt päälle.
Vuokraisäntä toi minulle helpotukseksi väliaikaiskäyttöön halogeenilämmittimen, sillä hän ei ollut varma milloin Tokyo Gasista voitaisiin tulla tarkistamaan lämmitin ja uudelleenohjelmoiman se. Loppujen lopuksi Tokyo Gasin tyyppi pääsi kuitenkin käymään vielä samaa iltana, ja johan alkoi taas kämppä lämmetä. Ja nyt minulla on sitten halogeenilämmitinkin, kun eivät hakeneet sitä pois, ja tuskin hakevatkaan ennen kuin vuokrasopimus tammikuun lopussa päättyy. Pisteet kotiin! :D
Ei pelkästään siksi, että ilmatointi laite eli eakon puhaltaa lämmintä ilmaa huoneeseen yrittäen nostaa sisälämpötilaa 15 asteesta vähän ylemmäs, vaan myös siksi, että ulko-oven ja ikkunan pielien välillä käy hirveä veto.
Japanilaisissa taloissa on minimaaliset eristykset, joten mikäli lämmitin ei puhalla jatkuvasti, on kämpän sisällä melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kun lämmityslaitteena toimii kaasulla toimiva puhallin, joka on sijoitettu kämpän seinälle katon rajaan, kämppä lämpenee ihan mukavasti - yläostasta. Lattian tasossa taas on tarvetta villasukille, vaikka eakonin laittaisi puhaltamaan 26-astetta jatkuvalla syötöllä. Jotta lämpö pysyisi huoneessa hieman pidempään, pidän eteistilan ja asuinhuonen välistä väliovea kiinni. Niinpä eteistila keittiöneen ja vessoineen onkin monta astetta viileämpi kuin huone, jota ilmstointilaite lämmittää. Ystävälläni, toisella Tokion vaihtarilla, Eerolla on pohjaratkaisultaan samantyyppinen kämppä kuin minulla, joten naureskelimmekin, että kylmässä eteistilassa olevaan vessaan meneminen on kuin kävisi ulkohuussissa. :D
Eakonin käyttö lämmittimenä on sinäkin mieless esim. suomessa käytettävää lattia-/katto- tai lämpöpatterilämmitystä köykäisempi systeemi, että lämpötila huoneessa ei tosiaankaan ole tasainen, vaan nopesti laitteen sammuttamisen jälkeen lämmin sisäilma katoaa ovien ja ikkunoiden raosta pihalle. Kissat ovat ottaneet parvekkeeni suosioonsa ja makoilevat välillä parvekkeella olevan ilmstointilaitteen ilmanottolaitteen ja -filtterin lähettyvillä lämmittelemässä kuin Suomessa pakkasien aikaan vasta pihaan ajetun auton konepelleillä ikään. :D
Mikäli ilmstointilaitteen puhallus häiritsee yöunia, nukkumisesta selviää joten kuten kunnon untuvapeitolla, viltillä ja kunnon vaatekerroksella. Koska kaasu-, sähkö- ja vesilasku kuuluvat kiinteänä osana vuokraani, itse voin pitää lämmityslaitetta päällä aina kuin huvittaa, vaikka kaasun edesvastuuton tuhlailu käykin aika paljon luonteen päälle. Talven edetessä huomannut, kuinka kaasumittarin lukijan postiluukkuun jättämien kaasulaskun kuittien yeni-määrät ovat kohonneet kohoamistaan. Kesällä lasku oli parin tuhannen yenin paikkeilla kuukaudessa, joskus jopa vähemmän. Syyskuussa lasku oli aika mitätön, kun ulkolämpötila oli mukavat reilu parikymmentä astetta, mikä tarkoitti että sisälläkin oli automaattisesti noin parikymmentä astetta. Marraskuun lasku sen sijaan oli yli 10 000 yeniä. O_O Onneksi sitä ei tarvitse maksaa. En ihmettelekään, että japanilaiset ovat aika nihkeitä käyttämään lämmityslaitteita talvella. Heitä ilmeisesti häiritsee enemmän kaasulaskun nollat kuin sisäilman koleus. Niinpä sisäpukeutuminen onkin sen mukaista - kerrokset kunniaan. Ja kerrastot, joita saa vaikk UniQLOsta heat tech -kankaalla. Kaasun sijaan käyttään halogeenilämmittimiä, jotka lämmittävät vain pientä aluetta, ja ovat käteviä esimerkiksi yhden hengen talouksissa, kun halogeenin voi laittaa hohkaamaan lämpöään itseään kohti välittämättä siitä, että muutaman metrin päässä lämmittimestä on jo aika viileää.
Jotta kylmyys ei tuntuisi luissa ja ytimissä, japanilaiset käyttävät myös hassuja "Hokaron" -lämpölappuja, joita kiinnitetään vaikkapa paidan selkämykseen, mahaan tai laitetaan takin taskuun. Lämpölaput toimivat siten, että kun ne avataan pakkauksesta, lapun kemialliset aineet reagoivat jotenkin ilman kanssa ja tuottavat noin40-60 asteista lämpöä seuraavat yhdeksän tuntia. Sen jälkeen ne hohkaavat hieman pienemmällä teholla vielä muutaman tunnin. Japanilaiset ovat aivan ihmeissään, etteivät suomalaiset käytä moisia lämpölappuja. Sanoin, että en ole ikinä moisista kuullutkaan, ja että sähköllä lämmitettävä peitto tai matto (?!) ei ole kyllä mikään joka kodin härveli.
Jotta saisin vielä hieman tuntuvamman käsityksen japanilaisten talojen kylmyydestä ilmaisen eakonin posotteluni jälkeen, laite päätti tietenkin tuossa viikko sitten mennä lakkoon. Eräänä iltana ilmastointihärveli ei enää suostunut puhaltamaan lämmintä ilmaa. Yön mittaan kämpän lämpötila alkoi olla sellaisissa lukemissa, että nukuin kahdet housut, t-paita, pitkähihainen, sukat ja villasukat ylläni peiton ja viltin alla, ja hytisin edelleen. Aamulla kurkku oli karhea, ja olin saanut tarpeekseni. Lähetin e-mailia koulun kv-toimistoon, joka hoitaa vuokra-asioitani ja pyysin heitä lähettämään jonkun katsomaan eakonia. Leppoisa vuokraisäntä sitten tulikin puolen päivän aikaan tarkistamaan laitteen, puhdisti mustan pölyn peitossa olevat filtterit, joiden olemassa olosta minulla ei tietenkään ollut mitän käsitystäkään. Hän sanoi, että yleensä näissä asunnoissa asutaan lyhyemmän aikaa, joten välisiivouksen yhteydesä filtterit aina puhdistetaan, eikä ongelmia synny. Minä olen kuitenkin asunut täällä reilusti yli puoli vuotta ja käytellyt eakonia aika paljon, joten filtterit olivat täynnä kesän ja talven pölyjä, eikä lämmityslaite enää turvallisuussyistä mennyt päälle.
Vuokraisäntä toi minulle helpotukseksi väliaikaiskäyttöön halogeenilämmittimen, sillä hän ei ollut varma milloin Tokyo Gasista voitaisiin tulla tarkistamaan lämmitin ja uudelleenohjelmoiman se. Loppujen lopuksi Tokyo Gasin tyyppi pääsi kuitenkin käymään vielä samaa iltana, ja johan alkoi taas kämppä lämmetä. Ja nyt minulla on sitten halogeenilämmitinkin, kun eivät hakeneet sitä pois, ja tuskin hakevatkaan ennen kuin vuokrasopimus tammikuun lopussa päättyy. Pisteet kotiin! :D
perjantai 11. joulukuuta 2009
Miten sopeutua Japaniin?
Kysymyspostauksesta, jossa minulta kysyttiin mm. Japaniin sopeutumisesta, on vierähtänyt aikaa jo kuukausi. Pahoittelenkin, että vastailen näihin laajempiin kysymyksiin hieman viiveellä.
Sopeutumistarinoita löytyy varmasti yhtä monta kuin on sopeutujiakin. Omassa tapauksessani asettautuminen Japaniin tapahtui hyvin kivuttomsti, ja itseasiassa luulenkin, että kulttuurishokki, jolta oikeastaan koen säästyneeni lähes kokonaan, tulee vastaan sitten paluushokkina Suomessa.
Minulle Japani edustaa maana monia sellaisia asioita joista pidän ja jotka tekevät elmästä mukavaa, mielenkiintoista ja joissain tapauksissa jopa helppoa. Kesää lukuunottamatta ilmat ovat mainiot, ja kyllähän se kesän lämpökin on ihan miellyttävää aika-ajoin. Ihmiset ovat ystävällisiä, välittömiä ja lämpimiä, vaikka toki suhtautuminen ulkomaalaisiin välllä on mitä on. Yleensä kaikki toimii kuin rasvattu - junat kulkevat usein ja ajallaan, kaupat ovat auki yötä päivää ja palvelu on byrokratiankin rattaista huolimatta tasokasta ja äärimmäisen asiakasystävällistä. Ja tekeminen - se Tokion kokoisessa kaupungissa ei lopu ikinä.
Tulen kaipaamaan monia Japanissa itsestäänselvyyksiksi muuttuneita asioita. Luulen, että esimerkiksi se, että Suomessa pitää tilata ravintolassa vesi erikseen, tuntuu todella rasittavalta täkäläisten tarjoilijoiden automaattisen vesilasin täyttelyn jälkeen. Ja miten kauan menee taas tottua siihen, ettei ravintolan pöydässä ole kuumaa pyyhettä, jolla puhdistaa kätensä ennen ruokailua? Ja missä viipyy jokaisen myymälän työntekijän kumarrusten saattelemana huutelemat tervetuliaistoivotuksen myymälään astuessani?
Toki niitä ikäviäkin puolia löytyy, ja etenkin heti Japaniin muuton alussa ne lyövät kasvoille, ja ovat varmasti omiaan aiheuttamaan joissakin ihmisissä hienoista koti-ikävää. Kielimuurin läpi ei pääse ihan vielä parin ensimmäisen kuukauden aikana, vaan kestää hyvä tovi, ennen kuin jokapäiväiset asioimiset kaupassa muuttuvat kielikurssin sijaan arjeksi. Kaikenlaiset juoksevat asiat, kuten virastoissa ravaaminen, pankkitilien ja puhelinliittymien hommaaminen ja muut tylsät velvollisuudet vievät aikaa ja samalla lykkäävät sitä hetkeä, kun voi oikeasti aloittaa sen normaalin elämän. Jos vaihtoaika on lyhyt, voi tuntua, että puolet vaihdosta menee siihen, että vasta tajuaa asuvansa uudessa maassa ja alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ne erot, mitkä se fakta omaan elämään tuo. Siinä vaiheessa jos ei vielä ole ehtinyt saada ystäviä, joiden kanssa viettää iltoja viikonloppuisin tai koulun jälkeen, voi olo olla omassa 17 neliön kopperossa aika yksinäinen.
Itse koen, että olennaisin syy siihen, miksi minä en koskaan kokenut mitään äärimmäisen radikaalia kulttuurishokkia tai ole oikeastaan liiemmin missään vaiheessa kaivannut Suomeen, on se, että tiesin etukäteen aika hyvin mitä odottaa. Tiesin, että alku tulee olemaan vaikea, tiesin, että jos mielin saada ystäviä, minun on oltava itse aktiivinen heti alusta alkaen, tiesin, että kieli tulee tuottamaan vaikeuksia ja turhautumisen tunteita. Itse asiassa jossain vaiheessa reilu vuosi ennen vaihtoon lähtöä mietin, että toivottavasti en paneudu vaihtoon valmistautumiseen liian perusteellisesti - mitä jos mikään ei yllätä, kun lopulta saavun Japaniin? Huolehdin kuitenkin ihan turhaa, sillä eihän se, että on lukenut asioista koskaan kuitenkaan korvaa omia kokemuksia. Ei se, että olen katsellut netissä pilvin pimein kuvia tulevista kotikonnuistani Tokiosta, ole mitään verrattuna siihen, että kävelee itse Shinjukun pilvenpiirtäjien varjossa tai kuuntelee kaskaiden siritystä höyryävän kuumassa ulkoilmaonsenissa. Kaikki tieto on hyväksi ja liialliset odotukset tai harhakuvitelmat jostakin paratiisista kannattaa kyseenalaistaa, jotta ei turhaan joudu pettymään vaikeuksia kohdatessaan.
Mielestäni onkin siis tärkeää ottaa etukäteen selville asioita kohdemaasta, lukea kirjallisuutta, ottaa oppia muiden ulkosuomalaisten tai maassa eläneiden ulkomaalaisten kokemuksista kahlaamalla läpi blogeja, vaihtoraportteja tai muita lähteitä. Nykyisin tämä on helppoa, kun materiaalia löytyy koko ajan enemmän ja netti on täynnä informaatiota. Vaikeudet on paljon helpompaa kohdata, kun tietää millaisissa yhteyksissä niitä vaikeuksia mahdollisesti on tulossa. Tärkeää on myös se, että hankkiutuu tekemisiin paikallisten kanssa - vaihtariporukoissa on kivaa viettää aikaa, kun voi jakaa ihmetyksensä muiden kanssa ja vähän parjata kaikenlaista hassua, mitä vieraassa kulttuurissa aika-ajoin tulee vastaan, mutta mikäli haluaa oikeasti oppia elämään maassa maan tavalla, vaatii se mielestäni paikallisia ystäviä ja rohkeutta mennä mukaan paikalliseen elämään.
Myös ennakkoluuloton ja avoin mieli on suuri voimavara. Hyväksymällä sen, ettei vieraan maan kuulukaan olla samanlainen paikka kuin se oma kotimaa, pääsee jo pitkälle. Ja siinä vaiheessa, kun ne alunperin hankat erot alkavat tuntua ihan mukavalta vaihtelulta, saati kotoisilta, on sopeutumisprosessi varmaankin ihan hyvällä mallilla. :)
Sopeutumistarinoita löytyy varmasti yhtä monta kuin on sopeutujiakin. Omassa tapauksessani asettautuminen Japaniin tapahtui hyvin kivuttomsti, ja itseasiassa luulenkin, että kulttuurishokki, jolta oikeastaan koen säästyneeni lähes kokonaan, tulee vastaan sitten paluushokkina Suomessa.
Minulle Japani edustaa maana monia sellaisia asioita joista pidän ja jotka tekevät elmästä mukavaa, mielenkiintoista ja joissain tapauksissa jopa helppoa. Kesää lukuunottamatta ilmat ovat mainiot, ja kyllähän se kesän lämpökin on ihan miellyttävää aika-ajoin. Ihmiset ovat ystävällisiä, välittömiä ja lämpimiä, vaikka toki suhtautuminen ulkomaalaisiin välllä on mitä on. Yleensä kaikki toimii kuin rasvattu - junat kulkevat usein ja ajallaan, kaupat ovat auki yötä päivää ja palvelu on byrokratiankin rattaista huolimatta tasokasta ja äärimmäisen asiakasystävällistä. Ja tekeminen - se Tokion kokoisessa kaupungissa ei lopu ikinä.
Tulen kaipaamaan monia Japanissa itsestäänselvyyksiksi muuttuneita asioita. Luulen, että esimerkiksi se, että Suomessa pitää tilata ravintolassa vesi erikseen, tuntuu todella rasittavalta täkäläisten tarjoilijoiden automaattisen vesilasin täyttelyn jälkeen. Ja miten kauan menee taas tottua siihen, ettei ravintolan pöydässä ole kuumaa pyyhettä, jolla puhdistaa kätensä ennen ruokailua? Ja missä viipyy jokaisen myymälän työntekijän kumarrusten saattelemana huutelemat tervetuliaistoivotuksen myymälään astuessani?
Toki niitä ikäviäkin puolia löytyy, ja etenkin heti Japaniin muuton alussa ne lyövät kasvoille, ja ovat varmasti omiaan aiheuttamaan joissakin ihmisissä hienoista koti-ikävää. Kielimuurin läpi ei pääse ihan vielä parin ensimmäisen kuukauden aikana, vaan kestää hyvä tovi, ennen kuin jokapäiväiset asioimiset kaupassa muuttuvat kielikurssin sijaan arjeksi. Kaikenlaiset juoksevat asiat, kuten virastoissa ravaaminen, pankkitilien ja puhelinliittymien hommaaminen ja muut tylsät velvollisuudet vievät aikaa ja samalla lykkäävät sitä hetkeä, kun voi oikeasti aloittaa sen normaalin elämän. Jos vaihtoaika on lyhyt, voi tuntua, että puolet vaihdosta menee siihen, että vasta tajuaa asuvansa uudessa maassa ja alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ne erot, mitkä se fakta omaan elämään tuo. Siinä vaiheessa jos ei vielä ole ehtinyt saada ystäviä, joiden kanssa viettää iltoja viikonloppuisin tai koulun jälkeen, voi olo olla omassa 17 neliön kopperossa aika yksinäinen.
Itse koen, että olennaisin syy siihen, miksi minä en koskaan kokenut mitään äärimmäisen radikaalia kulttuurishokkia tai ole oikeastaan liiemmin missään vaiheessa kaivannut Suomeen, on se, että tiesin etukäteen aika hyvin mitä odottaa. Tiesin, että alku tulee olemaan vaikea, tiesin, että jos mielin saada ystäviä, minun on oltava itse aktiivinen heti alusta alkaen, tiesin, että kieli tulee tuottamaan vaikeuksia ja turhautumisen tunteita. Itse asiassa jossain vaiheessa reilu vuosi ennen vaihtoon lähtöä mietin, että toivottavasti en paneudu vaihtoon valmistautumiseen liian perusteellisesti - mitä jos mikään ei yllätä, kun lopulta saavun Japaniin? Huolehdin kuitenkin ihan turhaa, sillä eihän se, että on lukenut asioista koskaan kuitenkaan korvaa omia kokemuksia. Ei se, että olen katsellut netissä pilvin pimein kuvia tulevista kotikonnuistani Tokiosta, ole mitään verrattuna siihen, että kävelee itse Shinjukun pilvenpiirtäjien varjossa tai kuuntelee kaskaiden siritystä höyryävän kuumassa ulkoilmaonsenissa. Kaikki tieto on hyväksi ja liialliset odotukset tai harhakuvitelmat jostakin paratiisista kannattaa kyseenalaistaa, jotta ei turhaan joudu pettymään vaikeuksia kohdatessaan.
Mielestäni onkin siis tärkeää ottaa etukäteen selville asioita kohdemaasta, lukea kirjallisuutta, ottaa oppia muiden ulkosuomalaisten tai maassa eläneiden ulkomaalaisten kokemuksista kahlaamalla läpi blogeja, vaihtoraportteja tai muita lähteitä. Nykyisin tämä on helppoa, kun materiaalia löytyy koko ajan enemmän ja netti on täynnä informaatiota. Vaikeudet on paljon helpompaa kohdata, kun tietää millaisissa yhteyksissä niitä vaikeuksia mahdollisesti on tulossa. Tärkeää on myös se, että hankkiutuu tekemisiin paikallisten kanssa - vaihtariporukoissa on kivaa viettää aikaa, kun voi jakaa ihmetyksensä muiden kanssa ja vähän parjata kaikenlaista hassua, mitä vieraassa kulttuurissa aika-ajoin tulee vastaan, mutta mikäli haluaa oikeasti oppia elämään maassa maan tavalla, vaatii se mielestäni paikallisia ystäviä ja rohkeutta mennä mukaan paikalliseen elämään.
Myös ennakkoluuloton ja avoin mieli on suuri voimavara. Hyväksymällä sen, ettei vieraan maan kuulukaan olla samanlainen paikka kuin se oma kotimaa, pääsee jo pitkälle. Ja siinä vaiheessa, kun ne alunperin hankat erot alkavat tuntua ihan mukavalta vaihtelulta, saati kotoisilta, on sopeutumisprosessi varmaankin ihan hyvällä mallilla. :)
tiistai 24. marraskuuta 2009
Kotisuunnitelmia
Nyt se iskee taas. Rajapyykki. Ihan pian on enää kaksi kuukautta jäljellä Japanissa, ja voi kuinka se voikaan edelleen ahdistaa. Nyt alkaa jo olla se vaihe, että pitää tehdä kauhesti kaikkea, pitää nähdä KAIKKI, pitää ostaa kaikenlaiset mahdolliset asiat mitä Suomesta ei saa, ja ennen kaikkea tavata kaikkia täkäläisiä rakkaita ihmisiä, joita en näe Suomeen paluun jälkeen pitkään aikaan. Tulen ikävöimään niin monia ihmisiä. -__-
Yritän kuitenkin Japani-fiiliksissä kieriskelyn lomassa vähän hehkuttaa myös Suomeen paluuta. Yksi asia, mitä olen aiemminkin sanonut odottavani, on se, että pääsen muuttamaan omaan kämppään (jossa on oikea keittiö!!). Ei minulla edelleenkään ole tietoakaan siitä missä tai millainen tuleva asuntoni mahtaa tulla olemaan, mutta soin silti itselleni pienen hetken ystäväni Suskin blogista bongaamani kollaasi-sivuston kanssa leikkimiseen.

Mietin sekä käytännön, että viihtymisen kautta, mitä kaikkea haluaisin uuteen kotiini hommata. Joissain asioissa tietenkin täytyy vähän soveltaa, ja esimerkiksi seinille haluan näiden kollaasissa olevien IKEAn kukkataulujen sijaan ihan itse ottamistani valokuvista teetettyjä isoja valokuvatauluja. Niillä kuvilla on oikeasti merkitys, tarina ja tunnesiteitä, toisin kuin jossain huonekalufirman valmisvalikoiman kuvissa (joissa sinänsä ei ole mitään vikaa). Osa kuvan tavaroista on onneksi jo sentään odottamassa Suomessa siskon varastossa, esimerkiksi työpöytää, mattoa tai verhoja ei tarvitse hankkia. Viherkasvit ovat ehdottomasti ostoslistalla, vaikka Leena onkin pitänyt kukistani hyvää huolta Suomessa ja saanut muutamat jopa kukkimaan! Jonkinlaisen halvan, matalan, puisen olkkarin pöydän ympärille haluan ostaa kasan istuintyynyjä, jotka saavat korvata sohvan, jolla yksin en mitään kuitenkaan tee. Sitäpaitsi olen aina tykännyt istua lattialla.
Oman kodin sisustussuunnitelmien tekeminen on niin kivaa puuhaa. Päätyyköhän sitä joskus sisustamaan kotia Japanissakin? Eihän sitä koskaan tiedä... :)
Yritän kuitenkin Japani-fiiliksissä kieriskelyn lomassa vähän hehkuttaa myös Suomeen paluuta. Yksi asia, mitä olen aiemminkin sanonut odottavani, on se, että pääsen muuttamaan omaan kämppään (jossa on oikea keittiö!!). Ei minulla edelleenkään ole tietoakaan siitä missä tai millainen tuleva asuntoni mahtaa tulla olemaan, mutta soin silti itselleni pienen hetken ystäväni Suskin blogista bongaamani kollaasi-sivuston kanssa leikkimiseen.
Mietin sekä käytännön, että viihtymisen kautta, mitä kaikkea haluaisin uuteen kotiini hommata. Joissain asioissa tietenkin täytyy vähän soveltaa, ja esimerkiksi seinille haluan näiden kollaasissa olevien IKEAn kukkataulujen sijaan ihan itse ottamistani valokuvista teetettyjä isoja valokuvatauluja. Niillä kuvilla on oikeasti merkitys, tarina ja tunnesiteitä, toisin kuin jossain huonekalufirman valmisvalikoiman kuvissa (joissa sinänsä ei ole mitään vikaa). Osa kuvan tavaroista on onneksi jo sentään odottamassa Suomessa siskon varastossa, esimerkiksi työpöytää, mattoa tai verhoja ei tarvitse hankkia. Viherkasvit ovat ehdottomasti ostoslistalla, vaikka Leena onkin pitänyt kukistani hyvää huolta Suomessa ja saanut muutamat jopa kukkimaan! Jonkinlaisen halvan, matalan, puisen olkkarin pöydän ympärille haluan ostaa kasan istuintyynyjä, jotka saavat korvata sohvan, jolla yksin en mitään kuitenkaan tee. Sitäpaitsi olen aina tykännyt istua lattialla.
Oman kodin sisustussuunnitelmien tekeminen on niin kivaa puuhaa. Päätyyköhän sitä joskus sisustamaan kotia Japanissakin? Eihän sitä koskaan tiedä... :)
tiistai 10. marraskuuta 2009
Henkeäsalpaavat harvinaisuudet
Aamu lähti käyntiin 5 tunnin yöunien jälkeen, kuten viimeisinä parina päivänä, kun olen tehnyt kouluhommia lähes kaiken vapaa-aikani. Tällä hetkellä meillä on menossa tosiaan kurssi, jonka opettaja on sieltä vähemmän lepsusta päästä. Kaikkien "Te teette töitä kuin ala-astelaiset"-kommenttien jälkeen luokkamme on ollut hieman varpaillaan.
Yhtenä päivänä viime viikolla opettaja marssi ulos luokasta puolen tunnin saarnan jälkeen, koska oppilaita oli paikalla liian vähän, ja jätti medät pitämään kokousta siitä, miten saisimme henkilökohtaisen vaatimustasomme korkeammalle. Periaatteessa opettajalla oli toki aihetta olla suivaantunut siitä, että iso osa luokasta ei ollut paikalla syystä tai toisesta, mutta suomalaisesta näkökulmasta tuntuu tietenkin hieman oudolta haukkua tästä asiasta niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle ja tehneet hommansa.
Niinpä yhteisvoimin sitten kokoustettiin ja päätettiin, että nyt näytetään senseille, että kyllä me saamme asioita aikaiseksi, kun oikein yritämme. Kokemus oli kuin ote jostain japanilaisuuden määrittävästä sanakirjasta- yksilöden arvo on sinällään melko olematon, sillä jokainen ihminen määritellään ennen kaikkea sen ryhmän mukaan, johon hän kuuluu. Luokka on yksikkö, jonka tuloksetkin usein katsotaan kokonaisuudeksi. Suuremmassa mittakaavassa aika-ajoin viitataan myös siihen, kuinka meidän on vaalittava tietenkin lisäksi oman yliopistomme mainetta. Jos osa tekee asiat vain joten kuten, ei siinä siis paljon auta, vaikka kourallinen antaisikin kaikkensa. Niinpä kaikille sinä päivänä poissa olleille lähetettiin e-mailia, että seuraavaa tuntia varten täytyy tehdä kovasti töitä. Loppu viikosta kaikkien pöydät notkuivat tutkimusmateriaalia, jota opettaja oli meidän käskenyt kerätä taittotyötä varten. Ilmeisesti senseikin oli tyytyväinen, kun suvaitsi jäädä luokkaan. ;)
Olen huomaavinani tässä toimintamallissa jotain äärimmäisen tehokasta. Kuka uskaltaisi jättää hommat tekemättä, jos vastassa on monta kymmentä pettynyttä luokkakaveria? Eri asia tietenkin on, tuottaako motivaationa toimiva pelko tai ryhmäpaine hyviä töitä, verrattaessa siihen, että jokainen opiskelisi omien mielihalujensa ja pyrkimystensä vauhdittamana.
Tuntemukseni kyseistä opettajaa kohtaan ovatkin olleet vähän ristiriitaiset. Välillä tuntuu, että hän käyttää autoriteettiasemaansa hieman väärin simputtaessaan oppilaita mielensä mukaan, mutta toisaalta taas hänen näkökulmansa taittotyöhön ovat mielenkiintoisia ja antavat uusia ideoita omiin suunnitteluratkaisuihin - eikä kukaan varmaan voi kieltää sitä faktaa vastaan, että hän on suunnittelijana todella taitava. Lisäksi olen oppinut kurssin aikana äärettömän paljon todella hyödyllistä graafisen alan termistöä japaniksi, sekä onnistunut painamaan mieleeni kanjimerkistöön liittyviä taittosääntöjä, joita tuskin koskaan oppisin Suomessa. Usein kuitenkin oppilaiden mielenkiinto ja oppimisen into kuitenkin vähän laantuvat opettajan ajoittain suhteellisen lannistavan kielenkäytön takia, mikä on mielestäni vastoin kenekään etua.
Eilinen antoi kuitenkin toiveita siitä, että kurssin loppupuolisko saattaisi olla hieman valoisampi tapaus kuin nämä ensimmäiset viikot. En tiedä oliko päivä jollain tavalla poikkeuksellinen, vai oliko luokkamme vain vakuuttanut sensein vihdoin siitä, että emme ole ryhmä työtävieroksuvia lusmuja, sillä opettaja vaikutti kiinnostuneelta töistämme, ja hyvässä hengessä käydyt keskustelut olivat rakentavia. Yhdessä vaiheessa ilman mitään varoistusta ikinegatiivinen opettaja pysähtyi luokkaa kiertäessään pöytäni kohdalle ja laukaisi: Umai, ne. Kore wa subarashii desu! ("Taitavaa, tämä on mainio!") Olin niin puulla päähän lyöty, että en oikein osannut muuta kuin tuijottaa töitäni kehuvaa opettajaa, sillä tämä ei ollut ikinä aiemmin sanonut tekeleistäni mitään hyvää. XD
Saman päivän loppupuolella opettaja tuli vielä jostain syystä erikseen kysymään, miten sukunimeni lausutaan oikein, sillä Joshibin papereissa ollut kirjoitustyyli poikkesi omasta tavasta kirjoittaa sukunimeni japanilaisittain. Jotenkin huvittavaa tosin, että hän tekee tämän vasta nyt, kun jo toinen kyseisen opettajan kanssa käyty kurssi alkaa olla loppupuolella. ;) Sensein ansioksi luettakoon kuitenkin se, että hän on oikestaan ainut ihminen koko Japanissa, joka on koskaan puhutellut minua koko nimelläni! Tämä on erityistä siinä mielessä, että usein saa lukea kriitisiä näkemyksiä siitä, kuinka ulkomaalaisten kohdalla monet japanilaisten tärkeät käyttäytymissäännöt ja etiketti yhtäkkiä jäävät syrjään tilanteissa, joissa niiden vaaliminen japanilaiselle yleensä on kunniakysymys. Kun vaikkapa tavallisia kollegoita tai alaisia kutsutaan säntillisen kohteliaasti "Sukunimi"-saniksi, ulkomaalaisia saatetaan kuitenkin puhutellaan tuttavallisesti, ja japanilaisesta näkökulmasta alaspäin katsoen, etunimellä. Itse kyllä uskon, että tämä johtuu useissa tapauksissa ihan vain siitä, että monen ulkomalaisen etunimi on japanilaiselle helpompi ja lyhyempi lausuttava kuin jokin Stenberg, jota suomalaisetkaan eivät aina osaa lausua tai kirjoittaa oikein. Ei sillä, että minua haittaisi oikeasti yhtään tulla kutsutuksi vain Riisaksi, mutta jollain tavalla tunnen asemani luokassa yhtäkkiä paljon tasa-arvoisammaksi, kun opettaja nimenhuudossa kajauttaa sukunimeni siinä missä Maruyaman, Makinon tai Yamadan. :)
Päivän huipennus oli harvinaisista kehuista huolimatta kuitenkin vielä edessä. Opettaja oli järjestänyt meille tutustumisen koulumme kirjastoon. Aluksi olimme vähän hämillämme, sillä olimmehan me kaikki kuitenkin kolmannen vuosikurssin opiskelijoita, luulisi, että kirjasto olisi tähän mennessä jo kaluttu läpi. Meidät johdatettiin kuitenkin kirjastorakennuksen neljänteen kerrokseen, jonka pöydillä odotti jotain, joka sai sisäisen typograafikkoni haukkomaan henkeä - aito Fournierin Manuel Typographique, Eric Gillin kuvittama Canterbury Tales, ja vaivaiset kolme ja puoli miljoonaa yeniä maksava, aidoin jalokivin koristeltu 1800-luvun painos The Lindisfarne Gospels -teoksesta. Muita mainitsemisen arvoisia mielenkiintoisia kirjoja kokoelmassa olivat mm. alkuperäisen 'The Book of Kellsin' muutaman miljoonan yenin arvoinen replika, Genji no Monogatarin emakit, eli kuvitetut kirjakääröt sekä The Vivienne Westwood Opus, pidemmältä sivultaan yli puolimetrinen, 25 kiloa painava valokuvakirjajättiläinen.
Eihän siinä mitään, jos tämä huvi olisikin rajoittunut vain museomaiseen vitriinien tuijotteluun, mutta Joshibin kirjaston päällikkö oli järjestänyt meille mahdollisuuden päästä selailemaan näitä yliopiston kirjaston harvinaisuuksia! Siinä sitten valkoiset museohanskat käsissämme kääntelimme arvokkaiden, hauraiden kirjojen sivuja, ja haistelimme satoja vuosia vanhaa painomustetta. Vaikka kirjat ovat aina siinä mielessä esimerkiksi maalauksia "vähäpätöisempiä", että niistä on yleensä useampiakin kopioita, eikä niitä useinkaan ole tehty kokonaan käsin, mutta jos on istunut lukuisilla luennoilla kuuntelemassa kuinka yliopettaja kertoo silmät kiiluen jostain The Book of Kellsin kauneudesta, on jotenkin havahduttavaa päästä näkemään tuo teos käytönnössä, eikä diaprojektorin valkokankaalle heijastamana.
Yhtenä päivänä viime viikolla opettaja marssi ulos luokasta puolen tunnin saarnan jälkeen, koska oppilaita oli paikalla liian vähän, ja jätti medät pitämään kokousta siitä, miten saisimme henkilökohtaisen vaatimustasomme korkeammalle. Periaatteessa opettajalla oli toki aihetta olla suivaantunut siitä, että iso osa luokasta ei ollut paikalla syystä tai toisesta, mutta suomalaisesta näkökulmasta tuntuu tietenkin hieman oudolta haukkua tästä asiasta niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle ja tehneet hommansa.
Niinpä yhteisvoimin sitten kokoustettiin ja päätettiin, että nyt näytetään senseille, että kyllä me saamme asioita aikaiseksi, kun oikein yritämme. Kokemus oli kuin ote jostain japanilaisuuden määrittävästä sanakirjasta- yksilöden arvo on sinällään melko olematon, sillä jokainen ihminen määritellään ennen kaikkea sen ryhmän mukaan, johon hän kuuluu. Luokka on yksikkö, jonka tuloksetkin usein katsotaan kokonaisuudeksi. Suuremmassa mittakaavassa aika-ajoin viitataan myös siihen, kuinka meidän on vaalittava tietenkin lisäksi oman yliopistomme mainetta. Jos osa tekee asiat vain joten kuten, ei siinä siis paljon auta, vaikka kourallinen antaisikin kaikkensa. Niinpä kaikille sinä päivänä poissa olleille lähetettiin e-mailia, että seuraavaa tuntia varten täytyy tehdä kovasti töitä. Loppu viikosta kaikkien pöydät notkuivat tutkimusmateriaalia, jota opettaja oli meidän käskenyt kerätä taittotyötä varten. Ilmeisesti senseikin oli tyytyväinen, kun suvaitsi jäädä luokkaan. ;)
Olen huomaavinani tässä toimintamallissa jotain äärimmäisen tehokasta. Kuka uskaltaisi jättää hommat tekemättä, jos vastassa on monta kymmentä pettynyttä luokkakaveria? Eri asia tietenkin on, tuottaako motivaationa toimiva pelko tai ryhmäpaine hyviä töitä, verrattaessa siihen, että jokainen opiskelisi omien mielihalujensa ja pyrkimystensä vauhdittamana.
Tuntemukseni kyseistä opettajaa kohtaan ovatkin olleet vähän ristiriitaiset. Välillä tuntuu, että hän käyttää autoriteettiasemaansa hieman väärin simputtaessaan oppilaita mielensä mukaan, mutta toisaalta taas hänen näkökulmansa taittotyöhön ovat mielenkiintoisia ja antavat uusia ideoita omiin suunnitteluratkaisuihin - eikä kukaan varmaan voi kieltää sitä faktaa vastaan, että hän on suunnittelijana todella taitava. Lisäksi olen oppinut kurssin aikana äärettömän paljon todella hyödyllistä graafisen alan termistöä japaniksi, sekä onnistunut painamaan mieleeni kanjimerkistöön liittyviä taittosääntöjä, joita tuskin koskaan oppisin Suomessa. Usein kuitenkin oppilaiden mielenkiinto ja oppimisen into kuitenkin vähän laantuvat opettajan ajoittain suhteellisen lannistavan kielenkäytön takia, mikä on mielestäni vastoin kenekään etua.
Eilinen antoi kuitenkin toiveita siitä, että kurssin loppupuolisko saattaisi olla hieman valoisampi tapaus kuin nämä ensimmäiset viikot. En tiedä oliko päivä jollain tavalla poikkeuksellinen, vai oliko luokkamme vain vakuuttanut sensein vihdoin siitä, että emme ole ryhmä työtävieroksuvia lusmuja, sillä opettaja vaikutti kiinnostuneelta töistämme, ja hyvässä hengessä käydyt keskustelut olivat rakentavia. Yhdessä vaiheessa ilman mitään varoistusta ikinegatiivinen opettaja pysähtyi luokkaa kiertäessään pöytäni kohdalle ja laukaisi: Umai, ne. Kore wa subarashii desu! ("Taitavaa, tämä on mainio!") Olin niin puulla päähän lyöty, että en oikein osannut muuta kuin tuijottaa töitäni kehuvaa opettajaa, sillä tämä ei ollut ikinä aiemmin sanonut tekeleistäni mitään hyvää. XD
Saman päivän loppupuolella opettaja tuli vielä jostain syystä erikseen kysymään, miten sukunimeni lausutaan oikein, sillä Joshibin papereissa ollut kirjoitustyyli poikkesi omasta tavasta kirjoittaa sukunimeni japanilaisittain. Jotenkin huvittavaa tosin, että hän tekee tämän vasta nyt, kun jo toinen kyseisen opettajan kanssa käyty kurssi alkaa olla loppupuolella. ;) Sensein ansioksi luettakoon kuitenkin se, että hän on oikestaan ainut ihminen koko Japanissa, joka on koskaan puhutellut minua koko nimelläni! Tämä on erityistä siinä mielessä, että usein saa lukea kriitisiä näkemyksiä siitä, kuinka ulkomaalaisten kohdalla monet japanilaisten tärkeät käyttäytymissäännöt ja etiketti yhtäkkiä jäävät syrjään tilanteissa, joissa niiden vaaliminen japanilaiselle yleensä on kunniakysymys. Kun vaikkapa tavallisia kollegoita tai alaisia kutsutaan säntillisen kohteliaasti "Sukunimi"-saniksi, ulkomaalaisia saatetaan kuitenkin puhutellaan tuttavallisesti, ja japanilaisesta näkökulmasta alaspäin katsoen, etunimellä. Itse kyllä uskon, että tämä johtuu useissa tapauksissa ihan vain siitä, että monen ulkomalaisen etunimi on japanilaiselle helpompi ja lyhyempi lausuttava kuin jokin Stenberg, jota suomalaisetkaan eivät aina osaa lausua tai kirjoittaa oikein. Ei sillä, että minua haittaisi oikeasti yhtään tulla kutsutuksi vain Riisaksi, mutta jollain tavalla tunnen asemani luokassa yhtäkkiä paljon tasa-arvoisammaksi, kun opettaja nimenhuudossa kajauttaa sukunimeni siinä missä Maruyaman, Makinon tai Yamadan. :)
Päivän huipennus oli harvinaisista kehuista huolimatta kuitenkin vielä edessä. Opettaja oli järjestänyt meille tutustumisen koulumme kirjastoon. Aluksi olimme vähän hämillämme, sillä olimmehan me kaikki kuitenkin kolmannen vuosikurssin opiskelijoita, luulisi, että kirjasto olisi tähän mennessä jo kaluttu läpi. Meidät johdatettiin kuitenkin kirjastorakennuksen neljänteen kerrokseen, jonka pöydillä odotti jotain, joka sai sisäisen typograafikkoni haukkomaan henkeä - aito Fournierin Manuel Typographique, Eric Gillin kuvittama Canterbury Tales, ja vaivaiset kolme ja puoli miljoonaa yeniä maksava, aidoin jalokivin koristeltu 1800-luvun painos The Lindisfarne Gospels -teoksesta. Muita mainitsemisen arvoisia mielenkiintoisia kirjoja kokoelmassa olivat mm. alkuperäisen 'The Book of Kellsin' muutaman miljoonan yenin arvoinen replika, Genji no Monogatarin emakit, eli kuvitetut kirjakääröt sekä The Vivienne Westwood Opus, pidemmältä sivultaan yli puolimetrinen, 25 kiloa painava valokuvakirjajättiläinen.
Eihän siinä mitään, jos tämä huvi olisikin rajoittunut vain museomaiseen vitriinien tuijotteluun, mutta Joshibin kirjaston päällikkö oli järjestänyt meille mahdollisuuden päästä selailemaan näitä yliopiston kirjaston harvinaisuuksia! Siinä sitten valkoiset museohanskat käsissämme kääntelimme arvokkaiden, hauraiden kirjojen sivuja, ja haistelimme satoja vuosia vanhaa painomustetta. Vaikka kirjat ovat aina siinä mielessä esimerkiksi maalauksia "vähäpätöisempiä", että niistä on yleensä useampiakin kopioita, eikä niitä useinkaan ole tehty kokonaan käsin, mutta jos on istunut lukuisilla luennoilla kuuntelemassa kuinka yliopettaja kertoo silmät kiiluen jostain The Book of Kellsin kauneudesta, on jotenkin havahduttavaa päästä näkemään tuo teos käytönnössä, eikä diaprojektorin valkokankaalle heijastamana.
maanantai 2. marraskuuta 2009
Paluu-ahdistusta
Tänään on tasan kolme kuukautta Suomeen paluuseen, mikäli saan hommattua lipun suunnitellusti helmikuun ensimmäiselle päivälle, ja saavun Suomeen seuraavan päivän puolella.
Ensimmäiseksi nousee pala kurkkuun. Ihan kamalaa! Tänne jää paljon ihmisiä, joita tulen kaipaamaan todella paljon, ja lisäksi olen ennenkaikkea oppinut viihtymään ja elämään Japanissa ja pitämään tätä pikkuluukkua Sagami-Oonossa kotinani.
Olen ehtinyt tottumaan siihen, että kauppaan voi mennä milloin tahansa päivämäärästä tai vuorokaudenajasta riippumatta, että lähikaupasta saa herkullista teetä ja maailman parasta riisiä, että kaduilla ei ole koskaan roskan roskaa, että pultsareita näkee lähinnä vain tietyissä kaupungin osissa ja silloinkin harvoin, että postipaketit tuodaan kotiovelle ilman lisämaksua, että junia menee parin minuutin välein ja ne ovat lähes poikkeuksetta aina ajoissa, että ulkona ei pimeälläkään tarvi pelätä, kun ihmisiä on aina lähes joka paikassa, että keskipäivällä ja neljältä illalla soi ulkona kello (en tiedä kyllä vieläkään, että miksi ihan tarkalleen..), että yhteensä 12 kilometrin koulumatka on ihan normaali ja mukava tapa harrastaa liikuntaa pyörällä, että joka kaupassa on joku vaate jonka haluaisin ostaa, että sushi on hyvää, sama missä sitä syö, ja että joka päivä voi kokea ja oppia jotain uutta. Listaa voisi jatkaa loputtomasti, tässä vain muutamia asioita, jotka ensimmäisinä sattuivat tulmaan mieleen. Yksinkertaisesti tiivistettynä - tulen kaipaamaan Japania niin kovin palattuani Suomeen.
Seuraavaksi sitä alkaakin miettiä, että odottaako siltä Suomeen paluulta nyt sitten yhtään mitään? No tietenkin. Kyllähän yhtälailla Suomessa on ihmisiä joita ikävöin ja joiden kanssa mielelläni viettäisin aikaa. Olen kuitenkin pikkuhiljaa päässyt yli aikaisemmasta helpon elämän kaipuustani tajuttuani, että ei se elämä siellä Suomessa nyt kuitenkaan loppujen louksi sen helpompaa ole. Täällä vaivanneesta kieliongelmastakin pääsee yli, kun vähän tekee töitä ja opiskelee lisää.
Jotta tästä ei kuitekaan tulisi ihan pelkkä Japanin ylistyskirjoitus, on pakko sanoa, että muutamat asiat ihan siinä itse Suomen maassakin nostavat semmoisen iiiihan pienen innostuksen pintaan jossain jo alkaneen lähtöahdistuksen alla. On esimerkiksi tosi hauskaa päästä muuttamaan omaan kämppään, missä se sitten ensi vuonna tulee olemaankaan. On kivaa, että on oikea keittiö (jos on?), odotan todella sitä, että pääsen kokkailemaan pitkästä aikaa kunnolla uuniruokia ja -leivonnaisia. On myös kivaa, että kämpän sisällä oleva lämpötila ei yleensä ole sama kuin ulkolämpötila. On tosi kivaa päästä asumaan asuntoon, jonne saa kaikki ne omat tärkeät tavarat, piirustusvälineet, kirjat, verhot, lakanat, pyyhkeet, astiat, keittiötarvikkeet, kattilat, sauvasekoittimen (sosekeitot, kuinka kaipaankaan niitä!!) ja muut periaatteessa tarpeettomat, mutta kuitenkin tuikitarpeelliset härpäkkeet - ne, joita ilman voi elää, mutta joita ilman ei millään haluaisi elää. :D Ei sillä, etteikö niitä kaikkia omia tavaroita saisi raahttua vaikka Japaniinkin, mutta tällä hetkellä ne nyt vain sattuvat odottamaan Suomessa.
Löysin eilen Megumin kanssa Suomen lentolippuhintoja tarkastellessani japanilaisen H.I.S. -matkatoimiston sivuilta lennot Suomeen erittäin hyvään hintaan, vain 59 000 yeniä menopaluulta. Tosin vielä on tarkastettavana, onko tässä hinnassa joku koira (esim. ylimääräinen lentokenttämaksu tai muu vastaava) haudattuna.
Se mikä tästä kaikesta tekee huvittavaa, on, että paluun voi työntää niinkin kauas kuin vuoden päähän matkapäivästä! Harkitsenkin tässä, pitäisikö ottaa paluupäiväksi joku mukava päivä vaikkapa ensi vuoden elokuulta tai 2010 joulukuulta, kun luultavasti on vähän lomaa tiedossa. Pitää katsoa, mikä on rahatilanne ensi vuonna, eli olisiko varaa ostaa vielä sitten ensi vuonna yksi paluu lippu Tokiosta Helsinkiin, sillä kyllä olisi niin kiva käyttää se nyt ostettavan meno-paluulipun paluulippukin, kun sen kerran saa tällä hetkellä yksisuuntaisen lennon kanssa samaan hintaan... Tässä on kyllä se vaara, että loputon kierre jää päälle. ;) Ellei sitten tietenkin ota ja jää Japaniin joskus ainakin väliaikaisesti pysyvästi. ^_^''
Ensimmäiseksi nousee pala kurkkuun. Ihan kamalaa! Tänne jää paljon ihmisiä, joita tulen kaipaamaan todella paljon, ja lisäksi olen ennenkaikkea oppinut viihtymään ja elämään Japanissa ja pitämään tätä pikkuluukkua Sagami-Oonossa kotinani.
Olen ehtinyt tottumaan siihen, että kauppaan voi mennä milloin tahansa päivämäärästä tai vuorokaudenajasta riippumatta, että lähikaupasta saa herkullista teetä ja maailman parasta riisiä, että kaduilla ei ole koskaan roskan roskaa, että pultsareita näkee lähinnä vain tietyissä kaupungin osissa ja silloinkin harvoin, että postipaketit tuodaan kotiovelle ilman lisämaksua, että junia menee parin minuutin välein ja ne ovat lähes poikkeuksetta aina ajoissa, että ulkona ei pimeälläkään tarvi pelätä, kun ihmisiä on aina lähes joka paikassa, että keskipäivällä ja neljältä illalla soi ulkona kello (en tiedä kyllä vieläkään, että miksi ihan tarkalleen..), että yhteensä 12 kilometrin koulumatka on ihan normaali ja mukava tapa harrastaa liikuntaa pyörällä, että joka kaupassa on joku vaate jonka haluaisin ostaa, että sushi on hyvää, sama missä sitä syö, ja että joka päivä voi kokea ja oppia jotain uutta. Listaa voisi jatkaa loputtomasti, tässä vain muutamia asioita, jotka ensimmäisinä sattuivat tulmaan mieleen. Yksinkertaisesti tiivistettynä - tulen kaipaamaan Japania niin kovin palattuani Suomeen.
Seuraavaksi sitä alkaakin miettiä, että odottaako siltä Suomeen paluulta nyt sitten yhtään mitään? No tietenkin. Kyllähän yhtälailla Suomessa on ihmisiä joita ikävöin ja joiden kanssa mielelläni viettäisin aikaa. Olen kuitenkin pikkuhiljaa päässyt yli aikaisemmasta helpon elämän kaipuustani tajuttuani, että ei se elämä siellä Suomessa nyt kuitenkaan loppujen louksi sen helpompaa ole. Täällä vaivanneesta kieliongelmastakin pääsee yli, kun vähän tekee töitä ja opiskelee lisää.
Jotta tästä ei kuitekaan tulisi ihan pelkkä Japanin ylistyskirjoitus, on pakko sanoa, että muutamat asiat ihan siinä itse Suomen maassakin nostavat semmoisen iiiihan pienen innostuksen pintaan jossain jo alkaneen lähtöahdistuksen alla. On esimerkiksi tosi hauskaa päästä muuttamaan omaan kämppään, missä se sitten ensi vuonna tulee olemaankaan. On kivaa, että on oikea keittiö (jos on?), odotan todella sitä, että pääsen kokkailemaan pitkästä aikaa kunnolla uuniruokia ja -leivonnaisia. On myös kivaa, että kämpän sisällä oleva lämpötila ei yleensä ole sama kuin ulkolämpötila. On tosi kivaa päästä asumaan asuntoon, jonne saa kaikki ne omat tärkeät tavarat, piirustusvälineet, kirjat, verhot, lakanat, pyyhkeet, astiat, keittiötarvikkeet, kattilat, sauvasekoittimen (sosekeitot, kuinka kaipaankaan niitä!!) ja muut periaatteessa tarpeettomat, mutta kuitenkin tuikitarpeelliset härpäkkeet - ne, joita ilman voi elää, mutta joita ilman ei millään haluaisi elää. :D Ei sillä, etteikö niitä kaikkia omia tavaroita saisi raahttua vaikka Japaniinkin, mutta tällä hetkellä ne nyt vain sattuvat odottamaan Suomessa.
Löysin eilen Megumin kanssa Suomen lentolippuhintoja tarkastellessani japanilaisen H.I.S. -matkatoimiston sivuilta lennot Suomeen erittäin hyvään hintaan, vain 59 000 yeniä menopaluulta. Tosin vielä on tarkastettavana, onko tässä hinnassa joku koira (esim. ylimääräinen lentokenttämaksu tai muu vastaava) haudattuna.
Se mikä tästä kaikesta tekee huvittavaa, on, että paluun voi työntää niinkin kauas kuin vuoden päähän matkapäivästä! Harkitsenkin tässä, pitäisikö ottaa paluupäiväksi joku mukava päivä vaikkapa ensi vuoden elokuulta tai 2010 joulukuulta, kun luultavasti on vähän lomaa tiedossa. Pitää katsoa, mikä on rahatilanne ensi vuonna, eli olisiko varaa ostaa vielä sitten ensi vuonna yksi paluu lippu Tokiosta Helsinkiin, sillä kyllä olisi niin kiva käyttää se nyt ostettavan meno-paluulipun paluulippukin, kun sen kerran saa tällä hetkellä yksisuuntaisen lennon kanssa samaan hintaan... Tässä on kyllä se vaara, että loputon kierre jää päälle. ;) Ellei sitten tietenkin ota ja jää Japaniin joskus ainakin väliaikaisesti pysyvästi. ^_^''
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Tuulinen päivä vietetään sisätiloissa
Sateen piiskatessa pihaa ja taifuunin lähestyessä Tokiota vielä jossain Japanin eteläisimpien saarten tienoolla, me ahkerat opiskelijat istuimme koulun Mac-luokassa animoimassa. Animaatiokurssin presentaatio on edessä vasta perjantaina, mutta koululle ei välttämättä pääse työskentelemään huomenna, mikäli bussit ja junat lopettavat kulkemisen taifuunin takia, joten animaatio oli saatava varmuuden vuoksi valmiiksi tänään.
Jotenkin tuntuu epätodelliselta, että arki muuttuu yhtäkkiä sääilmiöiden vuoksi. Ei Suomessa ole koskaan tullut eteen mitään vastavaa tilannetta, mitä nyt joskus Pohjanmaalla muutamia tunteja kestäneiden sähkökatkoksien aikana luin muutaman kerran kokeisiin kynttilän valossa. Vaikka uutisissa ei näy tällä hetkellä mitään muita kuin pyörremyrskyn silmä, myrskyävää merta, Etelä-Japanin mutavyöryjä ja rannikolta ja vuorten rinteiltä taifuunin pelossa evakkoon lähteneitä ihmisiä,ei minua sisätiloissa pysymys -kehoitus hirveästi silti saa pelon valtaan. Asun paikassa, jossa ei ole oikein mitään maaperää, joka voisi lähteä liikkeelle, kun kaikki on yhtä betonia, ja lähimmät puutkin ovat sen verran pieniä, että mikäli ne johonkin kaatuisivat, ainut joka kärsisi, olisi ehkä puun juurella jököttävä juoma-automaatti. Tietenkin ulkona on paljon puhelinpylävitä, mainoskylttejä ja muuta irtokamaa, joka voi lentää päin näköä kunnon tuulella, mutta sitä varten tietenkin pysytään sisällä, ja jos kaupassa onkin käytävä, niin silmät voi pitää auki. Animaatio on kuitenkin nyt valmis kovan rutistuksen tulksena ja kävin ostamassa kotimatkalla kunnon kasan hedelmiä huomiselle, joten ei minulla oleoikeastaan mitään syytä mennä huomenna ulos - paitsi vähän ehkä uteliaisuudesta kurkistamaan tuohon omalle pihalle, kuinka kovaa siellä oikein tuulee. :)
Huominen päivä kuluneekin uppoutuen kuvituskurssin kalenterikuvitusten valmistamiseen. Tiistaina on ensimmäisen kuvan presentaatio, joten viikonloppu vierähtää piirtäessä. Onneksi tämä ei ole lainkaan niin tylsää hommaa kuin animaation toistokuvien väsääminen - oikestaan, en malta odottaa, että saan vetää piirtotabletin tähän läppärin eteen ja alkaa väritellä keijukaisia. ^_^
Jotenkin tuntuu epätodelliselta, että arki muuttuu yhtäkkiä sääilmiöiden vuoksi. Ei Suomessa ole koskaan tullut eteen mitään vastavaa tilannetta, mitä nyt joskus Pohjanmaalla muutamia tunteja kestäneiden sähkökatkoksien aikana luin muutaman kerran kokeisiin kynttilän valossa. Vaikka uutisissa ei näy tällä hetkellä mitään muita kuin pyörremyrskyn silmä, myrskyävää merta, Etelä-Japanin mutavyöryjä ja rannikolta ja vuorten rinteiltä taifuunin pelossa evakkoon lähteneitä ihmisiä,ei minua sisätiloissa pysymys -kehoitus hirveästi silti saa pelon valtaan. Asun paikassa, jossa ei ole oikein mitään maaperää, joka voisi lähteä liikkeelle, kun kaikki on yhtä betonia, ja lähimmät puutkin ovat sen verran pieniä, että mikäli ne johonkin kaatuisivat, ainut joka kärsisi, olisi ehkä puun juurella jököttävä juoma-automaatti. Tietenkin ulkona on paljon puhelinpylävitä, mainoskylttejä ja muuta irtokamaa, joka voi lentää päin näköä kunnon tuulella, mutta sitä varten tietenkin pysytään sisällä, ja jos kaupassa onkin käytävä, niin silmät voi pitää auki. Animaatio on kuitenkin nyt valmis kovan rutistuksen tulksena ja kävin ostamassa kotimatkalla kunnon kasan hedelmiä huomiselle, joten ei minulla oleoikeastaan mitään syytä mennä huomenna ulos - paitsi vähän ehkä uteliaisuudesta kurkistamaan tuohon omalle pihalle, kuinka kovaa siellä oikein tuulee. :)
Tässä tällä viikolla opettajalle esitetyt luonnokset tulevia kalenterikuvituksiani varten
Huominen päivä kuluneekin uppoutuen kuvituskurssin kalenterikuvitusten valmistamiseen. Tiistaina on ensimmäisen kuvan presentaatio, joten viikonloppu vierähtää piirtäessä. Onneksi tämä ei ole lainkaan niin tylsää hommaa kuin animaation toistokuvien väsääminen - oikestaan, en malta odottaa, että saan vetää piirtotabletin tähän läppärin eteen ja alkaa väritellä keijukaisia. ^_^
Kirjoittanut
Riisa
klo
16.49
Aiheet:
design,
Joshibi,
luonto,
opiskelu,
Sagamihara,
tapahtumat,
Tokio,
vaikeudet
maanantai 5. lokakuuta 2009
Unettomia öitä Tokiossa
Kun stressaan, päässäni pyörii sadoittain ajatuksia, joita en ehkä tavallisena arkena edes miettisi - asioita joita pitäisi tai haluaisin elämässäni tehdä, tai ongelmia, jotka vaivaavat mieltä. Viime yönä makasin valveilla pitkään kuunnellen ilmastointilaitteen ja jääkaapin hurinan, sekä ulkona vielä viilenevässä syksyssä sinnittelevien ötököiden yhteiskonserttia ennen kuin sain lopulta tuntien jälkeen unen päästä kiinni. Stressin lähde, eli ahdistavan työläs animaatiokurssi sai viime viikoilla tekemäni piirrokset kiertämään mielessäni kuin filminauhan, mutta pian herpaannuin toisiin ajatuksiin.
Mietin, miten ihmeessä pääsisin eroon tästä kahtia revitystä olosta. On tietenkin tavattoman mukavaa, että viihdyn Japanissa niin hyvin, että harvemmin koti-ikävä vaivaa, mutta samaa aikaan ihastustani itään latistaa kaipuu helppoon elämään, jossa ei tarvitse joka päivä pinnistellä ja käyttää aivoja 110% prosentin työteholla.
Jossain vaiheessa minua ahdisti se, että täällä Tokion tienoolla kaikki on niin väliaikaista - asunto, koulu, osittain jopa ystävät. Viime yönä kuitenkin tajusin asioiden oikean laidan. Ei sillä maalla tai kaupungilla oikeastaan niin suurta merkitystä olekaan. Olennaista on se, että elämäni on siinä pisteessä, että en tiedä yhtään mihin päin se on menossa. Se on minulle tavallaan uusi vaihe, sillä ennen elin lapsellisesti siinä uskossa, että elämä menee ainakin melkein siten kuin sen on suunnitellutkin menevän. Tipuin kovaa ja korkealta.
Tämä tietämättömyyskin tuntuu toki välillä vapauttavalta, villiltä ja jännittävältä, mutta useimmiten huomaan, että en ehkä kuitenkaan jaksa lyhytnäköisyyttä ihan loputtomiin. Olen loppujen lopuksi kuitenkin sen tyyppinen ihminen, joka pitää pysyvyydestä, oman kodin rauhasta ja melko leppoisasta elämästä. Liian avoimet loput saavat minut ahdistumaan, mutta toisaalta en haluaisi myöskään sulkea mitään mahdollisuuksia pois.
Tällä hetkellä en todellakaan tiedä mitä teen ensi keväänä, saati etenkään vuoden kuluttua siitä, kun pitäisi jo valmistua. Niinpä tajusin, ettei Suomella ole tarjota minulle tällä hetkellä mitään sen pysyvämpää kuin Japanillakaan - vuosi jossain HOASin kopissa Vantaalla, ja sitten taas muualle. Niin minne?
On hetkiä, kun haluaisin kovasti rakentaa tulevaisuuttani Suomeen antamatta ajatustakaan millekään muulle maailman kolkalle - seesteistä, pysyvää ja helppoa elämää ilman kovin suuria yllätyksiä. Sitten taas on niitä tilanteita, kun mietin, miten ihmeessä voisin järjestää elämäni niin, että voisin muuttaa tänne Japaniin pysyvästi.
Että yritä tässä nyt sitten keskittyä piirtämään animaatiota ja nauttimaan rennosti viimeisistä kuukausista Tokion vilinässä... tai saamaan unta.
Mietin, miten ihmeessä pääsisin eroon tästä kahtia revitystä olosta. On tietenkin tavattoman mukavaa, että viihdyn Japanissa niin hyvin, että harvemmin koti-ikävä vaivaa, mutta samaa aikaan ihastustani itään latistaa kaipuu helppoon elämään, jossa ei tarvitse joka päivä pinnistellä ja käyttää aivoja 110% prosentin työteholla.
Jossain vaiheessa minua ahdisti se, että täällä Tokion tienoolla kaikki on niin väliaikaista - asunto, koulu, osittain jopa ystävät. Viime yönä kuitenkin tajusin asioiden oikean laidan. Ei sillä maalla tai kaupungilla oikeastaan niin suurta merkitystä olekaan. Olennaista on se, että elämäni on siinä pisteessä, että en tiedä yhtään mihin päin se on menossa. Se on minulle tavallaan uusi vaihe, sillä ennen elin lapsellisesti siinä uskossa, että elämä menee ainakin melkein siten kuin sen on suunnitellutkin menevän. Tipuin kovaa ja korkealta.
Tämä tietämättömyyskin tuntuu toki välillä vapauttavalta, villiltä ja jännittävältä, mutta useimmiten huomaan, että en ehkä kuitenkaan jaksa lyhytnäköisyyttä ihan loputtomiin. Olen loppujen lopuksi kuitenkin sen tyyppinen ihminen, joka pitää pysyvyydestä, oman kodin rauhasta ja melko leppoisasta elämästä. Liian avoimet loput saavat minut ahdistumaan, mutta toisaalta en haluaisi myöskään sulkea mitään mahdollisuuksia pois.
Tällä hetkellä en todellakaan tiedä mitä teen ensi keväänä, saati etenkään vuoden kuluttua siitä, kun pitäisi jo valmistua. Niinpä tajusin, ettei Suomella ole tarjota minulle tällä hetkellä mitään sen pysyvämpää kuin Japanillakaan - vuosi jossain HOASin kopissa Vantaalla, ja sitten taas muualle. Niin minne?
On hetkiä, kun haluaisin kovasti rakentaa tulevaisuuttani Suomeen antamatta ajatustakaan millekään muulle maailman kolkalle - seesteistä, pysyvää ja helppoa elämää ilman kovin suuria yllätyksiä. Sitten taas on niitä tilanteita, kun mietin, miten ihmeessä voisin järjestää elämäni niin, että voisin muuttaa tänne Japaniin pysyvästi.
Että yritä tässä nyt sitten keskittyä piirtämään animaatiota ja nauttimaan rennosti viimeisistä kuukausista Tokion vilinässä... tai saamaan unta.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Helpotuksen huokaus
Noniin. Se siitä jännittämisestä JASSOn stipendin suhteen! Shimoda-san valaisti minua eilen, että stipendi maksetaan kaksi viikkoa aiemmin sovitusta aikataulusta myöhässä, mutta muuten mitään ongelmia ei pitäisi olla. Olen sanoin kuvaamattoman onnellinen, että minun ei tarvitse nostaa lisää opintolainaa. Muutenkin elämää olisi joutunut rajoittamaan aika rajulla kädellä, mikäli stipendi olisi kokonaan yhtäkkiä lakkautettu.
Pelkäsin, että joudun käyttämään kaikki säästöni tammikuun vuokran maksamiseen, mutta koska tilanne palasikin ennalleen, voin nyt myös toteuttaa pari viimeiset puolisen vuotta hautomaani ostosta. ;) Huomenna olen menossa vaihtariporukalla Akihabaran ja Shibuyan suunnalle, joten ajattelin käydä tarkistamassa samalla himoamani Canonin objektiivin hintoja muutamassa liikkeessä. Olen nimittäin vakavasti päättänyt hankkia hintalaatusuhteeltaan priiman Canonin EF 50mm F1.8 -objektiivin järkkärini normilinssin kaveriksi. Objektiivi on yksi Canonin halvimmista laseista, mutta arvostelujen ja vertailujen perusteella varsin monikäyttöinen, joten odotan saavani rahoilleni paljon vastinetta. Samalla kertaa pitäisi myös etsiä sopivan kokoinen kameralaukku, jonne mahtuisi kameran ja linssien lisäksi myös edes lompakko ja puhelin. Uusi objektiivi on toki melko pieni, joten se ei paljon tilaa vie, mutta nykyinen kameralaukkuni on aivan liian hankala pidemmille reissuille, kun sinne ei mahdu mitään muuta kuin juuri ja juuri pelkkä kamera, hyvä kun sekään.
Valokuvauksesta puheen ollen, nyt pitäisikin alkaa valkkailemaan koneen syövereistä Japani-aiheisia valokuvia eräällä taholle, jota tilasi minulta muutaman kuvan projektiaan varten. Tuossa onkin suota vähäksi aikaa, kun koneelle on kertynyt puolessa vuodessa semmoiset reilu 20 gigaa valokuvia.. Töihin siis!
Pelkäsin, että joudun käyttämään kaikki säästöni tammikuun vuokran maksamiseen, mutta koska tilanne palasikin ennalleen, voin nyt myös toteuttaa pari viimeiset puolisen vuotta hautomaani ostosta. ;) Huomenna olen menossa vaihtariporukalla Akihabaran ja Shibuyan suunnalle, joten ajattelin käydä tarkistamassa samalla himoamani Canonin objektiivin hintoja muutamassa liikkeessä. Olen nimittäin vakavasti päättänyt hankkia hintalaatusuhteeltaan priiman Canonin EF 50mm F1.8 -objektiivin järkkärini normilinssin kaveriksi. Objektiivi on yksi Canonin halvimmista laseista, mutta arvostelujen ja vertailujen perusteella varsin monikäyttöinen, joten odotan saavani rahoilleni paljon vastinetta. Samalla kertaa pitäisi myös etsiä sopivan kokoinen kameralaukku, jonne mahtuisi kameran ja linssien lisäksi myös edes lompakko ja puhelin. Uusi objektiivi on toki melko pieni, joten se ei paljon tilaa vie, mutta nykyinen kameralaukkuni on aivan liian hankala pidemmille reissuille, kun sinne ei mahdu mitään muuta kuin juuri ja juuri pelkkä kamera, hyvä kun sekään.
Valokuvauksesta puheen ollen, nyt pitäisikin alkaa valkkailemaan koneen syövereistä Japani-aiheisia valokuvia eräällä taholle, jota tilasi minulta muutaman kuvan projektiaan varten. Tuossa onkin suota vähäksi aikaa, kun koneelle on kertynyt puolessa vuodessa semmoiset reilu 20 gigaa valokuvia.. Töihin siis!
lauantai 26. syyskuuta 2009
Viheliäiset vektorit ja muita viikonloppusuunnitelmia
Viikko on taas hurahtanut ohi hetkessä. Olen viettänyt aikaa lähinnä kavereiden kanssa, mutta myös käynyt mm. asiakastapaamisessa Shinjukussa (niin fiiniltä kuin se kuulostaakin), sekä tietenkin yrittänyt paiskia töitä animaationi parissa.
Animaation tekeminen on suoraan sanottuna täyttä tuskaa. Jos piirrän, pidän siitä, että saan antaa kynän viedä ja mielikuvituksen laukata. Animaation tekeminen on niin kaukana tästä kuin olla voi - vektorigrafiikan työstö on tylsää hiiren klikkailua, jossa yhtä elementin tangenttipisteitä liikutetaan pikkuisen, jotta saadaan aikaan liike, tehdään uusi layeri kuvaan ja taas sama alusta, mikäli liikkeen tulee jatkua. Kukaan ei toki olisi kieltänyt tekemästä animaatiota täysin käsin, mutta ajattelin kuitenkin päästää itseni vähän helpommalla käyttäessäni vektoreita joita voi zoomailla mielensä mukaan laadun kärsimättä. Joka kerta kun keskittymiskyky meinaa herpaantua näytöltä jääkaapille tai jonkin laadukkaan televisiosarjan pariin, yritän muistaa, että luokkakaverini, joka tekee minuutin mittaisen animaation valopöydän kanssa tuhrustaen, saa piirtää noin 400 kuvaa. Joo, ehkä minä olen tyytyväinen niiden tangenttipisteiden siirtelyyn... Ensi viikolla vuorossa siis lisää tangentteja, sekä animaation musiikin ja äänitehosteiden metsästystä ja mahdollista tuottamista itse nauhurin kanssa. :]
Huomenna menen japanilaisen kaverini kanssa batiikkivärjäyskurssille! Kurssin pitää suomalainen nainen, joka opettaa ja tekee työkseen batiikkitaidetta. Odotan mielenkiinnolla, mitä saamme päivän aikana aikaiseksi. Olin aikeissa ostaa kurssille UNIQLO (Japanin versio Seppälästä tai H&M -tyyppisestä halpaketjusta varsin värikkäällä ja simppelillä vaatevalikoimalla) jonkun valkoisen t-paidan jonka voisin värjätä, mutta enhän minä tänään mihinkään ostoksille ehtinyt. No, onneksi kurssilla pitäisi olla tarjolla jotain värjättäviä kankaita talon puolesta. Pitänee esitellä tuotoksia myöhemmin. :)
Reilun viikon päästä pitäisi Joshibin kv-toimiston mukaan tulla jotain tietoa JASSOlta apurahan suhteen. Toivon kovasti, että asiat palaavat normaalille tolalleen. Alkujärkytyksen jälkeen olen kuitenkin taas suunnilleen jaloillani, sillä oletan selviäväni loppuvuoden tekemällä mahdollisesti vähän enemmän töitä kuin olin alunperin suunnitellut, ja opintolainaakin olisi vielä nostamatta melko reilusti, mikäli niin tiukille menee. Ei sillä, että velkataakan lisääminen mitenkään houkuttelisi. Varmuuden vuoksi joutunen kuitenkin jättämään väliin yhden himoamani keikan (Opeth olisi tulossa soittamaan Tokioon marraskuussa!!), jotten itse tahallani tee elämästä liian vaikeaa ylimääräisellä rahan menolla. -__-
Animaation tekeminen on suoraan sanottuna täyttä tuskaa. Jos piirrän, pidän siitä, että saan antaa kynän viedä ja mielikuvituksen laukata. Animaation tekeminen on niin kaukana tästä kuin olla voi - vektorigrafiikan työstö on tylsää hiiren klikkailua, jossa yhtä elementin tangenttipisteitä liikutetaan pikkuisen, jotta saadaan aikaan liike, tehdään uusi layeri kuvaan ja taas sama alusta, mikäli liikkeen tulee jatkua. Kukaan ei toki olisi kieltänyt tekemästä animaatiota täysin käsin, mutta ajattelin kuitenkin päästää itseni vähän helpommalla käyttäessäni vektoreita joita voi zoomailla mielensä mukaan laadun kärsimättä. Joka kerta kun keskittymiskyky meinaa herpaantua näytöltä jääkaapille tai jonkin laadukkaan televisiosarjan pariin, yritän muistaa, että luokkakaverini, joka tekee minuutin mittaisen animaation valopöydän kanssa tuhrustaen, saa piirtää noin 400 kuvaa. Joo, ehkä minä olen tyytyväinen niiden tangenttipisteiden siirtelyyn... Ensi viikolla vuorossa siis lisää tangentteja, sekä animaation musiikin ja äänitehosteiden metsästystä ja mahdollista tuottamista itse nauhurin kanssa. :]
Huomenna menen japanilaisen kaverini kanssa batiikkivärjäyskurssille! Kurssin pitää suomalainen nainen, joka opettaa ja tekee työkseen batiikkitaidetta. Odotan mielenkiinnolla, mitä saamme päivän aikana aikaiseksi. Olin aikeissa ostaa kurssille UNIQLO (Japanin versio Seppälästä tai H&M -tyyppisestä halpaketjusta varsin värikkäällä ja simppelillä vaatevalikoimalla) jonkun valkoisen t-paidan jonka voisin värjätä, mutta enhän minä tänään mihinkään ostoksille ehtinyt. No, onneksi kurssilla pitäisi olla tarjolla jotain värjättäviä kankaita talon puolesta. Pitänee esitellä tuotoksia myöhemmin. :)
Reilun viikon päästä pitäisi Joshibin kv-toimiston mukaan tulla jotain tietoa JASSOlta apurahan suhteen. Toivon kovasti, että asiat palaavat normaalille tolalleen. Alkujärkytyksen jälkeen olen kuitenkin taas suunnilleen jaloillani, sillä oletan selviäväni loppuvuoden tekemällä mahdollisesti vähän enemmän töitä kuin olin alunperin suunnitellut, ja opintolainaakin olisi vielä nostamatta melko reilusti, mikäli niin tiukille menee. Ei sillä, että velkataakan lisääminen mitenkään houkuttelisi. Varmuuden vuoksi joutunen kuitenkin jättämään väliin yhden himoamani keikan (Opeth olisi tulossa soittamaan Tokioon marraskuussa!!), jotten itse tahallani tee elämästä liian vaikeaa ylimääräisellä rahan menolla. -__-
Kirjoittanut
Riisa
klo
16.33
Aiheet:
arki,
Joshibi,
opiskelu,
raha-asiat,
vaikeudet,
ystävät Japanissa
torstai 24. syyskuuta 2009
LDP takaisin, ja vähän äkkiä, kiitos!
Japanissa vietettiin tässä vähän aikaa sitten parlamenttivaaleja, ja melkoiset vaalit olivatkin. Vuosikymmeniä johdossa ollut LDP (Liberal Democratic Party) koki murskatappion DPL:lle (Democratic Party of Japan). Vaikka lehdistä tuli luettua paljon mullistusta ja muutosta enteileviä uutisia, omassa elämässäni vaalit eivät liiemmin näkyneet rasittavia kovaäänisiä vaaliautoja ja pyörämatkan varrelle pystytettyjä mainosjulisteita lukuunottamatta - kunnes NYT.
Itse asiassa, eipä ole varmaan koskaan aikaisemmin ollut millään vaaleilla ollut yhtä konkreettista merkitystä elämääni. Jostain kumman syystä DPL on nimittäin päättänyt, että Japan Student Services Organizationin, eli JASSOn myöntävät stipendit ovat jollakin tavalla epäilyttäviä. Niinpä Joshibin kv-toimiston johtaja kirjoitti minulle tänään e-mailissaan, että JASSO joutuu väliaikaisesti lykkäämään kuukausittain tapahtuvaa stipendiensä maksua.. Maksun ajankohdasta he eivät tässä vaiheessa osanneet sanoa mitään.
! ! !
Ja kyseessähän ei siis ole mikään kotikutoinen pikkujärjestö joka noita stipendejä jakaa, vaan yksi Japanin suurimmista opiskelujärjestöistä, joten haluaisinkin kovasti tietää, mikä tässä toiminnassa nyt oikein DPL:ää hiertää. Ettei vain olisi johdossa vastapuolen edustajia? Oli miten oli, minun suhteellisen hyvin turvattu vaihtovuoden rahoitukseni on väliaikaisesti (tai kuka tietää vaikka lopullisesti) jäissä. Yhtään varsinaiseen puoluepolitiikkaan puuttumatta, pikkuisen ketuttaa, ja ottaisin mieluusti itsekkäästi vanhan puoluejärjestyksen takaisin, mikäli se palauttaisi rauhan budjettiini. Nyt olisi varmaan hyvä aika alkaa jyrsiä noita äidin lähettämiä hapankorppuja...
Itse asiassa, eipä ole varmaan koskaan aikaisemmin ollut millään vaaleilla ollut yhtä konkreettista merkitystä elämääni. Jostain kumman syystä DPL on nimittäin päättänyt, että Japan Student Services Organizationin, eli JASSOn myöntävät stipendit ovat jollakin tavalla epäilyttäviä. Niinpä Joshibin kv-toimiston johtaja kirjoitti minulle tänään e-mailissaan, että JASSO joutuu väliaikaisesti lykkäämään kuukausittain tapahtuvaa stipendiensä maksua.. Maksun ajankohdasta he eivät tässä vaiheessa osanneet sanoa mitään.
! ! !
Ja kyseessähän ei siis ole mikään kotikutoinen pikkujärjestö joka noita stipendejä jakaa, vaan yksi Japanin suurimmista opiskelujärjestöistä, joten haluaisinkin kovasti tietää, mikä tässä toiminnassa nyt oikein DPL:ää hiertää. Ettei vain olisi johdossa vastapuolen edustajia? Oli miten oli, minun suhteellisen hyvin turvattu vaihtovuoden rahoitukseni on väliaikaisesti (tai kuka tietää vaikka lopullisesti) jäissä. Yhtään varsinaiseen puoluepolitiikkaan puuttumatta, pikkuisen ketuttaa, ja ottaisin mieluusti itsekkäästi vanhan puoluejärjestyksen takaisin, mikäli se palauttaisi rauhan budjettiini. Nyt olisi varmaan hyvä aika alkaa jyrsiä noita äidin lähettämiä hapankorppuja...
perjantai 11. syyskuuta 2009
Kaukana kotoa
On hetkiä, jolloin kaipaa kotiin. Sinne Suomeen.
Tänään on sellainen hetki.
Hiljainen hetki, Mummun muistolle.

Tänään on sellainen hetki.
Hiljainen hetki, Mummun muistolle.
"Anna ihmisten elää sydämessäsi." Japanilainen sanonta
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Hyi, rusketusta!
Tokiossa alkaa olemaan pikkuisen liian kuuma. Vaikkei asteita normipäivänä ole paljon enempää kuin Helsingissä kuumimpina päivinä, niin tämä kosteus tekee noista "vaatimattomista" 30-asteen päivistä täyttä tuskaa. Ja vielä ei ole kesä, sanovat.
Kouluun pyöräily on ihan siedettävää siihen saakka kunnes pitää pysähtyä odottamaan junaa tasoristeykseen. Etenkin silloin, jos ohi sattuu kolistelemaan kolme junaa kerralla, jolloin radan varressa voi joutua seisoskelemaan useamman minuutin. Pyöräillessä on sentään jonkinlaista tuulenvirettä, mutta kun pysähtyy paikoilleen, on niin kuuma että alkaa pyörryttää. Olen alkanut kieroutuneesti pitämään pilvisistä päivistä ja jopa sateesta - paahteeton taivas tuo hieman helpotusta armottomaan kuumuuteen. Varsinainen sadekausi alkaa tosin olla jo pian ilmeisesti loppumaan päin, mutta onneksi heinä-elokuussa tulevat sitten taifuunit, niin pääsee tuo tunkkaisen kuuma ilma edes vähän vaihtumaan. ;P
Olen vähentänyt vaatteita nyt siihen pisteeseen, että enempää ei kehtaa, kun tämmöinen hihaton toppikin saa olon vähän alastomaksi. Ja vielä ei ole edes kesä.
Japanilaiset vastaavat auringon haasteeseen hieman erilailla kuin minä. Päivänvarjot on helppo ymmärtää, sillä ne ihan oikeasti toimivat - varjon alla ei ole aivan niin kuuma kuin suorassa paisteessa. Se mitä en voi sisäistää, on että mitä kuumemmin aurinko paistaa, sitä pidemmät hanskat naiset vätävät käsiinsä. Ovathan auringon palvonta ja etenkin aurinkorasvat jossain määrin epäterveellisiä, mutta kuka pystyy oikeasti käyttämään yli 30 asteen helteessä kyynärvarsien yli ulottuvia hanskoja?! Ja pitääkö niiden vielä olla mustat? Tiedän kyllä, että japanilaiset rakastavat valkoista ihoa, mutta eihän rusketus edes kestä kovin pitkälle syksyyn..
Kouluun pyöräily on ihan siedettävää siihen saakka kunnes pitää pysähtyä odottamaan junaa tasoristeykseen. Etenkin silloin, jos ohi sattuu kolistelemaan kolme junaa kerralla, jolloin radan varressa voi joutua seisoskelemaan useamman minuutin. Pyöräillessä on sentään jonkinlaista tuulenvirettä, mutta kun pysähtyy paikoilleen, on niin kuuma että alkaa pyörryttää. Olen alkanut kieroutuneesti pitämään pilvisistä päivistä ja jopa sateesta - paahteeton taivas tuo hieman helpotusta armottomaan kuumuuteen. Varsinainen sadekausi alkaa tosin olla jo pian ilmeisesti loppumaan päin, mutta onneksi heinä-elokuussa tulevat sitten taifuunit, niin pääsee tuo tunkkaisen kuuma ilma edes vähän vaihtumaan. ;P
Olen vähentänyt vaatteita nyt siihen pisteeseen, että enempää ei kehtaa, kun tämmöinen hihaton toppikin saa olon vähän alastomaksi. Ja vielä ei ole edes kesä.
Japanilaiset vastaavat auringon haasteeseen hieman erilailla kuin minä. Päivänvarjot on helppo ymmärtää, sillä ne ihan oikeasti toimivat - varjon alla ei ole aivan niin kuuma kuin suorassa paisteessa. Se mitä en voi sisäistää, on että mitä kuumemmin aurinko paistaa, sitä pidemmät hanskat naiset vätävät käsiinsä. Ovathan auringon palvonta ja etenkin aurinkorasvat jossain määrin epäterveellisiä, mutta kuka pystyy oikeasti käyttämään yli 30 asteen helteessä kyynärvarsien yli ulottuvia hanskoja?! Ja pitääkö niiden vielä olla mustat? Tiedän kyllä, että japanilaiset rakastavat valkoista ihoa, mutta eihän rusketus edes kestä kovin pitkälle syksyyn..
tiistai 23. kesäkuuta 2009
Ja arki jatkuu kursseja vähentäen..
Leena ja Jasonin lähdettyä viikko sitten Suomeen, minulle koitti karu arki. Yhtäkkiä kämppä oli tyhjä ja kolkko - ei ketään kenelle puhua, joiden kanssa nähdä uusia paikkoja, eikä Jasonin ja Leenan herkullisia kokkauksia. Ensimmäisen yksin vietetyn illan olin jotenkin ihan koomassa - en saanut mitään aikaiseksi, eikä oikein huvittanutkaan tehdä mitään. Parin päivän sisällä sitä kuitenkin taas tottui ajatukseen yksinolosta, kun kouluhommat alkoivat jälleen vallata alaa mielen perukoilta.
Viime viikosta lähtien tein sen, mikä minun olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo heti tänne tullessani - otin opinto-ohjelmaani pelkästään kolmannen vuosikurssin kurssit. Nyt minulla on siis koulua vain iltapäivisin, toisin kuin aiemmin, jolloin istuin koulussa aamusta iltaan. Jo viikon sisällä olen huomannut, että se oli ehdottoman hyvä päätös. Toisen vuosikurssin tunnit, joilla kävin aiemmin, olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta osittain ne tuntuivat vanhan kertausta ja myös tulevat syksyn kurssit olisivat olleet kursseja, joista tuskin saisin koti-Suomessa tarvitsemiani opintopisteitä, sillä olen käynyt jo vastaavat kurssit. Tietenkin kaikesta täällä käydystä opiskelusta saisi varmaankin vapaa-valintaisten opintojen pisteitä, mutta niitä minulla on jo ihan tarpeeksi kasassa muutenkin, joten kalastelen mieluummin hyväksilukuja kursseille, jotka Suomessa muutoin odottaisivat.
Nyt kun aamut ovat vapaat, eikä minulla ole kuin yhden kurssin tehtävät työn alla kerralla, ehdin nukkua paremmin ja vähän rentoutuakin. On tavattoman ihanaa, kun ehtii ihan tavallisena arki-iltana ihan extempore poiketa vaikkapa läheiseen ravintolaan istumaan ja syömään, tai lähteä pienelle shoppailukierrokselle Machidaan. Aiemmin kun koulusta tullessani sain hiki hatussa alkaa tehdä koulutehtäviä, että ehtisin tehdä molempien kurssien tehtävät seuraavaan päivään mennessä. Se oli todella rankkaa, ja olinkin aika väsynyt viimeistellessäni kahden kurssin lopputöitä Leenan ja Jasonin ollessa täällä. Toivon, että rennompi meininki pitkästä pitkästä aikaa hieman rajoittaisi paitsi kouluun ja työhön, myös kaikkeen henkilökohtaiseen elämään liittyvää stressiä.
Tällä hetkellä meneillään on julistesuunnittelun kurssi, sekä edelleen sama valokuvauskurssi, joka kestää siis kesäloman alkuun saakka. Julistesuunnittelu on ihan okei, vaikkei ylläkään samalle tasolle kuin viikko sitten loppunut pakkaussuunnttelun kurssi, jolle menetin sydämeni niin pahasti, että harkitsen pitkäaikaisten suunnitelmieni vastaisesti hakeutuvani työharjoitteluun aikakauslehden sijaan jonkin firman pakkaussuunnitteluosastolle. XD Tosin japanilaisissa pakkauksissa on jotain sellaista, mitä ei suomalaisista löydy - hyvässä ja pahassa, joten en ole ihan varma, olisiko pakkaussuunnittelu yhtä hauskaa Suomessa. ;) Onneksi on aikaa miettiä, mitä sitä loppujen lopuksi haluaisi tehdä..
Viime viikosta lähtien tein sen, mikä minun olisi oikeastaan pitänyt tehdä jo heti tänne tullessani - otin opinto-ohjelmaani pelkästään kolmannen vuosikurssin kurssit. Nyt minulla on siis koulua vain iltapäivisin, toisin kuin aiemmin, jolloin istuin koulussa aamusta iltaan. Jo viikon sisällä olen huomannut, että se oli ehdottoman hyvä päätös. Toisen vuosikurssin tunnit, joilla kävin aiemmin, olivat kyllä mielenkiintoisia, mutta osittain ne tuntuivat vanhan kertausta ja myös tulevat syksyn kurssit olisivat olleet kursseja, joista tuskin saisin koti-Suomessa tarvitsemiani opintopisteitä, sillä olen käynyt jo vastaavat kurssit. Tietenkin kaikesta täällä käydystä opiskelusta saisi varmaankin vapaa-valintaisten opintojen pisteitä, mutta niitä minulla on jo ihan tarpeeksi kasassa muutenkin, joten kalastelen mieluummin hyväksilukuja kursseille, jotka Suomessa muutoin odottaisivat.
Nyt kun aamut ovat vapaat, eikä minulla ole kuin yhden kurssin tehtävät työn alla kerralla, ehdin nukkua paremmin ja vähän rentoutuakin. On tavattoman ihanaa, kun ehtii ihan tavallisena arki-iltana ihan extempore poiketa vaikkapa läheiseen ravintolaan istumaan ja syömään, tai lähteä pienelle shoppailukierrokselle Machidaan. Aiemmin kun koulusta tullessani sain hiki hatussa alkaa tehdä koulutehtäviä, että ehtisin tehdä molempien kurssien tehtävät seuraavaan päivään mennessä. Se oli todella rankkaa, ja olinkin aika väsynyt viimeistellessäni kahden kurssin lopputöitä Leenan ja Jasonin ollessa täällä. Toivon, että rennompi meininki pitkästä pitkästä aikaa hieman rajoittaisi paitsi kouluun ja työhön, myös kaikkeen henkilökohtaiseen elämään liittyvää stressiä.
Tällä hetkellä meneillään on julistesuunnittelun kurssi, sekä edelleen sama valokuvauskurssi, joka kestää siis kesäloman alkuun saakka. Julistesuunnittelu on ihan okei, vaikkei ylläkään samalle tasolle kuin viikko sitten loppunut pakkaussuunnttelun kurssi, jolle menetin sydämeni niin pahasti, että harkitsen pitkäaikaisten suunnitelmieni vastaisesti hakeutuvani työharjoitteluun aikakauslehden sijaan jonkin firman pakkaussuunnitteluosastolle. XD Tosin japanilaisissa pakkauksissa on jotain sellaista, mitä ei suomalaisista löydy - hyvässä ja pahassa, joten en ole ihan varma, olisiko pakkaussuunnittelu yhtä hauskaa Suomessa. ;) Onneksi on aikaa miettiä, mitä sitä loppujen lopuksi haluaisi tehdä..
tiistai 9. kesäkuuta 2009
Kasvissyöjänä kryptisten pakkausselosteiden ja lihalienten Japanissa
Kasvissyöjillä on yleisesti ottaen Japanissa aika hankalat olot, sillä lihaa sisältämättömienkin ruokien valmistukseen käytetään kuitenkin usein erilaisia lihapohjaisia liemiä - esimerkiksi raamennuudelit uivat yleensä missä lie possusta ja kanasta tiristetyssä liemessä ja monissa ruokien kanssa käytettävissä kastikkeissa on lihasta peräisin olevia ainesosia. Joskus ainesosia ei kertakaikkiaan voi tietää, sillä esimerkiksi jotkut supermarkettien okonomiyaki- ja yakisobakastikkeet sisältävät lihaperäisiä ainesosia, mutta ravintoloiden omissa kastikkeiden valmistuksessa ei lihaa välttämättä ole käytetty laisinkaan. Ota siitä nyt sitten selvää..
Sobanuudeleiden kala- ja kasvispohjaisessa liemessä ei yleensä ole lihaperäisiä aineksia, joten se sopii tietyn linjan kasvissyöjille.
Kasvissyöjiäkin on moneen lähtöön, ja ravintolaelämykset Japanissa tietenkin sen mukaiset. Kalaa kasvisruokavalioonsa lisäävät pääsevät helpommalla, ja muut merenelävät lautaselleen kalan lisäksi hyväksyvät voivat syödä varsin useita ruokalajeja. Mikäli tähän lisätään vielä kananmuna ja maitotuotteet, ei ravintolakäyntiä ennen tarvitse mielestäni välttämättä aivan hirveästi jännittää. Vegaanien ja muiden tiukemman linjan noudattajien sen sijaan on varmaankin melko hankalaa löytää omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa.
Leena ja Jason ovat kasvissyöjiä, joten heidän täällä ollessaan olen saanut useaan otteeseen harjoittaa japanintaitojani ravintolahenkilökunnan kanssa kysyessäni, onko jossain annoksessa lihaa tai mitä jokin ruoka tarkkaan ottaen sisältää. Olemme myös selvittäneet hankalia japaninkielisiä pakkausselosteita Nintendo DS:n japani-englantisanakirjan ja Windowsin IME Padin avulla. Molemmat toimivat vaihtelevasti, ja hankalammissa tilanteissa joutuu turvautumaan kanjien radikaalihakuun, joka on yleensä melko hidasta ja vaivalloista.
Pääasiassa omasta näkökulmastani suurimman osan kasvissyöjän ongelmista Japanissa tuottaakin itse ruokien sijaan kieli, sillä mikäli menua ei osaa lukea tai henkilökunnalta ei voi kysyä neuvoa, on sopivan ruoan löytäminen luonnollisesti hyvin vaikeaa. Aina menuissa ei ole edes kuvia, ja joskus, vaikka kuvat löytyisivätkin, ei se välttämättä anna annoksesta tarpeeksi yksiselitteistä kuvaa. Myös ravintoloiden ikkunoissa olevat muoviruoat eivät välttämättä kasvissyöjää informaation suhteen lämmitä. Joissakin pienemmissä perheomistuksessa olevissa ravintoloissa henkilökunta voi pyynnöstä jopa valmistaa ruoan lihattomana, joten palvelu kyllä pelaa - se vain valitettavasti edellyttää yleensä japanin kielen osaamista.
Sobanuudeleiden kala- ja kasvispohjaisessa liemessä ei yleensä ole lihaperäisiä aineksia, joten se sopii tietyn linjan kasvissyöjille.Kasvissyöjiäkin on moneen lähtöön, ja ravintolaelämykset Japanissa tietenkin sen mukaiset. Kalaa kasvisruokavalioonsa lisäävät pääsevät helpommalla, ja muut merenelävät lautaselleen kalan lisäksi hyväksyvät voivat syödä varsin useita ruokalajeja. Mikäli tähän lisätään vielä kananmuna ja maitotuotteet, ei ravintolakäyntiä ennen tarvitse mielestäni välttämättä aivan hirveästi jännittää. Vegaanien ja muiden tiukemman linjan noudattajien sen sijaan on varmaankin melko hankalaa löytää omaan ruokavalioonsa sopivaa ruokaa.
Leena ja Jason ovat kasvissyöjiä, joten heidän täällä ollessaan olen saanut useaan otteeseen harjoittaa japanintaitojani ravintolahenkilökunnan kanssa kysyessäni, onko jossain annoksessa lihaa tai mitä jokin ruoka tarkkaan ottaen sisältää. Olemme myös selvittäneet hankalia japaninkielisiä pakkausselosteita Nintendo DS:n japani-englantisanakirjan ja Windowsin IME Padin avulla. Molemmat toimivat vaihtelevasti, ja hankalammissa tilanteissa joutuu turvautumaan kanjien radikaalihakuun, joka on yleensä melko hidasta ja vaivalloista.
Pääasiassa omasta näkökulmastani suurimman osan kasvissyöjän ongelmista Japanissa tuottaakin itse ruokien sijaan kieli, sillä mikäli menua ei osaa lukea tai henkilökunnalta ei voi kysyä neuvoa, on sopivan ruoan löytäminen luonnollisesti hyvin vaikeaa. Aina menuissa ei ole edes kuvia, ja joskus, vaikka kuvat löytyisivätkin, ei se välttämättä anna annoksesta tarpeeksi yksiselitteistä kuvaa. Myös ravintoloiden ikkunoissa olevat muoviruoat eivät välttämättä kasvissyöjää informaation suhteen lämmitä. Joissakin pienemmissä perheomistuksessa olevissa ravintoloissa henkilökunta voi pyynnöstä jopa valmistaa ruoan lihattomana, joten palvelu kyllä pelaa - se vain valitettavasti edellyttää yleensä japanin kielen osaamista.
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Interaktiiviset lakkiaiset ja kaipuuta kotiin
Viikonloppuna vietettiin pikkuveljen lakkiaisia kaukana Pohjanmaalla. Ensimmäistä kertaa Japanissa oloni aikana iski sellainen varsinainen koti-ikävä. Välillä toki tulee kaipailtua läheisiä ihmisiä, ymmärrettävää kieltä, sekä kunnon leipää. Myös entistä poikaystävää luonnollisesti on yhä aika-ajoin ikävä vaikkei tarvitsisikaan olla. :P Viime viikonloppuna kuitenkin tuli sellainen kunnon kaipaus kesäiseen Suomeen, sillä olisin kovasti halunnut olla juhlimassa yhdessä perheen, ystävien ja sukulaisten kanssa Pikku-Juhan lakkia ja todistusta.
Onneksi tekniikka on ihmeelliustä ja kuroo tuhansia kilometrejä umpeen melko sujuvasti. Webkameran ja mikrofonin välityksellä juttelin veljeni juhlien aikana perheen, sukulaisten ja entisten ylä- ja ala-asteen opettajieni kanssa, söin kakkua yhtä aikaa pikkuveljen ja isosiskon kanssa ja nauroin ystäväni Eijan kanssa niin kuin mitään välimatkaa ei olisi ollutkaan. Videoyhteys oli päällä melkein koko juhlien ajan, joten tavallaan en jäänyt paitsi ainakaan ihan kaikesta. Jossain vaiheessa äiti sai "loistavan" idean perhekuvasta, jossa minun pääni näkyy webkameran kautta monitorissa, ja sehän piti sitten tietenkin toteuttaa. X)
Kun vielä saisi teleportin, niin olisi voinut syödä niitä kaikkia herkkuja, joilla minua kiusattiin koko päivän ajan. Juustokakkua, täytekakkua, daimkakkua, juustosarvia, halloumisalaattia, pikkuleipiä, suolaisia piirakoita, karjalanpiirakoita ja munavoita... Vaikka minä leivoinkin juhlien kunniaksi itselleni tänne sitruunaisen jugurttikakun riisikeittimessä, niin ei se valitettavasti ihan kuitenkaan korvannut niitä notkuvia tarjoilupöytiä, joista jäin paitsi. -__-
Siskoni Leena ja hänen puolisonsa Jason lentävät huomenna Tokioon, joten seuraavat pari viikkoa heidän ollessa seuranani, en varmaankaan ehdi hirveästi päivitellä. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä.. ei minun pitänyt täältä käsin ruokablogianikaan päivitellä ja nyt siellä vaan kasvaa kasvamistaan riisikeitinreseptien kokoelma. :D
Onnea vielä Juhalle, sekä muille kevään ylioppilaille ja valmistuneille!
Onneksi tekniikka on ihmeelliustä ja kuroo tuhansia kilometrejä umpeen melko sujuvasti. Webkameran ja mikrofonin välityksellä juttelin veljeni juhlien aikana perheen, sukulaisten ja entisten ylä- ja ala-asteen opettajieni kanssa, söin kakkua yhtä aikaa pikkuveljen ja isosiskon kanssa ja nauroin ystäväni Eijan kanssa niin kuin mitään välimatkaa ei olisi ollutkaan. Videoyhteys oli päällä melkein koko juhlien ajan, joten tavallaan en jäänyt paitsi ainakaan ihan kaikesta. Jossain vaiheessa äiti sai "loistavan" idean perhekuvasta, jossa minun pääni näkyy webkameran kautta monitorissa, ja sehän piti sitten tietenkin toteuttaa. X)
Kun vielä saisi teleportin, niin olisi voinut syödä niitä kaikkia herkkuja, joilla minua kiusattiin koko päivän ajan. Juustokakkua, täytekakkua, daimkakkua, juustosarvia, halloumisalaattia, pikkuleipiä, suolaisia piirakoita, karjalanpiirakoita ja munavoita... Vaikka minä leivoinkin juhlien kunniaksi itselleni tänne sitruunaisen jugurttikakun riisikeittimessä, niin ei se valitettavasti ihan kuitenkaan korvannut niitä notkuvia tarjoilupöytiä, joista jäin paitsi. -__-
Siskoni Leena ja hänen puolisonsa Jason lentävät huomenna Tokioon, joten seuraavat pari viikkoa heidän ollessa seuranani, en varmaankaan ehdi hirveästi päivitellä. Vaikka eihän sitä ikinä tiedä.. ei minun pitänyt täältä käsin ruokablogianikaan päivitellä ja nyt siellä vaan kasvaa kasvamistaan riisikeitinreseptien kokoelma. :D
Onnea vielä Juhalle, sekä muille kevään ylioppilaille ja valmistuneille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




Olen vuonna -87 syntynyt graafinen suunnittelija sekä Vuosi Japanissa -opaskirjan kirjoittaja. Helmikuussa 2010 palasin antoisalta vaihto-oppilasjaksolta Japanista, Suur-Tokion alueelta Sagamiharasta.