Shinbashilta Ginzalle - uusilla kulmilla nostalgisissa fiiliksissä

Ensimmäinen yö Japanissa tuli nukuttua tukevasti, sillä jetlag painoi kyllä silmät aika hyvin kiinni. Seuraavana aamuna, uuden vuoden aattona, lähdimme kohti Tokion Shinbashia, jossa meidän oli aikomus tavata ystäväni Sari.

Taas Yamanotella! Taas Japanissa! Syytä hymyillä.

Yamanote-linjan junaan astuessa fiilikset olivat yhdellä sanalla sanottuna oudot. Oli niin kummallista olla taas täällä, kaikkien ihmisten ja kaiken keskellä. Oli niin kotoisaa ja tuttua, mutta toisaalta kaikki tuntui samalla jännittävältä ja vatsan pohjaa kutkutti. Oli hauskaa lukea jälleen metrojen ja junien mainoksia, tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään, tuijotella ulos ikkunasta nähdäkseen loputtoman, loputtoman kaupungin ja asemalaitureilla odottavat ihmismassat.. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tuntui, kuin välissä ei olisikaan ollut kahta vuotta. Ihan kuin en olisi lähtenytkään..

Miten pelkkään junassa istumiseenkin voi liittyä niin vahvoja muistoja ja assosiaatioita eletystä elämästä, vaikkei siellä itse junassa varsinaisesti paljon mitään ikinä tapahtunut?

Ja samalla, kaiken ihastelun ja nostalgianpuuskien keskellä tiedostin liiankin hyvin, että tällä kertaa olen vain turisti. Se tuntui jotenkin niin väärältä... pitkästä aikaa muistin jälleen, miksi Japanista lähteminen oli ollut niin rankkaa. Tuntui, kuin olisin taas kotona.

Tapaamispaikkamme Sarin kanssa löytyi helposti – Shinbashin aseman edessä oleva Space Trainiksi nimetty höyryveturi tervehti huvittuneita turisteja. Siitä meidän oli määrä lähteä kiertelemään Shinbashin ja Shiodomen aluetta, joka oli sekä minulle että Eerolle vielä aika kartoittamaton.

Space Train vei meidät tulevaisuuteen, uuteen vuoteen 2012 7 tuntia Suomea edellä. ;)

Shiodomen puoli oli matalampaa, hieman vanhempaa rakennuskantaa kuin Shiodome, jonka maamerkkeinä kohoavat modernit pilvenpiirtäjät. Oli hauskaa vain käveleskellä ja katsella ympärilleen nauttien pitkästä, pitkästä aikaa lämmittävästä auringonpaisteesta, jota jatkui koko sen ajan, kun oli valoisaa. Kuten aiemmin olenkin sanonut, tammikuu on yksi parhaimmista hetkistä suunnata Japaniin (maalis-huhtikuun vaihteen hanamin, toukokuun vehreän loppukevään ja loppusyksyn ruska-ajan lisäksi), sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta lähes kaiken aikaa.

Shiodomen aseman lähellä, junaradan tukirakenteissa sijaitsi lukuisia pieniä liiketiloja. Ne olivat jotenkin hullunkurisia: kuin siihen unohdettuja, etenkin kun uudenvuoden aattona ei ihmisiä näkynyt oikein missään.

Shiodomen puoli Shinbashin aseman itäpuolella on kuin pilvenpiirtäjien ja autoteiden luoma sokkelo.

Lounaspaikka osui Shinbashin asemalla oikeastaan suoraa silmiini kun astuimme ulos asemalta, joten suuntasimme ensitöiksemme lounaalle Tonkatsu-ravintolaan. Oli hauskaa huomata, että vaikka olin ollut poissa, minusta tuntui, että osaan lukea japania hiukan paremmin kuin aiemmin. Niinpä ravintolan lipuke-automaatilla ei tarvinut arpoa kovin kauaa, sillä tiesin heti mitä haluaisin. Painoin karee-tonkatsu-donburin nappia ja istuuduin tiskin ääreen odottamaan höyryävän herkullista annostani. Erityisesti Eero on kunnostautunut viime aikoina kanjien saralla, joten olimmekin reissussa loistava combo: minä puhuin, Eero luki. ;)

Tyypillisen Tonkatsuravintolan tarjoilut. Simppeliä, mutta hyvää!

Olin kaivannut japanilaista ruokaa aivan tajuttomasti. Varsinkin niitä kaikkia annoksia, joita ei Suomessa tunnu saavan melkein mistään. Tonkatsu-donburia tosin olen kyllä syönyt erityisesti Ellen aikoinani Pursimiehenkadulla Helsingin Punavuoressa, jossa Len's Keishoku Bar tarjoaa ihanaa japanilaista arkiruokaa lounasaikaan. Siitä huolimatta kunnon possukotletti tujulla curry-kastikkeella tuntui niin nostalgiselta ja oli niiiiiiin hyvää. Jaksoimmekin tuhdilla annoksella helposti myöhäiseen iltaan saakka, mitä nyt tietenkin vähän kahvittelimme välissä Sarin kanssa.

Kyltti johtaa mm. National Center Centeriin... Luin tämän kyltin väärin sekä paikanpäällä, että vielä useampaan otteeseen valokuvasta, ja jopa Eerokin kuvitteli siinä lukevan Center Center, kun minä sen sille ensin kyltistä naureskellen tavasin. Mietin, että jaahas, taas hauskat japanilaiset asialla nimeämässä paikkoja, kunnes joku tässä blogin kommenteissa huomautti, että eikös siinä lue "cancer center". Uhh... Lukihäiriö, uudet silmälasit vai tyhjä pää?

Matkalla Ginzaa kohti näimme hullunkurisen rakennuksen, jonka ulkoseinämä koostui hassuista palikpoista, joiden lyhyemmälle sivulle oli sijoitettu pyöreä ikkuna. Talo vaikutti ihan asuinrakennukselta, sillä ikkunoissa oli verhoja, jollakulla pyykit kuivumassa ja muutaman kukankin bongasin, kun zoomailin kameralla hiukan lähemmäksi. Toivon vain, ettei kukin asunto muodostunut ainoastaan tuon yhden kuution tilasta... ei olisi tosin mitenkään yllättävää, jos näin olisi.

Shiodomen pilvenpiirtäjien katveesta jarkoimme kohti Ginzaa, jossa olen kyllä harhaillut ennenkin, mutta joka sekin on jäänyt itselleni vähän vähiäselle huomiolle. Ginza on alueena näyttävä, mutta jostain syystä sen hohto ei ole kuitenkaan koskaan saanut minua erityisemmin innostumaan. Niinpä olikin ihan hauska ottaa Ginzaan vähän uutta kosketusta kiertelemällä siellä Sarin kanssa.

Sari näytti meille osa-aikatyöpaikkansa, suhteellisen suuren japanilaisen aikakauslehtitalon. Lehtitalossa itsekin työskentelevänä oli kiinnostavaa tarkastella, millaisia ihmisiä talosta tuli ulos tai missä se sijaitsi - no Ginzallapa tietysti. Hmmm... sinne töihin tulevaisuudessa? ;) Kelpaisi.

Kukkakaupan edusta oli täynnä uudenvuoden asetelmia ja koristeita, joita näkyikin runsaasti myös kotien, hotellien, ravintoloiden ja liiketilojen ulko-ovilla ja auloissa.

Ginza on näyttävimmillään illan pimetessä.

Longchamp, Dior, Giorgio Armani... tasoa löytyy.

Ostoksia varten Ginza on tietenkin mitä mainioin, etenkin jos lompakon nyörit ovat löysällä, sillä alueella sijaitsee merkkiputiikkien lisäksi Japanin merkittävimpien tavaratalojen hulppeat rakennukset, joiden kerrokset tarjoavat kaikenmoista nähtävää ja tietenkin täytettä matkalaukuille. Päätimmekin kivuta kurkistamaan Mitsukoshin kimono-osastoa, keittiövälineiden osastoa sekä yläkerroksissa sijaitsevaa kattotasannetta, josta löytyi kahvilan ulkoterassin lisäksi kummallinen tyhjä ruohokenttä ja pienet buddha- ja shinto-alttarit.

Miksi Stockmannissa ei ole kirkkoa? Mitä jos joku haluaisi rukoilla kesken ostosreissun? Pitääkö lähteä Senaatintorille asti? Huomatkaa uuden vuoden symbolit ja koristeet: pikkuiset mandariinit.

Tämä Jizo-patsas on ollut Ginzan suojelijapatsas jo 1800-luvun lopulla. Kun tavaratalo 60-luvun lopulla koki remontin, Jizo-patsas sijoitettiin kattoterassille symbolisoimaan hyvää onnea, pitkää ikää ja onnistumisia bisneksissä.

Sari ottaa rennosti tavaratalon loungessa.

Uusi vuosi todellakin saa Japanin hiljentymään. Ihmisiä oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tosin yksi paikka, joisa taas oli ruuhkaa, oli tavaratalon ruokaosasto. Kaikki halusivat ostaa herkkuja tai tiettyjä ruoka-aineita uutta vuotta varten, ja jonot olivatkin huimia.

Tavaratalon alakerran ruoka-osasto oli niin täynnä ihmisiä, että hyvä kun juuri ja juuri sekaan mahtui. Tässä kohdassa oli hiukan väljempää, joten kehtasin lopulta pysähtyä ja kaivaa kameran laukusta.

Kun päivä alkoi kääntyä iltaan menimme notkumaan hetkeksi Starbucksiin, joka kaikesta epäjapanilaisuudestaan huolimatta edustaa minulle ja Eerolle aika vahvasti japanilaista kahvilakulttuuria. Ja tokihan Staban valikoima on erilainen joka maassa. Niinpä pienten minikakkujen kaveriksi valitsin tietenkin maccha latten, eli vähän kuin caffe latte, mutta kahvin sijaan juomassa käytetään maidon ohella vihreää teetä.

Kahvilassa odottelimme, että ystävämme Megu pääsisi töistä ja palaverista opettajansa kanssa (Uudenvuodenaattona, kyllä..) ja liittyisi seuraamme Asakusassa, jonne olimme menossa loppuillasta juhlistamaan uutta vuotta ja ostamaan daruma-nukkeja tulevaa vuotta varten. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. Nyt minun on ehkä ihan pakko mennä tekemään itselleni maccha latte...

Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Onigirejä kerrakseen

Kesä hujahti ohi kiireessä, ja lopulta loppuivat myös työt. Olin taittajana tuuraamassa kesälomia Elle-lehdessä, ja kun syyskuun ensimmäisellä viikolla vihdoin sitten jäin ns. kesälomalle ja jätin muotilehden hauskan hulinan taakseni, halusin viimeisenä päivänä tavan mukaan viedä jotakin läksijäissyömistä toimituksen väelle.

Koska vaihto-opiskeluni ja kiinnostukseni Japaniin on kyllä töissäkin tiedossa, päätin, että mikäpä olisikaan sopivampi tapa muistaa työkavereita kuin viedä lounastauolle jotakin japanilaista. Ehkäpä helpoin japanilainen ruoka niin syömisen, maun kuin valmistamisenkin kannalta on onigiri, joten päätin, että teen ihan tavallisia, kylmäsavulohella täytettynä onigirejä. Ja niitähän tuli tehtyä. Pari tuntia siinä vierähti telkkaria katsellen ja riisipalleroita pyöritellen (ilman televisiota olisin kenties onnistunut nopeammin, sillä YLEn mielenkiintoinen Japanilaisista metsistä kertova dokumentti sai minut välillä pysähtymään vain tuijottamaan upeita maisemia ja hämmästelemään maaseudulla asuvien sientenkasvattajien työtä). Osan onigireistä kierittelin mustissa, ja osan mustissa ja vaaleissa, paahdetuissa seesaminsiemenissä. Lisäksi muutamat jätin perinteisiksi valkoisiksi ja kietaisin norilevään.

Onigirit piti tietenkin asetella tarjottavaksi kivasti, joten laitoin ne riviin suureen muovirasiaan, erotin toisistaan obento-annoksiin tehdyillä muovisilla ruohokaistaleilla ja kietaisin koko setin Marimekon kankaasta tehtyyn furoshikiin, eli liinaan, joita japanissa käytetään tavaroiden pakkaamiseen ja kuljettamiseen. Kätevää, kaunista – ja kyllähän ne onigiritkin maistuivat.

Video: Riisan koulumatka Japanissa

Jos joku on viimeisten parin kuluneen kuukauden aikana ihmetellyt, ettei täällä tapahdu mitään, niin pahoittelen asiaa. Japani-aiheinen opinnäytetyöni on vienyt mehut aika lailla kaikesta aihepiiriin liittyvästä kirjoittamisesta – kun ensin koko päivän tekee töitä tuon kyselylomakkeen yhteydessäkin mainitun Japani-kirjaprojektin parissa, ei jotenkin illalla vähäisellä vapaa-ajallakin enää jaksa miettiä samoja asioita.

Kuitenkin kun törmäsin kuva-arkistojani selaillessani pariin hauskaan videonpätkään, jotka minun on pitkään pitänyt laittaa tänne näytille jo silloin kun ne 2009 lokakuussa kuvasin, ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Muuten ne unohtuvat taas jonnekkin kansion pohjalle. Niinpä heitin videon pätkät iMovie-ohjelmaan, säädin ja leikkasin niitä hiukan, lisäsin mukaan musiikkia, jota tuolloin pyöräillessä usein kuuntelinkin ja voilà! Luvassa muutaman minuutin video siitä, miten minä pääsin koululta kanaloiden, puutarhoiden, maissipeltojen, komeiden omakotitalojen ja junaraiteiden viitoittamaa tietä kotiin. Valitan, että video on kyllä kuvanlaadultaan aika karmaiseva, sillä se on kuvattu pyörän selästä vapaalla kädellä vanhalla pokkarikamerallani. :D Täytyisi varmaan hankkia jossain vaiheessa, ainakin ennen seuraavaa Japanin matkaa kamera, jolla voisi kuvata myös vähän parempaa videomatskua. Näiden editointi kun on niin hauskaa, ja jos kuvat kertovatkin tuhat sanaa, niin video kertoo ainakin kymmenen tuhatta! :)

Pitemmittä puheitta, Riisan koulumatka, olkaa hyvät! :D

Video lähtee pyörimään uudella sivulla kun klikkaat oheista linkkiä:

Muistot mukana joka päivä - purikuratumblerissa!

Japani ei hevillä lähde mielestä. Niinpä päätin antaa (taas jälleen) fiilistelylle periksi, ja askartelin tässä yksi viikonloppu hauskat muistot mukaan otettavaan muotoon. Ostin Japanista itse koristeltavan, Starbucksin myymän matkatermosmukin, tumblerin, eli tanburaan (タンブラー ).

Tumblerista löytyvät niin molemmat host-perheeni, Joshibin ystäväni, partiokaverini, suomalaiset vaihtarikaverini, Suomesta Japaniin kyläilemään tulleet ystäväni ja perheenjäseneni kuin Suomessa tapaamani japanilaiset vaihtariystävänikin. Kaikkia on ikävä.

Aluksi tumbleriani koristi origamipapereista leikelty kuosi, mutta se tuntui vähän persoonattomalta. Jossain vaiheessa jo Tokiossa pohdiskelin, mitä kaikkea teksisin kymmenillä purikura-kuvaliuskoillani, ja lopulta sain idean liimata ne kollaasiksi paperille ja rullata tumbleriani koristamaan. Niinpä lähdin valitsemaan parhaat ja monipuolisimmin kaikkia kavereitani, host-perheitäni ja muita tärkeitä ihmisiä esittävät purikura-otokset vuosien varrelta ja liimasin ne mustalle paperille. Tumblerini sai todellakin persoonallisen ilmeen, ja aika paha on kenenkään ainakaan sekoittaa sitä omaan mukiinsa, kun jokaisessa kuvassa on minun naamani – osaltaan kyllä vähän noloa moinen. X)

Aiemmin tumbleriani koristi vihreä origamipaperi.

Töissä Ellen ja Fit-lehden toimituksien väen kanssa naureskelimmekin lounaalla laukustani kaivamalleni purikura-kahvimukille, ja ihmiset ihastelivat, mitä kaikkea Japanissa onkaan saatavilla. Siihen minun oli kuitenkin huomautettava, että purikura-kuviahan voi toki ottaa nykyään myös Helsingissä, ja samalla tajusin, että en olekaan maininnut tästä aiemmin blogissa! Purikurashop -niminen liikehän tosiaan avasi ovensa Helsingin Kaisaniemen metroaseman kupeessa kaikille hauskoja pikkukuvia halajaville tämän vuoden kesällä. Liikkeen automaatit olivat alussa japanilaisiin verrokkeihinsa nähden ryöstöhintaisia, mutta nyttemmin osa yksinkertaisimmista laitteista tarjoaa purikuraelämyksen vain parilla eurolla, mikä on jo hyvinkin kohtuullista. Toisaalta hulppeampia kuvia tahtovat joutuvat yhä pulittaa erikoisominaisuuksilla varustettujen kuvakoppien kuvista 6-8 euroa, mikä itsestä tuntuu Tokion 400 yenin rinnalla hieman liialta. Toisaalta, jos kuvaustahti on hieman toista kuin itselläni Japanissa, ei 8 euroa kerran, pari vuodessa nyt niin paha hinta ole vaikkapa syntymäpäivän tai muun juhlinnan ikuistamiseen.

Oma Omamorini

Sagami-Oonossa asuessani yksi suurista ilon aiheistani oli käydä aika-ajoin viettämässä iltaa aseman tuntumassa sijaitsevassa, kantapaikakseni muodostuneessa ravintolassa, Omamorissa. Olen maininnut ravintolan ohimennen postauksissani, mutta koska siitä muodostui minulle kuin toinen olohuone, tuntuu, että ravintola ja sen riemastuttava henkilökunta ansaitsee oman postauksensa.


Kävin Omamorissa ensimmäisen kerran joskus viime kesällä, kun toinen meistä Joshibin vaihtareista, Ville, suositteli paikkaa minulle käytyään siellä kahvilla muutamaan otteeseen. Kävinkin Omamorissa syömässä isoilla, rapeilla krutongeilla höystettyä, edam-juustokastikkeella maustettua salaattia, ihastuin, ja huomasin himoitsevani tuota salaattia sen verran innokkaasti, että sitä oli saatava melkein joka kerta kun Omamorissa kävin.


Pelkkä maittava ruoka ei kuitenkaan ollut syynä liikkeeseen palaamiselle. Omamorissa asiakkaat saavat hyvää palvelua, ja lisäksi henkilökunta on puheliasta ja kiinnostunut keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Opin tuntemaan liikkeessä viikonloppuisin töissä olevat työntekijät, sekä pari muuta kanta-asiakasta, jotka olivat paikalla lähes aina kun minäkin sinne satuin. Etenkin Hidekistä ja Ueda-sanista tuli minulle kuin isoveljiä, joiden kanssa alkuvuodesta puhuin suureksi osaksi englanniksi, mutta vuoden kuluessa huomasin keskustelun kielen vaihtuneen jossain vaiheessa japaniksi, ja loppuvuodesta kukaan ei tuntunut muistavankaan, että englantiakin voisi käyttää, paitsi silloin, kun Ueda-san halusi harjoitella englannin taitojaan kanssani.


Hideki tarjosi minulle jopa mahdollisuutta laittaa englanninopetusilmoitus Omamorin seinälle. Jätin kuitenkin kiireiden vuoksi sen väliin, mutta mietin, että mikäli joskus satun palaamaan samoille seuduille, eivät muutamat englanninopetustunnit viikossa olisi pahitteeksi. ;)

Mitä pidemmälle vaihtovuoteni eteni, sitä tutummaksi kävin tietenkin myös Omamorissa. Kun astelin eräänä kylmänä joulukuisena iltana sisään Omamoriin, huusi henkilökunta tiskin takaa: ”Okaerinasai!” (Lausahdus, jota käytetään mm. silloin kun perheenjäsen palaa kotiin: ”Kiva nähdä taas, tervetuloa takaisin!”) Silloin mietin ihmeissäni, miten kotoisalta Tokio saattaakaan tuntua. Ihan kuin, todellakin, olisi palannut kotiin tai kylään kaverin luokse.

Maccha-sifoncake

Jossain vaiheessa olin ilmeisesti käynyt kartuttamassa liikkeen kassaa sen verran hyvällä tahdilla, että aloin saamaan ruokailujeni päätteeksi ”palveluna”, eli saabisuna pieniä kakkupaloja, mm. ihanaa macchakakkua, uutta jouluista juustokakkua tai hedelmiä illan viimeisen yrttiteeni kyytipojaksi.


Viimeisellä viikolla kun olin saanut pastani syötyä, eteeni tuotiin yllättäen ihastuttava omenapiirakan pala jäätelöpallon kera. Hideki oli taiteillut lautasen reunoille makealla mansikkakastikkeella ”Have a nice time! Omamori”. Meinasi tulla tippa linssiin.


Viimeisenä iltana olin puolen yön aikaan nousemassa tiskiltä ja menossa maksamaan tilausta, mutta Hideki sanoi vain, että homma hoidossa, ja toivoi, että tulen taas Japaniin palattuani käymään Omamorissa uudelleen. Laskun maksun sijaan ryhmittäydyimme Omamorin porukan kanssa valokuvaan. Täytynee tulostaa pari kuvaa Omamorista jossain vaiheessa ja laittaa ne kehykseen keittiöön. Voin sitten kokkailujen lomassa ehkä inspiroitua vaikka ravintolan salaatista tai herkullisesta soijalla maustetusta pastasta. Kun palaan joskus Tokioon, ei ole epäilystäkään, minne menen syömään. ^_^

Kaipuu takaisin Tokioon

Muutin vihdoin eilen uuteen asuntoon Vantaalle. Tavaroiden järjestelyn ja purkamisen lomassa hiljaisessa asunnossa ehtii päähän tulla paljon ajatuksia, ja paluun kulttuurishokki pääsee muotoutumaan huippuunsa. Olen saanut mielenkiintoisen työharjoittelupaikan, kivan asunnon ja tavannut vanhoja kavereita melkein päivittäin, mutta silti..

Kaipaan niin Tokioon.

Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..

Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.

Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?

Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.

Viimeisiä viedään

Tuntuu hullulta. Enää viisi päivää Tokiossa. Kuudentena, eli ensi sunnuntaina istun jo koneessa.

Pinnassa on ristiriitaisia tunteita. Haikeuden täyttämää itkua ja jännittynyttä iloa. Suomessa odottaa paljon ihania ihmisiä, jännittäviä työkuvioita, opiskelun mielenkiintoisin loppupuolisko työharjoitteluine ja opinnäytetöineen, sekä uusi koti. Suomi tuntuu ajatuksissa myös aika uudenlaiselta paikalta. Kiertämällä Japania ristiin rastiin on tajunnut, miten paljon omasta kotimaastakin on näkemättä. Tunnen aivan rehellisesti sanottuna Tokion huomattavasti paremmin kuin Helsingin! Suomeen paluuseen liittyy siis paljon iloista odotusta, mutta sitten taas vastapainona tänne Japaniin jää paljon tärkeitä ihmisiä, paikkoja, opittuja rutiineja, tapoja, nähtävää... Ylipäätän Japani on paikkana sellainen maa, jossa minun on ollut muutaman ensimmäisen kuukauden kielivaikeuksien ja täkäläiseen elämään totuttelun jälkeen vain yksinkertisesti niin kovin hyvä olla. Kuulostaa ehkä kummalliselta, mutta vaikka olenkin Japanissa musta lammas ulkomuotoni ja vajavaisen kielitaitoni takia, olen viettänyt täällä tähän astisen elämäni upeimman vuoden. Tähän toki vaikuttavat kovin paljon henkilökohtaisen elämän kiekurat, niin hyvässä kuin pahassa, joten nähtäväksi jää, miltä elämä Suomessa maistuu. Voihan olla, että se olenkin vain minä joka olen muuttunut, eikä paikalla niin ole väliä. Olen siitä huolimatta aika vahvasti päättänyt, että Japaniin on palattava.

Tällä hetkellä viimeiset päivät ovat täyteen ahdettu niitä "vielä viimeisen kerran" -tapaamisia ystävien kanssa. Pakkaukset olen aloittanut (äidin iloiseksi uutiseksi) jo viime viikolla, tosin matkalaukussa ei ole vielä mitään. Sohvalla on kolme vaatekasaa, joista yhden pakkaan piakkoin matkalaukkuun, osa menee käyttöön viimeisiksi päiviksi ja yksi kasa odottaa tuomiota siitä, mahtuvatko ne mukaan vai joutavatko kierrätykseen. Huomenna ohjelmassa on postissa ja pankissa asiointia sekä polkupyörän myyminen käytettyjen pyörien liikkeeseen, josta sen huhtikussa kävin ostamassa.

Enää hetki, ja Tokion aurinkoinen talvi vaihtuu lumikasoihin ja julmettuun pakkaseen.

いっぱい 遊びました！

遊ぶ eli "Asobu" on kätevä japanin kielen verbi. Sillä on useita, hieman toisistaan poikkeavia merkityksiä. Se voi tarkoittaa mm. lasten leikkimistä, jonkun luona ja jossain paikassa käymistä, hauskan pitoa, huvittelua, rentoa oleskelua tai sitä, että ei tee mitään.

Viime viikko on mennyt hujahduksessa, eikä otsikossa käyttämäni asobu-verbi viittaa todellakaan siihen, että olisin ollut joutilaana. Jos asia pitää esittää sivistyneesti, niin sanoisin, että olen hionut sosiaalisia taitojani ja verkostoitunut viettämällä aikaa japanilaisten luokkatovereideni kanssa. Jos taas sanotaan suoraan, niin päiväni ovat kuluneet ratkiriemukkaissa tunnelmissa huvitellen kuin viimeistä päivää - sillä viimeiset viikot Japanissa ja etenkin luokkatovereideni kanssa ovat käsillä.

Toki ystävien tapaamisen sivussa on tullut tehtyä töitä, kirjoitettua reilut kolmisenkymmentä uuden vuoden korttia ja kiitoskirjettä viime vuodesta täkäläisille opettajille, opettajien assistenteille, opintotoimiston kv-henkilöille sekä luokkakavereille, mutta suureksi osaksi aika on vierähtänyt iloiten siitä, miten upeita ystäviä minulla täälläkin on. Niinpä voi olla, että aikomani loput Kagoshiman kesälomamatkan postailut, joulun välipäivien Kyoton ja Takayaman reissun kuiven läpikahlaaminen ja parin viime viikon lukuisat hauskat tapahtumat raportoin blogin puolelle hieman väljemmällä tahdilla kuin ehkä tähän saakka. Loppujen lopuksi kun menneitä voi muistella kirjoittamisen muodossa ihan hyvin vaikka sitten helmikuussa Suomessakin, mutta näitä ihania ihmisiä en voi enää silloin tavata. Niinpä otan viimeisistä viikoista kaiken irti. Enää reilu kaksi viikkoa!

Reilireissu 13: Savuava tulivuori ja muita Kagoshiman ihmeitä

Fukuokan kiertelyn jälkeen otin elokuun lopulla viimeiseksi reilireissuni määränpääksi Kagoshiman, joka on Kyuushun etelärannalla sijaitseva, reilun puolen miljoonan asukkaan kaupunki. Asuin Kagoshimassa ollessani ystäväni Junkon kodissa, jossa minut otettiin vastaan lämpimästi kuin pitkästä aikaa kotiin palannut perheen jäsen ikään. Kuten Morienkin kanssa, pääsin Fukumotonkin perheen vieraanravaisuuden ansiosta kokemaan Kagoshiman ympäristössä viettämäni viikon aikana niin paljon sellaisia asioita, joista yksinäni matkatessani voisin normaalisti vain haaveilla, että en koskaan voi varmasti osoittaa kylliksi kiitollisuutta heidän ystävällisyyttään kohtaan.

Näkymä Kagoshimaan ja meren lahdesta nousevalle Sakurajiman tulivuorelle.

Kagoshima tunnetaan ennen kaikkea kaupungin edustalla Kinkoun lahdella kohoavasta Sakurajimasta, joka on yksi Japanin aktiivisimmista tulivuorista. Luonnollisestikin ihkaoikea tulivuori piti käydä tarkastamassa hieman lähempää, kun kerran mahdollisuus oli.

Taustalla Sakurajiman rosoiset laavavirtojen muodostamat seinämät

Nimitys aktiivinen tulivuori ei sinällään kerro mitään tulivuoren todellisesta vulkaanisesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi rauhallisen vehreä Fuji, jolle kiipesin kesäloman alussa, on myös "aktiivinen tulivuori", mutta nimitys juontaa juurensa ainoastaan siitä, että vuori on purkautunut lähihistoriassa, Fujin tapauksessa 1700-luvulla. Sakurajima sen sijaan on ihan oikeasti hyvinkin aktiivinen tulivuori, joka on viimeksi purkautunut isosti 1914. Tuolloin kuukausia jatkuneet laavavirrat yhdistivät Sakurajiman saaren osittain Kyushun pääsaareen. Pikkupurkauksia tapahtuu nykyäänin tuon tuosta, viimeisin maaliskuussa 2009, jolloin laavakiviä lenteli muutamien kilometrien päähän vuoresta aiheuttamatta onneksi kuitenkaan sillä kerralla mitään suurempaa vahinkoa. Sakurajiman aktiivisuudesta johtuen Kagoshiman kaupunki on jatkuvasti vulkaanisen tuhkan peitossa. Kun tokiolaiset katsovat television sääennusteesta, olisiko päivä sopivan aurinkoinen pyykkien kuivattamiseen parvekkeella, kagoshimalaiset tarkastavat, puhaltavatko tuulet Sakurajiman tuhkat poispäin kaupungista taaten valkoiset lakanat.

Pieni muistutus siitä, missä ollaan, ja mitä periaatteessa voi tapahtua. Shintotemppelin torii-portti hautautui laavaan 1914.

Meidän iloksemme Sakurajima päätti tervehtiä suomalaista turistia oikein kunnolla ja päästi ilmoille komeat savupilvet juuri kun olimme parhaalla näköalatasanteella laavakiviröykkiöiden keskellä. Kagoshiman asukkat arvostavat tulivuortaan suuresti sillä paitsi että sen suulta tupruava tuhka tekee maaperän hedelmälliseksi, vuoren ansiosta alueella ei myöskään ole maanjäristyksiä lainkaan niin paljon kuin esimerkiksi Tokion seudulla. Ja kyllähän tulivuoreen on syytäkin suhtautua kunnioituksella - Junkon mukaan vuori on luokiteltu aktiivisuusasteeltaan kolmoseksi. Mikäli luokitus muuttuu neloseksi, Kagoshiman asukkaat saavat sanoa jäähyväiset kodeilleen ja muuttaa evakkoon kauemmaksi Sakurajimasta.

Laavakivet kylpivät vielä auringonpaisteessa, kun Sakurajima aloitti tupruttelemaan tuhkaa taivaalle.

Kenties hedelmällisestä maaperästä johtuen Kagoshima on tunnettu myös jättimäisistä daikoneista, eli valkoisista retiiseistä, jotka voivat kasvaa himmeän kokoisista 10 kiloisista möhkäleistä aina 30 kiloisiksi jättiläisiksi saakka!

Shirokuma, eli makealla tiivistemaidolla maustettua kakikoori-hilejäätä hedelmillä höystettynä

Toisaalta teoriaa vastaan sotivat minisatsumat, jotka nekin ovat Kagoshimasta kotoisin olevia herkkuja. Näitä pikkuruisia komikan-hedelmiä voi maistella erilaisten karkkien, leivonnaisten ja japanilaisten makeisten lisäksi mm. shirokuman, eli makealla tiivistemaidolla maustetun hilejään höysteenä.

250 blogitekstiä Japanista ja Japanissa!

Huomasin juuri, että 250. blogipostauksen raja on ylittynyt Riisa no Nipponissa. Lähemmässä tarkatelussa Google palajasti, että postailen keskimäärin viitisen tekstiä viikossa. Kuulostaa.. kokopäivätyöltä. :D

Ja kun lukujen tielle lähdettiin, niin isketäänpä pöytään vähän masentavammat luvut. Nimittäin jäljellä on enää 27 päivää Japanissa. Se on alle kuukausi! Tuntuu, että vastahan laskin päiviä Japaniin lähtöön, ja nyt pitäisikin jo muka palata! Vaikka minulla ei varsinaisesti mitään erityisen kunnianhimoisia suunnitelmia tai toiveita ole loppuajalle Japanissa, niin silti tuntuu, että aika ei riitä. Näyttää siltä, että pakkaamaankin pitäisi aloittaa jo kohta puoliin, sillä tavaraa on varmasti kolmen ihmisen matkalaukkujen edestä ja jotain on lähetettävä postitse Suomeen.

Yksi käsimatkatavaran kokoinen, mutta varmaan yli 10 kiloa painava matkalaukullinen tavaroitani lähti tänään äidin ja Rossin mukana Suomeen. Jotenkin se havahdutti hereille kunnolla - enää pieni hetki Japanissa, melkein turistiloman mittainen aika. Kohta edessä on muutto, ja taas uusi elämä. Ahdistavaa, mutta jännittävää.

Asiat Suomen päässäkin ovat edistyneet jonkin verran. Sain HOASilta asunnon, eli Vantaa kutsuu taas. Asunto, jonne yksikseni muutan, on kiva pikkukaksio, noin kolme kertaa tämän hetkisen Tokion kämppäni kokoinen (eli suorastaan liiankin iso), ja siellä on luonnollisesti uuni! Ts. luksuselämää tiedossa tämän hetkiseen asuntoon verrattuna, mikäli unohdetaan, että talo sijaitsee Vantaalla eikä Tokiossa. Toisaalta, kyllä Vantaassakin on puolensa. Kiva juttu on nimittäin se, että joidenkin laskelmien mukaan noin 57% Metropolian luokkakaverreistani asuu ihan naapurissa, joten hyvää seuraa riittää. :)

Tällä hetkellä mieltäni vaivaavat niinkin idioottimaiset murheet, kuin että pitäisikö minun ostaa täältä esimerkiksi astioita Suomeen vietäväksi, vai onko se järjetöntä, jos satunkin päättämään, että palaan Japaniin parin vuoden sisällä, ja sitten niistä kaikista pitäisi taas päästä eroon, tai raijata merten yli Japaniin? Suunnitelmat ovat ihan auki, enkä todellakaan tiedä, olenko oikeasti palaamassa tänne pysyvämmin, mutta silti mietin, että voinko ostaa 100 yenin kaupast pari soijakippoa? Jep. Pitäisköhän nyt vaan lähteä sinne kauppaan.. X)

Maa, jossa talojen eristäminen on ilmeisesti tuntematon rakennusmetodi

Tuulee. Niin ulkona, kuin sisällä kämpässäkin.

Ei pelkästään siksi, että ilmatointi laite eli eakon puhaltaa lämmintä ilmaa huoneeseen yrittäen nostaa sisälämpötilaa 15 asteesta vähän ylemmäs, vaan myös siksi, että ulko-oven ja ikkunan pielien välillä käy hirveä veto.

Japanilaisissa taloissa on minimaaliset eristykset, joten mikäli lämmitin ei puhalla jatkuvasti, on kämpän sisällä melkein yhtä kylmä kuin ulkonakin. Kun lämmityslaitteena toimii kaasulla toimiva puhallin, joka on sijoitettu kämpän seinälle katon rajaan, kämppä lämpenee ihan mukavasti - yläostasta. Lattian tasossa taas on tarvetta villasukille, vaikka eakonin laittaisi puhaltamaan 26-astetta jatkuvalla syötöllä. Jotta lämpö pysyisi huoneessa hieman pidempään, pidän eteistilan ja asuinhuonen välistä väliovea kiinni. Niinpä eteistila keittiöneen ja vessoineen onkin monta astetta viileämpi kuin huone, jota ilmstointilaite lämmittää. Ystävälläni, toisella Tokion vaihtarilla, Eerolla on pohjaratkaisultaan samantyyppinen kämppä kuin minulla, joten naureskelimmekin, että kylmässä eteistilassa olevaan vessaan meneminen on kuin kävisi ulkohuussissa. :D

Eakonin käyttö lämmittimenä on sinäkin mieless esim. suomessa käytettävää lattia-/katto- tai lämpöpatterilämmitystä köykäisempi systeemi, että lämpötila huoneessa ei tosiaankaan ole tasainen, vaan nopesti laitteen sammuttamisen jälkeen lämmin sisäilma katoaa ovien ja ikkunoiden raosta pihalle. Kissat ovat ottaneet parvekkeeni suosioonsa ja makoilevat välillä parvekkeella olevan ilmstointilaitteen ilmanottolaitteen ja -filtterin lähettyvillä lämmittelemässä kuin Suomessa pakkasien aikaan vasta pihaan ajetun auton konepelleillä ikään. :D

Mikäli ilmstointilaitteen puhallus häiritsee yöunia, nukkumisesta selviää joten kuten kunnon untuvapeitolla, viltillä ja kunnon vaatekerroksella. Koska kaasu-, sähkö- ja vesilasku kuuluvat kiinteänä osana vuokraani, itse voin pitää lämmityslaitetta päällä aina kuin huvittaa, vaikka kaasun edesvastuuton tuhlailu käykin aika paljon luonteen päälle. Talven edetessä huomannut, kuinka kaasumittarin lukijan postiluukkuun jättämien kaasulaskun kuittien yeni-määrät ovat kohonneet kohoamistaan. Kesällä lasku oli parin tuhannen yenin paikkeilla kuukaudessa, joskus jopa vähemmän. Syyskuussa lasku oli aika mitätön, kun ulkolämpötila oli mukavat reilu parikymmentä astetta, mikä tarkoitti että sisälläkin oli automaattisesti noin parikymmentä astetta. Marraskuun lasku sen sijaan oli yli 10 000 yeniä. O_O Onneksi sitä ei tarvitse maksaa. En ihmettelekään, että japanilaiset ovat aika nihkeitä käyttämään lämmityslaitteita talvella. Heitä ilmeisesti häiritsee enemmän kaasulaskun nollat kuin sisäilman koleus. Niinpä sisäpukeutuminen onkin sen mukaista - kerrokset kunniaan. Ja kerrastot, joita saa vaikk UniQLOsta heat tech -kankaalla. Kaasun sijaan käyttään halogeenilämmittimiä, jotka lämmittävät vain pientä aluetta, ja ovat käteviä esimerkiksi yhden hengen talouksissa, kun halogeenin voi laittaa hohkaamaan lämpöään itseään kohti välittämättä siitä, että muutaman metrin päässä lämmittimestä on jo aika viileää.

Jotta kylmyys ei tuntuisi luissa ja ytimissä, japanilaiset käyttävät myös hassuja "Hokaron" -lämpölappuja, joita kiinnitetään vaikkapa paidan selkämykseen, mahaan tai laitetaan takin taskuun. Lämpölaput toimivat siten, että kun ne avataan pakkauksesta, lapun kemialliset aineet reagoivat jotenkin ilman kanssa ja tuottavat noin40-60 asteista lämpöä seuraavat yhdeksän tuntia. Sen jälkeen ne hohkaavat hieman pienemmällä teholla vielä muutaman tunnin. Japanilaiset ovat aivan ihmeissään, etteivät suomalaiset käytä moisia lämpölappuja. Sanoin, että en ole ikinä moisista kuullutkaan, ja että sähköllä lämmitettävä peitto tai matto (?!) ei ole kyllä mikään joka kodin härveli.

Jotta saisin vielä hieman tuntuvamman käsityksen japanilaisten talojen kylmyydestä ilmaisen eakonin posotteluni jälkeen, laite päätti tietenkin tuossa viikko sitten mennä lakkoon. Eräänä iltana ilmastointihärveli ei enää suostunut puhaltamaan lämmintä ilmaa. Yön mittaan kämpän lämpötila alkoi olla sellaisissa lukemissa, että nukuin kahdet housut, t-paita, pitkähihainen, sukat ja villasukat ylläni peiton ja viltin alla, ja hytisin edelleen. Aamulla kurkku oli karhea, ja olin saanut tarpeekseni. Lähetin e-mailia koulun kv-toimistoon, joka hoitaa vuokra-asioitani ja pyysin heitä lähettämään jonkun katsomaan eakonia. Leppoisa vuokraisäntä sitten tulikin puolen päivän aikaan tarkistamaan laitteen, puhdisti mustan pölyn peitossa olevat filtterit, joiden olemassa olosta minulla ei tietenkään ollut mitän käsitystäkään. Hän sanoi, että yleensä näissä asunnoissa asutaan lyhyemmän aikaa, joten välisiivouksen yhteydesä filtterit aina puhdistetaan, eikä ongelmia synny. Minä olen kuitenkin asunut täällä reilusti yli puoli vuotta ja käytellyt eakonia aika paljon, joten filtterit olivat täynnä kesän ja talven pölyjä, eikä lämmityslaite enää turvallisuussyistä mennyt päälle.

Halogeenilämmitin tuli jäädäkseen.

Vuokraisäntä toi minulle helpotukseksi väliaikaiskäyttöön halogeenilämmittimen, sillä hän ei ollut varma milloin Tokyo Gasista voitaisiin tulla tarkistamaan lämmitin ja uudelleenohjelmoiman se. Loppujen lopuksi Tokyo Gasin tyyppi pääsi kuitenkin käymään vielä samaa iltana, ja johan alkoi taas kämppä lämmetä. Ja nyt minulla on sitten halogeenilämmitinkin, kun eivät hakeneet sitä pois, ja tuskin hakevatkaan ennen kuin vuokrasopimus tammikuun lopussa päättyy. Pisteet kotiin! :D

Miten sopeutua Japaniin?

Kysymyspostauksesta, jossa minulta kysyttiin mm. Japaniin sopeutumisesta, on vierähtänyt aikaa jo kuukausi. Pahoittelenkin, että vastailen näihin laajempiin kysymyksiin hieman viiveellä.

Sopeutumistarinoita löytyy varmasti yhtä monta kuin on sopeutujiakin. Omassa tapauksessani asettautuminen Japaniin tapahtui hyvin kivuttomsti, ja itseasiassa luulenkin, että kulttuurishokki, jolta oikeastaan koen säästyneeni lähes kokonaan, tulee vastaan sitten paluushokkina Suomessa.

Minulle Japani edustaa maana monia sellaisia asioita joista pidän ja jotka tekevät elmästä mukavaa, mielenkiintoista ja joissain tapauksissa jopa helppoa. Kesää lukuunottamatta ilmat ovat mainiot, ja kyllähän se kesän lämpökin on ihan miellyttävää aika-ajoin. Ihmiset ovat ystävällisiä, välittömiä ja lämpimiä, vaikka toki suhtautuminen ulkomaalaisiin välllä on mitä on. Yleensä kaikki toimii kuin rasvattu - junat kulkevat usein ja ajallaan, kaupat ovat auki yötä päivää ja palvelu on byrokratiankin rattaista huolimatta tasokasta ja äärimmäisen asiakasystävällistä. Ja tekeminen - se Tokion kokoisessa kaupungissa ei lopu ikinä.

Tulen kaipaamaan monia Japanissa itsestäänselvyyksiksi muuttuneita asioita. Luulen, että esimerkiksi se, että Suomessa pitää tilata ravintolassa vesi erikseen, tuntuu todella rasittavalta täkäläisten tarjoilijoiden automaattisen vesilasin täyttelyn jälkeen. Ja miten kauan menee taas tottua siihen, ettei ravintolan pöydässä ole kuumaa pyyhettä, jolla puhdistaa kätensä ennen ruokailua? Ja missä viipyy jokaisen myymälän työntekijän kumarrusten saattelemana huutelemat tervetuliaistoivotuksen myymälään astuessani?

Toki niitä ikäviäkin puolia löytyy, ja etenkin heti Japaniin muuton alussa ne lyövät kasvoille, ja ovat varmasti omiaan aiheuttamaan joissakin ihmisissä hienoista koti-ikävää. Kielimuurin läpi ei pääse ihan vielä parin ensimmäisen kuukauden aikana, vaan kestää hyvä tovi, ennen kuin jokapäiväiset asioimiset kaupassa muuttuvat kielikurssin sijaan arjeksi. Kaikenlaiset juoksevat asiat, kuten virastoissa ravaaminen, pankkitilien ja puhelinliittymien hommaaminen ja muut tylsät velvollisuudet vievät aikaa ja samalla lykkäävät sitä hetkeä, kun voi oikeasti aloittaa sen normaalin elämän. Jos vaihtoaika on lyhyt, voi tuntua, että puolet vaihdosta menee siihen, että vasta tajuaa asuvansa uudessa maassa ja alkaa pikkuhiljaa hyväksyä ne erot, mitkä se fakta omaan elämään tuo. Siinä vaiheessa jos ei vielä ole ehtinyt saada ystäviä, joiden kanssa viettää iltoja viikonloppuisin tai koulun jälkeen, voi olo olla omassa 17 neliön kopperossa aika yksinäinen.

Itse koen, että olennaisin syy siihen, miksi minä en koskaan kokenut mitään äärimmäisen radikaalia kulttuurishokkia tai ole oikeastaan liiemmin missään vaiheessa kaivannut Suomeen, on se, että tiesin etukäteen aika hyvin mitä odottaa. Tiesin, että alku tulee olemaan vaikea, tiesin, että jos mielin saada ystäviä, minun on oltava itse aktiivinen heti alusta alkaen, tiesin, että kieli tulee tuottamaan vaikeuksia ja turhautumisen tunteita. Itse asiassa jossain vaiheessa reilu vuosi ennen vaihtoon lähtöä mietin, että toivottavasti en paneudu vaihtoon valmistautumiseen liian perusteellisesti - mitä jos mikään ei yllätä, kun lopulta saavun Japaniin? Huolehdin kuitenkin ihan turhaa, sillä eihän se, että on lukenut asioista koskaan kuitenkaan korvaa omia kokemuksia. Ei se, että olen katsellut netissä pilvin pimein kuvia tulevista kotikonnuistani Tokiosta, ole mitään verrattuna siihen, että kävelee itse Shinjukun pilvenpiirtäjien varjossa tai kuuntelee kaskaiden siritystä höyryävän kuumassa ulkoilmaonsenissa. Kaikki tieto on hyväksi ja liialliset odotukset tai harhakuvitelmat jostakin paratiisista kannattaa kyseenalaistaa, jotta ei turhaan joudu pettymään vaikeuksia kohdatessaan.

Mielestäni onkin siis tärkeää ottaa etukäteen selville asioita kohdemaasta, lukea kirjallisuutta, ottaa oppia muiden ulkosuomalaisten tai maassa eläneiden ulkomaalaisten kokemuksista kahlaamalla läpi blogeja, vaihtoraportteja tai muita lähteitä. Nykyisin tämä on helppoa, kun materiaalia löytyy koko ajan enemmän ja netti on täynnä informaatiota. Vaikeudet on paljon helpompaa kohdata, kun tietää millaisissa yhteyksissä niitä vaikeuksia mahdollisesti on tulossa. Tärkeää on myös se, että hankkiutuu tekemisiin paikallisten kanssa - vaihtariporukoissa on kivaa viettää aikaa, kun voi jakaa ihmetyksensä muiden kanssa ja vähän parjata kaikenlaista hassua, mitä vieraassa kulttuurissa aika-ajoin tulee vastaan, mutta mikäli haluaa oikeasti oppia elämään maassa maan tavalla, vaatii se mielestäni paikallisia ystäviä ja rohkeutta mennä mukaan paikalliseen elämään.

Myös ennakkoluuloton ja avoin mieli on suuri voimavara. Hyväksymällä sen, ettei vieraan maan kuulukaan olla samanlainen paikka kuin se oma kotimaa, pääsee jo pitkälle. Ja siinä vaiheessa, kun ne alunperin hankat erot alkavat tuntua ihan mukavalta vaihtelulta, saati kotoisilta, on sopeutumisprosessi varmaankin ihan hyvällä mallilla. :)

Mikä siinä Skandinaviassa oikein kiehtoo?

Sagami-Oonon asemalla on leipomo, josta käyn joskus harvakseltaan hieman ennen sulkemisaikaa ostamassa leivonnaisia illan alennushintaan. Kyseessä on leipämyymälä, joka koettaa ilmeisestikin erottua massasta sillä, että se mainostaa olevansa skandinaavinen leipomo. Nimeään lukuunottamatta Hokuo ei kyllä valitettavasti pääse sen lähemmäksi pohjoismaisia leipiä kuin mikään muukaan tavallinen japanilainen leipomo. Samoja makeita vehnäleipiä, suklaapisarasämpylöitä ja melonpan-palleroita siellä myydään kuin kaikkialla muuallakin.


Käväisin tänään kotiin palatessani nappaamassa Hokuosta alennus-"leipä"pussin, ja kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota liikeen huvittavaan muovikassiin. Paitsi että liikkeen logon vieressä lukee mahtipontisesti: "Scandinavian natural Roman - Best bread message", löytyy pussista myös huvittava lisäteksti, jolle tänä iltana naureskelin "skandinaavista" joulukakkua jyystäessäni. Tarkastin, että en tehnyt itse kirjoitusvirheitä tekstiin:

"We are Tomte." The Scandinavian region of northern Europe is the fabled home of gnomes called Tomte. Tomte love children. At night. when everyone is sound asleep. Tomte go about casting magical spells to ensure the next morning's freshly baked bread will be especially delicious for the children. Cherishing the spirit of the Tomte. we at "Hokuo" take a highly skilled and gentle-natured approach to bread making.

Pohjoismaat ovat jostain ihmeen syystä alue, joka esittäytyy erityisesti japanilaisille jotenkin maagisena ja mielenkiintoisena. Luonnollisesti Tokion muurahaiskeosta hiirenhiljaiseen luonnonrauhaan tupsahtava japanilainen kokee varmaan aikamoisen kulttuurishokin, mutta minusta on hassua, että pohjoismainen design, oudot tavat (eukonkanto, saappaanheitto, ilmakitaran soittaminen.. kuka nämä on mennyt opettamaan japanilaisille, kysyn vaan??!) ja satuhahmot tuntuvat kiehtovan täkäläisiä niin kovin. Tomtet ja muumit vilisevät siellä täällä, eikä niillä välttämättä ole mitään tekemistä pohjoismaiden kanssa - kunhan lisäävät kiintoisuus-arvoa. Kichijojista löytyy esimerkiksi kahvila, jonka nimi on Hattifnatt, eikä se mikään muumikuppila ole. Ja löytyypä tuosta yhdestä naapurissa olevan ostoskeskuksen kaupasta Tonttu-nimistä kylpysuolaa, jolla ei tietääkseni ole mitään tekemistä Suomalaisen designin kanssa. :P Japanilaisessa pakkauksessa vain satutaan mainitsemaan, että että tällä Suomen metsissä elävän tontun tekemällä kylpysuolalla saat rauhoittavan tunnelman kylpyhuoneeseesi. Pakkauksessa on tietenkin söpö ja sympaattinen punanuttuinen tonttunen ja pari puuta.

Jos joskus työskentelisin suunnittelijana Japanissa, pitäisi varmaan keksiä joku sellainen toiminimi, joka oikein huokuisi pohjoismaalaisuutta. Jokin myyntivalttihan sitä pitää olla kielitaidottomalla ulkomaalaisellakin. ;)

Uuden elämän kynnyksellä - niin minä kuin blogikin

Vaihtovuosi loppuu joskus - sehän on ollut tietenkin selvää homman alusta asti. Väliaikainen oleilu ja opiskelu Japanissa ei voi jatkua loputtomiin, ja olipa tulevaisuuteni sitten missä tahansa, niin ainakin seuraavat pari, kolme vuotta elämäni on kuitenkin täysin varmuudella Suomessa. Niinpä kaikenlaisten muiden tulevaisuuspohdintojen lomassa olen miettinyt, mitä tapahtuu tälle blogille, kun palaan Suomeen.

Yksi vaihtoehto on jatkaa sitä, kuten tähän saakkakin. Tavallaan koen tämän kuitenkin blogin teeman suhteen hieman ongelmalliseksi, sillä patsi että itse tykkään lukea blogeja, joissa perusajatus pysyy kasassa ja sopivan rajattuna, uskon myös, että tämän hetkistä lukijakuntaa kiinnostaa pääasiassa elämäni tarkastelu nimenomaan Japani-suodattimen kautta. Vaikka tekstit ylipäätään ovatkin aika arkisia myös täältä käsin kirjoitettuna, niin kun residenssi vaihtuu ja viikonlopun kahvilapostaukset kuvineen tulevatkin jostain Kaisaniemen Waynes Coffeesta, tulee meininki olemaan kuitenkin aika eri kuin aiemmin. Eksotiikka puuttuu.

Toisaalta tiedän, että ensi keväänä minulla on vielä paljon sellaisia aiheita plakkarissa, joita en ole vaihtoni aikana ehtinyt tänne kirjoittaa - valokuviakin kuitenkin on tullut otettua se reilusti yli 30 Gigaa, joten materiaalia Japani-aiheisiin kyllä löytyy. Luonnollisena jatkumona voisin kirjoittaa paluun aiheuttamista mietteistä ja ruotia Suomen ja Japanin eroja ja yhtenäisyyksiä. Japanilaiset ystäväni eivät katoa elämästään mihinkään, ja itse asiassa muutamat tulevat vierailemaan Suomessakin ensi vuonna, joten myös heidän käynneistään voisi olla kirjoitettavaa. Haruka on mahdollisesti muuttamassa opiskelemaan tai aupairiksi pääkaupunkiseudulle, ja Megumi on tulossa kyläilemään luonani maaliskuussa kevätlomansa aikana. Sarikin haluaisi tehdä ekskursion Suomeen, kun mene töihin Maailman tyttöpartiolaisten keskukseen, Pax Lodgeen, Lontooseen keväällä.

Yksi haaveeni on myös pitää jotenkin kiinni japanin kielestä. Olen oppinut niin paljon, että olisi sääli jos se kaikki katoaisi sen myötä, kun kieltä ei käytä. Niinpä aion jatkaa japanin opiskelua Suomessa, ja vaikka en osaakaan sanoa miten mielenkiintoista kirjoitettavaa siitä aiheesta saa irti, niin onhan se yksi aihe muiden joukossa... Ja periaatteessa blogiahan voisi jatkaa kaksikielisenä japanilaisten ystävieni iloksi. ;)

Niinpä, toivonkin, että annatte äänenne sivupalkkiin kyhäämässäni kyselyssä, ja kerrotte, mitä mieltä olette! Arigatou!

Jouluvalmisteluita Japanissa

Joulukuu. En usko!


Paitsi että aika menee käsittämättömän nopeasti, ei ulkona kyllä näytä yhtään joululta. Lunta on tietenkin näissä 10 asteen hujakoilla kieppuvissa lämpötiloissa turha odottaa, eikä sitä taida sen kummemmin olla Helsingissäkään, mutta Tokion seudulla kirjavina hohkaavat lehtipuut ja vihreyttään loistavat pellot eivät kyllä kuitenkaan oikein auta asiaa.

Harmittelin niin kovasti valokuvien vähäisyyttä Takao-sanin ruskaretkeltä, vaikka oikeasti täällä on noita tulipunaisia momijeja, eli vaahteroita siellä sun täällä. Tänään kuvasin paria upean väristä puuta koulun pihalla ja oman kämppäni ulko-ovella. Koulumatkalla upean kultaisena auringon paisteessa hohtavat ginko-puut eivät tuoneet joulutunnelmaa, mutta saivat hymyn huulille.

1. Joulukuuta Sagami-Oonossa

Kouluun mennessä oli tänään niin epä-joulukuumainen keli, että oli pakko ottaa pari valokuvaa todisteiksi. Kampuksella jätin takin luokkaan, sillä lyhythihaisessa tarkeni hyvin ulkona hetken aikaa.

Naapurissa osataan. Jokainen kuvan lampuista vilkkuu eri väreissä ja eri tahtiin, joten epileptikot, varokaa!

Vaikka joulu ei luonnossa näykään, se yrittää hiipiä varkain kaikkialle muualle. Jouluvaloja ja -koristeita näkyy kaikissa ostoskeskuksissa ja kaupoissa. Se mikä vähän latistaa omia tunnelmiani on se, että suurin osa kaikista joulukoristuksesta on niin amerikkalaista - eli kovin runsasta ja pröystäilevää! Itse pidän peinteisitä koristeista, hillitystä kynttilätunnelmsta ja yksinkertaisista jouluvaloista. Täällä tuntu että kaikki vilkkuu (mm. ihan kaikki tämän postauksen valokuvissa näkyvät jouluvalot)! Naapuritalossa fiilis on enemmän kuin jostain Vegasista kuin Korvatunturilta. Täkäläisittäin perinteistä koristelua toki edustaa omalla tavallaan esimerkiksi Kentucky Fry Chicken -ravintolaketjun joulupukiksi puettu Colonel Sanders, joka on jokavuotinen "kaunistus" tai "kauhistus", ihan miten sen nyt haluaa ajatella.


Sagami-Onon asema sai joulukuusensa heti Halloweenin jälkeen, ja "Wish tree":tä on tullut ihasteltua jo hyvä tovi. Vaikka se ei ehkä niin kauhean perinteinen kuusi olekaan valkoisine havuineen ja kummallisine muovisine laatikko-koristeineen, niin kyllähän se silti tunnelmaa luo. :)


Pyörätien varrella on kuitenkin yksi jouluvalohäkkyrä, joka piristää kotiin paluuta joka ilta hämärän tultua ihanalla tunnelmallaan. Lehdettömän ja oikeastaan myös aika oksattoman puun ympärille on pystytetty kuusen muotoon laitetut kirkkaat lamput. Myös Joshibin aula oli saanut upean joulukuusen. Vaikka koristeita onkin koko puun täydeltä, on silti myönnettävä että kuusi on kaunis.


Olen ehdoton jouluihminen ja rakastan joulupuuhia - jopa kämpän perusteelliset joulusiivot joululaulujen tahdissa ovat traditio, jotka luovat joulun tunnelmaa. Täällä Tokio-kopperossani joulu ei hirveästi näy äidin lähettämiä joulukalentereita lukuunottamatta. Välillä yritän nostattaa tunnelmaa suomalaisia joululauluja kuuntelemalla ja ostinpa Mujista pussillisen tuikkukynttilöitäkin. Onko jollakulla hyviä ehdotuksia, miten voi saada itselleen joulutunnelman ilman pipareita (ja muita uunia vaativia jouluherkkuja), hyasintteja, joulukoristeita, -valoja ja siivoja? Mahdotonta? :P