Taidetta ja auringon paistetta Roppongin huikeissa korkeuksissa

Tokion matkassamme parasta oli se, että vaikka ystävien tapaaminen vaatikin kunnon organisointia ja järjestelyjä, meillä oli silti mukavasti aikaa sille, mitä kaupunkilomaltamme tulimme hakemaankin - rennolle haahuilulle.

Shibuyaa aamuauringossa.

Tammikuun toinen päivä alkoi hiljalleen jet lagin kourissa taistelemalla. Aamiainen shibuyalaisessa kahvilassa – latte ja chokopan eli suklaalla täytetty "leipä" tai pikemminkin croissantti – antoivat voimia seikkailla Tokyun tavaratalossa, ja erityisesti lehtiosastolla, jossa viihdyimme lounaaseen saakka. Uudenvuoden kortit tuli hankittua ja erityisesti sisustuslehtien osaston silmäilin tarkkaan läpi tulevia hankintoja varten. Eero taas keskittyi pelilehtien valikoimaan. Silmäiltävää ja selailtavaahan japanilaisen tavaratalon lehtiosastossa onkin, sillä joka aihealueesta on hyllytolkulla materiaalia.

Kahvilassa ei ollut kylmä, toisin kuin ulkona, jossa aurinkoisesta säästä huolimatta kävi hyinen viima. Siispä huivi veks!

Olimme sopineen lounastreffit pikaisesti Osakasta Tokiossa pyrähtäneen entisen tutorini ja läheisen luokkakaverini Makinon kanssa, joten puolilta päivin suuntasimme tavalliseen tapaan Hachikon patsaalle (Shibuyan suosituimmalle kohtaamispaikalle). Oli tavattoman hauskaa nähdä jälleen pitkästä aikaa ja kuulla siinä sivussa muiden ex-luokkakavereiden kuulumisia. Ystäväni oli muuttunut ulkoisesti entisestä poikatytöstä leidimäiseksi japanittareksi, mutta muuten meininki oli samaa vanhaa, reipasta, rempseää ja tavattoman huumorintajuista Makkia. Nauru maittoi.

Jututin ystävääni mm. hänen uudesta työpaikastaan, ja olikin jälleen erittäin mielenkiintoista kuulla jälleen yksi uusi näkökulma japanilaiseen työelämään vastavalmistuneen, kunnianhimoisen ja tavattoman taitavan nuoren naisen näkövinkkelistä. Makino tuntui olevan jo kouluaikoinamme varma siitä, mitä halusi – työpaikan graafikkona suuren japanilaisyrityksen markkinointiosastolla. Ja sinne hän oli päässytkin, lukuisten haastattelukierrosten jälkeen. Alkuun kuulosti, että hänhän on jo lähes kiinni unelmassaan, mutta tajusin pian, että työnkuva tosin oli vielä ehkä hiukkasen muuta kuin mikä tulevaisuuden haaveissa yhä odotti. Japanilaisessa suuryrityksessä on tyypillistä aloittaa jos ei pohjalta, niin ainakin varsin basic-leveliltä, sillä on tärkeää tutustua ensin yrityksen tuotteisiin, yrityskulttuuriin, tapoihin ja palveluihin, edeten uralla vähitellen, omien kykyjen karttuessa ja toisaalta taitojen päästessä tosissaan esiin. Tytöllä oli siis edessä vielä matkaa graafikon pestiin.


Suomalaisesta näkökulmasta vuosien mittainen taivallus kohti varsinaista unelmaduunipaikkaa kuulostaa paitsi äärettömän japanilaiselta, myös vaativalta. Olisiko minusta noin suurta kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaativaan työuraan, varsinkin japanilaisessa yrityksessä, jossa eteneminen tapahtuu pienin askelin ja usein tarkasti protokollaa noudattaen? Onneksi päämääräni eivät ole ihan samanlaiset kuin Makinolla. Minulle riittäisi vähän pienempikin firma, jonka hakumenettelytkin saattaisivat olla ulkomaalaiselle vähän helpommat kuin suuren ja tunnetun japanilaisyrityksen.

Mmmm.... tempuraa - tuoretta, herkullista ja eritoten rapeaa, juuri niin kuin pitää!

Lounastimme ihastuttavassa japanilaisravintolassa Shibuya Mark Cityn -kompleksissa. Minä söin uuden vuoden kunniaksi sobaa ja tempuradonburin. Eero valitsi lautaselleen herkullisen paksuja udon-nuudeleita. Kun kerroimme Makinolle olevamme menossa lounaan jälkeen Roppongille, ystäväni kaivoi laukustaan yllättäen museon esitteen. Hän oli käynyt juuri vasta Kuniyoshin ukiyo-e näyttelyssä Morin taidemuseossa Roppongi Hillsin ostoskeskuksen yhteydessä ja suositteli näyttelyä meillekin. Mikä sattuma, sillä suunnittelimme kiipeävämme nimenomaan Hillsin yhteydessä olevaan näköalatorniin, jonka yhteydessä Morin museokin sijaitsee! Ei puhettakaan, että sivuuttaisin upeat puupiirrokset!


Mahat täynnä jätimme jäähyväiset shinkanseniin kiirehtineelle Makinolle ja hyppäsimme itse Yamanote-senin junaan. Roppongi Hillsin ostoskeskuksen pihalla meitä tervehti vanha tuttu, iltaisin hieman pelottava pitkäjalkainen hämähäkkipatsas, jonka alta hiippailimme ostamaan liput Tokyo City View -näköalatasanteelle.

Scifi-hämis vartioi Roppongi Hillsin ostoskeskuksen edustalla.

Mukavat "kokovartaloikkunat", eikä mitään pikkuluukkuja joista kurkistella. Kerrosta ylempänä pääsee myös ulkoilmaan erillistä maksua vastaan.

Tyypillinen japanilaisen koulun piha yläilmoita kuvattuna.

Jos maisemat on jo nähty, voi aina kokeilla luistella. Huomatkaa luistelualueen koko, varmaan noin 3x4 metriä. Korkeintaan...

Kiersimme tornin reunoja kiertävän näköalatasanteen kertaalleen kamera laulaen. Näpsin varmasti jälleen samat valokuvat, kuin mitä tuli otettua viimeksi Roppongi Hillsin korkeuksissa Satou-sanin kanssa käyskennellessäni, joskin sää oli tällä kerralla kyllä aivan täydellinen viime kertaiseen suorastaan apokalyptiseen pilviverhoon verrattuna. Tätä nykyä minulla alkaa olla varmasti tuhansia kuvia pelkästään pilvenpiirtäjien katolta... Välipalaksi tarkoituksenani oli tilata näköalatasanteen pirtelöbaarista smoothie, mutta sen raaka-aineet olivatkin loppu (???), joten päädyin päivän toiseen kahvikuppiin. Siemailimme välipalajuomia tuijotellen Odaiban yli kauas merelle ja nautimme heleästä auringonpaisteesta, jota Suomessa ei ollut joulun aikaan tuntunut näkyneen aikoihin.

Eero nautiskelee iltapäivän auringosta.

Huipulla on helppo hymyillä, sanotaan. ;P

Seuraavat pari tuntia aina auringon laskuun saakka viihdyimme Kuniyoshin "Spectacular ukiyo-e imagination" -näyttelyssä Morin taidemuseossa, jota Makino oli meille suositellut. Edelliselläkin kerralla Roppongi Hillsissä käydessäni vierailin Morin taidemuseossa, eikä tämän kertainen taitelijan 150-vuotisnäyttelykään pettänyt odotuksia. Kuniyoshin yli 420 huikeaa puupiirrosta olivat pysähdyttävän komeita ja niiden yksityiskohdissa ja hämmästyttävän tarkassa jäljessä olisi riittänyt ihastelemista vielä pidemmäksikin aikaa. Erityisesti eläinaiheet ja surrealistisemmat tarinalliset kuvat olivat inspiroivia. Ihmishahmot taas olivat eläväisiä ja ilmeikkäitä. Näyttelyssä oli niin paljon mielenkiintoista nähtävää, että päätin lopulta investoida muutaman kympin upeaan Kuniyoshin taidekirjaan. Kirja sisälsi hyvälaatuiset printit näyttelyn töistä, joista ajattelin olevan iloa myöhemmin omien töideni innoittajana tai malleina – esimerkiksi Kuniyoshin piirtämät kimonot tai japanilaiset rakennukset kun olivat niin upeita, että tuntui, että niistä saisi piirroksiin jopa parempia referenssejä kuin monista valokuvista.

Kuvat: Kuniyoshi Spectacular Ukiyo-e Imagination -exhibition, Mori Art Center Gallery.

Päästessämme ulos museosta aurinko oli ehtinyt jo mailleen, mutta viimeiset säteet riittivät vielä nostamaan horisonttiin jyhkeän vuorijonon siluetin, jonka kruunasi Fujin majesteetillinen hahmo. Tokyo Towerkin oli saanut illan tullen upeat uuden vuoden valot, joita tuijottelimme hetken, ennen kuin laskeuduimme hissillä korvat poksuen takaisin maan kamaralle.

Mikäs se siellä horisontissa häämöttää?

Kiertelimme Roppongi Hillsin putiikkeja ja ihastelimme sisustusliikkeissä kaikkia niitä upeita esineitä ja astioita, joita emme millään voisi kaikkia viedä Suomeen saakka. Ainakaan yhdellä kerralla.. Lisäksi käsityömyymälät ja kirjakaupat veivät hetken jos toisenkin. Mukaan tarttui mm. helpoilla kanjeilla varustettua Pokémon mangaa.

Alekin oli – Vaan kunpa olisi myös Finnairin matkatavaramaksuissakin!

Yhdessä kerroksessa eteemme tuli tunnelmallinen, hauska kirjakahvila, joka oli niin kutsuva, että päätimme mennä shoppailun päätteeksi vielä hetkeksi levähtämään, kirjoittelemaan aamulla ostettuja uudenvuodenkortteja sukulaisille Suomeen ja suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Tottakai vitriinistä oli pakko ottaa jotain suuhunpantavaakin, sillä illallinen oli vielä syömättä, nälkä alkoi kurnia ja tarjolla oleva valikoima oli kakkujen ystävän mieleen.. Eero otti suklaata, minä valitsin erikoisen inkivääri-omena-kanelipiiraan mansikoilla ja jäätelöllä.


Aika vierähti miellyttävässä kahvilassa nopeaan ja yhtäkkiä tarjoilija tuli kysymään, haluaisimmeko vielä tilata jotain, sillä kahvila sulkeutuu pian. Kiitimme kohteliaasti ja aloimme pikkuhiljaa kerätä tavaroitamme. Astellessamme takaisin vain kivenheiton päässä ostoskeskuksesta sijainneelle metroasemalle Tokyo Tower päätti vielä tervehtiä meitä uuden vuoden kunniaksi uudenlaisella sinertävällä asullaan. Mainio päätös mainiolle päivälle.

Harajukun hepenet ja Shinjukun salaperäinen pyhättö

Ihan naurettavaa, että tammikuisesta matkastamme on vierähtänyt aikaa jo pari kuukautta, ja olen bloggaamassa vasta kolmannesta matkapäivästämme, oikeastaan toisesta varsinaisesta Tokion päivästä.

Kun vääntäytyy uudenvuoden aaton pitkään venähtäneen yön jälkeen 1.1. ylös sängystä iltapäivän aikaan, Shibuya näyttäytyy melko rauhallisena kaupunginosana. Iso osa liikkeistä on suljettu. Ihmisiä on kuin Helsingissä sunnuntaina, eli varsin vähänlaisesti. Vaikka tiedossa oli japanilaisten shoppailunhimo ja alennusmyyntien ryntäykset tammikuun alussa, hiljaiset kadut saivat kuvittelemaan, että eipä täällä taida oikein mikään olla tällä kerralla auki. Niinpä päätimme lähteä fiilistelykävelyretkelle Shibuyasta Harajukun kautta Shinjukuun.

Ei ihan se Harajuku, johon on tottunut...

Ilma oli mitä mukavin, joskin siinä vaiheessa kun olimme saapuneet Harajukun kulmille alkoi jo hämärtää. Kaikkialla oli jotenkin todella levollista. Muutamalla täysin tyhjällä sivukujalla kulkiessa tuntui kuin olisi ollut jossain niistä scifileffoista, joissa ihmiskunta on yhtäkkiä hävinnyt ympäriltä ja jäljellä ovat vain tyhjät kadut ja talot. Vaan eipä sentään. Kun sivupolku lopulta johdatti meidän yhdelle Harajukun ostoskaduista, alkoi valjeta, että oli tietenkin turha kuvitella, että kaikki olisi kiinni täälläkin: suurimmat tavaratalot ja ketjut pitivät kyllä liikkeensä auki uudestavuodesta huolimatta ja osassa olivat alkaneet jo parjatut alennusmyynnitkin. Fukubukuroita, eli tietyllä rahasummalla myytäviä yllätyskasseja näkyi myynnissä lähes joka paikassa. Ihmisiä oli vielä tässä vaiheessa liikkeellä maltillisesti, mutta seuraavaa päivä olikin sitten ihan toista....


Poikkesimme vanhassa kunnon Kiddolandossa, eli Kiddy Land -lelukaupassa, joka on visuaalisesti varsinainen karamelli. Lukemattomien anime- ja lastenelokuvien ja -sarjojen ympärille rakentuvien oheistuotteiden paratiisi tarjosi ihmeteltävää ja hipelöitävää, mutta loppujen lopuksi emme kyllä ostaneet mitään. Edellisillä lyhyemmillä Japanin reissuillani ongelmanani on ollut nimenomaan krääsäkauppojen ihanien tavaroiden hamuaminen, jonka jälkeen laukut ovat pursunneet söpöjä tarroja, kirjepapereita ja ties mitä julisteita ja avaimenperiä. Nyt oli tarkoitus panostaa keittiön kaappien täydentämiseen keramiikalla sekä käydä vaatekaupoissa, joten pehmolelut ja mielettömät Blythe-nuket jäivät hyllyyn. Tai ehkä minusta on vain tullut vanha...?

Laforetin kerroksista löytyy vaatteita joka makuun.

Kiddolandosta jatkoimme kurkistamaan Laforetin nuorekkaan tavaratalon tarjontaa, mutta sulkemisaika oli sentään uudenvuoden "kunniaksi" tavallista aikaisempi, joten en ehtinyt paljon muuta kuin melkein saada itselleni taas himon ostaa lolita-mekkoja – sen verran mahtavat valikoimat Laforen alakerrassa on tarjolla. On pastellia sweet-lolitaa, kukkakuvioita, printtikankaita, mustaa ja tummanpuhuvaa viininpunaista gootimpaan makuun sekä kaikkea mahdollista näiden väliltä. Erityisesti polvimittaiset, vähän yksinkertaisemmat, mutta mukavan muhkeat hameet olivat omaan makuuni. Lolita-muoti on siitä kyllä jännittävää, että vaikka uutuuksia toki tulee markkinoille kaiken aikaa, päälinjat tuntuvat silti olevan vuodesta toiseen aika samat.


Laforetin laitettua ovensa säppiin lähdimme vatsat kurnien kohti Shinjukua. Harajukun ja Shibuyan väliä olin ravannut vaihtoni aikana alvariinsa apostolin kyydillä, mutta Shinjukuun asti en ollut tullut koskaan kävelleeksi. Niinpä arvioimme hieman yläkanttiin taipaleen ravintolatarjonnan. Ennen Shinjukua nimittäin valitsemallamme reitillä ei tuntunut olevan (uudestavuodesta johtuen) yhtään avoinna olevaa ravintolaa, ja auki olleetkin olivat vähän tylsähköjä (roska)ruokaketjuja. Niinpä nappasimme ensi hätiin konbinista onigirit ja automaatista kuumaa vihreää teetä ja jatkoimme taivalta kohti Shinjukun pilvenpiirtäjiä. Kun sitten rautateiden alittamisen ja muutaman korttelin jälkeen saavuimme Shinjukun kotoisten neonvalojen katveeseen, juoksimme pää kolmantena jalkana izakayaan.

Useissa izakayoissa on tarjolla "terveysdrinkkejä", jotka käytännössä ovat Sour-drinkkejä, joihin on lisätty "terveysainesosa".. niin, suoraan sanottuna useimmiten hedelmänpaloja.

Lempiruokaa: yakisobaa! Maistui ihan parhaalta ikinä, joskin sillä voi olla jotain tekemistä asian anssa, että edellisen kerran taisin nauttia yakisobaa viime kesänä.

Kengät lokerikkoon, avain taskuun, tarjoilija ohjasi meidät yhteen sokkeloisen ravintolan loosseista ja ei kun tilaamaan. Lista oli loputtoman pitkä ja täynnä kauan kaivattuja herkkuja. Yakisobaa, tamagoyakia, gyozaa, sushia.... Söimme mahat täyteen kaikessa rauhassa nauttien paikan miellyttävästä tunnelmasta. Jopa ketjuizakayojen sisustus on usein perinteikkään japanilainen: istutaan lattialla tyynyillä tai jalat pöydän alla olevassa kuopassa, pöytiä erottaa toisistaan sermit ja rakennus on hämmentävän sokkeloinen. Niin oli tässäkin paikassa – jopa siinä määrin, että eksyin palatessani vessareissulta takaisin pöytäämme. Harhailin ravintolan loossien sokkelossa hyvän aikaa, ja mietin, että jos tänne tulisi tulipalo, kuinkahan moni asiakas löytäisi ulos ajoissa..


Ruokailun jälkeen päätimme käydä koettamassa onneamme ja tarkistaa, josko Hanazonon pyhättö Shinjukun korttelien kätköissä palvelisi uudenvuoden pyhättökäyntimme lokaationa. Paperilyhdyt johdattivat meidät toriiporttien alitse pyhätölle, jonne rukoilemaan oli tietystä uudenvuoden tapaan jonoa. Hanzonon pyhättö on siitä jännittävä ja jotenkin salamyhkäinen paikka, että vaikka se sijaitsee aivan keskellä Shinjukun melua ja kiirettä, pyhätölle kävellessä mielen valtaa rauhallinen ja henkevä tunnelma. Etenkin pimeässä illassa, paperilyhtyjen hämärässä loisteessa tuntuu kuin astuisi toiseen maailmaan. Katselimme kaunista pyhättöpihaa ja ihastelimme fiilistä aikamme, jatkaaksemme sitten tallustelua hiljalleen Shinjukun halki. Oli mukavaa mennä ja katsella rauhassa ympärilleen, poiketa sivukaduilla ja haistella ravintoloiden tuoksuja. Juuri sitä, mitä tältä lomalta tulimme hakemaankin.

Tuttuja kulmia, vaikka Lotteriasta olikin tullut Burger King. Jouduin kääntyilemään risteyksissä hyvän tovin, ennen kuin tajusin, mistä suunnasta olin ottanut Vuosi Japanissa -kirjaanikin päätyneen kansikuvan. Iso osa liikkeistä oli vielä paikallaan, mutta :D

Juuri ennen kuin suuntasimme väsyineinä mutta päivän kävelysaldoon ja fiilikseen varsin tyytyväisinä juna-asemalle poikkesimme vielä Don Quiotessa, varsinaisessa krääsäkauppojen kuninkaassa. Kerros toisensa jälkeen kaikkea, mitä kuvitella saattaa varsin huokeaan hintaan. Laatukin on toki pääosin hinnan mukaista. Löytyy meikkejä, kuivaruokaa, kännykänkuoria, iphone-kamaa, alusvaatteita, sukkapaketteja, huopia, hattuja, aurinkolaseja, laukkuja ja paljon paljon muuta. Mm. aika mieletön valikoima erilaisia teema-asuja poliisittaresta hoitsuun, miljoonaan erilaiseen koulupuku-asuun ja kissanaisiin. Varsinainen loppukevennys jalkoja kuluttaneelle päivälle ja pitkälle blogientrylle.

Haluatko olla Cute Sailor, Natural Sailor, Sugar Pop Sailor, Sky lady, Shiny Girl, Lovely Girl, Angel maid, Angel Nurse vai Sugar Nurse...?

Pääasiassa asutarjonta oli suunnattu naisille. Tosin tätä yhtä pakettia katsoessa en voinut olla ihan varma: lukeehan siinä 'ladies', mutta.... It's a trap?

Pokémon, omakseni saa-aaa-aaaan....

Eero on yrittänyt saada minua pelaamaan vanhoja Pokémoneja ties kuinka pitkään, mutta kiireiden vuoksi olen hylännyt ajatuksen ja vedonnut siihen, että minulla on muitakin pelejä kesken.

Hymähdin, kun joulupaketistani kaivautui esiin Pokémon HeartGold Nintendo DS:lle. Hyvä yritys. Ihan kuin peli-intoni lisääntyisi vain sillä, että minulla konkreettisesti olisi peli käytettävissäni. Kuinka väärässä olinkaan...

Jotenkin Eero sai suostuteltua minut pakkaamaan DS:n ja Pokémonin mukaani Tokion reissullekin vedoten pitkiin matkustusaikoihin, vaikka vannoinkin, että lentokoneessa teen töitä ja paikan päällä minulla ei todellakaan olisi aikaa pelata!

Aluksi käytinkin junamatkat lähinnä maisemien ihasteluun tai univelan kirimiseen, mutta sen jälkeen kun käväisimme Pokémoncenterissä Shiodomen alueella, en voinut välttyä pieneltä pokémonin puraisulta.

Pokémoncenterissä soi tietenkin Pokémon Centeristä tuttu musiikki ja kattoa vartioi Charizard! Miten nostalgista, ajattelin vielä siinä vaiheessa, sillä edellinen Pokémon-pelailukokemukseni oli ihkaensimmäisen Redin ajoilta vuodelta X.

Pokécenter on myymälä, jossa ei tosin pelien tyylisesti parannella pokémoneja rankan seikkailun päätteeksi, vaan myydään mitä erilaisimpia pokémon-aiheisia tuotteita avaimenperistä ja pehmoleluista pyyhkeisiin, peleihin, lounaslaatikoihin ja toimistotarvikkeisiin. Itsekin tein hiukan ostoksia, joskaan en itselleni, vaikka paikassa olikin yhtä ja toista hauskaa ja söpöä tavaraa.


Joskus paikasta on myös saanut ladata erityisiä pokémoneja tai tavaroita peliin, mutta tällä kertaa emme havainneet missään latauspistettä. Sen sijaan paikalla oli lapsia, jotka selvästi pelasivat matseja keskenään käsikonsoleillaan. Ylipäätäänkin myymälä oli pikkulasten ja heidän vanhempiensa kansoittama – kuinkas muuten. Tosin on hyvä muistuttaa, että uuden Pokémonversion tullessa kauppoihin vaihtoni aikoihin, olivat puolet luokkani parikymppisistä naisista hankkineet pelin heti kun mahdollista ja pelailivat sitä luentojen väleillä.

Junan ikkunasta on toki terapeuttista katsella aikansa, mutta siinä vaiheessa kun ulkona on pimeää, eikä missään näy mitään, on ihan kätevää, kun voi sulautua mukavasti massaan kaivamalla laukusta pelikoneen ja alkaa metsästään monstereita. ;) Niinpä loppuloman junamatkat Tokiossa sujuivat välillä DS:n pauloissa, ja se teki oikeastaan matkustamisesta varsin kotoisaa. Esimerkiksi Odakyuu-senin junassa Sagami-Oonoon mennessäni tuntui, kuin olisin vain palaamassa tavallisena iltana kotiin Oonoon – tiesin missä jäisin pois ja minkä aseman jälkeen pitäisi alkaa kerätä kamoja kassiin, joten saatoin hyvin ottaa DS:n esille puoleksi tunniksi.

Tokion junan ohella Pokémonia on tullut lähiaikoina hakattua myös pääkaupunkiseudun bussiliikenteessä. Sanoisin, että Yamanote-sen on kyllä miellyttävämpi pelipaikka, sillä bussien töksähtelevässä menossa stylus on lentänyt kädestäni jo kertaalleen.. - __ -''

Ja niinhän siinä pääsi käymään, että vaikka vapaa-aikaa ei sinäänsä ole, olen löytänyt päivistäni kuitenkin Pokémonin mentävän aukon: työmatkat bussissa kun nimitätin kestävät sen parikymmentä minuuttia. Siinä ehtii hyvin joka aamu (jos tarkenee ottaa hanskat pois) pelata muutaman taistelun. Näin 25 vuoden ikään tultuani on tosin myönnettävä, että Pokemonin pelaaminen seutuliikenteessä Helsingissä ei ole ehkä sitä kaikkein aikuisinta ajanvietettä bussimatkalle.. ;) Etenkään, jos kaivaa esiin HeartGoldin mukana tulleen Pokéwalkerin (tamagochin tyyppinen askelmittari, johon voi siirtää pokémoninsa kasvamaan) siirtääkseen sinne pienen matkaseuralaisen... Mutta kerrottakoon silti nyt pieni salaisuus: aika usein walker sujahtaa taskuni pohjalle myös työpäivän ajaksi. Päivän mittaan tulostimen ja työkoneen väliä ravatessa kun tulee keränneeksi mukavasti askelia ja pokémonit kasvavat silmissä.. ;)

Kovin pitkälle en työmatkapelailusta huolimatta tosinole kyllä vielä päässyt, sillä Japanin matkan innoittamana olen välillä pelaillut DS:lläni bussissa Pokémonin ohella myös kanjien opettelupeliä. Merkit tuntuvat unohtuvan, jos niitä ei tahkoa kaaliin kaiken aikaa. Siispä huomenaamuna jälleen pelaamaan! ^_ ~

Shinbashilta Ginzalle - uusilla kulmilla nostalgisissa fiiliksissä

Ensimmäinen yö Japanissa tuli nukuttua tukevasti, sillä jetlag painoi kyllä silmät aika hyvin kiinni. Seuraavana aamuna, uuden vuoden aattona, lähdimme kohti Tokion Shinbashia, jossa meidän oli aikomus tavata ystäväni Sari.

Taas Yamanotella! Taas Japanissa! Syytä hymyillä.

Yamanote-linjan junaan astuessa fiilikset olivat yhdellä sanalla sanottuna oudot. Oli niin kummallista olla taas täällä, kaikkien ihmisten ja kaiken keskellä. Oli niin kotoisaa ja tuttua, mutta toisaalta kaikki tuntui samalla jännittävältä ja vatsan pohjaa kutkutti. Oli hauskaa lukea jälleen metrojen ja junien mainoksia, tarkkailla ihmisiä ja heidän tekemisiään, tuijotella ulos ikkunasta nähdäkseen loputtoman, loputtoman kaupungin ja asemalaitureilla odottavat ihmismassat.. Kaikki oli ihan kuin ennenkin. Tuntui, kuin välissä ei olisikaan ollut kahta vuotta. Ihan kuin en olisi lähtenytkään..

Miten pelkkään junassa istumiseenkin voi liittyä niin vahvoja muistoja ja assosiaatioita eletystä elämästä, vaikkei siellä itse junassa varsinaisesti paljon mitään ikinä tapahtunut?

Ja samalla, kaiken ihastelun ja nostalgianpuuskien keskellä tiedostin liiankin hyvin, että tällä kertaa olen vain turisti. Se tuntui jotenkin niin väärältä... pitkästä aikaa muistin jälleen, miksi Japanista lähteminen oli ollut niin rankkaa. Tuntui, kuin olisin taas kotona.

Tapaamispaikkamme Sarin kanssa löytyi helposti – Shinbashin aseman edessä oleva Space Trainiksi nimetty höyryveturi tervehti huvittuneita turisteja. Siitä meidän oli määrä lähteä kiertelemään Shinbashin ja Shiodomen aluetta, joka oli sekä minulle että Eerolle vielä aika kartoittamaton.

Space Train vei meidät tulevaisuuteen, uuteen vuoteen 2012 7 tuntia Suomea edellä. ;)

Shiodomen puoli oli matalampaa, hieman vanhempaa rakennuskantaa kuin Shiodome, jonka maamerkkeinä kohoavat modernit pilvenpiirtäjät. Oli hauskaa vain käveleskellä ja katsella ympärilleen nauttien pitkästä, pitkästä aikaa lämmittävästä auringonpaisteesta, jota jatkui koko sen ajan, kun oli valoisaa. Kuten aiemmin olenkin sanonut, tammikuu on yksi parhaimmista hetkistä suunnata Japaniin (maalis-huhtikuun vaihteen hanamin, toukokuun vehreän loppukevään ja loppusyksyn ruska-ajan lisäksi), sillä aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta lähes kaiken aikaa.

Shiodomen aseman lähellä, junaradan tukirakenteissa sijaitsi lukuisia pieniä liiketiloja. Ne olivat jotenkin hullunkurisia: kuin siihen unohdettuja, etenkin kun uudenvuoden aattona ei ihmisiä näkynyt oikein missään.

Shiodomen puoli Shinbashin aseman itäpuolella on kuin pilvenpiirtäjien ja autoteiden luoma sokkelo.

Lounaspaikka osui Shinbashin asemalla oikeastaan suoraa silmiini kun astuimme ulos asemalta, joten suuntasimme ensitöiksemme lounaalle Tonkatsu-ravintolaan. Oli hauskaa huomata, että vaikka olin ollut poissa, minusta tuntui, että osaan lukea japania hiukan paremmin kuin aiemmin. Niinpä ravintolan lipuke-automaatilla ei tarvinut arpoa kovin kauaa, sillä tiesin heti mitä haluaisin. Painoin karee-tonkatsu-donburin nappia ja istuuduin tiskin ääreen odottamaan höyryävän herkullista annostani. Erityisesti Eero on kunnostautunut viime aikoina kanjien saralla, joten olimmekin reissussa loistava combo: minä puhuin, Eero luki. ;)

Tyypillisen Tonkatsuravintolan tarjoilut. Simppeliä, mutta hyvää!

Olin kaivannut japanilaista ruokaa aivan tajuttomasti. Varsinkin niitä kaikkia annoksia, joita ei Suomessa tunnu saavan melkein mistään. Tonkatsu-donburia tosin olen kyllä syönyt erityisesti Ellen aikoinani Pursimiehenkadulla Helsingin Punavuoressa, jossa Len's Keishoku Bar tarjoaa ihanaa japanilaista arkiruokaa lounasaikaan. Siitä huolimatta kunnon possukotletti tujulla curry-kastikkeella tuntui niin nostalgiselta ja oli niiiiiiin hyvää. Jaksoimmekin tuhdilla annoksella helposti myöhäiseen iltaan saakka, mitä nyt tietenkin vähän kahvittelimme välissä Sarin kanssa.

Kyltti johtaa mm. National Center Centeriin... Luin tämän kyltin väärin sekä paikanpäällä, että vielä useampaan otteeseen valokuvasta, ja jopa Eerokin kuvitteli siinä lukevan Center Center, kun minä sen sille ensin kyltistä naureskellen tavasin. Mietin, että jaahas, taas hauskat japanilaiset asialla nimeämässä paikkoja, kunnes joku tässä blogin kommenteissa huomautti, että eikös siinä lue "cancer center". Uhh... Lukihäiriö, uudet silmälasit vai tyhjä pää?

Matkalla Ginzaa kohti näimme hullunkurisen rakennuksen, jonka ulkoseinämä koostui hassuista palikpoista, joiden lyhyemmälle sivulle oli sijoitettu pyöreä ikkuna. Talo vaikutti ihan asuinrakennukselta, sillä ikkunoissa oli verhoja, jollakulla pyykit kuivumassa ja muutaman kukankin bongasin, kun zoomailin kameralla hiukan lähemmäksi. Toivon vain, ettei kukin asunto muodostunut ainoastaan tuon yhden kuution tilasta... ei olisi tosin mitenkään yllättävää, jos näin olisi.

Shiodomen pilvenpiirtäjien katveesta jarkoimme kohti Ginzaa, jossa olen kyllä harhaillut ennenkin, mutta joka sekin on jäänyt itselleni vähän vähiäselle huomiolle. Ginza on alueena näyttävä, mutta jostain syystä sen hohto ei ole kuitenkaan koskaan saanut minua erityisemmin innostumaan. Niinpä olikin ihan hauska ottaa Ginzaan vähän uutta kosketusta kiertelemällä siellä Sarin kanssa.

Sari näytti meille osa-aikatyöpaikkansa, suhteellisen suuren japanilaisen aikakauslehtitalon. Lehtitalossa itsekin työskentelevänä oli kiinnostavaa tarkastella, millaisia ihmisiä talosta tuli ulos tai missä se sijaitsi - no Ginzallapa tietysti. Hmmm... sinne töihin tulevaisuudessa? ;) Kelpaisi.

Kukkakaupan edusta oli täynnä uudenvuoden asetelmia ja koristeita, joita näkyikin runsaasti myös kotien, hotellien, ravintoloiden ja liiketilojen ulko-ovilla ja auloissa.

Ginza on näyttävimmillään illan pimetessä.

Longchamp, Dior, Giorgio Armani... tasoa löytyy.

Ostoksia varten Ginza on tietenkin mitä mainioin, etenkin jos lompakon nyörit ovat löysällä, sillä alueella sijaitsee merkkiputiikkien lisäksi Japanin merkittävimpien tavaratalojen hulppeat rakennukset, joiden kerrokset tarjoavat kaikenmoista nähtävää ja tietenkin täytettä matkalaukuille. Päätimmekin kivuta kurkistamaan Mitsukoshin kimono-osastoa, keittiövälineiden osastoa sekä yläkerroksissa sijaitsevaa kattotasannetta, josta löytyi kahvilan ulkoterassin lisäksi kummallinen tyhjä ruohokenttä ja pienet buddha- ja shinto-alttarit.

Miksi Stockmannissa ei ole kirkkoa? Mitä jos joku haluaisi rukoilla kesken ostosreissun? Pitääkö lähteä Senaatintorille asti? Huomatkaa uuden vuoden symbolit ja koristeet: pikkuiset mandariinit.

Tämä Jizo-patsas on ollut Ginzan suojelijapatsas jo 1800-luvun lopulla. Kun tavaratalo 60-luvun lopulla koki remontin, Jizo-patsas sijoitettiin kattoterassille symbolisoimaan hyvää onnea, pitkää ikää ja onnistumisia bisneksissä.

Sari ottaa rennosti tavaratalon loungessa.

Uusi vuosi todellakin saa Japanin hiljentymään. Ihmisiä oli huomattavasti vähemmän kuin yleensä. Tosin yksi paikka, joisa taas oli ruuhkaa, oli tavaratalon ruokaosasto. Kaikki halusivat ostaa herkkuja tai tiettyjä ruoka-aineita uutta vuotta varten, ja jonot olivatkin huimia.

Tavaratalon alakerran ruoka-osasto oli niin täynnä ihmisiä, että hyvä kun juuri ja juuri sekaan mahtui. Tässä kohdassa oli hiukan väljempää, joten kehtasin lopulta pysähtyä ja kaivaa kameran laukusta.

Kun päivä alkoi kääntyä iltaan menimme notkumaan hetkeksi Starbucksiin, joka kaikesta epäjapanilaisuudestaan huolimatta edustaa minulle ja Eerolle aika vahvasti japanilaista kahvilakulttuuria. Ja tokihan Staban valikoima on erilainen joka maassa. Niinpä pienten minikakkujen kaveriksi valitsin tietenkin maccha latten, eli vähän kuin caffe latte, mutta kahvin sijaan juomassa käytetään maidon ohella vihreää teetä.

Kahvilassa odottelimme, että ystävämme Megu pääsisi töistä ja palaverista opettajansa kanssa (Uudenvuodenaattona, kyllä..) ja liittyisi seuraamme Asakusassa, jonne olimme menossa loppuillasta juhlistamaan uutta vuotta ja ostamaan daruma-nukkeja tulevaa vuotta varten. Mutta siitä sitten seuraavassa postauksessa. Nyt minun on ehkä ihan pakko mennä tekemään itselleni maccha latte...