maanantai 15. helmikuuta 2010

Oma Omamorini

Sagami-Oonossa asuessani yksi suurista ilon aiheistani oli käydä aika-ajoin viettämässä iltaa aseman tuntumassa sijaitsevassa, kantapaikakseni muodostuneessa ravintolassa, Omamorissa. Olen maininnut ravintolan ohimennen postauksissani, mutta koska siitä muodostui minulle kuin toinen olohuone, tuntuu, että ravintola ja sen riemastuttava henkilökunta ansaitsee oman postauksensa.


Kävin Omamorissa ensimmäisen kerran joskus viime kesällä, kun toinen meistä Joshibin vaihtareista, Ville, suositteli paikkaa minulle käytyään siellä kahvilla muutamaan otteeseen. Kävinkin Omamorissa syömässä isoilla, rapeilla krutongeilla höystettyä, edam-juustokastikkeella maustettua salaattia, ihastuin, ja huomasin himoitsevani tuota salaattia sen verran innokkaasti, että sitä oli saatava melkein joka kerta kun Omamorissa kävin.


Pelkkä maittava ruoka ei kuitenkaan ollut syynä liikkeeseen palaamiselle. Omamorissa asiakkaat saavat hyvää palvelua, ja lisäksi henkilökunta on puheliasta ja kiinnostunut keskustelemaan asiakkaiden kanssa. Opin tuntemaan liikkeessä viikonloppuisin töissä olevat työntekijät, sekä pari muuta kanta-asiakasta, jotka olivat paikalla lähes aina kun minäkin sinne satuin. Etenkin Hidekistä ja Ueda-sanista tuli minulle kuin isoveljiä, joiden kanssa alkuvuodesta puhuin suureksi osaksi englanniksi, mutta vuoden kuluessa huomasin keskustelun kielen vaihtuneen jossain vaiheessa japaniksi, ja loppuvuodesta kukaan ei tuntunut muistavankaan, että englantiakin voisi käyttää, paitsi silloin, kun Ueda-san halusi harjoitella englannin taitojaan kanssani.


Hideki tarjosi minulle jopa mahdollisuutta laittaa englanninopetusilmoitus Omamorin seinälle. Jätin kuitenkin kiireiden vuoksi sen väliin, mutta mietin, että mikäli joskus satun palaamaan samoille seuduille, eivät muutamat englanninopetustunnit viikossa olisi pahitteeksi. ;)

Mitä pidemmälle vaihtovuoteni eteni, sitä tutummaksi kävin tietenkin myös Omamorissa. Kun astelin eräänä kylmänä joulukuisena iltana sisään Omamoriin, huusi henkilökunta tiskin takaa: ”Okaerinasai!” (Lausahdus, jota käytetään mm. silloin kun perheenjäsen palaa kotiin: ”Kiva nähdä taas, tervetuloa takaisin!”) Silloin mietin ihmeissäni, miten kotoisalta Tokio saattaakaan tuntua. Ihan kuin, todellakin, olisi palannut kotiin tai kylään kaverin luokse.

Maccha-sifoncake

Jossain vaiheessa olin ilmeisesti käynyt kartuttamassa liikkeen kassaa sen verran hyvällä tahdilla, että aloin saamaan ruokailujeni päätteeksi ”palveluna”, eli saabisuna pieniä kakkupaloja, mm. ihanaa macchakakkua, uutta jouluista juustokakkua tai hedelmiä illan viimeisen yrttiteeni kyytipojaksi.


Viimeisellä viikolla kun olin saanut pastani syötyä, eteeni tuotiin yllättäen ihastuttava omenapiirakan pala jäätelöpallon kera. Hideki oli taiteillut lautasen reunoille makealla mansikkakastikkeella ”Have a nice time! Omamori”. Meinasi tulla tippa linssiin.


Viimeisenä iltana olin puolen yön aikaan nousemassa tiskiltä ja menossa maksamaan tilausta, mutta Hideki sanoi vain, että homma hoidossa, ja toivoi, että tulen taas Japaniin palattuani käymään Omamorissa uudelleen. Laskun maksun sijaan ryhmittäydyimme Omamorin porukan kanssa valokuvaan. Täytynee tulostaa pari kuvaa Omamorista jossain vaiheessa ja laittaa ne kehykseen keittiöön. Voin sitten kokkailujen lomassa ehkä inspiroitua vaikka ravintolan salaatista tai herkullisesta soijalla maustetusta pastasta. Kun palaan joskus Tokioon, ei ole epäilystäkään, minne menen syömään. ^_^

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Tulevaisuuden suunnitelmia

Blogissani oli äänestys siitä, mitä Riisa no Nipponille tulisi tapahtua sen jälkeen kun vaihto on ohi. Äänestyksellä toivoin saavani suuntaa ja tukea omille suunnitelmille, ja loppujen lopuksi kävikin niin, että 131 äänestäjää, 55% kaikista oli kanssani samoilla linjoilla - koska tämä blogi käsittelee Japania, on selkeää niin lukijoiden kuin blogin alkuperäisen tarkoituksenkin kannalta, että blogi jatkaa Japani-aiheilla. Tämä ei tarkoita pelkästään vielä julkaisemattomien Kagoshiman, Kyoton, Takayaman ja lukuisten Tokyon reissupostauksieni julkaisua, vaan myös sellaisia elämässäni tapahtuvia asioita, jotka liittyvät tavalla tai toisella Japaniin. Niipä täällä tullaan varmasti näkemään postauksia japanilaisten ystävieni vierailuista Suomeen, sopeutumisestani takaisin Vantaan kujille sekä haikailuistani takaisin Tokioon. Joten ehkä ne 31%, jotka halusivat lukea postauksiani jatkossakin, koskivatpa ne japania tai eivät, saavat jotain iloa siitä, että juttua varmaan kyllä riittää edelleen ihan hyvään tahtiin. ;)

Ne, jotka toivoivat blogin jäävän tauolle jatkuakseen seuraavien japanin reissujen aikaan, joutuvat nyt tyytymään siihen, että blogi jatkuu, mutta ehkä voitte käydä kurkkaamassa täällä joskus vajaan vuoden kuluttua, mikäli olisin saanut tämän hetkiset reissusuunnitemani ensi joululomalle toteutettua.

Itään. Japaniin. Tokioon. Sinne on vain niin kova hinku takaisin. Elämä Tokiossa oli mukavaa monilta osilta, mutta muutama tarkkaavainen lukija on ehkä ehtinyt pääsemään kärryille myös eräistä tärkeistä taustalla kyteneistä motiiveistani rivien välissä vilahdelleiden vihjailujeni ansiosta. Vietinhän esimerkiksi "perinteisen japanilaisen joulun" tai syntymäpäivääni "hyvässä seurassa". Enkä lentokentällekkään joutunut onneksi menemään yksin. ;) Jos jatketaan vihjailuja, niin voin kertoa, että lähetin viime viikolla paketissa hieman suklaata Japaniin. Onhan tänään Ystävänpäivä, jolla silläkin on Japanissa oma merkityksensä..

Mutta jos jätetään vihjailut sikseen, niin voisin ehkä vain sanoa, että Tokioon jäi jotain muutakin kuin materiaalisia hyödykkeitä, jotka eivät mahtuneet matkalaukkuun. Sinne jäi Shin ja puolet sydämestä. :]

Linjanani on ollut, että en kirjoita blogiin liian henkilökohtaisia asioita, mutta syksyllä alkanut seurustelusuhteeni partiossa tapaamani Shinin kanssa on jatkunut nyt sen verran pitkään, että siitä on ehkä hyvä sanoa sananen, jotta bloginkin kirjoitukset pääsevät oikeaan kontekstiin. En ole kirjoittanut asiasta aiemmin, koska aluksi kaikki tuntui kovin epävarmalta. Itse näin vain edessä häämöttävän Suomeen paluun ja ahdistuin koko ajatuksesta liikaa, että olisin jaksanut alkaa puimaan asiaa yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta sitten, pikkuhiljaa, alkoi näyttää siltä, että ainahan voi yrittää - vuosi Japanissakin humahti ohi kuin shinkansen, miksei vuosi Suomessakin voisi mennä nopeasti? Niinpä päätimme, että katsotaan rauhassa, mitä tuleman pitää. Tuntuisi tyhmältä, jos suhdetta ei edes yrittäisi jatkaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan maantieteellisesti heman hankalaa. Onhan kaukosuhde Japanin ja Suomen välillä aika extremevälimatkalla varustettu, mutta yrittänyttä ei laiteta.

Niinpä tässä, kesää ja Shinin mahdollista Helsingin matkaa odotellessa voi onneksi yrittää keskittyä miljoonaan työprojektiin, japanin opiskeluun, ystävien tapaamiseen, ja ehkä vähän blogin päivittelemiseenkin. ;)

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

日本人の友だちへ

みんなさん!前にブログの話しましたね。私の日本語のブログはここです:

スカンディライフ

読んでみてください!
コメントしてください!
よろしくお願いします。
^o^


Tiedoksi niille lukijoille, joita kiinnostaa lukea ontuvalla japaninkielellä kirjotettua Suomi-aiheista blogiani - olkaa hyvät, ja klikatkaa itsenne yllä olevasta linkistä Scandilifeen. Uuden blogin aloittamisen tarkotuksena on ylläpitää japaninkielen taitojani ja samalla yhteyksiä japanilaisiin ystäviini. Ja mikä olisikaan kätevämpi tapa tavoittaa kaikki kaverit kerralla kuin pitää blogia. ;)

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Kaipuu takaisin Tokioon

Muutin vihdoin eilen uuteen asuntoon Vantaalle. Tavaroiden järjestelyn ja purkamisen lomassa hiljaisessa asunnossa ehtii päähän tulla paljon ajatuksia, ja paluun kulttuurishokki pääsee muotoutumaan huippuunsa. Olen saanut mielenkiintoisen työharjoittelupaikan, kivan asunnon ja tavannut vanhoja kavereita melkein päivittäin, mutta silti..

Kaipaan niin Tokioon.

Ikävöin Tokion tunnelmaa, ihmisiä ja sitä elämää, joka sinne oli alkamassa vasta kehkeytyä. Olisin halunnut nähdä, miltä oikeasti vakinainen elämä Japanissa tuntuisi, ja mitä siitä voisi tulla. No, ehkä sitten kun olen valmistunut..

Huomaan hämmästyväni tai tarvitsevani asioita, joiden olemassaoloa en ennen Japaniin muuttoa meinannut edes käsittää. Esimerkiksi riisien keittäminen tavallisessa kattilassa on todella hankalaa - miten ilman riisikeitintä saa muka oikeasti hyvää riisiä?! Kaikkein yllättävin kaipauksenkohde on kuitenkin ehkä japanilainen vessanpönttö ja sen lukuisat kätevät toiminnot. :D Muistan naureskelleeni vielä vuosi sitten kovaan ääneen, kuka ihme tuollaista tarvitsee. Kaipaan myös Tokion asunnon turvallisuuden tunnetta sähkölukkoineen ja ovipuhelimineen. Vantaa tuntuu välillä aika pelottavalta paikalta.

Muuton lomassa olen myös järkyttynyt siitä miten paljon minulla on tavaraa - turhaa, tarpeetonta ja vanhaa kamaa, joiden olemassa oloa en edes muistanut. Vanhoja vaatteita on monta muovipussillista vietäväksi kierrätykseen. En tajua miksi olen säästänyt jotain yläasteaikaisia retkuja näin kauan. Lisäksi löytyy hirveä määrä huonokuntoisia pyyhkeitä ja muuta vastaavaa kamaa, joita ei vain ole raaskinut heittää menemään. Mietin myös, että mahdanko lukea reilun 50 Salapoliisi Conan -manga-albumin kokoelmaani joskus oikeasti uudelleen? Entä kaikki muut kirjat? Tokion päässäkin tuntui, että tavaraa oli paljon, mutta tähän verrattuna se olikin ehkä juuri sopivasti. Sieltä mukaani ottamani tavarat olivat kuitenkin kaikki tärkeitä, käyttökelpoisia ja minulle mieleisiä. Suomen päässä odottanutta pahvilaatikkomerta katsoessani olen ymmälläni - mitä yksi ihminen tekee tällaisella tavaravuorella?

Edessä onkin raivaustyötä ja tavaroiden lajittelua, reissuja kierrätyskeskukseen ja viimeisenä vaitoehtona roskalaatikolle. Tokio selvästi opetti, että aika vähällä selviää. Myös aluksi pikkuruiselta tuntunut 17 neliötä oli jossain mielessä kodikkaampi kuin nykyinen asuntoni. 40 neliötä saa paljon helpommin aikaan yksinäisyyden ja ahdistuksen tunteen. Ihan kuin täältä puuttuisi kaikesta tavaramäärästä huolimatta jotain.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Paluu tundralle

Suomeen on nyt sitten palattu.

Aamulla Sagami-Oonossa sain ihanan yllätyksen. Monta luokkakaveriani oli tullut Sagami-Oonon asemalle saattamaan minut Naritaan vievään bussiin. Jäähyväiset olivat haikeat, mutta silti täynnä naurua ja iloa.

Lento oli 1,5 tuntia myöhässä ja laukuissa ylipainokiloja sen verran, että virkailija lähetti minut suosiolla Naritan kentän postitoimistoon. Semmoiset 7 kiloa lähti laivateitse Suomeen - saapunevat joskus parin kuukauden kuluttua. Ei sillä, että ne ylipainokilot siihen olisivat loppuneet. Onneksi en ollut kentällä yksinäni. Olisin varmaan muuten menettänyt järkeni matkatavaroistani stressaten.

Lento meni hyvin, vaikka kapteenin kuulutus ei ehkä antanutkaan sellaista kaikkein rauhoittavinta lähtötunnelmaa. "Olemme pahoillamme viivytyksestä. Konetta täytyi Helsingistä saapumisen jälkeen... (epäröivä tauko) hieman korjata." Nukuin hetken, katsoin kolme leffaa ja pelasin Nintendo DS:lläni japanilaisille ala-astelaisille suunnattua kanjien opiskelu -peliä, jonka sain läksijäislahjaksi. Ihan mainio peli sellaiselle, jolta japanin kieli luonnistuu joten kuten, mutta joka ei osaa kanji-merkkejä. Välillä tosin joidenkin sanojen kohdalla olisi kiva, jos olisi semmoinen englanninnos-nappula käytössä.

Ensimmäinen päivä Suomessa meni vähän horroksessa, vaikka tulikin käytyä tapaamassa ystäviä, lähteteltyä koululla lomakkeita Kelaan asumislisän toivossa ja tehtyä vuokrasopimus HOASin asuntoon, joka odotti luonnollisesti aika likaisena Vantaalla. No, sinne tulee tänään siivousfirma putsailemaan edellisen possun jäljet, joten jahka asunto on putsattu, pääsen muuttamaan. Oikein kivan oloinen kämppä muutoin, mutta tosiaan edellinena asukas ei ollut tainnut muistaa sellaista asiaa kuin loppusiivous. :P

Tämä talvi on jotain todella outoa. On kummallista kävellä lumen narskuessa jalkojen alla, nenä jäätyy ja hanskoitta ei voi edes kuvitella olevansa. Ja kaikki sanovat että nythän on lämmin. :P Helsingissä tämä tuntuu vähän oudolta, mutta toisaalta minulle kunnon luminen talvi tuo tavallaan kotoisan fiiliksen. Tuntuu kuin olisin palannut ajassa taakse päin Pohjanmaan vuosiin. Ja samalla mietin, että minun pitäisi olla Tokiossa eikä täällä. Kaikki fiilikset ovat aika ristiriitaisia.

Missään ei ole ketään! Pelottavaa. Jos joku hullu sattuisi hyökkäämään kimppuun keskellä päivää, kukaan ei näkisi. Puolen päivän aikaan Vantaalla yritin löytää HOASin toimistoa ja kun ihan heti en muistanut missä se sijaitsee, olisin halunnut kysyä joltakulta neuvoa. Mutta keltäs kysyt, kun ketään ei tullut vastaan! XD Illalla pyyhältäessäni Helsingin rautatieaseman läpi pysähdyin hetkeksi. Katsoin asemarakennukse toisesta päästä toiseen, ilman mitään ruuhkan asettamaa näköestettä. Pari ihmistä siellä täällä, joku ryhmä lähdössä junamatkalle, vartija kävelee ohitseni. Tästäkin huolimatta ihmiset tönivät toisiaan kävellessään, vaikka olisi kuinka tilaa väistää. Oi, ollapa Shibuyassa!

Toisaalta taas, Helsingissä on todella paljon ulkomaalaisia! Kuulin jo ensimmäiset japanilaisetkin turistit kävellessäni Kampissa bussille. Sanoivat "Yappari. ("Kuten ajattelinkin.") " Toivottavasti se ei viitannut säähän, sillä olisi aika karua, jos japanilaisten Helsinkikuva on puolen metrin kinokset. ;) En ole tajunnut ennen, mikä kansallisuuksien kirjo täällä Suomessa vallitseekaan. Japani on äärettömän homogeeninen, ja minä olin se kokkare siellä joukossa, kun nyt olen taas massaa. On helpottavaa, mutta myös vähän kummallista, kun kukaan ei tuijota.

Vaikka ihmisiä on vähän, ja bussissa mahtuu aina istumaan, on julkisen liikenteen kulkuneuvoissa aika meluisaa. Etenkin teinit tuntuvat käyttäytyvän kuin omistaisivat koko linja-auton. Kauheaa uhoamista ja kiroilua. Kauhistun, kun puhelimeni soi junassa. Sitten tajuan, että siihenhän voikin vastata, eikä ketään haittaa. Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan tuskaa, sillä en vielä muista miten Suomi-puhelimeni toimii. Niinpä onkin kätevää, kun voi soittaa. :)

Asiakaspalvelijat ovat kuin vasta heränneitä - mumisevat jotain, eivätkä kiitä kun lähden liikkeestä. Japanilaisen palvelun jälkeen tuntuu varmaan pitkään että ne hyvätkin asiakaspalvelijat ovat jotenkin ihan masentuneen oloisia. :D Kumarran vahingossa bussikuskille astuessani ulos etiketin vastaisesti etuovesta. Kuljettaja ei sano mitään, vaan kaasuttaa tiehensä.

Kaupassa on todella outoa kun ymmärtää kaiken. Voi lukea nopeasti ja ilman sanakirjaa, mitä tuote sisältää, osaa taas ostaa ympäristöystävällisiä merkkejä, pystyy kysymään myyjältä neuvoa, ilman että kukaan kauhistuu sitä, jos lähestyn epätietoisen näköisenä, tai ilman, että tarvitsee itse jännittää ja miettiä joka sanaa etukäteen. Mutta sitten se toinen totuus - Suomessa on aivan järkyttävän kallista!

Kassalla käytän pankkikorttia, kun en ole vielä nostanut käteistä. Kuinka mahtavaa, kun ei tarvitse kanniskella kokoajan seteleitä mukanaan! Kauhukseni myyjä työntää korttini sirukortin lukijaan. En muista pinkoodiani ja yritän monta kertaa väärin, kunnes pyydän, että saisin allekirjoittaa. Henkkarit esiin. Niitä ei muuten kysytty Tokiossa ikinä, vaikka kaikki aina pelottelevat Japanin uteliailla poliisisedillä. Vain pankkitilä avatessa ja sulkiessa, sekä dvd:tä vuokratessa taisin näyttää muutamaan otteeseen alien cardiani.

Käydessäni koululla hoitamassa asioita, huomasin etten nähnyt montakaan tuttua naamaa. Varmaankin suurin osa opiskelijoita on viime syksynä aloittaneita. En osaa käytätä kopiokonetta, vaikka kaikki lukee selvällä suomen kielellä. Ointotoimiston uusi virkailija varmaan ihmettelee, kun olen kaikesta ihan pihalla, vaikka rekisterissä lukee että olen jo kolmannen vuosikurssin opiskelija.

Ihmiset kysyvät, millaista oli vaihdossa. Tavallaan tuntuu, että jos he ovat lukeneet blogiani, niin mitäpä uutta minä oikeastaan voin kertoa, ja sitten taas toisaalta tuntuu, että ei tuosta edellisestä vuodesta pysty tarpeeksi kertomaan kuitenkaan. Huomaan myös kuvittelevani, että ne jotka ovat lukeneen blogiani muistavat tapahtumia myös jostain viime kesältä tai muistavat kenestä puhun, kun puhun Makinosta - aikamoisen typerä olettama. :D Ihan kuin minä muka muistaisin jokaisen lukemani blogin tapahtumat puolen vuoden takaa.

"No, millaista oli?" Helppo vastata: "No, paras vuosi koskaan." Tuntuu, että kuulostan kauhealta kehuskelijalta, mutta.. minkäs totuudelle teet. :P Ei kai vähättelystäkään mitään iloa ole kenellekään. Sen sijaan kysymys, "Miltä tuntuu olla taas Suomessa?" onkin sitten paljon vaikeampi vastattava. Etenkin, jos kyseessä on ihminen, jota on ihanaa nähdä pitkästä aikaa, ja jonka kanssa haluaisin olla tekemisissä usein ja paljon.

Totuus on, että tällä hetkellä tuntuu kuin olisin käymässä täällä. Tuntuu, että kohta palaan taas Japaniin kummallisen lumiloman jälkeen. Katsellessa ympärilleen, Suomi tuntuu vieraalta ja toisaalta tuntuu kuin mikään ei olisi muuttunut - kuin olisin palannut suoraan viime kevättalveen. Kai tämä on se kulttuurishokki nyt sitten.

Odotan kyllä mielenkiinnolla arjen alkua - ehkä se muuttaa vähän suhtautumista ja asioita muutenkin. Tosin sitä hankaloittaa vähän ehkä se, että haaveilen tällä hetkellä palaavani Japaniin valmistumisen jälkeen. Mietin, mitä järkeä minun on ostaa uuteen Suomen asuntooni hyvää sänkyä tai jotain sisustustavaraa, jos asun täälläkin taas vain hetken. Pärjäsinhän Japanissakin vähällä, joten miksi tänne nyt pitäisi hankkia sitten joku kallis Hackmanin paistinpannu, kun semmoisella Ikea-versiollakin pärjää pari vuotta ihan hyvin? On vaikeaa asennoitua Suomi-elämään, kun ei tiedä kuinka kauan täällä oikein on, tai mitä ensi vuonna koulun loputtua tekee. Kuvittelin palaavani tasaiseen ja helppoon arkeen, mutta tupsahdinkin taas uuteen väliaikaiselämään.