Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!

Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Ripaus Japania sisustuksessa

Olen aina ihastellut japanilaista sisustusta ja sen sopivuutta yhteen skandinaavisen modernismin kanssa. Haaveilen asunnosta, jossa olisi madallettu eteinen, genkan, aulassa odottamassa vieraita ja kodin asukkaita lajitelma pehmoisia tohveleita, avaran tupakeittiön tilat jakaantuisivat kenties hieman eri tasoihin ja tilanjakajina olisi mielenkiintoisia puisia yksityiskohtia. Unelma-asunnossani olisi harmoninen sisäpuutarha ja kylpyhuoneessa solisisi pieni vesiasetelma. Lista jatkuu, ja unelmoidahan toki saa, mutta niin kauan kun sisustuskohteenani on HOASin pikkukaksio, unelmien toteutuminen on aika kaukana.

Ihastuin joskus muinoin tummaan puuhun ja porrashyllyköihin, jollaisia näin vanhojen japanilaisten, puisten tansujen muodossa. Ikean pinottavat hyllyt ovat ajaneet asian, vaikka ovatkin mittasuhteiltaan aika lailla sinnepäin, eivätkä puuta nähneetkään. Seinälläni roikkuu Japanista ostamani kaunis kangas, joka kyllä selvästi kaipaisi vielä toista silityskierrosta ja vähän parempaa paikkaa. Mutta kun näihin himputin opiskelija-asunnon seiniin ei saisi tehdä edes naulan reikiä...

Innostumiseni Japaniin harvemmin näkyy selvästi päällepäin. En esimerkiksi koe pukeutuvani siten, että joku voisi arvata harrastuksikseni japanilaiset animaatiot tai vaikkapa kiinnostukseni japanilaiseen katumuotiin. Japani on kuitenkin tärkeä osa elämääni ja haluan kaikkien vaihtoni aikaisten muistojen pysyvän pinnalla vaikka pian on kulunut vuosi siitä, kun tulin takaisin Suomeen. En halua, että asuntoni suoranaisesti huutaa "Japani", mutta olen yrittänyt tuoda kotini sisustukseen sellaisia elementtejä, jotka tuovat silti minun mieleeni Japanin sekä esimerkiksi tietyt ihmiset, tapahtumat, matkat ja sattumukset vaihtoni ajalta. Esimerkiksi tumma puu (tai "puu" Ikea-kalusteiden tapauksessa), suorat linjat, paperivalaisimet, geometriset kuviot verhoissa sekä lukuisat sisustusesineet ja astiat ovat niitä pieniä yksityiskohtia kodissani, jotka minulle ovat jollain tapaa "japania".

Olohuoneen seinää koristaa A4- ja A3-koossa tulostettujen Japanin valokuvieni kollaasi. Raukat kaipaisivat yhä kehyksiä, vaikka ne ovat olleet seinällä jo kohta vuoden..

Makuuhuoneeni ovessa on kokoelma Fuji-aiheisia postikortteja, sekä yksi orpo, mutta kaunis Keisarin palatsin postikortti.

Barbapapa muistuttaa paitsi ystävästäni Eijasta, jolta sain pehmolelun syntymäpäivälahjaksi, myös ystäväperheeni Morien isästä Daisukesta, joka kertoi joskus haluavansa kerätä kotiinsa kaikki barbapapat. Kenties, koska Barbapapa-animaatio on ainakin osittain japanilaisten käsialaa, ja hahmot ylipäätään japanilaiseen visuaaliseen kulttuuriin hyvin istuvia, Barbapapat ovat Japanissa kansoittaneet kuvillaan kirjepaperit, lelut, mukit, pyyhkeet ja monet muut tavarat.

Viime vuonna maailman myydyimmäksi kalenteriksi noussut McDonalnd'sin Pokemon-kalenteri koristi makuu- ja työhuoneeni seinää. Kalenterin hauskinta antia olivat hienojen kuvien lisäksi huvittavat englanninopetus-osiot kalenterin alareunassa. Niistä japanilaiset lapset voivat opetella esimerkiksi fraasin: "When I'm done with you, you'll be sparkling clean!" Kätevää.

Työpöytäni taustalla on joukko A5-kokoisia valokuvatulosteita Japanista. Kuvat jäivät yli, kun tein koetulostuksia Joshibin valokuvauskurssin lopputyönäni tekemääni kirjaa varten. Myös tietokoneeni taustakuvana on ollut usein valokuvia Japanista, kuten tälläkin kertaa - kukkia ilta-auringossa Sagami-Oonossa.

Työpöydälläni on ystävältäni Satou-sanilta syntymäpäivälahjaksi saama valokuvakehys, jonka pinta on tarttuvaa muovia, ja siihen voi käteävsti laittaa talteen esimerkiksi USB-tikkuja, jotka muuten lojuisivat ympäri työpöytää. Kuvaksi valitsin Tokyo Towerin Roppongilta kuvattuna, koska kävimme yhdessä ystäväni kanssa sitä Roppongi Hillsin ostoskeskuksen näköalatasanteelta ihailemassa.

Muitakin valokuvakehyksiä löytyy. Ystäviltäni saamassa japanilaisesta kimonokankaasta tehdyssä valokuvakehyksessä on kuva Megusta ja Sarista shoppailukierrokseltamme Tokiosta, ja puinen kokeshi-nukke, jonka sain Megulta viime vuonna syntymäpäivälahjaksi koristaa myös kirjahyllyäni. Pienestä ja kätevästä, Shiniltä saamastani kolikkopussukasta on myös muodostunut tärkeä esine.

Sain Totoro-kehyksen pari vuotta sitten syntymäpäivälahjaksi Sendain kavereiltani, kun he olivat vaihdossa Suomessa. Niinpä kehykseen onkin päätynyt kuva minusta ystävieni kanssa Sendain Matsushiman edustalla.

Keittiöstäni löytyvät ehkä selkeimmit japanilaiset esineeni, astiat. Avohyllyssä on esimerkiksi puisia Takayamasta hankkimiani misokeitto-kulhoja ja lasinalusia, hyakuenshopin soijakippoja, Joshibin keramiikan opiskelijan Hitomin tekemiä viisikulmion muotoisia, tumman ruskeita keaamisia kulhoja, okayamalainen soijakaadin, Junkon mummon vanha, pieni teepannu sekä kauniilla kuoseilla koristettuja teepurkkeja. Lisäksi keittiön laatikot pursuilevat syömäpuikkoja, joita on hankittuna isolle seurueelle asti.

Jälkiruoka- ja sushilautasina tai lasinalusina toimivat, oikeista lehdistä ja paperista valmistetut upeat alustat ovat takayamalaista käsityötä.

Myös Morin perheeltä saamani tatamia jäljittelevät lasinalustat ovat kovassa käytössä.

Seuraavalla japaninmatkallani ostoslistalla ovat ainakin sohvatyynyihin kelpaavat vanhat kimonokankaat, lisää astioita ja varsinkin ehkä joku ihana Hokusanin keraaminen kaadin. (+ Tietenkin uusi objektiivi kameraani).

Syksy ja suuret suunnitelmat

Elämä on hektistä. Opiskelutahtia hieman hidastaneesta vuoden vaihto-opiskelusta huolimatta olen päättänyt vakaasti yrittää valmistua ensi keväällä, ajallaan. Se tietää muutamien ylimääräisten iltakurssien ja itsenäisen työsktentelyn huhkimista tavallisten päiväopintojen ohessa, mutta koska vaihtovuoden aikana suorittamatta jääneitä kursseja on jäljellä enää muutama pahanen, olisi jotenkin tylsää jättää niiden suorittaminen vasta ensi syksyyn. Koetan olla itselleni armollinen ja antaa periksi, jos burn out uhkaa, mutta nyt ei mennä sieltä mistä aita on matalin. Minä haluan hakea ensi keväänä jo töitä, hitsivie.

Koska keväällä on edessä kova puristus, pitää itselle antaa vähän porkkanoitakin - ei sillä etteikö koulun loppuminenkin tavallaan olisi yhdenlainen kannustin tämän kaiken stressin ja härdellin keskellä. Niinpä mielessä on muhinut taas itä. Mikä muu olisi parempi tapa juhlistaa valmistumista kuin karata hetkeksi pois Suomesta, ennen (toivottavan) työelämän alkamista. Nyt pitääkin sitten löytää mukavan hintaiset lentoliput toukokuiseen Tokioon ja alkaa pikkuhiljaa haaveilla, mitä kaikkea siellä tekeekään. Selvää on, että Omamoriin on päästävä viettämään iltaa, ex-luokkakaverit tavattava, kavereiden kanssa fiilisteltävä kaupungilla, laulettava paljon karaokea, syötävä maha täyteen japanilaista ruokaa ja nautittava Japanin parhaasta vuodenajasta ihastuttavissa puistoissa.

Sneak peek! Riisa no Nipponin uudessa ulkoasussa tulee olemaan tunnelmaa tästä kuvasta...

...ja ripaus näistä maisemista viime talvelta.

Nyt luulisikin olevan intoa uppoutua vatsanpohjassa kutkuttavien keväthaaveiden energisoimana viimeistelemään multimediakurssia, jonka lopputyönä olen väsännyt Riisa no Nipponille uutta ulkoasua. Älkää siis hämmentykö, jos lähiviikkoina blogi näyttää välillä vähän oudolta tai on hetkittäin pois käytöstä. Testailen vaan!

Kaipaan, kaipaan..

Juuri silloin kun työt hetkeksi helpottavat ja ehtii taas ajatella, huomaan, että elämässäni on juuri nyt kaikki, mutta silti rinnassa on pienen pieni kolo, joka huutaa tyhjyyttään. Kaipaan niin kovasti takaisin Japaniin. Kaipaan Japanin tuoksua, ihmisvilinää, sinisessä horisontissa siintäviä vuoria, koulun kellon soittoa, kaskaiden siritystä, ystävieni hymyjä, juna-asemien tunnelmaa, suussa sulavaa sushia, hiuksissa tuntuvaa taifuunin tuulta ja jalkojen alla vierivää Fujin tuhkaa.

Jos haluatte eläytyä tunnelmiini, voitta katsoa seuraavan HD-laatuisen, tavattoman kauniin valokuvasarjasta koostetun 'Time lapse' -videon, jota katsellessa saan nostalgian puuskasta itse melkein kyyneleet silmiini.

Japani sellaisena, kuin minä sen muistan:

Final Fantasy Distant Worlds vie tukholmankävijänkin pienelle matkalle Japaniin

Kun Japani alkaa olla vähän liian iso osa elämää, voi huomata, että Tukholman reissustakin saa kummallisen herkullisten sushipaikkojen ja nostalgiapuuskia aiheuttavien konbinien bongailureissun. Kun ilta vierähtää kuunnellen yhden maailman kuuluisimman japanilaisen pelimusiikin säveltäjän hengentuotteita, on uusi pakettimatka konsepti taattu: Tukholma, epätoivoisen suomalaisen korvike Tokiolle.

Åhlensin Mujin valikoima oli harmittavan pieni, mutta onneksi kaipaamani, kätevät säilytyspullot hajuvesille ja muille kosmetiikkanesteille löytyivät.

Olin viikonloppureissulla naapurimaan pääkaupungissa. Matkan päätarkoitus ei toki ollut lähteä bongailemaan erästä suosikkiani japanilaisista kodinsisustustarvikkeiden ketjuista, Mujirushi Ryouhinia, joka löytyi Åhlensin tavaratalon alakerrasta, vaan mennä kuuntelemaan huimaa konserttielämystä.

Yhden maailman tunnetuimman videopelisarjan, Final Fantasy -pelien upeasta musiikista vastanneen säveltäjän Nobuo Uematsun kappaleita esitetään maailman johtavien sinfoniaorkesterien toimesta Final Fantasy Distant Worlds konserttikiertueella, joka alkaa tänä vuonna Tukholmasta. Tämän vuotinen konserttisarja on toinen laatuaan, ja luulenpa, että jos ja kun jatkoa seuraa, en jätä mistään hinnasta seuraavia spektaakkeleja väliin. En ole koskaan ollut yhtä upeassa konsertissa - taitavan sinfoniaorkesterin kuunteleminen on aina jo kokemus sinänsä, mutta kun jokainen kappale aiheuttaa selkäpiissä tuntuvan, karvat pystyyn nostattavan nostalgian, ilon ja jännityksen luoman virtauksen, ollaan sanoin kuvaamattoman elämyksen äärellä.

Kiitosten ja raikuvien aplodien saattelemat kukkaset maailman johtavalle pelisäveltäjälle, Nobuo Uematsulle, sekä upeasti konsertin läpi vieneelle kapellimestarille Arnie Rothille.

Final Fantasy Distant Worlds II -konsertti oli paitsi upea musiikillisesti, myös kapellimestarin osalta hauska show, jota tahdittivat tavanomaiselle konsertille uutena konseptina pelien videomateriiaalin yhdistäminen musiikkielämykseen. Konserttialin etuseinällä oli kolme screeniä, joilla Square Enixin upeat grafiikat pääsivät oikeuksiinsa.

Sushiyaman gyozat eivät ehkä olleet sieltä autenttisimmasta päästä, mutta sushi oli kelpotavaraa.

Kun kerran konsertti tavallaan viritti mielen japanilaiseen tunnelmaan, piti sitten tietenkin ottaa irti kaikesta muusta vähääkään japanilaista tunnelmaa luovista asioista, joita Tukholmalla oli tarjottavanaan. Sushia tuli syötyä useampaankin otteeseen, ja gyozoitakin löytyi lautasilta. NK-tavaratalon alakerrassa sijaitseva Sushiyama oli nigirien ja makirullien osalta ihan mukava ruokapaikka, mutta gyozat eivät tuoneet ihan autenttista makuelämystä kielen päälle. Hyvää silti, ja hintatasoltaan kohtalaista.

Bernsissä saa paitsi tavattoman hyvää sushia, myös mahan täydeltä kakkuja. Eikä suuressa, kattokruunujen valaisemassa ruokasalissa ole puitteiden osaltakaan valittamista.

Kuten ehkä muistatte, olen perso makealle, ja kakkubuffetit Japanissa olivat yksi heikko kohtani. Niinpä lauantaibrunssille oli mentävä Berns Salongerin Berns Asiatiska -ravintolaan, jossa on paitsi herkullinen itä-aasialaisista herkuista koostuva lounasmenu, myös ravintolan puitteisiin nähden huokean hintainen kakkubuffetti. Ja nyt kyllä täytyy sanoa, että jää jokainen japanissa nauttimani kakkulinjasto kalpeaksi, sillä Bernsin jälkiruokapöytä notkuu monenlaisia kakkuja, joista yksikään ei maistu tehdasvalmisteiselta.

Ruotsin Coop ei ole ihan 24/7 konbini, mutta onneksi Seven-Elevenin myyjä palveli uskollisesti aamusta aamuun saakka, kuten japanilaiset kollegansakin.

Palattuani sunnuntai-iltana lentokentältä kotiin kuuden jälkeen, kauppojen ollessa jo kiinni, kirosin, että jo Ruotsiin asti rantautuneet, Japania täplittävät konbinit eivät ole vielä ottaneet paikkaansa Suomen katukuvassa. Missä ovat Helsingin 7/11 ja Coop?

Onneksi akuuttiin konbinipuutteeseen löytyi kodin jääkaapista hieman jugurttia, ja ilta saattoi jatkua edellisen päivän konserttielämystä fiilistellen ostamieni Final Fantasy Distant Worlds -cd-levyjen upeasta orkesterimusiikista nauttien. Tällaisen Tukholma-reissun voisin ottaa ohjelmaani uudestaankin. Kiitos Eerolle lippujen bongauksesta ja parhaasta matkaseurasta! :)