Koska on niin ihanaa palata kotiin...

Palataanpa taas tammikuuhun ja tällä kertaa Tokion sijaan toiseen kotiini Kanagawan puolella. Lomareissullamme pyhitin nimittäin kaksi päivää Sagami-Oonon, entisen kotikaupunkini suunnalla hyörimiselle, ja täytyy sanoa, että ne pari päivää olivat paitsi ikimuistoiset ja hauskat, myös henkisesti tietyllä tapaa raskaat.

Oli outoa käyskennellä taas Sagami-Oonon asemalla. Cozy Corner -kakkukauppa oli vielä tallella. Sen kulmalla tavattiin nytkin kavereiden kanssa, ihan kuin ennenkin.

Kävellessäni vanhoilla kotikulmilla oli helppo muistaa, miksi kaipaan välillä Japania niin kovasti, ja miksi ison osan ajasta tunnen, kuin minua revittäisiin kahteen suuntaan. Huomaan toisinaan ikävöiväni erityisesti sitä vapauden ja uuden alun tunnetta, joka vaihtovuotena vallitsi, vaikka eihän sellainen tietenkään loputtomiin koskaan kestä.

Japaniin lähtiessäni elämäni oli muuttunut aikamoisesti vain hetki sitten ja muutto uuteen maahan antoi hyvin konkreettisen mahdollisuuden päästää irti vanhoista ja suunnata reippaasti kohti tulevaa. Se oli ihanaa ja vapauttavaa. Suomessa olisin varmaan vellonut menneissä ja koettanut painaa eteenpäin tavalliseen tahtiin. Japanissa osasin ottaa vähän rennommin – pidin kurssimääräni koulussa sopivan pienenä, jotta aikaa jäi vähän muuhunkin kuin opiskeluun. Ostin reilikortin, matkasin koko kesäloman ympäri saaristoa ja elin ihan eri lailla "hetkessä" kuin Suomessa. Viikonloput olivat usein täynnä retkiä naapurikaupunkeihin, pyrähdyksiä lähipuistoon tai uusien ruokalajien kokeilemista lähikortteleiden ravintoloissa. Jonain iltana saatoin ex-tempore lähteä pelaamaan yksikseni tanssipelejä pelihalliin, ihan vain, koska huvitti ja teki mieli vähän liikkua. Ja vaikka teinkin paljon kouluhommia iltaisin, toisinaan myös viikonloppuisin, kaikki hauska ja uusi tuntuvat kokonaan unohduttavan sen, mikä ehkä oikeasti saattoi vaihdon aikana väsyttää.

Suomessa mielessä on ihan liian usein kiireet, työt ja arki, jotka taas päinvastoin hautaavat alleen ne pienet hauskat hetket ja elämän kivoimmat asiat, joita tietenkin täälläkin tapahtuu kaiken aikaa. Eihän jokapäiväinen elämä Japanissakaan toki aina ollut ruusuilla tanssimista ja toisinaan vastassa oli paljon, paljon haasteita, mutta Machidan ostoskaduilla käyskennellessäni mieleeni tulvahtivat tietenkin kaikki nuo hyvät ja lämpimät muistot Japanista. Ja samalla haikeus, koska tiesin, että kohta täältä taas lähdettäisiin.

 Kulutin lempparihyakuen-shopissani ainakin reippaat 4500 yeniä... laskekaas siitä, miten monta tuotetta ostin Daisosta. Ihan hyvän kokoinen säkki!

Kävimme Machidan maailman parhaassa hyakuenshopissa, kiertelimme hiukan Sagami-Oonon keskustassa, söimme sushia samassa paikassa, jossa olimme kaveriporukalla muinoin illastaneet ja kävimme syömistuliaisostoksilla missäpä muuallakaan kuin vanhassa kunnon Sanwa-supermarketissa, jossa kaikki oli yhä (ihme ja kumma?) samoilla paikoilla hyllyriveissä kuin aiemminkin. Tämäkin nostatti tietenkin sietämättömän haikeusmyrskyn. Kaupassa soiva ennen niin ärsyttävä musiikki-mainontakin kuulosti lähinnä hauskan nostalgiselta, ja kassatoimet ja tavaroiden pakkaaminen pussiin sujui vanhan konkarin elkein.

Sanwa illan pimetessä. Kuinka kotoisaa!

Yhden suosikki-sushipaikkani kalavalikoima ei jätä kylmäksi. Huom, tällä aukeamalla siis ainoastaan kala- tai merenelävä-nigirit. Seuraavilla aukeamilla sitten makit, muut nigirit, temaki-sushit, sashimit, eri setit, jne jne....

Mutta siinä vaiheessa kun näin, että Sagami-Oonon aseman tuntumaan kohosi pilvenpiirtäjiä, tajusin, että ei täällä kaikki ole pysynyt samana. Pian sain tietää, että entinen henkilökunta ei enää olekaan töissä vaihdon aikaisessa vakiravintolassani. Pieni terve muistutus oli paikallaan: luultavasti omat fiiliksetkään eivät olisi kovin pitkään samanlaisia, jos muuttaisin nyt takaisin. Vaikka monet asiat olisivat kuten ennen, kaikki ei varmasti niin olisi, eikä kokemusta voisi toistaa – eikä tietenkään pitäisikään voida! Juuri kun olin pari vuotta sitten Japanissa muka oppinut katsomaan sinnikkäästi eteenpäin, huomasin jälleen vellovani mennessä. Äh!

 

 Aseman seutu ei ollut enää entisensä. Vuoret olivat jääneet korkeiden tornitalojen taakse!

Mutta onneksi sentään kampaamoni oli vielä paikoillaan. Eero lähti omille teilleen Tokioon ja minä istuuduin hiusstylisti-ystäväni Satou-sanin tuoliin selailemaan uusia hiusmalleja. Ensin miellyttävä hiustenpesu ohut huokoinen paperi naamalla (en vieläkään ihan tarkalleen tiedä miksi se naamalle laitetaan, mutta luullakseni jotta vesi ei roiskuisi kasvoille pesun aikana, eikä meikki tuhriintuisi), vähän päähierontaa, sitten stylistin tuoliin tuunattavaksi. Näytin paria puolipitkää hiusmallia japanilaisista kampaamolehdistä, ja Satou-san nyökytteli. Hän ehdotti lisäksi hime-kattoa ("prinsessaleikkausta", joka saa nimensä samurai-aikojen prinsessojen hiustyylistä), eli hieman muuta tukkaa lyhyemmiksi jätettäviä pitkiä otsahiusten suortuvia, jotka jäisivät molemmille puolille kasvoja. On kuulemma oikein muodikas juuri nyt. "No semmoinen sitten tietenkin, kiitos!"

Himekatto leikattiin Studio Timen ammattitaidolla.

Hiukset uudessa ojennuksessa lähdimme Satou-sanin työvuoron päätteeksi vielä istuskelemaan vanhaan tuttuun kahvilaan, jossa oli ilokseni vielä sama tuttu ihana henkilökunta. Barista Ayano oli aivan otettu, että muistin hänet yhä (no tietenkin muistin, kävin siellä ties kuinka monta kertaa ja hän oli aina töissä! :D ). Juttelimme aikamme, ja lopulta kiitimme Ayanoa juomista ja seurasta, ja päädyimme syömään Satou-sanin uuteen lempiravintolaan Machidassa. Ravintola ei oikeastaan ollut auki, mutta ei se kuulemma haittaa, sillä omistajat olivat jo hänen hyviä tuttujaan. Koputimme ikkunaruutuun ja astuimme sisään Nanamaruko Cafe:hen.
 
Siihen nähden, että ketään ei ilmeisestikään oltu varsinaisesti kutsuttu paikalle, paikalla oli yllättävän paljon porukkaa. Juttelimme Suomesta, kahviloista, Sagamiharasta ja kaikesta muusta olennaisesta. Ilta sujui hupaisissa merkeissä, ja säin jälleen uusia hauskoja tuttavuuksia.

 

Eräs kahvilan vakiasiakkaista oli piirtäjä, joka oli ikuistanut muita vakiasiakkaita kollaasiksi seinälle. Pyysin Sugurua ottamaan samanlaisen poseerauksen, kuin piirroskuvassa.

Kahvilan omistaja Nana toi minulle söpön taitavasti käsin askarrellun menun, vaikka keittiö ei oikeastaan ollutkaan auki. Valitsin omuraisun, koska en ollut vielä ehtinyt syömään tätä suosikkiani matkan aikana. Nana ja hänen miehensä puuhailivat keittiössä, taisi siellä olla vielä joku muukin, ja kohta sain eteeni höyryävän, upean ilmestyksen. Aluksi suhteellisen raaka kananmuna vähän epäilytti tällaista ihmistiä, joka ei yleensä pidä raa'asta kananmunasta.. mutta yllättäen annos oli parhaita omuraisuja, joita olen maistanut. Ennakkoluulot nurkkaan!

Seuraavana Sagami-Oono päivänäni seikkailin vanhoilla kotihuudeilla entisen poikaystäväni, kaverini Shinin kanssa. Oli hauskaa jutella partio-jutuista, istuskella hyvän kahvin äärellä ja toisaalta kuulla hänen opinnoistaan, työskentelystä japanilaisella yläasteella ja perheestään pitkästä aikaa. Lounas-okonomiyakien jälkeen menimme valokuvailemaan asemapihaa ja entistä kotitaloani, ja kiertelimme kamerakauppoja tsekkaillen uusien objektiivien hintoja, kunnes illemmalla saatoin Shinin asemalle ja jäin porteille odottamaan seuraavaksi ystäväni Megumin tapaamista.

Asuntoni korttelit eivät olleet muuttuneet mihinkään. Voi niitä nostalgia puuskia!

Kun halusi tavata paljon kavereita lyhyessä ajassa, oli aikataulutettava lähes joka päivä täyteen treffeja tuttujen kanssa! Toisen Sagami-Oono -päiväni ilta oli varattu Joshibin ystävilleni. Olimme sopineet tapaavamme entisessä kantakuppilassani, Omamorissa. Megu pääsi paikalle vähän myöhässä, joten emme ehtineet käymään valitettavasti yliopistollamme, enkä pystynyt menemään sinne yksinäni, koska kouluilla oli jo loma, enkä olisi välttämättä päässyt kampus-alueelle. No, onneksi Joshibi tuskin tulee karkaamaan lähivuosina mihinkään, joten ehdin pistäytymään siellä joskus paremmalla ajalla, kun opettajatkin ovat paikalla.

Kun illalla sitten keräännyimme Omamoriin, fiilikset olivat katossa. Ihan kuin olisin ollut jälleen koulussa Japanissa, ja olisi ollut vain tavallinen viikonloppuilta ulkona ystävien kesken. Kaikki silloisista luokkalaisistani olivat jo valmistuneet, joten oli kiinnostavaa keskustella heidän työkuvioistaan ja nähdä joidenkin töitä. Yuuko oli tehnyt töitä freelancer-kuvittajana mm. eräälle suurelle tavarataloketjulle ja erinäisille tapahtumille, Ippi oli töissä suunnittelijana pakkausfirmassa, joka tunnetaan mm. mustista kissoistaan. Vasta valmistumassa olevat kaverini kuuntelivat "sempaiden" kertomuksia varmasti yhtä suurella mielenkiinnolla kuin minäkin: "Ai noin niitä töitä tässä maassa tehdään!"

 

Ruoka oli herkullista, kuten odotinkin. Menu oli hieman vaihtunut, kuten myös ravintolan tyyli, eikä vanha henkilökuntakaan ollut paikalla, mutta eipä se ruokahalua haitannut. Misopasta nori-levällä maistui ja katosi parempiin suihin. Illan huipennuksena ystäväni olivat jotenkin onnistuneet muistamaan syntymäpäiväni ajoittuvan matkaamme, ja loppuillasta pöytään kannettiin laulun säestäessä muutama lahjapaketti ja mitäpä muutakaan kuin omamorin lempikakkuani, herkullisen pehmeää juustokakkua. Olin ihan liikuttunut ja tavattoman yllättynyt. Vaan enpä tiennyt, ettei tämä jäisi ainoaksi synttärien juhlinnaksi matkan aikana...

Voi kaikki, teitä on niin ikävä!!

Pahoittelen tämän postauksen muistelu-henkisyyttä. -_-'' Valitettavasti en vain taida saada enää koskaan Sagami-Oonosta irti mitään muuta kuin kyynelien, nostalgian ja hehkutuksen värittämiä tuokiokuvauksia. :D Mitenkäs muut ex-vaihtarit? Syyllistyttekö te ylitsevyöryävään vanhojen muisteluun ja fiilistelyyn, kun eksytte entisille kotikulmillenne vieraassa maassa? Varoituksen sanana tuleville vaihtareille: ei kannata kiintyä kuitenkaan mihinkään paikkaan liikaa. Kuten huomattu, kaikki ei ole ennallaan palatessa entisille kotikonnuille vuosien jälkeen, vaikka päällisin puolin siltä voisi näyttääkin – kaikkein vähiten ennallaan on yleensä palaaja itse.


Seuraavassa postauksessa sentään suunnataan minullekin ihan uusiin maisemiin, Fujin järvialueelle!

Prinsessana hovimestarien huomassa Butler-kahvilassa

Oletko aina unelmoinut päivästä prinsessana? Ei, en tarkoita nyt mitään morsiusmekkoon pukeutumista, vaan sitä, että saapuessa kotiin ovella odottaa kohtelias, komea hovimestari jonka lämmin vastaanotto tuo hymyn huulille. Astuessasi kynnyksen yli sisään hovimestarisi auttaa takin yltäsi ja ohjaa sinut valmiiseen pöytään nauttimaan iltapäiväteetä herkullisen leivoskavalkaadin kera. Nautit klassisen musiikin ja kattokruunujen välkkeen luomasta tunnelmasta... Kuinka aika rientääkään – onkin jo aika lähteä tanssiaisiin!

Tämä kaikki on mahdollista missäpä muualla kuin Japanissa, jossa varsin erityiset kahvilat ovat putkahdelleet katukuvaan otakunaapurustojen lisäksi jo aivan ydinkeskustaankin. Mikä maid-café? So last season, ja aivan liian mieslähtöinen näkökulma asiakaspalveluun. Neidit, nyt mennään butler-kahvilaan!

Butler-kahvilassa edellä kuvailtu teehetki voi olla melkein todellisuutta. Näissä hovimestari-kahviloissa asiakas kun ei ole ainoastaan oikeassa, vaan vielä paljon enemmän. "Tervetuloa kotiin, prinsessa!" kaikuu Swallowtail-kahvilan ovensuussa, kun astun epäröiden murattien peittelemää punatiilistä porraskäytävää butlerkahvilaan Ikebukurossa Tokiossa. Minä, ojousama (suora käännös voisi olla prinsessa, ylhäinen neito, aatelisneiti tai muu vastaava yläluokkaisen talon tyttärelle osoitettu kohteliaisuus) seison hienon kahvilasalongin pienessä vastaanottoaulassa ja kysyn varovasti asiaa, jonka tiedän jo kysymättäkin: Ei, tilaa ei ole. "Varaus pitäisi tehdä valitettavasti muutama viikko etukäteen", komea hovimestari oven suussa selittää ja ohjaa minut hienovaraisesti takaisin portaita ylös päivänvaloon.

Swallowtailin edustalla on kyltti, joka kertoo, onko tilaa. No ei ole, mutta kuulemma joskus aamuisin voi yrittää tulla peruutuspaikkoja jonottamaan, jos ei ole jaksanut tehdä omaa varausta etukäteen netissä. En kyllä tosin tiedä miten se voisi olla suurempi vaiva kuin jonottaa paikkoja aamukymmeneltä?

Jos olisin tajunnut tehdä varauksen jo ennen Japanin matkaamme, olisin päässyt nauttimaan ruhtinaallisesta kohtelussta. Hovimestari olisi ottanut takkini ja kantanut laukkuni, samalla kun minut olisi ohjattu hienostunein elkein himmeästi valaistua, prameasti sisustettua käytävää pitkin salonkiin. Olisin istunut ennalta varattuun pöytään, selaillut hetken samettikantista menua, jutellut niitä näitä hovimestarini kanssa ja valinnut sitten listalta tee-setin kakkuineen ja leivoksineen. Olisin kiristellyt salaa hiukan hampaitani paikan suolaisille hinnoille, mutta ajatellut, että kerrankos sitä eletään prinsessoina. Pian hovimestari olisi tullut kantaen tarjotinta, ja esitellyt minulle millaisesta upeasta posliinikupista tällä kertaa nautin iltapäiväteeni. Jos olisin kanta-asiakas, voisin valita varauksen yhteydessä mitä kahvilan kauniista kupeista haluan käyttää. Olisin istunut ja katsellut ohimennen ympärilläni kattokruunujen alla aterioivia muita ihmisiä ja kenties syventynyt sitten hetkeksi kirjaani. Olisin tarttunut pöydällä olevaan pieneen kultaiseen kelloon ja helistänyt sitä hiukan, ihan vain nähdäkseni, kuinka hovimestari kiirehtisi kaatamaan minulle lisää teetä – kuin suoraa viimeaikaisista viktoriaanisista anime-sarjoista. Hovimestari olisi kenties jutellut hetken kanssani ja kysellyt kuinka prinsessan päivä on kulunut. Tosin luultavasti välillä kysymykset olisi esitetty niin kohteliaalla kielellä, että minulla olisi ulkomaalaisena vaikeuksia ymmärtää, mitä hovimestari oikeint arkoittaa. Ja kun varaamani aika olisi ollut lopuillaan, hovimestari olisi tullut vielä varmistamaan, haluaisinko käydä puuteroimassa nenäni. Tietenkin olisin halunnut,, sillä pitäähän tällaisessa paikassa nyt nähdä kaikki, mitä nähtävissä on, koko lukaali. Minut olisi saateltu siisteihin vessatiloihin, ja myöhemmin sieltä takaisin paikalleni. Pian kello olisi ollut kuitenkin niin paljon, että hovimestari tulisi ilmoittamaan, että minun olisi aika lähteä valmistautumaan tanssiaisiin. Niin, tai mikäli olisin valinnut varausta tehdessäni netissä toisen lähtöfraasin, olisi minut saateltu matkaan myös esimerkiksi kertomalla, että Oopperani alkaa pian, tai että kohta on aika viulutunnille tai ratsastusretkelle. Olisin tietenkin noussut, hämmästellyt ajan kulua ja kiirehtinyt teatraalisesti matkoihini. ;)

Swallowtailin oma varttitunnin mittainen esittelyvideo kertonee kiinnostuneille kaiken oleellisen palvelijoiden ulkonäöstä, kahvilaympäristöstä ja tarjoiltavasta ruoasta – ja kahvilasta alkunsa saaneista musikaalihenkisistä Butler-DVD:istä. Tämän videon jälkeen ei melkein tarvi koko kahvilaan edes välttämättä päästä, sillä sen verran yksityiskohtaisesti tulee selväksi, mitä ilta Swallowtailissa mahdollisesti pitää sisällään:



Sama hieman humoristisemmalla japanilaisen tv-ohjelman otteella. Ja huomatkaa, jos mies menee käymään kahvilaan, hän ei ole tietenkään mikään prinsessa, vaan Ylhäinen herra:



Swallowtail sijaitsee Ikebukurossa Otome-tiellä, josta löytyy paljon muitakin naispuolisia otakuja kiinnostavia liikkeitä: tavallisten anime&manga-oheistuotekauppojen lisäksi tarjolla on Cosplay-liikkeitä, doujinshi-sarjakuvia myyviä suuria kauppoja sekä mm. Swallowtailin konditoria, josta voi ostaa paitsi keksejä, leivonnaisia, hilloja ja muita herkkuja, myös edellä mainittuja Butler-DVD-levyjä ja fanituotteita. Myös konditoriassa myyjät olivat kahvilan tyyliin hovimestariasuisia nuorukaisia, mikä vähän hälvensi harmitustani, etten päässyt täyteen buukattuun kahvilaan. Liikkeessä myytiin myös matkamuistoksi postikortteja butlereiden kuvilla. No semmoisiahan piti tietenkin ostaa.

Patisserie Swallowtail oli kaunis ilmestys. Butlerit luikkivat valitettavasti tiskin nurkan taakse piiloon, kun otin kuvia.

Ikebukuro on muutenkin todella kiva alue, jonne voisin mieluusti vaikka muuttaa! Tekeminen lopu kesken, sillä kätevästi kiven heiton päässä Otome roadilta ja Ikebukuron asemalta on useita leffateattereja, askartelijan paratiisi Tokyuu Hands sekä aiemmassa postauksessa mainittu Namja Town. Ikebukuron Sun Shine City -ostoskeskus taas on ihan oma retkikohteensa – sen verran niitä kauppoja siihen pytinkiin mahtuu.

Leffateatteritarjontaa tammikuussa. Tomu Kuruuzukin mukana, vaikkei heti kyllä tunnistaisi.

Olisin halunnut mennä katsomaan julisteen hauskan näköisen Magic Tree house -animaation, mutta se ei mennyt valitettavasti niissä teattereissa, joiden eteen satuimme illalla, ja kuvankin teatteri oli jo kiinni siinä vaiheessa kun olisimme halunneet leffaan. No, ehkäpä sen voi katsoa myöhemmin vaikka DVD:ltä...

Myös Hello Kitty fanien paratiisi löytyy ostoskadun varrelta.

Asemalta Sun Shine Cityn suuntaan.

Mighty Soxer, lemppari sukkakauppani!

Mutta kuten sanottu, butler-kahvilat ovat levinneet otaku-alueilta myöhemmin myös "tavallisen kansan pariin". Esimerkiksi Shibuyasta löytyy kahvila Butlers Cafe, jonka vetonaula lienevät japanilaisnaisten silmissä ylettömän komeat nuoret länsimaalaiset tarjoilijaherrat ryhdikkäissä hovimestarin asuissaan. Kyseisessä kahvilassa kun ei ole muita kuin ulkomaalaisia tarjoilijoita! Kieli on suureksi osaksi glamourin vuoksi englantia, mutta palvelua saa myös japaniksi. Kahvilan menu on japanilaisille länkkäriravintoloille tyypillisesti varsin italialainen, ja vähän halvempi kuin esimerkiksi Swallowtailissa: on pastaa, pizzaa, risottoa ja salaatteja. Makealta puolelta löytyy tietenkin teemaan sopien erilaisia kakkuja ja laaja teevalikoima. Myös Butlers Cafeehen kannattaa tehdä varaus etukäteen, mutta ilmeisesti se ei ole ihan aina välttämätöntä.

Shibuyan Butlers Cafessa kokemuksen ei tarvitse jäädä pelkkään murkinointiin. Rahalla saa nimittäin mm. Cinderella-hetken ja valokuvaussession butlereiden kera.

Mitä tähän nyt sanoisi. Länkkärikomistus, jos olet siis vailla töitä Japanissa, ei muuta kun hakemaan hovimestarin pestiä!

Kyyjäätelöä ja 100 erilaista gyozaa – Tervetuloa Namja Towniin!

Halusimme tutkia reissullamme myös aiemmin vähemmälle tutustumiselle jääneitä kulmia Tokiosta. Yksi tällainen paikka oli Ikebukuro, joka on paitsi vilkas risteysasemaa Yamanotelinjalla myös varsinainen shoppailijan paratiisi. Ja lisäksi siellä on kummallinen teemapuisto, Namja Town.


Kivenheiton päässä Ikebukuron asemalta sijaitsee taivaita kurotteleva Sun Shine City -ostoskeskuspilvenpiirtäjä, johon tutustuin aikoinaan ensimmäistä kertaa vuosia sitten, sattumalta, seuratessani stand up -koomikko Tokyo Cooneyn videobloggauksia Tokiosta. Cooney oli käynyt muun muassa Sun Shine Cityn ostoskeskuksesta löytyvässä Ice Cream City:ssä, ja videon perusteella olin joskus päättänyt, että tuonnekin täytyy mennä käymään. Niinpä siis mentiin!

Namja Townin maskotti -kissa toivottaa tervetulleeksi gyoza käpälässään.

Ice Cream City on osa Sun Shine Cityn jättimäisen ostoskeskuksen sisältä löytyvää Namja Town -teemapuistoa, joka koostuu monenlaisista viihdykkeistä. Tärkeimmät vetonaulat ovat kuitenkin ruoka: Namja Townista löytyy jäätelökaupungin lisäksi Gyoza stadium, eli käytännössä alue, josta löytyy kymmeniä pieniä gyoza-kojuja. Gyozat, eli kiinalaistyyppiset paistetut lihanyytit ovat suosittu japanilainen pikaruoka, jota tarjoillaan yleensä lisukkeena vaikkapa raamen-ravintoloissa, mutta Namja Townin Gyoza stadiumilla ne ovat pääosassa. Sekös sopi minulle, sillä gyozat ovat yksi suurimmista suosikeistani japanilaisen keittiön antimista. Gyoza stadiumilla oli valittavana 100 erilaista gyozaa, joista osa on melko tavallisia, porsaanlihatäytteisiä, joskin hieman epätavallisesti maustettuja nyyttejä, kuten herkulliset pippurimaustetut gyozat, mutta toisissa taas on erikoisempiakin täytteitä ja dippauskastikkeita. Ravintolat ovat kotoisin eri puolelta japania, joten ne tarjovat myös paikallisia erikoisuuksia ja pääkokkiensa erikoisreseptillä tehtyjä gyozaherkkuja.

Juusto-, pippuri- ja tonkatsu-gyozat. Kaikki lempparini!

Lisäksi teemapuistossa on aina tarjolla vaihtuvan teeman mukaisia lastenannoksia – kun me olimme viettämässä lounaskierrosta gyozastadionilla, kovassa huudossa oli K-On!-sarja sekä joku itselleni tuntematon pikkulapsille suunnattu action-seikkailu,t oukokuun puoleen väliin saakka Namja Townin erikoisuus näyttäisi taas olevan teemapuiston nettisivujen mukaan Tiger & Bunny! Niinpä tammikuussa siis gyozoja oli tehty K-On!-sarjan musiikkiteeman mukaiseti kitaroiden muotoon tai koristeltu hahmojen kuvilla. Supersankari-sarjan hengessä taas tarjolla oli mm. suuri miekan muotoinen gyoza.. On vaikeaa arvata, miten se on mahdettu tehdä, mutta eipä kai niitä gyozan taikinakuoria tarvitse aina leipoa pyöreiksi...

Omalta ständiltä saattoi tarkistaa erikseen, millaisia erikoisruokia Namja Townissa oli juuri tässä kuussa tarjolla.

Palanpainikkeeksi nautin perinteistä kesäjuomaa (tosin talven keskellä..), helmellä varustetussa erikoispullossa myytävää limunaatia, Ramunea.

Visuaalisesti mielenkiintoinen Gyoza stadium ei nimestään huolimatta ole mikään varsinainen stadioni, sillä gyozakojujen vierustamat käytävät jäljittelevät vuosikymmenien takaisen Japanin tunnelmaa. Kenties stadiumi-nimitys liittyykin pikemminkin kojujen kilpailuhenkiseen suhtautumiseensa toisiinsa – asiakkaista kilpailevien ravintoloiden sisäänheittäjien huutaessa tarjouksiaan vieri vieressä tunnelma on kuin juoksuradalla. Kuka ehtii ensimmäisenä suostutella asiakkaan istumaan pöytään? Vaikka tarjolla onkin 100 erilaista gyozaa, käytännössä menut eivät eroa kovin paljon toisistaan, joten paljon jää kojun oman aktiivisuuden ja sattuman varaan. Kävijän onneksi kaikkien kojujen tuotteet tuntuvat olevan myös hyvin herkullisia, joten ostopaikan suhteen valinnan voi tehdä melkein vaikkapa silmät kiinni.

Gyoza Stadiumin käytäviä kojuineen

Gyoza-lounaan jälkeen suuntasimme jälkiruoalle kauan odotettuun ja kummalliseen jäätelömaailmaan. Kuten gyoza stadiumilla, valikoima on Ice Cream Cityssäkin laaja: paitsi että tarjolla on monta erilaista pehmis-, hilejää-, crepe- ja jäätelökioskia, valikoimassa on myös hyllykaupalla vähän epätavallisempia purkkijäätelötuttavuuksia.

Jäätelöä ihan joka lähtöön!

Ice Cream Cityn hauskin puoli onkin se, että siellä voi maistaa käytännössä melkein minkälaista jäätelöä tahansa. Tavalliseen vaniljaan tai suklaaseen ei kannata tyytyä, ainakaan ainoana vaihtoehtona. Jos haluaa herkutella, on suositeltavaa pysytellä turvallisella alueella: kokeilla vaikka jotakin suomalaisittain hiukkasen erikoista, mutta kuitenkin kivan kuuloista jäätelömakua kuten esimerkiksi viinirypälettä, melonia, hunajaa tai royal milk tea:tä. Uskalikko taas voi valita vähän laajemmalta skaalalta, sillä jäätelökaapeista löytyy mitä kummallisimpia makuelämyksiä: merisiili, mustekala, kalmari, chicken wings, valkosipuli, nattou, hernekeitto, tomaatti, tofu, ankerias, juustorisotto, naudan kieli ja kaiken huippuna kyy (tai tarkemmin japanilainen mamushi -käärme, joka kuuluu myrkyllisiin kyykäärmeisiin). Että siitä sitten vain nautiskelemaan!

Chicken wings – ja muut jäätelömaut, joita olet aina kaivannut lähikauppaasi!

Itse halusimme kokeilla jotain hiukan extremeä tai outoa. Eero veti pidemmän korren ja kokeili sushiherkkuaan, unagia, eli ankeriasta. Minä päädyin pitkän pohdinnan jälkeen kananmunan makuiseen jäätelöön, joka sekin kuulosti omaan makuuni ihan tarpeeksi oudolta.

Ankeriasta ja kananmunaa. Jäätelön muodossa. Nam...

Jäätelöt maistuivat suunnilleen siltä, mitä purkin kylki lupasikin. Ankeriasjäätelössä oli kummallinen kalavivahde, joskaan ankeriaan paloja emme kyllä seasta löytäneet. Ilmeisesti joissakin jäätelöissä on kuitenkin myös ihan kunnon biittejä edustamastaan makuelämyksestä. Ankeriasjäätelön rakenne oli miellyttävän kermainen, ja sitä pystyi jotenkuten syömään, mutta ei se kyllä hyvää ollut (Eero tosin on toista mieltä, ja söi koko purkin loppuun...) Suurin yllätys olikin se, että vielä kalajäätelöäkin hirveämpää oli mielestäni munajätski. Sen rakenne oli ällöttävän outo ja hileinen ja maku tunkkainen. Sen kummemmin minä kuin Eerokaan ei kyennyt tyhjentämään koko kippoa.

Herkkucrepet olivat parempi vaihtoehto jälkkäriksi kuin ankerias tai kananmuna..

Jotta jälkiruokailu ei olisi jäänyt ihan olemattomaksi, päätin hakea vielä herkullisen jäätelötäytteisen crepen ja Eero meni pehmiskojulle – kokeilunhalu ei tosin näyttänyt olevan vielä lopussa, sillä kun pääsin lopulta lättykojulta herkkuni kanssa pöytään syömään, Eero istui pöydässä ei suinkaan minkään suklaatötterön kanssa, vaan syöden merisuolajäätelöä. Valintansa kullakin.... X)

Yksi suuri teemapuiston vetonaula oli (japanilaisten lasten ja muutamien nuorten naisten mielestä) supersöpö Namja tyttökissa, joka antoi halauksia niitä kaipaaville. Minä pyysin yhteiskuvan sijaan kissaa kuvaan ja sain tietenkin minkäs muunkaan kuin kissaposeerauksen. Nya!

Erikoisten ruokamaailmojen lisäksi Namja Townista löytyy monenmoisia pelejä, pelikoneita ja erityisesti lapsille suunnattua viihdykkettä kuten aarrejahtia tai kummitusten metsästystä, jotka ovat varmaankin hauskoja ala-asteikäisistä, mutta aikuinen, saati ulkomaalainen ei niistä paljon iloitse. Syömisen lisäksi Namja Townilla onkin mielestäni verrattain vähän annettavaa, joten mitään useamman tuhannen yenin arvoista pelailuun ja hirviöjahtiin oikeuttavaa päivä- tai iltapassia en todellakaan suosittele edes lapsiperheelle, sillä yksittäisiin, kiinnostavan näköisiin peleihin voi ostaa yksittäisiäkin lippuja. Ylipäätään käynti on kuitenkin ehdottomasti gyoza stadiumilla ja jäätelöteemapuistossa vierailuun ja alueella kiertelyyn oikeuttavan 300 yenin peruspääsymaksun arvoinen, sillä sen verran erikoisen lounaskokemuksen Namja Town tarjoaa.

P.S. Koska en viitsinyt ladata blogipostausta ihan tukkoon, voit käydä kurkkaamassa Riisa no Nipponin Facebook-sivulta, miltä mm. miekan muotoinen gyoza näytti, ja millaisia K-On!-jälkkäreitä oli tarjolla.