Vuosi Japanissa...

Jotain jännittävääkin jännittävämpää on tapahtumassa..

Kun 2010 joulukuussa Japanissa ollessani sain sähköpostia blogiini tutustuneelta kustantajalta, en meinannut uskoa lukemaani. Kului muutama kuukausi, ja helmikuussa 2010 palasin Suomeen. Suoritin työharjoitteluani ja annoin ajatusten ja suunnitelmien muhia päässä hissukseen pahimman kiireen ohi, kunnes sitten loppukeväästä aloin kirjoittaa – kirjaa.

Kesätöiden ohella koko 2010 kesä kului miniläppärin kanssa kahviloissa, puistoissa, kirjastoissa ja kotipöydän ääressä istuen ja kirjoittaen. Valmista ei tullut toki kesän aikana, vaan tekstiä piti tuottaa seuraavaan jouluun saakka koulun ohessa. Juuri ennen joulua 2010 sain käsikirjoituksen jotakuinkin valmiiksi – tai no, raakileeksi. Kaikenlaista piti vielä tsekkailla, tarkistaa ja hioa.

Lopulta reilu 150 täyteen kirjoitettua A4:ää lähti kielentarkastukseen, tuli takaisin ja lähti taas. Venkslausta, hiomista, vääriä sanamuotoja ja pilkkuvirheitä. Ja lopulta sitten helmikuussa 2011 käsissäni oli valmis käsikirjoitus – taittoa vaille valmis kirja!

Olo oli hämmentyneen onnellinen, mutta projekti ei suinkaan loppunut vielä siihen. Graafikko kun olin, kustantajani Finn Lectura oli ehdottanut, että voisin myös taittaa ja suunnitella kirjani ulkoasun itse, mikäli kokisin sen mielekkääksi. Tietenkin otin tarjouksen innolla vastaan. Ja kun nyt kerran tietokoneen kovalevylläni on yli 15000 täysiresoluutioista valokuvaa Japanista, ei liene yllätys, että kuvamateriaalikin tuli pääasiassa samasta osoitteesta. Edessä oli siis vielä kenties toiset puoli vuotta työtä, mutta ilokseni sain iskettyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sain kirjan taiton sisällytettyä opinnäytetyöhöni. Noihin aikoihin keräsinkin vastauksia Japani-kyselyyni, jonka muutamat teistä ehkä muistavat viime keväältä. Huikeat reilu 500 vastausta auttoivat minua suuresti, kun lähdin miettimään taittoratkaisuja ja sitä, miten suomalaiset, Japanista kiinnostuneet tuon kaukaisen maan oikeastaan näkevät, tai millaiset heidän (tai teidän?) lukutottumuksensa ovat.

Pitkin alku kevättä arkistoin loputonta kuva-arsenaaliani, jotta valokuvien valitseminen kirjaa varten olisi helpompaa. Sakura, temppeli, Shibuya, rautatie, asema, lippuautomaatti, jäätelö, gyoza, shika, soija, marketti, tie, pyörä, bussi, koulupuku.... kaikilla tuhansilla kuvillani on nyt avainsana. Voitte vain kuvitella, miten kauan 15000 valokuvan hakusanoittaminen kesti... tai miten "jännää" se oli, kun sitä oli tehnyt ensimmäiset 5 000 kuvaa ja suunnilleen kaksi samanlaista settiä oli vielä edessä.

Sana 'bambu' löytää arkistostani kätevästi vaikkapa tämän vehreän metsän Saitamassa, ja sanoilla 'kaupungilla', 'shoppailu' tai vaikkapa 'elektroniikka' voi löytää kuvan Akihabaran meneväisestä kaupunginosasta Tokiosta.

Maaliskuun korvilla aloitin pikkuhiljaa varsinaisen kirjan taiton suunnittelun. Ehdin miettiä typografiaa, luonnostelemaan kustantajalle mallitaittoa... ja sitten Japanissa rysähti. Sendaissa järisi maa ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Shokki valtasi sisuskalut ja huoli ystävistä Japanissa vei voimat. Kun tilanne pikkuhiljaa taas normalisoitui, motivaatio kirjaa kohtaan oli hetken hieman kadoksissa – tottakai halusin saattaa sen loppuun, mutta "toisen kotimaani" tapahtumat ahdistivat ja hetken aikaa tuntui, että eihän tässä hommassa ole mitään järkeä, kun Japani, josta kirjoitan, on kadonnut! Työtä oli kuitenkin saatettava eteenpäin ja viikot vierivät taiton parissa. Vähitellen huomasin, että siellä ne ystäväni elävät lähes samaa elämää kuin ennenkin – huolestuineina ja väsyneinä, mutta kenties sisukkaampina kuin koskaan. Vain muutama viikko järistyksestä tokiossa käytiin jälleen ihan samaan tapaan koulussa, töissä ja kaupassa, ja pian sendailaisetkin kaverini jatkoivat elämäänsä. Kesään mennessä olin palannut maanpinnalle shokista, käärin hihat ja jatkoin töitä oikein urakalla– ja samanlaisella tarmolla jokapäiväinen Japani-kuvien katselu alkoi taas itää mielessäni armottomana matkakuumeena, josta en varmasti pääse eroon ennen seuraavaa Japanin matkaa.

Kirjan teko jatkui läpi kesän ja taitto alkoi valmistua. Kustantajalta tuli vihreää valoa valintojeni kohdalta ja lopulta piti alkaa miettiä, missä vaiheessa teos menee painoon. Elokuun loppu oli pitkiä iltoja ja ankaraa läpilukua. Kun on lukenut omaa tekstiään likemmäs kymmeniä kertoja, sille alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Osansa tarkastusurakasta saivat siis lopulta perheenjäsenetkin. Ja sitten, syyskuun koittaessa kirja oli viimein painossa. Tunne oli sanoinkuvailematon. Ihana, mutta rankka, toista vuotta kestänyt projekti oli vihdoin poissa minun käsistäni, ja pian lapsuuden unelmani olisi tosi – olisin julkaissut kirjan?!

Ja siellä se kirja valmistui koko syyskuun, kunnes tänään se on vihdoin tullut painosta! Omaan ensimmäiseen lämpimäiskappaleeseeni saan iskeä sormeni tänä perjantaina. En malta odottaa! Toisaalta, olen kauhuissani. Mitä nyt tapahtuu? Ostaako sitä kirjaa joku? Lainataanko sitä kirjastosta? Toivottavasti!

Hyvät naiset ja herrat, saanko siis esitellä: "Vuosi Japanissa – Opas arkeen ja elämään vieraassa kulttuurissa"!

Oppaaksi vaihtarille, Japaniin töihin lähtijälle ja maailmanmatkaajalle tai viihdykkeeksi nojatuoliretkeilijälle. Yksissä kansissa kaikki, mitä minulta ikinä on tässä blogissa kysytty, ja kaikki, mitä itse olisin toivonut tietäväni jo ennen vaihtoon lähtöäni. Kokemuksia, sattumuksia ja tietenkin mielenkiintoista faktaa. Ennakkotilattavissa suurimmassa osassa verkkokirjakauppoja, ja pian saatavilla myös hyvin varustelluista kivijalkakirjakaupoista, kunhan kirja nyt ehtii painolta kustantajan varastoon.

Tarkemmin teokseen voi tutustua Finn Lecturan sivuilla.

Voin vain sanoa, että tuntuupa kyllä kummalliselta. Ja kiitos teille ahkerille lukijoille, jotka olette olleet näinä vuosina kannustamassa blogin kirjoitteluun!

Onigirejä kerrakseen

Kesä hujahti ohi kiireessä, ja lopulta loppuivat myös työt. Olin taittajana tuuraamassa kesälomia Elle-lehdessä, ja kun syyskuun ensimmäisellä viikolla vihdoin sitten jäin ns. kesälomalle ja jätin muotilehden hauskan hulinan taakseni, halusin viimeisenä päivänä tavan mukaan viedä jotakin läksijäissyömistä toimituksen väelle.

Koska vaihto-opiskeluni ja kiinnostukseni Japaniin on kyllä töissäkin tiedossa, päätin, että mikäpä olisikaan sopivampi tapa muistaa työkavereita kuin viedä lounastauolle jotakin japanilaista. Ehkäpä helpoin japanilainen ruoka niin syömisen, maun kuin valmistamisenkin kannalta on onigiri, joten päätin, että teen ihan tavallisia, kylmäsavulohella täytettynä onigirejä. Ja niitähän tuli tehtyä. Pari tuntia siinä vierähti telkkaria katsellen ja riisipalleroita pyöritellen (ilman televisiota olisin kenties onnistunut nopeammin, sillä YLEn mielenkiintoinen Japanilaisista metsistä kertova dokumentti sai minut välillä pysähtymään vain tuijottamaan upeita maisemia ja hämmästelemään maaseudulla asuvien sientenkasvattajien työtä). Osan onigireistä kierittelin mustissa, ja osan mustissa ja vaaleissa, paahdetuissa seesaminsiemenissä. Lisäksi muutamat jätin perinteisiksi valkoisiksi ja kietaisin norilevään.

Onigirit piti tietenkin asetella tarjottavaksi kivasti, joten laitoin ne riviin suureen muovirasiaan, erotin toisistaan obento-annoksiin tehdyillä muovisilla ruohokaistaleilla ja kietaisin koko setin Marimekon kankaasta tehtyyn furoshikiin, eli liinaan, joita japanissa käytetään tavaroiden pakkaamiseen ja kuljettamiseen. Kätevää, kaunista – ja kyllähän ne onigiritkin maistuivat.

Muistelot 1: Takoyaki Party

Arkistojeni syövereistä löytyy aina välillä helmiä - Japanin ajoilta jääneitä juttuja ja tarinoita, joita en ole muistanut tai pääasiassa ehtinyt jakaa oikeastaan kenenkään kanssa. Niinpä päätin aloittaa syksyn kunniaksi pienen muistelot-sarjan, sillä täytyyhän nämä hauskat sattumukset saada kirjattua muistiin ihan itsenikin takia. Kuvitelmanani kun on, että ehkä syksyllä olisi taas enemmän aikaa myös tälle blogille. Ja kyllä sitä pitäisi olla - teitä seuraajia on Riisa no Nipponin facebooksivullakin hurjat 240 henkilöä, joten onhan siitä nyt palkittava lukijoita vähintäänkin päivityksillä! Kenties jotain vielä hauskempaa luvassa parin kuukauden sisällä.. ;)

Takoyakia matsurikojussa

Hieman ennen lähtöäni läheisimmät ystäväni Japanissa kutsuivat kokoon kaveriporukkamme ja pidimme takoyaki-juhlat. Aluksi ajatus takon, eli mustekalan ympärille rakentuvista pippaloista kuulostihieman pelottavalta - en ole oikein missään vaiheessa oppinut rakastamaan noiden kumisten lonkeroiden popsimista. Se, että joutuisin syömään niitä koko illan ystävieni edessä kuulosti aikamoiselta haasteelta.

Suurin suosikkini..

Takoyaki on kuitenkin mustekalaruokien helpoimmasta päästä noin niinkuin syömisen kannalta, sillä lonkeron palaset on pilkottu pieniksi suupaloiksi ja paistettu erityisessä tarkoitukseen valmistetussa pannussa yhdessä taikinan kanssa, joka mukavalla tavalla piilottaa taakseen mustekalan kumisen tekstuurin. Toista ovat esimerkiksi kokonaisena syötävät minimustekalat, sillä pelkkä ajatus siitä, että tässä sitä nyt haukataan mustekalalta sen koko pää irti yhdellä puraisulla tuntuu aika etovalta. Toisaalta, täytyy toki muistaa, että joskus takoyakiinkin käytetään kokonaisia minimustekaloja... Että se siitä sitten. ;P

Ensin taikina ja täytteet takoyaki-pannuun... aika sotkuisen näköistä touhua.

Takoyakin valmistus ei kyllä kuulu ihan aloitteliljareseptien kastiin, sillä vaikka prosessi on suhteellisen yksinkertainen, se vaatii pientä mentorointia. Taikinan tekeminen on helpoin osuus: sekoitetaan lähinnä jauhot, vesi, kananmunat ja loraus dashia, eli kalapohjaista kastiketta tai lientä. Takoyakissa suupaloiksi leikatut mustekalan lonkerot paistetaan pyöreiksi, kauniiksi palloiksi hassussa pannussa, jossa on pieniä puolipallonmuotoisia koloja. Öljyttyihin koloihin kaadetaan taikina, ja jokaiseen koloon laitetaan hieman pieneksi silputtua kevätsipulia ja pala sitä ihanaista mustekalaa. Kun taikina on ruskistunut paistopinnaltaan, se pyöräytetään ympäri pientä tikkua käyttäen siten, että vielä kypsymätön taikinapuoli pääsee paistumaan ja koko komeus muodostuu ihanan pyöreäksi palloksi. Tämä onkin se haastava osuus, sillä kestää hetki, ennen kuin taikinamöhkäleistä osaa tehdä täydellisiä palloja. Hyvällä pannulla se ei kuitenkaan ole selvästikään aivan mahdotonta, sillä juhliemme loppuvaiheessa omat takoyakinikin alkoivat muistuttaa jo ihan niitä festivaalikojujen ammattilaisten palleroita.

Heei, ne alkaa näyttää palloilta?! Haluan tällaisen pallopannun - miettikääpäs, mitä kaikkea hauskaa sillä voisi paistaa! Esim. suklaatäytteisiä taikinapalloja? Mmmm....

Yllättävää oli, että majoneesin ja herkullisen kastikkeen kanssa sekä ystävien hauskassa seurassa jopa mustekalapallerot olivat loppujen lopuksi aika miellyttävä makuelämys. Kai se vain on niin, että itse tehty maistuu aina paremmalta. Ja ainakin tietää, että pallon sisällä odottaa vain yksi pala mustekalaa, eikä kokonainen pää - joskin muutamat ystävistäni olisivat kauheasti halunneet tunkea jokaiseen palloon useammankin mustekalan palasen. Pidin visusti silmällä, mitkä palloista olivat niitä "kevyimpiä" yksilöitä, mutta en onnistunut laskuissa ihan loppuun saakka. Toisaalta täytyy sanoa, että tuossa vaiheessa vaihtovuotta, eli aivan vaihtoni viime hetkillä aloin olla kuitenkin jo aika tottunut siihen, että suuhun menee välillä vähän mitä sattuu, enkä aina edes tiedä mitä, joten muutama ylimääräinen tako ei loppujen lopuksi ollut niin kamala juttu.

Valmiita palleroita – kuin Iron chefien keittiöstä. ;P

Painotan toki tähän loppuun, että vaikka minä en olekaan takon ylin ystävä, niin se ei todellakaan tarkoita, että mustekala olisi universaalisti kauhea ruokailukokemus - päinvastoin, joillekin se on suurinta herkkua. Eräs ystäväni tilasi minulta Japanista kuivattuja kalmarin lonkeroita, jotka lukeutuvat omassa kauhukategoriassani aika lailla samaan päähän takon kanssa. Joten ei kannata koskaan olla liian ennakkoluuloinen ennen kuin kerran kokeilee, tykkääkö kumilonkeroista vai ei. Ja sitten voi tietenkin tehdä senkin jälkeen niin kuin minä, eli syödä niitä aina kun on pakko, ja huomata vähitellen, että eivät ne niin hirveitä nyt sitten olekaan. ;)

Suu-chan, Matsuri-chan, Megu, ja Rachel, また会いたいな〜！！

Ai niin, söimme tosiaan myös okonomiyakia – jonka täytteenä oli toista lempiherkkuani, kalmarin lonkeroa. :D Paistettuna ja okonomiyakikastikkeen kanssa se oli kuitenkin aika jees.

ピュールも会いたい！Megun suloista kissaa, puhtaan kultaista Pyuuruakin on ikävä.

Ja ne juhlat. Miten hauskaa onkaan valmistaa ruokaa porukalla, jutella syvällisiä ja vähemmän syvällisiä, katsella elokuvaa ja nauraa puolet päivästä. Ruoanlaitto ja syöminen ovat kyllä yksi helpoimmista tavoista tutustua ihmisiin. Kenties siksi ruokaan liittyvät juhlat ovat niin tavallisia Japanissa ja myös vaihto-oppilaiden tai koulujen asuntoloiden asukkaiden keskuudessa kaikenlaiset grillailukestit tai ruoanlaittotempaukset ovat suosittuja.

Riisa no Nipponin Facebooksivua seuraa tällä hetkellä 240 käyttäjää, mutta mahtuuhan sinne toki lisääkin. Tervetuloa, uudet ja vanhat tuttavuudet! ^o^

Riisa no Nipponin virallinen Spotify-lista

Olen keräillyt pikkuhiljaa Spotifyssa listallisen palvelusta löytyviä japanilaisia kappaleita tai muuten jollain tavoin Japaniin liittyviä bändejä. Lista kasvaa toki edelleen, mutta sisältää jo nyt muutaman tovin kuunneltavaa. Olen yrittänyt karsia listalta pois mielestäni laadullisesti huonot biisit, mutta pyrkinyt pitämään listan monipuolisena. Niinpä genrejä on ihan laidasta laitaan visual keistä japan poppiin ja rockiin, anime-tunnareihin, klassiseen musiikkiin, pelimusiikkiin, raskaanpaan settiin ja japanilaiseen kansanmusiikkiin. Enkaa ei taida oikein löytyä. Vielä. ;)

Riisa no Nippon Spotify-lista

Kuvassa tokiolaisbändi Platonin vokalisti-kitaristi Higashi-san.

Ansaitsisiko jokin Spotifysta löytyvä, mutta vielä listalta uupuva biisi päästä listalle? Mikä on tämän hetkisistä kappaleista suosikkisi?

Tokiossa... ei kun siis Lontoossa!

Käväisimme poikaystäväni Eeron kanssa tuokokuun lopussa Lontoossa, eikä siitäkään reissusta päästy ilman Japani-viboja.

Ostospäivämme alkoi himmeän kokoisesta animea, mangaa ja kaikenmaailman oheiskrääsää myyvästä Forbidden Planet -liikkeestä, joka sijaitsi aivan Lontoon keskustassa suunnilleen Covent Gardenin ja Tottenham Court Roadin metroasemien puolivälissä. Liikkeessä oli suomalaisesta näkökulmasta oiva valikoima anime-dvd:itä, sillä Suomestahan niitä nyt ei käytännössä liiemmin löydy mistään. Mangaa sen sijaan oli suhteellisen niukasti, sillä mielestäni Helsingin Fantasiapeleissäkin on parempi valikoima. Tarjolla oli myös aika yksipuolinen lajitelma genrejen suhteen; tuntui, että hyllyssä oli lähinnä shojo- ja shonen-mangaa varsin nuorelle ikäpolvelle sekä sitten oma hyllynsä K18-nimikkeille. Asiakaskunta siitä välimaastosta tuntui jäävän vähän paitsioon. Ei Forbidden Planetin mangahyllyä voi kuitenkaan aivan täysin teilata, sillä yksi helmi sieltä löytyi. Ostimme kolme ensimmäistä kirjaa "20th Century Boys" -mangaa, ja matkan jälkeen kokoelmaa on täytynyt täydentää aika kovaa tahtia, sillä sarja on jännä kuin mikä. Eikä ihmekään, sillä hölmösti vasta myöhemmin tajusin, että tuttu kädenjälki ja mieletön tarinankerronta ei ole toki sattumaa. Kyseessä kun on yhden kaikkien aikojen suosikkisarjani Monsterin tekijän Naoki Urazawan uusi salaperäinen tarina. Miksi en ollut törmännyt tähän aiemmin?

Rakas vanha ystäväni Muji!

Forbidden Planetin olimme merkanneet karttaamme, mutta sattumalta törmäsimme myös toiseen Japanilaista laatua tarjoilevaan liikkeeseen. Brittiläisten ja eurooppalaisten sisustuspuotien seassa kun kohosi ylpeänä tuttu, turvallinen ja aina niin kätevä Muji! Tokiossa asuessani Muji oli suuri suosikkini, josta löytyi yhtä ja toista kivaa ja kätevää. Ostin tällä kerralla muutaman sketchbookin, sillä tykkään Mujin brändittömästä linjasta: laadukkaan vihkon kannet ovat pahvinväriset ja simppelit mahdollistaen sen, että vihkon voi koristella helposti juuri sellaiseksi kuin haluaa. Lisäksi Mujirushi Ryouhinin alakerrasta löytyi myös se, mitä olimme kaavailleet jo pitkään ostavamme Helsingin Tokyokanin liikkeestä –nimittäin tamagoyaki-pannu! Tamagoyakihan on siis makea japanilainen rullamunakas, ja minä ja Eero olemme molemmat kyseisen ruokalajin suuria suosijoita. Niinpä matkan jälkeen tuo Mujin suorakaiteen muotoinen pannu on päässyt kokeiluun jo useampaan otteeseen.

Tamagoyaki on herkullista ja helppoa valmistaa.

Kylmä zarusoba sopii kesäpäivän viilentäjäksi.

Kävimme tietenkin syömässä japanilaisessa ravintolassa, sillä brittilässähän tunnetusti kannattaa kokeilla ennemminkin eksoottisempia ravintoloita kuin kotimaan kuppiloita. ;) Söin pitkästä aikaa zarusobaa, eli lämpimään kesäpäivään sopivan annoksen kylmiä nuudeleita merilevällä ja soijapohjaisella liemellä. Kuulostaa yksinkertaiselta ja ehkä vähän karultakin, mitä se periaatteessa onkin – mutta silti niiiiin hyvää! Pitäisi tehdä joku päivä evääksi töihin, sillä olen kesällä kunnostautunut obentoo-saralla. Obentoo-boksieni sisältöjä voitte muuten ihmetellä uudessa ruoka- ja sisustuspainotteisessa blogissani Riisa.netissä, josta löytyy myös aimoannos japanilaisia reseptejä.

Obentoubakoni sisältä paljastuu japanilaisittain maustettua jauhelihaa, nikusoboroa, maissia, riisiä, paprikaa sekä tietysti tamagoyakia. Töissä pitää syödä hyvin, että jaksaa! :)

Lontoon reissu oli mainio, mutta muutamat hetkelliset Japani-fiilikset vahvistivat sen, minkä olen tiennyt jo pitkään. Alkaa olla aivan liian pitkä aika siitä kerrasta, kun jalkani astelivat viimeksi Japanin kamaralla. Sinne on pakko päästä. Ja pian!