Jättimäiset leijat Sagamiharan yllä

Eilinen päivä alkoi hyppäämällä mamacharini (eli mummopyöräni) selkään ja ajelemalla vajaan tunnin verran Sagamiharassa sijaitsevalle Sagamigawan joelle, jossa vietettiin Sagamiharan jättileijafestivaalia, japaniksi 相模の大凧まつり. Festivaali järjestetään vuosittain 4-5 toukokuuta lasten syntymän juhlimiseksi ja hyvän sadon saamiseksi seuraavalle vuodelle.


Jättileijafestivaalin kohokohta on tietenkin se, kun suurin kaikista leijoista, 950 kiloa painava, 80-100 lennättäjämiestä vaativa, neljän sentin paksuisilla köysillä varustettu jättileija kohoaa maasta ilmaan. Tällä kerralla vaadittiin kaksi yritystä, sillä ensimmäisellä kerralla leija ei noussut tasaisesti, joten se ei saanut tarpeeksi tuulta alleen. Toinen kerta onnistui paremmin, ja leija kohosi korkeuksiin. Leijaan on joka vuosi piirretty eri kanjimerkit. Tämän vuoden teemana oli 希風, kifuu, eli ilmapiiri.

Lisäksi joenpenkalla lennätetään useampia hiukkasen pienempiä jättileijoja, lapset voivat ostaa, tai vaatia vanhempiaan ostamaan pikkuiset tavalliset leijat, ja lisäksi tarjolla on tietenkin japanilaisten festivaalien tapaan kaikenlaista mahdollista ruokakojua. On paitsi mustekaloja, okonomiyakia, takoyakia ja itse valitsemaani yakisobaa, myös lettuja, mehujäätä ja suklaakuorrutettuja banaaneja.


Lisäksi ruokakojujen lomasta löytyy kaikenmaailman krääsäkojuja, joissa voi voittaa arvalla tai taidolla itselleen jonkun muovisen kapistuksen. Perinteiseen tyyliin kaikilla festivaaleilla voi koettaa myös napata paperisella haavilla kippoon kultakaloja, jotka sitten saa viedä kotiin palkinnoksi. Mielestäni nämä eläinpalkinnot ovat varsin arveluttavaa touhua, sillä harkitsematon lemmikki varmasti harvoin päätyy kotiin, jossa sitä oikeasti osataan hoitaa. Yhdellä kojulla saattoi itselleen pyydystää pikkuisen, söpön punakorvakilpikonnan, joka ei sitten enää jonkun ajan päästä kotona olekaan ihan niin pikkuinen. Punakorvakilpikonnat kasvavat reippasti yli kymmenkertaisiksi tuollaisesta miniatyyrikoosta, jossa niitä festivaaleilla esiteltiin. Ne vaativat myös, kuten mikä tahansa lemmikki, myös oikeanlaista ravintoa ja hoitoa. Kilpikonnat ovat myös varsin pitkäikäisiä, joten siinäkään mielessä se ei ole kyllä millään tapaa sopiva extempore-lemmikiksi. Onneksi joillain kojuilla voi vain pyydystää kaloja, ja sitten vaihtaa kalat johonkin materialistisempaa palkintoon. Totuus kun kuitenkin on, että usein, mikäli lemmikki hankitaan ilman kunnollita, pitkäaikaista harkintaa, loppujen lopuksi huomataankin, ettei se ole ihan "meidän juttu" ja sitten lopuksi kalat vedetään alas vessanpöntöstä tai kilppari jätetään läheiseen lätäkköön, kun sitä ei enää jakseta katsella. Tätähän tapahtuu paljon Suomessakin perheen makuun "yllättäen" liian suuriksi kasvaneiden kilpikonnien kohdalla. :(


Leijanlennätysfestivaleilta pyöräilin seuraavan tunnin verran kohti Sagamijoen yläjuoksulla joen yli viritettyjä karppiviirejä. Matkan varrella joen rannassa oli muitakin tapahtumia, ja jäin hetkeksi pyöräni kanssa katselemaan ja kuuntelemaan upeaa taiko-rumpuperformanssia. Matka Sagamigawan rantaa pitkin oli todella upea kokemus, sillä ilma oli mainio pyöräilyyn, tuuli oli myötäinen ja maisemat ihan mahtavat. Joen takana kohosivat vihreiden metsien peittämät vuoret. Pyöräily oli suhteellisen vaivatota,vaikka välillä pitkin käydä ostamassa juotavaa konbinista. Löysin perille hyvin ilman karttaa, ohjenuoranani vain edellisenä päivänä kirjoitettamani karkeat ohjeet muistivihkossa.


Koinobori-viirit ripustetaan uimaan siniselle taivaalle lasten syntymän, hyvinvoinnin ja kasvun kunniaksi. Ennen karppiviirit ja tänään 5.5. vietettävä lastenpäivä olivat enemmänkin poikien juhla, mutta nykyisin sitä juhlitaan kaikkien lasten kunniaksi, vaikka kodeissa katolle tai parvekkeelle ripustettavat karppiviirit yhä edustavatkin pääasiassa perheen poikia, eli kolme katolla tuulessa liehuvaa karppiviiriä kertoo, että talossa on kolme poikalasta.

Sagamijoen ympärystö karppiviirien luona olikin täynnä lapsiperheitä. Ihmiset istuivat nurmella tai rantakivillä katselemassa ilmassa liehuvia 1200 karppiviiriä. Lapset viihtyivät matalan joen vesirajassa touhuten, jotkut olivat uskaltautuneet uimaankin. Muutamat lapset keräilivät ötököitä pikkuisiin muoviterraarioihinsa innosta hihkuen. Jotkut nuoret perheet olivat lähteneet joelle ihan pikkuruisten vauvojenkin kanssa. Minä kulutin akaani pääasiassa tuijottelemalla kameran tähtäimen läpi kuvaillessani lasten menoa rantakivillä.


Japani näytti eilen myös ne huonommat kasvonsa. Juuri kun olin lähdössä pyöräilemään kotiin päin, joku keski-ikäinen mies tuli juttelemaan minulle. Tavanomaiset kysymykset kansalaisuudestani vaihtuivat kuitenkin hetken kuluttua kysymyksiin "Onko sinulla poikaystävää", joten häkeltyneenä katosin varsin nopeasti paikalta. :P

Pyöräilin eilisen aikana 30 kilometriä, joka ihme kyllä, ei tunnu jaloissa tänään yhtään. Sen sijaan toissapäivänä orastanut kurkkukipu on tänään vaihtunut 37 asteen lämpötilaan. Pitää toivoa, että en ole Japanin ensimmäinen kinkkuflunssapotilas. ;P Tällä hetkellä olo vaikuttaa kyllä hyvin tavanomaiselta vilustumiselta, kastuinhan viime- ja toissaviikolla muutamaan otteeseen sateessa ja pyöräilin kotiin ihan jäässä, kun olin arvioinut aurinkoisen päivän vähän turhan lämpimäksi. Jos lämpö tästä nyt nousee jotenkin erikoiseksi, pitänee varmaan sitten hyödyntää matkavakuutusta ja hakeutua lääkäriin, mutta tällä hetkellä troppaan itseäni ibuprofeiinilla ja teen kouluhommia neljän seinän sisällä kotona. Eiköhän tästä torstaina kyetä kouluun. Pitänee varmaan ostaa lähikioskista maski, etten saa pahoja katseita koulussa, kun aivastelen tunnilla. ;)