Kamakuran lumous

Olin kuvitellut, että Kamakura olisi vähän niinkuin Kyoto - jossain sitä jopa mainostetaan Tokion Kyotona. Odotin siis saapuvani temppeleiden ja pyhättöjen värittämään kaupunkimiljööseen, mutta vastassani olivatkin pienen merenrantakaupungin kupeessa sijaitsevat upeat, metsäiset kukkulat, joiden siimeksessä kasvoi temppeleitä kuin sieniä sateella.


Leena, Jason ja minä olimme suunnitelleet, että aloittaisimme kierroksemme Kita-Kamakuran asemalta, kiertäisimme matkan varrella olevat temppelit ja päättäisimme reissumme Kamakuran asemalle, josta mahdollisesti vielä jatkaisimme Enoshiman saaren kautta takaisin Sagami-Oonoon. Luonnollisestikaan emme olettaneet, että kun kartassa näkyy yksi temppeli, sen pihapiirissä olisi kymmeniä pienempiä temppeleitä, puutarhoja ja kaiken päälle vielä näköalapaikkoja satojen kukkuloille nousevien portaiden päässä. Niinpä ehdimmekin tosiasiassa käymään vain kahdella temppelialueella, eli Kita-Kamakuran aseman välittömässä läheisyydessä olevalla Engakujin temppelillä ja Kenchoji-temppelillä.


Engakujin temppelin alueella oli lukuisia upeita pieniä temppeleitä, japanilaisia zen-puutarhoja, lampia ja aiemmin festifaaleilla kuvaamiani vauvaikäisiä palkintokilpikonnia onnellisemman näköinen kilpparipariskunta. Olin ottanut yliopistolta lainaan oman perusobjektiivini lisäksi 75-300 millisen zoomiobjektiivin, jolla kelpasi kuvailla kaukana kivillä rötköttäviä konnia. Engakujin sisäänkäynnin läheltä johtivat myös portaat ylös kansallisaarteeksi nimetylle temppelikellolle, jota sitäkin piti tietenkin kiivetä katsomaan.


Puutarhoissa kukkivat sadekauden kunniaksi upeat hortensiat, eli ajisai-kukat. Kukkien värit vaihtelivat valkoisen, sinisen, vaaleanpunaisen ja violetin välillä ja niitä tuntui kasvavan yhtäkkiä joka puolella. Kukattomiin kasveihin ei kiinnitä liiemmin huomiota, joten mietinkin, mitähän kaikkia kasveja pelkästään tässä lähiympäristössä vielä ehtii nähdä täydessä kukassa japanilaisten rakastamien, kansalliskukiksikin tituleerattujen kirskikoiden ja hortensioiden lisäksi.

Muutaman tunnin temppelialueen kiertelyn jälkeen tajusimme, että emme mitenkään ehtisi nähdä lähellekään kaikkia Kamakuran temppelialueista - niitä nimittäin on tuhottomasti, ja jos jokaisen pihapiiri olisi edes kolmasosa Engakujin alueesta, saisi Kamakuraan tehdä varmaan kolme tai neljä reissua. Tosin meillä hidasteena olivat kamerat, joita käytämme aika ahkeraan - kamerattomalla ei ehkä mene joka temppelin kulman ja kukkaistutuksen kohdalla montaa minuuttia. ;)


Näkemisenarvoisia kohteita olisi ollut Kamakurassa vaikka kuinka, mutta koska aika oli rajattu, päädyimme suuntaamaan kulkumme turistikartan ilmaisemaa "scenic view"-, eli näköalapistettä kohti. Kyseinen piste sijaitsi Kamakuran metsäisten pohjoiskukkuloiden siimeksessä, jonne pääsi upeaa, pääosin porrastettua polkua pitkin Kenchojin temppelin alueelta. Jälkeenpäin itseäni Googlen avulla sivistettyäni sain tietää, että tuollekin temppelille olis ollut sisäänpääsy maksu, mutta me kylläkin lompsimme sisään ihan ilmaiseksi - eipä siellä portilla näkynyt ketään rahastajaa ja iltakin oli jo aika pitkällä - ties vaikka varsinainen temppeli oli jo suljettu, sillä paikassa oli hyvin vähän turisteja. X)


Portaita näköalapaikalle oli sadoittain, ja juuri kun luuli, että tässä tämä nyt oli, niin huomasimme kyltin, joka osoitti, että ハイキングコース (haikingukoosu, vaellusreitti) jatkui vieläkin ylöspäin. Näköalatasannetta vartioivat pelottavat apinanaamaiset kivisoturit, joita en olisi välttämättä halunnut jäädä katselemaan illan pimennyttyä. Ilta-auringossa ne olivat vielä suhteellisen harmittomia. Kukkuloilta oli tavattoman upeat näkymät Kamakuran kaupunkiin, aina Tyynelle valtamerelle saakka. Vastakkaisessa suunnassa aukeni usvainen kaupunkinäkymä korkeine rakennuksineen ja mastoineen.


Illan päätteeksi kävimme syömässä Kamakuran aseman läheisyydessä perinteistä japanilaista ruokaa tarjoilevassa ravintolassa, jossa onnistuin tilaamaan laajasta listasta tietenkin juuri niitä silmäkaloja, joita sanoin aiemmin vältteleväni viimeiseen asti. Tiesin kyllä tilanneeni kalatäytteisen paistetun onigirin, mutta jostain syystä menun kuvassa ei näkynyt vilaustakaan minkäänlaisista kaloista - saati niiden silmistä. Onneksi silmäkalat ovat niin pieniä, että tajusin syöväni niitä vasta siinä vaiheessa kun menossa oli toiseksiviimeinen haukkaus riisipallerosta. No, en voi väittää että kalat olisivat lopujen lopuksi olleet pahanmakuisia, ja niinpä viimeinenkin suupala tuli syödyksi ongelmitta. Hieman ne silmät kuitenkin ahdistavat edelleen.. X)

Kamakura on jo pelkästään kahden näkemäni temppelialueen perusteella mielestäni paikka, jossa jokaisen Tokiossa käyvän pitäisi vierailla. Sinne voi tehdä helposti päivämatkan Tokiosta käsin, mutta halutessaan siellä voi kyllä viipyä useammankin päivän, sillä näkemistä tosiaan riittää. Itse aion viedä jokaisen Japanin vieraani Kamakuraan ja näin kätevästi onnistua näkemään ne kaikki loputkin temppelit, jotka nyt ensimmäisellä kerralla jäivät näkemättä. ;)